Meidän on lakattava pelkäämästä toisiamme

Eilen, perjantaina 9.4.2021, hallitus julkaisi niin sanotun exit-strategiansa: ”Suuntaviivat covid-19-epidemiaan liittyvien rajoitustoimien ja -suositusten hallitulle purkamiselle”. Kuten mediassa on toisteltu jo jonkin aikaa, näkymä (historiallisen totalitaristisesta) nykytilanteesta pois on oltava. Tuon näkymän esittely, sekä itse julkaisu että siitä kirjoitetut uutisjutut, saivat kaltaiseni merkityksettömän kansalaisenkin pohtimaan sitä, miten nykyisestä tilanteesta todella pääsee pois.

Paikkoja avataan rajoituksin. Kokoontumisrajoituksia höllennetään. Ulkoharrastustoimintaa avataan osittain ja rajoitetusti. Turvavälisuositus voimassa toistaiseksi. Rajoitus voimassa. Oltava varovainen. Vältettävä. Varottava. Pelättävä.

Näkymä tulevasta keväästä, kesästä, syksystä ja elämästä vaikutti ensi lukemalta positiiviselta: poimihan katse sellaisia toivoa tuovia avainsanoja, kuten tapahtuma, ulkoharrastus ja yleisötilaisuudet. Tarkemmin pohdittuna tulevaisuus vaikuttaa kuitenkin edelleen toivottomalta. Vaikka rajoituksia lievennetään ja kevennetään, on tulevaisuuden näkymä edelleen samanlainen.

Kaikkea inhimillistä olemista tulee määrittämään fundamentaalinen, uuteen olemukseen sisäänrakennettu pelko.

Ihminen on uhka toiselle ihmiselle. Varottava, vaarallinen uhka. Ihmisen olemukseen sisäänrakennettu tuhoisuus on se, jonka ehdoilla Uusi Elämä sanellaan. Kaiken tekeminen perustuu siihen, että ohjaamme jatkuvasti räjähdysherkkiä ja myrkyllisiä tappokoneita, joiden kanssa meidän on oltava varuillamme. Vaikka meidän annettaisiinkin tehdä elämään kuuluvia pieniä asioita, niiden ehtona on sisäistetty ymmärrys omasta olemuksesta pysyvänä uhkatekijänä.

Se, mitä nyt haluan sanoa, on ettei mikään pandemia tai mikään poikkeustila voi olla ohi, ennen kuin lakkaa tila, jossa ihmiset lähtökohtaisesti pelkäävät toisiaan hysteerisesti.

Voidaan realistisesti todeta ihmisen todella olevan AINA uhka toiselle ihmiselle. Kun kaivetaan mukaan pienimmätkin tilastonrippeet siitä, kuka saattaa olla sarjamurhaaja, kenellä saattaa olla norovirus tai kuka saattaa olla vaikka tuntemattomien päälle käyvä raiskaaja, ei absoluuttisen sataprosenttisen turvallista tapaa olla toisten ihmisten ilmoilla ole olemassa. Ei ole milloinkaan ollut eikä tule milloinkaan olemaan.

Siitä huolimatta olemme pystyneet elämään yhteiseloa näihin päiviin saakka. Teemme joka päivä asioita, jotka eivät ole sataprosenttisen absoluuttisen turvallisia, sillä tämä on elävä maailma, ei matemaattinen simulaatio. Täällä mikään ei ole täydellistä ja varmaa, ja hienoimpien luonnontieteidenkin käytännön sovellutukset perustuvat korkeintaan erittäin suuriin todennäköisyyksiin. Absoluuttiseen puhtauteen pyrkiminen on kirjaimellisesti päättymätön prosessi, sillä sellainen tila on olemassa vain kuvitelmissa ja simulaatioissa.

Se, mitä nyt haluan sanoa, on ettemme voi perustaa elämäämme toisen ihmisen pelolle.

Miksi emme?

Koska ihmisen elämä on määritelmällisesti yhteistoimintaa. Koko käsitys rationaalisesta ja riippumattomasta individuaalista, autonomisesta homo economicuksesta on verrattain tuore länsimainen ilmiö.

Lähes kaikki ne kiinnepisteet, joilla elämäämme ja ympäristöämme sanoitamme ovat sosiaalisia konstruktioita. Instituutiot yliopistosta eduskuntaan, urheiluseurasta pörssiyritykseen ja oikeuslaitoksesta ammattiliittoon ovat perimmäiseltä olemukseltaan pelkkää ihmisten yhteistoimintaa. ”Perustuslakivaliokunta”, ”Helsingin yliopisto” tai ”Suomi” eivät ole mitenkään luonnollisesti olemassa, vaan ne ovat yhteistoimintamme keinotekoisia tekeleitä.

Lähes kaikki käsitteet ja rakenteet ympärillämme ovat lopulta redusoitavissa ihmisten väliseen kommunikaatioon ja toimintaan. Eduskuntakin – virallisuutensa ja arvokkuutensa vuoksi hyvä toistuva esimerkki – on lopulta määritelmällisesti puhekunta, parlamentti. Politiikan tekeminen, lainsäädäntö, on definitiivisesti ihmisten puhumista toisilleen.

Yritän tässä perustella sitä, millaista elämämme elämä on perustavanlaatuiselta luonteeltaan. Kuinka kaikki ympärillämme on yhteistoimintaa ja kuinka siksi käsitykset, jossa ihminen on toisesta peläten erossa pysyvä pelkäävä individuaali ovat totaalisen virheellisiä.

Teknologia-avusteinen yhteistoimintakin on häviävän tuore ilmiö ja lopulta vain teknisten välineiden samanaikaista käyttämistä yksinään. Videopuhelusovellusten kaltaiset hienot keksinnöt eivät juuri poikkea vuosituhannen alun innovaatiosta nimeltä tekstiviesti. (Lukekaa mitä Henrik Dettman kirjoittaa!) Yhteistoimintaa, sitä yhteistä elämää jota ihmisen elämä määritelmällisesti on, ei ole teknisten laitteiden käyttäminen yksilön menevissä kopeissa. Jos niin sanottu uuskieli yrittää väittää sitä sellaiseksi, kyse on vain valehtelusta.

Palataan hallituksen muistioon. Kuten sanoin, siinä rakennetaan kuva maailmasta, jossa kaikki on järjestettävä sen ehdolla, että ihminen on uhka. Sen sijaan, että uhka olisi esimerkiksi joidenkin levittämä tauti tai joidenkin väkivaltarikollisuus, uhkaavuus on sisäänkirjoitettu inhimilliseen olemukseen. Siitä on tehty jokaista perisynnin lailla määrittelevä ominaisuus. Juuri sinä olet uhka, juuri sinun ja sinua on varottava. Jos menet johonkin tapahtumasta kutsuttuun, pysy aktiivisesti erossa, turvavälin päässä kaikesta sillä sinussa asuu Pahuus.

Minun mielestäni – maallikon, ei epidemiologin, huom. huom. – koko koronahommassa ollaan menty ja jatketaan yhä edelleen mahdollisesti ikuisuuteen pahasti väärään suuntaan, kun keskiöön on nostettu ns. uhan eli taudin sijaan ihmisen olemus. Tosin kuin ohjeet, muistiot ja tiedotteet esittävät, jokainen meistä EI ole potentiaalinen vaarallisen viruksen kantaja. (Emme tietenkään puhu absoluuttisuudesta, sillä totta kai jokainen meistä on potentiaalinen vaikka mikä jos pienimmätkin todennäköisyydet lasketaan). Esimerkiksi yhtä tiettyä virusta, SARS-CoV-2, ei kanna käytännössä kukaan, joka asuu 99 % :ssa Suomen kunnista. Eikä kukaan, joka asuu omissa oloissaan, juuri näkemättä muita. Esimerkkinä minä, pienessä kunnassa yksin asuva henkilö, EN ole potentiaalinen pelättävä ko.viruksen kantaja.

On aivan sama, mitä ihminen yleisesti tekee. Esimerkiksi juuri tuon viruksen leviämiseen ei kirjaimellisesti vaikuta, miten väestö laajassa mittakaavassa toimii, millaisia arkisen olemisen toimia jokainen asukas jokaisessa kunnassa omaksuu. Siihen vaikuttaa, täysi itsestäänselvyys, se kuinka sairastuneet ihmiset toimivat. Henkilökohtaisen oman vaarallisuuden ja myrkyllisyyden tietoisuuden kasvattaminen on turhaa ja valheellista väestöllä laajasti, mutta mahdollisesti jopa edelleen puutteellista aivan oikeasti hengitystieinfektiota sairastavilla ihmisillä. Tänäänkin joku helsinkiläinen menee sukuloimaan tai töihin vaikka tuntee pientä nuhaa, pelkää mahdollisesti ansionmenetystä.

Siitä huolimatta strategioissa ja ohjeissa ei keskitytä siihen, kuinka sairastuneiden liikkumista ihmisten ilmoilla saataisiin vähennettyä, eikä pidetä uhkana joissakin ihmisissä olevaa tautia, vaan jokaisesta henkilöstä on tehty perisynninkantaja. Kontrollitoimet pyrkivät hallinnoimaan kaikkea ja jokaista niin voimakkaasti, että suorastaan unohtuu mistä alun perin oli kyse.

Voimmeko enää milloinkaan unohtaa tämän keinotekoisesti rakennetun pelon? Kävin tänään erään toisen asian tiimoilla kaikilla Itä-Lapin kuntien verkkosivuilla, ja lähes jokaisen etusivulla paistoivat tiedotteet siitä, kuinka on edelleen muistettava turvaväli ja kasvomaski.

Olemme siis ihan oikeasti tilanteessa, jossa rationaalisena toimintana nähdään se, että jossakin Pelkosenniemellä missä tautia ei ole ollut koskaan, ihmiset varovat toisiaan riskialttiina myrkkytynnyreinä. Ja se nähdään jollain tavalla jotakin edistäväksi.

Koko koronaviruksen ajatteleminen voitaisiin pian lopettaa. Me olemme saaneet tehtyä tätä elämäämme jo kymmeniä vuosia siten että keskuudessamme on sekä tartuntatauteja että ihmisiä, joille taudit ovat vaarallisia. Hieno keksintö rokotukset onneksi saavat aikaan sen, että riskiryhmään kuuluvien henkilöiden riski sairastua vakavasti ja kuolla pienenee erittäin merkittävästi. Ei siis ole kertakaikkisen mitään syytä edes kontrolloida juuri covid-19:ta leviämistä norojen, influenssien ja muiden vaarallisten tautien keskellä – puhumattakaan siitä että kontrolloitaisiin kaikkea inhimillistä olemista kaikkialla näin yleisesti pelkän kontrolloinnin vuoksi.

Exit-strategian konsepti on hyvä, mutta mikään ei lopu jos kaikki edelleen rakennetaan sille oletukselle, että uhka asuu ihmisyydessä kristillisen perisynnin tavoin.

Minä haluan nähdä ihmisten tekevän niitä asioita joita ovat elämässään yleisesti tehneet: urheilevan, tapaavan toisiaan, opiskelevan, sivistyvän, nauttivan kulttuurista, iloitsevan, auttavan toisiaan ja tekevän yhteistyötä ilman, että luulevat itseään ja toisiaan uhaksi.

Exit tapahtuu kun uhka ja vaara ymmärretään inhimillisestä olemuksesta irralliseksi, EI kristilliseksi perisynniksi. Se tapahtuu kun näemme toisemme ja kohtaamme. Se tapahtuu kun lakkaamme hysteerisesti pelkäämästä toisiamme.

 

 

Kuva: Technology vector created by studiogstock – www.freepik.com

Kunnianhimon puolesta, häkkielämää vastaan

 

Heidän maailmankuvassaan tavoiteltu yhteiskunta on kuin nautakarja parsinavetassaan.

 

Entä jos kaikki vain jää?

Tämä kauhistuttava, ahdistava ajatus tuli mieleeni ensimmäisen kerran joskus viime vuoden lopulla, ja on sittemmin kummitellut yhä useammin taka-alalla. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kauempana menneisyydessä on entisenlainen maailma.

Nyt kun pandemia-aika on mullistanut mullistukset, on yhä useammasta keinosta tullut ”uudeksi normaaliksi” nimetty viheliäinen uudisnormi, johon on – mikä masentavinta – totuttu. Asiat jotka vielä vuosi sitten olivat jotakin täysin uutta, mahdollisesti hankalaa, pelottavaa, epämääräistä ja ennen kaikkea väliaikaista, ovat ehtineet kulkea pikakelauksella kaikkien portaiden läpi ja muuttua tottumukseksi.

En puhu sinällään suurista ja merkittävistä asioista, vaan enimmäkseen ns. pikkuseikoista. Jotka on voitu ja voidaan jatkossakin vain jättää. ”Kuinka korona muuttaa työelämää pysyvästi” on kirjoitettu lehdissä jo monta kuukautta. Suuretkin yhtiöt luopuvat konttoreistaan, koska hei, eihän niitä enää tarvita. Jos kerran asetuimme ”kotitoimistoihimme”, ”etätöihin”, miksi emme voisi jäädä niihin? Helpompaahan se on. Yksinkertaisempaa, halvempaa, turvallisempaa.

”Tapahtuman” järjestäjän tarvitsee enää tuskin mainita, että termi tarkoittaakin nykyään reaaliaikaista videolähetystä tai videopalaveria. Ja vaikka olosuhteet paranisivat, miksi edes tehdä mitään muuta? Miksi enää kokoontua yhteen, kun voi istua tietokoneella ja painaa play? Valtavat toiminto- ja rituaalikasat liittyen esimerkiksi opiskeluun ja sen aloittamiseen on jo kertaalleen yksinkertaistettu videon katselemiseksi, miksi siis enää vaivautua tilojen varaamiseen, matkustamiseen, aikataulujen sovittamiseen ja kaikenlaiseen muuhun turhaan säätöön. Koska tämähän sujuu hyvin näin. Tämä voisi jäädä tavaksi. Pysyväksi.

Tämä voisi jäädä. Miksi enää mennä, matkustaa, tehdä, kohdata? Digitalisaatio avaa aivan uusia mahdollisuuksia, mistä etenkin teknologiayhtiöt ovat mielissään. ”Elämää” on mahdollista tehdä siten että se on tietokoneiden näppäinten painamista mutta siitä käytetään silti samoja nimityksiä kuin ennenkin. Miksi enää koskaan nousisimme sohviltamme? Miksi tekisimme enää mitään?

Miksi tekisimme enää koskaan mitään? Tekeminen saattaa aiheuttaa vaivaa sekä riskejä. Miksi elämämme olisi jotakin muuta, kuin näiden kahden asian, vaivan ja riskin, minimoimista?

 

Tavoiteltu tulevaisuus?

 

Tämän tekstin on tarkoitus käsitellä edellisen vastaväitettä. Sitä, miksi meidän olisi tehtävä mitään.

Eräällä yhteiskuntapolitiikan kurssilla sain luettavakseni suomalaisen artikkelin, joka käsitteli sekä globaalia että kotimaista ruoka-apua. Artikkelin kirjoittaja Tiina Silvasti esittelee monenlaisia aiheeseen liittyviä moraalisia ongelmia. Loppupuolella Silvasti käy läpi neljä huomiota siitä, miksi vauraiden maiden (kuten USA, Kanada, Suomi) ruoka-apu on moraalinen ongelma. Neljäs huomio on erityisen tärkeä, mielestäni tärkein. Vaikka sitä voidaan pitää itsestään selvänä, esittää se tärkeän periaatteen, jonka soisi johtavan yhteiskunnallista ajattelua laajemmin.

