Vastuullisuusperformanssi ja moraalipaniikki keskellä poikkeustilaa

 

 

Tämä twiitti oli vain lyhyt tiivistys paljon laajemmasta kehityskulusta ja teemasta. Koko tämä yhä aikaa vaikea ja kiehtova kokonaisuus, jossa kilpaa performoidaan vastuullisuutta ja kuuliaisuutta, on aihe, joka ansaitsisi ehdottomasti perusteellista akateemista tutkimusta.

Tämä ei, luonnollisesti, ole se tutkimus, vaan pyrin muutamine omine ajatuksineni sanoittamaan ja selkeyttämään aihetta. Raapaisen pintaa, teen kurkistuksen, teen kenties naiiveja maallikon havaintoja. Saatan käyttää käsitteitä ristiin ja väärin, mutta minä vain yritän, yritän tehdä selkoa jostakin abstraktista jonka jäsentäminen on oma tieteenalansa.

Kiinnitin jo noin kuukausi sitten huomiota siihen, kuinka erilaiset tahot toimivat ensimmäisten ohjeiden, määräysten, suositusten ja ehdotusten tullessa. Kutsuin sitä vastuullisuuden kilpaperformoinniksi. En missään tapauksessa pyrkinyt arvottamaan tai tuomitsemaan toimintaa, tulkitsin vain havainneeni kiinnostavan ilmiön, selkeän ja sanoittamisen arvoisen sosiaalisen ja yhteiskunnallisen käyttäytymismekanismin.

Erilaiset toimijat, kuten seurat, järjestöt ja yhdistykset lähtivät tulkintani mukaan kilpaa performoimaan vastuullistuutta ja mahdollisimman säntillistä ohjeiden noudattamista. Toimijat ilmoittivat yhä pienempiä ohjenyansseja, jotka kontekstistaan irrotettuna ovat mitä todennäköisemmin täysin yhdentekeviä tartunnan saamisen kannalta, mutta jotka tekoina näyttäytyvät oikeina ja moraalisina.

Kiintorastit ovat kaikkien haettavissa, mutta järjestäjät korostavat, ettei rastimerkkeihin saa koskea. Golfkenttien bunkkereista on poistettu haravat niiden aiheuttaman tartuntariskin vuoksi. Leikkipuiston neliömetrin kokoisten trampoliinien päälle on asetettu kannet ja viereen kyltti: poissa käytöstä. Kirjaston kirjoja ei saa antaa lainattavaksi edes ilman ihmiskontaktia.

Samaan aikaan kaupat ovat auki, ihmiset kulkevat joukkoliikenteessä vierekkäin ja pitkälle kevääseen myös ravintolat olivat auki. Kuntosalit ovat yhä auki. Kaksoisstandardeja, inhaa kaksinaismoralismia, järjettömältä vaikuttavaa toimintaa.

Lyhyt seis – vedän hieman sanojani takaisin ja latelen muutaman välttämättömän itsestäänselvyyden. Ensinnäkin se ”en ole epidemiologi, mutta voin vilkaista”. Toisekseen, toki ymmärrän, että rajoitustoimilla pyritään minimoimaan tartunnan riskit ja sallimaan mahdollisimman vähän kontakteja. Se ei tarkoita nollaa. Kaupat tekevät omiltaan osin kaiken voitavansa riskien minimoimiseksi, turvavälikuulutuksineen, plekseineen ja käsideseineen, ja ovat siten niin hyviä kauppoja kuin mahdollista. Golfliitto tekee kaiken voivansa riskien minimoimiseksi keräämällä haravat bunkkereista ja on siten niin hyvä toimija kuin mahdollista. Rinnakkain nämä näyttäytyvät vain väistämättä häiritsevän kummallisina.

koonnit-01

Järjestöjen, yritysten ja muiden organisaatioiden toiminnan ohella oma lukunsa vastuullisuusperformannsissa ovat yksittäiset kansalaiset. Tällä hetkellä jo aikaisemmin lähinnä likakaivon roolia toimittanut sanomalehden verkkosivun keskustelupalsta on muuttunut kiehuvaksi painekattilaksi, jossa kommentoijat kilpaa huutavat toistensa päälle yhä tiukempaa kuria ja rajoituksia. Jonkinlainen mediasta, keskustelupalstoilta ja somesta hyökyvä kansan yhteinen ääni etenee kuri-ihannoinnissaan yhä pidemmälle ja pidemmälle.

