Kaiken samanaikaisuuden digitaalinen illuusio

Syksyllä 2020 elimme muutaman viikon tavallisen näköistä opintoelämää. Yksi kurssi, jolla olin, oli englanninkielinen ja lähtökohtaisesti kansainvälinen. Se oli osa opintosuuntaa, jonka opiskelijoista ainakin puolet tuli eri maista. Siksi oli luontevaa tehdä syksymme oppitunneista niin sanottua hybridiopetusta. Joka tunnilla jossakin päin maailmaa, suljettujen rajojen takana, kuunteli opetusta ”via zoom” muutama opiskelija. Tämä oli ymmärrettävä ja siinä tilanteessa välttämätön tapa hyödyntää tietotekniikkaa. Välillä joku esitti kysymyksenkin, joka kuului pätkien opettajan tietokoneelta.

Yhdelle syyskuiselle aamupäivälle, kurssimme oppitunnille, oli tulossa eräs hyvin tunnettu ja monissa piireissä arvostettu henkilö puhumaan. Odotin sitä mielenkiinnolla. Tästä henkilöstä, kutsutaan häntä vaikka Penaksi, oli puhuttu paljon sekä opiskelijoiden keskuudessa että mediassa.

Kello tuli tunnin alkamisajan, istuimme luokassamme vakituisen opettajamme kanssa, ja odotimme Penaa saapuvaksi. Pian opettaja kertoi, että ”Pena will attend via zoom”, mikä oli tietysti pettymys, mutta parempi kuin ei mitään. Noin kymmenen minuutin kuluttua sovitusta seinälle heijastettuun Zoom-kokoukseen ilmestyi ylimääräinen osallistujaruutu, ja kaiuttimista alkoi kuulua huriseva meteli. Ruudusta erottui mies auton ratissa, moottorin pauhutessa taustalla.

Olin tyrmistynyt. Mutta se oli kuuluisan Penan esitys. Arvostetun, tunnetun Penan kontribuutio. Jotain hän höpisi puhelimensa täristessä kojelaudalla ja moottorin äänen vaimentaessa puheen, katsojien arvaillessa mitä hän mahtaa sanoa ja kuinka pahasti liikenneturvallisuus vaarantuu.

Saatan olla ennakkoluuloinen, mutta sen jälkeen arvostukseni henkilöä kohtaan on laskenut huimasti.

Tietotekniikka on tehnyt meille jotakin. Siitä on kirjoitettu, eikä Pekka Vahvanen ole pahasti väärässä todetessaan, kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan.

Digitaalinen teknologia, jolla viittaan tässä laveasti nykyaikaisiin tietokoneisiin ja älypuhelimiin sekä internetiin ja etenkin sen uusimpiin sovelluksiin, on eräs maailmassamme hallitsevista massiivisista voimista. Mutta se ei ole itsessään neutraali, eikä se ole syntynyt neutraaliin tilaan.

Digitaalinen teknologia on luonut meille erilaisia illuusioita. Kun etä-sanaa käyttämällä siirretään vuoria, muutetaan musta valkoiseksi ja päivä yöksi, muutetaan vuosisataisia sosiaalisia instituutioita yhden tuotteen käyttämiseksi yksin, lienee kyse osin tietoisesta vallankäytöstä. Voimme lopettaa kaiken sen tekemisen mitä aikaisemmin teimme, väittäen, ettei mikään ole muuttunut. Voimme tehdä toiminnoistamme eksklusiivisesti pelkkää tietokoneen käyttämistä nimeten sen samanlaisilla sanoilla arjeksemme, mitä olemme käyttäneet vuosikymmenet. Asteriski tai sulut, ja toteutus etänä.

