Minun sukupuoleni

Minä olen syntynyt tytöksi, female, naaras, femme, sukupuolikromosomit xx ja niin edelleen. Olen naispuoliseksi täysin ”normaali” tarkoittaen sitä, että minulla ei ole tilastollisesta normaalista, enemmistöstä poikkeavia fyysisiä muodostumia, joita esimerkiksi intersukupuolisilla on. Minulla on myös tavallinen, naispuolisille tarkoitettu suomalainen nimi.

En kuitenkaan suostu sanomaan olevani ”nainen”. Olen tuonut tämän esille useampaan kertaan sosiaalisen median keskusteluissa. Olen tuonut tämän esille myös tavallisissa keskusteluissa ihmisten kanssa. Minä kilpailen naisten sarjassa ja käytän naisten pukuhuonetta, mutta en ole nainen. Onneksi olen hyvin harvoin joutunut tilanteisiin, joissa minua puhutellaan suoraan naiseksi. Koska minulla on puutteellinen sosiaalisten normien tuntemus, osaan usein töksäyttää kiellon päin naamaa. ”Enkä ole!”

En ole myöskään suostunut olemaan tyttö. Tämä lukee jo niissä papereissa, joita päiväkodin, neuvolan ja koulun ammattilaiset ovat minusta kirjoittaneet. Olen kuulemma jo hyvin nuorena selitellyt kuraattoreille ja vastaaville, kuinka en oikein koe olevani tyttö ja kuinka tyttöys ja tyttömäisyys tuntuvat vierailta. Näitä papereita luettiin uudelleen asperger-diagnosointiprosessini yhteydessä kuutisen vuotta sitten.

En kuitenkaan missään nimessä ole koskaan halunnut olla tai kokenut olevani poika (mitä nyt joskus päiväkodissa puoliksi leikilläni). Mistä oikein on kyse? Sukupuoliahan pitäisi olla vain kaksi, joten jos en ole tyttö enkä poika, mitä ihmettä silloin olen?

 

 

Sukupuolimallit, joihin kotona kasvoin, olivat ikään kuin liian edistykselliset. Äitini antoi minulle naisen mallin, joka oli suoraan kaukaa utopistisesta tulevaisuudesta, saavuttamattomien taipaleiden takaa. Hänen elämää ohjaava periaatteensa oli, että hänellä ja meillä on vapaus olla juuri sellaisia ihmisiä kuin olemme. Itse hän halveksi kulttuurista naisen stereotyyppiä, eikä hänelle tehnyt lainkaan tiukkaa ottaa siitä etäisyyttä. Hän pukeutui hyvin ”sukupuolineutraalisti”, eikä hänen päällään edes juhlissa nähnyt mitään sterotyyppiseen naiseuteen kuuluvaa. Ei hameita, röyhelöitä, helmoja, pitsejä, heleitä, värejä, koruja tai kankaita. Farkut, verkkarit, hupparit ja neulepuserot, siinä kaikki.

Kodissamme ei myöskään ollut mitään sellaista kosmetiikkaa tai muuta välineistöä, mikä naiseuteen liitetään. Vasta muiden luona kyläillessä olen saanut huomata, miten paljon esimerkiksi kylpyhuoneissa onkaan ylimääräistä naistyypillistä välinettä kihartimista ja hiustenlaittoasioista koruihin, voiteisiin, tuotteisiin ja meikkeihin. Meikannut äitini ei koskaan, eikä käyttänyt mitään muutakaan ehostusta. Tulkitsin, että hän osoitti sillä tavalla olevansa vahva nainen. Niin vahva, ettei ole Nainen laisinkaan.

Olen ikään kuin kasvanut kulttuuriin, jossa ihmiset ovat päässeet irti ahtaista sukupuolimalleista. Me voimme yhä olla ”naisia” tai ”miehiä” riippuen ruumiimme rakenteesta ja elimistä, mutta se ei ole millään tavalla muuta olemusta sääntelevä attribuutti.