Jo sinällään kurin ja kuuliaisuuden performointi on kiinnostava ilmiö. Tavalliseen toimivaan demokratiaan ja oikeusvaltioon, ei ainoastaan ääriliikkeisiin, muihin liikkeisiin anarkismiin ja kollektiiveihin, kuluu käskyvallan kyseenalaistaminen. Käsillä olevaan tilanteeseen ajatus kuitenkin sopii myös teknisesti hyvin vaikeasti. On vaikeaa löytää perusteluja, miksi juuri nyt vastustaisi yleisen vastustamisen ilosta toimia, joilla pyritään puolustautumaan täysin ulkoista uhkaa vastaan. Mutta kuuliaisuuden performoinnissakin on – yllätys yllätys – eri tasoja.

koonnit-02

Vihollisten ja väärintekijöiden löytyminen on jo vanha prosessi. Esimerkiksi Saska Saarikoski (HS 29.3.2020) pui jo kolmisen viikkoa sitten mainiossa kolumnissaan ilmiötä nimenomaan ryhmittymien välisten vastakkainasettelujen syntymisen kautta. Rinnastus ylettyy jopa klassiseen Stanfordin vankilakokeeseen asti, eikä suotta. Nykyisessä tilanteessa erityisen pelottavan tuntuista on vain se, että löydetty ”ne”, vihollisryhmä, on spesifisti vallitsevan regiimin rikkojia. Väärintekijät tuomiolle! Kuulostaa suorastaan fasistiselta.

Rajat vaan kiinni, ulkonaliikkumiskielto kaikille, miksi ei kielletä sitä ja tätä. Meidän lähikaupassa ainakin tämä ja tuo käveli liian lähellä ja koski ylimääräiseen leipäpussiin, meidän lähikaupassa taas tehtiin sitä ja tätä… Kyttäyskulttuuri on kontekstiin sopivuudestaan huolimatta kylmäävää. Eikä edes tarvitse mennä esimerkiksi hiihtokeskuksessa olijoiden massapaheksuntaan. On helppo keino kerätä somessa irtopisteitä ilmoittamalla, että Minun mielestäni ainakin Kaikki hiihtäjät ja laskettelijat toimivat Väärin.

Puhumattakaan mökille menemisestä, josta on tullut jo meemi itsessään. (En pyri argumentoimaan sen puolesta, mitkä keinot sinällään ovat järkeviä ja tehokkaita, vaan tarkastelemaan keskustelua. Tässä yhteydessä haluan kuitenkin nostaa esille Martin Scheininin ja Pauli Rautiaisen (Perustuslakiblogi 26.3.2020) erinomaisen huomion: vapaa-ajan asunnolle matkustaminen Uudenmaan-kotiin eristäytymisen sijaan saattaa yksittäisen henkilön tai perheen näkökulmasta olla mielekkäämpi, terveempi ja turvallisempi vaihtoehto).

koonnit-03

Kaikenlaisella moraalisella hyveellisyydellä ja oikein tekemisellä on kilpailtu iät ja ajat, mutta parhaan lain noudattajan ja parhaan kuuliaisen alamaisen paikasta taisteleminen on väistämättä jokseenkin perverssiä. Vaikka kyse olisi faktisesti tilanteeseen nähden täysin oikeasta ja järkevästä toiminnasta, on se itsessään vähintään omituista, kuinka normaalia juuri nyt on postata ”noudata lakia, noudata ohjeita!” -sisältöisiä twiittejä ja vastaavaa pilvin pimein.

Englanniksi voimme puhua conformitysta, mukautumisesta, noudattamisesta, jonka ylitsevuotava muoto on overconformity. Overconformityn saavuttaessa ääripäänsä puhutaan fasismista. Siksi, sinällään täysin oikeellisessa ja järkevässä jatkuvassa laillisuuden, oikeellisuuden ja noudattamisen korostuksessa on väistämättä mukana fasistinen tendenssi. Nimenomaisesti se tulee esille toiminnan yltyessä kansalaiskyttäykseen ja viholliskuvien luomiseen, sekä ylitsevuotavaan kurin ihannointiin.

