feminismi

Kirja, joka teki minusta intohimoisen feministin: Näkymättömät naiset

untamoJätä kommentti

Tässä kirjoituksessa kerron yhdestä, mullistavasta kirjasta, sekä sen paljastamista nyky-yhteiskuntamme syvän antifeministisistä piirteistä. Nämä piirteet hallitsevat sielläkin, missä kaikki on olevinaan hyvää ja edistyksellistä. Ota hatustasi kiinni ja lue, tekstiä on paljon ja asiaa sitäkin enemmän. Aikaisemmin olen puhunut kirjoista täällä, täällä, ja täällä.

Näkymättömät naiset. Näin tilastot paljastavat, miten maailma on suunniteltu miehille
Kirjoittaja: Caroline Criado-Perez
Suomentaja: Arto Schroderus
Julkaistu: 2019
Julkaisija: WSOY
Kategoria: Perusteellinen, journalismityyppinen tietokirja

”Kolme teemaa nousee esiin yhä uudelleen: naisen keho, naisen palkaton hoitotaakka ja miesten väkivalta naisia kohtaan. Nämä asiat ovat niin merkittäviä, että ne koskettavat elämämme miltei jokaista osa-aluetta ja vaikuttavat kokemukseemme kaikesta, oli kyse sitten julkisesta liikennevälineistä tai politiikasta, työpaikasta tai lääkärin vastaanotosta. Miehet kuitenkin unohtavat ne, koska miehillä ei ole naisen kehoa.”
 
”Nämä erot sivuutetaan, ja me jatkamme elämäämme ikään kuin miehen keho ja siihen liittyvä kokemus elämästä olisivat sukupuolineutraaleja. Tämä on yksi naisiin kohdistuvan syrjinnän muoto.”
 

 

Nyt kerron kirjasta, joka teki minusta intohimoisen feministin. Kirjasta, joka opetti valtavasti, suututti silmittömästi ja kaiken ohella sai minut suhtautumaan omaan sukupuoleeni, omaan naiseuteeni uudella tavalla. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, en pidä itseni kutsumisesta naiseksi ja koen olevani naiseuden ulkopuolella. Criado-Perezin raastavan erinomaisen teoksen jälkeen kuitenkin ymmärsin, kuinka siinä puhutaan myös nimenomaan minusta. Naiseus on minunkin elämääni fundamentaalisesti hallitseva asia, josta en pääse eroon. Ja johon kohdistuvan järjestelmällisen syrjinnän vaikutuksista minäkin kärsin.

Kerron myös, kuinka kirja sai oivaltamaan nykyisen, internetissä vallalla olevan tietynlaisen feminismin perustavanlaatuisen antifeministiset piirteet. Kirja suututti, sillä se sai oivaltamaan paitsi maailman totaalisen epäoikeudenmukaisuuden, myös joidenkin näennäisesti oikeudenmukaisuutta ajavien todellisen sijainnin sortoa edistävien voimien joukossa. Kirja paljasti kamppailun, joka tuntuu mahdottomalta.

Brittikirjailija ja feministi Criado-Perez tarjoaa perusteellisen tietopaketin siitä, millä kaikilla elämän osa-alueilla naisia ja naiseutta edelleen syrjitään. Kyse ei (aina) ole konkreettisesta syrjintä-aktista, vaan kirjan nimen mukaisesti naiseuden näkymättömyydestä. Siitä, kuinka elämän lähes kaikilla osa-alueilla mies ja ennen kaikkea miehen keho on yhä oletusarvo.

”Kolme teemaa nousee esiin yhä uudelleen: naisen keho, naisen palkaton hoitotaakka ja miesten väkivalta naisia kohtaan. Nämä asiat ovat niin merkittäviä, että ne koskettavat elämämme miltei jokaista osa-aluetta ja vaikuttavat kokemukseemme kaikesta, oli kyse sitten julkisesta liikennevälineistä tai politiikasta, työpaikasta tai lääkärin vastaanotosta. Miehet kuitenkin unohtavat ne, koska miehillä ei ole naisen kehoa.
(…)
Nämä erot sivuutetaan, ja me jatkamme elämäämme ikään kuin miehen keho ja siihen liittyvä kokemus elämästä olisivat sukupuolineutraaleja.”

 

Myönnän itsekin pitäneeni vielä pari viikkoa sitten sukupuolineutraaliutta ihanteena. Olen aina ollut voimakkaasti sitä mieltä, ettei miehen ja naisen välillä ole eroa, ja kaikenlainen sukupuolijaottelu tulisi yhteiskunnasta häivyttää. Olen ihannoinut sekasaunoja ja kaikenlaista kiintiötöntä ja nimeämätöntä toimintaa, jossa ”ollaan vain ihmisiä”.

Kirja paljasti minun olleen väärässä. Totaalisen väärässä. Sain heittää yli kaksikymmentä vuotta hallinneen ajatusmallini roskikseen.

Noin ajatellessani olen todennäköisesti vain ylläpitänyt voimakasta piiloajatusta, jossa sukupuolineutraali on todellisuudessa mies. Eivätkä miehet ja naiset ole samanlaisia. Eivät lainkaan samanlaisia, ja juuri se on kirjan keskeinen viesti.

Kirja jakautuu kuuteen osaan, joiden sisällä on yhteensä kuusitoista lukua. Osat on teemoiteltu konteksteittain: naisten huomiotta jättämistä käsitellään jokapäiväisessä elämässä, työelämässä, muotoilussa, lääketieteessä, julkisessa elämässä sekä katastrofeissa ja poikkeustilanteissa. Naisten huomiotta jättämisen keinot ovat lukuisia, mutta ne jakautuvat jotakuinkin Criado-Perezin yllä siteeratussa johdannossa mainittuun kolmeen kategoriaan.

  • Naisen keho ja sen totaalinen erilaisuus normina pidettyyn miehen kehoon verrattuna
  • Naisen palkaton hoitotyö ja siihen liittyvä asema koko talousjärjestelmässämme
  • Naisiin kohdistuva systemaattinen väkivalta

Aiheet linkittyvät toisiinsa ja naiseuden piilottaminen tietyssä kontekstissa johtaa toiseen. Kontekstit vaihtelivat sinällään pinnallisen tuntuisista arjen asioista vakaviin elämän ja kuoleman kysymyksiin. Toisaalta on miesten mittoihin suunnitellun koskettimiston soittamisen aiheuttamista rasitusvaivoista kärsiviä naispianisteja, toisaalta sydäninfarketeihin kuolevia naisia, joiden oireet poikkeavat ”tyypillisistä” eli toisin sanoen miesten oireista. Ongelma on kuitenkin sama.

Voisin siteerata kirjan suurin piirtein kokonaan, mutta pyrin poimimaan itselleni tärkeimmät teemat. Kirjan näkökulma on globaali, ja esimerkiksi miesten naisiin kohdistava systemaattinen väkivalta ei onnekseni Suomessa ole niin suuri ongelma, kuin Intian kaupungeissa, joissa naiset eivät voi liikkua kaduilla tulematta ahdistelluiksi tai jopa tapetuiksi. Mutta kaikkia elämän osa-alueita koskettavasta naisen kehon unohtamisesta lukeminen on kirjaimellisesti suoraan minuun osuva, järisyttävän vaikuttava aihe.

Tässä välissä on syytä huomauttaa, mitä Criado-Perez ”sukupuolella” tarkoitti. Heti ensimmäisillä sivuilla hän ilmoittaa, kuinka ongelmat koskevat sekä biologista (sex) että sosiaalista (gender) sukupuolta. Ns. sosiaalinen sukupuoli ei kuitenkaan ole irrallinen ilmiö, vaan kyse on tietynlaisen kehon normittamisesta sekä toisaalta syrjimisestä. Criado-Perez tiivistää loistavasti:

”Ongelma ei ole naisen biologinen keho. Ongelma on tälle keholle antamamme sosiaalinen merkitys ja se, että me sosiaalisesti määräytyvistä syistä emme ota sitä huomioon.”

 

Sitaattiin tiivistyy kaikenlaisen sukupuolikeskustelun ydin.

Jatketaan sisällöstä. Naisten kehon erilaisuutta ei huomioida miesten mittoihin suunnitelluissa autoissa, käyttöesineissä, asunnoissa, suojavarusteissa, hyllyjen korkeuksissa jne., mutta pysäyttävimmillään ja raadollisimmillaan huomiotta jättäminen on lääketieteessä. Kun puhutaan kirjaimellisesti solun ja molekyylin tarkkuudella tapahtuvasta toiminnasta, ovat sukupuolten väliset erot todella raskauttavia.

Ja näitä eroja riittää. Toisin kuin minäkin luulin, naiset eivät ole pienikokoisia miehiä, joilla on rinnat sekä peniksen tilalla vagina. Naiset ovat hyvin pitkälti erilaisia olentoja. Emmekä ole ymmärtäneet tätä, sillä ihmiseksi kutsumamme on käytännössä mies.

Criado-Perez luettelee kattavasti lähdeviitattuna, kuinka sukupuolieroja on ihmisruumiin kaikista kudostyypeissä ja elinryhmissä, yleisimpien sairauksien esiintyvyydessä, taudinkulussa ja vakavuusasteessa, sydämen perustoimintojen mekaniikassa, keuhkojen tilavuudessa… Sekä runsaasti solutasolla, mikä vaikuttaa aivan suoraan siihen, miten monet lääkkeet toimivat.

Criado-Perez kertoo, kuinka naisten jättäminen lääketieteellisten kokeiden ulkopuolelle johtaa siihen, etteivät esimerkiksi monet lääkkeet toimi naisilla, koska naisen ja miehen keho ovat eri asioita. Naisten oireita sydäninfarktinkaan kaltaisissa vakavissa kohtauksissa ei tunnisteta, sillä niitä pidetään epätyypillisinä. Naiset kirjaimellisesti kuolevat sillä heitä ei ole ymmärretty omaksi erityiseksi ihmisryhmäkseen, vaikka he edustavat puolta väestöstä.

”Tuhansien vuosien ajan lääketiede on lähtenyt siitä oletuksesta, että miehen keho voi edustaa koko ihmiskuntaa. Tämän seurauksena meillä on valtaisa historiallinen puute naisen kehoa koskevasta datasta, ja tämä puute vain kasvaa, kun tutkijat jatkavat piittaamatta siitä, että on polttava tarve saada naiset, naisen solut ja naaraseläimet mukaan heidän tutkimuksiinsa. On skandaali, että tämä jatkuu vielä 21. vuosisadalla. Sen pitäisi olla lehtien otsikoissa ympäri maailman. Naiset kuolevat, ja lääketieteen maailma on osallisena. Sen on herättävä.”

 

Lisäksi naisten oireita ja vaivoja ei hoideta, saati sitten tutkita yhtä laajasti ja laadukkaasti. Lukiessani aloin jopa miettiä, saattavatko omatkin, toistaiseksi heikosti hoitoa eri terveydenhuollon yksiköissä saaneet krooniset suolisto-oireeni olla jotakin ”tuntemattomia naisten vaivoja”. Eikä ajatus vaatinut edes foliohatun päähän laittamista. Minä olen osa aliarvioitua ja syrjittyä ryhmää, halusin tai en.

Kirja on täynnä toinen toistaan surullisempia ja vihaiseksi tekeviä esimerkkejä miehille suunnatusta maailmasta. Minäkin olen esimerkiksi Twitterissä maininnut aina-niin-seksikkäästä vessa-asiasta naisspesifinä ongelmana. Yksittäinen partioleiri, jossa miesjohtajat ajattelevat ”kusipressun” olevan riittävä käymälä, on kuitenkin pieni ongelma verrattuna maailman miljooniin, joka päivä niin eläviin naisiin. Naiset ns. kolmannen maailman maissa kärsivät virtsatietulehduksista, naiset paastoavat ja pidättäytyvät juomasta, koska heillä ei ole mahdollisuutta päästä vessaan! Yleisten käymälöiden puute vaivaa myös ”vauraita länsimaita”. Mutta mitäs pienestä, kun pisuaari on joka kulmassa tai tarpeen vaatiessa vaikka kadulla. Eikös ihmisellä ole penis, jolla hoitaa kusihommat?

Mitä kaikille ongelmille on tehtävissä? Kirja sai epätoivoiseksi ja vihaiseksi, sillä vielä hetki sitten kuvittelin sukupuolten välisen tasa-arvon olevan ainakin länsimaissa lähes valmis. Kirja sai toivottomaksi osoittaessaan, kuinka syvällä ja kuinka monenlaisissa rakenteissa miesoletus sijaitsee. Kirja sai ymmärtämään, kuinka naaraaksi syntynyt ihminen, naaraan kehollaan, kromosoimeillaan, kudoksillaan, elimillään, soluillaan, on erityinen olento, jota emme vieläkään osaa huomioida.

