Lähes aina kun istuin bussissa, kuuntelin musiikkia. Peruskoulussa, ala- ja yläasteella, tein sitä mielelläni, ja se oli hienoa. Tämä tarkoitti siis niiden, maksimissaan noin kymmenen kappaleen yhtäjaksoista toistamista. Ne olivat yksittäisiä harvinaisuuksia, jotka oli saatu lähetettyinä mp3-tiedostoina kavereilta, tai ladattu johtoa pitkin tietokoneelle ladatuilta CD-levyiltä.

Toisinaan kappale oli hyvä. Tosi hyvä. Niin hyvä että saatoin vain haaveilla, entä jos saisin kuulla saman esittäjän toisenkin kappaleen? Enkä vain salaa kotona tietokoneella, vaan tässä, tässä juuri nyt, tässä linja-auton penkissä kuulokkeistani.

Tiesin myös muutamia, erittäin hyviä yksittäisiä kappaleita, jotka olin joskus kuullut jossain, mutta en sen jälkeen enää lähes koskaan. Paitsi silloin kun olin yksin kotona tietokoneella. Silloin pääsin youtubeen.

Youtube, tuo musiikin aarreaitta, ihmepalvelu. Kun ensimmäinen sisaruksistani sai internet-yhteydellisen kännykän ja liittymän, oli ihmeellinen näky, kuinka tuo suoratoistopalvelu koristi kutistettuna versiona pientä näyttöä. Siinä se hakulaatikkokin oli. Järjetöntä ja käsittämätöntä. Ihan kaikki maailman musiikki.

Joskus sitten koitti päivä jolloin itsekin sain ensi kerran avata luvan ja kunnollisen liittymän kanssa uuden kännykkäni selaimen ja kirjoittaa hakuun youtube. Siinä istuin bussin penkillä, tuijotin näyttöä mykistyneenä siitä, että hyppysissäni ja kuulokkeissani oli ihan kaikki maailman musiikki. Ei enää loputonta valintaa niistä kymmenestä, vaan i h a n k a i k k i.

Kirjoitin hakuun pitkään päässäni pyörineen kappaleen. Kuuntelin sen.

Sitten hakulaatikko oli jälleen tyhjä. Tuijotin vilkkuvaa kursoria. Kaksi vilkahdusta. Kolme. Tuijotin sitä ja kuulokkeistani kuului hiljaisuus.

Ihan kaikki maailman musiikki.

Irrotin kuulokkeet ja laitoin ne reppuun. Siitä päivästä alkaen en enää kuunnellut musiikkia linja-autossa. En vuosikausiin.