Lasten ennakkoluulot ja viattomuus. Sukupuolinormikategorioista

”OOKSÄ TYTTÖ VAI POIKA??”

 

Pienen uteliaan lapsen mieli pyrkii hahmottamaan maailmaa niiden kategorioiden kautta, johon se on tottunut ja kasvanut. Lapset kysyvät sukupuoltani. He ovat hämmentyneitä. Eivät töykeitä tai ilkeitä, vain tavanomaiseen tapaansa uteliaita.

 

”Kerro nyt oikeesti, ooksä tyttö vai poika?”

”Tyttö?”

”Poika??”

”Kerro nyt!”

 

Ulkopuolisten henkilöiden kyselyt sukupuolestani ärsyttävät ja hermostuttavat, luovat epämukavia tilanteita. Suurin syy tälle on että en konkreettisesti osaa vastata.

Ilkeilyksi kutsumani on toki asia erikseen. Väittämät ja ilmaisut, joihin on sisäänrakennettuna syyllistäviä ja kärjistäviä olettamia, eivät ansaitsekaan muuta kuin paheksuntaa. Keski-iän ylittäneiden henkilöiden tuhahtava ”sinä et kyllä kuulu tänne” tai joidenkin nuorten nenänvartta pitkin lausuttu ”öö anteeks tää on kyllä [sukupuolen] pukuhuone” ovat harmillisen turhauttavaa arkea.

Neutraaliin kysymykseen tai sen kaltaiseen en vastaa koska en osaa. Varovaisesti aloitettu ”anteeksi mutta oletko sinä…” jää vaille suullista vastaustani, koska siihen ei ole mitä sanoa. Huomattavasti helpompaa on esimerkiksi riisua paita ja näyttää: minulla on tällaisia fyysisiä hormonitoiminnan aiheuttamia kehollisia ominaisuuksia. Koska sitähän kysyjä todennäköisesti kysyy, ainakin pukuhuoneessa ollessamme. Muualla olen hiljaa ja kiemurtelen, mielessäni toivoen että emme kysyjän kanssa enää koskaan kohtaa.

 

”Onks TOI tyttö vai poika?”

 

Joku tyyppi sanoi lasten olevan sietämättömiä, sillä ne ovat niin epäkohteliaita. Minua puolestaan vaivaa lähes liiallinen lasten ihannointi, lapset ovat aitoja ja viattomia, pyhiä ja puhtaita, kuormittavan aikuisten normi-maailman toistaiseksi saastuttamattomia. Lapsille osaan jopa hymyillä, sillä heissä on sellaista ihmisyyttä, jota juuri ne rakenteet, jotka tekevät omasta maailmastani sietämättömän, eivät estä.

 

”Sano nyt ooksä tyttö vai poika?”

 

Toki lasten normeilta-saastumattomuus on harha. Kohtaamani lapset, jotka viikosta toiseen tiedustelevat innokkaana sukupuoltani, eivät kuitenkaan saa minulta paheksuntaa. He varauksettomasti ja estottomasti pyrkivät jäsentämään ympärillään näkyviä asioita niihin kategorioihin, joita ovat omaksuneet. Minä olen anomalia, outo, särö heidän maailmassaan. En sovi heidän oppimaansa joukkoon, herätän siksi huomiota. Lasten uteliaisuus on pohjaton. Outouteni, sopimattomuuteni, friikkiyteni, se ei jätä heitä rauhaan.

Tähän kuitenkin loppuu viisas pohdintani. Minulla ei ole vastausta lasten kysymyksiin. En voi vastata että ”olen tyttö” tai ”olen poika”. Kumpikin olisi vääristelyä ja valehtelua. Suustani ei pääse sellaisia lauseita, vaikka olen joskus yrittänyt. En myöskään näe konkreettisissa tilanteissa mahdollisena aloittaa keskustelua aiheesta, että en ole oikein kumpikaan, ja kaikki ihmiset eivät ole. Aihehan on toki tavattoman kiinnostava, varsinkin lapsista, joille kaikki uusi on tavattoman kiinnostavaa. Minusta ei kuitenkaan ole siitä puhumaan, varsinkaan nopeissa, spontaaneissa ja vauhdikkaissa tilanteissa, joissa kyselyt tapahtuvat.

Jään sanattomaksi ja se on noloa ja tyhmää. En siedä lapsille piruilua, mutta sen kaltaista teen ollessani hiljaa ja myhäillessäni heidän pommittaessa minua kysymystulvallani.

Lapset, osaisinpa vastata teille. Ette ole väärässä vaan ymmärrän teitä, minäkin pyrin kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa käsittämään ja jäsentämään ympäröivää maailmaa luomieni kategorioiden lävitse.

Lapset, anteeksi.

Pride-viikon kunniaksi: Sukupuolena rajoitinjärjestelmä

Tämä on hyvä julkaista Pride-viikon päätteeksi. Tämä on mahdollisimman rehellinen, juurtajaksainen selitys sukupuoli-identiteetistä ja sukupuolikokemuksesta. En kuulu sukupuolikäsityksen binääriseen valtavirtaan, vaan jonnekin muualle, outoon paikkaan, teille tietymättömille.

icons8-lgbt-flag-48

Kilpaileminen on hienoa. Erityisen hienoa se on silloin kun se on reilua ja oikeudenmukaista, ja erityisen reilua ja oikeudenmukaista se on silloin kun säännöt on luotu yksilöiden väliset synnynnäiset erot huomioiviksi.

