Suosittelen kirjoja 2

Tässä kirjoituksessa suosittelen jälleen ei-kaunokirjallisuutta. Olen valinnut kolme aivan äskettäin lukemaani erinomaista teosta, jotka ovat tehneet suuren vaikutuksen. Teokset ovat hyvin eri tyyppisiä: pamflettimainen pseudoproosateos 90-luvulta, tuore väitöskirja sekä yliopistollisena oppikirjanakin käytetty kokoelmateos 2000-luvun alusta. Lukekaa suositukseni ja ottakaa opiksenne!

Edelliset suositukseni: Suosittelen kirjoja

 

Kesytetyt kehot
Kirjoittaja: Jyri Puhakainen
Julkaistu: 1998
Julkaisija: Tampere University Press
Kategoria: Proosallinen, tieteellinen teos

Filosofi Jyri Puhakainen tuli tunnetuksi 1990-luvun lopulla väitöstutkimuksestaan Kohti ihmisen valmentamista (1995), jossa hän kyseenalaisti voimakkaasti siihen asti vallalla olleet käsitykset urheiluvalmennuksesta. Kyseessä oli myös ensimmäinen suomalainen liikunta- ja urheilufilosofian alan tutkimus. Puhakainen argumentoi mekaanista, konemaisiksi suoritteiksi redusoitua ihmiskäsitystä vastaan, vastateesinään holistinen ihmiskäsitys.

Kesytetyt kehot jatkaa samaa teemaa. Muodoltaan teos on hyvin uniikki, sillä sen esitysasu lainaa kaunokirjallisuutta. Teos koostuu lähes kokonaan dialogista, jonka osapuolet ovat Puhakainen itse sekä fiktiivinen urheilija ”Harri”. ”Harri” toisaalta pakottaa maanläheisillä kysymyksillään Puhakaista tuomaan filosofiset ajatuksensa akateemisen ylätason pohdinnan piiristä tavalliselle ihmisille ymmärrettäviksi ja relevanteiksi. Toisaalta ”Harri” on ”maallikon” roolistaan huolimatta sittenkin oikeastaan suuri älykkö, joka puolihuomaamatta name-droppailee suuria teoreetikkoja ja kyselee vilpittömänä kaikkein keskeisimpiä kysymyksiä.

Teoksessa on vahvaa pamflettimaisuutta. Puhakaisen ”puheenvuorot” yltyvät pitkiksi, eikä hän puhu ainoastaan urheiluvalmennuksen mekanistisuudesta, vaan suhtautuu kriittisesti koko ympäröivän yhteiskunnan lisääntyvään teknokraattisuuteen. Yli 20 vuotta vanha teos tuntuu edelleen paitsi ajankohtaiselta, myös omalla tavallaan haikealta – ikään kuin varoitusviestiltä, jota emme osanneet ajoissa kuunnella. Monet kirjassa kauhistellut kehityskulut, etenkin informaatioteknologiaan liittyneet, ovat toteutuneet moninkertaisina. Kiihtyvä kapitalistinen kilpailuyhteiskunta jatkaa jylläävää voimaansa ja ihmisyys pirstaloitumistaan.

Itse urheiluvalmennuksessa on sittemmin tapahtunut paljonkin muutosta (jonkinlainen käännepiste teknokratian voittokulussa lienee vain pari vuotta kirjan jälkeen julki tullut Lahden dopingkohu): ihmiskeskeinen valmennus on nykyään valtavirtaa, ja kehitysohjelmissa toistetaan fraasia ”urheilija keskiöön”. Teos ei missään nimessä olekaan pelkkä urheiluvalmennuksen kritiikki, vaan ehdottomasti koko yhteiskuntamme. Sellaisena sitä tulee lukea ja sellaisena siitä saa eniten irti. Puhakaisen yhteiskuntakritiikki puree ja kutsuu kapinaan teknokraattisen maailman hegemoniaa vastaan.

”On protestoitava kaikin mahdollisin keinoin normaalisuuden hulluutta vastaan ja paljastettava asioiden sovinnaisuus, teennäisyys ja valheellinen rakkaus.”

”Aito ihmisyys ei ole sopeutumista elämää tuhoavaan kulttuuriin ja sen eri instituutioihin vaan kapinointia näitä vastaan.”

Suosittelen teosta kaikille, joita niin urheilu-, teknokratia- kuin yleinen yhteiskuntakritiikkikin kiinnostaa. Lukeminen saattaa aiheuttaa haikeutta, sillä kuten todettu, toisinaan Puhakaisen sanat ovat kuin varoitusviesti, jota emme kuunnelleet.

”Meidän tulisi välittömästi aloittaa tietokonemystiikan ja siihen liittyvien ilmiöiden purkaminen. Jatkuva puhe tekoälystä, tietotyöstä, tietovarastosta ja tietoyhteiskunnasta on useimmiten täysin tyhjää. Siinä ymmärretään harvoin, että ihmisen elämässä on tiedonkin kohdalla kyse laadullisista ominaisuuksista, kuten arvostelukyvystä, viisaudesta ja kokonaisuuksien ymmärtämisestä, eikä miljardeista informaatiobiteistä.”

”Työnnä perseeseesi looginen empirismi ja positivistisen yhtenäistieteen objektivistinen logiikka!”

 

 

 

Elinikäinen oppiminen ihmistä määrittämässä. Genealoginen analyysi EU:n, OECD:n ja UNESCO:n politiikasta
Kirjoittaja: Heikki Kinnari
Julkaistu: 2020
Julkaisija: Suomen kasvatustieteellinen seura / Turun yliopisto
Kategoria: Väitöskirja

Viime syyskuussa Oskari Onninen kirjoitti Image-lehteen jutun, joka teki todella suuren vaikutuksen. ”Selviytyjät” -otsikoitu artikkeli puki kerralla sanoiksi aiheen, jonka kritiikki on hautunut alitajunnassani jo vuosia. Kyse on elinikäisen oppimisen diskurssista. Ja laajemmin, koko siitä osaamisdiskurssista, jolle nykyiset koulutusjärjestelmät varhaiskasvatuksesta korkeakoulutukseen ja vapaa-ajan harrastuksiin perustuvat. Heikki Kinnari oli yksi keskeisistä haastatelluista, joten varasin tuota pikaa hänen upouuden tutkimuksensa kirjastosta.

Mikä seikkailu tutkimus olikaan! Kuten Kinnari itsekin johdannossa luonnehtii, teos on paksu ja seikkaperäinen käydessään läpi asiakirjoja vuosi vuodelta – osittain lukeminen puuduttaakin. Siitä huolimatta lukukokemus kokonaisuudessaan oli niin loistavan oivaltava elämys, että se sai suorastan iloiseksi. Eräs suurimmista kiinnostuksen kohteistani on sen selvittäminen, mistä erilaiset ajatukset ja ideologiat, diskurssit ja narratiivit, tulevat. Harva asia antaa yhtä paljon riemukasta tyydyttämistä, kuin sen tajuaminen, miten tietty puhetapa on lähtöisin jostakin, joka taas jostakin.

Kinnari levitti kerralla auki koko sen epämääräisen osaamispuhetavan, jonka kanssa olen kamppaillut lähes koko kouluaikani, kaikkein eniten viimeisimmät vuodet ammattikorkeakoulussa. Elinikäiselle oppimiselle, vaadituille kompetensseille, ihanneihmisyydelle laajoine taitoineen, oli osoitettavissa selkeät lähtöpisteet. Antoisinta luettavaa on uusimman aikakauden, 2000-luvun Euroopan Unionin politiikka avaintaitoraportteineen ja kilpailukykyisen kansalaisen malleineen. Kinnari onnistuu pukemaan sanoiksi myös kritiikin tätä kaikkea kohtaan, täsmällisemmin kuin tähän mennessä yksikään toinen.

”Elinikäisen oppimisen avaintaidot rakentavat standardimallia eurooppalaisesta työmarkkinakansalaisesta ja kykypääomakoneesta. Kompetenssit hallitsevat niin yksilöllisen kuin yhteisöllisen menestyksen ja harmonian kontekstissa. Ne rakentavat pikemminkin normaaliutta kuin ihannetta kansalaisuudesta, sillä jokaisen Euroopan kansalaisen tulee omaksua vaadittavat perustaidot. Siksi niiden halutaan materialisoituvan kansallisiin strategioihin ja opetussuunnitelmiin. Todellisuudessa uusliberalistiseen inklusiivisuuteen perustuvat avaintaidot saattavat pikemminkin sulkea ulos kuin osallistaa. Avaintaidot rakentavat keskiluokkaisen tietotyöläisen työmarkkinakansalaisuuden normatiivista mallia, jonka vain osa eurooppalaisista voi elämässään täyttää.”

Suosittelen teosta aatehistoriasta ja ennen kaikkea kriittisestä kasvatustieteestä kiinnostuneille. Niille, jotka haluavat tietää, miksi nyt puhutaan niin kuin puhutaan. Mikäli yli 500-sivuinen väitöskirja on liian raskas, suosittelen jokaista noutamaan kirjastosta ainakin syyskuun Imagen, ja lukemaan, kuinka Oskari Onninen popularisoi ydinsisällöt viiteen sivuun. Hänen mukaansa Euroopan Unioni kuulostaa kaikkine ihannekansalaispuheineen Neuvostoliitolta!

 

 

Uusi jako. Miten Suomesta tuli kilpailukyky-yhteiskunta?
Toimittajat: Risto Heiskala, Eeva Luhtakallio
Julkaistu: 2006
Julkaisija: Gaudeamus
Kategoria: Tieteellinen, eri kirjoittajien artikkeleista koottu teos

Aivan 1990-luvun lopussa syntyneenä, ja 2000-luvun informaatioyhteiskunnassa kasvaneena olen tottunut kilpailukykypuheen olevan normi. Vasta alettuani lukemaan tieteellistä kirjallisuutta olen tajunnut, että näin ei aina olekaan ollut, että kilpailukyky ei olekaan painovoiman kaltainen itsestäänselvyys. Olen sittemmin etsinyt aiheesta yleisesitystä, ja tämä on tähän mennessä löytämistäni parhaita. Se vastaa siihen kysymykseen, jonka haluankin kysyä: Miten Suomesta tuli kilpailukyky-yhteiskunta?

Kirjan kymmenen artikkelia keskittyvät hieman eri aiheisiin. Pääpaino on joka tapauksessa 1980- ja 1990-luvuissa, niissä ajoissa, joille sijoittuu suuria yhteiskunnallisia mullistuksia ja jolloin poliittinen puhe ratkaisevasti muuttui.

Antoisimpia artikkeleita on Anu Kantolan Suomea trimmaamassa: suomalaisen kilpailuvaltion sanastot, joka purkaa osiin sitä kielenkäyttöä, joka itselleni on ollut jokapäiväinen normi. Esimerkiksi rakennemuutos tuli puheisiin ensi kerran yritysten raporteissa vuonna 1984, ja siitä politiikkaan vuonna 1987! Kuuluisa kilpailukyky puolestaan oli käsitteenä ensi kerran esillä Koiviston ja Sorsan hallitusohjelmassa 1980-luvulla, tosin vain pariin kertaan. Sittemmin määrä kasvoi kiihtyvästi.

Kirja on toki osittain vanhentunut. Vaikka teoksen idea on tarkastella nimenomaa 1980- ja 1990-lukuja, voisi olla mielenkiintoisempaa, jos edes osa aiheista linkittyisi myös nykyaikaan. Lisäksi esimerkiksi Heikki Luostarisen ja Turo Uskalin artikkeli journalismin muutoksesta on nimenomaan 2000-luvun muutosvoimia pohtiessaan auttamatta jäljessä, mutta toisaalta tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen siihen, millaiseksi median oletettiin kehittyvän vielä hetki sitten.

Suosittelen teosta kaltaisilleni nuorille, jotka ovat kiinnostuneita poliittisesta lähihistoriasta ja haluavat selvennyksen siitä, mitä tapahtui kun puheenparsi muuttui tällaiseksi.

 

 

Mitä on aseksuaalisuus? Näkemykseni

On hyvin vaikeaa ymmärtää suurinta osaa väestöstä. Vaikka kuinka yritän vääntää aivojani, tuntuu uskomattoman käsittämättömältä ajatus, että toinen ihminen tai olento houkuttelisi seksuaalisesti. Että olisi jokin lisääntymiselimiin liittyvä ruumiillinen vietti, joka toisessa vetäisi puoleensa.

 

aseksuaalinen
1.sukupuolista halua t. vetovoimaa tuntematon.