Tästä päästään nykyisen feminismin sekä siihen liittyvän liikehdinnän perustavanlaatuisiin ongelmiin.

Feminismi puolustaa naisten oikeuksia. Tämä käy ilmi jo aatteen nimestä. Intersektionaalinen feminismi, sinällään erinomainen ajatus, ymmärtää sukupuolen ohella muitakin syrjinnän syitä, kuten niin sanotun etnisyyden, iän, yhteiskuntaluokan jne. Nyt en kuitenkaan mene feminismin aatehistoriaan tai käsiteanalyysiin, enkä kategorisoi, mitä aatetta mitkäkin tahot tarkalleen edustavat.

Nostetaan heti kissa pöydälle. Transaktivismi, transihmisten oikeuksien puolustaminen, on nykyään valtavan mediaseksikästä. Sehän on hyvä, sillä totta kai transihmiset ansaitsevat samat ihmisoikeudet kuin muutkin. Lisäksi heihin kohdistuu paljon syrjintää. On ilmeistä, että sukupuoliroolien ollessa edelleen ahtaat, on paljon ihmisiä, jotka eivät kykene elämään syntymäsukupuolensa mukaisessa roolissa, vaan haluavat tulla kohdatuksi toisen sukupuolen roolissa. He kokevat sen omakseen. Heillä on siihen oikeus, ja meidän on arkielämämme tilanteissa kohdattava toiset siinä sukupuolessa missä he haluavat tulla kohdatuiksi: käyttää heidän haluamiaan nimiä, oltava kaikin tavoin ihmisiksi.

Transoikeudet ovat ihmisoikeuksia, kuulee sanottavan, ja on täysin selvää, että ihmisille kuuluvat samat oikeudet koetusta sukupuolesta riippumatta. Oikeus elää tulematta syrjityksi ja häirityksi, oikeus omaan nimeen, laadukkaaseen terveydenhuoltoon jne. On kuitenkin myös transaktivistien ajamia asioita, jotka asettuvat ristiriitaan tässä esitettyjen naisten edelleen valtavan puutteellisten oikeuksien kanssa. Lukekaa loppuun ennen kuin syytätte foobikoksi.

Transaktivismissa on perimmäisesti kyse sukupuolikategorioiden uudelleenmuotoilusta ja soveltamisesta elämän eri osa-alueilla. Tässä ei sinänsä ole mitään ongelmaa, etenkin jos kyse on ahtaista sukupuolirooleista. Ongelma on siinä, että tämä uudelleensovittaminen tapahtuu maailmassa, jossa nämä kategoriat ovat kaikkea muuta kuin tasavertaiset. Jossa toinen kategoria (mies) on totaalisen hallitseva, niin että silloinkin, kun ollaan näennäisesti neutraaleja ja ilman sukupuolta, edistetään käytännössä piilotettua miesnormia. Jossa toinen kategoria, nainen, on systemaattisesti tuhansien vuosien ajan ollut näkymätön kaikilla mahdollisilla elämän osa-alueilla. JA jossa tämän toisen kategorian edustajien, puolen koko maapallon väestöstä, oikeuksien toteutuminen vaatii fundamentaalisesti heidän erillisyytensä tunnustamista.

Ei ole nimettävissä spesifiä tahoa, joka naisia jättää huomiotta, vaan kyse on koko yhteiskunnassamme vaikuttavasta piilorakenteesta. Se voidaan tosin sanoa, että eri konkreettisissa tilanteissa toimijat ovat usein miehiä. Criado-Perez kertoo konkreettisesti esimerkiksi mieslääkäreistä, jotka ovat vähätelleet hänen omia vaivojaan, sekä lääketieteellisten tutkimusten apurahalautakunnissa vaikuttavista miehistä, joiden mielestä biologisella sukupuolella ei ole väliä, ja sukupuolierottelun huomioiminen tutkimuksissa on turhaa ja epätieteellistä. ”All male panelit” ovat todellinen ongelma, kun suunnitellaan esimerkiksi teknologiaa, tutkimusta tai lähestulkoon mitä tahansa. Mutta miehet jatkavat sen toistamista, ettei sukupuolella ole muka väliä, ja ”unohtavat” sitten esimerkiksi puettavien suojavälineiden suunnittelussa sen, että osalla niiden käyttäjistä on rinnat.

Silloin kun transaktivismissa pyritään yhtä lailla korostamaan, ettei sukupuolella (sex) ole mitään väliä, liikkuu se samassa laajassa rintamassa kuin jo tuhansia vuosia hegemonisessa asemassa ollut ”patriarkaatti”, kaikki ne yhteiskuntamme asenteet ja normit, joiden vuoksi miljoonat naiset kärsivät joka ikinen päivä, sillä heitä ei huomioida.

(Edistyksellinen!) isäni osti VK-kustannuksen uuden ”Naisten ja tyttöjen urheiluvalmennus” -kirjan heti kun se ilmestyi vuonna 2012. Teos oli ensimmäinen suomenkielinen valmennuskirja, jolla oli spesifi sukupuolinäkökulma. Urheiluvalmennuksen ja fyysiseen harjoitteluun liittyvän tiedon mieskeskeisyys on myös Criado-Perezin mainitsema asia, siksi kirja oli erinomainen ja tarpeellinen. Muutama vuosi sitten muistan Twitter-transaktivistien nostaneen kirjan esille esimerkkinä ongelmallisesta kirjallisuudesta, jossa on bioessentialistinen ja siksi transfobinen naiskäsitys tms.

Bioessentialismi. Se on termi, jota transaktivistit käyttävät mielellään. Sillä viitataan jotakuinkin naisen käsittämiseen biologisena olentona. Se on transfobiaa tai ainakin ongelmallista syrjintää, sanovat. Naistenklinikan nimi on ongelmallinen sillä naistentaudit, ongelmallinen nimi sekin, koskevat vain biologisia naisia.

Sinällään surkuhupaisaa, että nimenomaan bioessentialismi olisi sitä, mitä maailma kipeästi tarvitsee. Nimenomaan bioessentialismin puutteen vuoksi koko nykyinen lääketieteemme on vinoutunutta ja naiset kärsivät sairauksista sekä kuolevat, sillä heitä ei ole ymmärretty essentiaalisesti naisiksi, omiksi tietynlaisiksi olennoikseen.

Emme yksinkertaisesti voi suhtautua hyväksyttävänä ja transihmisten ihmisoikeusasiana väitteeseen, että biologinen sukupuoli tulisi häivyttää. Sillä se on juuri sitä, mitä tapahtuu, mikä on haitallista, ja mistä Criado-Perez neljäsataa sivuaan kirjoitti.

”Ensimmäinen teemoista on naisen keho – tai tarkemmin sen näkymättömyys. Se, että naisen keho unohdetaan säännönmukaisesti ottaa huomioon muotoilussa – liittyi se sitten sairaanhoitoon, tekniikkaan tai arkkitehtuuriin – on johtanut naisille epäsuotuisampaan maailmaan, jossa suunnistaminen on vaarallisempaa. Se saa meidät vahingoittamaan itseämme työssämme ja autoissa, joita ei ole suunniteltu naisten kehojen mittojen mukaan. Se saa meidät kuolemaan lääkkeisiin, jotka eivät toimi. Se on luonut maailman, johon naiset eivät vain sovi kovin hyvin.”

 

Ei ole suora transaktivistien iskulause, että biologinen sukupuoli tulisi häivyttää. Mutta sitä epäsuorasti ajaa ajatus esimerkiksi biologisen sukupuolen perusteella rajatun urheilun tai vastaavan ruumiillisen toiminnan alasajosta. Tai mahdollisuuden antamisesta kenelle tahansa väärentää oma sukupuolensa, koko tilastollisen sukupuolen konseptin irrottamista biologisesta todellisuudesta (kuinka sitten kerätään sitä kipeästi tarvittavaa sukupuolidataa, jota edelleen on puutteellisesti, ja jonka tarvetta miehet edelleen vähättelevät?)

Criado-Perez sanoo aivan suoraan

”Nämä erot sivuutetaan, ja me jatkamme elämäämme ikään kuin miehen keho ja siihen liittyvä kokemus elämästä olisivat sukupuolineutraaleja. Tämä on yksi naisiin kohdistuvan syrjinnän muoto.”

 

Vielä rautalangasta: biologisen sukupuolen sivuuttamista ajavat transaktivistit ja muut henkilöt harjoittavat naisiin kohdistuvaa syrjintää.

Transaktivismi ja transihmisten oikeuksien ajaminen ei sinällään ole ristiriidassa naisten oikeuksien kanssa, jos kyse on sukupuolidysforiasta kärsivien henkilöiden oikeudesta saada hoitoa sekä tulla kohdatuiksi heille sopimillaan tavoilla. Tai ahtaiden sukupuoliroolien purkamisesta. Mutta jos siihen sisällytetään biologisen sukupuolen sivuuttamiseen pyrkiminen, se on suoraan naisiin kohdistuvaa syrjintää.

Yhtä lailla naisten oikeuksien puolustaminen, silloin kun nainen ymmärretään biologiseksi olennoksi, olisi fundamentaalisen tärkeä osa feminismiä, aivan sen ydintä. Mikäli tällainen puolustamis- ja kamppailutyö leimataan transfobiaksi, kuljetaan kirjaimellisesti taaksepäin, samassa linjassa aborttia vastustavien kristilliskonservatiivien kanssa.

Monet sanovat periaatteessa oikeutetusti, että jos sinun feminismisi tai naiskäsityksesi ei huomioi transnaisia, se ei ole feminismiä. Mutta jos ”transnaisten huomioiminen” tarkoittaa sitä, että nainen kamppailtuna kategoriana, jota juuri ollaan saamassa esiin omine fyysisine erikoistarpeineen, kuuluu jälleen unohtaa ja väittää ainoan sukupuolieron sijaitsevan ns. korvien välissä, on väitteen esittäjä väärässä. Sillä se on antifeminismiä.

On käsittämätöntä, kuinka feministeinä ja edistyksellisinä itseään pitävät näkevät gender-sukupuoleen perustuvan jaottelun tärkeämpänä ja olennaisempana kuin sex-sukupuoleen. Ja kuinka jälkimmäisen mainitsevia voidaan pitää väärämielisinä vihapuhujina. Heidän syrjintänsä ei juuri poikkea vuosituhantisesta naisten syrjinnän, vähättelyn ja piilottamisen ketjusta. Heidän vähättelemisensä on kirjaimellisesti historiallisen taantumuksellista.

Totta kai meidän pitää utopistisessa unelmatilanteessa ajatella koko sukupuoli uudelleen, ja luopua vaikka kaikista käsitteistä. Valitettavasti olemme siitä satoja vuosia kauempana kuin vielä ennen Criado-Perezin teoksen lukemista luulin. Maailmamme on yhä miesten maailma, ja naisia ja naiseutta, siis tietynlaiseen ruumiiseen syntymistä, häivytetään ja piilotetaan, kertakaikkisesti unohdetaan yhä systemaattisesti. Utopistisiin sukupuolenhäivytysreformeihin ja tietynlaisessa queer-teoriassa ihannoituihin sukupuolen moninaisuuden pirstaleiseen ilotulitukseen ei voida lähteä maailmassa, jossa sukupuolen ”unohtaminen” on edelleen itsessään järjestelmällinen syrjinnän keino.

Vielä yksi kulma keskusteluun. Mainitsin ylempänä transihmisten oikeuksien puolustamisen olevan nykyään mediaseksikästä. Tämähän on sinällään hienoa, ja lisäksi Suomessa ymmärrettävää, sillä olihan lainsäädännössämme todella akuuttia korjaamista vaativia kohtia (lisääntymiskyvyttömyysvaatimus). Tilanne on kuitenkin myös se, että ns. ”transasioiden puolustaminen” on helppo tapa kerätä irtopisteitä ja nostattaa omaa profiiliaan tiedostavana monille ei-transhenkilöille. Tällaiset henkilöt ovat usein miehiä.