Viime aikoina on keskusteltu monenlaisin sävyin Facebookin, siis Meta Platforms Inc:n suunnitelmista ”Metarversumin” luomiseksi. Joidenkin mainosten tai juttujen perusteella kyse lienee lähinnä yhden firman tuottamasta pelistä, jota pelataan virtuaalilasit päässä. Kaltaiseni scifin ystävät ovat nähneet metarversumi-termin laajemmin, tarkoittaen ei vain yhden yhtiön luomaa alustaa, vaan jonkinlaista futuristista virtuaalitodellisuuden kokonaisuutta, joka toimii kokonaisena toisena ulottuvuutena reaalisen maailman rinnalla. Tämä on vanha ja suorastaan klassinen cyberpunk-trope.

Nykyinen maailmamme on kuitenkin ”boring dystopia”, ja suomalaisetkin keskustelijat ovat huomauttaneet, kuinka elämme jo nyt metaversumissa. Olemme hermoratojamme myöten sidottuja internetiin, joka on levittänyt läpitunkevan verkkonsa ihan kaikkialle todellisuuksiin ja tajuntoihin. Se hallitsee jo maailmaamme ja maailmassa olemistamme.

Merkittävä digitaalisuuden luoma illuusio on illuusio kaiken samanaikaisuudesta. Kaiken, tai useiden tapahtumien mahdollisuudesta kerääntyä päällekkäin teoriassa äärettömäksi pinoksi. Internetistä puuttuvat asioiden kertymistä rajaavat fyysiset seinät, kirjahyllyn laidat, ihmisen muistin kyvyn rajat ja ennen kaikkea ihmisen rajallinen fyysinen nopeus. Ihmisen tilallinen elämä on väistämättä rajattua, ja toistaiseksi nopeimmalla laajasti saatavilla olevalla kulkumuodolla eli lentokoneella siirtyminen pitkän fyysisen matkan päähän vie tunteja. Puhumattakaan traditionaalisesta autoilusta tai kävelystä. Vaikka Rovaniemellä olisi kivaa juuri nyt, niin oman pienen maamme sisälläkään en ehtisi sinne ennen kuin on jo yö.

Fyysiseen paikkajakoon perustuvan maailmamme toimintojen suorittaminen tietokoneella muokkaa aikaa ja sen käsittämistä radikaalisti. Se muovaa sekä tilan että ajan ilmenemismuotoja ja kokemuksia ja luo siten konsepteja, joiden ei pitäisi olla mahdollisia. Voimme toki, ajatella, että hyperverkottuminen ja ubiikkiyhteiskunnan synty ovat ensisijaisesti positiivinen kehityskulku, että nykyaikaisten teknologioiden rekursiivinen potentiaali saadaan mobilisoitua kohti parempaa edistyksellistä todellisuutta[1].

Todellisuus, johon digitaaliset mahdollistamiset ovat syntyneet, ei kuitenkaan suuntaudu kohti innovatiivista vapautta, vaan on läpikotaisin kapitalismin kolonisoima. Ollessamme kymmenillä verkkoalustoilla, laitteilla ja ruuduilla samanaikaisesti emme onnistu lopulta olemaan kuin tismalleen saman myllyn entistä tehokkaammassa puristuksessa.

Mitä ajan ja tilan digitaalinen rikkominen on luonut? Toiminto, esimerkiksi valtiollinen instituutio, ei sijaitse enää rakennuksessa tietyssä maantieteellisessä pisteessä, jonne siirtymistä sen käyttäminen kansalais-asiakkaana vaatii. Sen sijaan siirrymme instituutiosta toiseen pelkästään virtuaalimaailmassa. Ohitamme kilometrien, tuntien tai päivien siirtymät pitkin verkkokaapeleita. Ehdimme tällä tavoin tehdä enemmän. Ehdimme sekunnissa tehdä sen, mikä ennen vei kaksi tuntia tai päivän. Ehdimme samalla minuutilla ja samanaikaisesti tehdä kolme aiemman maailman kolmen eri päivän toimintoa.

Tulemme menettäneeksi temporaaliset rajamme ja haluamme lisää. Annamme teknologian mahdollistaa entistä täydempiä aikatauluja, joihin teoriassa mahtuu loputon määrä kerroksia päällekkäin. Voimme ajatella voivamme täysin samanaikaisesti luennoida oppilaille ja siirtyä autoa ajaen toiseen paikkaan.