(Kielitoimiston sanakirja)

 

Aseksuaalisuus: Aseksuaali eli aseksuaalinen ihminen kokee hyvin vähän tai ei lainkaan seksuaalista vetovoimaa toisia henkilöitä kohtaan. Sana ei määrittele kokijan omaa sukupuolta tai sukupuoli-identiteettiä. Aseksuaalinen ihminen voi tuntea emotionaalista vetovoimaa mihin sukupuoleen tahansa tai ei kehenkään.

(Seta)

 

Minä olen aseksuaali. Nyt kerron seikkaperäisesti, mitä se juuri minun kohdallani tarkoittaa, millaiset ajatukset ja ennen kaikkea millainen maailmankuva tähän seksuaalisten suuntautumisten kummajaiseen liittyy. Olen pitelemätön ja saatan loukata. Nostan itseni muiden yläpuolelle. Mutta tämä on äärimmäisen tarkoituksellista. Tämä teksti on tarkoitettu paljastavaksi.

*

Toisista ihmisistä pitämistä, tykkäämistä, rakastamista ja nuorempana jopa ihastumista olen harjoittanut jo pienestä pitäen. Autismistani huolimatta tiedän, miten kiehtovan moniulotteisia ja rikkaita ihmisten väliset vuorovaikutussuhteet ja yhdessä olemisen muodostamat tilanteet voivat olla. Aina on ollut ihmisiä, joita ihailen, ja joiden hyvät ominaisuudet ovat niin tavattoman monisäikeisiä, etteivät ne ole eroteltavissa listaksi, vaan kyse on pikemminkin abstraktista kokonaisuudesta. Kuin kirjan tai elokuvan hahmo: sellaisenaan kertakaikkisen upea. Puoleensavetävä, pidän, tykkään, ajattelen paljon ja usein.

Nuorempana, päiväkodissa, ala-asteella ja vielä ylä-asteen alussakin ihastuin paljon ja usein. Elin heteronormatiivisessa ja ylipäätänsä alloseksuaalisuusnormatiivisessa maailmassa, jossa sata prosenttia ihmisistä on heteroita tai homoja. Myöhemmin opin, että on myös biseksuaaleja, mutta vasta noin 15-vuotiaana kuulin ensimmäisen kerran aseksuaalisuudesta.

Päiväkodissa ja ala-asteella tyttöpuoliset luokkatoverini usein tykkäsivät monista pojista. Siitä juoruttiin ja kikateltiin, tuo tykkää tuosta. Tuo on ihastunut. Koska oli monia mahtavia tyyppejä, joiden persoonallisuuden ja olemuksen kokonaisuus viehätti, kerroin minäkin, kuinka tykkään ja olen ihastunut tuohon ja tuohon. Kun vanhenimme, se aiheutti yhä enemmän hämmennystä. Etenkin 12-vuotiaana kävin monet kummalliset keskustelut, joissa hieman parempi kaverini tunnusti minulle tykkäävänsä yhdestä luokan pojasta, ja kerroin päälle vilpittömästi, että minä tykkään myös.

Jossain vaiheessa maailma sitten hiljalleen romuttui, kun sain ymmärtää puhuneeni kaikki ne vuodet eri kieltä jokaisen kanssa. Luulin, että puhumme minun tykkäämisestäni. Mutta ei, he puhuivat eri tykkäämisestä, jostain muusta, kummallisesta, kerta kaikkiaan käsittämättömästä.

*

Joskus 10-tai 11-vuotiaana olin luokan tuhmien poikien luona välitunnilla, kun he kertoivat joukon hissukalle, mitä tarkoittaa ”seksi”. Käytännössä he kertoivat lapsellisella kielellä millainen on heteroseksuaalinen penetraatio: tämä työnnetään tuonne. Hyi olkoon, ajattelin. Hyi, hyi, hyi!

Tuosta päivästä on 12 vuotta, eikä asenteeni ”seksiä” kohtaan ole muuttunut tippaakaan. Suhtaudun siihen yhä samoilla 11-vuotiaan aivoilla: jotakin tavattoman ällöttävää. Hyi, hyi, hyi!

Ihmisyyteen kuuluu ruumiillisia ällöttäviä asioita, jotka koskettavat jokaisen elämää, mutta jotka siitä huolimatta ovat likaisia ja inhottavia. Näitä ovat käytännössä kaikki ruumiin aukkoihin ja eritteisiin liittyvä. Ulostaminen, virtsaaminen, oksentaminen. Peräsuolentähystys, sukupuoliyhdyntä, sperma, hiki ja veri. Piereminen, paskantaminen ja paneminen. Kaikki samaa, yhtä ällöttävää kategoriaa. Vessajuttuja. Inhottavia, mutta pakollisia (myös seksi on pakollista ihmislajin säilymisen kannalta, joskaan ei yksilön). Likainen osa ihmisyyttä. Ei mikään tabu, ei mitään saatanallista, mutta ei myöskään mitään ihanaa, mitä haluaa miettiä yhtään sen enempää kuin on tarpeellista. Pakollinen paha.

Enkä voi käsittää, kuinka näihin on mahdollista liittää mitään niitä hienoja tunteita, mitä ihminen kokee ihmisenä ja ihmisyytenä, millaisia tilanteita ja tunteita syntyy toisten ihmisten välille, millaisia suhteita, millaisia interaktioita. Ajatus seksuaalisesta vietistä toista ihmistä kohtaan kuulostaa yhtä kierolta, kuin hinku että joku tietty henkilö pyyhkisi takapuolen tai suorittaisi suolihuuhtelun.

Minä pidän puhtaudesta. Ylevästä, hienosta ihmisyydestä. Maailmankuvaani aseksuaalina ei kuulu vain seksin pitäminen ällöttävänä, vaan myös toiseksi ääripääksi näkemäni abstraktin puhtaan ihmisyyden ylimalkainen korostaminen.

Oikeastaan ymmärrän hyvin keskiaikaisia moraalikäsityksiä neitsytkultteineen ja seksuaalisuuden saastaisuustulkintoineen. Näen perää historiallisessa kristillisessä (ja todennäköisesti muidenkin uskontukuntien piirissä vallinneessa) ajattelussa, jossa maallinen ja taivaallinen on selkeästi erotettu toisistaan. Lihalliset nautinnot on mielestäni erinomaisen kuvaava termi. On erikseen lihalliset nautinnot: ruoka ja seksi, ruumiillisen ravinnon- ja lisääntymisentarpeen tyydyttäminen, joissa ei sinällään ole mitään väärää. Mutta erikseen, näiden yläpuolella, on pyhempää ja korkeampaa olemusta, joka ei ole sidoksissa ruumiillisten viettien kahleisiin. Vasta siellä todellinen ihmisyys pääsee täydellistymään.

Ja tämä tarkoittaa myös ihmissuhteita. Rakkautta, välittämistä, solidaarisuutta, yhteenkuuluvuutta, rakastamista, kaikkea hienoa ja kaunista. Pidän ihmisten välisistä upeista hetkistä, suhteista, tunnetiloista, kokemuksista. Kohtaamisesta. Olemisesta. Kaikista upeista kielellisistä kerrostumista, jotka vuorovaikutustilanteissa muodostuvat, kaikista hetkistä, joissa inhimilliset kielelliset todellisuudet yhteenkietoutuvat ja muodostavat jälleen uutta.

Ja ilman muuta ihminen on ihminen, kehollinen ja ennen kaikkea tilallinen olento. Kuten olen sanonut, vastustan yli kaiken puhetapaa, jossa virtuaalisen laitteen näpyttely tai ruudun tuijottaminen samaistetaan ihmisten kohtaamiseen. Ihmisten välillä, ihmisyydessä, inhimillisessä todellisuudessa syntyy kaikki se kaunis, upea ja ainutlaatuinen, mitä arvostan. Ihmiset ovat kokonaisia. Kauniita. Ja heidän välillään on jotakin joka on vielä enemmän kuin he yksittäin.

*

Entä rakkaus? Mikään ei kuvaa yhtä hyvin näkemystäni rakkaudesta ja aseksuaalisuudesta, kuin eräs internetistä, harrastelijakirjoittajien foorumilta, romaanin mittaisesta tarinasta (joka sittemmin on jo kadonnut) peräsin oleva kohta. Tarina kertoo tavattoman moniulotteisesta ystäväporukasta, jonka sisällä on niin seksuaalis-romanttisia suhteita ja jännitteitä kuin muutakin, kaikkien tunneskaalojen laidasta laitaan.

Tarinan lopussa yksi henkilö avautuu kahdelle muulle, kuinka rakastaa heitä kaikkia, rakastaa niin paljon, haluaa halata ja helliä (cuddle) heitä ja olla heidän kanssaan, rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Rakastaa, love -sanaa toistetaan erityisen paljon. I love you guys, I really love.

Myöhemmin kuulleet henkilöt keskustelevat keskenään ja miettivät, kuinka suhtautua tähän ystävänsä viestiin, jossa hän on tunnustanut olevansa aseksuaali.

Onko mitään parempaa, kauniimpaa ja ennen kaikkea oivaltavampaa tapaa tuoda esille aseksuaalinen suuntautuminen? Ei ”minä olen”, ei ”minä en”. Vaan sen ilmeneminen ylitsepursuavassa, solidaarisessa, rajoittamattomassa ja sääntelemättömässä rakkaudessa. Rakastan teitä kaikkia, rakastan enemmän kuin mitään muuta. Rakastan.

*

”Olen parempi kuin muut ihmiset, olen älykkäämpi, rationaalisempi ja ylempänä. Minä, aseksuaalina, en altistu lihallisille iloille ja eläimellisille vieteille, vaan arvoni ovat ylevämpiä, puhtaampia ja kauniimpia. Ihminen on eläin, nisäkäs, jolla on eläimen tarpeet. Syödä, juoda ja lisääntyä. Nälkä ja seksuaalinen vietti. Ruuansulatus ja verenkierto. Nesteen tarve, seksin himo. Mutta oikea, suurempi, hienompi, ylevämpi ihmisyys alkaa siitä, mihin eläimellisyys päättyy. Olemme enemmän kuin muut eläimet. Meillä on kieli, taide, kirjallisuus, filosofia. Tuhatvuotiset aateperinteet, palatsit, kirjoitukset. Tieteet, tekstit, tarinat. Oppikokonaisuudet, aatehistoriat. Kieli, taide, kirjallisuus, filosofia. Ja vielä. ystävyys, yhteiset inhimilliset todellisuudet, rakkaus, välittäminen, solidaarisuus. Näissä meidän on kylvettävä, näitä meidän on ihailtava ja näitä kohti suuntauduttava. Ja minä, ainakin yhden vietin turmelemattomana, olen lähempänä näitä ja parempi kuin muut.”

Myönnän, että edellinen liioiteltu tekstikappale edustaa kaikesta huolimatta jonkin verran alitajuista maailmankuvaani. En pääse eroon ajatuksesta, että aseksuaali on jotakin enemmän. En pääse eroon ajatuksesta, että inhimillisyyden kauneus on primitiivisyydestä poispäin pyrkimisessä. En pääse eroon lievästä ylenkatsonnastani lihallisia iloja kohtaan – yhtä lailla alkeellista ja eläimellistä on mielestäni ylenpalttinen hyvästä ruuasta ja juomasta intoileminen.

Samalla myönnän, että koko tämä maailmankuvani voi itsessään olla jossain määrin lapsellinen – voi kaikkiaan olla naiivi rakennelma erotella joitakin asioita ylemmäksi ja paremmaksi ihmisyydeksi ja joitakin alemmaksi. Minua vielä ”korkeammalla” oleva näkisi todennäköisesti vielä laajemmat kokonaisuudet eikä jumittuisi vanhanaikaiseen dualismiini. En tarkoita yltiöpäistä filosofista piehtarointia ruumiinfenomenologiassa, vaan jotakin, joka näkee sitäkin laajemmin ja kokonaisvaltaisemmin. Minulla on opittavaa, kuten kaikilla meistä.

Mutta nämä ovat, juuri nyt, ne ajatelmani, jotka väistämättä vallitsevat suhteessa omaan aseksuaalisuuteeni ja aseksuaalisuuteen laajemmin. Aseksuaaliin, ”superihmiseen jota vietit eivät ole orjuuttaneet.”

 

Tässä oli yksi kertomus siitä, mitä on olla aseksuaali. Näkemyksiä on yhtä monta kuin meitäkin, ja puhun ajoittaisesta me-muodosta huolimatta äänellä, joka on ainoastaan minun.