Huomioon keskittäminen nälkään, Silvasti kirjoittaa, suuntaa poliittista mielenkiintoa pois muista sosiaalisista ongelmista. Nykyaikana länsimainen yhteiskunta, jossa kukaan ei näänny nälkään, ei ole riittävä yhteiskunnallinen päämäärä. Tavoitteet tulee asettaa korkeammalle. Meillä on yhteiskuntana mahdollisuus ja oikeus vaatia itseltämme, toisiltamme ja ympäristöltämme enemmän. Kuoleman välttäminen, hengissä säilyminen ei ole riittävä yhteiskunnallinen päämäärä, ja tämä on lupa todeta. Elämämme saa olla enemmän, sen kuuluu olla enemmän, näemme yhteiskunnallisena velvollisuutena, jota ilmentää esimerkiksi ihmis- ja perusoikeuksien julistuksemme sekä lainsäädäntömme, että se on enemmän.

Kaikenlaisen vähättelyn sijaan meidän tulisi olla tästä ylpeitä.

Edelleen tyypillinen argumentti suomalaisessa yhteiskunnan ajankohtaisia ongelmia käsittelevässä keskustelussa on sota- ja pula-aikoihin vetoaminen. On suorastaan meemi, kuinka vanha jäärä tulee tilittämään paremmasta elämästä haaveileville nuorille, kuinka omassa nuoruudessaan joutui hiihtämään kouluun viisikymmentä kilometriä suuntaansa kesät talvet ja molempiin suuntiin oli vastatuuli ja ylämäki. Huomio kuin huomiokin voidaan tyrmätä toteamalla, että isoisillänne oli rintamalla paljon kurjempaa. Koska sodistakin selvittiin, nyt kuuluu selvitä mistä vain, ja kaikki kritiikki on turhaa, heikkojen nykynuorten valitusta!

Sota-aikoihin viittaava retoriikka on jälleen nostellut päätään viimeisten kuukausien aikana. Vähintään omasta lapsuudesta, olisi se sitten 70- tai 90-luvulla, muistutetaan ja kerrotaan kuinka se oli paljon karumpaa kuin nykykakaroiden hemmoteltu elämä.

Pandemia aika on mullistanut ja kääntänyt päälaelleen suhdettamme tavoiteltuun elämään. On unohdettu se, kuinka naurettavaa ja tuloksetonta on jatkuva ”kyllä ennen oli paljon rankempaa!” -retoriikka on ja tehty siitä uutta poliittista valtavirtaa.

Elämä, joka ennen oli monisisältöinen käsite kaikkine aspekteineen, on typistetty riskin ja vaivan välttämiseksi. Elossa pysymiseksi. Toinen toistaan järkevämpien tahojen puheenvuoroissa kuuluu taantunut käsitys siitä, kuinka ainoa yhteiskunnallinen tavoite on, ettei kukaan kuole tiettyyn tautiin. Tämän käsityksen kanssa he voivat patsastella kuin Silvastin artikkelin omaa hyveellisyyttään korostavat amerikkalaiset ruoka-aputoimijat, vaikka heidän ”tavoittelemansa maailma” on absoluuttinen minimi ja sellaisenaan surullinen häkkiversio kaikesta siitä mistä muuten puhumme.

Heidän maailmankuvassaan tavoiteltava yhteiskunta on kuin nautakarja parsinavetassaan, jossa jokaisen eteen kyllä tuodaan ruoka ja juoma, niin että hengissä pysyvät. Maailma, jossa ainoana tavoitteena on, ettei kukaan kuole nälkään tai koronaan, näyttäisi täydellisimmillään siltä, että jokainen on suljettu yksin automatisoituun selliin, ikuisesti. Oven raosta tulee ruoka, ketään muuta ei kohdata. Milloinkaan. Kukaan ei kuole nälkään, kukaan ei kuole tartuntatautiin, turvallisuus ja vaivannäön minimointi ovat absoluuttisessa huipussaan.

Miksi tämä ei kelpaa? Moni osaisi varmaan itsekin vastata: koska sellainen elämä ei ole riittävää elämää. Me haluamme enemmän.

Yhteiskuntaa ei kuulu rakentaa absoluuttisen minimin varaan. Me ansaitsemme paljon enemmän, hyvän elämän ja tavoiteltavan yhteiskunnan kriteerit ovat paljon korkeammalla. Me voimme tavoitella vaikka mitä hyvää, merkityksellisyyttä, läheisiä suhteita, kulttuuria, itsensä toteuttamista, ystävyyttä, taidetta, elämyksellisyyttä… Kuka näin väittää? Minä väitän, se on minun tekstini keskeisin väite! Minä haluan, että yhteiskuntamme tavoittelee enemmän. Haluan, että olemme ylpeitä kehityksestämme ja globaalista positiostamme, antamatta sen jarruttaa että jossakin on ja joskus oli asiat huonommin.

Jossakin on asiat aina huonommin. Yhteiskunnan tai yhteisön rakentamisen tapa, joka perustuu huonommuudella kilvoitteluun, ei ole yleisyydestään huolimatta kestävä. Lähes minkä tahansa ehdotuksen voi tyrmätä sillä, että jossain muualla on tai joskus ennen oli asiat vielä huonommin. Esimerkiksi kohtuuttomista ”pandemiantorjuntatoimenpiteistä” on suomalaisen turha valittaa, sillä Ranskassa tai Hollannissa rajoitetaan ihmisten liikkumista poliisivoimin, sakoin ja voimakeinoin. Meidän tulisi siis olla tyytyväisiä! Jostain syystä samat mediat, jotka vastaavia vertailujuttuja tekevät, eivät kuitenkaan vähättele esimerkiksi suomalaista seksuaalista ahdistelua, sillä Intiassa ja Lähi-Idässä naisia raiskataan joka päivä ja paljon pahemmin! Meidän tulisi siis olla tyytyväisiä mitättömiin kourimisiin, turhanpäiväisista huoritteluista puhumattakaan. Olla vain ja sietää! Ja entäs lasten oikeudet? Kyllä pitäisi piiskaa saada antaa kun muissa maissa lapset joutuvat pakkotöihin, mikä on paljon pahempi.

Lienee selvää, että edellisen kaltainen retoriikka ja tapa rakentaa yhteiskunnan periaatteita on vaarallinen tie, jolle emme halua. Niinpä meidän ei tule antaa sille tuumaakaan myöskään missään pandemian mukanaan tuomaa totalitarismia tai ylipäätänsä vain huonoa hallintoa kritisoivassa keskustelussa. Olemme sivistynyt ja arvokas demokratia, tunnustamme valtavan määrän ihmisen perusoikeuksia, tavoitteemme ovat yleviä ja kunnianhimoisia ja hyvä niin. Älkäämme siis taantuko! Jos esimerkiksi vailla aitoa, järkevää syytä keskeytetty harrastus on vaarassa syrjäyttää lapsia, on se otettava vakavasti, ja oltava ylpeitä siitä, miten korkealla yhteisessä arvomaailmassamme on lasten syrjäytymättömyys ja miten hyvässä tilassa olemmekaan, kun näemme lapsillamme muitakin oikeuksia kuin ravinnon saamisen. Näemme lapsillamme vaikka mitä oikeuksia merkityksellisestä elämästä ihmissuhteisiin, itsenäisyyteen ja hyvään koulutukseen. Ei muodostaa siitä kilpajuoksua pohjalle ja aloittaa luentoa siitä, miten kyllä ennen pärjättiin ilman harrastuksia, ja isoisä oli rintamalla, ja koulumatkakin hiihdettiin viisikymmentä kilometriä molempiin suuntiin vastatuuleen ja ylämäkeen.

 

 

Mitä pidempään pandemia-aikaa on kestänyt, sitä kauemmaksi olemme liikkuneet mahdollisista ylevistä tavoitteistamme, sitä vahvemmin hyvä elämä on jäänyt hengissä pysymisen sinnittelemiseen. Tämä on paitsi turvallisempaa, myös vaivattomampaa.

Peräänkuulutan kunnianhimoa. Meidän tulee tehdä asioita, vaikka ne vaatisivat hieman vaivaa, vaikka sohvalle ja tietokoneen ääreen jääminen olisi kaikin tavoin helpompaa, vaivattomampaa ja lisäksi vielä turvallisempaa. Meidän tulee jatkaa arvokkaita asioita kohti kulkemista niin kuin silloin ennen, koska pystymme siihen. Meidän ei tule alistua helppouteen, meidän ei tule alistua helppouden ja turvallisuuden, riskien ja vaivan minimoinnin ympärillä pyörivään mitättömään häkkielämään. Olemme kerran jo päässeet korkeammalle, mitä kaikkea yhteiskunnassamme onkaan! Miten paljon muutakin jo suorastaan lakiin kirjoitettuna, kuin pelkkä riskien ja vaivan minimointi. Me siis todella haluamme enemmän, en vain minä, vaan me.

”Tarvitaan rohkeutta ja viitseliäisyyttä” sanoi urheilumanageri Harri Halme. (Yle 18.1.21) Tärkeitä asioita ei tulisi jättää tekemättä vain koska se on helpointa. Esimerkkinä lasten urheilu kilpailuineen ja tapahtumineen, mikä oli kyseisen keskustelun keskiössä. Sitä voidaan tehdä. Sitä tehdään koko ajan, ja se onnistuu. Vaikka pinnallinen reaktio olisi kieltää se vaarallisena, vaikka helpompaa olisi vain lopettaa ja perua kaikki, sitä todella voidaan tehdä, kuuluu tehdä ja pitää tehdä. Se on osa elämäämme laajemmin, ennen kaikkea lasten elämää, korvaamaton osa montaa tuhatta pientä kohtaloa. Niin korkealla yhteiskuntamme on että se tunnustaa tämän, ettei se näe lapsia vain ruokittavana nautakarjana turvallisessa navetassaan, vaan tunnustaa elämän kokonaisvaltaisen arvon ja rikkauden.

Meidän tulee tehdä asioita, vaikka ne vaikuttaisivat pinnallisella ensireaktiolla vaarallisilta ja hurjilta, vaikka vaistot neuvoisivat kieltämään ne varmuuden vuoksi. Elämä, jossa päätökset perustuvat pelkkiin vaistomaisiin reaktioihin ja fiilikseen, on suppea, köyhä, kurinalainen ja rajattu häkkielämä. Aluksi voi kauhistuttaa, mutta kun pysähdymme kuuntelemaan ja miettimään, käymään täysin yksinkertaisia tosiasioita läpi, huomaamme että voimmekin tehdä ja saavuttaa vaikka mitä.

Reaktioiden varassa kauhisteluun haksahtavat monet toimittajat. Täydellinen esimerkki oli Harri Halmeen samaisessa ohjelmassa esittämä kertomus viime kesän Paavo Nurmi -Gamesista. Ne siis järjestettiin, todella järjestettiin Suomen Turussa ja mukana oli huippuyleisurheilijoita yli kahdestakymmenestä maasta. ”Turvajärjestelyt” olivat suorastaan liiankin massiiviset, ja jokainen urheilija ja toimihenkilö oli testattu viruksen varalta moneen kertaan. Paikalla oli yleisöä hurraamassa. Miltä kuulostaa? Moni ajatellee samoin kuin viestintäpäällikkö Halmeelle kisapäivän aamuna soittanut toimittaja, joka hämmästeli, onko heillä muka oikeasti kahdenkymmenenneljän maan urheilijat Suomessa. Halme kertoi säikähtäneensä, tiesikö toimittaja jostakin aivan uudesta käänteestä? Mutta ei tiennyt, hän oli vain epäuskoinen, sillä tilanne kuulosti niin pahalta, koska se oli pinnallinen reaktio, tunnetila, fiilis. Mutta kisajärjestelyt todella olivat hyvät ja toimivat. Moisille tunnetiloille ei ollut syytä. Kisat vedettiin läpi onnellisesti vailla liiallista riskiä.

Minäkin olen sortunut samanlaiseen, hätiköityjen päätöksen tekemiseen pinnallisten ensireaktioiden varassa. Eräänä kesänä, vetäessäni isompien, jo uimataitoisten lasten uimakoulua, meillä oli viimeisen kerran kunniaksi spesiaaliohjelma. Lapset saisivat mennä kaikkiin muihin altaisiin ja tehdä mitä halusivat, kunhan noudattaisivat hallin sääntöjä. Olin jo topakasti sanomassa, että ei kuitenkaan hyppyaltaaseen, sehän on viisi metriä syvä ja tornit korkeita. Kokeneempi ohjaajaparini kuitenkin totesi vielä topakammin, miksi ei, hehän ovat jo uimataitoisia? Ja todella, miksi ei! Menimme myös hyppyaltaaseen, jossa tietenkin vahdimme toimintaa. Lapset hyppivät iloisena ponnahduslaudalta, uskaliaimmat kapusivat kolmeen metriin. Heillä oli hauskaa, hauskempaa kuin koskaan. Miksi ihmeessä ei? Olin nöyryyttävän ensireaktion uhri, ”hyppyallas” ja ”viisi metriä” kuulostivat hurjalta ja vaaralliselta, mutta lähempi tilanteeseen tutustuminen osoitti huolen turhaksi. Uimataitoiset lapset, vastuulliset valvojat, altaan selkeät säännöt. Hienoja asioita todella voi tehdä, kun ajattelee nenäänsä pidemmälle.

Peräänkuulutan ajattelua. Miettimistä. Harkitsemista. Päätösten tekemistä muidenkin seikkojen kuin ensireaktion perusteella. Niidenkin asioiden pohtimista, jotka kuulostavat vaikka kuinka pahalta. Sen sijaan että nojaisimme epämääräiseen ”yleiseen periaatteeseen” tulee meidän mennä jokaiseen tilanteeseen ja katsoa aitoja, vallitsevia asianlaitoja. ”Hyppyallas” kuulostaa vaaralliselta, mutta kun todella käymme tilanteen läpi kyvykkäine ohjaajineen, valvojineen, altaan järjestelyineen ja taitavine lapsineen, huomaamme ettei huoleen ole syytä. ”Urheilukisat pandemian keskellä” kuulostavat yhtä lailla vaaralliselta, mutta jälleen voimme mennä tosiasioihin, kuten todistetusti virusvapaiden ihmisten osallistuminen, toiminta jossa pitkäkestoisia lähikontakteja ei synny ja mikä tärkeintä: ylipäätänsä se tärkein tosiasia, ettei koko tautia alueella ole.

On nostettava päätään helsinkiläisen tietokoneensa ääreltä ja mentävä aitojen ihmisten aidon elämän luokse, mentävä konkreettisesti maakuntiin. Huomattava ettei ihmisten elämä ole uutisia, bittejä ja tilastoja, vaan jokapäiväistä toimintaa myös nyt. Ei ajateltava, mitä tuntuisi oikealta tehdä, mikä tuntuisi ja kuulostaisi vähiten vaaralliselta, vaan aivan oikeasti katsottava, mitä esimerkiksi pihtiputaalaisen yleisurheiluseuran junioriryhmä tai kuusamolainen hiihtoseura voi juuri nyt tehdä ja mitä se tekee. Ja antaa sen tehdä, sillä juuri se on arvokasta elämäämme.