(Minä muuten puhuin vakituisen opettajamme, Penan hyvän tuttavan, kanssa oppitunnistamme jonka koin pettymykseksi. Kyseessä ei ollut virhe tai yllättävä käänne, vaan Penan tietoinen suunnitelma. Kiireinen mies oli suunnitellut aikataulunsa ja toimensa tismalleen siten. Hän ajatteli, että pystyy.)

Ulkoisesti, osittain ja joskus näyttää siltä, että pystyy. Voimme tehdä montaa, monessa eri tilassa, todellisuudessa ja ajallisessa jäsennyksessä sijaitsevaa toimintoa näennäisen samanaikaisesti siirtelemällä työpöydän ikkunoita ja välilehtiä, tarttumalla toiseen digitaaliseen laitteeseen tai tekemällä tämän kaiken samaan aikaan kun teemme jotakin maallisen maailman manuaalisuutta, jonka ennen ajateltiin vaativan koko keskittymisen. Kuten autolla ajaminen, joka itsessään on hidas tapa siirtää omaa ruumistaan. Siirtyessämme Helsingistä Tampereelle voimme samalla siirtyä moneen muuhun paikkaan.

Tämä kaikki kuulostaa edistykselliseltä. Minkä vuoksi olen huolissani, ja minkä vuoksi arvostukseni innovatiivista multitask-Penaa kohtaan väheni eikä noussut? Vielä kolmekymmentä vuotta sitten ajatus henkilöstä yhtä aikaa luennoimassa oppituntia sekä siirtymässä sata kilometriä tunnissa toiseen kaupunkiin oli järjetön.

Väitteeni on, että tavassamme järjestää olemisemme viimeisten kymmententuhansien vuosien ajan on jotakin luovuttamatonta. Autolla ajaminen on itsestään selvä esimerkki toiminnosta, joka (ennen itseään ohjaavien autojen kehittämistä, joka on vielä pahasti kesken) vaatii edelleen täyden olemisen fyysisessä maailmassamme. Jos ajoneuvoa kuljettaessaan tekee samalla jotakin muuta, ajovirheiden ja onnettomuuksien riski sekä koko ympäröivän liikenneympäristön riski loukkaantua kasvaa huomattavasti. Nämä ovat autokoulujen alussa opittavia itsestäänselvyyksiä. Penalle vielä rautalangasta: Autoa ajaessa ei voi tehdä muita asioita, vaikka olisikin kiire.

Onko liikenneturvallisuus ainoa perustelu? Olisiko oppituntiluennointi mobiililaitteeseen ollut hyväksyttävämpää pelkääjän paikalta, jonkun muun hoitaessa ajamisen ilman ylimääräisiä häiriötekijöitä?

Vastaukseni on edelleen ei.

Tässä olemme merkittävän kysymyksen äärellä. En edes teeskentele enää olevani vain pragmaattinen tai rationaalinen, vaan tahdon arvottaa ja olla ideologinen, tahdon tarkastella olemassaoloamme arvojen tasolla ja erotella enemmän ja vähemmän huonot.

Kaiken samanaikaisuus on edelleen nimenomaan illuusio. Väitteeni on, että ihminen jäsentyy edelleen ajan ja tilan perusteella. Olemme materiaalisia ja ennen kaikkea temporaalisia. Näennäisesti rajattomista verkkoyhteyksistä huolimatta meillä on rajallinen kyky suorittaa asioita. Kolme, kymmenen tai kolmetuhatta selainikkunaa eivät saa meitä tekemään kuin rajatun määrän asioita kerrallaan. Emme ole muuttuneet äärettömiksi tai eksponentiaalisiksi luomastamme teknologiasta huolimatta.