 

Kuvat: Wikimedia Commons

 

Korona-kriisi on havainnollistanut, mikä suurissa päätöksentekoketjuissa mättää

Vaikkei sitä uskoisi, olen kuuliainen kansalainen, joka pitää viranomaisten ohjeista. Pandemia-aika on osoittanut, kuinka rasittavaa on, kun noin 3545613434321 tahoa haluavat lausua jotakin, ja kuinka helpottavaa silloin on, että edes yksi taho on Virallinen.

Viranomainen tai muu yksittäinen taho saattaa viestiä jotakin, minkä jälkeen viestin paisutteluun, kouhkaamiseen, vouhkaamiseen, meuhkaamiseen, kärjistämiseen, kauhisteluun ja nahisteluun osallistuu rasittavan moni toimija. Median edustajat, kaikenlaisten yritysten, liittojen, kerhojen ja piirien toimihenkilöt, poliitikot, vaikuttajamarkkinoijat sekä sosiaalisen median käyttäjämassa. Toimijat viestivät eteenpäin ja alaspäin toisilleen ja jälleen toisilleen, ja viestit sen kun pursuavat.

Joku voisi kehua välittymisen tehokkuudesta, mutta eri taholta toiselle kulkevissa viesteissä on luonnollisesti se ongelma, että ne muuttuvat matkalla. Jos yleinen tendenssi on oman tietyn ominaisuuden performointi, lisää jokainen toimija tätä ominaisuutta uuden kerroksen, ja viesti muuttuu entisestään.

Kiinnitin jo noin kuukausi sitten huomiota siihen, kuinka erilaiset tahot toimivat ensimmäisten ohjeiden, määräysten, suositusten ja ehdotusten tullessa. Kutsuin sitä vastuullisuuden kilpaperformoinniksi.” kirjoitin huhtikuussa. Kerroin esimerkkejä siitä, kuinka esimerkiksi urheilun lajiliitot ja jälleen niiden alaiset toimijat ovat hyveellisyyshalussaan muotoilleet yhä kummallisempia yksittäisohjeita yleisten sanomien pohjalta.

Jos yksi viesti lähtee eteenpäin, ja jokainen taho haluaa oman vastuullisuutensa tai muun vastaavan ominaisuutensa korostushalussaan lisätä siihen vielä yhden kerroksen, muuttuu alkuperäinen viesti lopulta merkittävästi. Siinä vaiheessa, kun ylhäältä lähtenyt viesti saavuttaa lopullisen toimijan, saattaa se olla muokkautunut älyttömäksi.

Erittäin konkreettinen ja suorastaan numeerisen tarkka esimerkki oli eräs seitsemännen luokan luokkaretkemme. Bussi retkelle lähti kello 10.00. Varmuuden vuoksi luokanvalvoja oli pyytänyt meidät, varmuuden vuoksi, parkkipaikalle kello 9.45, ja kertonut tämän eräälle toiselle opettajalle. Tämä toinen opettaja sanoi englanninopettajalle, varmuuden vuoksi, että meidän tulee olla paikalla kello 9.40. Englanninopettaja päätti siis varmuuden vuoksi lopettaa tuntinsa kello 9.30. En muista, oliko ketjussa vielä neljäskin osa, ja kuinka monta kymmentä minuuttia lopulta tyhjällä parkkipaikalla varmuuden vuoksi odotimme, mutta tapaus kertoo erittäin havainnollisesti, mitä viestille tapahtuu, kun se kulkee läpi ylivarovaisen viestintäketjun. Jokainen lisää ”varmuuden vuoksi” jotakin omaa.

Luokanvalvoja oli lopulta muuten hämmentynyt, kun saavuimme paikalle lähes puoli tuntia etuajassa.

Koronapandemiatilanteeseen liittyvä käytännön esimerkki (yksi lukuisista) on maskisuosituksista viestiminen. Hyvin harva taho, iltapäivälehdet kaikkein vähiten, ymmärsivät mitä Virallinen Viranomainen THL viesti tiedotustilaisuudessaan 13.8. He viestivät, että jatkossa Virallisen maskisuosituksen antaa kukin sairaanhoitopiiri. Monen sairaanhoitopiirin suositus onkin selkeä, ja löydettävissä ko. sairaanhoitopiirin sivuilta nopeasti.

Lukuisat organisaatiot, joiden alaisuudessa on organisaatioita, joiden alaisuudessa on organisaatioita jne. voisivat optimaalisimmillaan kuljettaa lävitseen yksinkertaista viestiä: noudattakaa sairaanhoitopiirienne ohjeita. Mutta sen sijaan ne lisäävät omia kerroksiaan, leikkivät itsenäisiä epidemiologisen arvioinnin osaamiskeskuksia, ja tuloksena on esimerkiksi Olympiakomitean kaltaisia älyttömyyksiä: maski päähän AINA KUN MAHDOLLISTA!

Mitä viestii esimerkiksi yksittäisen joukkueen yksittäinen johtaja kymmenelle pienelle pelaajalleen, jos seura antaa muokatun version ohjeesta, joka on piirin muokattu versio ohjeesta, joka on lajiliiton muokattu versio ohjeesta, joka on olympiakomitean muokattu versio ohjeesta, jonka alun perin antoi mitä luultavimmin varsin asiantunteva viranomainen? Entä jos ketjun joka osa on yleiseltä persoonallisuudeltaan pelokas, jopa vainoharhainen? Mikä kaikki ehtiikään vaikuttaa, kun viestintäketjut ovat tällaisia!

En muuten edes mene siihen, kuinka ulospäin viestittävä viranomaisen päätös puolestaan syntyy. Siitä kuviosta ja siihen vaikuttavista tekijöistä en edes tiedä.

Tämän hetkinen tilanne on joka tapauksessa surullinen sekoitus epämääräistä viestintätulvaa, jossa jokainen taho yrittää vuorotellen viestinnässään korostaa, kuinka hyveellinen ja oikeellinen on, ja kuinka siksi vielä hieman viilaa tiukempaan suuntaan alkuperäisiä viestejä. Kärsimme muutenkin informaatiotulvasta. Se peittää alleen eikä jätä rauhaan missään. Se on ylivirittynyt hyperverkosto, joka jatkuvasti rakentaa uusia säikeitä.

Vielä sellainen alueellisen epätasa-arvon aspekti, että konkreettinen paikka, josta keskeiset viestit usein lähtevät liikkeelle, on todennäköisesti Helsinki. Helsingissä ovat niin urheilun kuin monen muunkin harrasteen keskusjärjestöt ja pääkonttorit lisäämässä ensimmäisiä, kaikkein paksuimpia kerroksia kuulemiinsa viesteihin, ennen kuin lähettävät ne maakuntiin jatkojalostettaviksi.

Tuomas Peltomäki kysyi Twitterissä onko korona paha flunssa, syövän kaltainen vai eksistentiaalinen uhka. Se on ehdottomasti eksistentiaalinen uhka, yhdistettynä tähän informaatiokurimukseen, joka itseään ruokkien ei tunnu loppuvan milloinkaan.

 

Nykynuoriso on pilalla, terveisin markkinointi-osasto

Kirjoitan tätä selkeästä roolista käsin: nykynuorison, paljon puhutun z-sukupolven edustajana. Aivan viime vuosituhannen lopussa syntyneenä, Z on lähin viiteryhmäni, sikäli kun sillä viitataan noin vuoden 1995 jälkeen syntyneisiin.

(Toisaalta, näkee niitäkin määrittelyjä, joissa Z tarkoittaa 2000-luvulla syntyneitä, ja vastaavasti Y tai milleniaali noin vuosina 1985-1996 syntyneitä, mikä jättää juuri minut ikätovereineni kiehtovaan sukupolvettomaan välitilaan!)

”Tämän päivän nuorten elämä on sosiaalisessa mediassa.”

”Nuoret eivät jaksa paneutua pitkiin teksteihin, he vaativat kaiken heti.”

”Nuoret ovat edelläkävijöitä, he surffaavat median muutoksen aallonharjalla, jossa perinteiset analogiset formaatit vedetään vessanpöntöstä ja ne korvautuvat dynaamiselle, digitaalisella ja alati muuttuvalla sisältövirralla.”

”Nuorille kaikki on tehtävä digitaaliseen mobiili-some-muotoon.”

”Nuoret eivät lue, he katsovat videoita. Jos haluat tavoittaa nuoret, tee videoita!”

343555-PACYPB-414

Essentialisoiva puhe nykynuorison ominaisuuksista täyttää kaikki kanavat perinteisistä lehtiartikkeleista koulujen oppitunteihin. Ottamatta välttämättä kantaa siihen, onko kyseessä hyvä vai huono asia, varmaa näyttää olevan, että nykynuoriso ainakin on tietynlaista. Tämän tietynlaisuuden ytimessä on suhtautuminen mediaan, tekstiin ja laajemmin informaatioon liittyviin asioihin.

Nuoriso on puheessa, hyvin laajalla alueella vallitsevassa diskurssissa typistetty putkiaivoiseksi tarkkaavaisuushäiriöpotilaaksi, joka pystyy elämään ainoastaan mobiililaitteita käyttäen, ei omaa keskittymiskykyä, ja on täysin riippuvainen muutaman somejätin palvelusta.

Tätä tarinaa kerrotaan suusta suuhun, se kiertää kuin kansanperinne markkinointihenkiseltä henkilöltä toiselle, suunnittelijalta suunnittelijalle, lukijalle, kuluttajalle ja medialle. Erään kurssimme oppitunnilla ryhmien tehtäväksi oli annettu tuotteistaa yksi palvelu nuorisoa (tässä tapauksessa ymmärrettynä kaikkia alle 30-vuotiaita) houkuttelevaksi. Valmiiden konseptien esittelyssä moni ryhmä heilutti rekvisiitan tavoin kädessään vihon muotoista esitettä ja totesi, että ”ei nykynuoriso jaksa mitään tällaisia lukea”, ”minä ainakin teen näin paksuille jutuille näin *viskaa olan yli*”. Tämän sijaan on tehtävä uusi mobiiliapplikaatio, jossa sama tieto on kivojen klikkausten takana, ja joka sisältää mahdollisimman paljon videoita. Videoita ja mobiilipalveluja kaikille, koska tätä nykynuoriso on.

Sama tarina jatkuu tilanteesta toiseen: luentojakaan ei voida pitää koska nuoriso haluaa kaiken heti. Kanssaopiskelijoille pidetyissä opetusharjoittelutilanteissa puheosuutta siivittää jatkuva itseruoskinta ja valittelu siitä, kuinka kauheaa on miten hetken joudutaan kuuntelemaan kalvosulkeisia ja puhuvia päitä, kyllä kohta pääsette taas tekemään ja räpläämään laitteita, sitä ainoaa mitä osaatte.

Partionkin kaltaiset nuorisojärjestöt haluavat digitalisoitua ja elää aallonharjalla, koska sitähän nuoret ovat. Partiotaitokilpailuissa rastitehtävää ei tulosteta paperille, sillä eihän nuoriso paperia osaa lukea, vaan paperille tulostetaan vain QR-koodi, jotta nuoriso pääsee lukemaan saman tekstin mobiililaitteillaan. Jokainen saa käteensä paperin kuten aina ennenkin, mutta tekstin sijaan sitä koristaa yksi ainoa koodi.

Joitakin vuosia takaperin seurakunnan nuortenleirien raamattupiiritilaisuuksissa, niissä uudistusmielisten nuorisotyöntekijöiden vetämissä, ei voitu enää keskustella, vaan oli sen sijaan keksittävä, mitä Jeesus postaisi instagramiin ja löydettävä raamatunkohtaan sopivia hashtageja.

Mistä kaikki tämä puhe ja toiminta tulee? Eräs ilmiö jonka jo mainitsinkin, on markkinointi. Stereotypioiden luominen voi olla rumaa, mutta markkinoijalle se on koko toiminnan määritelmällinen ydin. Asiakasryhmästä on luotava keksitty kuva, jotta sille voidaan myydä oikealla tavalla. Markkinoijalle se, että riittävän suuri osa tietystä asiakassegmentistä viettää paljon aikaansa sosiaalisessa mediassa, riittää teesiksi siihen, että KAIKKI nuoret ovat AIVAN SOMEN PAULOISSA ja siksi KAIKKIEN jotka haluavat myydä nuorille on mentävä SOMEEN! Tarinaa siitä, millaisia nuoret ovat, on helppo kärjistää ja yksinkertaistaa, kun koko sellaisuuden tarkoitus on sopivan asiakassegmentin paketoiminen.