Helsingin Sanomien mainion Uutisraportti-podcastin Tuomas Peltomäki sanoi kerran lähes sympaattisen paljastavasti, kuinka transihmiset ovat sellainen vähemmistöryhmä, joka on todella lähellä hänen sydäntään. Uskon hänen sanoittaneen laajemmankin ns. liberaalin, hieman punavihertävän nuoren kaupunkilaismiehen ajatusmaailmaa. (Sivuhuomio on se, kuinka hän käytti ryhmästä tietämättään halventavaa nimitystä ja sai siksi itse vihat päälleen karmeana transfoobikkona).

Kun edistyksellisinä itseään pitävät miehet yhtyvät transaktivismin vahvan antifeministisiin puoliin ja toitottavat suureen ääneen naisten biologiseen naiseuteen perustuvan erityiskohtelun purkamista, ovat he tismalleen samalla patriarkaalisella naisten sorron linjalla kuin jo tuhansien vuosien ajan. Aivan samalla linjalla Criado-Perezin kuvailemien naisten vaivoja vähättelevien mieslääkäreiden, lääkkeensä miehille kehittävien tutkijoiden, sanitettitilat vain miehille suunnittelevien miesten ja naisten kokemaan väkivaltaan vähättelevästi suhtautuvien miesten kanssa. Ei mitään uutta auringon alla.

PAITSI se, että tällä kertaa näillä miehillä on mahdollisuus profiloitua edistyksellisiksi. Nimettömät lääketieteelliset komiteat hallintojen syövereissä täyttävät miesasiantuntijat eivät yritä profiloitua miksikään, mutta sosiaalisen median alustalla tai radiossa samaa naisten alistamista suoltavat miehet saavatkin yhtäkkiä leiman edistyksellisinä, jopa feministeinä. Kuinka feminismi onkaan kääntynyt surullisesti ympäri!

Esimerkki naisia vähättelevästä mieslääkäristä on sellainen, jonka moni ns. nykyfeministi varmaan tunnistaisi ja osaisi nimetä kyseessä olevan naisten sortamisen ja miehen ongelmallisen valta-aseman. Samat henkilöt kuitenkin ylistävät samaa tekeviä miehiä toisaalla, kun heidän alistustoimenpiteensä on puettuna trendikkääseen transaktivismikaapuun.

On toki itsestäänselvää, että sosiaalisessa tai perinteisessäkään mediassa kirjoittelu on aivan eri asia kuin konkreettisten toimenpiteiden tekeminen. On kuitenkin huolestuttava ilmiö, millainen spinnaus on tapahtunut ja kuinka samat sortavat kehityskulut jatkavat kukoistamistaan tullen yhä uusilla keinoilla hyväksytyiksi.

Mitä nyt on tehtävissä? Kuten sanoin, pelkkä Criado-Perezin kirja itsessään sai vajoamaan epätoivoon. Kirjan lopussa julistettu ”naisten on aika astua näkyviin” kuulostaisi hienolta tavoitteelta, mutta yhä suuremman epätoivon aiheuttaa se, kuinka tällaista ryhmää, naisten oikeuksien puolustajia, ei tunnu enää olevan.

Tietenkin monella saralla on tapahtunut paljon hyvää. Naisten kokemaa systemaattista väkivaltaa on ainakin joissakin länsimaisissa yhteiskunnissa saatu kampanjoiden avulla nostettua esiin. Sukupuolitietoisen budjetoinnin kaltaiset termit ovat Suomessakin yhä arkipäiväisempiä ja opin itsekin vasta viime kesänä feministisen talouspolitiikan olevan ylipäätänsä olemassa.

Tuntuu kuitenkin järkyttävältä, miten naisten oikeuksien puolustajia tunnutaan myös systemaattisesti vainoavan. Internetissä kiertää tapauksia, joissa naisten oikeuksien puolustamista kutsutaan vihaksi ja pahimmillaan naisia myös kohdellaan väkivaltaisesti. On äärimmäisen surkuhupaisaa, kuinka tietynlainen transaktivismi on saanut aikaan sen luulemisen, että esimerkiksi ”naisten biologisten oikeuksien puolustaminen” olisi haitallista ”terf-kulttuuria”, mikä taas kulkisi samassa linjassa kristilliskonservatiivisen, seksuaalivähemmistöjä laajasti sortavan liikehdinnän kanssa. Vaikka periaatteessa naisten oikeuksien polkeminen itsessään on jatkumoa sekä kristilliselle että kaikenlaisten aatteiden värittämälle syrjintäperinteelle, nyt vain puettuna muodikkaaseen sateenkaarenväriseen kaapuun. ”Nuo ovat niitä terfejä”, sanovat monet älykkäätkin liberaalit henkilöt naisten oikeuksien puolustajista. ”He vastustavat kaikkia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajia. He kannattavat persuja ja Viktor Orbania. He ovat pahoja.”

Pahinta eivät kuitenkaan ole yksittäiset tuhahtelijat, vaan systeemeissämme piilevä valta. ”Naisten oikeuksien puolustaminen on vihapuhetta” -narratiivi on niin vahva, että useita naisia puolustavia henkilöitä bannataan Twitterista. Sosiaalisen median suodatusjärjestelmät ovat nykyajan erittäin vaikutusvaltainen voima, jolla on käytännössä yksin valta yksin sanella oikea ja väärä puhe. Kun (todennäköisesti enimmäkseen miehistä koostuva) järjestelmä, joko manuaalinen tai algoritminen (algoritmitkin ovat ihmisen, siis usein miehen tekemiä) pääsee leimaamaan naisten oikeuksien ajamisen pahaksi, ollaan niin vaarallisilla vesillä, että edes Criado-Perez ei maininnut tästä.

Mistä löytyisivät ne naiset, ihmiset, ketkä tahansa, jotka ryhtyisivät kamppailuun? Ketkä asettuisivat puolustamaan naisten oikeuksia? Ketkä kamppailisvat nimenomaan naisten kehon erillisyyden tunnistamisen puolesta ja rohkenisivat julistaa

”Nämä erot sivuutetaan, ja me jatkamme elämäämme ikään kuin miehen keho ja siihen liittyvä kokemus elämästä olisivat sukupuolineutraaleja. Tämä on yksi naisiin kohdistuvan syrjinnän muoto.”

Valitettavasti tämä essee ei pääty toivon sanoihin. Sen sijaan luettelen joitakin kehotuksia, vaikka ne ovatkin väin ininää tuulessa. Ja totean muuten senkin, että myönnän nyt, tosin vastenmielisesti, mutta kuitenkin myönnän, kuuluvani itse joukkoon NAISET.

  • Lue Caroline Criado-Perezin Näkymättömät naiset. Olisit mies, nainen, mitä tahansa, lue se. Se kertoo myös sinusta. Lue, lue, lue, lue!
  • Tarkastele fyysistä maailmaa ympärilläsi kriittisesti. Kenelle se on suunniteltu? Kenen ehdoilla?
  • Edistyksellinen mies. Tarkastele itseäsi ja sanomisiasi kriittisesti. Kenen etua ajat? Kenen oikeuksia oikeasti puolustat? Ymmärrätkö sinä, mistä puhut?
  • Kysy itseltäsi: tiedätkö sinä, mikä on nainen?
  • Vielä uudestaan. Tiedätkö sinä, mikä on nainen?

”Ongelma ei ole naisen biologinen keho. Ongelma on tälle keholle antamamme sosiaalinen merkitys ja se, että me sosiaalisesti määräytyvistä syistä emme ota sitä huomioon.”

 

 

Kuvat: freepik

Advertisement

Minun sukupuoleni

untamo6 kommenttia

Minä olen syntynyt tytöksi, female, naaras, femme, sukupuolikromosomit xx ja niin edelleen. Olen naispuoliseksi täysin ”normaali” tarkoittaen sitä, että minulla ei ole tilastollisesta normaalista, enemmistöstä poikkeavia fyysisiä muodostumia, joita esimerkiksi intersukupuolisilla on. Minulla on myös tavallinen, naispuolisille tarkoitettu suomalainen nimi.

En kuitenkaan suostu sanomaan olevani ”nainen”. Olen tuonut tämän esille useampaan kertaan sosiaalisen median keskusteluissa. Olen tuonut tämän esille myös tavallisissa keskusteluissa ihmisten kanssa. Minä kilpailen naisten sarjassa ja käytän naisten pukuhuonetta, mutta en ole nainen. Onneksi olen hyvin harvoin joutunut tilanteisiin, joissa minua puhutellaan suoraan naiseksi. Koska minulla on puutteellinen sosiaalisten normien tuntemus, osaan usein töksäyttää kiellon päin naamaa. ”Enkä ole!”

En ole myöskään suostunut olemaan tyttö. Tämä lukee jo niissä papereissa, joita päiväkodin, neuvolan ja koulun ammattilaiset ovat minusta kirjoittaneet. Olen kuulemma jo hyvin nuorena selitellyt kuraattoreille ja vastaaville, kuinka en oikein koe olevani tyttö ja kuinka tyttöys ja tyttömäisyys tuntuvat vierailta. Näitä papereita luettiin uudelleen asperger-diagnosointiprosessini yhteydessä kuutisen vuotta sitten.

En kuitenkaan missään nimessä ole koskaan halunnut olla tai kokenut olevani poika (mitä nyt joskus päiväkodissa puoliksi leikilläni). Mistä oikein on kyse? Sukupuoliahan pitäisi olla vain kaksi, joten jos en ole tyttö enkä poika, mitä ihmettä silloin olen?

 

 

Sukupuolimallit, joihin kotona kasvoin, olivat ikään kuin liian edistykselliset. Äitini antoi minulle naisen mallin, joka oli suoraan kaukaa utopistisesta tulevaisuudesta, saavuttamattomien taipaleiden takaa. Hänen elämää ohjaava periaatteensa oli, että hänellä ja meillä on vapaus olla juuri sellaisia ihmisiä kuin olemme. Itse hän halveksi kulttuurista naisen stereotyyppiä, eikä hänelle tehnyt lainkaan tiukkaa ottaa siitä etäisyyttä. Hän pukeutui hyvin ”sukupuolineutraalisti”, eikä hänen päällään edes juhlissa nähnyt mitään sterotyyppiseen naiseuteen kuuluvaa. Ei hameita, röyhelöitä, helmoja, pitsejä, heleitä, värejä, koruja tai kankaita. Farkut, verkkarit, hupparit ja neulepuserot, siinä kaikki.

Kodissamme ei myöskään ollut mitään sellaista kosmetiikkaa tai muuta välineistöä, mikä naiseuteen liitetään. Vasta muiden luona kyläillessä olen saanut huomata, miten paljon esimerkiksi kylpyhuoneissa onkaan ylimääräistä naistyypillistä välinettä kihartimista ja hiustenlaittoasioista koruihin, voiteisiin, tuotteisiin ja meikkeihin. Meikannut äitini ei koskaan, eikä käyttänyt mitään muutakaan ehostusta. Tulkitsin, että hän osoitti sillä tavalla olevansa vahva nainen. Niin vahva, ettei ole Nainen laisinkaan.

Olen ikään kuin kasvanut kulttuuriin, jossa ihmiset ovat päässeet irti ahtaista sukupuolimalleista. Me voimme yhä olla ”naisia” tai ”miehiä” riippuen ruumiimme rakenteesta ja elimistä, mutta se ei ole millään tavalla muuta olemusta sääntelevä attribuutti.

Ympärillämme kuitenkin oli ihmisiä, jotka eivät näin pitkällä olleet. He olivat halveksittavia. Äitini halveksi usein ääneen esimerkiksi paljon meikkiä käyttäviä ihmisiä, kuinka rumiksi he olivat ”maalanneet itsensä”. Samoin kyytiä saivat korut ja hiustyylit sekä monet stereotyyppiset hienot vaatteet. Ymmärsin, että niiden käyttäjät olivat ikään kuin alistettuja. He pukeutuivat ja ehostivat itsensä sillä tavalla, sillä se olivat omaksuneet kulttuuriset vaatimukset niin vahvasti. He eivät olleet vapaita, kuten me, vaan sukupuolinormin kahlitsemia.

Myös puhetavat olivat toisilla vääränlaisia. Esimerkiksi ”tyttöjen iltaa” viettävät aikuiset naiset, samoin kuin puheet ”naisenergiasta”, ”boss-ladyista” tms. olivat halveksuttuja, sillä niissä ihmiset määrittävät itsensä turhaan sukupuolen kautta. Ja ennen kaikkea tekevät sukupuolesta, tuosta pienestä ja typerästä asiasta, framille nostettavan asian jota ihannoida ja jossa märehtiä. Äitini ei olisi ikinä alistunut sellaiseen, kuten en minäkään hänen jalanjäljissään. Hän oli vahva ja itsenäinen ihminen, joka ei voinut sietää esimerkiksi illanviettoja, joissa ”me naiset” valmistelemme yhdessä ruokaa samalla kun ”miehet” tekevät ulkona ”miesten asioita”. Meidän tehtävämme oli murskata mokomat roolit.