Mitä seuraavaksi tapahtuu, kuka on missäkin kontekstissa vastuullisin ja mitä yhä uusia muotoja keskustelut saavat – tämä kaikki on nähtävissä tässä historiallisen hetken livelähetyksessä, joka vääjäämättömästi vyöryy eteenpäin.

 

Advertisement

Tiedonjärjestämisen dystooppinen tie: internet-sivujen nykydesign

Olin kirjoittamassa esseetä. Omakohtaista, värikkääseen kielenkäyttöön nojaavaa tutkielmaa itselleni erittäin merkityksellisestä aiheesta, eli siitä kuinka tieto ympärilläni on järjestetty.

Keskityin aiheessani verkkosivuihin. Nykyisen tiedon perusrakenteeseen, siihen struktuuriin jolla suurin osa informaatiosta nykyään esitetään, ja josta se on nähtävissä ja löydettävissä. On monin verroin kognitiivisesti kuormittavampaa että paperille painetun lineaarisen sivujärjestyksen sijaan tekstit ja kuvat sijaitsevat aineettomassa verkostossa, jonka rakennetta ei hahmota. Tähän on kuitenkin tyytyminen, tätä on opittava käyttämään, tähän on totuttava ja siedätyttyvä.

Se, kuinka verkkosivusto on rakennettu, vaikuttaa keskeisesti ja merkityksellisesti kaikkeen elämääni. Tieto voi olla saatavilla tai se voi olla olematta.

Puistattava kokemus, jonka jatkamiseen kykeneminen vaati useita taukoja. Teemojen etsiminen. WordPress themes tai mikä tahansa vastaava hakusana esittelee sellaista maailmaa, sellaista dystooppista suuntaa johon tietoyhteiskunta on vääjäämättä menossa. Tietoa ei esitellä tai rakenneta enää järjevästi, ei hierarkkisesti, ei näkyville, ei loogisesti, vaan sen tietynlaisen abstraktion perään, josta en saa kiinni. Se on abstraktio jota pelkään, joka on painajaismainen, vääjäämätön ja kaiken alleen syövä, mutta jota pulliaisena ja maallikkona en osaa määritellä.

Se on nyky web-designiä, se on valtavia kuvia jotka täyttävät koko sivun leveyden, se on joka suuntaan meneviä vieritysanimaatioita ja nykypäivän ponnahdusikkuinoita, se on kuvia epämääräisissä järjestyksissä, se on liikkuvia kuva-animaatioita ja videoita, se on listojen puutetta ja rajattomuutta. Kaikelle tälle on web-suunnittelun ammattilaisten tai edes harrastelijoiden keskuudessa takuulla spesifit termit, mutta yksittäiselle autistiselle ihmiselle kaikki näyttäytyy vain epämääräisenä samanlaisena painajaisena.

Aikaisemmin pienyrityksen sivut (lue: ilmaiset, halvat, amatöörin tekemät sivut) olivat todennäköisesti korostuneen simppelit ja vaatimattomat, kaksiulotteiset ja liikkumattomat. Nyt pienimmänkin bussin omistaja esittelee kaikkeaan sillä samalla epämääräisellä designillä, joka näyttäytyy tiedon säilytyspaikan sijaan outona ja dystooppisena mainoksena. Eikä mikään ihme, jos kerran kaikki ”free themes” -haun päässä olevat ovat sitä samaa kuvaleveys-vieritysanimaatio-mainoksennäköisyys-helvettiä.

Esseetäni varten olin muotoillut esimerkin, olin muotoillut ah-niin-täydellisen esimerkin kunnioitettavasta suunnittelusta. Suomen Opeushallitus, julkinen puisevan kuuloinen virallinen organisaatio. Virallisten organisaatioiden sivut ovat yleensä olleet web-designiä kauneimmillaan. Niilläkin sivuilla olin erinäisten syiden vuoksi viime aikoina runsaasti seikkaillut. Ja se rauha, se harmonia, se loogisuus. Harmoninen tausta ilman kommervenkkejä ja mainospomppuja, selkeä yläpalkki, vieressä sivupalkki. Kun valikon avaa, sen alle tulee seuraava valikko, joka näyttää valikon sisällön. Tieto. Vieläpä tarvitsemani, virallinen julkisen organisaation virallinen virkatieto, nätisti saatavillani.

Mutta sitten koitti 23. heinäkuuta.