Mutta nykyään suurin piirtein kaikki on myyntiä ja markkinointia ja markkinointi ja myynti on suurin piirtein kaikkea. On sisältömarkkinointia ja kontentin-tuottamista ja kaikkea epämääräistä arvonluomista, ja kaipuumme stereotypioille on yhä kipeämpi. Organisaatio toisensa perään, juridisesta statuksestaan huolimatta juoksee asiakkaiden perässä yrittäen kärjistää yhä uudelleen ominaisuusryppäitä yhä voimakkaimmin. Perässä hymistelevät sanomalehtien kolumnistit ja lifestyle-artikkelit, jotka kertovat, millaista on elää nuorten kanssa ja millainen nuori on työntekijänä työpaikoilla.

Totta kai on niin, että todennäköisesti suuri osa nuorista onkin tismalleen sellaisia, kuten yllä kuvasin. Mutta oikeuttaako tämä silti luomaan yleistyksiä, joissa jokainen nuori on lähtökohtaisesti sellainen? Mitä siitäkin tulisi, jos yleistäisimme muidenkin ihmisryhmien taipumuksia näin? Kaikki naisethan haluavat miellyttävän aviomiehen ja ydinperheen! Siispä kohdellaan kaikkia naisia sillä tavalla!

Jo nyt osaamme nähdä esimerkiksi 50-luvun mainokset lähinnä seksistisinä, niiden kertoessa kuinka ”jokainen nainen haluaa miellyttää miestään ja siksi jokaisen naisen ostettava tämä uusi kauneusvoide, koska jokainen mies rakastaa uudelta kauneusvoiteelta tuoksuvia naisia” ja niin edelleen. Se on seksististä tai ainakin sopimatonta siitä huolimatta, vaikka yhteiskunnassa olisi paljonkin juuri tällä tavalla toimivia naisia tai miehiä.

Kaiken keskellä nuoriso on kuitenkin säilynyt kategoriana, jota saa sterotyypittää niin paljon kuin sielu sietää, koetaanhan se jopa paremmaksi heidän lähestymisekseen.

Mitä oikein olisi tehtävä?

Voi hyvin olla, että suuri osa nuorista on kykenemättömiä tekemään asioita, jos ne eivät ole mobiililaitteen ruudulla. Voi hyvin olla, että suuri osa nuorista ei pysty lukemaan mitään paperille painettua ja paksua. Voi hyvin olla, että suurelle osalle nuorista sosiaalinen media on elämän tärkein asia. Mutta pitääkö näitä asioita silti syleillä ja palvoa? Onhan niinkin, että suuri osa suomalaisista on esimerkiksi epäterveellisen ylipainoisia, mutta siitä ei ole muodostettu rakastettua stereotypiaa, jonka mukaan kaikki pyritään sovittamaan.

Meidän olisi ylipäätänsä laajennettava ajatteluamme, ja luovuttava etenkin markkinointihenkilöstön meille syöttämästä stereotypiakuvastosta. Kyllä, mainokset toitottavat kuinka naiset haluavat meikata itsensä kauniiksi ja kyllä, suuri osa tuntemistanikin naisista meikkaa itseään, mutta en silti kuvittele tämän olevan mikään naiseuteen kuuluva universaali ominaisuus.

On oltava kriittinen. On osattava lähestyä ihmisiä yksilöinä. On luovuttava essentialisoivista puhetavoista, vaikka ne saisivat vahvistusta omasta kokemuspiiristä.

On myös oltava kunnianhimoinen. On uskallettava tehdä toisin. On vaalittava niitäkin asioita, jotka eivät ole markkinointihenkilöiden ykköstrendilistoilla. On nähtävä kirjallisuuden kaltaisten konseptien mittaamaton arvo.

On kaikkiaan nähtävä koko digitalisaatio-mobiililaitteistus-kehitys paljon laajemmin ja ennen kaikkea kriittisemmin. On päästävä markkinointihenkilön asenteesta, joka ainoastaan syleilee kaikkea uutta koska se on suosittua ja trendikästä, ja omaksuttava pikemminkin kriittisen tarkkailijan rooli. Digitaalisten alustajättien valta on kasvanut kohtuuttomaksi, ja niiden hallitsema maailma ei ole yksiselitteinen asia (aiheeseen liittyviä mielenkiintoisia helppolukuisia teoksia ovat esimerkiksi Matthew Hindmanin Internet-ansa, Hannah Fryn Hello World sekä Jaron Lanierin 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt).

Kaikkiaan, niin sanotuilla analogisilla formaateilla, parjatulla paperilla, on täysin korvaamaton arvonsa. Ei pidä demonisoida sitä, eikä luulla sitä demonisoiduksi. Kuten kirjailija Magdalena Hai sanoo, monen muun toistaessa varauksetta tarinaa nuorista, jotka haluavat lukea kaiken digimuodossa:

Loppuhuomio: Puhuuko kukaan nuorisosta hyvin? Puhuu. Aivan erinomainen Nuorisotutkimusseura julkaisee kerta toisensa perään monipuolisia, sekä tiukan tieteellisiä että keskustelumaisempia julkaisuja erilaisista nuoriin liittyvistä aspekteista, aina poliittisesta osallistumisesta urheiluun ja median käyttöön. Suosittelen lämpimästi.

Kuva: People photo created by freepik – www.freepik.com

Me pakenemme sinne mistä sinä pakenet – voiko toiminta olla työtä?

”Jos tienaat sillä rahaa, se ei ole aktivismia”

Antti Rautiaisen napakka väite noin viikko sitten kirvoitti niin eri- kuin samanmielisyyttäkin. Keskiössä olevana kysymyksenä pysyi se, mikä on aktivismia, ja kuinka sitä harjoitetaan monin tavoin. Se tarvitsee kaiken inhimillisen toiminnan tavoin resursseja, ja tämä on ymmärrettävä.

Itse kuitenkin näin väitteen sisältämän paljon syvemmän ja perustavanlaatuisemman ulottuvuuden, joka ei liity niinkään aktivismiin, vaan toiminnan luonteen muuttumiseen rahan saamisen myötä. Eikä tässäkään ensisijaisesti rahan saamisen myötä, vaan sen myötä, kun toiminnasta tulee työtä. En tiedä, ajoiko Rautiainen nimenomaan tätä aspektia, mutta itse haluan nostaa sen esille.

Kyseessä on perustavanlaatuinen ristiriita, joka läpäisee koko toiminnan siinä vaiheessa, kun työksi luettava rahan ansaitseminen alkaa. Tämä ristiriita ei liity rahaan tai toimintaan itseensä, vaan se kumpuaa jo valmiiksi nykyisessä järjestelmässämme olevasta jyrkästä vastakkainasettelusta. Siellä, mistä asiasta tulee jonkun työtä, alkaa määritelmällinen pako.

Kyseessä on prosessi, jossa ihmiselämän tietyt toiminnot on sulkeistettu ja toiseutettu toisarvoiseksi vähemmän-elämäksi. Tähän viitataan lauseissa ohimennen: se on vain työtä. Traditionaalinen ihminen tekee asioita, menee paikkoihin, nauttii ystäviensä seurasta, puuhaa kaikenlaista, ja tämän ohella käy töissä. Tuota työssä-olemista ei puheessa lueta elämäksi, vaan se sivuutetaan. Mitä teit viikonloppuna? En mitään. Olin vain töissä. Elämä alkaa vasta kun työ loppuu, kun alkaa loma. Työstä pyristellään irti.

Huomatkaa toki, että puhun samanaikaisesti kahdesta järjestelmästä, jotka ovat täysin sidoksissa toisiinsa. Toisaalta mukana on klassinen marxilainen ymmärrys työstä: se on orjuuttavaa ja vieraannuttavaa, se on käytäntö, johon työläisen täytyy alistua. Ihminen, työläinen ei ole vapaa tekemään mitä haluaa, vaan hänen on käytettävä tietty suuri aika valveillaoloajastaan jonkun toisen palveluksessa. Lisäksi työ on nykyään muuttanut muotoaan, joten tämä vastentahtoisesti toisen palveluksessa käytetty aika on levittäytynyt yhä laajemmalle, ja sekoittunut sen oikean kunnon ajan kanssa. Tässä tilannekuvassa ei ole mitään uutta.

Toisaalta, puhun siitä, kuinka yksilöt artikuloivat omaa elämäänsä, ja millaista on tekstiympäristöjä hallitseva työpuhe. Edellä esittämäni – Mitä teit viikonloppuna? – En mitään. Olin vain töissä. on täysin luonteva ja usein kuultu keskustelunkulku. Lehdet ja vastaavat pursuavat sellaista terminologiaa, kuten työstä palautuminen, työssä jaksaminen, työn kuormittavuus. Puheessa seikkailee monoliittinen mörkö nimeltä työ – tuo yhtenäinen ja kiinteä osa subjektiivista todellisuutta, jonka ympärille se kaikki varsinainen elämä saa rakentua.

Täsmälleen sama toiminta on toiselle pako jostakin, toiselle se, mitä pitää kohta paeta.

Se, mitä mahdollista sisältöä tämä yhtenäiseksi pakotettu työ-käsite pitää sisällään, ei ole lainkaan linjassa sen kanssa, mitä asioita luettelemme kertoessamme elämästä. Klassisena esimerkkinä voi olla esimerkiksi lapsen lomapäivä. Hän voi käyttää minuutti- tai tuntitolkulla aikaa kertoessaan, kuinka hyppäsi altaaseen, sukelsi renkaita, kiipeili patjojen päällä, pomppi trampoliinilla, potki palloa, seikkaili ja niin edelleen. Kaiken saman kaikissa samoissa paikoissa kokenut palkattu liikunnanohjaaja taas kuittaa kaiken parilla lauseella. En mitään, olin koko päivän töissä. Täsmälleen sama substanssi on toiselle elämää itsessään, toiselle siitä väkisin irrotettu erillisosa.

Tässä tullaan ongelman ytimeen. On esimerkiksi yhdistyksiä, joiden toiminta on sikäli vinoutunutta, että osa on paikalla koska parhaillaan elää itse elämäänsä ja pakenee sitä taas seuraavana aamuna möllöttävää monoliittia, osa taas ei tee mitään koska on monoliitin sisällä, ja aikoo vasta huomenna tai ensi viikolla aloittaa puolestaan oman elämänsä. Palkatun työntekijän asema yhdistyksessä on väistämättä erilainen. Täsmälleen sama toiminta on toiselle pako jostakin, toiselle se, mitä pitää kohta paeta. Kun sovitaan tapahtumaa, ja vertaillaan, milloin kenelläkin on lomaa, odotetaan vapaaehtoiselta jäseneltä ja palkatulta työntekijältä täysin vastakkaisia vastauksia. Vaikka joukko näyttää yhtenäisiltä, vallitsee henkilöiden välillä syvä, ylittämätön kuilu.

Saman voi ulottaa aktivismiin, jonka käsitän tässä yhteydessä laajemmin yhteiseksi toiminnaksi jonkin asian eteen. Mikäli samaa toimintaa tekee joku työkseen ja joku vapaa-ajakseen, on heidän välillään täysin perustavanlaatuinen ristiriita. Toinen pakenee, toinen odottaa pakenemista. Toinen elää, toinen kertoo vasta myöhemmin lomallaan, oikeassa elämässään, olleensa vain töissä. Onnistunut ”Tapahtuma x” voi olla ”Tapahtuma x”, tai sitten ”työkuvioita koko päivä”.

Toinen elää, toinen kertoo vasta myöhemmin lomallaan, oikeassa elämässään, olleensa vain töissä.

Prekarisoituva ja pirstaloituva elämä voi olla mahdollisuus, mutta siihen suhtautuminen on yksilöllistä. Osa kaikkein hajanaisimpienkin hommien tekijöistä sulkeistaa kaiken toimintansa voimakkaasti: työhommia, ei-työhommia, työhommia. ”Työhommat” rikkovat päivien aikaa möllöttäen klöntteinä oikean elämän palasten välillä, olisivat ne sitten internetsivun tarkastamista, ihmisen kanssa puhumista, kävelyä tai miettimistä itsekseen. Osa taas on iloisesti luopunut koko ”loman” käsitteestä, ja sankariyrittäjän tavoin julistaa olevansa ”aina töissä”. Osa taas on maanviljelijöitä tai huippu-urheilijoita, joiden ”työksi” kutsuttava asia, se mistä he palkkaa saavat, on definitiivisesti aivan koko heidän elämänsä.

Erilaisia työhönsuhtautumistapoja joka tapauksessa on, ja koska aihe on mielenkiintoinen, tulen kirjoittamaan siitä jatkossakin.