Tällaisen ”sukupuolikasvatuksen” kotona sain. Olin siitä tavattoman ylpeä, ja olen edelleen. Niin pitkään kun olen äitini jalanjälkiä kulkenut, luulisi sen olevan itsestään selvää, että voin myös hänen tavoin todeta: olen nainen mutta naiseus ei määrittele minua lainkaan. Se tarkoittaa vain tiettyjä ominaisuuksia kehossani eikä mitään enempää. Minä voin olla juuri sellainen nainen kuin haluan!

Mutta ei, ei onnistu.

Olen kokenut hankalaksi ymmärtää, miksi en voi vain totella äitiäni. Miksi en todellakin voi vain olla ”sellainen nainen kuin haluan”, minkä vuoksi minun on irtisanouduttava koko kategoriasta? Etenkään aikaisemmin en tavannut löytää sopivia vasta-argumentteja, ja tämä ahdisti minua. Nykyään luulen osaavani jäsentää syyt paremmin, vaikka koen kaikkiaan olevani vasta alkutekijöissä. Oletan, että sukupuolentutkimuksen teoriaan ja klassikoihin perehtyminen voisi auttaa.

 

 

”One does not born, rather become, a woman”

 

Tunnettu Simone de Beauvoirin sitaatti on mielestäni edelleen osuvimpia tiivistyksiä koko ”naisen” käsitteen merkityksestä. ”Nainen”, yhtä lailla kuin ”mies”, on rooleja, ennakko-oletuksia, käyttäytymismalleja, tapoja olla ja ajatella, ilmeitä, eleitä, habitusta, puhetta, sanoja, normeja, malleja, olemista, tekemistä. Nämä eivät synny, mutta muun inhimillisen kulttuurin tavoin alkavat iskostua lapseen jo pienestä pitäen. Vaikka nykyinen yhteiskuntamme olisi kuinka tasa-arvoinen ja edistyksellinen, sukupuoleen liittyvät käsitteet kantavat silti sisällään valtavaa painolastia. ”Nainen” ei redusoidu keholliseksi ominaisuudeksi, vaan on vahva, voimakas sana.

Mitä näistä sukupuoleen liitettävistä, sen mukanaan kantamista ominaisuuksista, odotuksista, normeista, rooleista ja vastaavista tulisi ajatella? Jyrkimpiä sukupuolistereotypioita on helppo pitää ainoastaan haitallisena, mutta kuinka suhtautua niiden konseptiin ylipäätänsä? Ovatko ne jotakin, josta määritelmällisesti tulisi pyrkiä eroon?

Tähän eroon pyrkimiseen liittyen olen vasta vuoden sisällä ymmärtänyt jotakin mahdollisesti uutta ja mahdollisesti merkittävää. Olen aikaisemmin jakanut ihmisiä yksiulotteisesti TERFeihin[1] ja ei-terfeihin. TERFin tärkein määritelmä oli, että muut syyttävät sellaiseksi. Silloin mitään, mitä tällainen tyyppi sanoo, ei kuulu eikä saa kuunnella. Olen sitä mieltä, että kirjaimellinen trans-ekslusiivisuus feminismin nimissä on typerää eikä palvele ketään. Mutta viime vuoden puolella päädyin kuin päädyinkin lukemaan erästä sarjakuvaa, jonka vasta myöhemmin tajusin TERFiksi leimatun kirjoittamaksi. Sain silloin mahtavan oivalluksen.

Sarjakuvan tekijä oli @TatsuyaIshida9, enkä todellakaan tiedä, tarkoittiko hän tätä, tai tarkoittavatko terfiksi leimatut ylipäätänsä tätä, vai onko tämä vain ikioma oivallukseni. Mutta tässä se tulee, varokaa.

Meillä on erilaisia suhtautumistapoja sukupuolirooleihin ja siihen mitä niiden kanssa tulisi tehdä. Yksi ongelmallinen seikka transsukupuolisuuden konseptissa on se, kuinka se sukupuolirooleja vastaan sopimisen sijaan syleilee ja vahvistaa niitä – ainakin sen voidaan tulkita tekevän niin.

Mitä tarkoitan? Jos ihminen on trans, esimerkiksi transnainen, on oltava ominaisuuskimppu nimeltä ”nainen”. Kun tarpeeksi naiseuden kriteerejä täyttyy, ihminen kokee olevansa nainen, olisi syntynyt millaisella keholla hyvänsä. Tämä tulee esille etenkin ja nimenomaan diagnostiikassa, jossa syvällisten haastattelujen ja muiden menetelmien avulla pyritään selvittämään, kuinka ”nainen” henkilö on. Tietenkään nämä ominaisuudet eivät ole yksinkertaisia naiseuden stereotypioita, mutta jotakin ne ovat. Ne voivat olla jotain vaikeasti artikuloitavaa, epämääräistä, hyvin tunnepitoista, syvää ja henkilökohtaista. Mutta ne ovat sidoksissa yhteiskuntaamme ja ympäristöömme, sillä vain täällä esiintyvät ne sukupuolet, joiksi tullaan, joista de Beauvoirkin puhui.

Ja on henkilöitä, olen ymmärtänyt, jotka haluaisivat voimakkaammin nimenomaan eroon sukupuolirooleista, ja kaikesta siitä ylimääräisestä termin mukana kulkevasta ominaisuuskimpusta. Absoluuttiseen nollatilaan, jossa esimerkiksi ”nainen” tarkoittaisi vain kehon muotoa siinä missä ”sinisilmäinenkin”, emme toki tule pääsemään. Mutta lähemmäs sitä voimme pyrkiä.

Alla oleva, erittäin kärjistetty ja tarkoituksellisen röyhkeä sarjakuva onnistuu tiivistämään juuri kärjekkyydessään ongelman ytimen. Naiseus tunnistetaan ulkoisten ominaisuuksien kimpuksi, joka voidaan pukea päälle ja vieläpä ylpeillen.

On kuitenkin erittäin tärkeää, että tässä nykyisessä maailmassa meillä on tapoja käsitteellistää suhtautumisemme vallitseviin sukupuoliin ja kaikkeen niiden ympärillä liikkuvaan. Cis, trans, kaltaiseni epätietoinen muunsukupuolinen, kaikki tämä on tarpeellista. Jokaisen identiteetti on tärkeä ja kyseiselle henkilölle toivon mukaan oikea. Tekee ihmiselle pahaa yrittää väkisin puhutella häntä käsitteillä jotka eivät ole tästä maailmasta, vaan kaukaisesta utopiatulevaisuudesta. Kuten minun kaltaiseni keholla varustettua automaattisesti ”naiseksi”.

Erittäin olennainen on myös havainto siitä, että sukupuolen rooli osana yksilön identiteettiä vaihtelee. Otan rinnastuskohteeksi kansallisuuden. Minulle kansallisuus ei ole lainkaan merkittävä osa identiteettiäni. Jos Suomi liitettäisiin huomenna Ruotsiin, ei tuottaisi lainkaan tuskaa alkaa kutsumaan itseäni yhdessä yössä ruotsalaiseksi. En kuitenkaan halvenna niitä, esimerkiksi etnisiä vähemmistöjä enkä enemmistöjäkään, joille oma kansallisuus on erittäin tärkeä, oikea identiteetin kiinnepiste. Sukupuoli on yhtä lailla toisille varsin yhdentekevä käsite, toisille hyvin merkityksellinen. Äitini on malliesimerkki henkilöstä, jolle käsite ei kerta kaikkiaan ole tärkeä, ei sellainen jonka kautta hän haluaa identifioitua.

Tumblrsta poimittu viisaus: ” – Mitä ovat sukupuolinormit? – Ne ovat Harry Potter ja Liekehtivä Pikari -elokuvan Beauxbatons – Durmstrang – saapumiskohtaus”

 

Sanaa cis käytetään kuvaamaan sitä, että henkilön sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisu ovat hänelle syntymässä määritellyn sukupuolen ja siihen kulttuurissa yleensä liitettyjen odotusten mukaiset. Suurin osa ihmisistä on cissukupuolisia.

– Seta, sateenkaarisanasto

 

Cis tai cissukupuolisuus tarkoittaa, että ihminen kokee omakseen mies- tai naissukupuolen, johon hänet on syntymässä määritelty kehonsa perusteella

– Pirkanmaan Seta

 

Yhden virheen äänekkäät transaktivistit ovat tavallaan mielestäni tehneet, jakaessaan ihmiset trans- cis- ja muunsukupuolisiin (tms.). Moni vanhempi ihminen on tuohtunut, ”enhän minä ole mikään cis”, enhän minä koe mitenkään olevani nainen!” mutta heidät on tuomittu transfoobikoiksi ja bigoteiksi kuuntelematta lainkaan. Heillä kuitenkin olisi erittäin tärkeää sanottavaa sukupuoli-identiteetistä, ja sen monista merkityksistä.

Naisena syntynyt ja naiseksi kutsuttu henkilö – äitini kaltainen, tuohtuu syystäkin kun hänen sanotaan olevan ”sukupuoli-identiteetiltään nainen” tai ”kokevan olevansa nainen”. Hän edustaa suurta kategoriaa joka jää keskustelujen ja tiukkojen luokittelujen varjoon. Ihmisiä, jotka eivät koe sukupuolikategorioita omakseen, eivät pidä esimerkiksi ”naiseudesta”, mutta eivät myöskään koe sukupuoli-identiteetteihin liittyvää käsitteistöä relevantiksi tavaksi jäsentää itseään. He saattavat sanoa, etteivät ole sinut naiseutensa kanssa, mutta jättää asian siihen. Toki tämä sinuina oleminen on ehdottomasti nimenomaan sidoksissa ympäröivään yhteiskuntaan normeineen.

On yhtä lailla väärinsukupuolittavaa leimata tällainen henkilö cis:ksi, kuin on leimata esimerkiksi minut naiseksi. Identiteettimme ja kokemuksemme vaihtelevat ja juuri hänelle ”naiseus” voi olla lähinnä inha muistutus oman kehon rajoitteista ja yhteiskunnassamme asuvasta normittavasta ajattelusta, mutta ei missään nimessä mitään, mitä hän aktiivisesti kokee olevansa.

 

On sanottava transsukupuolisuudesta muutakin. Mielestäni se on sairaus. Älkääkä nyt heti kaikotko ja blokatko, vaan kuunnelkaa, mitä tarkoitan. Viittaan sairaudella tässä yhteydessä poikkeamaan, virheeseen, ja ensisijaisesti maailmassa olevaan virheeseen. Utopiamaailmassa, jossa sukupuoli ei oikeasti tarkoittaisi mitään, jossa ”genderiä” ei olisi edes olemassa vaan ihmisillä olisi tietynlaiset elimet, niille ehkä sanat ja sillä hyvä, ei transsukupuolisuutta olisi olemassa. Ei olisi mitään ylimääräistä ”sukupuolta”, joka olisi jotakin muuta kuin tapa sanoittaa tietynlaista kehoa. Mutta maailmamme ei ole tällainen, vaan valovuosien päässä siitä. Täällä ihmisestä voi tulla trans, hän voi omaksua kokonaisen sukupuoliroolinormiominaisuuskimpun itselleen, koska sellainen kimppu on ylipäätänsä olemassa.

Tietenkään tässä omaksumisessa ei ole mitään väärää, vaan se on ehdottoman validia ja välttämätöntä yksilölle. Me kamppailemme kaikki enemmän tai vähemmän sukupuoleen liittyvien odotus-ominaisuus-kimppujen kanssa, ja transsukupuolisuuden olemassaolo on vain eräs tämän maailman, tämän ympäristön ilmentymä. Se on oire, mutta ei yksilön oire, vaan koko yhteiskunnan oire. Mikäli siis meitä kahlitsevaa sukupuoliroolimalliodotusjuttua pitää ylipäätänsä haitallisena ja oireellisena.

Minä pidän, sillä se synnyttää ihmisissä kaikenlaista dysforiaa ja ahdistusta. Me, jotka synnymme xx-kromosomeilla, kohdulla ja munasarjoilla, emme voi olla ”vain naisia”. Yhteiskunnassamme tulemme naisiksi, ja se sattuu enemmän ja vähemmän. Osaa niin paljon, että he eivät yksinkertaisesti koe koko sukupuoli-identiteetti-roolimalli-odotusnormikimppu-asiaa omakseen vaan hylkäävät sen. He eivät ole sairaita, vaan sairas on yhteiskuntamme.