Pyörin lattialla pitkään tuskissani, sillä yksittäisen julkisorganisaation tiedonvälityksen muutos pimityssuuntaan, vaikka olisi yksinään merkityksetön, kielii koko yhteiskunnan muutoksesta ja rappiosta. Käydessäni täällä : https://www.oph.fi/fi/palvelut/tietopalvelut, mistä ovat kadonneet sivupalkin valikot joissa asiat järjestyksessä, valikko valikon alla, tilalla mainosbannerimaiset val-ta-vat laatikot ja vieri vieressä olevat kuvat… Huusin hieman. Näin kuinka yhteiskunnan tieto, joka muka niin hienosti paketoitiin ”nettiin”, pakenee ympäriltäni vaikka se siinä juuri oli. Näin kuinka kaikki vietiin minulta kauemmas ja kauemmas, ilman mitään validia syytä.

Kaupallisilla, tiettyä asiaa myyvillä sivuilla, en ole käynyt enää pitkään aikaan muuta kuin kokeilumielessä, katselemassa niitä tuomitsevien linssien läpi päätäni pudistellen, selaillut linkkejä läpi kuin friikkisirkusta ja kauhugalleriaa.

Miksi tieto järjestetään nykyään näin?

Miksi se järjestetään näin?

Jyväskylän yliopiston sivujen katoaminen oli aikanaan traumaattista. Onneksi on vielä muutamia virallisia organisaatioita, jotka sinnittelevät tieto vielä toistaiseksi saavutettavassa muodossa, lähtemättä sen omituisen järjestyksettömän kuviin ja mielikuviin pohjautuvan markkinalogiikan oudolle, surulliselle ja dystooppiselle tielle.

Katsotaan muutamia. Mikä tahansa näistä saattaa muuttua jo vaikka huomenna, joten tilanne on tilapäinen.

Kiitos tilastokeskus https://www.stat.fi/index.html  ja saavutettava tietosi! Kiitos!

es1

Lahden kaupunki! https://www.lahti.fi/ Kiitos kun osoitat, että trendikkäästä suuresta kuvasta huolimatta voi tieto olla saavutettavasti ja järkevästi järjestyksessä!

es2

Samanlainen olet sinä, Turku! Näin, näin.

Lisäksi suuri osa niistä rakkaista urheiluseuroista, joiden kunnon sivut on toteutettu sporttisaitilla. Ironisena yksityiskohtana huomasin, että kuitenkin sporttisaitti-palvelun (yhdistysavain) omat sivut ovat oppikirjaesimerkki kauhudesignistä. https://www.yhdistysavain.fi/?source=sporttisaitti/

Lisäksi he esittelevät kokemuksia-kohdassaan, että voipa palvelun avulla rumaakin jälkeä saada aikaan. Kuten vaikkapa  https://lekifutisedustus.sporttisaitti.com/

Kaikki nämä niiden esimerkit ovat muuten pelkästään pienen mallikuvan perusteella kauhukuvaston kategoriaa. Siitä huolimatta, että sporttisaitteja löytyy useita mainioita.

es4

Olen muuten käynyt muutamilla ei-suomalaisten asioiden sivuilla. Tänä vuonna on partiolaisten maailmanjamboree Yhdysvalloissa. Ja tämä layout maailman suurin vitsi. https://www.2019wsj.org/

es5

Olenko nettisivu vai bussipysäkkimainos?

 

Nettisivut voisivat olla millaisia tahansa, jos ne eivät olisi nykyisen tiedon rakenteellinen perusta. Tieto tuotiin lähelle, joka kotiin ja päätelaitteeseen, mutta nyt se viedään kauas pois.

 

Muuten, tiesittekö että esimerkiksi ne Jyväskylän yliopiston sivujen vanha layout näkyy yhä jossain alasivujen alasivuilla? Voidaan vertailla ja kaihoisasti haikailla aikoihin edes osittain rationaalisiin.

 

Vasemmanpuoleinen, uusi, muuten pyörittää jatkuvaa videota

Goooooooooooooooogle

Kukaan ei ota minua vakavasti kun valitan että en osaa käyttää googlea. Minä en osaa käyttää googlea. Kaikkiin maailman ongelmiin on nykyään sosiaalisesti hyväksyttävää ja miltei pakollista vastata, katso googlesta. Googlaa. KVG, kato vittu googlesta. Googlegooglegoogle. Siitä on tehty oletusarvoinen ja perustavanlaatuinen osa ihmisen arkitajuntaa ja tiedonkäsittelyä. Se on normi.