Nyt keskeisin viestini kuitenkin on tavanomaisessa toiminnassa asuva perustavanlaatuinen ristiriita, jonka esiin nostaminen Rautiaisen tavoin on suotavaa ja pohdittavaa. ”Jos tienaat sillä rahaa, jos se on työtäsi, se ei ole aktivismia”. Tai muutakaan, miksi me sitä kutsumme. Se on vain työtäsi.

Jotain, josta pakenet jonnekin muualle. Ja jos me olemme jo muualla, kuinka voimme koskaan todella olla samassa tilassa?

Banalisaatio. Osa 2

Koirat haukkuvat, karavaani kulkee. Zeitgeist on Humans of Late Capitalism. Mikä oli joskus arvokasta, on nyt ainoastaan banaalia. Hukumme some-sotiimme, turrumme tuotteisiimme, mainostamme itsemme henkihieveriin.

Kirjoitan tästä kaksi osaa. Tästä, kuinka mikään ei tunnu miltään.

13457

”Koirat haukkuvat, karavaani kulkee.”

Minä harjoitan ihmisten kanssa kiistelyä internetissä, enkä koe edes olevani parempi ihminen, joten en ole varma, miksi teen sitä. Olen lukenut tietokirjoista sekä kuullut keskusteluja vapaan, keskittämättömän ja lähes anarkistisen internetin, nörttien paratiisin kulta-ajoista, yhteisen ja vapaan alustan raja-aidat ylittävästä kauneudesta. Synnyin kuitenkin hieman liian myöhään ja kiinnostuin asioista hieman liian jäljessä omatakseni omia muistoja noista varhaisista ja paremmista ajoista.

Minä itse naputan kiinalaista kannettavaa tietokonettani staattisesti ja maanisesti yksittäisen huoneen sisällä, ja naputan itseäni vain syvemmälle sosiaalisen median likaämpäreihin. Implisiittisesti olettanen saavuttavani jotakin, kun syöksyn räksyttämään samalla tasolle miljoonan muun mudassa pyörivän kanssa.

Ja tartun vain koukkuun. Valtavat suuryritykset takovat miljardeja usuttamalla toisiamme toistemme kimppuun, ja tanssin heidän pillinsä mukaan. Minä kehtaan surra algoritmiohjatulla mainosalustalla, ettei missään ole mitään hyvää, ja teknologiamiljonäärit nauravat matkalla pankkiin.

Ja mitä on tämä likaämpäröityminen? Twitter eroaa tumblrista siten, että se tuo banalisaation vielä räikeämmin silmille. Tumblr-aikoina kyse oli sentään varhaisinternetin tavoin anonyymien hahmojen kiistelystä. Mutta tänään, räksytän samassa virrassa arvostettujen poliitikkojen, kirjailijoiden, taiteilijoiden, muusikoiden, johtajien ja muiden kanssa, ja kaikki on yhä likaista mihinkään johtamatonta massaa.

Ei tunnu miltään olla siellä samalla alustalla jokaisen kanssa. Ei miltään. Ikoniset maamerkit muuttuvat sosiaalisen median markkinointikampanjoiksi, tuho ja sota tuotteistetuiksi materiaksi myymälöiden hyllyllä, ihmisten kategoriat epämääräiseksi suoksi, vastaantulija voi olla kuka tahansa mutta kaikki on yhtä turhaa, eikä mikään tunnu miltään.

*

”Koirat haukkuvat, karavaani kulkee.”

Tämä toistamani Viisaus on isältäni. Hän sanoi sen ainakin silloin, kun esitin jossain perhekeskustelussa huoleni siitä, että jotkut poliitikot käyttäytyvät ikävästi sosiaalisessa mediassa, sekä laajemmin huoleni siitä, että sosiaalisen median alustalla puhutaan ikäviä.

Koirat olemme me. Tarkastelunäkökulmasta riippuen me tietyn asian aktivistit, me kaikki suomalaiset, kansalaisyhteiskunta, tai jopa kaikki muut paitsi tietyt suuryritykset tai muu abstrakti vallankahva.

Niin, tullaan vielä tähän vallankahvaan.

Kaikki on banaalia, mikään ei tunnu miltään, millään ei ole arvoa, mutta. Kaiken aikaa karavaani kuitenkin jatkaa kulkemistaan. Me kiistelemme keskenämme siitä, kuka meistä edustaa parhaiten Hyvyyttä tietyn vähemmistöryhmän oikeuksien ajamisessa, kun oikea vihapuhe, misogynia ja rasismi jatkavat rehottamistaan muualla.

Tosiaan, jatkavat! Mennään hieman konkretiaan. Samaan aikaan, kun tapeltiin, siitä, millaisia sanoja saa sanoa sosiaalisessa mediassa ja Black Lives Matter ja niin edelleen, nähtiin Helsingin sanomissa laaja juttu siitä, mitä oikea rakenteellinen rasismi Suomessa on (muun muassa): turvapaikanhakijoiden ja siirtotyöläisten häikäilemätöntä hyväksikäyttöä työpaikoilla, ja viranomaisten kyvyttömyyttä puuttua siihen.

Ja vaikka me teemme itsestämme mitä, on valta epämääräisissä hämäräperäisissä verkostoissa, jotka kirjaimellisesti tuhoavat kaupunkeja. Meitä viedään kuin kahdentuhannen tonnin ammoniumnitraattilastia, laivat ruostuvat ja maapallon tuhoaminen jatkuu, ei siksi että sinä et osta luomupapuja tai käytä sellaista täytesanaa jonka historia ei ole vääränlainen, vaan siksi että se oikea syyllinen on tuolla jossakin finanssivallassa, oligargioissa, korruptiossa. Niissä, joilla on valtaa omistaa ja tuhota laivoja. Ja kaupunkeja. Tuolla jossain muualla päin globaalia ulottuvuutta, kuin tässä suomi-lintukodossamme. Ja kuka minä edes kertomaan siitä enempää, olen vain tavallinen silmät pyöreänä uutiskuvia katsova tavantallaaja.

Uutiskuvia, ja sitten taas jotakin muuta, sillä nekään eivät tunnu oikeastaan paljon miltään. Ne ovat ihan samaa tavaraa miljoonan meemin ja kiistelytwiitin ja henkilöbrändin ja maksetun sisällön joukossa. Samaa massaa johon turtuu, mutta lohdutuksekseni voin sentään todeta, että samaa pahuuteen ja väkivaltaan turtumista penättiin jo lähes puoli vuosisataa sitten televisio-nimisen laitteen tuodessa ensi kerran sodan tavallisiin olohuoneisiin. No, turruttu tosiaan on.

*

Aamu toisensa perään valkenee. Kiistelen twitterissä jonkun tunnetun kirjailijan tai vastaavan kanssa, selaan vuorotellen esiintyvien mellakkavideoiden ja HR-palvelumainosten ohi, suljen tietokonetta. Jokin laiva jossain uppoaa ruostuneena merenpohjaan. Joku painaa tietokoneen nappia pankissa ja joku jää junan alle. Hiilivoimalan peruskiveä muurataan. Nojaan seinään, joka on yhä siinä, koska jossain porataan öljyä mikä tuottaa voittoja. Kävelen ulkona ja syön mustikoita, ja luulen olevani edes täysin Suomessa, mutta ei, en tiedä mistä tietokoneeni tuli. Tai edes paitani. Tai banaanini. Banaali banaani.

 

 

 

Kuva: Designed by timolina / Freepik

Banalisaatio. Osa 1

Koirat haukkuvat, karavaani kulkee. Zeitgeist on Humans of Late Capitalism. Mikä oli joskus arvokasta, on nyt ainoastaan banaalia. Hukumme some-sotiimme, turrumme tuotteisiimme, mainostamme itsemme henkihieveriin.

Kirjoitan tästä kaksi osaa. Tästä, kuinka mikään ei tunnu miltään.

13457

Mikään ei kuvaa juuri nyt zeitgeistia niin osuvasti kuin Humans of Late Capitalism (@HumansOfLateES)

Mikään ei tunnu enää miltään, vaan kaikki on absurdia, laimeaa puuroa. Kaikki on yhtä banaalia massaa. Kuvissa ylituotteistettu irvokkuus kohtaa karun ja karkean massaelämän. Luksusbrändit ja halpamerkit yhdistyvät epämääräiseksi ketjuksi, eläimet ja lapset nuolevat tai käpälöivät symboliarvonsa menettänyttä materialismia, älypuhelimet ja kosketusnäytöt ovat korvanneet kaiken kaikkialla missä voivat, ja jokaiseen mahdolliseen ympäristöön tunkevat ruokalähettien neliskulmaiset laukut.

Kaikki on vain tuotetta, joka ei tunnu miltään, ja juuri turtumus on se tunne, jota kuvatkin kaikkein vahvimmin välittävät. Olen, me olemme, turtuneet tähän informaation ja moraalin ja materian ja taistelun ja tekstin ja digitalisaation ja arvojärjestelmien pirstaloituneeseen paljouteen

*

Viides huhtikuuta fiilistelin. ”Päättymätön ja lakkaamaton järjestelmien systeemi ja hyperverkottunut koneisto on astunut ensimmäistä kertaa lyhyessä historiassaan sivuun. Jotain peruuttamattoman fundamentaalista on muuttunut. Systeemi jarruttaa. Jotain tapahtuu” Kirjoitin, kuinka haluan velloa poikkeustilassa, ja kuinka nautin ylipäätänsä siitä tunteesta, että jotakin kokonaislaatuisen uutta siirtyy raiteiltaan. Jotain muuttuu. Mutta entä jos siirtymiseksi kutsumani jääkin auki? Systeemi on astunut sivuun, iloitsin, mutta entä jos se sivuun vain jäikin? Entä jos kyse on vain siitä, että viimeisetkin mahdolliset hyvän pysyvyyden rippeet yksinkertaisesti lakkasivat. Poistuimme, mutta emme astuneet uuteen, ainoastaan poistuimme. ”Uusi normaali”. Bullshit. Ei mitään uutta. Mikään ei ole sellaista, etteikö se ajan myötä turboahdetussa maailmassa turruttaisi.

*

*

Ei
Ei mikään mulle riitä enää ei
Ei mikään tunnu miltään enää ei

Minä oikeasti liikutuin, kun kuulin tämän varsin tavanomaisen Cheek-biisin ensimmäisen kerran. Oli menossa jokin voimakkaan tunnepitoinen kokemus jollakin leirillä kun olin teini-ikäinen. Olin päässyt jonnekin, jota olin odottanut pitkään, mutta pettynyt vaikeasti artikuloituvaan mitäänsanomattomuuteen, ja kun yössä pari kaveria soitti kappaletta kaiuttimesta, liikutuin. Tämähän kertoo Minun Tunteistani juuri nyt!

*

Muistan että jotkut, ehkä jokin kolumni tai yksittäinen twiitti, tunsivat alkukeväästä ärtymystä julkimoiden kornista korona-maailmankonsertti-tempauksesta. Eivätkä ainoastaan sen yleisen korniuden vuoksi, tai asetelman, jossa rikkaat hyväosaiset kiillottavat sädekehiään ja pyrkivät luomaan kuvaa, jossa ”we are all in this together”. Vaan siksi, kuinka se mursi epämukavan muurin. Useat olivat tunnistaneet sen ilmiön, missä tunnetun muusikon kaltainen supertähti edusti tietoisen keinotekoisesti jotakin Toista. Jotakin hienompaa, ylempää ja ihailtua, jotakin, joka ei ole samalla viivalla oman itsen kaltaisen tavallisen kuolevaisen kanssa. Ja tästä rajasta, tästä kategoriasta, pidettiin! Mutta jos kuka tahansa maailmantähti on vain samanlainen särisevä osa jaettua ruutua keskellä olohuonettaan, ei ole enää tunnistettavissa erityisyyden kategorioita, eikä oikein mitään. Tarvitsemme kategorioita, väitän, yleisenä käsitteenä. Mikään ei tunnu miltään. Mitä edes toivomme ja haluamme? Mitä banaalista voi nousta? Halutaanko sieltä nousta? Onko arvostaminen sinällään toivottu kyky, onko toivominen toivottu kyky, onko oleminen, ja niin edelleen. Näin kysyessä tämä menee monimutkaiseksi.

*

Minä en pidä postmoderniuden tendenssin tuottamista viboista, vaikka postmoderni sinällään on vielä toki systemaattisempaa perehtymistä vaativa aihekokonaisuus. Mutta minä en enää pidä siitä kaiken purkamisen ja hävittämisen ja päälaelleen kääntämisen ja häivyttämisen ja sekoittamisen tunnusta. Kuinka kielletään yksilö ja identiteetti ja subjekti ja kategoria ja normi ja kieli ja kaikki mahdollinen, korostetaan korkeintaan banaalia ruumiillisuutta, ja ihanteeksi tuntuu jäävän vain epämääräinen hyllyvä massa.

