Suosittelen kirjoja 2

Tässä kirjoituksessa suosittelen jälleen ei-kaunokirjallisuutta. Olen valinnut kolme aivan äskettäin lukemaani erinomaista teosta, jotka ovat tehneet suuren vaikutuksen. Teokset ovat hyvin eri tyyppisiä: pamflettimainen pseudoproosateos 90-luvulta, tuore väitöskirja sekä yliopistollisena oppikirjanakin käytetty kokoelmateos 2000-luvun alusta. Lukekaa suositukseni ja ottakaa opiksenne!

Edelliset suositukseni: Suosittelen kirjoja

 

Kesytetyt kehot
Kirjoittaja: Jyri Puhakainen
Julkaistu: 1998
Julkaisija: Tampere University Press
Kategoria: Proosallinen, tieteellinen teos

Filosofi Jyri Puhakainen tuli tunnetuksi 1990-luvun lopulla väitöstutkimuksestaan Kohti ihmisen valmentamista (1995), jossa hän kyseenalaisti voimakkaasti siihen asti vallalla olleet käsitykset urheiluvalmennuksesta. Kyseessä oli myös ensimmäinen suomalainen liikunta- ja urheilufilosofian alan tutkimus. Puhakainen argumentoi mekaanista, konemaisiksi suoritteiksi redusoitua ihmiskäsitystä vastaan, vastateesinään holistinen ihmiskäsitys.

Kesytetyt kehot jatkaa samaa teemaa. Muodoltaan teos on hyvin uniikki, sillä sen esitysasu lainaa kaunokirjallisuutta. Teos koostuu lähes kokonaan dialogista, jonka osapuolet ovat Puhakainen itse sekä fiktiivinen urheilija ”Harri”. ”Harri” toisaalta pakottaa maanläheisillä kysymyksillään Puhakaista tuomaan filosofiset ajatuksensa akateemisen ylätason pohdinnan piiristä tavalliselle ihmisille ymmärrettäviksi ja relevanteiksi. Toisaalta ”Harri” on ”maallikon” roolistaan huolimatta sittenkin oikeastaan suuri älykkö, joka puolihuomaamatta name-droppailee suuria teoreetikkoja ja kyselee vilpittömänä kaikkein keskeisimpiä kysymyksiä.

Teoksessa on vahvaa pamflettimaisuutta. Puhakaisen ”puheenvuorot” yltyvät pitkiksi, eikä hän puhu ainoastaan urheiluvalmennuksen mekanistisuudesta, vaan suhtautuu kriittisesti koko ympäröivän yhteiskunnan lisääntyvään teknokraattisuuteen. Yli 20 vuotta vanha teos tuntuu edelleen paitsi ajankohtaiselta, myös omalla tavallaan haikealta – ikään kuin varoitusviestiltä, jota emme osanneet ajoissa kuunnella. Monet kirjassa kauhistellut kehityskulut, etenkin informaatioteknologiaan liittyneet, ovat toteutuneet moninkertaisina. Kiihtyvä kapitalistinen kilpailuyhteiskunta jatkaa jylläävää voimaansa ja ihmisyys pirstaloitumistaan.

Itse urheiluvalmennuksessa on sittemmin tapahtunut paljonkin muutosta (jonkinlainen käännepiste teknokratian voittokulussa lienee vain pari vuotta kirjan jälkeen julki tullut Lahden dopingkohu): ihmiskeskeinen valmennus on nykyään valtavirtaa, ja kehitysohjelmissa toistetaan fraasia ”urheilija keskiöön”. Teos ei missään nimessä olekaan pelkkä urheiluvalmennuksen kritiikki, vaan ehdottomasti koko yhteiskuntamme. Sellaisena sitä tulee lukea ja sellaisena siitä saa eniten irti. Puhakaisen yhteiskuntakritiikki puree ja kutsuu kapinaan teknokraattisen maailman hegemoniaa vastaan.

”On protestoitava kaikin mahdollisin keinoin normaalisuuden hulluutta vastaan ja paljastettava asioiden sovinnaisuus, teennäisyys ja valheellinen rakkaus.”