On kysyttävä moraalisesti, onko tämä elämä hyvää. Onko henkilökohtainen olemassaolo, jota revitään digitaalisesti joka suunnasta katkeamattomalla syötöllä, syötteellä, se mitä haluamme? Onko loputtomaksi venyvä joustavana oleminen suotuisa elämisen muoto?

Joustavuus on termi, jota käytetään usein puhuttaessa siitä, kuinka teknologia on muuttanut arkipäiväistä elämää. Ajan ja tilan tiivistäminen ja kadottaminen mahdollistavat ihmisyksilön yhä useampiin suuntiin ulottuvan jouston, jota ei ole rajoittavinaan enää mikään.

Ihmiskäsityksen ollessa joustava, myös ajan ja tilan perusteella järjestettyjen instituutioiden toimintaan toivotaan joustavuutta. Monissa yhteyksissä se voi olla suotavaa, sillä esimerkiksi datankäsittelyn mahdollistavat tietokonejärjestelmät tekevät monesta tiloihin järjestetyistä toiminnoista konkreettisesti turhia. Viranomaisten kanssa asioinnit, joiden ainoana tavoitteena on konkreettinen merkintä, lupa tai vastaava, ovat tästä runsaasti käytetty ja hyvä esimerkki.

Joustavuuspuhe ei kuitenkaan rajoitu niihin, vaan lipuu joka kolkkaan. Eivätkä sitä tuota vain innovaatioita pöhisevät sanomalehtiliitteet vaan myös ihmiset itse. He kokevat kaiken liian jähmeäksi sillä olettavat lipuvansa datan mukana kaapeleita pitkin joka paikkaan aiempaan verrattuna moninkertaista vauhtia.

Yliopisto-opintoihin on saatava joustavuutta. Etäopetuksen hyvä puoli on nimenomaan joustavuuden mahdollistaminen.

Minkä mahdollistaminen, jos tarkkoja ollaan?

Ihmiset elävät, haluavat elää sekä ovat pakotettuja elämään hetki hetkeltä joustavampaa elämää digitaalisten virtojen näennäisessä äärettömyydessä. Rakenne, kuten materiaalisiin paikkoihin ja spesifeihin ajan hetkiin sijoitettu oppituntien lukujärjestys, katsotaan (kuka katsoo?) liian vanhanaikaiseksi, jähmeäksi ja joustamattomaksi. Vielä 90-luvulla opiskelleen sukupolven edustajat kertovat, kuinka tila-aika-struktuurin noudattaminen oli itsestään selvää. Se antoi rakenteen, jonka päälle kasattiin muut asiat. Jos luento oli maanantaina klo 10-12 päärakennuksen suuressa luentosalissa, siellä oltiin kyselemättä, eikä ollut sisäistä, ulkoista, taloudellista, sosiaalista tai mitään muutakaan tarvetta olla samaan aikaan konkreettisesti ja digitaalisesti kaikkialla muualla.

Onko jouston täyttämä elämä hyvää elämää? Kuinka merkityksellisiä ovat ne asiat, jotka naputamme esiin näyttöpäätteiltämme, jotka ilmenevät ruuduillamme vierekkäin ja päällekkäin? Mikä kaikki on sellaista, jonka voi napauttaa vielä yhdeksi välilehdeksi tuhannen muun auki olevan rinnalle, ja suorittaa sivumennen ja ohessa, osana tasaisen harmaata virtaa? Veroilmoituksen täyttäminen ei liene ihmeellinen elämys. Entä elokuvan katsominen? Minkä elokuvan? Kirjoittaminen? Opiskeleminen? Kommunikaatio ja vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa? Mahtuuko samaan virtaan vielä sosiaalisuudeksi kutsuttu inhimillisen olemassaolon perusaspekti? Jonka voidaan rakeisen web-kamerakuvan avulla olevan jollakin tavalla aitoa, siinä kapeana ikkunana Prisman verkkokaupan ja sähköpostin lähetysikkunan välissä.