Osaan tehdä google piste fi hakukoneella jotakin. Tähänastisen ymmärrykseni mukaan internetti koostuu sivuista, joilla jokaisella on oma osoitteensa. Esimerkiksi Helsingin kaupungin sivut ovat www piste hel piste fi. Joensuun kaupungin sivut ovat www piste joensuu piste fi. Lähes jokaisella asialla, jolla on nimi, on nettisivut. Kyllä, tiedän.

Minä osaan etsiä googlesta nettisivuja. En tietoa, en asioita, vaan nettisivuja. Jos en tiedä sivuston tarkkaa url-osoitetta, päädyn sinne mitä todennäköisimmin kirjoittamalla sen googleen. Kun etsin s-ryhmän verkkosivuja, kirjoitan googleen s-ryhmä. Kun etsin tampereen kaupunginteatterin nettisivuja, kirjoitan googleen tampereen kaupunginteatteri. Olenpas etevä.

Hakukone, siinähän on sellainen mainio ominaisuus, että voi hakea käsitteitä ja abstrakteja, yksittäisiä asioita. Osaan minä hakukoneita käyttää. Olen tutustunut erilaisia artikkelitietokantoja sisältäviin hakemistoihin, joiden järjestelmiin kirjoitan hyvinkin yksityiskohtaisia hakusanoja etsiessäni, onko kyseisestä aiheesta kirjoitettu artikkeleita. Ja finna on kuningas, finna on paras ystäväni jota ilman en pärjäisi. Finnaan voi laittaa esimerkiksi henkilön nimen ja ylipäätänsä tutustua siihen, millaista tuotantoa henkilö on tehnyt, jos on. Finnaan listatut tietokannat on selkeästi lueteltuna, ja sinne on mahdollista tehdä tarkkoja ja yksityiskohtaisia hakuja, tulokset haluamallaan tavalla järjestäen.

gooo

Minä eikä kukaan ymmärrä, mitä tapahtuu kun painan tuosta napista, se on markkina, se on bisnes, se on ihmeellinen normatiivisuudeksimuuttumiseen perustuva voima, se on tarkoituksella kaltaiselleni tiedonkäsittelytaipumukselle selittämätön.

Kuinka minä haen tietoa? Hahmotan kokonaisuuksia. Hahmotan tietorakenteita. Lähestyn kaikkia ajatusrakenteitani luokittelemalla niitä kategorioihin, jäsentämällä, paikantamalla niitä olettamassani tiedon hierarkiassa. Tieto on minulle kirjasto, asiat ovat paikallaan, kontekstissaan, osa jotain, vieressään jotain, alapuolellaan jotain, yläpuolellaan jotain.

Konkreettinen sivuesimerkki. Kun etsin jotain pitkästä luettelosta, esimerkiksi juna-asemaa junat piste fi -palvelusta, en juuri koskaan käytä hakulaatikkoa. Minulle on paljon selkeämpää etsiä aseman nimi oman aakkosensa kohdalta rullaamalla kaikki manuaalisesti läpi. Silloin se on kontekstissaan.

gooo

”Se tulee kun laitat vain googleen”

”Googlesta löytää”

Mikä tulee? Mitä löytää? Jos tulee nettisivu, mikä ihme se on? Mihin se kuuluu, mihin se liittyy, mitä se on osa? Osaan minä lähdekritiikkiä, osaan tunnistaa, löydän yleensä hyvin nopeasti minkä tahon tuottama sivu on, kaupallinen, julkinen vai mikä. Paitsi nykyajan webdesign-trendi-helvetissä yhä harvemmin. Kirjastossa outokin kirja on sentään fyysisesti hyllyssä. Jos ei mitään muuta niin ainakin kahden toisen kirjan välissä. Ja vaikka olisi lattialla, niin ainakin sivut ovat kansissaan.

Internet-metafora. Kirjasto, jonka kaikki kirjat on revitty palasiksi, sivuiksi, sivut kansistaan, kannet sivuistaan, ja levitetty kaaokseen lattialle. Eikä vain kirjat, vaan kaikki mainokset, julisteet, esitteet, vihkoset hyllyistä ympäriltä, aivan kaikki samaan yhtenäiseen paperikasaan. Ei järjestystä, ei kansia, pelkkää loputonta paperia.