 

Peräänkuulutan kunnianhimoa, enemmän sen korostamista ja ylistämistä, kuinka hyviä ja hienoja olemmekaan ja kuinka meillä on kaikki oikeudet elää hyvää ja rikasta elämää. Tämä puhe ei saa olla varattu vain Jari Ehrnrootille ja muille oikeistolaisille. Niin epäseksikästä kuin se posthumanistisen ajattelun ajassamme onkin, tulee meidän ylpeinä korostaa sitä, kuinka emme ole vain eläimiä, kuinka elämämme ja olomme ei ole vain ravinnon hankkimista ja suojassa pysymistä. Haluamme ja saamme haluta merkityksellisyyttä, itsemme toteuttamista, yhteenkuuluvuutta, ystävyyttä, menestymistä, elämyksiä, taidetta, kokemuksia, tavoitteidemme tavoittelua, kirjallisuutta, uuden oppimista, rakkautta.

Kunnianhimoisesti tavoitelkaamme tätä. Jos olemme tälle tasolle päässeet, älkäämme väkisin hinkuko sieltä alas. Riemuitkaamme elämämme kokonaisvaltaisuudesta, riemuitkaamme siitä, ettemme ole turvallisesti ja riskittömästi häkeissämme täyttämässä primääriset tarpeemme, vaan siitä että voimme urheilla, tanssia, rakastaa, mennä paikkoihin, kokea, nähdä, kuulla. Toimikaamme rohkeina ja antakaamme mahdollisuudet mahdollisimman paljoon, sillä meitä ei kuulu kahlita.

Ei navetoille ja häkeille, ei typistetylle riskien ja vaivan minimoimiselle. Älkäämme jääkö vaan jatkakaamme nousemista. Kyllä elämälle juuri sillä tavalla kuin juuri me sen olemme oppineet ymmärtämään.

 

Kuvat: Disney/Pixar; Wikipedia; People vector created by brgfx – www.freepik.com

 

Mikä koronatouhussa oikein ärsyttää?

Oikeasti ei ole olemassa mitään corona virusta vaan se on hallituksen sala liitto ja sitä paitsi kasvomaskit oikeasti levittävät sitä ja 5g verkot myös!!!111

Ei nyt sentään. Siitä huolimatta, että minä ja moni muukin, kriittisine mielipiteinemme, olemme saattaneet tulla leimatuksi epämääräiseen salaliittohörhöjen kategoriaan. Minä esimerkiksi olen jo hyvän aikaa puhunut ärsyyntyneesti maskivouhotuksesta ja koronavouhotuksesta muutenkin. Salaliittoteoriameemissä kuuluisin jo samalle tasolle antivaxxereiden ja Suomen olemassaolon kieltäjien kanssa.

Minkä takia ylipäätänsä puhun ”vouhotuksesta”? Minkä vuoksi minua ärsyttävää esimerkiksi kasvomaskeihin ja niiden käyttöön liittyvä viestintä? Mikä siinä nyt on niin sellaista, joka kauniisti sanottuna vituttaa, eihän asian pitäisi juurikaan edes koskettaa minua? En kai vain ole ”denialisti”?

Nyt minä kerron varsin seikkaperäisesti, mistä on kyse, ja mikä minua ärsyttää. Varoitus: tulen paljastumaan varsin tavalliseksi tylsämieliseksi tolkun ihmiseksi.

 

 

Moni varmaankin katseli viime viikonloppuna Salpausselän maailmancup-kilpailua. Sekä lähetyksessä että myöhemmin uutisissa esiintyi kuva, jossa kaksitoista viestihiihtäjää seisoo vierekkäin terveydenhuoltoon tarkoitetut suojaimet hätäisesti kasvoilleen asetettuina. Joka ikinen kuvan hiihtäjä, sekä taustalla näkyvät valmentajansa ja huoltajansa, on kliinisesti testaamalla todistettu viruksen suhteen negatiivisiksi. Lisäksi sää näytti siltä, että suojaimet kastuvat ja menettävät tehonsa välittömästi. Lisäksi, hätäisesti asetettuna, ne eivät suojaisi ketään. Joten, miksi ihmeessä näemme kuvan jossa kaksitoista todistetusti viruksetonta henkilöä seisoo tihkusateessa kasvoillaan suojanaamarit? Miksi?

Avain on tietysti sanoissa ”näemme” ja ”kuvan”. Kyseessä on suuri performanssi, jossa organisaatio näyttää toimivansa. Tekevänsä asioita. Tekevänsä jotakin. Olevansa vastuullinen.

Vastaavia tapauksia ovat tilanteet täynnä. Mitä pienimmät paikkakunnat ovat päättäneet ihan vain ”varmuuden vuoksi” kehottaa ihmisiä peittämään kasvonsa jonkinlaisella suojaimella jotenkin. Riippumatta siitä, onko suojaimella tehoa tai onko paikassa edes ihmisiä. Mutta se tehdään varmuuden vuoksi. ”Varmuuden”, jonka hysteerisyydestä on tullut rationaalista.

Kirjoitin jo aikaisemmin siitä, kuinka suuret päätöksentekoketjut aiheuttavat viestien muokkautumista, etenkin silloin kun kyse on ns. vakavista asioista ja jokaisen tahon intresseissä on korostaa omaa vastuullisuuttaan.

”Jos yksi viesti lähtee eteenpäin, ja jokainen taho haluaa oman vastuullisuutensa tai muun vastaavan ominaisuutensa korostushalussaan lisätä siihen vielä yhden kerroksen, muuttuu alkuperäinen viesti lopulta merkittävästi. Siinä vaiheessa, kun ylhäältä lähtenyt viesti saavuttaa lopullisen toimijan, saattaa se olla muokkautunut älyttömäksi. ”

Näin ollen varovaisesta ja alustavasta tieteellisen näytön poikasesta, tässä tapauksessa kasvosuojaimen kättämisestä (suomeksi, yleistäen ja yleistajuisesti esim. https://yle.fi/uutiset/3-11655380) tulee Ehdoton Totuus, jonka kyseenalaistamattomuus on petturuutta ja vääryyttä. Ja kuinka nimenomaan tämä yhteisessä ainoassa totuudessa piehtaroiminen onkaan se asia, joka minua häiritsee!

 

Puuhasteluharha

Tuotteistamiskonsultti Jari Parantainen on blogissaan ja twiiteissään puhunut aivan erinomaisesta käsitteestä nimeltä Puuhasteluharha. Kun henkilö pääsee tekemään jotakin konkreettista, kuten käymään kokouksissa, seisomaan torilla kampanjoimassa tai matkustamaan ympäriinsä, tulee hänelle tunne että hän tekee jotakin hyödyllistä. Puuhastelu erilaisten asioiden parissa, ylipäätänsä aktiivinen toiminta, luo ihmiselle helposti käsityksen siitä, että nyt hän edistää asiaa. Myös esimerkiksi kuntosaliyrittäjä Joni Jaakkola on puhunut saman kaltaisesta ilmiöstä: tyytyväisyydestä siihen, että sali on täynnä asiakkaita ja hyvä pöhinä näyttää käyvän. Vaikka todellisuudessa kassaan ei virtaisi rahaa, yhtään uusia äänestäjiä ei torilla seisova saisi tai mitään konkreettista ei työmatka kokouksineen edistäisi.

On luonnollista, että ihminen haluaa olla hyödyllinen ja aktiivinen. Nyt, suuren ja poikkeavan pandemiakriisin aikana mitä erilaisimmat tahot on vallannut jättimäinen, kollektiivinen puuhasteluharha. Ihmiset, niin yksittäiset kuluttajat kuin organisaatioiden johtajatkin, haluavat tehdä jotakin. He haluavat ”kantaa kortensa kekoon”, he haluavat olla aktiivisia, he haluavat näyttää.

Politiikantutkija Johanna Vuorelma puhui viime vuonna erittäin osuvasti siitä, kuinka ihmisten intoilu nimenomaan maskisuosituksesta / -pakosta on ymmärrettävää, sillä maskin käyttäminen on lähes ainoa aktiivinen asia, mitä kansalaiselta pandemiatilanteessa vaaditaan. Ohjeet kuten pysy kotona ja vältä tapaamisia, älä mene ravintolaan jne., ovat passiivisuutta, tekemättä jättämistä, joka ei näy ulospäin. Mutta kun annetaan ohjeeksi käyttää maskia, ihminen voi vihdoin tehdä itse aktiivisen teon, joka kaiken lisäksi näkyy ulospäin. Olla hyödyllinen. Toimia oikein ja näyttää se.

Täsmälleen sama pätee organisaatioon. Aivan valtaosaa, ehkä jopa kaikkia organisaatioita johtavat ns. tavalliset ihmiset, vaikka spesifien alojen asiantuntijoita kuunnellaankin. Tämä pätee niin maan hallituksen ja viranomaisten kaltaisiin tahoihin, kuin pieniin yhdistyksiin joiden päättävissä elimissä itsekin istun / olen istunut. Viestimällä yleistä hygienian korostamista ja terveenä pysymisen tärkeyttä päättäjät voivat helposti tuntea, etteivät tee tarpeeksi. Kokouksissa (joissa itsekin olen istunut) pyöritellään päitä ja pohditaan, eikö voitaisi vielä varmuuden vuoksi lisätä jotakin juttua. Varmuuden vuoksi. Maskipakko! Ei, ei sillä ole väliä onko se tieteellisesti validi ja järkevä. Mutta se olisi näkyvä ja konkreettinen. Me osallistumme yhdessä tämän pandemian hoitamiseen, me puuhastelemme aktiivisesti kun käskemme kaikki pitämään maskia! Kuinka hyvä ja vastuullinen toimija olemmekaan!

Todellisuus ja esitys ovat maskiasian, maskivouhotuksen kanssa erkaantunee toisistaan ja kulkeneet omia latujaan jo hyvän aikaa.

Kun unohdetaan tunnetasot, voidaan pelkistäen todeta, että tuttavallisesti nimetyssä ”maskissa” kyse on terveydenhoitoalan ammattilaisten suojaimesta. He jos ketkä tietävät, kuinka sitä kuuluu käyttää, miksi ja ennen kaikkea miten ei. Kun katsomme esimerkiksi THL:n ohjeita , huomaamme että viralliset maskinkäyttöohjeet ovat jotakin täysin muuta kuin se mitä näemme. Kyseessä on kliininen toimenpide, mikä sisältää hyvän käsihygienian, tarkat säännöt siitä mihin voi koskea ja mitä tehdä ja niin edelleen. Kuten erikoislääkäri Heidi Wickström Lääkärilehden artikkelissa toteaa, maskien oikeaoppinen käyttö on todella haastava systeemi, jopa terveydenhoidon ammattilaisille jossa se on osa työtä. Tavallisilla kansalaisilla siitä ei ammattilaisen näkökulmasta tule mitään.

Mitä yleiseen suositukseen tulee, kyseessähän on joka tapauksessa pelkkä yhteinen yritelmä, koko maailman yhteinen puuhastelutoimi.  Asiantuntijat kertovat tämän. Myös vielä viime kesänä suomalaiset asiantuntijat ministeriöissä noudattivat tiukan tieteellistä linjaa todeten, ettei laajamittaisesta maskin käyttämisestä ole hyötyä. Sittemmin oletettu kansalaisten joiden ehdottomasti oli päästävä tekemään jotakin hyödyllistä, paine kasvoi liian suureksi. Nyt päättäjät, kansalaiset, viranomaiset, kaikki voivat yhdessä tuntea tekevänsä ainakin jotakin aktiivista yhteisen asian eteen.

 

Mitä käytännön toimintaan tulee, on surullista huomata millaiseksi kaikki on mennyt. Edellä kuvatuista monimutkaisista epidemologisista arvauksista ja päättävien tahojen moraalikilpajuoksusta on kuoriutunut viheliäinen ympäristö, jossa oleminen tekee henkistä pahaa. Yhtäkkiä on normaalia todeta , että tuntuu pelottavalta kun toiset ihmiset eivät peitä kasvojaan suojaimella vaikka olisivat ypöyksin. ”Hymystä” on tullut synonyymi vahingollisuudelle, kun asiat ovat levinneet käsiin ja ymmärretty väärin.

Ja suojain muutenkin, se ei ole enää suojautumiseen, mihin esimerkiksi THL ohjeistaa. Se on symboli. Suojautua tarvitsisi (jos nyt maskilla suojautumisesta ylipäätänsä on hyötyä, tämähän on epävarmaa) tilanteissa, joissa tarttumisriski on suuri, eli THL:nkin mukaan sisätiloissa, joissa ollaan lähellä toisia pitkiä aikoja. Suurimmassa osassa paikkoja ei ole mitään miltä nykyisen turvallisuustason kriteereillämme suojautua.

 

 

Sen sijaan olemme päätyneet tilanteeseen, jossa kasvosuojainta käsketään pitämään kirjaimellisesti muuten vain. Se on pelkkä merkki siitä, että täällä olevat ovat ”suojautuneet”, täällä olemme vastuullisia. Se laitetaan näytiksi niille, joilla ei tartuntaa ole, jotta oikeintoimintaa korostettaisiin.

Olin hiljattain eräässä pienessä ulkotapahtumassa, jonka ohjeissa oli suositeltu suojainta pidettävän tilanteissa, joissa lähikontaktia ei voida välttää. Päivälle sattui sateinen sää, ja harvat ihmiset kulkivat yksinään loskaisella alueella märkä ja siten kirjaimellisesti turha suojain kasvoillaan. Eräs järjestäjähenkilö pysäytti minut ja sanoi että ”alueella on maskipakko”. Katsoin epäuskoisena ja totesin kärsivällisesti ohjeistuksessa sanottavan toisin. ”Ohjeistukset muuttuivat tänään aamulla. Sitä pitää pitää kaikkialla. Valitan. Tämä nyt on näin.” En ole vuorovaikutustaitoinen henkilö joten en jäänyt väittelemään vaan käännyin kiireeseen vedoten pois. Jätin heidät puuhastelemaan ja ajoin kotiin. Hiljaisen parkkipaikan laidalla seisoi yksinäinen mies tihkusateessa, yllään huomioliivi ja suunsa peittona, nenän alapuolella kasvosuojain.

 

 

Joko alkaa valjeta, mikä minua tässä vouhotuksessa ärsyttää? Se on kaiken paisuminen järjettömiin mittasuhteisiin, asioiden irrottaminen kontekstistaan, pienten ja triviaalien huomioiden nostaminen Vallitseviksi Totuuksiksi, joiden kritisoimisesta syytetään. Ja varmuuden vuoksi -ajattelun totaalinen inflaatio. En pidä sen näkemisestä, kuinka älyttömiä asioita, kuinka helposti, ja kuinka monet tahot on saatu tekemään ”varmuuden vuoksi”. Olen lukenut mitä erilaisimpien liittojen, järjestöjen ja vastaavien omia ohjeitaan siitä, kuinka juuri heillä toimitaan vastuullisesti. Yleensä se on ”suojaimen käyttäminen” aina ja kaikkialla. Se on helppo, yksinkertainen ja antaa hyvän kuvan. Meillä onkin maskipakko, me olemme vastuullinen järjestö.