Maailmassa ja työssä ja yhteiskunnassa ja kaikessa on niin paljon vastenmielistä, mutta kaiken kielteisen nimeämisen vain jatkuessa tulen joskus kysyneeksi, mikä on toivottu tila ja tilanne.

– What would constitute a perfect day for you?
– synttärit mcdonaldsissa ja kaikki luokkakaverit paikalla paitsi se yks kiusaaja jota ei oo kutsuttu
– mun olis sensory deprivate tankissa opiaateissa

Tämä on paras tähän mennessä löytämäni tiivistetty kuvaus tämän epämääräisesti artikuloituvan nykyisen postmoderni-ihmisen sielunmaisemasta ja niistä lopullisista tavoitteista jatkuvan kaiken kielteisen ja purettavan osoittamisen jälkeen.

Lainaus on Johannes Ekholmin romaanista ”Rakkaus niinku”, jonka häikäilemättömän self-insterteiksi (ja self on tässä laaja kokonaisuus meitä tällaisia epämääräisiä nykynuoria, sukupolvikokemus suorastaan) kirjoitetut hahmot käyvät keskenään dialogia. Kirja – kauttaaltaan dialogimuotoisesti ja siten puhekielellä kirjoitettu – tulee niin iholle että lukeminen tekee lähes kipeää.

Loputtoman banaaliuden kulminoituma. Banaaliuden suoranainen ylistys. Banaaliuden klisee, synttärit pikaruokaravintolassa, on ainoa, mitä löytyy tästä tunteesta nostettavaksi jalustalle. Emme haluakaan mitään. Tämä tällainen vellominen on hyvä näin.

Toisen kommentin sanova hahmo on läpi kirjan rooliltaan mcdonaldsin maininneen päähenkilön eräänlainen omantunnon ääni, jonka jokainen repliikki edustaa teoksen asetelmassa sitä perimmäisintä sukupolvikokemuksen omaa ääntä. Ja mitä hän sanookaan.

Sensory deprivation tankissa.

Ei edes mitään banaalia. Vaan yksinkertaisesti, ei mitään.

Ei mitään.

Kielteinen osoitetaan, revitään, mutta mitään ei edes toivota tilalle. Arvostaminen on menettänyt kaikki ulottuvuutensa.

Kaikki on vain tuotetta, joka ei tunnu miltään, ja juuri turtumus on se tunne, jota kuvatkin kaikkein vahvimmin välittävät. Olen, me olemme, romaanihenkilöt ovat, turtuneet tähän informaation ja moraalin ja materian ja taistelun ja tekstin ja digitalisaation ja arvojärjestelmien pirstaloituneeseen paljouteen.

Kuva: Designed by timolina / Freepik

Korjataan suhtautuminen tolkun ihmisiin

”Eiköhän suurin osa ole ihan Tolkun Ihmisiä!”

Käsite oli erittäin tervetullut ja erittäin tarvittu. Kuulin ensimmäisen kerran muistaakseni äitini puhuvan tolkun ihmisistä jokunen vuosi sitten, ja se toimi silloisessa tilanteessa jonkinlaisena ajattelun hetkellisenä rauhoittajana.

Olen aina kipuillut suhteestani ”muihin”, siihen suureen enemmistöön ja massaan, josta poikkean lähes kaikessa. Erilaisuus on identiteetti ja ylpeydenaihe, mutta eittämättä myös taakka.

Mikä tuo enemmistö itse asiassa on, tämä kysymys aiheuttaa konkreettista pohdintaa.

Sain itse asiassa vasta YLEn viime helmikuisen jutun (https://yle.fi/uutiset/3-11185504) luettuani tietää käsitteen alkuperän olevan yhden Jyri Paretskoin kolumnissa, ja aiheeseen liittyvän sellaisen aikamoista huvittuneisuutta aiheuttavan seikan, kuin itse koko kansan Saulin kehut mainiosta käsitteestä. Käsitteen ympärillä näyttää käytäneen tuolloin vilkastakin keskustelua, josta en tiedä ja jota en nyt pyri kommentoimaan. En kuitenkaan ihmettele käsitteen saamia kielteisiä viboja, jotka väistämättä lankeavat, kun itse tasavallan presidentti antaa myötäilevän kehaisunsa.

Nyt puhun nimenomaisesti tämän hetken sosiaalisesta mediasta (=twitteristä), aktivismista, käytössä olevasta retoriikasta ja ennen kaikkea itsestäni – omasta kipuilevasta suhteestani ympäristööni kaikenlaisten marginaalisten asemien edustajana.

*

Nyt tulee kärkäs ja rohkea väite: suurin osa suomalaisista on melko tyhmiä. Ja lisäksi, suurin osa suomalaisista on tolkun ihmisiä.

Mitä tarkoitan tyhmyydellä? Ensimmäinen itsereflektoivista kirjoituksistani oli hieman provokatiivisesti muotoiltu teksti siitä, kuinka ”vaikea maailma ei osaa lukea”. Totesin siinä sitä samaa mitä totean edelleen: minä olen poikkeuksellisen älykäs. Suurin osa muista ihmisistä ei ole henkisiltä kyvyiltään yhtä kompetentteja kuin minä. Minä olen parempi lukemaan, kirjoittamaan, ajattelemaan, kykenevämpi kriittiseen ja analyyttiseen pohdintaan kuin suurin osa noista muista. Minä olen poikkeusyksilö jo pelkästään virallisten ja diagnoosiani edeltäneiden psykologisten testien perusteella.

”Tyhmyys” oli tietysti suorastaan ruma kärjistys, mutta totta on että suurimman osan henkinen kompetenssi on erilainen, ja mikäli on nimettävissä laajempi tai suppeampi, niin nimenomaan suppeampi.

Minä olen elänyt aikamoisissa kuplissa, kuten kirjoitin jo aikaisemmassa tekstissäni. Ne vähät aikuisten tuttavien piirit ovat kaikki akateemisesti koulutettuja henkilöitä, edustaen vain 11 prosenttia koko suomen aikuisesta väestöstä[1]. Jossain tuolla tuntemattomissa on valtava massa ”tavallista”, kouluttamatonta duunariluokkaa, johon minulla ei ole muuta kosketusta, kuin siihen kuuluvat isovanhempani, joista elossakaan ei ole enää kuin pari. En kuitenkaan pidä heitä esimerkiksi absoluuttisina rasisteina, ableisteina, seksisteinä, homo- tai transfoobikkoina tai minään muunakaan. Mitä todennäköisemmin maalainen isoäitini ei edes tunnistaisi suurinta osaa suurkaupunkien koulutetun nuorison keskuudessa tutuiksi käyneitä erilaisia seksuaali- ja sukupuoli-identiteettejä kuvaavia käsitteistä. Ne eivät kerta kaikkiaan ole osa hänen arkista elämäänsä, samoin kuin esimerkiksi Kontiolahden kunnallispolitiikka ei ole osa minun arkista elämääni.

Haluan kuitenkin uskoa esimerkiksi isovanhemmistani hyvää, ja siksi ajattelen, että eivätköhän he kouluttamattomuudestaan ja syrjässä olemisestaan huolimatta ole ”ihan tolkun ihmisiä”, aivan kuten oma äitini minulle sanoi. Emme ole koskaan todistaneet tilannetta (emmekä toivottavasti tulekaan!) jossa esimerkiksi aito uusnatsijoukko marssii pikkukaupungin S-Marketin parkkipaikalle hakaristilippuineen pahoinpitelemään ihmisiä. Varmasti isovanhempani naapureineen, tolkun ihmisinä, järkyttyisivät ja pitäisivät tekoa täysin tuomittavana.

4511e8c7e95f4074972b0a7c0c297b38

Somessakin kiertänyt Ville Rannan pilapiirros tolkun ihmisistä ringissä kääntämässä selkänsä, kuten lukuisat kommentit tolkun ihmisten tuhoisuudesta, edustavat kuitenkin toista tolkkunarratiivia.

”Tolkullisuus tarkoittaa: älä tee mitään!”

”Tolkullisuus on vastuunpakoilua!”

Tässä puheessa tolkullisuus onkin ulkopuolella sijaitsemisen sijaan tietoista kannan ottamista ja puolen valitsemista. Toki tämäkin ilmiö on olemassa: ihmiset, jotka haluavat hyssytellä ja selitellä, puhuvat väärissä tilanteissa kahdesta tasapaksusta ääripäästä ja ruokkivat false balance -ilmiötä. Pilapiirroksen ihmisetkin ovat jo lähtöasetelmiltaan sellaisia, jotka

a) sijaitsevat paikassa, jossa ihmisiä hakataan
b) ovat nähneet hakkaamisen tapahtuvan.

Entä ne maaseudun mummelit ja lukuisat muut, jotka kokonaan puuttuvat kuvasta?

Ottamalla tolkun ihmisen käsitteen tarkoittamaan aktiivisia maltillisia sovittelijoita, tulimme sulkeneeksi kokonaisen ihmisryhmän kokonaan pois kielenkäytön ja käsitteiden piiristä. Ainakin veimme mahdollisuuden mielekkäästi sanallistaa ajatuksen siitä, että kaikki nuo muut tuolla jossain, kaikessa tyhmyydessään, kouluttamattomuudessaan ja lukemattomien pikkuasioiden täyttämässä elämässään ovat jotain muutakin kuin konstituoitunutta mitäänsanomattomuutta.

Mitäänsanomattomuus ei siis ole haukkumasana, vaan pyrkimys hahmotella konkreettista tilannetta.

S-market_Vimpeli_2016-05-24

 

Lisää kärkkäitä väitteitä. Niin tiettyjen ihmisryhmien asioista kuin tietyillä sosiaalisen median alustoillakin keskusteleva ja kiistelevä joukko edustaa vain pientä osaa väestöstä. Suurimmalle osalle suomalaisista esimerkiksi transihmisten oikeudet tai maahanmuuttajataustaisten kohtelu eivät ole omassa elämänpiirissä vaikuttavia ajankohtaisia kysymyksiä. Tämä ei tietenkään vähennä näiden aiheiden tärkeyttä.

Meidän on ymmärrettävä, että se maailma, tässä kontekstissa Suomi, jossa elämme, koostuu enimmäkseen vaaleaihoisista, neurotyypillisistä, heteroseksuaaleista, cis-sukupuolisista, jotka eivät omaa ylempää korkeakoulututkintoa. Tämä joukko ei missään tapauksessa ole homogeeninen, vaan lukemattomien pienten ja suurten kysymysten ja ongelmien leikkaama ja läpitunkema. Yksittäisen ihmiselämän perspektiivistä transsukupuolisia tai tummaihoisia validimpia viiteryhmiä, joiden oikeuksien puolesta kokee tarvetta toimia, voivat olla niin peräseinäjokilaiset, munuaissairaat, Kirkkotie neljän kerrostalossa asuvat, myymälän kantahenkilökunta, käsipallon harrastajat, kyläyhdistysaktiivit, eikä mikään näistä tee henkilön elämästä vähemmän oikeamielistä, vaikka olisikin prioriteetti numero yksi.

Yksinkertaisesti: meidän, jotka haluamme äärimmäisen tärkeitä asioita, kuten ihmisoikeuksien parempaa toteutumista, syrjinnän loppumista, asenteiden muuttumista ja niin edelleen, on väistämättä hahmotettava uudelleen suhdettamme kaikkiin muihin.

Me voimme toki rakentaa asetelman, jossa ne, jotka eivät ole aktiivisesti meidän puolellamme, ovat meitä vastaan. Me voimme ilmoittaa esimerkiksi, että se henkilö, organisaatio, järjestö, yritys, kerho, liitto tai kuppikunta, joka ei marssi Helsingin Pridellä, vihaa ja sortaa seksuaalivähemmistöjä (koska Helsingin Pridellä marssiminenhan on juuri se teko, joka tulee tehdä, jos ajaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia /s. Mutta puhutaan tästä toiste). Tämän myötä syntyy lukuisia, uusia, kiinnostavia vihollisuuksia. Esimerkiksi minä vihaan ja syrjin ainakin kuurosokeita, inarinsaamenkielisiä, alaraajahalvaantuneita, suomenserbialaisia…

Tai sitten voimme aktiivisesti ottaa tunnustetuksi tosiasiaksi sen, että ajamamme asia ei kosketa suuren tai jopa suurimman osan ihmisistä elämää. Ei ainakaan sillä tavalla että se hänen näkökulmastaan hänelle voidaan perustella, vaikka se suurilla ideologisilla, abstrakteilla tasoilla se kaikkea mahdollista koskettaisikin. Tämän jälkeen voisimme miettiä, kuinka heihin asennoidumme?