”Aito ihmisyys ei ole sopeutumista elämää tuhoavaan kulttuuriin ja sen eri instituutioihin vaan kapinointia näitä vastaan.”

Suosittelen teosta kaikille, joita niin urheilu-, teknokratia- kuin yleinen yhteiskuntakritiikkikin kiinnostaa. Lukeminen saattaa aiheuttaa haikeutta, sillä kuten todettu, toisinaan Puhakaisen sanat ovat kuin varoitusviesti, jota emme kuunnelleet.

”Meidän tulisi välittömästi aloittaa tietokonemystiikan ja siihen liittyvien ilmiöiden purkaminen. Jatkuva puhe tekoälystä, tietotyöstä, tietovarastosta ja tietoyhteiskunnasta on useimmiten täysin tyhjää. Siinä ymmärretään harvoin, että ihmisen elämässä on tiedonkin kohdalla kyse laadullisista ominaisuuksista, kuten arvostelukyvystä, viisaudesta ja kokonaisuuksien ymmärtämisestä, eikä miljardeista informaatiobiteistä.”

”Työnnä perseeseesi looginen empirismi ja positivistisen yhtenäistieteen objektivistinen logiikka!”

 

 

 

Elinikäinen oppiminen ihmistä määrittämässä. Genealoginen analyysi EU:n, OECD:n ja UNESCO:n politiikasta
Kirjoittaja: Heikki Kinnari
Julkaistu: 2020
Julkaisija: Suomen kasvatustieteellinen seura / Turun yliopisto
Kategoria: Väitöskirja

Viime syyskuussa Oskari Onninen kirjoitti Image-lehteen jutun, joka teki todella suuren vaikutuksen. ”Selviytyjät” -otsikoitu artikkeli puki kerralla sanoiksi aiheen, jonka kritiikki on hautunut alitajunnassani jo vuosia. Kyse on elinikäisen oppimisen diskurssista. Ja laajemmin, koko siitä osaamisdiskurssista, jolle nykyiset koulutusjärjestelmät varhaiskasvatuksesta korkeakoulutukseen ja vapaa-ajan harrastuksiin perustuvat. Heikki Kinnari oli yksi keskeisistä haastatelluista, joten varasin tuota pikaa hänen upouuden tutkimuksensa kirjastosta.

Mikä seikkailu tutkimus olikaan! Kuten Kinnari itsekin johdannossa luonnehtii, teos on paksu ja seikkaperäinen käydessään läpi asiakirjoja vuosi vuodelta – osittain lukeminen puuduttaakin. Siitä huolimatta lukukokemus kokonaisuudessaan oli niin loistavan oivaltava elämys, että se sai suorastan iloiseksi. Eräs suurimmista kiinnostuksen kohteistani on sen selvittäminen, mistä erilaiset ajatukset ja ideologiat, diskurssit ja narratiivit, tulevat. Harva asia antaa yhtä paljon riemukasta tyydyttämistä, kuin sen tajuaminen, miten tietty puhetapa on lähtöisin jostakin, joka taas jostakin.

Kinnari levitti kerralla auki koko sen epämääräisen osaamispuhetavan, jonka kanssa olen kamppaillut lähes koko kouluaikani, kaikkein eniten viimeisimmät vuodet ammattikorkeakoulussa. Elinikäiselle oppimiselle, vaadituille kompetensseille, ihanneihmisyydelle laajoine taitoineen, oli osoitettavissa selkeät lähtöpisteet. Antoisinta luettavaa on uusimman aikakauden, 2000-luvun Euroopan Unionin politiikka avaintaitoraportteineen ja kilpailukykyisen kansalaisen malleineen. Kinnari onnistuu pukemaan sanoiksi myös kritiikin tätä kaikkea kohtaan, täsmällisemmin kuin tähän mennessä yksikään toinen.