Kaikkein pahinta on, kuinka tästä suojaimesta ja sen käyttöpakosta on kirjaimellisesti tullut yhden totuuden kultti. Se, että maskiksi kutsuttua suu-nenäsuojainta tulee käyttää aina, on Totuus jota ei saa kyseenalaistaa, sillä se on Valeuutinen! Vaikka kyseessä on alati käynnissä oleva tieteellinen prosessi, tutkimukset, interventiot, pohdinnat ja analyysit jotka ovat vielä pahasti kesken. Mutta ei-toivotut tutkimuksen tulokset siivotaan somealustoilta Valeuutisina

 

Kuinka maskista onkaan tullut keino näyttää moraalisuutensa, vaikka sinällään se ei tarkoita yhtään mitään, vaan on pelkkä kolkko ja täysin ontto muunnelma vaadittavasta ammattimaisen kliinisestä suojautumisesta. Miksi ihmiset ovat näin pelokkaita ja helposti ohjailtavissa? Mihin asti varmuuden vuoksi -ajattelu seuraavaksi menee? Minkä normaaliin olemiseen kuuluvan asian seuraavaksi kolumnoidaan olevan moraalitonta, pelottavaa ja vaarallista? Mitä seuraavaksi kuitataan toteamalla, ”ihan vain varmuuden vuoksi”?

Vielä anekdootti. Ottaen huomioon, että liukastumisiin ja kaatumisiin kuolee joka vuosi paljon enemmän ihmisiä kuin nyt tähän tautiin, voisi hyvä varmuuden vuoksi -suojautumisen tapa olla pakolliset kypärät aina. Niiden ei tarvitsisi olla sertifioituja, mutta jotakin pään päällä olisi oltava näyttämässä hyvältä. Samalla logiikalla kuin, varmuuden vuoksi pidettävä ”maski”.

Aivan lopuksi vielä hieman rauhallista ja sovittelevaa puheenpartta. Kuulehan, sinä siellä. Varmasti poikkeusolot ahdistavat ja hermostuttavat jo sinällään. Kaikki asiat eivät kuitenkaan ole sellaisia, että juuri sinä voisit tehdä niille yhtään mitään. Vaikka kuinka haluaisit olla avuksi ja hyödyllinen, tehdä vielä jotakin enemmän, joskus on vain hyväksyttävä se, että tässäkään kriisissä ei ole kyse sinusta. Sinulla ei ole yksin avaimia käsissäsi pandemian eikä liioin esimerkiksi ilmastokriisinkään ratkaisemiseen. Vaikka kuinka tekisi mielesi pukea kankaista kasvosuojainta näytille jokaiselle tiloihisi tulevalle, on se lopulta yhtä hyödyllistä kuin kerran käytettävän muovipillin vaihtaminen kerran käytettävään uusiomuovipilliin. Keskity ennemmin siihen, mikä roolisi on ja miten sitä voisit parhaiten toteuttaa. Emme ratkaise pandemiaa pitämällä moraalisten ihmisten kesken kasvoillamme leikkisuojaimia emmekä ilmastokriisiä vaihtamalla henkilökohtaisia kulutustuotteitamme sellaisiin joiden pakkaus näyttää ekobrändätyltä. Tämä ei ole sinun taistelusi.

 

Kuvat: Freepik ja Ecologic Vectors by Vecteezy

 

 

Korona-kriisi on havainnollistanut, mikä suurissa päätöksentekoketjuissa mättää

Vaikkei sitä uskoisi, olen kuuliainen kansalainen, joka pitää viranomaisten ohjeista. Pandemia-aika on osoittanut, kuinka rasittavaa on, kun noin 3545613434321 tahoa haluavat lausua jotakin, ja kuinka helpottavaa silloin on, että edes yksi taho on Virallinen.

Viranomainen tai muu yksittäinen taho saattaa viestiä jotakin, minkä jälkeen viestin paisutteluun, kouhkaamiseen, vouhkaamiseen, meuhkaamiseen, kärjistämiseen, kauhisteluun ja nahisteluun osallistuu rasittavan moni toimija. Median edustajat, kaikenlaisten yritysten, liittojen, kerhojen ja piirien toimihenkilöt, poliitikot, vaikuttajamarkkinoijat sekä sosiaalisen median käyttäjämassa. Toimijat viestivät eteenpäin ja alaspäin toisilleen ja jälleen toisilleen, ja viestit sen kun pursuavat.

Joku voisi kehua välittymisen tehokkuudesta, mutta eri taholta toiselle kulkevissa viesteissä on luonnollisesti se ongelma, että ne muuttuvat matkalla. Jos yleinen tendenssi on oman tietyn ominaisuuden performointi, lisää jokainen toimija tätä ominaisuutta uuden kerroksen, ja viesti muuttuu entisestään.

Kiinnitin jo noin kuukausi sitten huomiota siihen, kuinka erilaiset tahot toimivat ensimmäisten ohjeiden, määräysten, suositusten ja ehdotusten tullessa. Kutsuin sitä vastuullisuuden kilpaperformoinniksi.” kirjoitin huhtikuussa. Kerroin esimerkkejä siitä, kuinka esimerkiksi urheilun lajiliitot ja jälleen niiden alaiset toimijat ovat hyveellisyyshalussaan muotoilleet yhä kummallisempia yksittäisohjeita yleisten sanomien pohjalta.

Jos yksi viesti lähtee eteenpäin, ja jokainen taho haluaa oman vastuullisuutensa tai muun vastaavan ominaisuutensa korostushalussaan lisätä siihen vielä yhden kerroksen, muuttuu alkuperäinen viesti lopulta merkittävästi. Siinä vaiheessa, kun ylhäältä lähtenyt viesti saavuttaa lopullisen toimijan, saattaa se olla muokkautunut älyttömäksi.

Erittäin konkreettinen ja suorastaan numeerisen tarkka esimerkki oli eräs seitsemännen luokan luokkaretkemme. Bussi retkelle lähti kello 10.00. Varmuuden vuoksi luokanvalvoja oli pyytänyt meidät, varmuuden vuoksi, parkkipaikalle kello 9.45, ja kertonut tämän eräälle toiselle opettajalle. Tämä toinen opettaja sanoi englanninopettajalle, varmuuden vuoksi, että meidän tulee olla paikalla kello 9.40. Englanninopettaja päätti siis varmuuden vuoksi lopettaa tuntinsa kello 9.30. En muista, oliko ketjussa vielä neljäskin osa, ja kuinka monta kymmentä minuuttia lopulta tyhjällä parkkipaikalla varmuuden vuoksi odotimme, mutta tapaus kertoo erittäin havainnollisesti, mitä viestille tapahtuu, kun se kulkee läpi ylivarovaisen viestintäketjun. Jokainen lisää ”varmuuden vuoksi” jotakin omaa.

Luokanvalvoja oli lopulta muuten hämmentynyt, kun saavuimme paikalle lähes puoli tuntia etuajassa.

Koronapandemiatilanteeseen liittyvä käytännön esimerkki (yksi lukuisista) on maskisuosituksista viestiminen. Hyvin harva taho, iltapäivälehdet kaikkein vähiten, ymmärsivät mitä Virallinen Viranomainen THL viesti tiedotustilaisuudessaan 13.8. He viestivät, että jatkossa Virallisen maskisuosituksen antaa kukin sairaanhoitopiiri. Monen sairaanhoitopiirin suositus onkin selkeä, ja löydettävissä ko. sairaanhoitopiirin sivuilta nopeasti.

Lukuisat organisaatiot, joiden alaisuudessa on organisaatioita, joiden alaisuudessa on organisaatioita jne. voisivat optimaalisimmillaan kuljettaa lävitseen yksinkertaista viestiä: noudattakaa sairaanhoitopiirienne ohjeita. Mutta sen sijaan ne lisäävät omia kerroksiaan, leikkivät itsenäisiä epidemiologisen arvioinnin osaamiskeskuksia, ja tuloksena on esimerkiksi Olympiakomitean kaltaisia älyttömyyksiä: maski päähän AINA KUN MAHDOLLISTA!

Mitä viestii esimerkiksi yksittäisen joukkueen yksittäinen johtaja kymmenelle pienelle pelaajalleen, jos seura antaa muokatun version ohjeesta, joka on piirin muokattu versio ohjeesta, joka on lajiliiton muokattu versio ohjeesta, joka on olympiakomitean muokattu versio ohjeesta, jonka alun perin antoi mitä luultavimmin varsin asiantunteva viranomainen? Entä jos ketjun joka osa on yleiseltä persoonallisuudeltaan pelokas, jopa vainoharhainen? Mikä kaikki ehtiikään vaikuttaa, kun viestintäketjut ovat tällaisia!

En muuten edes mene siihen, kuinka ulospäin viestittävä viranomaisen päätös puolestaan syntyy. Siitä kuviosta ja siihen vaikuttavista tekijöistä en edes tiedä.

Tämän hetkinen tilanne on joka tapauksessa surullinen sekoitus epämääräistä viestintätulvaa, jossa jokainen taho yrittää vuorotellen viestinnässään korostaa, kuinka hyveellinen ja oikeellinen on, ja kuinka siksi vielä hieman viilaa tiukempaan suuntaan alkuperäisiä viestejä. Kärsimme muutenkin informaatiotulvasta. Se peittää alleen eikä jätä rauhaan missään. Se on ylivirittynyt hyperverkosto, joka jatkuvasti rakentaa uusia säikeitä.

Vielä sellainen alueellisen epätasa-arvon aspekti, että konkreettinen paikka, josta keskeiset viestit usein lähtevät liikkeelle, on todennäköisesti Helsinki. Helsingissä ovat niin urheilun kuin monen muunkin harrasteen keskusjärjestöt ja pääkonttorit lisäämässä ensimmäisiä, kaikkein paksuimpia kerroksia kuulemiinsa viesteihin, ennen kuin lähettävät ne maakuntiin jatkojalostettaviksi.

Tuomas Peltomäki kysyi Twitterissä onko korona paha flunssa, syövän kaltainen vai eksistentiaalinen uhka. Se on ehdottomasti eksistentiaalinen uhka, yhdistettynä tähän informaatiokurimukseen, joka itseään ruokkien ei tunnu loppuvan milloinkaan.

 

Banalisaatio. Osa 1

Koirat haukkuvat, karavaani kulkee. Zeitgeist on Humans of Late Capitalism. Mikä oli joskus arvokasta, on nyt ainoastaan banaalia. Hukumme some-sotiimme, turrumme tuotteisiimme, mainostamme itsemme henkihieveriin.

Kirjoitan tästä kaksi osaa. Tästä, kuinka mikään ei tunnu miltään.

13457

Mikään ei kuvaa juuri nyt zeitgeistia niin osuvasti kuin Humans of Late Capitalism (@HumansOfLateES)

Mikään ei tunnu enää miltään, vaan kaikki on absurdia, laimeaa puuroa. Kaikki on yhtä banaalia massaa. Kuvissa ylituotteistettu irvokkuus kohtaa karun ja karkean massaelämän. Luksusbrändit ja halpamerkit yhdistyvät epämääräiseksi ketjuksi, eläimet ja lapset nuolevat tai käpälöivät symboliarvonsa menettänyttä materialismia, älypuhelimet ja kosketusnäytöt ovat korvanneet kaiken kaikkialla missä voivat, ja jokaiseen mahdolliseen ympäristöön tunkevat ruokalähettien neliskulmaiset laukut.

Kaikki on vain tuotetta, joka ei tunnu miltään, ja juuri turtumus on se tunne, jota kuvatkin kaikkein vahvimmin välittävät. Olen, me olemme, turtuneet tähän informaation ja moraalin ja materian ja taistelun ja tekstin ja digitalisaation ja arvojärjestelmien pirstaloituneeseen paljouteen

*

Viides huhtikuuta fiilistelin. ”Päättymätön ja lakkaamaton järjestelmien systeemi ja hyperverkottunut koneisto on astunut ensimmäistä kertaa lyhyessä historiassaan sivuun. Jotain peruuttamattoman fundamentaalista on muuttunut. Systeemi jarruttaa. Jotain tapahtuu” Kirjoitin, kuinka haluan velloa poikkeustilassa, ja kuinka nautin ylipäätänsä siitä tunteesta, että jotakin kokonaislaatuisen uutta siirtyy raiteiltaan. Jotain muuttuu. Mutta entä jos siirtymiseksi kutsumani jääkin auki? Systeemi on astunut sivuun, iloitsin, mutta entä jos se sivuun vain jäikin? Entä jos kyse on vain siitä, että viimeisetkin mahdolliset hyvän pysyvyyden rippeet yksinkertaisesti lakkasivat. Poistuimme, mutta emme astuneet uuteen, ainoastaan poistuimme. ”Uusi normaali”. Bullshit. Ei mitään uutta. Mikään ei ole sellaista, etteikö se ajan myötä turboahdetussa maailmassa turruttaisi.

*

*

Ei
Ei mikään mulle riitä enää ei
Ei mikään tunnu miltään enää ei

Minä oikeasti liikutuin, kun kuulin tämän varsin tavanomaisen Cheek-biisin ensimmäisen kerran. Oli menossa jokin voimakkaan tunnepitoinen kokemus jollakin leirillä kun olin teini-ikäinen. Olin päässyt jonnekin, jota olin odottanut pitkään, mutta pettynyt vaikeasti artikuloituvaan mitäänsanomattomuuteen, ja kun yössä pari kaveria soitti kappaletta kaiuttimesta, liikutuin. Tämähän kertoo Minun Tunteistani juuri nyt!

*

Muistan että jotkut, ehkä jokin kolumni tai yksittäinen twiitti, tunsivat alkukeväästä ärtymystä julkimoiden kornista korona-maailmankonsertti-tempauksesta. Eivätkä ainoastaan sen yleisen korniuden vuoksi, tai asetelman, jossa rikkaat hyväosaiset kiillottavat sädekehiään ja pyrkivät luomaan kuvaa, jossa ”we are all in this together”. Vaan siksi, kuinka se mursi epämukavan muurin. Useat olivat tunnistaneet sen ilmiön, missä tunnetun muusikon kaltainen supertähti edusti tietoisen keinotekoisesti jotakin Toista. Jotakin hienompaa, ylempää ja ihailtua, jotakin, joka ei ole samalla viivalla oman itsen kaltaisen tavallisen kuolevaisen kanssa. Ja tästä rajasta, tästä kategoriasta, pidettiin! Mutta jos kuka tahansa maailmantähti on vain samanlainen särisevä osa jaettua ruutua keskellä olohuonettaan, ei ole enää tunnistettavissa erityisyyden kategorioita, eikä oikein mitään. Tarvitsemme kategorioita, väitän, yleisenä käsitteenä. Mikään ei tunnu miltään. Mitä edes toivomme ja haluamme? Mitä banaalista voi nousta? Halutaanko sieltä nousta? Onko arvostaminen sinällään toivottu kyky, onko toivominen toivottu kyky, onko oleminen, ja niin edelleen. Näin kysyessä tämä menee monimutkaiseksi.