 

 

Nyt pidän itseäni sillanrakentajana ja suurena ymmärtäjänä. Ajattelen ymmärtäväni laajasti ja syvästi niin perinteisiä transaktivistejakin, ja kaikkiaan perinteisten nimien alla kulkevaa sukupuolivähemmistöjen oikeuksien kamppailua, kuin myös niitä, jotka on leimattu TERFeiksi ja jätetty kuuntelematta, kuin myös niitä lukuisia nuorempia ja vanhempia tavisihmisiä, jotka kokevat ehkä milloinkaan ääneen sanomatonta sukupuoleensa liittyvää vastenmielisyyttä.

Naiseuden mallit ja odotukset ovat edelleen ahtaat ja monikerroksiset, eikä ole ihme että moni tytöksi syntynyt, mukaan lukien minä, alkaa suorastaan vihata ”naiseuttaan” ja sen ohessa esimerkiksi tuntemaan vahvaa kehodysforiaa. Mielestäni on väärin todeta, että transsukupuolisuus johtuu yksinomaan sisäistetystä naisvihasta tai yhteiskunnan ahtaista roolimalleista. Mutta ehdottomasti väärä tie on myös se, mille monet transaktivistit ovat valitettavasti lähteneet, jossa kaikki spekulointikin tällaisen dysforian olemassaololla leimataan transfobiaksi.

Minkä vuoksi jonkun henkilön identiteetti olisi tärkeämpi kuin toisen? Millä oikeudella toinen saisi sanella ja määrittää toisen identiteettiä? Transsukupuoliset eivät ole sen arvokkaampi ihmisryhmä kuin muutkaan. On tuhoisa tie tulkita vastakkainasettelu transsukupuolisen identiteetin olemassaolon ja yhteiskuntamme yleisen naisvihamielisyyden, ahtaiden naisen roolimallien, naisiin kohdistuvien odotusten ja muun vastaavan välillä. Niiden spekuloiminen, pohtiminen ja niihin huomion kiinnittäminen ei ole transsukupuolisilta pois. Transsukupuolisuus on eräs tällä hetkellä relevantti tapa sanoittaa sukupuoli-identiteettiään. Mutta identiteetti on kirjo, ihminen ei ole cis TAI trans, ihmisen suhde sukupuoleensa on monimutkainen ja jatkuvasti keskellä yhteiskunnan mullistuksia.

Miksi he, jotka eniten juuri ovat leimojen ja kategorioiden asettamista vastaan, asettavat muille leimoja ja kategorioita? Eikö jokaisella tulisi olla täysi itsemääräämisoikeus, oikeus omaan identiteettiinsä?

On ihmisiä (blogi, artikkeli), jotka ovat kokeneet ”detransition”. On siis aitoja, oikeita ihmisiä, jotka ovat esimerkiksi syntyneet naisiksi, mutta kokeneet niin pahaa dysforiaa, että ovat identifioituneet miehiksi. He ovat saattaneet elää transmiehen elämää, mutta sittemmin todeta, että tämäkään ei ole oma juttuni, ja ikään kuin ”palata naiseksi”. Osa on ehtinyt ottaa hormonihoitoja tai vastaavaa, osa ei mitään.

Tällaiset ihmiset haluavat täysin relevantisti ja täysin omiin, aitoihin kokemuksiinsa pohjaten kertoa, kuinka dysoforia ja naisiin kohdistuvat odotukset ja normipaineet saattavat aiheuttaa tilan jonka voi mieltää transidentiteetiksi. He eivät ole siinä yhtään sen vääremmässä kuin kukaan muukaan, joka sanoittaa omaa identiteettiään. Täysi itsemäärittelyoikeus, kuten tiedostavat tahot mielellään korostavat. Silti tällaiset tullaan usein leimatuksi terffeiksi ja heidän ajatuksensa Vääriksi ja Vahingolliseksi. Jos he pääsevät mediassa ääneen, on se suurin piirtein sama kuin natsin päästäminen julistamaan oppiaan. Sillä eihän voi olla niin että ”transsukupuolinen identiteetti aiheutuu yksilön kokemista paineista ja ahdistuksesta”. Ei väliä vaikka heidän identiteettinsä ja elämäntarinansa aidosti olisi se, sillä se on väärä. Vain tiettyjen ihmisten identiteetti ja tarina lasketaan oikeaksi.

Tietenkin on selvää, että väite siitä, että KAIKKI transsukupuolisuus aiheutuisi yksinomaan tietystä syystä kuten naisena syntyneiden kokemista paineista, on epäjärkevä. Mutta aivan yhtä epäjärkevää on kieltää tämä kokonaan. Jokainen ihminen käsittelee omaa sukupuoltaan eri tavoin elämänsä varrella. Meillä on kausia kun koemme yhtä, kausia kun toista, ja tämä tulisi tunnistaa ja hyväksyä. Etenkin nuoret etsivät identiteettiään ja kokeilevat monenlaisia asioita. Kasvettuamme vanhemmiksi osaamme usein reflektoida elämäämme taaksepäin ja ymmärtää, miksi esimerkiksi ”trans” tuntui joskus omalta minuudelta, mutta ei tunnu enää. Tämä ei tee meistä terffejä tai foobikoita.

Ymmärrän täysin terffeiksi luokiteltujen henkilöiden huolen siitä, mitä tapahtuu jos naiseus tarkoittaa vaatteen kaltaista asiaa, jonka voi pukea päälle tuosta vain. Sekä etenkin sitä, kuinka stereotyyppisen naisen roolin täyttämättä jättäminen voi tarkoittaa, ettei ole lainkaan nainen. Huolen siitä, kuinka stereotypioita syleillään niiden ongelmallisuuden osoittamisen sijaan. Ja kuinka se voi entisestään lisätä muottiin mahtumattomien tyttöjen ahdistusta.

 

 

Eräs parhaista koko tätä asiaa käsitelleistä puheenvuoroista tavallisessa mediassa nähtiin viime kesänä. Psykiatri Teemu Kärnä avaa erittäin maltillisesti ja ymmärrettävästi monimutkaista aihetta.

Artikkelin jälkeen nähty kommentointi piirsi isolta osin ymmärrystäni siitä, minkä vuoksi tietynlainen transaktivismi on pahasti pielessä. Ensinnäkin juttua syytettiin muun muassa vaaralliseksi: kyse on vaikeista ja kipeistä asioista, joita ei tule levitellä julkisuuteen. Siis se, että transsukupuolisuudelle on syitä, että sitä ylipäätänsä voi pohtia, on Kiellettyä Tietoa vaikka olisi totta. Suuri yleisö, kuten valtakunnallisen lehden lukijat, tulee pitää helppojen ja typistettyjen yksinkertaistuksien varassa. Juttua syytettiin tietysti myös transfobiseksi.

Minä olen nähnyt paljon aivan oikeaa transfobiaa kuten on varmaan jokainen vähänkään syvemmällä internetissä ollut. Tähän ei tietenkään ole syytä toistaa sakeimpia solvauksia, mutta tunnistettavaa on esim. transnaisen nimittely mieheksi, nimittely pervoksi, kummajaiseksi ja hulluksi tai sukuelimiin liittyvät solvaukset. Kaunopuheisempaa mutta yhtä lailla transfobian leiman ansaitsevaa tavaraa löytyy myös mm. Suomen Perustan julkaisuista, joissa saatetaan virallisen näköisissä artikkeleissa kutsua transsukupuolisuutta pelleilyksi tai pahaksi mielisairaudeksi. Fobiassa aidosti hyökätään ihmisryhmää vastaan.

Laajojen yhteiskunnallisten asioiden tieteellinen tai journalistinenkaan spekulointi ei ole fobiaa. Kyse on laajasti sukupuolista, naisista, ihmisistä, nuorista ja heidän kohtaamistaan ongelmista, eikä yksi taho voi omia keskustelua itselleen. It’s not about you. On julmaa ajatella kaiken oman sukupuoli-identiteetin pohdinnan ja siitä keskustelun kuuluvan vain sille ryhmälle, jolla on selkeä ja tietoinen transidentiteetti josta he ovat ylpeitä.

Tilaa tarvitsevat myös identiteetistään epävarmat nuoret. Naiseuden ahtaiden roolimallien kanssa kamppailevat tytöt. Ajoittaista dysforiaa kokevat nuoret naiset. Sukupuolirooleihin niin kyllästyneet tyypit etteivät osaa kutsua itseään edes muunsukupuolisiksi. Miehet, joita naisen identiteetti kutsuu koska mieheyden roolimallit ovat yhtä lailla ahtaat, mutta jotka eivät ole varmoja. Kaikki, jotka eivät ole varmoja. Autistit, jotka ovat niin sukupuoli-identiteetin käsitteen ulkopuolella, etteivät halua kutsua itseään sellaisiksi. Naiset, jotka tahtoivat olla miehiä, mutta tahtovat nyt olla naisia. Miehet, jotka eivät ole koskaan kokeneet miehuuttaan omakseen, mutta jotka eivät halua puhua asiasta. Naiset, jotka eivät ole Naisia. Miehet, jotka eivät ole Miehiä. Me.

 

Palataan vielä itseeni. Minun sukupuoli-identiteettiini kuten koko olemukseni on vahvasti sidoksissa autismiini. Autisminkirjon häiriöt ovat tytöillä alidiagnosoituja ja stereotyyppinen kuva autistista onkin nimenomaan sosiaalisesti kömpelö mutta älykäs poika. Kun tarkastellaan autistisen piirteiden havaitsemiseen käytettäviä mittareita, saavat miehet keskimäärin naisia korkeampia tuloksia. Karkeasti sanottuna autistin aivot ovat ”äärimmäiset miesaivot”.

Ei ole ihme, että esimerkiksi autistinen Elizabeth Hawker kirjoittaa, kuinka piti autistisia aivojaan vuosien ajan virheellisesti maskuliinisina aivoina. Hän kävi läpi transprosessin female-to-male mutta ymmärsi vasta paljon myöhemmin, ettei olekaan ”mies” vaan hyvin erilainen nainen. Autismi niin sanottujen sukupuoli-identiteetin häiriöiden takana olisi ehdottomasti paljon enemmän keskustelua ja pohdintaa kaipaava asia. On ymmärrettävää, että sopeutumattomuus yhteiskuntaan menee sekaisin sopeutumattomuuden naiseuteen kanssa.

Minäkin olen tavallaan hyvin erilainen nainen. Autismi ei ole ainoa a:lla alkava asia joka minua luonnehtii: olenhan myös esimerkiksi aseksuaali, aromanttinen ja absolutisti. Minulta puuttuu ikään kuin kaikki ne identitääriset kiinnekohdat jotka normaali-ihmistä luonnehtivat. Olen kaiken ulkopuolella, myös sukupuolen. Sillä kuten olen jo useaan kertaan toistanut, en voi omaksua ”naista” joka tarkoittaisi vain kehon ominaisuuksia, sillä sitä käsite ei tässä maailman tilassa ole.

Ulkopuolisuuteni tuntuu kaikesta huolimatta hyvältä. Luonnehdin sitä myös eräänlaiseksi keskeneräisyydeksi, mikä ei kuitenkaan sisällä olettamusta valmiiksi tulemisesta. Miellän olevani eräänlainen ikuinen lapsi. Sillä nimenomaan lapsena jokainen on vielä niin aseksuaali, aromanttinen kuin normatiiviseen sosiaaliseen käytökseen mukautumatonkin – mitä me autistit olemme ikuisesti. Eikä lapsilla ole fyysistä sukupuolta ennen murrosikää, vaan he voivat juosta ja urheilla vapaana moisesta. Vapaita, kauniita olentoja, joihin samaistun.

Kehodysforiaahan minä en koe. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että minua on siunattu hyvin hoikalla ja androgyynillä keholla. Olemattoman kokoinen rinnusta ja kaikkiaan solakka vartalo – näytän lähinnä hontelolta pikkupojalta. Rakastan kehoani, se ei ikään kuin milloinkaan kasvanut siihen kauheuteen mitä pelkäsin. ´

Kuukautiset kuitenkin inhottavat. Mainitsen tässä yhteydessä vain lyhyesti, kuinka huutava biologinen vääryys on se, että ihmisnaaraat joutuvat kärsimään kuukausittaisesta verenvuodosta. Kirjoitan aiheesta myöhemmin pidemmälti, sen yhteydessä kun puhun laajemmin niin sanotun luonnon ja niin sanotun teknologian niin sanotusta vastakkainasettelusta. Jos saisin poistattaa kohtuni ja vastaavat naaras-elimeni turvallisesti ja riskittömästi nyt, en epäröisi hetkeäkään. Ne ovat inhaa ja ällöttävää muistutusta siitä homo sapiensin evolutiivisesta roolista, joka todennäköisimmin lepää kaiken vuosituhansien kokoisen kulttuurisen sukupuoleen liittyvän normikerrostuman alla. Tätä pakottavaa, alkuperäistä niin sanotun luonnon asettamaa roolia pohdimme myöhemmin.