Tähän vielä etäopetus, joustava opetus, ihmisten kiireisen arjen huomioiva autuas etäopetus. Jopa tuhatvuotisen yliopistoinstituution voidaan katsoa olevan parasta muuttua vain yhdeksi selainikkunaksi niiden kolmensadan joukkoon, joita illusorinen inhimillinen jousto ei muutenkaan ole pystynyt kerralla sisäistämään.

Väärinkäsitysten välttämiseksi tehtävä selväksi muutama asia. Ensinnäkin, en syyllistä joustovaatimuksesta mitään yksittäistä tahoa. En pidä esimerkiksi opiskelijoita itsekkäinä jouston vaatijoina, enkä toisaalta abstraktia ”työelämää” tai vastaavaa sellaisenaan yksipuolisena jouston edellyttäjänä. Kyse on paljon kompelksisemmasta rakenteesta. En pyri nimeämään syyllisiä vaan havainnoimaan ilmiötä.

Toisekseen, en väitä, että joustavuuden vaade olisi yksinomaan digitaalisten alustojen syytä. Moni puolustautuu todennäköisesti sanomalla, että heillä on esimerkiksi töitä, mikä on syy joustavamman opetuksen kaipuulle, ei mikään epämääräinen digitalisaatio sinänsä.

Väitän kuitenkin, että intensivoitunut työelämä on itsessään osa laajempaa jälkiteollisen tietoyhteiskunnan olemusta, jota digitalisaatio elimellisesti luo, mutta joka samanaikaisesti tuottaa digitaaliset ilmiöt. Kyse on merkittävästi myös kapitalismin uusista, entistä joustavammista muodoista. Kuten alussa totesin, digitaalinen teknologia ei ole syntynyt neutraaliin tilaan.

Digitaalinen pirstoutunut elämämme ja jokapäiväinen joustava olemassaolomme tapahtuu täysin kapitalistisen järjestelmän ehdoilla. Samat riistämisen, monetisaation, tehostamisen ja kilpailun logiikat tapahtuvat kaikilla alustoilla. Meiltä vaaditaan työntekijöinä, asiakkaina ja kuluttajina yhä enemmän. Joustavuutta opetukseen kaipaavat ainakaan enimmäkseen ole niitä, jotka harjoittaisivat omaa vapautunutta olemustaan, vaan pirstaloituneen ja monialustaisen tehokkuuden myllyssä kamppailevia voimattomia yksilöitä.

Penakin oli ennen kaikkea liian kiireinen henkilö, mutta samanaikaisesti opportunisti. Hänen arkinen elämänsä oli levittynyt liian monille alustuille, fyysisille ja digitaalisille, mikä oli sallinut oppitunnin mittaisen työtehtävän ja luennoitsijan aikoinaan arvokkaan roolin typistymisen sivuun asetetun mobiililaitteen yksittäisen applikaation ruuduksi.

Mikä on meille tärkeää ja mitä me toivomme? Kenen intresseissä vääjäämättömästi etenevä digitalisaatio on positiivinen asia ja mitä kehityskulkuja se ruokkii? Mihin suuntaan ja kenen ehdoilla haluamme joustaa, jos haluamme joustaa? Olemmeko irrotettavissa tilasta ja ajasta puhtaaksi virtuaalisuudeksi, vai kuuluuko käsitykseemme ihmisyydestä definitiivisesti materiaalinen komponentti? Onko siinä jotakin vaalimisen arvoista vai tulisiko pyrkiä astumaan tilan ja ajan tuolle puolen? Kuinka monta selainikkunaa voidaan pinota päällekkäin ja mahtuuko web-kameran linssiin kokonainen elämismaailma?

 

Lähteitä

Laboria Cuboniks. (2015). Xenofeministinen manifesti. https://www.zelda.fi/articles/xenofeministinen-manifesti/

Vahvanen, Pekka (2018). Kone kaikkivaltias. Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan. Atena

Kuvat: Freepik, PinClipart


[1] kts. ”Xenofeministinen manifesti”

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s