*

Minä en pidä postmoderniuden tendenssin tuottamista viboista, vaikka postmoderni sinällään on vielä toki systemaattisempaa perehtymistä vaativa aihekokonaisuus. Mutta minä en enää pidä siitä kaiken purkamisen ja hävittämisen ja päälaelleen kääntämisen ja häivyttämisen ja sekoittamisen tunnusta. Kuinka kielletään yksilö ja identiteetti ja subjekti ja kategoria ja normi ja kieli ja kaikki mahdollinen, korostetaan korkeintaan banaalia ruumiillisuutta, ja ihanteeksi tuntuu jäävän vain epämääräinen hyllyvä massa.

Maailmassa ja työssä ja yhteiskunnassa ja kaikessa on niin paljon vastenmielistä, mutta kaiken kielteisen nimeämisen vain jatkuessa tulen joskus kysyneeksi, mikä on toivottu tila ja tilanne.

– What would constitute a perfect day for you?
– synttärit mcdonaldsissa ja kaikki luokkakaverit paikalla paitsi se yks kiusaaja jota ei oo kutsuttu
– mun olis sensory deprivate tankissa opiaateissa

Tämä on paras tähän mennessä löytämäni tiivistetty kuvaus tämän epämääräisesti artikuloituvan nykyisen postmoderni-ihmisen sielunmaisemasta ja niistä lopullisista tavoitteista jatkuvan kaiken kielteisen ja purettavan osoittamisen jälkeen.

Lainaus on Johannes Ekholmin romaanista ”Rakkaus niinku”, jonka häikäilemättömän self-insterteiksi (ja self on tässä laaja kokonaisuus meitä tällaisia epämääräisiä nykynuoria, sukupolvikokemus suorastaan) kirjoitetut hahmot käyvät keskenään dialogia. Kirja – kauttaaltaan dialogimuotoisesti ja siten puhekielellä kirjoitettu – tulee niin iholle että lukeminen tekee lähes kipeää.

Loputtoman banaaliuden kulminoituma. Banaaliuden suoranainen ylistys. Banaaliuden klisee, synttärit pikaruokaravintolassa, on ainoa, mitä löytyy tästä tunteesta nostettavaksi jalustalle. Emme haluakaan mitään. Tämä tällainen vellominen on hyvä näin.

Toisen kommentin sanova hahmo on läpi kirjan rooliltaan mcdonaldsin maininneen päähenkilön eräänlainen omantunnon ääni, jonka jokainen repliikki edustaa teoksen asetelmassa sitä perimmäisintä sukupolvikokemuksen omaa ääntä. Ja mitä hän sanookaan.

Sensory deprivation tankissa.

Ei edes mitään banaalia. Vaan yksinkertaisesti, ei mitään.

Ei mitään.

Kielteinen osoitetaan, revitään, mutta mitään ei edes toivota tilalle. Arvostaminen on menettänyt kaikki ulottuvuutensa.

Kaikki on vain tuotetta, joka ei tunnu miltään, ja juuri turtumus on se tunne, jota kuvatkin kaikkein vahvimmin välittävät. Olen, me olemme, romaanihenkilöt ovat, turtuneet tähän informaation ja moraalin ja materian ja taistelun ja tekstin ja digitalisaation ja arvojärjestelmien pirstaloituneeseen paljouteen.

Kuva: Designed by timolina / Freepik

Asiaa turvavälistä – ihminen vs. auto

75c83dc5d24101d1a9ac2355e88c9d89

Hämmästyttävän kyseenalaistamattomasti on ihmisistä tehty autoja, mitä voidaan pitää ilmeisessä problemaattisuudessaan varsin kiehtovana”

 

 

Muista turvaväli! Keltaisena loistava teksti mustalla taustalla ei varmasti jää huomaamatta, kehotus on paikallaan. Tämä ruuhkaisen Itä-Vantaan kohta, koko Suomen keskeinen logistinen väylä, vaatii huomaavaisuutta ja tarkkaavaisuutta jotta liikenne ja elämä sujuvat. Ajoneuvot ovat vierekkäin kolmella kaistalla, raskasta liikennettä on runsaasti. Vaikka pyrin ajamaan tarpeeksi kaukana edessä olevasta kuorma-autosta, kiilaa usein kuitenkin jokin oman elämänsä vauhtijalka edelleni ahtaaseen rakoon. Saatan joutua jarruttamaan. Hän ei muista turvaväliä, ja liikenne vaarantuu.

Kehä 3-lla on muistettava turvaväli, sillä se on Suomen kaikista väylistä ruuhkaisimpia, keskeinen logistinen ydinsuoni koko maan toimimisen ja pystyssä pysymisen kannalta. Onkin varsin loogista, kuinka akuuttien kelitiedotteiden puuttuessa vaihtuvanäyttöiset kyltit väylän yllä ja vierellä ohjelmoidaan näyttämään aina ajankohtaista viestiä: muista turvaväli.

Auto on tappava kone. Erittäin vaarallinen, tämä opetetaan jo lapselle. Ei ihme, että sen käyttämiseen vaaditaan lakisääteinen koulutus, ja sitä säätelee tiukka normisto. Kuljettajan on oltava alati valppaana. Auton käyttäminen ei ole luonnollisuus, normi tai ihmisoikeus, vaan eksklusiivinen ja poikkeuksellinen toiminto, johon on varattu erilliset väylänsä massiivisine sääntökoodistoineen. Ne täysi-ikäiset, joilla on taloudellisia, ajallisia ja taidollisia resursseja sekä omaa halua ja kiinnostusta voivat opiskella itsensä osaksi näiden hengenvaarallisten peltiratsujen käyttäjien eksklusiivista joukkoa.

Turvavälin käsitteellä viitataan siihen fyysiseen etäisyyteen, joka tiellä ajavan tulee pitää edessään olevaan ajoneuvoon. Autokoulun oppaissa suositellaan turvaväliksi noin neljää sekuntia, minkä pituus metreissä riippuu ajonopeudesta. Esimerkiksi moottoritiellä tuo matka, turvaväli on metrimääräisesti jopa yli sata metriä.

Turvaväli on äärimmäisen tärkeä, sillä se mahdollistaa nopean reagoinnin. Autolla ajamista varsinkaan suurilla nopeuksilla ei sinällään voida pitää turvallisena, ja kuljettaja saattaa milloin tahansa joutua tekemään äkkipysähdyksen. Mikäli tielle sattuu esimerkiksi hirvieläin, olisi satasta viilettävä auto ilman kuljettajan aktiivista toimintaa osa potentiaalisesti tappavaa kolaria. Jollei perässä tuleva reagoi myös, syntyy ketjukolari. Auto toisensa perään, tömps, tömps, tömps, sillä ilman kuljettajan reagointia vauhdissa oleva kappale ei pysähdy vaan jatkaa matkaansa. Turvaväli mahdollistaa tämän pienen reagointiajan ennen syöksymistä toisen puskuriin. Kuljettajan on pysäytettävä kulkuneuvosta kohti vääjäämätöntä tuhoa viilettäväksi tappokoneeksi muuttunut peltiheponsa muutamassa sekunnissa, ja otettava se napakalla jarrujen käytöllä jälleen haltuunsa.

tiehallinto

Annotation 2020-05-10 025754

Korona_IG-FB-etäisyys_530

Muista turvaväli! Oranssilla keskofontilla painettu teksti valkoisella pohjalla ei jää huomaamatta, sillä kyltti on silmien korkeudella ja keskellä käytävää. Täällä ei kuitenkaan liiku ajoneuvon ajoneuvoa, vaan ihmiset ovat täällä yksinkertaisina ja paljaina, sellaisinaan. Muista turvaväli, lukee muuallakin kuin marketin aulassa, se lukee kauppojen seinillä ja sanomalehtien mainoksissa. Se lukee sosiaalisen median postauksissa, joita tuottavat tahot pikkufirmoista metsähallitukseen.

Kulkiessamme marketissa, leikkipuistossa tai metsäpolulla emme kuitenkaan kuljeta tappavan vaarallisia peltikoneita, vaan ainoastaan paljaita itsejämme. Sanoitettu sosiaalinen todellisuus on kuitenkin juuri nyt se, että jokainen mahdollinen yksilö on potentiaalisesti myrkyllinen ja kartettava. Pelkkä määreetön oleminen sellaisenaan on muuttunut eksplisiittiseksi toiminnaksi, jossa tietoisesti ohjataan ja kuljetetaan ulkoista, erillistä, hankalaa ja vaarallista tappolaitetta. Tappolaite ei kuitenkaan juuri nyt ole moottorilla ja pyörillä varustettu erillinen, eksklusiivista lupaa vaativa objekti, vaan sen olemus on sulautunut vääjäämättömästi ja totaalisesti omiin ruumiisiimme. Emme ole astuneet kyytiin tai ottaneet käyttöön, vaan se on levinnyt diskursiivisesti osaksi erottamatonta sosiaalista kokemustamme, ja hallitsee meitä toiminnastamme riippumatta.

Turvaväliretoriikka on niin sulavasti liukunut liikennekulttuurin maailmasta ihmistä sosiaalisena olentona ja toimijana sanoittavaan kieleen, ettei varsinaista paikan ottamisen prosessia kykene edes havaitsemaan. Puhe on niin normaalia ja yleistä, että tuntuu kuin sitä olisi käytetty aina. Hämmästyttävän kyseenalaistamattomasti on ihmisistä tehty autoja, mitä voidaan pitää ilmeisessä problemaattisuudessaan varsin kiehtovana.

Muistetaan ne turvavälit, voidaan kun muistetaan turvavälit, ja sitten ne turvavälit. Puheeseen on jo ehtinyt turtua, se on vallannut koko julkisen puheen kentän aina kaverikeskusteluista ministerien tiedottamiseen saakka, ja kaiken siltä väliltä. Kavereiden kanssa saa leikkiä, jos muistaa turvavälit. Kouluissa pidetään turvavälit.

Kun esimerkiksi kouluissa pidetään turvavälit, ovat ihmiset toimijan sijaan vaarallisia käyttöesineitä, potentiaalisesti tappavia, ulkoista tarvetta varten rakennettuja objekteja, joiden jokainen liike on tarkan normitettu ja säädelty. On oltava jatkuvasti valppaana, keskittyminen ei saa herpaantua tiestä ja liikenteestä. Käyttäminen vaatii eksklusiivista taitoa ja erittäin laajaa sääntelykoodistoa. Ihmiset käyttävät itseään – missä ilmaisuna on jo sinällään sisäinen paradoksi – hankalina ja ennen kaikkea joka hetki tietoisesti ajettavina välineinä, joiden tappavuutta on hallittava ja kontrolloitava tiukasti.

Ajoneuvon käyttäminen on paitsi vaikeaa myös sen vuoksi jatkuvan valppautensa vuoksi kuormittavaa, ja sen vuoksi ammattikuljettajille on määrätty lakisääteiset lepotauot. Ajoneuvon käyttäminen, tappavan koneen hallitseminen asianmukaisesti, on katsottu laissa asti niin vaikeaksi, ettei sitä saa tehdä kuin yhdeksän tuntia päivässä. Tämän jälkeen on lopetettava ja levättävä tietty määrä, ennen kuin suoritus voidaan aloittaa uudelleen.

Meistä ollaan kuitenkin diskursiivisesti luomassa ympärivuorokautisia ammattikuljettajia vailla minkäänlaisia lepovelvollisuuksia tai -oikeuksia. Kunnianhimoisesti kaikkea sosiaalista tilaa ollaan sanoittamassa äärimmäisen normitetuksi liikenneväyläverkostoksi, jossa pätee alati harjoitettava valppaus, joka kumpuaa siitä ymmärryksestä, että allamme on potentiaalinen tappokone. Emme kuitenkaan kykene parkkeeraamaan ja sammuttamaan tappokonetta ja astumaan siitä ulos, vaan sen olemus, tappavuus, varottavuus, sekä äärimmäisen hallinnan ja kontrollin tarve on sulautettu omiin tajuntoihimme.

On tehtävä pari huomautusta. Ensinnäkään, en ota kantaa siihen, toimivatko ihmiset konkreettisesti turvaväliperiaatteiden tai vastaavien mukaisesti, vaan kiinnitän huomiota nimenomaan siihen, millaista maailmankuvaa turvaväliretoriikalla luodaan.

Toisekseen, en tietenkään kiellä sitä, että keskuudessamme leviää tarttuva tauti, jonka leviämistä vältetään sillä, että ihmiset eivät ole liian läheisessä kontaktissa toisiinsa. Tämän kaiken voi kuitenkin ilmaista esimerkiksi oheisen kaltaisella fraasilla. Ihminen sinällään ei liene missään vaiheessa muuttuneen vaikeasti käytettäväksi ajoneuvoksi, jota on jatkuvasti kontrolloitava ja hallittava turvavälin ja muiden liikennesääntöjen kaltaisilla periaatteilla. Voisimme muotoilla toivottavat toimintamallit luomatta vastaavaa problemaattista diskurssia.

Voisimme esimerkiksi olla yksinkertaisesti suorempia ja selvempiä. Voisimme tilannekohtaisesti tarkastella, mitä toimia ihmisten ei toivota tekevän, jotta mahdollinen tartunta ei leviä heidän keskuudessaan. Älkää luokassa kosketelko toisianne ja peskää kädet kun tulette sisälle, ja niin edelleen ja niin edelleen. Älä mene kaupassa muiden asiakkaiden lähelle. Pidä etäisyyttä muihin asiakkaisiin. Älä tule tätä lähemmäksi. Älä koskettele kaveriasi kun tapaatte. Meillä riittää kyllä käypää kieltä käytettäväksi, usein jopa sellaista, joka ainoastaan selkeyttää ja konkretisoi vaikeita ohjeistustilanteita.

Muistakaa turvavälit. Kuumakallet ja kaasujalat kehä kolmosella, muistakaa turvavälit.

paasiainen-some-turvavali

”Meistä ollaan kuitenkin diskursiivisesti luomassa ympärivuorokautisia ammattikuljettajia vailla minkäänlaisia lepovelvollisuuksia tai -oikeuksia. Kunnianhimoisesti kaikkea sosiaalista tilaa ollaan sanoittamassa äärimmäisen normitetuksi liikenneväyläverkostoksi, jossa pätee alati harjoitettava valppaus, joka kumpuaa siitä ymmärryksestä, että allamme on potentiaalinen tappokone.”

Kuvat: Disney, tiehallinto, THL, Liikennevirasto (nyk. Väylävirasto)

Byrokratia ja videopalaverit tuhoavat ihmisyyden

mutta silloin kun
meidät voisi muuttaa kirjainyhdistelmiksi ja sirotella paperille
kun meidät voisi vangita kuviin ja kaavioihin
kun me mahtuisimme pilkkujen, pisteiden ja sulkeiden väliin
kun me kuuluisimme kielessä ja meillä olisi alku ja loppu
kun meidän yhtälöllämme olisi ratkaisu
kun irrationaaliluku saa päätteensä ja viimeinen numero piirretään

meitä ei enää ole jäljellä

Kaupunkia hallitsee pelko. Vaarallinen poikkeustila aiheuttaa säädöksiä, niihin suhtautumista ja niiden tulkintaa eri tavoin. Byrokratia, siinä merkityksessä jossa sitä tässä käytän, on yksi keskeisistä pelon hallitsemisen keinoista. Pelon hallitsemisen nimenomaan kaikkialta päälle vyöryvänä tunteena, jonka irrationaalisuutta vastaan on taisteltava panssaroimalla itsensä mahdollisimman järkähtämättömäksi.