Normikerrostuman purkaminen on joka tapauksessa hidas ja vaivalloinen tehtävä. Olen puhunut kirjoituksessani erilaisista ryhmittymistä ja tahoista, joista osa on itsenimettyjä ja osa ulkoa annettuja leimoja. Ketkä ovat purkamassa näitä kerrostumia, ketkä kasaamassa niitä uudelleen? Jääkäämme pohtimaan sitä.

 

[1] TERF on lyhenne sanoista Trans Exclusive Radical Feminist

Korjataan suhtautuminen tolkun ihmisiin

untamoJätä kommentti

”Eiköhän suurin osa ole ihan Tolkun Ihmisiä!”

Käsite oli erittäin tervetullut ja erittäin tarvittu. Kuulin ensimmäisen kerran muistaakseni äitini puhuvan tolkun ihmisistä jokunen vuosi sitten, ja se toimi silloisessa tilanteessa jonkinlaisena ajattelun hetkellisenä rauhoittajana.

Olen aina kipuillut suhteestani ”muihin”, siihen suureen enemmistöön ja massaan, josta poikkean lähes kaikessa. Erilaisuus on identiteetti ja ylpeydenaihe, mutta eittämättä myös taakka.

Mikä tuo enemmistö itse asiassa on, tämä kysymys aiheuttaa konkreettista pohdintaa.

Sain itse asiassa vasta YLEn viime helmikuisen jutun (https://yle.fi/uutiset/3-11185504) luettuani tietää käsitteen alkuperän olevan yhden Jyri Paretskoin kolumnissa, ja aiheeseen liittyvän sellaisen aikamoista huvittuneisuutta aiheuttavan seikan, kuin itse koko kansan Saulin kehut mainiosta käsitteestä. Käsitteen ympärillä näyttää käytäneen tuolloin vilkastakin keskustelua, josta en tiedä ja jota en nyt pyri kommentoimaan. En kuitenkaan ihmettele käsitteen saamia kielteisiä viboja, jotka väistämättä lankeavat, kun itse tasavallan presidentti antaa myötäilevän kehaisunsa.

Nyt puhun nimenomaisesti tämän hetken sosiaalisesta mediasta (=twitteristä), aktivismista, käytössä olevasta retoriikasta ja ennen kaikkea itsestäni – omasta kipuilevasta suhteestani ympäristööni kaikenlaisten marginaalisten asemien edustajana.

*

Nyt tulee kärkäs ja rohkea väite: suurin osa suomalaisista on melko tyhmiä. Ja lisäksi, suurin osa suomalaisista on tolkun ihmisiä.

Mitä tarkoitan tyhmyydellä? Ensimmäinen itsereflektoivista kirjoituksistani oli hieman provokatiivisesti muotoiltu teksti siitä, kuinka ”vaikea maailma ei osaa lukea”. Totesin siinä sitä samaa mitä totean edelleen: minä olen poikkeuksellisen älykäs. Suurin osa muista ihmisistä ei ole henkisiltä kyvyiltään yhtä kompetentteja kuin minä. Minä olen parempi lukemaan, kirjoittamaan, ajattelemaan, kykenevämpi kriittiseen ja analyyttiseen pohdintaan kuin suurin osa noista muista. Minä olen poikkeusyksilö jo pelkästään virallisten ja diagnoosiani edeltäneiden psykologisten testien perusteella.

”Tyhmyys” oli tietysti suorastaan ruma kärjistys, mutta totta on että suurimman osan henkinen kompetenssi on erilainen, ja mikäli on nimettävissä laajempi tai suppeampi, niin nimenomaan suppeampi.

Minä olen elänyt aikamoisissa kuplissa, kuten kirjoitin jo aikaisemmassa tekstissäni. Ne vähät aikuisten tuttavien piirit ovat kaikki akateemisesti koulutettuja henkilöitä, edustaen vain 11 prosenttia koko suomen aikuisesta väestöstä[1]. Jossain tuolla tuntemattomissa on valtava massa ”tavallista”, kouluttamatonta duunariluokkaa, johon minulla ei ole muuta kosketusta, kuin siihen kuuluvat isovanhempani, joista elossakaan ei ole enää kuin pari. En kuitenkaan pidä heitä esimerkiksi absoluuttisina rasisteina, ableisteina, seksisteinä, homo- tai transfoobikkoina tai minään muunakaan. Mitä todennäköisemmin maalainen isoäitini ei edes tunnistaisi suurinta osaa suurkaupunkien koulutetun nuorison keskuudessa tutuiksi käyneitä erilaisia seksuaali- ja sukupuoli-identiteettejä kuvaavia käsitteistä. Ne eivät kerta kaikkiaan ole osa hänen arkista elämäänsä, samoin kuin esimerkiksi Kontiolahden kunnallispolitiikka ei ole osa minun arkista elämääni.

Haluan kuitenkin uskoa esimerkiksi isovanhemmistani hyvää, ja siksi ajattelen, että eivätköhän he kouluttamattomuudestaan ja syrjässä olemisestaan huolimatta ole ”ihan tolkun ihmisiä”, aivan kuten oma äitini minulle sanoi. Emme ole koskaan todistaneet tilannetta (emmekä toivottavasti tulekaan!) jossa esimerkiksi aito uusnatsijoukko marssii pikkukaupungin S-Marketin parkkipaikalle hakaristilippuineen pahoinpitelemään ihmisiä. Varmasti isovanhempani naapureineen, tolkun ihmisinä, järkyttyisivät ja pitäisivät tekoa täysin tuomittavana.

4511e8c7e95f4074972b0a7c0c297b38

Somessakin kiertänyt Ville Rannan pilapiirros tolkun ihmisistä ringissä kääntämässä selkänsä, kuten lukuisat kommentit tolkun ihmisten tuhoisuudesta, edustavat kuitenkin toista tolkkunarratiivia.

”Tolkullisuus tarkoittaa: älä tee mitään!”

”Tolkullisuus on vastuunpakoilua!”

Tässä puheessa tolkullisuus onkin ulkopuolella sijaitsemisen sijaan tietoista kannan ottamista ja puolen valitsemista. Toki tämäkin ilmiö on olemassa: ihmiset, jotka haluavat hyssytellä ja selitellä, puhuvat väärissä tilanteissa kahdesta tasapaksusta ääripäästä ja ruokkivat false balance -ilmiötä. Pilapiirroksen ihmisetkin ovat jo lähtöasetelmiltaan sellaisia, jotka

a) sijaitsevat paikassa, jossa ihmisiä hakataan
b) ovat nähneet hakkaamisen tapahtuvan.

Entä ne maaseudun mummelit ja lukuisat muut, jotka kokonaan puuttuvat kuvasta?

Ottamalla tolkun ihmisen käsitteen tarkoittamaan aktiivisia maltillisia sovittelijoita, tulimme sulkeneeksi kokonaisen ihmisryhmän kokonaan pois kielenkäytön ja käsitteiden piiristä. Ainakin veimme mahdollisuuden mielekkäästi sanallistaa ajatuksen siitä, että kaikki nuo muut tuolla jossain, kaikessa tyhmyydessään, kouluttamattomuudessaan ja lukemattomien pikkuasioiden täyttämässä elämässään ovat jotain muutakin kuin konstituoitunutta mitäänsanomattomuutta.

Mitäänsanomattomuus ei siis ole haukkumasana, vaan pyrkimys hahmotella konkreettista tilannetta.

S-market_Vimpeli_2016-05-24

 

Lisää kärkkäitä väitteitä. Niin tiettyjen ihmisryhmien asioista kuin tietyillä sosiaalisen median alustoillakin keskusteleva ja kiistelevä joukko edustaa vain pientä osaa väestöstä. Suurimmalle osalle suomalaisista esimerkiksi transihmisten oikeudet tai maahanmuuttajataustaisten kohtelu eivät ole omassa elämänpiirissä vaikuttavia ajankohtaisia kysymyksiä. Tämä ei tietenkään vähennä näiden aiheiden tärkeyttä.

Meidän on ymmärrettävä, että se maailma, tässä kontekstissa Suomi, jossa elämme, koostuu enimmäkseen vaaleaihoisista, neurotyypillisistä, heteroseksuaaleista, cis-sukupuolisista, jotka eivät omaa ylempää korkeakoulututkintoa. Tämä joukko ei missään tapauksessa ole homogeeninen, vaan lukemattomien pienten ja suurten kysymysten ja ongelmien leikkaama ja läpitunkema. Yksittäisen ihmiselämän perspektiivistä transsukupuolisia tai tummaihoisia validimpia viiteryhmiä, joiden oikeuksien puolesta kokee tarvetta toimia, voivat olla niin peräseinäjokilaiset, munuaissairaat, Kirkkotie neljän kerrostalossa asuvat, myymälän kantahenkilökunta, käsipallon harrastajat, kyläyhdistysaktiivit, eikä mikään näistä tee henkilön elämästä vähemmän oikeamielistä, vaikka olisikin prioriteetti numero yksi.

Yksinkertaisesti: meidän, jotka haluamme äärimmäisen tärkeitä asioita, kuten ihmisoikeuksien parempaa toteutumista, syrjinnän loppumista, asenteiden muuttumista ja niin edelleen, on väistämättä hahmotettava uudelleen suhdettamme kaikkiin muihin.

Me voimme toki rakentaa asetelman, jossa ne, jotka eivät ole aktiivisesti meidän puolellamme, ovat meitä vastaan. Me voimme ilmoittaa esimerkiksi, että se henkilö, organisaatio, järjestö, yritys, kerho, liitto tai kuppikunta, joka ei marssi Helsingin Pridellä, vihaa ja sortaa seksuaalivähemmistöjä (koska Helsingin Pridellä marssiminenhan on juuri se teko, joka tulee tehdä, jos ajaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia /s. Mutta puhutaan tästä toiste). Tämän myötä syntyy lukuisia, uusia, kiinnostavia vihollisuuksia. Esimerkiksi minä vihaan ja syrjin ainakin kuurosokeita, inarinsaamenkielisiä, alaraajahalvaantuneita, suomenserbialaisia…

Tai sitten voimme aktiivisesti ottaa tunnustetuksi tosiasiaksi sen, että ajamamme asia ei kosketa suuren tai jopa suurimman osan ihmisistä elämää. Ei ainakaan sillä tavalla että se hänen näkökulmastaan hänelle voidaan perustella, vaikka se suurilla ideologisilla, abstrakteilla tasoilla se kaikkea mahdollista koskettaisikin. Tämän jälkeen voisimme miettiä, kuinka heihin asennoidumme?

Miten upea lähtökohta olisikaan ajatella tämän suuren ja epämääräisen massan olevan etupäässä tolkun ihmisiä. Mutta ajattelisimme mitä ajattelisimme, siinä he kuitenkin olla möllöttävät, ja jotenkin meidän on suhteemme luotava, jollei poliittinen päämäärämme ole vieraalle planeetalle pakeneminen.

(Ja radikaalimpi ehdotus, entä jos koko ”politiikkamme” ei olisi vain kilpailua siitä, kuka tunnustaa eniten ja parhaiten? Jos emme jaottelisikaan väestöä niihin, jotka Tekevät Oikein ja niihin, jotka Tekevät Väärin? Jos sen sijaan pohtisimme esimerkiksi muista maista tulleiden juridista asemaa, sosiaaliturvalainsäädäntöä ja muuta rakenteellista tylsää, epäkohtia poistaaksemme? Ja jos… En minä oikeasti tiedä relevantteja poliittisia päämääriä, mutta eiköhän Oikeiden asioiden tekeminen Oikeamielisten ihmisten valinnan sijasta voisi olla parempi? Ehkä?)

 

Kuvat: Ville Ranta, Kirkko ja kaupunki. Wikimedia Commons.