Miten upea lähtökohta olisikaan ajatella tämän suuren ja epämääräisen massan olevan etupäässä tolkun ihmisiä. Mutta ajattelisimme mitä ajattelisimme, siinä he kuitenkin olla möllöttävät, ja jotenkin meidän on suhteemme luotava, jollei poliittinen päämäärämme ole vieraalle planeetalle pakeneminen.

(Ja radikaalimpi ehdotus, entä jos koko ”politiikkamme” ei olisi vain kilpailua siitä, kuka tunnustaa eniten ja parhaiten? Jos emme jaottelisikaan väestöä niihin, jotka Tekevät Oikein ja niihin, jotka Tekevät Väärin? Jos sen sijaan pohtisimme esimerkiksi muista maista tulleiden juridista asemaa, sosiaaliturvalainsäädäntöä ja muuta rakenteellista tylsää, epäkohtia poistaaksemme? Ja jos… En minä oikeasti tiedä relevantteja poliittisia päämääriä, mutta eiköhän Oikeiden asioiden tekeminen Oikeamielisten ihmisten valinnan sijasta voisi olla parempi? Ehkä?)

 

Kuvat: Ville Ranta, Kirkko ja kaupunki. Wikimedia Commons.

 

 

[1] Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestön koulutusrakenne [verkkojulkaisu].ISSN=1799-4586. Helsinki: Tilastokeskus

Muistoja sosiaalisesta mediasta – Tumblrin likaojista Twitterin mutakuoppiin

Varoitus! Tämä teksti ei sisällä mitään uutta!

twittertumblr-02

Tumblr on edelleen sosiaalisen median alustoista yksi parhaimmista. Sitä ei oltu onnistuttu monetisoimaan ja muuttamaan koko yhteiskunnan leikkaavaksi ihmeelliseksi uudeksi normaaliksi facebook-tyyppisten alustojen suhteen, vaan se on säilynyt oudon vaihtoehtoporukan temmellyskenttänä. Liityin tumblriin helmikuussa 2014, ja aloitin ensimmäisen todellisen matkani internetin pimeissä syövereissä.

Tässä kirjoitelmassani aion avata niitä jo suorastaan pölyttyneen vanhentuneiksi muodostuneita oivalluksiani, jotka sain lukioikäisenä syvissä tumblrkuopissa monta vuotta sitten. Silloin ne tuntuivat suurilta, ja kaikki niihin liittyvät puheenaiheet hienoilta ja avartavilta. Uutta analyysia yhteiskunnasta, uusia oivalluksia, paljon uutta ja mielenkiintoista keskustelua. Nyt tämä kaikki keskustelu on kuitenkin jo käyty moneen kertaan joka suunnalta, survottu kaikista rei’istä läpi ja puristettu täysin kuiviin. Näkökulmien päälle on tullut näkökulmia ja näkökulmien näkökulmia, siispä hienot 2015-oivallukseni julkaistuna vuonna 2020 kuulostavat suurin piirtein yhtä ajankohtaisilta kuin oivallus siitä, että älypuhelimen räplääminen saattaa vaikuttaa tapaamme vuorovaikuttaa.

Mennäänpä silti. Tehdään kuvitteellinen aikamatka jonnekin vuoteen 2014-2016, ja katsotaan, mitä suuria oivalluksia eräs kirkasotsainen maailmanparantaja silloin sai.

Feministi! Se minä ainakin olin. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden puolesta, kaikkea ikävää syrjintää vastaan. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet, meidän oikeutemme, ne vasta lähellä sydäntäni olivatkin. Kuinka tärkeää onkaan toiminta ihmisoikeuksien puolesta. Ja jotkut ihmiset puhuvat internetissä ilkeästi. He saattavat haukkua meitä todella halventavilla nimillä. Se on väärin ja rumaa!

Intersektionaalinen feministi, se vasta olinkin. Ai että, kun opin käsitteen! Kuinka kuvaavaa onkaan, kuinka hyvin se sopikaan juuri esimerkiksi minulle, joka oli paitsi muunsukupuolinen ja seksuaalivähemmistöön kuuluva, myös autistinen: monen marginaalin talloma. Pelkkä naisten eduista puhuminen olisi liian kapeaa, enhän itse edes kokenut kuuluvani heihin.

Hyvä on, ei tarvitse tässä yhteydessä käydä läpi joka ikistä ikävää käännettä mitä tapahtui nimenomaan tumblrissa, kun ”Social Justice Warriors” -ilmiö alkoi lisääntyä, kun puhe oli yhä enemmän vain vihaa, kokonaisten ihmisryhmien leimaamista pelkästään sukupuolen, seksuaalisuuden tai ihonvärin perusteella, ulossulkemista, kielipoliisiointia, lähes fasistista kuria, vihaa, pelkkää vihaa ja muuta sellaista. Tämä on vanha juttu. Se kuului niihin vuosiin.

Kävimme hyvän ystäväni, hänet joka alun perin houkutteli minut tumblriin, kanssa pitkiä ja syvällisiä keskusteluja. Purimme uudestaan identiteettejämme esimerkiksi feministeinä. Ja saimme loistavia oivalluksia!

”Nämä tumblrin feministit”, kuului eräs suurimmista opetuksistamme ja oivalluksistamme, ”eivät oikeasti aja feminismiä!”

He eivät halua tasa-arvoa. He eivät halua oikeudenmukaisuutta, syrjinnän ja häirinnän loppumista, yhdenvertaista kohtelua, rauhallista yhdessäoloa tai mitään muutakaan sellaista hyvää! He eivät halua niitä asioita, joiden puolesta väittävät taistelevansa!

Mitä he sitten haluavat? Siitä emme olleet aivan varmoja, mutta eivät missään tapauksessa ainakaan minkäänlaisen feminismin nimekkeen alla kulkevia hyviä asioita.

Tumblrissa oli paljon myös hyvää analyysia, ja tietenkin meillä oli keskenämme erinomaista analyysia. Sellaisia hienoja oivalluksia, kuten kuinka kokonaisten ihmisryhmien leimaaminen vain ulkoisen tekijän, kuten sukupuolen tai seksuaalisuuden perusteella ajaa tismalleen sitä samaa syrjivää rakennetta, jota yritämme vastustaa. Tai siitä, kuinka emme pääse missään eteenpäin, jos emme ymmärrä monipuolisempaa kuvaa esimerkiksi sukupuoliin liitetyistä ahtaista rooliodotuksista, jotka koskevat sekä naisia että miehiä. Sekä siitä, varsinkin siitä, kuinka typeriin pikkuasioihin kuten sopivaan kielenkäytön pilkuntarkkaan hiomiseen keskittyminen söi tilaa oikeasti tärkeiltä asioilta, kuten edelleen monissa rakenteissa ja ryhmittymissä olemassaolevasta rasismista, seksismistä, sukupuolivähemmistöjen syrjinnästä jne. Ja toki siitä, kuinka he toiminnallaan leimasivat koko feminismin vihaksi ja inhottavaksi toiminnaksi, josta mielummin halutaan sanoa irti kuin jota tukea. Vau, mitä oivalluksia!

twittertumblr-03

 

”Blaah, cis tears”

 

Viestejä oli noin kolme tsiljoonaa muutakin, mutta tämä on muistunut symbolisena mieleeni. Aloittaja oli kirjoittanut muistaakseni todella pitkästi ja oivaltavasti nykyisen (ehkä 2015?) tilanteen ongelmista ja siitä, mitä kaikkea tulisi tehdä jotta oikeasti esimerkiksi naisten tai muunsukupuolisten syrjintä yhteiskunnassa vähenisi. Hän oli saanut yllättävän monia kannustavia kommentteja, mutta tuo yllä esitetty komeili ensimmäisenä. Tili oli jokin lukemattomista ”SJW-aktiiveista”.

Kuinka symbolista! Kuinka esitys siitä, miten oikeasti feminismin pyrkimiin hyviin tavoitteisiin voitaisiin päästä, torpataan kysyjän oletetun sukupuolen vuoksi (jota hän ei edes tuonut missään vaiheessa esille, tumblr tunnetusti on 100% anonyymi). Kuinka oikeaan maailman parantamiseen ei edes tahdota ryhtyä! Kuinka tavattoman surullista, ja kuinka hyvin se kertoikaan jo aiemmin sanomamme: näillä henkilöillä ei ole mitään tekemistä feminismin tavoitteiden kanssa.

Mutta vuosikymmen on uusi ja nämä jutut sekä vanhoja että aika monen muunkin oivaltamia, ja ilmiö on laantunut tumblrista tai olen ainakin onnistunut suodattamaan sen pois, joten miksi nyt vauhkoan entisistä oivalluksistani?

Kyseessä on ainoastaan jonkinlainen deja vu, äärimmäisen samanlaisten oivallusten saaminen yhä uudelleen mutta uusissa ympäristöissä. Ja koska en ollut kokenut näitä tunteita pitkään aikaan, luulin että ne jäivät sinne viimeistään vuoteen 2016, luulin että pääsimme yli, tuntui nostalagiaryöpsähdys harvinaiselta.

*

”Nämä twitterin feministit!” olin oivaltavinani, ”eivät oikeasti aja feminismiä!”

He eivät halua tasa-arvoa. He eivät halua oikeudenmukaisuutta, syrjinnän ja häirinnän loppumista, yhdenvertaista kohtelua, rauhallista yhdessäoloa tai mitään muutakaan sellaista hyvää! He eivät halua niitä asioita, joiden puolesta väittävät taistelevansa!

Mitä he sitten haluavat? Siitä emme olleet aivan varmoja, mutta eivät missään tapauksessa ainakaan minkäänlaisen feminismin nimekkeen alla kulkevia hyviä asioita.

Twitterissä on paljon myös hyvää analyysia. Sellaisia hienoja oivalluksia, kuten kuinka kokonaisten ihmisryhmien leimaaminen vain ulkoisen tekijän, kuten sukupuolen tai seksuaalisuuden perusteella ajaa tismalleen sitä samaa syrjivää rakennetta, jota yritämme vastustaa. Tai siitä, kuinka emme pääse missään eteenpäin, jos emme ymmärrä monipuolisempaa kuvaa esimerkiksi sukupuoliin liitetyistä ahtaista rooliodotuksista, jotka koskevat sekä naisia että miehiä. Sekä siitä, varsinkin siitä, kuinka typeriin pikkuasioihin kuten sopivaan kielenkäytön pilkuntarkkaan hiomiseen keskittyminen söi tilaa oikeasti tärkeiltä asioilta, kuten edelleen monissa rakenteissa ja ryhmittymissä olemassaolevasta rasismista, seksismistä, sukupuolivähemmistöjen syrjinnästä jne. Ja toki siitä, kuinka he toiminnallaan leimasivat koko feminismin vihaksi ja inhottavaksi toiminnaksi, josta mielummin halutaan sanoa irti kuin jota tukea. Vau, mitä oivalluksia!

 

twittertumblr

 

”Rasittava misogyyni!”

”Ärsyttävä nillittäjä!”

”Mies kyllä kestää syyllistämisen! Uhriutuja!”

 

Aloittaja oli kirjoittanut muistaakseni todella oivaltavasti nykyisen (2020!) tilanteen ongelmista ja siitä, miten suuri ongelma on, kuten miehen sosiaalinen rooli on edelleen äärimmäisen ahdas, ja kuinka sen kriittinen purkaminen on hyvän ja yhdenvertaisen elämän vailla ahdistelua edellytys. Hän oli saanut yllättävän monia kannustavia kommentteja, mutta nuo yllä esitetyt komeilivat siellä täällä eri ketjuissa. Tilit ovat enimmäkseen niitä jotka ilmoittavat edistävänsä hyviä asioita.

Kuinka symbolista! Kuinka esitys siitä, miten oikeasti feminismin pyrkimiin hyviin tavoitteisiin voitaisiin päästä, torpataan kysyjän sukupuolen vuoksi. Kuinka oikeaan maailman parantamiseen ei edes tahdota ryhtyä! Kuinka tavattoman surullista, ja kuinka hyvin se kertoikaan jo aiemmin sanomamme: näillä henkilöillä ei ole mitään tekemistä feminismin tavoitteiden kanssa. Kuinka…

 

Hetkinen nyt, en kai minä vain toista itseäni?

Toisaalta, minähän varoitin, en tule kertomaan mitään uutta.