Tarkoitan byrokratialla juuri nyt sääntöihin sitoutuvaa pikkutarkkaa ehdottomuutta. Sellaista systeemiä, josta on riisuttu kaikki mahdollinen spontaanius ja jonka pieninkin osa on tarkasti ennalta määrätty ja säädelty. Sellaista systeemiä, joka on alusta loppuun suljettu, rakennettu ja ohjelmoitu, siten että sen läpi kuljetetaan kappaleita ja tuotteita sadan prosentin automaatiolla.

3715643

Kun kansallisista sivistyksellisistä perusoikeuksista huolehtivat kirjastot saivat avata ovensa, eri toimijoiden suhtautumiset asiaan poikkesivat toisistaan. Julkisina laitoksina kirjastot ovat osa julkisen vallan koneistoa, johon byrokraattisuus on jo sinällään sisäänrakennettuna, mutta joissa sen on myös mahdollista kulminoitua abstrakteihin, lähes sotilaallisiin mittasuhteisiin.

Toisten kaupunkien kirjastot vain avasivat ovensa. Avasivat, miehittivät lattiat ja ilmoitustaulut samanlaisilla opaskyltityksillä jotka ovat hallinneet päivittäin käytettyjä julkisia tiloja jo kuukausia, ja antoivat sen tapahtua mitä tapahtumaan pitää. Käytävillä päivystävät vartijat muistuttamassa sotilaallisenkaltaisesta poikkeustilasta, mutta niiden keskellä voi kävellä hiljaa, ääneti ja vähäeleisenä, ja asettaa liikkeensä niin että pakollinen tulee inhimillisesti suoritettua. Sisään, kirja, toinen, kolmas, jokin, ulos.

Tässä kaupungissa puolestaan pelko sai asettamaan tienoon ainoaan kirjastorakennukseen mahdollisimman järkähtämättömät säännöt ja pikkutarkan sotilaallisen kurin. Kyltit asetettiin erottamaan kirjantarvitsijat ja kirjat toisistaan, ja silmillä nähtävien teosten poimiminen estettiin sääntöihin vetoamalla. Me emme saa hakea sitä sinulle. Koska nämä ovat säännöt. Emme voi poiketa lainkaan. Emme metrin vertaa, pilkun vertaa, säännöt ovat ehdottomat, säännöt ovat pyhät. Säännöt.

Mitä poikkeustilampi, sitä kurimpi. Sitä järkähtämättömämpi ja tiukempi. Pelon tilanteissa ihmisten pelkoihin reagoidaan suorittamalla helpotus, jossa poistetaan subjektius. Poistetaan ihmiseltä toimijan taakka, ja asetellaan maailma niin tiukoilla säännöillä määriteltyihin rakenteisiin, että kulkijat sen läpi voivat olla tahdottomia koneita. Suljettu systeemi, jonka läpi kuljetetaan kappaleita ja tuotteita sadan prosentin automaatiolla.

Byrokratiassa, sanan tässä merkityksessä, yksikään asia ei tapahdu ihmissubjektin kautta. Jokapäiväisen koetun elämän mikrotilanteet sellaisinaan on häivytetty olemasta. Jokainen liike tapahtuu ylemmillä ja aina ylemmillä tasoilla, monimutkaisissa hallinnollisissa portaissa ja niiden linjauksissa ja määräyksissä. Ei ole tilanteita, joissa mietitään ja katsotaan, kuinka toimitaan, sillä toimijaa ja ajattelemisen taakkaa ei ole olemassa. On vain hallinnollista massaa, kasvottomia valtakoneistoja joiden rattaissa tihkuu pelko ja paniikki.

Minkä vuoksi olen huolissani koetun elämän mikrotilanteiden katoamisesta? Ihmisen subjektiluonteesta ja tavasta olla vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa, ja tämän poistumisesta alistamalla koko ympäristö mekaaniseen ja suljettuun prosessiin? Sillä sinälläänhän tämä prosessi luo sitä turvallisuudeksi nimettyä: kaikki on hallittavaa ja tarkkailtavaa. Kaikki on paljasta ja ennustettavaa, kaikki on järjestyksessä, kaikki on determinististä. Ihmisten sairastumisen todennäköisyyttä voidaan konkreettisesti pienentää, mitä voitaisi pitää toivottavana asiana. Ennustettava ja hallittu elämäkin lienee elämää, ja toivotut toiminnot tulevat lopulta tapahtumaan, vaikkakin hitaammin ja vaikeammin. Miksi siis olen huolissani?

yritämme nousta ja loistamme kultaa,
rajoittamaton sielumme pakenisi lastauslaitoja

hukutaan loputtomaan autovirtaan
kadotaan tavaratilaan

ja muutumme rahdiksi ja kuormaksi
ja tuloksena on aina vain nyrkkejä ja kyyneleitä
ja pelkkiä häviäjiä
olemme hauraita, olemme hauraita

emmekä enää osaa edes kaivata
ja unelmat rapisivat kuljetusväylän pintaan
ja vain tavaravirrat, yötä päivää

ja meitä lasketaan kapasiteettiin
eivätkä hammasratassilmät huomaa
sisimpämme kultaa, tähtiä ja timantteja

jäämme renkaisiin
jäämme renkaisiin
jäämme renkaisiin

Palatkaamme videopalaverin konseptiin ja siihen liitettyihin selityksiin. Laajentakaamme videopalaveri kaikkeen videopuhelusovellusten (esimerkiksi skype, teams, hangouts, zoom) sekä miksei myös tavallisen puhelimen kautta tapahtuvaan sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Tai kuten nykyhetken vääräleuat sanovat, toisten kanssa olemiseen etänä.

Toiset pyrkivät kieltämään poikkeustilan aiheuttamat konkreettiset mullistukset ja sanomaan, että samoja asioita voi tehdä edelleen: voi tavata – etänä, voi kahvitella – etänä, voi jopa bilettää – etänä. Kuten jo aiemmassa kirjoituksessani ”Voidaan tavata etänä – uusi kielenkäyttö sekoittaa ajan ja tilan” totesin, tämä on inhaa saivartelua ja sarja valheellisia väitteitä.

Toki alusta asti on kuulunut sellaisiakin ääniä, jotka muistuttavat, ettei videoyhteyden kanssa keskusteleminen korvaa oikeaa tapaamista. Syitä tälle esitetään useita, ja usein ne keskittyvät vuorovaikutuksellisiin nyansseihin, jotka liittyvät non-verbaaliin ilmaisuun. Pelkästään itse puhe on yhteyksien kautta huonolaatuisempaa eikä siksi välitä kaikkia sävyeroja. Lisäksi sosiaaliseen olemiseen aivan keskeisesti kuuluva (mikro)eleiden kirjo jää pitkälti välittymättä.

Tätäkin keskeisempää on kuitenkin videopuheluvuorovaikutuksen kaikkein latistavin ja typistävin piirre – sama joka rinnastuu byrokraattiseen hallinta-alistamiseen. Se kadottaa koko ihmisyyteen leimallisesti kuuluvan satunnaisuuden ja spontaaniuden. Videopuhelu, rentoa toverillista yhdessäoloa myöten, on mekaanisesti rakennettu, ulkoinen tekninen suorite. Sillä on aktiivisesti suoritettava alku sekä aktiivisesti suoritettava loppu. Siinä rakennetaan keinotekoinen episodi, jonka järkähtämättömän tiukoissa puitteissa tehdään sitä jotakin mitä voidaan.

Videopuhelu, ”etäläsnäolo” on sataprosenttista aktiivista osallistumista. Sosiaaliseen olemiseen sinällään kuuluu fundamentaalisesti määrittelemättömyyden olemus. Samassa tilassa on mahdollista sijaita kykenemättä lainkaan tyhjentävästi toteamaan, onko sosiaalinen episodi menossa vai ei, tai missä edes kulkevat erilaisten tilojen rajat. Koulurakennusten, leiripaikkojen ja vastaavien puitteissa on mahdollista ilman aktiivista määriteltyyn kokonaisuuteen osallistuvaa toimintaa olla osana sosiaalista toimintaa ja merkittävää sosiaalista tunne- ja tunnelmailmapiiriä, joka koostuu lukemattoman monista pikku osista. Tilanteiden alkua ja loppua on mahdotonta määrittää koska niitä ei määritelmällisesti ole ja juuri tämä tekee olemisesta niin arvokasta.

Mikä siis näkemykseni mukaan tekee ihmisestä ihmisen ja ihmisyydestä arvokasta on nimenomaan spontaanius ja järjestymättömyys. Indeterminismi, suunnittelemattomuus, ennalta-arvaamattomuus, kaaos. Rajojen ylittäminen, alittaminen ja koetteleminen, ylipäätänsä tietoinen ja aktiivinen suhtautuminen niihin. Toimijana oleminen, toimijuus, sitomattomana ja arvaamattomana subjektina liukuminen tilasta ja episodista toiseen. Ei ole tässä kontekstissa merkityksellistä, onko kyse ”vain” subjektin kokemuksessa vai jonkinlaisesta ”absoluuttisesta tosiasiasta”. Kyse on ylipäätänsä siitä, mikä on merkityksellisintä, ja merkityksellisyyden käsite itsessään on definitiivisesti läpikotaisin subjektiivinen.

On olemassa rajoja, sääntöjä ja ohjeita, jotka auttavat järjestämään jokapäiväisiä käytäntöjä, mutta nykyiseksi elämäksi ymmärtämämme ei toimisi ilman positiotamme suhteessa aktiivisena ja niitä käyttävänä toimijana, niiden mukaan kulkevan ohjelmoidun kappaleen tai tuotteen sijaan. Koko sosiaalinen maailma rakentuu satunnaisuudelle. Kaikki arvokas mitä toisistamme saamme, on nimenomaisesti kielen ja täydellisen kattavan määrittelyn ulkopuolella. Vangitsemattomana kuvilla, kaaviolla, pisteillä, pilkuilla ja sulkeilla.

(Samaisen teeman vuoksi en usko myöskään tekoälyn milloinkaan vastaavan ihmistä, sillä ohjelmoidulta koneelta puuttuu satunnaisuus, spontaanius, nimenomaisen ennalta määritellyn säännöstön ulko- ja yläpuolella oleminen ja käyttäminen. Se on suljettu systeemi. Toisaalta tekoälykeskustelu on kokonaisuudessaan toinen keskustelu.)

3694404

Emme voi vangita kaavoihin. Emme voi asettaa byrokraattisesti ohjattua järjestelmää, jossa ihmisen rooli mikroympäristön kokijana ja subjektiivisena toimijana on poistettu. Emme voi tehdä ihmisestä järjestelmien ohjaamaa ja byrokraattisesti hallituissa kulku-urissa liikkuvaa kappaletta ja tuotetta. Emme voi sulkeistaa sosiaalista vuorovaikutusta näkyvissä ja hallittavissa oleviin, säänneltyihin ja rajallisiin tiloihin ja tilanteisiin. Emme voi määritellä sitä minkä olemus definitiivisesti on määrittelemättömyydessä. Kun tätä kaikkea tapahtuu, tuntuu se turvallisuuden sijaan vaaralliselta ja pitemmän päälle väkivaltaiselta. Muutumme rahdiksi ja kuormaksi. Jäämme renkaisiin, jäämme renkaisiin.

Tämä kaikki on tietenkin vain oma käsitykseni ihmisyydestä ja sen arvokkaista piirteistä. Lisäksi, toki säännöt, järjestelmät, lait ja ohjeet ovat käypiä ohjailemaan yleistä elämän järjestämistä, mutta suhteessa niihin ihmisen on oltava kaiken aikaa subjekti. Eikä ihmisyyttä, varsinkaan sosiaalisuuden kautta tulkittuna, saa sulkeistaa miksikään sellaiseksi millä on rajat ja mikä ylipäätänsä voidaan erotella, pakata ja lausua. Näin sanon minä.

kun irrationaaliluku saa päätteensä ja viimeinen numero piirretään

meitä ei ole enää jäljellä

332010-PB2T8E-476

*
*
*

Olen kirjoittanut jutussa esiintyvät runot noin vuosina 2010-2012. Ne ovat syntyneet seurakunnan leireillä, joissa vallitsi sinällään mukavasta ja lämpimästä ilmapiiristä huolimatta äärimmäisen tiukka sosiaalisen toiminnan kontrolli. Purin abstraktin runokielen kautta turhautumistani siitä, kuinka ihmistä definitiivisesti irrationaalisena, spontaanina ja epäsäännönmukaisena oliona ei voida asettaa rajattuihin tiloihin tavoiteltaessa tärkeimpiä merkityksiä.

 

Kuvat: freepik

Voidaan tavata etänä – uusi kielenkäyttö sekoittaa ajan ja tilan

”Se, millä ennen jäsennettiin tilaa, tarkoittaa nyt yhtä lailla lukuisan muun eri tyyppisen käsitteen kautta vain suoritetta, jossa istutaan päätelaitteen kanssa.”

117030328-stock-vector-two-people-man-and-woman-character-talking-to-a-smart-phone-online-communication-email-message-conce

Tässä kirjoituksessa puran jo viikkoja pohtimani ongelmaa: sitä kuinka kyseenalaistamatta radikaalisti muuttuneet tilat on normalisoitu.

Varsinainen ongelmani kohdistuu kielenkäyttöön ja havaitsemaani merkilliseen uusien sanojen voimakkaaseen muodostumiseen, mitä tapahtuu yhä jatkuvan poikkeustilan myötä. Huoleton kielenkäyttö on ongelmallista, sillä nimenomaan se luo uusia normeja ja käsityksiä, jotka ovat suoraan osa koettua todellisuutta. Toki kieleen leimallisesti kuuluu jatkuvan uusintumisen elementti, käsitteiden saadessa eri tason teksteissä ja vuorovaikutuksessa uusia merkityksiä.

Aktiivinen ja voimakas vaikuttamisen teko nimeämisen ohellea on nimeämättä jättäminen. Eräs alati häiritsevä tapa normalisoida ilmiöitä on konkreettisesti ja kirjaimellisesti uusien konseptien nimeämättä jättäminen; niiden sulauttaminen osaksi jotakin vanhaa ja toista tarkoittavaa järjestelmää eksplikoimatta tätä sulautumisprosessia lainkaan. Jokapäiväisen kielenkäytön tasolla käytetään edelleen samoja käsitteitä ja termejä, vaikka asia, johon ne viittaavat, on radikaalisti toinen.

Aina kyse ei ole edes kielenkäytön löperyydestä, vaan uuden asian radikaali toiseus ja erilaisuus kielletään aktiivisesti ja tietoisesti.

Kun poikkeustila rajoituksineen astui voimaan, hyvin useat, vakiintuneisuutensa vuoksi normaaleiksi kutsuttavat toiminnot loppuivat. Ne joko kiellettiin tai niiden toteuttajat päättivät lopettaa ne. Suomen kielen viime aikojen viheliäisimpiä uudistuksia on kuitenkin niin sanotun etä-diskurssin räjähdysmäinen lisääntyminen. Etä-etuliitteen avulla muodostetut uudisyhdyssanat muokkaavat kummallista, ristiriitaista ja ennen kaikkea epäselvää kuvaa maailmasta.

