Lasten ennakkoluulot ja viattomuus. Sukupuolinormikategorioista

”OOKSÄ TYTTÖ VAI POIKA??”

 

Pienen uteliaan lapsen mieli pyrkii hahmottamaan maailmaa niiden kategorioiden kautta, johon se on tottunut ja kasvanut. Lapset kysyvät sukupuoltani. He ovat hämmentyneitä. Eivät töykeitä tai ilkeitä, vain tavanomaiseen tapaansa uteliaita.

 

”Kerro nyt oikeesti, ooksä tyttö vai poika?”

”Tyttö?”

”Poika??”

”Kerro nyt!”

 

Ulkopuolisten henkilöiden kyselyt sukupuolestani ärsyttävät ja hermostuttavat, luovat epämukavia tilanteita. Suurin syy tälle on että en konkreettisesti osaa vastata.

Ilkeilyksi kutsumani on toki asia erikseen. Väittämät ja ilmaisut, joihin on sisäänrakennettuna syyllistäviä ja kärjistäviä olettamia, eivät ansaitsekaan muuta kuin paheksuntaa. Keski-iän ylittäneiden henkilöiden tuhahtava ”sinä et kyllä kuulu tänne” tai joidenkin nuorten nenänvartta pitkin lausuttu ”öö anteeks tää on kyllä [sukupuolen] pukuhuone” ovat harmillisen turhauttavaa arkea.

Neutraaliin kysymykseen tai sen kaltaiseen en vastaa koska en osaa. Varovaisesti aloitettu ”anteeksi mutta oletko sinä…” jää vaille suullista vastaustani, koska siihen ei ole mitä sanoa. Huomattavasti helpompaa on esimerkiksi riisua paita ja näyttää: minulla on tällaisia fyysisiä hormonitoiminnan aiheuttamia kehollisia ominaisuuksia. Koska sitähän kysyjä todennäköisesti kysyy, ainakin pukuhuoneessa ollessamme. Muualla olen hiljaa ja kiemurtelen, mielessäni toivoen että emme kysyjän kanssa enää koskaan kohtaa.

 

”Onks TOI tyttö vai poika?”

 

Joku tyyppi sanoi lasten olevan sietämättömiä, sillä ne ovat niin epäkohteliaita. Minua puolestaan vaivaa lähes liiallinen lasten ihannointi, lapset ovat aitoja ja viattomia, pyhiä ja puhtaita, kuormittavan aikuisten normi-maailman toistaiseksi saastuttamattomia. Lapsille osaan jopa hymyillä, sillä heissä on sellaista ihmisyyttä, jota juuri ne rakenteet, jotka tekevät omasta maailmastani sietämättömän, eivät estä.

 

”Sano nyt ooksä tyttö vai poika?”

 

Toki lasten normeilta-saastumattomuus on harha. Kohtaamani lapset, jotka viikosta toiseen tiedustelevat innokkaana sukupuoltani, eivät kuitenkaan saa minulta paheksuntaa. He varauksettomasti ja estottomasti pyrkivät jäsentämään ympärillään näkyviä asioita niihin kategorioihin, joita ovat omaksuneet. Minä olen anomalia, outo, särö heidän maailmassaan. En sovi heidän oppimaansa joukkoon, herätän siksi huomiota. Lasten uteliaisuus on pohjaton. Outouteni, sopimattomuuteni, friikkiyteni, se ei jätä heitä rauhaan.

Tähän kuitenkin loppuu viisas pohdintani. Minulla ei ole vastausta lasten kysymyksiin. En voi vastata että ”olen tyttö” tai ”olen poika”. Kumpikin olisi vääristelyä ja valehtelua. Suustani ei pääse sellaisia lauseita, vaikka olen joskus yrittänyt. En myöskään näe konkreettisissa tilanteissa mahdollisena aloittaa keskustelua aiheesta, että en ole oikein kumpikaan, ja kaikki ihmiset eivät ole. Aihehan on toki tavattoman kiinnostava, varsinkin lapsista, joille kaikki uusi on tavattoman kiinnostavaa. Minusta ei kuitenkaan ole siitä puhumaan, varsinkaan nopeissa, spontaaneissa ja vauhdikkaissa tilanteissa, joissa kyselyt tapahtuvat.

Jään sanattomaksi ja se on noloa ja tyhmää. En siedä lapsille piruilua, mutta sen kaltaista teen ollessani hiljaa ja myhäillessäni heidän pommittaessa minua kysymystulvallani.

Lapset, osaisinpa vastata teille. Ette ole väärässä vaan ymmärrän teitä, minäkin pyrin kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa käsittämään ja jäsentämään ympäröivää maailmaa luomieni kategorioiden lävitse.

Lapset, anteeksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s