”Elinikäisen oppimisen avaintaidot rakentavat standardimallia eurooppalaisesta työmarkkinakansalaisesta ja kykypääomakoneesta. Kompetenssit hallitsevat niin yksilöllisen kuin yhteisöllisen menestyksen ja harmonian kontekstissa. Ne rakentavat pikemminkin normaaliutta kuin ihannetta kansalaisuudesta, sillä jokaisen Euroopan kansalaisen tulee omaksua vaadittavat perustaidot. Siksi niiden halutaan materialisoituvan kansallisiin strategioihin ja opetussuunnitelmiin. Todellisuudessa uusliberalistiseen inklusiivisuuteen perustuvat avaintaidot saattavat pikemminkin sulkea ulos kuin osallistaa. Avaintaidot rakentavat keskiluokkaisen tietotyöläisen työmarkkinakansalaisuuden normatiivista mallia, jonka vain osa eurooppalaisista voi elämässään täyttää.”

Suosittelen teosta aatehistoriasta ja ennen kaikkea kriittisestä kasvatustieteestä kiinnostuneille. Niille, jotka haluavat tietää, miksi nyt puhutaan niin kuin puhutaan. Mikäli yli 500-sivuinen väitöskirja on liian raskas, suosittelen jokaista noutamaan kirjastosta ainakin syyskuun Imagen, ja lukemaan, kuinka Oskari Onninen popularisoi ydinsisällöt viiteen sivuun. Hänen mukaansa Euroopan Unioni kuulostaa kaikkine ihannekansalaispuheineen Neuvostoliitolta!

 

 

Uusi jako. Miten Suomesta tuli kilpailukyky-yhteiskunta?
Toimittajat: Risto Heiskala, Eeva Luhtakallio
Julkaistu: 2006
Julkaisija: Gaudeamus
Kategoria: Tieteellinen, eri kirjoittajien artikkeleista koottu teos

Aivan 1990-luvun lopussa syntyneenä, ja 2000-luvun informaatioyhteiskunnassa kasvaneena olen tottunut kilpailukykypuheen olevan normi. Vasta alettuani lukemaan tieteellistä kirjallisuutta olen tajunnut, että näin ei aina olekaan ollut, että kilpailukyky ei olekaan painovoiman kaltainen itsestäänselvyys. Olen sittemmin etsinyt aiheesta yleisesitystä, ja tämä on tähän mennessä löytämistäni parhaita. Se vastaa siihen kysymykseen, jonka haluankin kysyä: Miten Suomesta tuli kilpailukyky-yhteiskunta?

Kirjan kymmenen artikkelia keskittyvät hieman eri aiheisiin. Pääpaino on joka tapauksessa 1980- ja 1990-luvuissa, niissä ajoissa, joille sijoittuu suuria yhteiskunnallisia mullistuksia ja jolloin poliittinen puhe ratkaisevasti muuttui.

Antoisimpia artikkeleita on Anu Kantolan Suomea trimmaamassa: suomalaisen kilpailuvaltion sanastot, joka purkaa osiin sitä kielenkäyttöä, joka itselleni on ollut jokapäiväinen normi. Esimerkiksi rakennemuutos tuli puheisiin ensi kerran yritysten raporteissa vuonna 1984, ja siitä politiikkaan vuonna 1987! Kuuluisa kilpailukyky puolestaan oli käsitteenä ensi kerran esillä Koiviston ja Sorsan hallitusohjelmassa 1980-luvulla, tosin vain pariin kertaan. Sittemmin määrä kasvoi kiihtyvästi.

Kirja on toki osittain vanhentunut. Vaikka teoksen idea on tarkastella nimenomaa 1980- ja 1990-lukuja, voisi olla mielenkiintoisempaa, jos edes osa aiheista linkittyisi myös nykyaikaan. Lisäksi esimerkiksi Heikki Luostarisen ja Turo Uskalin artikkeli journalismin muutoksesta on nimenomaan 2000-luvun muutosvoimia pohtiessaan auttamatta jäljessä, mutta toisaalta tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen siihen, millaiseksi median oletettiin kehittyvän vielä hetki sitten.

Suosittelen teosta kaltaisilleni nuorille, jotka ovat kiinnostuneita poliittisesta lähihistoriasta ja haluavat selvennyksen siitä, mitä tapahtui kun puheenparsi muuttui tällaiseksi.

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s