Tarkastellaan, mitä konkreettisesti on poikkeusoloissa tapahtunut? Lähes kaikki on peruttu. Tapahtumat ovat peruttu. Toiminnot, aktiviteetit, kilpailut, harrastukset, oppitunnit, tilaisuudet, kaikki on peruttu. Tämä poikkeaa radikaalisti totutusta jokapäiväisyydestä, jota esimerkiksi Fuchs[1] kuvailee hyvin perusteellisesti. Modernissa yhteiskunnassa järjestämme elämämme siten, että suoritamme sosiaalisia toimintoja erillisissä sosiaalisissa systeemeissä, joissa me toistuvasti ja vakiintuneella tavalla vietämme tiettyjä ajanjaksoja toistemme kanssa yhdessä, saavuttaaksemme tiettyjä tavoitteita. Ihmisen elämä definitiivisesti on sitä, että tietty aika päivästä vietetään tietyssä paikassa tai sosiaalisessa järjestelmässä.

Nämä järjestelmät ja instituutiot on nimetty tietyillä tavoilla, ja tarkoitan sillä itse tässä yhteydessä sekä vakiintuneita käsitteitä (koulu, teatteri, konsertti yms.) että yritysten ja organisaatioiden konkreettisia erisnimiä. Nämä käsitteet ja niihin sijoittuminen on vakiintunut tapa määritellä ja jäsentää jokapäiväistä elämää. Henkilö voi esimerkiksi, näin banalisoituna, mennä kotoaan kouluun, mennä tietyn nimiseen kahvilaan, osallistua konserttiin, osallistua urheiluharjoituksiin sekä tulla kotiin.

Annotation 2020-04-30 015026

Kun useat tahot vakuuttelivat järjestävänsä etätoimintaa ja palvelevansa etänä, tämä sekoitti ja hämärrytti käsitteet. Suurena esimerkkinä on kirjaimellisen virkavallan[2] levittämä uudissana etävappu, jolle on pyhitetty myös uusi internet-sivusto. Tarkalleen virtuaalivappu-nimeä kantava valtion projekti on koonnut sivulleen erilaisia linkkejä erilaisiin videoihin ja muihin internet-sisältöihin. Sinällään tämä ei poikkea oikeastaan millään tavalla siitä, mitä muutenkin on jo internettinä tuntemassamme systeemissä.

Juuri tässä tulemme ongelman ytimeen. Sanomalehtien tekemistä-sivut pursuavat etätekemistä. Seurakunta julkaisee monta aukeamaa etämessua, etätapahtumaa, etäkirkkoa ja vastaavaa tekemistä. Erilaiset tahot pyrkivät kokoamaan sivuilleen tai jopa paperisiin lehtiin listoja kaikenlaisesta poikkeusaikojen tekemisestä.

Käytännössä tämä tekeminen on kuitenkin tarkoittanut tietokoneella istumista. Vappua vietetään, juhliin osallistutaan, konserttia katsotaan, hartaudessa ollaan tietokoneella istuen. Kaikkeen ehdotetaan lisää tietokoneella istumista.

Tietokoneessa (sanan voi tänä ajanjaksona korvata millä tahansa internet-yhteyden sisältävällä päätelaitteella) ei sinällään ole mitään pahaa, eikä ole syytä aloittaa vanhanaikaista argumentointia siitä, kumpi pitää paikkansa: ”internet on oikeaa elämää” vai ”internet ei ole oikeaa elämää”.

Ongelma on nimenomaan löperössä kielenkäytössä. Kuten jo aiemmin mainitsin, häiritsevä tapa on uusien konseptien nimeämättä jättäminen ja sulauttaminen osaksi jotakin vanhaa ja toista tarkoittavaa järjestelmää eksplikoimatta tätä sulautumisprosessia lainkaan.  Ja nimenomaan se, kuinka jokapäiväisen kielenkäytön tasolla käytetään edelleen samoja käsitteitä ja termejä, vaikka asia, johon ne viittaavat, on radikaalisti toinen.

Suurin osa siitä puheesta ja käsitteistöstä, jolla on aikaisemmin jäsennetty ja ymmärretty jokapäiväistä elämää erilaisten tilojen ja paikkojen kautta ja nimenomaan koetun elämän definitiivisesti muodostamaa tila-aika-ulottuvuutta jäsentäen, on nyt muuttunut tarkoituksettomaksi. Se, millä ennen jäsennettiin tilaa, tarkoittaa nyt yhtä lailla lukuisan muun eri tyyppisen käsitteen kautta vain suoritetta, jossa istutaan päätelaitteen kanssa.

Kaikkiaan, kyse on lopulta lähes banaalin itsestäänselvästä asiasta. Ei ole sama asia istua kotona katsomassa päätelaitettaan kuin siirtyä toiseen paikkaan tekemään erillinen suorite. Videomateriaali, vaikka se tänä päivänä laadukasta onkin, ei mitenkään voi olla koko sosiaalisen elämän kirjon kokoava formaatti, jonka avulla mikä tahansa saadaan säilytettyä lähes sellaisenaan, yhden huomaamattoman etä-liitteen sisällyttäen.

Pahimmillaan kyse ei ole edes kielenkäytön löperöydestä, joka itsessään on tuskastuttavaa käsitteellisten rajojen ja samalla käsittelykyvyn murtuessa, vaan aktiivisesta manipulaatiosta. Jotkin tahot sanovat suoraan, aktiivisesti ja tietoisesti, kuinka totutun elämän murentuminen ja vakiintuneiden käytäntöjen vaihtaminen videoiksi ja internet-sisällöiksi, ei muuta itse konseptia lainkaan. Esimerkiksi koulunkäynnin ovat jotkut sanoneet jatkuvan täysin normaalisti. Normaalisti, mutta ainoastaan etänä.

Etänä, tuo itsessään abstrakti, pelkälle etuliitteelle annettu essiivimuoto, on väärinkäsityksen luomisessaan oma lukunsa. Se mahdollistaa yksittäisen tavallisen lauseen ja ennen kaikkea verbin muuttamista sijoiltaan. Itsessään se ei tarkoita mitään eikä ole edes kieliopin mukainen, liitepartikkelia ei koskaan tulisi olla mahdollista taivuttaa sijamuodoissa kuin tavallista substantiivia.[3] Kokonaisen lauseen muokkaaminen voi olla vielä paljon vahvempaa kuin käsitteen, yksinkertainen ilmaisu joka tarkoittaa tiettyä, tarkoitettua asiaa, voidaan kumota yhdellä sanalla väittämällä alkuperäisen väitteen pitävän edelleen paikkansa.

Hyvän esimerkin tästä, suorastaan kierosta tempusta, suoritti pääministerimme. Temppu oli suorastaan malliesimerkki, sillä sen kohteena oli suoraan ja rehellisesti asiansa ilmaiseva pieni lapsi. ”Voinko tavata kavereitani, voinko leikkiä kavereideni kanssa ulkona?” Kysyjällä oli lapsille suunnatussa hallituksen tiedotustilaisuudessa selkeä viesti.

”Kyllä, voi tavata kavereita”, pääministeri aloitti, esittäen siis yksiselitteisen lauseen. Tämän jälkeen hän piti alle sekunnin tauon, ennen kuin lisäsi, ”- etänä”.

Katsotaanpas. Koko pääministerin lauseesta tuli itsensä kumoava ja järjestön. Ensinnäkin, myönteinen vastaus kyllä lapsen kysymykseen. Tämän jälkeen suora lause, voit tavata kavereita. Lapsikin tietää mitä se tarkoittaa. Tämän jälkeen hämmentävä uudistermi, joka käsittääkseni teki negatiiviseksi koko virkkeen. Pääministerin puheen jatkosta kävi ilmi, että lapsi ei voinut tavata kavereitaan, eikä leikkiä heidän kanssaan ulkona[4].

Koko tapaamisen ja monen muunkin termin käyttö vain hämärtyy ja murenee, kun vanhoja lauseita pyritään säilyttämään mahdollisimman pitkälle muuttumattomina, ja oletetaan että niistä saisi ymmärrettäviä keinotekoisten sanamuunnosten avulla. Lapset eivät voi tavata toisiaan (pääministerin kyseisessä kontekstissa antaman viestin mukaan). He eivät voi leikkiä ulkona, he eivät voi olla yhdessä. Kuitenkin, he voivat keskustella toistensa kanssa joko tavallisen puhelun tai videopuhelun välityksellä. Tämä on selkeä ilmaisu, miksi sitä pitää kierrellä ja muunnella?

Tillanteet eivät tapahdu ”etänä”. Tilanteet jäävät toteutumatta. Asioita ei tehdä. Jokaisen tilanteen, toiminnon ja aktiviteetin kohdalla tulisi tarkastella erikseen, mitä ei tehdä, ja kertoa, mitä sen sijasta tehdään. Vappuakaan ei ”vietetä etänä”. Vappuna voidaan tehdä erilaisia asioita, kuten juoda simaa, syödä munkkeja, kävellä ulkona ja istua tietokoneella. Etävappu-nimistä asiaa ei ole olemassakaan.

Kirjasto ei myöskään palvele etänä. Kirjasto on kiinni, ja tämä on suorastaan äärimmäinen tragedia, ihmisen sivistykselliset perusoikeudet eivät ole turvattuina. Kirjastojen työntekijät kuitenkin tuottavat verkkosisältöjä sekä viestittelevät sähköpostilla ja puhelimitse asiakkaiden kautta. Ja yksi niistä loputtoman monesta asiasta mitä tietokoneen kanssa voi tehdä, on mennä jonkin kirjaston verkkosivuille. Tämä ei ole etäkirjastossa käymistä tai mitään muutakaan jollakin oudolla tavalla nimettävää, tämä on kirjaston verkkosivuille menemistä. Joitakin kirjoja kirjasto lainaa myös e-kirjoina, mutta tämä on täysin irrallinen asiansa, eikä liity esimerkiksi siihen argumenttiin, että kirjastot ovat kiinni ja ne pitäisi kirjojen saamisen vuoksi avata.

Sanottakoon vielä, että on joitakin spesifejä käytäntöjä, joissa etä-etuliite muodostaa toimivia ja käyttökelpoisia käsitteitä. Paras näistä on etäkokous. Kokous, muodollisena instituutiona, jossa tiettyyn organisaatioon kuuluvat henkilöt keskustelevat yhdessä tavoitteellisesti, voidaan nykyisten videopuheluohjelmien avulla järjestää hyvin siten, että kokouksen osallistujat sijaitsevat fyysisesti eri paikoissa. Kokous, tarkkarajainen instituutio, jonka sisältö on käytännön tasolla henkilöiden välinen rajattu keskustelu, toimii hyvin tällä tavoin.

Kuten jo sanoin, toki on niin, että kieleen leimallisesti kuuluu jatkuvan uusintumisen elementti, käsitteiden saadessa teksteissä ja vuorovaikutuksessa uusia merkityksiä. Tätä kehityskulkua ei voida estää. En kuitenkaan pidä tästä nykyisestä kehityksestä, jossa koko sosiaalista järjestelmää tila-aika-konseptin näkökulmasta ollaan murentamassa ja hämärtämässä. Niin sanottuna rautalankaversiona argumenttini voisi esittää, etten pidä siitä, että väitetään tietokoneella istumisen ja paikoissa käymisen olevan sama asia.

Annotation 2020-04-30 014705

Mitä kielenkäytön muuttumisesta ja tällaisen puheen normalisoitumisesta varsinaisesti seuraa? Tietenkään emme tiedä, ja omasta näkökulmastani nostan tietysti esille lähinnä yleisen käsittämisjärjestelmän sortumisen ja sekoittumisen. Aivan toisen, ja toisenlaisten asiantuntijoiden keskustelun paikka on esimerkiksi sen spekulointi, kenellä on valta siinä käytännössä, jossa uudelleen sanoitamme jokapäiväisen elämämme raameja, tai kenelle tätä valtaa mahdollisesti siirrämme. Yhä useammin uudet konseptit, jotka käsitteistön avulla olemme sulauttaneet osaksi sinällään vakiintuneita järjestelmiä, eivät ole tarkasteltavissa ainoastaan ”päätelaitteella istumisena”. Hyvin usein kyse on jopa huomattavan spesifin verkkopalvelun käyttämisestä (esimerkiksi Google, Microsoft, Facebook), jolloin brutaaleimmillaan olemme onnistuneet sulauttamaan kielenkäytössä koko koetun elämän muodostaman tila-aika-ulottuvuuden ja sosiaalisen järjestelmämme tietyn amerikkalaisen verkkopalvelun käyttämiseen. Asiaa ei helpota se, että tämä, ihmisten elämän muuttaminen firman tuotteen käyttämiseksi, on näiden verkkopalveluiden nimenomainen tavoite. Tämä avaa joka tapauksessa vielä täysin uudet näkökulmat niin sanotun etäpuheen normalisoitumisen ja kielenkäytön epämääräisyyden tarkasteluun.

[1] Fuchs, C. (2020). Everyday life and everyday communication on coronavirus capitalism. tripleC 18 (1), 375-399 https://doi.org/10.31269/triplec.v18i1.1167

[2] ”Sisäministeriö ja poliisi yhteistyössä”, https://virtuaalivappu.fi/?view=Home

[3]Etä, etää, edän? Edässä, Edästä, etään? Edältä, edälle, edällä? Edän? Edäksi? Ei onnistu.

[4] On sivupointti, että tämä ulkonaleikkimiskielto ei vastaa mitään virallista linjaa, pääministeri oli siis ikään kuin väärässä. Ymmärrän kuitenkin hyvin miksi hän juuri siinä nimenomaisessa tilanteessa, Hallituksen Virallisessa Tiedotustilaisuudessa Lapsille, halusi asettaa sanansa kohuja peläten mielummin liian varovaisiksi.

 

Vastuullisuusperformanssi ja moraalipaniikki keskellä poikkeustilaa

 

 

Tämä twiitti oli vain lyhyt tiivistys paljon laajemmasta kehityskulusta ja teemasta. Koko tämä yhä aikaa vaikea ja kiehtova kokonaisuus, jossa kilpaa performoidaan vastuullisuutta ja kuuliaisuutta, on aihe, joka ansaitsisi ehdottomasti perusteellista akateemista tutkimusta.

Tämä ei, luonnollisesti, ole se tutkimus, vaan pyrin muutamine omine ajatuksineni sanoittamaan ja selkeyttämään aihetta. Raapaisen pintaa, teen kurkistuksen, teen kenties naiiveja maallikon havaintoja. Saatan käyttää käsitteitä ristiin ja väärin, mutta minä vain yritän, yritän tehdä selkoa jostakin abstraktista jonka jäsentäminen on oma tieteenalansa.

Kiinnitin jo noin kuukausi sitten huomiota siihen, kuinka erilaiset tahot toimivat ensimmäisten ohjeiden, määräysten, suositusten ja ehdotusten tullessa. Kutsuin sitä vastuullisuuden kilpaperformoinniksi. En missään tapauksessa pyrkinyt arvottamaan tai tuomitsemaan toimintaa, tulkitsin vain havainneeni kiinnostavan ilmiön, selkeän ja sanoittamisen arvoisen sosiaalisen ja yhteiskunnallisen käyttäytymismekanismin.