Urheilu on järjetön konsepti ja sellaisenaan mahtava. Se on vain ja ainoastaan leikkiä, sellaisten fyysisten asioiden tekemistä kilvan, missä ei sinällään ole mitään järkeä, mutta jotka siitä huolimatta ovat merkityksellisen asemassa.

Ihmiset vain kehittävät itseään. Joku rakentaa taloa, toinen maalausta, toinen optimaalisesti tietyssä toiminnossa suoriutuvaa yksilöä. Usein etupäässä fyysisessä, johonkin primitiiviseen kykyyn perustuvassa. Nopeus. Kestävyys. Voima. Ja kaikki niiden jalostaminen yhä hienompiin ja hienompiin yksityiskohtiin. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Kun asetun lähtöviivalle, olen ylpeä ja tyytyväinen siitä, että en kilpaile kaikkien yksilöiden välisestä absoluuttisesta paremmuudesta. Sen sijaan kilpailen muiden, samalla tavalla lähtökohtaisesti fyysisesti rajoittuneiden kanssa. Sen ansiosta kilpailumme on reilua. Sen ansiosta se on mielekästä. Se parantaa kokemustani ja minäkuvaani urheilijana ja edistää psyykkistä hyvinvointiani.

Millä tavalla kilpailusarjani on rajoittuneiden sarja? No, meidän fysiologiaamme sanelee tietynlainen hormonitoiminta. Olemme vähemmän lihaksikkaita. Meillä on veressämme hyvin paljon vähemmän testosteronia ja siten pienemmät voimantuotto-ominaisuudet. Kehomme on pienempi ja heikompi, maksimaalinen hapenottokykymme alhaisempi. Nopeutemme on alhaisempi. Tämä kaikki on synnynnäisesti osa kehojamme ja läsnä kaikessa fyysisessä tekemisessämme.

Sarjaamme kutsutaan yleisesti nimellä ”naisten sarja”. Eivätkä erilaistuneiden hormonitoimintojen muokkaamat kehot ole ainoa keino jaotella kilpailusarjoja eri tasoisiin. Aikaisemmin kilpailin niiden joukossa, joiden elimistö ei ollut vielä kehittynyt riittäviin mittoihinsa. Kilpailin nuorten sarjassa. Omat sarjansa on myös heille joiden elimistö on iän myötä alkanut haurastua ja esimerkiksi voimantuotto-ominaisuudet heiketä. Ja useissa lajeissa kilpailijat jaotellaan hyvinkin tarkasti kilpailemaan vain sellaisten kanssa, joilla on yhtäläinen kehon massa. Lisäksi on sarjansa ja kokonaan omat kilpailunsa heille, joiden kehossa on synnynnäisiä ja syntyneitä vammoja, kuten puuttuvia raajoja tai kävelykyvyttömyyttä aiheuttavia sairauksia.

icons8-lgbt-flag-48

Hetkinen, mikä onkaan pointtini? Rinnastaa naiset vammaisiin? Pilkata vammoja ja vammaisuutta? Pilkata urheilujärjestelmää? No ei ainakaan se, vastahan kehuin sitä tasapuolisuudesta ja mielekkäiden kilpailuolosuhteiden luomisesta.

Itse asiassa minä tässä vain spekuloin ja analysoin omaa sukupuoli-identiteettiäni. Yhteiskunnassa puhutaan yleisesti miehistä ja naisista, ne ovat valtavia sosiaalisia konstruktioita jotka muokkaavat läpikotaisin olemista ja identiteettiä. On jaottelua ja järjestelyä, kategorisointia ja tyypittelyä. Ja ennen kaikkea identifiaatiota (se ei ollut oikea sana, anteeksi). Niitä, jotka ovat naisia. Naiset. Naisten vaatteet. Naisten tilat. Miehiä. Miesten vaatteet. Miesten tilat. Naiset. Miehet.

Tämä kaikki on minulle totaalisen hämmentävää ja outoa, enkä ole milloinkaan kyennyt ymmärtämään sitä. Siksi en voi sanoa että olen nainen. En minä ole nainen. Jos joku kysyy, mikä olen, en tiedä. En osaa määritellä itseäni näihin sosiaalisiin konstruktioihin. En minä osaa. Tämä on kaikki kummallista. Olen ”hän”, mutta englanniksi en osaisi puhua itsestäni kolmannessa persoonassa. En näytäkään keneltäkään. En voi olla ”nainen, joka on sellainen nainen kuin haluaa”, koska koko sana on niin latautunut. Asia vain ahdistaa. Ymmärtämättömyys ahdistaa.

Minulle koko ”naiseus” ja ”naisena oleminen” on tismalleen yhtä asiaa: fysiologisia ominaisuuksia kehossani. Ominaisuuksia, jotka säätelevät vain ja ainoastaan sen, missä sarjassa minun on mielekästä kilpailla kun mitellään fyysisiin kykyihin perustuvissa tehtävissä.

icons8-lgbt-flag-48

Tämä on se minun oma näkökulmani kaikenlaiseen sukupuolikeskusteluun. Kyselyissä raksin aina vaihtoehdon ”muu”. Jos kohtaa ei ole, piirrän sen. Paitsi kun kysytään kilpasarjaa. Sillä silloin ei kysytä sukupuolta, kysytään mitä fyysisiä rajoitteita kehossasi on.