 

 

Kuvat: Original art by MINÄ ITSE

Suosittelen kirjoja

Tässä kirjoituksessa suosittelen ei-kaunokirjallisuutta. Olen valinnut kirjahyllystäni viisi maininnan arvoista ja keskenään hyvin erilaista kirjaa, jotka olen viime vuosien aikana lukenut. Nämä eivät suinkaan edusta TOP5:ttä eivätkä jonkinlaista kaanonia hyvistä ajatuksistani, eivätkä nämä ole mikään ”lue nämä niin ymmärrät minua” -kokoelma. Olen lukenut niin paljon, että on vaikea arvottaa kaikkein vaikuttavimpia teoksia tai tehdä paremmuuslistoja. (Jos sellainen tulisi kuitenkin tehdä, osaisin nimetä sille nostettavaksi Kivistö & Pihlströmin teoksen).

Haluan kuitenkin ylipäätänsä suositella ihmisille kirjoja, ja niinpä nostan esille tässä muutaman teoksen puhtaasti sen perusteella, että haluan syystä tai toisesta suositella sitä. Olkaa siis hyvät ja lukekaa, mitä tänään on suositeltavana. Kuten sanoin, tässä on ei-kaunokirjallisuutta, kaunokirjallisuuden vuoro tullee myöhemmin.

(Kirjahyllyni koostuu muuten sekä omistamistani että eri kirjastoista lainatuista kirjoista, jotka ovat iloisesti sekaisin!)

kansi1

Sivistyksen puolustus
Kirjoittajat: Sari Kivistö & Sami Pihlström
Julkaistu: 2018
Julkaisija: Gaudeamus
Kategoria: Tieteellinen vertaisarvioitu teos

Tämä heti julkaisuvuonnaan 2018 lukemani teos on ollut vaikuttavimpia oman arvomaailmani jäsentäjiä. Se on loistavaa luettavaa pyrkiessään filosofisen analyyttisesti perustelemaan sitä, miksi sivistys on itseisarvo. Kaiken hyödykkeistämisen, tuotteistamisen ja kaupallistamisen keskellä teos on tietoinen kannanotto sivistyksen itseisarvoista ja riippumatonta asemaa vastaan. Teos kertoo myös akateemisesta elämästä, jonka ideaaliversion suuri ihailija ja arvostaja minusta tuli viimeistään tuolloin. Akateeminen vapaus, sivistyksen arvo, akateeminen elämänmuoto sekä kirjaston konseptin merkitys ovat keskeisiä teemoja, joissa lukija saa piehtaroida.

Akateeminen elämä, humanistiset tieteet, filosofia, kaikki sellainen mitä tietynsävyinen suuri retoriikka pitää puuhasteluna, perustelee teoksessa kauniisti itse itsensä, itsellään. Sen lukeminen saa ymmärtämään, kuinka ne, joita haukutaan höpöhöpötieteiden lukijoiksi, ovat arvokas mutta toisaalta eksklusiivinen joukko, jota niin sanotuilla maallikon aivoilla voikin olla vaikea ymmärtää.

Suuri osa kirjallisuudesta jota luen, on luonteeltaan sikäli kriittistä, että se dekonstruoi, purkaa ja kyseenalaistaa. Tämän teoksen funktioksi kuitenkin määrittelen jonkin itseisarvoisuuden puolustamisen. Itseisarvon ylipäätäinen olemassaolo keskellä epävarmaa ja fragmentaarista maailmaa on tavattoman mahtava asia, ja olen tyytyväinen voivani itsekin nimetä sivistyksen kertakaikkiseksi itseisarvokseni, joksikin, joka vain on tärkeää.

Kenelle konkreettisesti suosittelen tätä? Kyseessä on tieteellinen teos, filosofisen analyyttinen, akateemista kieltä pitkine lauseineen ja vaikeine sivistyssanoineen, (koska juuri se on itsessään tärkeää kertoessaan maailmasta omalla tavallaan!). Kaikille harjaantuneille tieteellisen tekstin lukijoille, jotka pohtivat esimerkiksi, mikä on yliopiston asema ja tarkoitus, mikä on erilaisten vähemmän kaupallisesti arvostettujen tieteiden merkitys, miksi akateemista elämänmuotoa ylipäätänsä tarvitaan.

Olen sittemmin tykästynyt laajemminkin sekä uskonnonfilosofian professori Pihlströmin että yleisen kirjallisuustieteen professori Kivistön kirjoituksiin (hyvin usein he kirjoittavat yhdessä), jotka usein käsittelevät saman tyyppisiä teemoja. Heillä on erinomaisia puheenvuoroja sivistyksen puolesta muun muassa Tiede & edistys -lehdessä.

kansi2

Taloustiede: käyttäjän opas
Kirjoittaja: Ha-Joon Chang
Suomentaja: Marja Ollila
Julkaistu: 2015
Julkaisija: Into
Kategoria: Laadukas yleisteos

Tämä on sellainen teos, jota suosittelen nimenomaisesti kaikille. Edellisestä poiketen, teos on kirjoitettu suoraan laajalle yleisölle, ja on kieleltään paikoin jopa kertovaa, lukijaa puhuttelevaa ja opastavaa, tuoden mieleen esseekirjoittamisen tai jotkin journalistiset tekstilajit.

Tunnetun korealaisen taloustieteilijän teos on selkein ja havainnollisin lukemani yleisesitys siitä, mitä paitsi talous, myös ennen kaikkea taloustiede on. Käymällä systemaattisesti mutta ymmärrettävästi läpi esimerkiksi erilaisten taloustieteellisten koulukuntien eroja suhteessa erilaisiin kysymyksiin ja käsitteisiin Chang antaa välineitä ymmärtää, mistä jokapäiväisessä talousretoriikassa on kyse.

Viimeistään tämä saa tavallisen pulliaisenkin ymmärtämään, kuinka ”taloustiede” ei ole vakio, vaan useiden kilpailevien näkemysten muodostama ihmistiede, ja nekin, jotka esimerkiksi mediassa puhuvat talouden asiantuntijoina, ovat vain yhden koulukunnan näkemyksen edustajia. Koska tämä moniarvoisuus ei tule käytännössä jokapäiväistä mediaa seuraavalle lainkaan esille, juuri siksi suosittelenkin tätä kirjaa aivan kaikille. ”Talouden tosiasiat” ovat mitä yleisintä retoriikkaa perustella mitä vain, joten lukekaa hyvät kansalaiset, mitä näillä tosiasioilla oikein tarkoitetaan!

kansi4

Mitä sitten jos ei liikuta. Etnografinen tutkimus nuorista miehistä
Kirjoittaja: Kati Kauravaara
Julkaistu: 2013
Julkaisija: LIKES / Jyväskylän yliopisto
Kateoria: Väitöskirja

Luulin Kauravaaran liikuntasosiologian alaan kuuluvaa tutkimusta lukiessani sen käsittelevän sitä, miksi nuoret eivät harrasta liikuntaa. Sen sijaan tulin lukeneeksi siihenastisen elämäni havainnollisimman ja kattavimman kuvauksen suomalaisesta luokkayhteiskunnasta läheltä tarkasteltuna, sekä tuntemattomana pitämääni työväenluokkaan sisältyvistä mentaliteeteista. (Käsite ei tässä yhteydessä ole tieteellinen, vaan tarkoitan ylipäätänsä mielentiloja, ajatusrakennelmia, piirteitä tms.)

Kauravaara tarkastelee muutaman kuukauden ajan kone- ja metallialan opiskelijoita ammatillisessa oppilaitoksessa lähietäisyydeltä, tekee haastatteluja ja havainnoi hyvin tarkkanäköisesti. Hänen tutkimuksessaan muodostuu kertomus ennen kaikkea siitä, millaista ylipäätänsä on työväenluokkaisen nuoren miehen elämä, ja mikä tärkeintä, mikä hänelle itselleen on siinä elämässä hyvää ja arvokasta. Kauravaara onnistuu muotoilemaan erinomaisen ja havainnollisen jäsennyksen siitä, mitä sellaiset ihmiset pitävät tärkeänä, joiden vastaukset kysymyksiin ovat etupäässä ”emmätiiä”. Taustalta löytyy todella klassisia arvoja aina kaverien kanssa olemisesta toiminnalliseen vapauteen.

Suosittelen kirjaa kaltaisilleni melko homogeenisessa ympäristöissä kasvaneille havainnolliseksi matkaksi toisenlaisten ihmisten elämään ja ajatteluun. Tunnistin toisaalta tekstistäni ne yläkouluvuosieni ”takapenkin pojat”, joita ei opiskelu kiinnostanut ja jotka ylpeästi suuntasivat amikseen kaikille lukioon meneville irvaillen. Silloin väheksyin heitä, mutta nyt ymmärrän heitä paremmin.

kansi3

Luokan ääni ja hiljaisuus. Yhteiskunnallinen luokkajärjestys 2000-luvun alun Suomessa
Toimittajat: Anu-Hanna Anttila, Ralf-Kauranen, Kati Launis, Jussi Ojajärvi
Julkaistu: 2016
Julkaisuja: Vastapaino
Kategoria: Tieteellinen, eri kirjoittajien artikkeleista koottu teos

Tämä kokoomateos sisältää kahdeksan erittäin havainnollista suomalaisiin yhteiskuntaluokkiin liittyvää erillisartikkelia. Tutkimukset ovat hämmästyttävän osuvia ja purkavat analyyttisesti useita sellaisiakin aiheita, jotka edelleen näkyvät retoriikassa. Esimerkiksi Ralf Kauranen ja Emma Lamberg analysoivat artikkelissaan työn käsitteen merkitystä hyvinvoinnin synnyttäjänä pääministeri Jyrki Kataisen poliittisessa retoriikassa. Hallitukset ovat vaihtuneet, mutta samanlainen retoriikka on edelleen vallalla, joten artikkeli on hedelmällinen ja havainnollinen.

Ehdoton suosikkini on kuitenkin teoksen kahdeksas artikkeli, Katariina Mäkisen Maahanmuuttovastainen internet-aktivismi, uusliberaali ideaalikansalaisuus ja ylijäämäihmiset. Pelkästään sen perusteella voisin suositella kirjaa luettavaksi jokaiselle, joka käy esimerkiksi perussuomalaisten ja heidän puheidensa kanssa kulttuurisotaa, eli oikeastaan kaikille twitter-aktivisteille. Se on äärimmäisen tärkeä ja kaivattu puheenvuoro siitä, mitä kaikkea liittyy hommafoorumilaiseen retoriikkaan, ja antaisi työkaluja lähestyä koko tätä perussuomalaispopulismimaahanmuuttovastaisuusrasismitms.-ilmiötä paljon paremmin kuin nykyiset yritelmät.

Kieleltään teos on varsin tieteellinen, varsinkin ensimmäisissä yhteiskuntaluokkatutkimusta yleisesti esittelevissä luvuissaan, mutta sopii silti ehdottomasti hieman suuremmankin joukon luettavaksi.

Print

Tieto näkyväksi. Informaatiomuotoilun perusteet
Kirjoittajat: Juuso Koponen, Jonatan Hilden, Tapio Vapaasalo
Julkaistu: 2016
Julkaisija: Aalto-yliopisto
Kategoria: Laadukas oppikirjateos

Minä olen aina ollut kiinnostunut tiedon jäsentämisestä, ja graafisesta suunnittelustakin nimenomaan tiedonjäsentämisnäkökulmasta. Siksi tämä kirja oli nimenomaan konseptissaan kiinnostavinta, mitä luin pitkään aikaan. Kirja on uusi ja ehdottomasti laajinta, mitä aiheesta on julkaistu suomeksi.

Paksussa teoksessa käydään läpi nimensä mukaisesti informaatiomuotoilun perusteet. Siinä niin jäsennetään visualisointien ja infografiikoiden elementtejä ja piirteitä, kuin käydään myös seikkaperäisesti läpi erilaisia informaatiomuotoilun tyyppejä laajoine mallikuvineen. Tietokuvitus, kartat, tilasto- ja käsitegrafiikat, verkostomallit, tieteelliset visualisoinnit ja reitinosoittaminen saavat kaikki omat lukunsa.

Kenelle minä tätä suosittelen? Virallisesti teos on suunnattu ”asiantuntijoille, tieteentekijöille, journalisteille ja kuvan tekemisen ammattilaisille”. Käytännössä se on relevantti kaikille, jotka ovat jollain tavalla tiedon visualisoinnin kanssa tekemisissä. Sekä laajemmin kaikille, joita infografiikka ja informaation jäsentäminen jo pelkästään konsepteina kiehtovat valtavasti.

 

Books Stack Realistic