 

 

[1] Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestön koulutusrakenne [verkkojulkaisu].ISSN=1799-4586. Helsinki: Tilastokeskus

Muistoja sosiaalisesta mediasta – Tumblrin likaojista Twitterin mutakuoppiin

untamo1 kommentti

Varoitus! Tämä teksti ei sisällä mitään uutta!

twittertumblr-02

Tumblr on edelleen sosiaalisen median alustoista yksi parhaimmista. Sitä ei oltu onnistuttu monetisoimaan ja muuttamaan koko yhteiskunnan leikkaavaksi ihmeelliseksi uudeksi normaaliksi facebook-tyyppisten alustojen suhteen, vaan se on säilynyt oudon vaihtoehtoporukan temmellyskenttänä. Liityin tumblriin helmikuussa 2014, ja aloitin ensimmäisen todellisen matkani internetin pimeissä syövereissä.

Tässä kirjoitelmassani aion avata niitä jo suorastaan pölyttyneen vanhentuneiksi muodostuneita oivalluksiani, jotka sain lukioikäisenä syvissä tumblrkuopissa monta vuotta sitten. Silloin ne tuntuivat suurilta, ja kaikki niihin liittyvät puheenaiheet hienoilta ja avartavilta. Uutta analyysia yhteiskunnasta, uusia oivalluksia, paljon uutta ja mielenkiintoista keskustelua. Nyt tämä kaikki keskustelu on kuitenkin jo käyty moneen kertaan joka suunnalta, survottu kaikista rei’istä läpi ja puristettu täysin kuiviin. Näkökulmien päälle on tullut näkökulmia ja näkökulmien näkökulmia, siispä hienot 2015-oivallukseni julkaistuna vuonna 2020 kuulostavat suurin piirtein yhtä ajankohtaisilta kuin oivallus siitä, että älypuhelimen räplääminen saattaa vaikuttaa tapaamme vuorovaikuttaa.

Mennäänpä silti. Tehdään kuvitteellinen aikamatka jonnekin vuoteen 2014-2016, ja katsotaan, mitä suuria oivalluksia eräs kirkasotsainen maailmanparantaja silloin sai.

Feministi! Se minä ainakin olin. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden puolesta, kaikkea ikävää syrjintää vastaan. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet, meidän oikeutemme, ne vasta lähellä sydäntäni olivatkin. Kuinka tärkeää onkaan toiminta ihmisoikeuksien puolesta. Ja jotkut ihmiset puhuvat internetissä ilkeästi. He saattavat haukkua meitä todella halventavilla nimillä. Se on väärin ja rumaa!

Intersektionaalinen feministi, se vasta olinkin. Ai että, kun opin käsitteen! Kuinka kuvaavaa onkaan, kuinka hyvin se sopikaan juuri esimerkiksi minulle, joka oli paitsi muunsukupuolinen ja seksuaalivähemmistöön kuuluva, myös autistinen: monen marginaalin talloma. Pelkkä naisten eduista puhuminen olisi liian kapeaa, enhän itse edes kokenut kuuluvani heihin.

Hyvä on, ei tarvitse tässä yhteydessä käydä läpi joka ikistä ikävää käännettä mitä tapahtui nimenomaan tumblrissa, kun ”Social Justice Warriors” -ilmiö alkoi lisääntyä, kun puhe oli yhä enemmän vain vihaa, kokonaisten ihmisryhmien leimaamista pelkästään sukupuolen, seksuaalisuuden tai ihonvärin perusteella, ulossulkemista, kielipoliisiointia, lähes fasistista kuria, vihaa, pelkkää vihaa ja muuta sellaista. Tämä on vanha juttu. Se kuului niihin vuosiin.

Kävimme hyvän ystäväni, hänet joka alun perin houkutteli minut tumblriin, kanssa pitkiä ja syvällisiä keskusteluja. Purimme uudestaan identiteettejämme esimerkiksi feministeinä. Ja saimme loistavia oivalluksia!

”Nämä tumblrin feministit”, kuului eräs suurimmista opetuksistamme ja oivalluksistamme, ”eivät oikeasti aja feminismiä!”

He eivät halua tasa-arvoa. He eivät halua oikeudenmukaisuutta, syrjinnän ja häirinnän loppumista, yhdenvertaista kohtelua, rauhallista yhdessäoloa tai mitään muutakaan sellaista hyvää! He eivät halua niitä asioita, joiden puolesta väittävät taistelevansa!

Mitä he sitten haluavat? Siitä emme olleet aivan varmoja, mutta eivät missään tapauksessa ainakaan minkäänlaisen feminismin nimekkeen alla kulkevia hyviä asioita.

Tumblrissa oli paljon myös hyvää analyysia, ja tietenkin meillä oli keskenämme erinomaista analyysia. Sellaisia hienoja oivalluksia, kuten kuinka kokonaisten ihmisryhmien leimaaminen vain ulkoisen tekijän, kuten sukupuolen tai seksuaalisuuden perusteella ajaa tismalleen sitä samaa syrjivää rakennetta, jota yritämme vastustaa. Tai siitä, kuinka emme pääse missään eteenpäin, jos emme ymmärrä monipuolisempaa kuvaa esimerkiksi sukupuoliin liitetyistä ahtaista rooliodotuksista, jotka koskevat sekä naisia että miehiä. Sekä siitä, varsinkin siitä, kuinka typeriin pikkuasioihin kuten sopivaan kielenkäytön pilkuntarkkaan hiomiseen keskittyminen söi tilaa oikeasti tärkeiltä asioilta, kuten edelleen monissa rakenteissa ja ryhmittymissä olemassaolevasta rasismista, seksismistä, sukupuolivähemmistöjen syrjinnästä jne. Ja toki siitä, kuinka he toiminnallaan leimasivat koko feminismin vihaksi ja inhottavaksi toiminnaksi, josta mielummin halutaan sanoa irti kuin jota tukea. Vau, mitä oivalluksia!

twittertumblr-03

 

”Blaah, cis tears”

 

Viestejä oli noin kolme tsiljoonaa muutakin, mutta tämä on muistunut symbolisena mieleeni. Aloittaja oli kirjoittanut muistaakseni todella pitkästi ja oivaltavasti nykyisen (ehkä 2015?) tilanteen ongelmista ja siitä, mitä kaikkea tulisi tehdä jotta oikeasti esimerkiksi naisten tai muunsukupuolisten syrjintä yhteiskunnassa vähenisi. Hän oli saanut yllättävän monia kannustavia kommentteja, mutta tuo yllä esitetty komeili ensimmäisenä. Tili oli jokin lukemattomista ”SJW-aktiiveista”.

Kuinka symbolista! Kuinka esitys siitä, miten oikeasti feminismin pyrkimiin hyviin tavoitteisiin voitaisiin päästä, torpataan kysyjän oletetun sukupuolen vuoksi (jota hän ei edes tuonut missään vaiheessa esille, tumblr tunnetusti on 100% anonyymi). Kuinka oikeaan maailman parantamiseen ei edes tahdota ryhtyä! Kuinka tavattoman surullista, ja kuinka hyvin se kertoikaan jo aiemmin sanomamme: näillä henkilöillä ei ole mitään tekemistä feminismin tavoitteiden kanssa.

Mutta vuosikymmen on uusi ja nämä jutut sekä vanhoja että aika monen muunkin oivaltamia, ja ilmiö on laantunut tumblrista tai olen ainakin onnistunut suodattamaan sen pois, joten miksi nyt vauhkoan entisistä oivalluksistani?

Kyseessä on ainoastaan jonkinlainen deja vu, äärimmäisen samanlaisten oivallusten saaminen yhä uudelleen mutta uusissa ympäristöissä. Ja koska en ollut kokenut näitä tunteita pitkään aikaan, luulin että ne jäivät sinne viimeistään vuoteen 2016, luulin että pääsimme yli, tuntui nostalagiaryöpsähdys harvinaiselta.

*

”Nämä twitterin feministit!” olin oivaltavinani, ”eivät oikeasti aja feminismiä!”

He eivät halua tasa-arvoa. He eivät halua oikeudenmukaisuutta, syrjinnän ja häirinnän loppumista, yhdenvertaista kohtelua, rauhallista yhdessäoloa tai mitään muutakaan sellaista hyvää! He eivät halua niitä asioita, joiden puolesta väittävät taistelevansa!

Mitä he sitten haluavat? Siitä emme olleet aivan varmoja, mutta eivät missään tapauksessa ainakaan minkäänlaisen feminismin nimekkeen alla kulkevia hyviä asioita.

Twitterissä on paljon myös hyvää analyysia. Sellaisia hienoja oivalluksia, kuten kuinka kokonaisten ihmisryhmien leimaaminen vain ulkoisen tekijän, kuten sukupuolen tai seksuaalisuuden perusteella ajaa tismalleen sitä samaa syrjivää rakennetta, jota yritämme vastustaa. Tai siitä, kuinka emme pääse missään eteenpäin, jos emme ymmärrä monipuolisempaa kuvaa esimerkiksi sukupuoliin liitetyistä ahtaista rooliodotuksista, jotka koskevat sekä naisia että miehiä. Sekä siitä, varsinkin siitä, kuinka typeriin pikkuasioihin kuten sopivaan kielenkäytön pilkuntarkkaan hiomiseen keskittyminen söi tilaa oikeasti tärkeiltä asioilta, kuten edelleen monissa rakenteissa ja ryhmittymissä olemassaolevasta rasismista, seksismistä, sukupuolivähemmistöjen syrjinnästä jne. Ja toki siitä, kuinka he toiminnallaan leimasivat koko feminismin vihaksi ja inhottavaksi toiminnaksi, josta mielummin halutaan sanoa irti kuin jota tukea. Vau, mitä oivalluksia!

 

twittertumblr

 

”Rasittava misogyyni!”

”Ärsyttävä nillittäjä!”

”Mies kyllä kestää syyllistämisen! Uhriutuja!”

 

Aloittaja oli kirjoittanut muistaakseni todella oivaltavasti nykyisen (2020!) tilanteen ongelmista ja siitä, miten suuri ongelma on, kuten miehen sosiaalinen rooli on edelleen äärimmäisen ahdas, ja kuinka sen kriittinen purkaminen on hyvän ja yhdenvertaisen elämän vailla ahdistelua edellytys. Hän oli saanut yllättävän monia kannustavia kommentteja, mutta nuo yllä esitetyt komeilivat siellä täällä eri ketjuissa. Tilit ovat enimmäkseen niitä jotka ilmoittavat edistävänsä hyviä asioita.

Kuinka symbolista! Kuinka esitys siitä, miten oikeasti feminismin pyrkimiin hyviin tavoitteisiin voitaisiin päästä, torpataan kysyjän sukupuolen vuoksi. Kuinka oikeaan maailman parantamiseen ei edes tahdota ryhtyä! Kuinka tavattoman surullista, ja kuinka hyvin se kertoikaan jo aiemmin sanomamme: näillä henkilöillä ei ole mitään tekemistä feminismin tavoitteiden kanssa. Kuinka…

 

Hetkinen nyt, en kai minä vain toista itseäni?

Toisaalta, minähän varoitin, en tule kertomaan mitään uutta.

 

 

Kuvat: Original art by MINÄ ITSE

Kysykää jos ette ymmärrä

untamoJätä kommentti

100636-OLQ7V3-869

”Meidän tehtävämme vähemmistön edustajina ei ole toimia tietopankkeinanne. Mikäli mielitte vastauksia jatkuviin kysymyksiinne, on aika alkaa maksaa meille. Google on keksitty, lopeta meidän vainoamisemme jatkuvilla kysymyksilläsi. Emme aio vastata enää yhteenkään kysymykseen. Etsikää tietonne itse, aikuiset ihmiset.”

Jotakuinkin yllä kuvatun kaltainen retoriikka on paitsi tyypillistä myös osittain ymmärrettävää. Se kuitenkin ruokkii surullista maailmaa, jossa henkisten kompetenssien perusteella rakennetaan raja-aitoja, jotka lopulta haittaavat kaikkia.

Minä edustan kaltaisenani autistina henkilöä, jolle tiedon saaminen on äärimmäinen tarve, ja taipumus kysellä siksi suuri. Olen jo aivan pienestä pitäen hahmottanut tiedon hakemisen laajana kokonaisuutena, joka sisältää niin kirjat, lehdet, ihmiset kuin tietokoneetkin. Kun harjoitan itsenäistä tiedon etsintää minua askarruttavasta aiheesta, suoritan sen esimerkiksi lukemalla kirjoja sekä pyrkimällä keskustelemaan niiden henkilöiden kanssa, joiden oletan tietävän aiheesta.