Erilaiset toimijat, kuten seurat, järjestöt ja yhdistykset lähtivät tulkintani mukaan kilpaa performoimaan vastuullistuutta ja mahdollisimman säntillistä ohjeiden noudattamista. Toimijat ilmoittivat yhä pienempiä ohjenyansseja, jotka kontekstistaan irrotettuna ovat mitä todennäköisemmin täysin yhdentekeviä tartunnan saamisen kannalta, mutta jotka tekoina näyttäytyvät oikeina ja moraalisina.

Kiintorastit ovat kaikkien haettavissa, mutta järjestäjät korostavat, ettei rastimerkkeihin saa koskea. Golfkenttien bunkkereista on poistettu haravat niiden aiheuttaman tartuntariskin vuoksi. Leikkipuiston neliömetrin kokoisten trampoliinien päälle on asetettu kannet ja viereen kyltti: poissa käytöstä. Kirjaston kirjoja ei saa antaa lainattavaksi edes ilman ihmiskontaktia.

Samaan aikaan kaupat ovat auki, ihmiset kulkevat joukkoliikenteessä vierekkäin ja pitkälle kevääseen myös ravintolat olivat auki. Kuntosalit ovat yhä auki. Kaksoisstandardeja, inhaa kaksinaismoralismia, järjettömältä vaikuttavaa toimintaa.

Lyhyt seis – vedän hieman sanojani takaisin ja latelen muutaman välttämättömän itsestäänselvyyden. Ensinnäkin se ”en ole epidemiologi, mutta voin vilkaista”. Toisekseen, toki ymmärrän, että rajoitustoimilla pyritään minimoimaan tartunnan riskit ja sallimaan mahdollisimman vähän kontakteja. Se ei tarkoita nollaa. Kaupat tekevät omiltaan osin kaiken voitavansa riskien minimoimiseksi, turvavälikuulutuksineen, plekseineen ja käsideseineen, ja ovat siten niin hyviä kauppoja kuin mahdollista. Golfliitto tekee kaiken voivansa riskien minimoimiseksi keräämällä haravat bunkkereista ja on siten niin hyvä toimija kuin mahdollista. Rinnakkain nämä näyttäytyvät vain väistämättä häiritsevän kummallisina.

koonnit-01

Järjestöjen, yritysten ja muiden organisaatioiden toiminnan ohella oma lukunsa vastuullisuusperformannsissa ovat yksittäiset kansalaiset. Tällä hetkellä jo aikaisemmin lähinnä likakaivon roolia toimittanut sanomalehden verkkosivun keskustelupalsta on muuttunut kiehuvaksi painekattilaksi, jossa kommentoijat kilpaa huutavat toistensa päälle yhä tiukempaa kuria ja rajoituksia. Jonkinlainen mediasta, keskustelupalstoilta ja somesta hyökyvä kansan yhteinen ääni etenee kuri-ihannoinnissaan yhä pidemmälle ja pidemmälle.

Jo sinällään kurin ja kuuliaisuuden performointi on kiinnostava ilmiö. Tavalliseen toimivaan demokratiaan ja oikeusvaltioon, ei ainoastaan ääriliikkeisiin, muihin liikkeisiin anarkismiin ja kollektiiveihin, kuluu käskyvallan kyseenalaistaminen. Käsillä olevaan tilanteeseen ajatus kuitenkin sopii myös teknisesti hyvin vaikeasti. On vaikeaa löytää perusteluja, miksi juuri nyt vastustaisi yleisen vastustamisen ilosta toimia, joilla pyritään puolustautumaan täysin ulkoista uhkaa vastaan. Mutta kuuliaisuuden performoinnissakin on – yllätys yllätys – eri tasoja.

koonnit-02

Vihollisten ja väärintekijöiden löytyminen on jo vanha prosessi. Esimerkiksi Saska Saarikoski (HS 29.3.2020) pui jo kolmisen viikkoa sitten mainiossa kolumnissaan ilmiötä nimenomaan ryhmittymien välisten vastakkainasettelujen syntymisen kautta. Rinnastus ylettyy jopa klassiseen Stanfordin vankilakokeeseen asti, eikä suotta. Nykyisessä tilanteessa erityisen pelottavan tuntuista on vain se, että löydetty ”ne”, vihollisryhmä, on spesifisti vallitsevan regiimin rikkojia. Väärintekijät tuomiolle! Kuulostaa suorastaan fasistiselta.

Rajat vaan kiinni, ulkonaliikkumiskielto kaikille, miksi ei kielletä sitä ja tätä. Meidän lähikaupassa ainakin tämä ja tuo käveli liian lähellä ja koski ylimääräiseen leipäpussiin, meidän lähikaupassa taas tehtiin sitä ja tätä… Kyttäyskulttuuri on kontekstiin sopivuudestaan huolimatta kylmäävää. Eikä edes tarvitse mennä esimerkiksi hiihtokeskuksessa olijoiden massapaheksuntaan. On helppo keino kerätä somessa irtopisteitä ilmoittamalla, että Minun mielestäni ainakin Kaikki hiihtäjät ja laskettelijat toimivat Väärin.

Puhumattakaan mökille menemisestä, josta on tullut jo meemi itsessään. (En pyri argumentoimaan sen puolesta, mitkä keinot sinällään ovat järkeviä ja tehokkaita, vaan tarkastelemaan keskustelua. Tässä yhteydessä haluan kuitenkin nostaa esille Martin Scheininin ja Pauli Rautiaisen (Perustuslakiblogi 26.3.2020) erinomaisen huomion: vapaa-ajan asunnolle matkustaminen Uudenmaan-kotiin eristäytymisen sijaan saattaa yksittäisen henkilön tai perheen näkökulmasta olla mielekkäämpi, terveempi ja turvallisempi vaihtoehto).

koonnit-03

Kaikenlaisella moraalisella hyveellisyydellä ja oikein tekemisellä on kilpailtu iät ja ajat, mutta parhaan lain noudattajan ja parhaan kuuliaisen alamaisen paikasta taisteleminen on väistämättä jokseenkin perverssiä. Vaikka kyse olisi faktisesti tilanteeseen nähden täysin oikeasta ja järkevästä toiminnasta, on se itsessään vähintään omituista, kuinka normaalia juuri nyt on postata ”noudata lakia, noudata ohjeita!” -sisältöisiä twiittejä ja vastaavaa pilvin pimein.

Englanniksi voimme puhua conformitysta, mukautumisesta, noudattamisesta, jonka ylitsevuotava muoto on overconformity. Overconformityn saavuttaessa ääripäänsä puhutaan fasismista. Siksi, sinällään täysin oikeellisessa ja järkevässä jatkuvassa laillisuuden, oikeellisuuden ja noudattamisen korostuksessa on väistämättä mukana fasistinen tendenssi. Nimenomaisesti se tulee esille toiminnan yltyessä kansalaiskyttäykseen ja viholliskuvien luomiseen, sekä ylitsevuotavaan kurin ihannointiin.

Mitä seuraavaksi tapahtuu, kuka on missäkin kontekstissa vastuullisin ja mitä yhä uusia muotoja keskustelut saavat – tämä kaikki on nähtävissä tässä historiallisen hetken livelähetyksessä, joka vääjäämättömästi vyöryy eteenpäin.

 

Tuskastuttavan etätyöpuheen ristiriitaisuus

Tämä on RANT hyvin olennaisesta aiheesta eli uusia muotoja saaneesta työ-retoriikasta. Purskautin kirjoituksen ilmoille välittömästi viime maanantaina, mitä klassisimmalla tavalla eli aamuradio-ohjelmasta närkästyneenä.

Ykkösaamussa 30.3. keskusteltiin otsikolla Mullistaako etätyö työelämän vanhat tavat. Keskustelijoina olivat varsinaiset asiantuntijat, yliopiston professori sekä työterveyslaitoksen tutkija. Ohjelma sinällään ei ollut radikaalisti poikkeava jo vuosia ja etenkin viime viikkoja kuuntelemastani puhetavasta, mutta se symboloi erinomaisesti sitä tuskaista narratiivia, joka piirtää virheellistä kuvaa käsitteistöstä, jonka käyttö lisääntyy ja lisääntyy.

Heidän tavassaan puhua ”etätyöstä” ei ole mitään järkeä. Radioon valikoimallaan puheenparrella he maalaavat kuvaa omituisesta monoliittisesta kulttuurista, jossa ”työ” equals jonkinlainen toimistossa istuminen. Kuitenkin, esimerkiksi, työn tämänkaltainen voimakkaan keskiluokkainen ja vieläpä keskiluokkamääreenkin sisällä spesifi käsittäminen sotii voimakkaasti sitä narratiivia vastaan, mitä meille jo esimerkiksi pieninä lapsina on opetettu.

Kun ”työstä” puhutaan lapsille ja nuorillekin, esimerkiksi lastenkirjojen kuvituksissa, ”mikä haluaisit olla isona” -kyselyissä, stereotyyppisissä ammattien listauksissa, koulukirjojen kuvituskuvissa, toistuu siellä erilainen tarina työstä, nimenomaan ammatteina. Ammateiksi luokitellaan tyypillisesti nimenomaan tiettyjä tehtäviä, jotka merkillepantavan hegemonisesti ovat nimenomaan niin sanottuja nykyajan duunarihommia, ammatteja, ammattikoulun valmistamia. Eikä sikäli ihme, sillä nämä ovat selkeitä. Niistä saa jäsennellyt ja selkeää maailmankuvaa piirtävät kuvitukset lastenkirjojen sivuille, missä hahmot esiintyvät tunnusomaisessa työvaatetuksessa. Poliisi, palomies, maalari, leipuri, kauppias, maanviljelijä, parturi, lääkäri, opettaja, putkimies, veturinkuljettaja, rakennusmies, kokki, puutarhuri, siivooja, lentäjä. Tätä työ on, tällaisia ovat ammatit, näistä ammateista sitten valitaan kun kysytään, ”mikä sinusta tulee isona”. Ammattikouluhegemoniasta poiketaan korkeintaan silloin, kun voidaan nimetä selkeä ammattinimikkeellinen tehtävä korkeamman koulutustason työlle, kuten lääkäri, opettaja tai toimittaja.

Man in different costume of occupations

Mutta mitä ihmettä maalaavat nämä radiot ja lehdet täyttävät etätyötarinan kertojat? Työ on heidän retoriikassaan jotakin sellaista, jota tehdään eksplisiittisesti tietokoneella. Professiot ja vastaavat liudentuvat, sen sijaan puhutaan esimerkiksi suunnittelutyöstä, tiimityöstä, yksin tehtävästä työstä, esimiehen alaisuudessa tehtävästä työstä. Koko ammatin konsepti on toissijainen tai jopa kadonnut. Kuva- ja oppikirjojen äärellä varttunut lapsi hämmästelee: mitä ihmettä on maalarin, leipurin, kokin ja vastaavan etätyö, mistä nyt edes puhutaan?

Kaiken kaikkiaan, siitä, kuinka etätyöpuhe kohtelee eri yhteiskuntaluokissa ja eri ammattiasemissa olevia ihmisiä eriarvoisesti, on jo esitetty joitakin valideja puheenvuoroja. En juuri nyt jaksa kirjoittaa siitä, vaan esitän yksinkertaisen huomion. Miksi etätyöstä puhuvat tutkijat ja muut aidot asiantuntijat eivät voi, esimerkiksi juuri kansantajuisessa radiossa puhuessaan, esittää jonkinlaista seuraavantapaista täsmennystä puheensa alkuun: Monen henkilön työ on nykyään tietokoneella istumista, joten kun puhumme etätyöstä, on kyse siitä, että mietimme voisiko tätä tietokoneella istumista tehdä muissakin paikoissa kuin fyysisellä työpaikalla. Fin. Se on siinä. Onko tämän detaljin mainitseminen niin vaikeaa?

Ja toki se on hyvin relevantti huomio: tietokoneella voi istua monessa paikassa. Ehkä käsillä oleva globaalin talouden eksternaalinen kriisi muuttaakin tietokoneella tehtävän työn kulttuuria tai jopa konseptia. Näitä spekuloidaan sitten myöhemmin, jos planeetalla enää elämää on.

Täysin toinen aiheensa, se varsinainen ärtymyksen ja jopa suoranaisen suuttumuksen aiheensa on lastenkirjallisuuden piirtämä työelämänarratiivi. Se, missä työ on sitä, mitä se nyky-yhteiskunnassa on lähinnä ammatillisen koulutuksen näkökulmasta: sinulla on tietty asema, johon liittyy tietty fyysinen ja selkeä, lapsenkin ymmärtämä suorite, ja ennen kaikkea tunnuksenomainen vaatetus.

Huomioimatta on jäänyt se, kuinka esimerkiksi sinällään mainion Tatu ja Patu Työn Touhussa -lastenkirjan värikkäästi esittelemistä työtehtävistä itse asiassa toimistotyöntekijä edustaa sitä, mistä toisaalla käytetyssä retoriikassa lähes eksplisiittisesti puhutaan, kun puhutaan töistä. Ihmiset eivät ole Palomiehiä Tai Kokkeja Tai Puutarhureita. Ihmiset tekevät kaiken maailman yrityksissä ja firmoissa ja hallinnoissa ja järjestöissä suunnittelua ja ovat asiantuntijoita ja vanhempia asiantuntijoita ja sihteereitä ja hallinnoitsijoita ja nuorempia asiantuntijoita ja suunnittelunsuunnittelijoita ja päälliköitä ja sihteereitä ja esimiehiä ja vastaavia ja suunnittelevat ja hallinnoivat ja vastaavat ja raportoivat ja laskevat ja vastaavat ja raportoivat ja laskevat ja suunnittelevat ja raportoivat ja ja ja. En vieläkään ymmärrä tätä kuviota, joten ei ihme että lapsille uskotellaan maailman olevan niin yksinkertainen.

Occupations Career Employment Recruitment Position Concept

Joka tapauksessa, kaiken kaikkiaan, summa summarum ja niin edelleen. Lopettakaa puhuminen ”työstä” ja ”työelämästä” jonkinlaisena määrittelyn mahdollistavana monoliittina. Se on paikallaan korkeintaan silloin, kun puhutaan puhtaasta taloudellisesta arvosta, joka sallii kaiken sullomisen yhteen ainoaan kategoriaan, vaikka sekään ei tietenkään ole missään määrin realistista, sillä ei ole lainkaan säännöllistä, lasketaanko työsuorite taloudellista arvoa tuottavaksi vai ei.

Kun puhutte tai yritätte puhua ”työstä”, antakaa edes jotakin alustavia määreitä, sillä monoliittia nimeltä työ tai työelämä ei ole olemassa. Etätyötä voidaan tehdä, jos työ on tietokoneella istumista. Edelleen on monenlaista työtä kaikkialla, vaikka eläisimme lockdownissa. Mutta harhaanjohtava retoriikka lopetettakoon. Ja vielä erityisesti siksi, että termi tarkoittaa eri konteksteissa ja eri ikäryhmille opetettuna täysin eri asioita.

 

Kuvat: freepik.com