Finna on paikka jossa tuo paperipino on aisoissa. Se on yhdessä huoneessa rajattuna, valtavan korkeisiin mutta siistissä rivissä sijaitseviin suoriin pinoihin, joita pystyy niiden suuresta määrästä riippumatta tarkastelemaan. Aika hyvä.

”Internet”, se mitä tarkastellaan kun ”googlataan” taas on paperinen kaatopaikka joka levittäytyy loputtomana horisonttiin. Sinne voi huutaa käskyn, joka tuo mukanaan 0.67 sekunnissa käteen vinon pinon lappusia, mutta niistä ei tiedä. Todennäköisesti yksittäisessä lapussa kyllä lukee mikä se on ja mihin se liittyy. Mutta sen sijaintia ja asemaa ei voi paikantaa, ei voi paikantaa mistä se tulee ja miksi, eikä varsinkaan sitä, mitä sinne sen viereen, tuntemattomaan pinoon jäi kun käskyni kävi.

gooo

Minulla ei ole edes keinoja etsiä haluamaani tietoa markkinahakukonemaailman edellyttämin keinoin. Yritykseni ovat seuraavanlaisia. Ensin mietin, mikä tähän aiheeseen liittyy. Tuottaakohan jokin ministeriö tai virasto tähän aiheeseen liittyvään tietoa. Ne tiedän, sillä olen usein lukenut esimerkiksi lehdestä mitä ne ovat. Viraston sivut löytyvät. Löytyy julkaisut. Katson. Ei löydy haluamaani tietoa. Mitä sitten katson? Haarukoin omaa mieltäni, mutta koska aihe on vieras, en tiedä siihen liittyviä tahoja. En tiedä enempää. Ei ole mitä hakea.

gooo

Sinäputki

Lähes aina kun istuin bussissa, kuuntelin musiikkia. Peruskoulussa, ala- ja yläasteella, tein sitä mielelläni, ja se oli hienoa. Tämä tarkoitti siis niiden, maksimissaan noin kymmenen kappaleen yhtäjaksoista toistamista. Ne olivat yksittäisiä harvinaisuuksia, jotka oli saatu lähetettyinä mp3-tiedostoina kavereilta, tai ladattu johtoa pitkin tietokoneelle ladatuilta CD-levyiltä.

Toisinaan kappale oli hyvä. Tosi hyvä. Niin hyvä että saatoin vain haaveilla, entä jos saisin kuulla saman esittäjän toisenkin kappaleen? Enkä vain salaa kotona tietokoneella, vaan tässä, tässä juuri nyt, tässä linja-auton penkissä kuulokkeistani.

Tiesin myös muutamia, erittäin hyviä yksittäisiä kappaleita, jotka olin joskus kuullut jossain, mutta en sen jälkeen enää lähes koskaan. Paitsi silloin kun olin yksin kotona tietokoneella. Silloin pääsin youtubeen.

Youtube, tuo musiikin aarreaitta, ihmepalvelu. Kun ensimmäinen sisaruksistani sai internet-yhteydellisen kännykän ja liittymän, oli ihmeellinen näky, kuinka tuo suoratoistopalvelu koristi kutistettuna versiona pientä näyttöä. Siinä se hakulaatikkokin oli. Järjetöntä ja käsittämätöntä. Ihan kaikki maailman musiikki.

Joskus sitten koitti päivä jolloin itsekin sain ensi kerran avata luvan ja kunnollisen liittymän kanssa uuden kännykkäni selaimen ja kirjoittaa hakuun youtube. Siinä istuin bussin penkillä, tuijotin näyttöä mykistyneenä siitä, että hyppysissäni ja kuulokkeissani oli ihan kaikki maailman musiikki. Ei enää loputonta valintaa niistä kymmenestä, vaan i h a n k a i k k i.

Kirjoitin hakuun pitkään päässäni pyörineen kappaleen. Kuuntelin sen.

Sitten hakulaatikko oli jälleen tyhjä. Tuijotin vilkkuvaa kursoria. Kaksi vilkahdusta. Kolme. Tuijotin sitä ja kuulokkeistani kuului hiljaisuus.

Ihan kaikki maailman musiikki.

Irrotin kuulokkeet ja laitoin ne reppuun. Siitä päivästä alkaen en enää kuunnellut musiikkia linja-autossa. En vuosikausiin.

youtb