Olen jo vuosia käynyt esimerkiksi vanhempieni kanssa riitaa siitä, miten kyselemiseni suhteutuu oma-aloitteisen tiedonetsinnän ihanteeseen. Olen aikanaan kokenut monia pettymyksiäni, kun vastaus kysymykseeni, jonka heidän tiedän tietävän, on ”googlaa” tai ”ota itse selvää”. Olen pyrkinyt inttämään, että sitä itse-selvän-ottamista parhaillani suoritan, miksi muuten olisin ajautunut tähän keskustelutilanteeseen alun perinkään.

Erityisen vaikeita aikoja oli ylä-aste, ne vuodet kun seksiin ja seksuaalisuuteen liittyvät asiat ovat nuorille samaan aikaan kiehtovia ja todella noloja. Lienee selvää, että kun yritin avoimesti kysyä esimerkiksi luokkatovereiltani, mitä tarkoittaa klitoris tai huoraaminen, tai miksi jollekin tietylle sanalle tai kuvalle hihitellään, sain vastaukseksi vain kikattelua ja vihjailua, ohjeita ”etsiä googlen kuvahausta”, mutta kukaan ei koskaan kehdannut selittää mitään suoraan. Tämä oli varsin turhauttavaa, sillä tiesin heidän tietävän kyllä kaikki vastaukset.

Yksittäisten ja luonteeltaan teknisten sanojen määritelmien tarkastaminen on wikipedian ansiosta onneksi kohtuullisen helppoa. Minäkin käytän sitä nykyään runsaasti kun haluan määritelmän rajatulle, yleensä fyysiselle asialle. Mutta monimutkaisempien aiheiden ja konseptien kanssa ”tiedon etsiminen” on jo aikaisemmassa kirjoituksessani kuvaamani kaltainen loputon suo.

Internet”, se mitä tarkastellaan kun ”googlataan” on paperinen kaatopaikka joka levittäytyy loputtomana horisonttiin. Sinne voi huutaa käskyn, joka tuo mukanaan 0.67 sekunnissa käteen vinon pinon lappusia, mutta niiden kontekstista ei tiedä mitään. Todennäköisesti yksittäisessä lapussa kyllä lukee mikä se on ja mihin se liittyy. Mutta sen sijaintia ja asemaa ei voi paikantaa, ei voi paikantaa mistä se tulee ja miksi, eikä varsinkaan sitä, mitä sinne sen viereen, tuntemattomaan pinoon jäi kun käskyni kävi.

Moni asia, joista ”käsketään ottamaan itse selvää” on todellisuudessa olla moniulotteinen, vaikea ja laaja ongelma, jonka parissa filosofit, sosiologit, yhteiskuntatieteilijät, humanistit kielen- ja kulttuuritutkijat ja muut tieteilijät ovat pähkäilleet jo kymmeniä tai satoja vuosia, ja pähkäilevät yhä edelleen. Mitä on sukupuolen monimaisuus, mitä on tasa-arvo, miten se näkyy yhteiskunnassa. Mitä tarkoittaa identiteetti, mitä on kunnioittava käytös, mitä on kunnioittaminen ja mitä on käytös, mitä on seksuaalinen suuntautuminen. Mitä on sukupuoli? Mitä on todellisuuden kielellinen rakentuminen? Mitä on valta?

Minä itse kuulun vähemmistöön, enkä nyt tarkoita autismia tai sukupuoli-identiteettiä. Minä olen erittäin älykäs[1] ja omaan aivan poikkeukselliset ajattelun ja kielellisen jäsentämisen lahjat. Minä perehdyn yliopistossa filosofiaan ja yhteiskuntatieteisiin, akateeminen ja kriittinen ajattelu on mieleeni sisäänrakennettuna ja luen päivästä toiseen tieteellistä kirjallisuutta sen ymmärtämisestä suuresti nauttien. Minä haluankin pohtia sitä, mitä on esimerkiksi sukupuoli, todellisuuden kielellinen rakentuminen ja valta. Judith Butlerin ja muiden teoreetikkojen lukeminen tuottaa suurta iloa ja oivalluksia.

Mutta kuten sanoin, kuulun vähemmistöön. Ja nyt päästään asian ytimeen. Kun puhun kysymisestä tiedon hankintana, ei tärkein viestini ole se, että asemoin itseni kysyjäksi, ja jatkan peruskouluikäisen tavoin sen ihmettelyä, miksei minulle vastata. Puhun kysyjinä noista muista.

Kenestä noista muista? Tavallisista ihmisistä. Nimettömästä massasta, enemmistöstä. Normaaleista kansalaisista. Tavallinen ja normaali tarkoittavat tässä yhteydessä tilastollista huomattavaa määräenemmistöä: suurin osa suomalaisista on heteroseksuaali, on cis-sukupuolinen eikä koe ongelmia oman sukupuoli-identiteettinsä kanssa, on neurotyypillinen, kävelee kahdella jalalla, on ihonsa pigmentiltä vaalea, puhuu suomea äidinkielenään ja niin edelleen. Ja vielä, ei esimerkiksi omaa ylempää korkeakoulututkintoa[2], eikä luojan kiitos, ei ole Twitterissä!

Monen vähemmistöryhmän sekä tämän massan/valtaväestön välillä vallitsee tai ainakin siihen tietynlaisella puheella rakennetaan voimakasta vastakkainasettelua. Suuri ongelma on se, kuinka viimeisilläkin kieltämisillämme selittää yhtään mitään tulemme sulkeneeksi portit viimeiseltäkin yhteistyöltä.

Miltä yhteistyöltä, saattaa joku tähän väliin kysyä. Aloitan luetteloni uudelleen, suurin osa suomalaisista on heteroseksuaaleja, cis-sukupuolisia, ei-niin-koulutettuja jne. Vaikka olisimme miten päin, vaikka huutaisimme ja potkisimme, tuolla ne kuitenkin ovat. Vaikka postaisimme miljoona hashtagia ja marssisimme tuhat kilometriä kulkueessa, tuolla ne yhä ovat. Ihmiset, massa, tavalliset ihmiset aivan joka päivä, ja mikäli tavoitteemme ei ole absoluuttisen eksklusiivinen omavaraisyhteisö muurien sisällä, saarella tai toisella planeetalla, tulee meidän hyväksyä tämä. Tulee sietää. En kuitenkaan suinkaan sano näiden ”muiden”, näiden tavallisten, olevan ilkeitä tai pahoja, ne vain ovat. (Tästä tullaan tekemään lennokkaasti loikkaava aasinsilta tolkun ihmisen käsitteeseen, jonka tärkeyttä tulen käsittelemään myöhemmissä kirjoituksissani!)

On itsestäänselvyyksien selittämistä todeta, että koska suurin osa väestöstä ei koe esimerkiksi sukupuoleen liittyvää dysforiaa, siihen liittyvät termit ja käsitteet ovat vieraita. Lopullisen syvällisen filosofisen oivalluksen sukupuolen konseptin luonteesta sijaan haluamme todennäköisesti päästä jonkinlaiseen hetkelliseen rauhalliseen yhteiseloon. Siihen pääsemme, kun vastaamme kysymyksiin niin kuin itse koemme hyväksi.

Me vähemmistön edustajat itse asiassa olemme definitiivisesti käveleviä tietopankkeja. Tämä ”tieto” on sitä mieltymystä, olettamusta ja ajatelmaa, joka sisältää preferenssit siitä, kuinka toivomme itseämme kohdeltavan. Ne saa meistä ulos vain kysymällä. Jos ei kysy, ei voi tietää. Jos ei vastaa kysymykseen, ei voi valittaa, ettei olisi yritetty ymmärtää.

Mitä sitten teemme kun sanomme ”etsimään itse tietonsa” tai jopa suoraan ”googlaamaan”. Ensinnäkin, lähetämme tyypin sinne toivottomalle valtamerelle, josta voi aivan hyvin olla saaliina myös täyttä roskaa. Siellä on mahdotonta navigoida jos koko konsepti on vieras. Teemme lisäksi aivan liian suuren olettaman tämän tyypin henkisistä kompetensseista. Hän voi olla vaikka miten hyvä vaikka millä alalla, mutta akateeminen ja kriittinen tiedon pohdinta ja ajattelu voi olla vierasta, vaikeaa tai vastenmielistä. Kun muutenkin vallitsee jonkinmoinen tendenssi, jossa tiedettä ja oppineisuutta halveksitaan, on tämänkaltainen sen käyttö ”rangaistuksena” vain omiaan lisäämään epäluottamusta sitä kohtaan ja pahentamaan kuilua.

Yhdessä twitterketjussa, joka oli aloitettu tyypillisellä ”Me vähemmistön edustajat emme sitten ole tietopankkejanne!” -purkauksella, oli perässä monia myötäileviä kommentteja, joista yksi oli aivan huippu. Mitä tulee pohdintaan sukupuolesta, niin aloita vaikka tästä, hän kommentoi ja liitti Butlerin Gender Troublen ja muita feministisen teorian klassikoita. Kyllä, juuri sinä tavan kansalainen siellä, aloita suurista filosofisista klassikoista. Oikea pääsykoe, mittari jolla mitataan oletko tarpeeksi hyvä edes noteerattavaksi keskustelussa, paitsi jos et ole, siitä kärsimme vain me itse, sillä silloin käännyt meitä ja tiedettä vastaan ja saamme vain lisää syrjintää niskaan. Eikä mikään mitä haluamme, edisty.

Meidän tulee oppia sietämään elämäämme kaikenlaisten tavallisten ihmisten keskellä. Meidän tulee kysyä, kun emme tiedä, ja vastata kysymyksiin, mikäli haluamme edistää yhtään mitään meille tärkeää (ainakin minulle tärkeää, eli ihan tavallista yhteiseloa ilman syrjintää). Tietenkään ei ole tarkoituksenmukaista suhtautua kiusaamiseksi tarkoitettuun näsäviisasteluun vakavina kysymyksinä. Eikä tietenkään kenenkään yksilön henkilökohtainen tehtävä ei ole toimia ”tietopankkina” ja jokainen saa itselleen julistaa ettei puhu enää kenellekään tietynlaiselle tai kenellekään, vaikka jo ihan väsymyksensä vuoksi. Mutta älköön olko minkäänlaista kuviteltua yhteisöä, joka sulkee portit väärämielisiltä ja olettaa siten jotakin hyvää tapahtuvan.

 

 

Jälkihuomautus. Tämä teksti on kirjoitettu ennen loppuviikosta noin 28.6. herännyttä ”twittersotaa” siitä, onko intersektionaalinen feminismi liian vaikea sana. Tämä ei siis liity siihen, eikä tässä tarkoiteta sitä. Intersektionaalisen feminismin vaikeus käsitteenä kuitenkin liittyy tähän sikäli, että se voisi olla erinomainen esimerkki siitä, kuinka vaikeita sanoja saa ja pitää rohkeasti kysyä. Kyse on kuitenkin määritelmällisesti politiikan kielenkäytöstä, joka on aivan oma monimutkainen kenttänsä. Politiikassa on paljon muitakin vaikeita sanoja, joiden merkitystä pitäisi kysyä, kuten rakenteelliset uudistukset, työllisyystoimet, kilpailukyky ja niin edelleen. Politiikan kielenkäytöstä puhuminen on kuitenkin täysin eri keskustelu kuin vähemmistöjen sanastoista puhuminen.

Paitsi jälkimainitussa on toki se poliittinen ulottuvuus, että nämä terminologiavähemmistöt samaistuvat/samaistetaan nykyään vasemmistoon, mistä seuraa omia haitallisia aspektejaan, mutta niistä lukekaa esimerkiksi Jokke Karjalaisen blogista (etenkin tämä) – ja Liv Strömquistin loistavasta sarjakuva-albumista Uppgång och fall (Suom. Nousu ja tuho, Sammakko kustannus 2016)

 

 

Kuva: Background vector created by freepik – www.freepik.com

[1] Huomautus. Tässä yhteydessä ei ole relevanttia keskustella siitä, että ”älykkyyttä on monenlaista” tai ”kaikki ovat jossain hyviä”. Tarkoitan faktisesti sitä, kuinka pieni osa väestöstä suuntautuu akateemisesti definitiivisesti ajattelua vaativiin tieteisiin eli lähinnä filosofiaan sekä osin yhteiskuntatieteisiin.

[2] Tilastokeskuksen mukaan 25 vuotta täyttäneestä väestöstä 11,2% omasi ylemmän korkeakoulututkinnon vuonna 2018. Sen sijaan 23,2%-lla korkein koulutus oli peruskoulu. Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestön koulutusrakenne [verkkojulkaisu].ISSN=1799-4586. Helsinki: Tilastokeskus