Ympärillämme kuitenkin oli ihmisiä, jotka eivät näin pitkällä olleet. He olivat halveksittavia. Äitini halveksi usein ääneen esimerkiksi paljon meikkiä käyttäviä ihmisiä, kuinka rumiksi he olivat ”maalanneet itsensä”. Samoin kyytiä saivat korut ja hiustyylit sekä monet stereotyyppiset hienot vaatteet. Ymmärsin, että niiden käyttäjät olivat ikään kuin alistettuja. He pukeutuivat ja ehostivat itsensä sillä tavalla, sillä se olivat omaksuneet kulttuuriset vaatimukset niin vahvasti. He eivät olleet vapaita, kuten me, vaan sukupuolinormin kahlitsemia.

Myös puhetavat olivat toisilla vääränlaisia. Esimerkiksi ”tyttöjen iltaa” viettävät aikuiset naiset, samoin kuin puheet ”naisenergiasta”, ”boss-ladyista” tms. olivat halveksuttuja, sillä niissä ihmiset määrittävät itsensä turhaan sukupuolen kautta. Ja ennen kaikkea tekevät sukupuolesta, tuosta pienestä ja typerästä asiasta, framille nostettavan asian jota ihannoida ja jossa märehtiä. Äitini ei olisi ikinä alistunut sellaiseen, kuten en minäkään hänen jalanjäljissään. Hän oli vahva ja itsenäinen ihminen, joka ei voinut sietää esimerkiksi illanviettoja, joissa ”me naiset” valmistelemme yhdessä ruokaa samalla kun ”miehet” tekevät ulkona ”miesten asioita”. Meidän tehtävämme oli murskata mokomat roolit.

Tällaisen ”sukupuolikasvatuksen” kotona sain. Olin siitä tavattoman ylpeä, ja olen edelleen. Niin pitkään kun olen äitini jalanjälkiä kulkenut, luulisi sen olevan itsestään selvää, että voin myös hänen tavoin todeta: olen nainen mutta naiseus ei määrittele minua lainkaan. Se tarkoittaa vain tiettyjä ominaisuuksia kehossani eikä mitään enempää. Minä voin olla juuri sellainen nainen kuin haluan!

Mutta ei, ei onnistu.

Olen kokenut hankalaksi ymmärtää, miksi en voi vain totella äitiäni. Miksi en todellakin voi vain olla ”sellainen nainen kuin haluan”, minkä vuoksi minun on irtisanouduttava koko kategoriasta? Etenkään aikaisemmin en tavannut löytää sopivia vasta-argumentteja, ja tämä ahdisti minua. Nykyään luulen osaavani jäsentää syyt paremmin, vaikka koen kaikkiaan olevani vasta alkutekijöissä. Oletan, että sukupuolentutkimuksen teoriaan ja klassikoihin perehtyminen voisi auttaa.

 

 

”One does not born, rather become, a woman”

 

Tunnettu Simone de Beauvoirin sitaatti on mielestäni edelleen osuvimpia tiivistyksiä koko ”naisen” käsitteen merkityksestä. ”Nainen”, yhtä lailla kuin ”mies”, on rooleja, ennakko-oletuksia, käyttäytymismalleja, tapoja olla ja ajatella, ilmeitä, eleitä, habitusta, puhetta, sanoja, normeja, malleja, olemista, tekemistä. Nämä eivät synny, mutta muun inhimillisen kulttuurin tavoin alkavat iskostua lapseen jo pienestä pitäen. Vaikka nykyinen yhteiskuntamme olisi kuinka tasa-arvoinen ja edistyksellinen, sukupuoleen liittyvät käsitteet kantavat silti sisällään valtavaa painolastia. ”Nainen” ei redusoidu keholliseksi ominaisuudeksi, vaan on vahva, voimakas sana.

Mitä näistä sukupuoleen liitettävistä, sen mukanaan kantamista ominaisuuksista, odotuksista, normeista, rooleista ja vastaavista tulisi ajatella? Jyrkimpiä sukupuolistereotypioita on helppo pitää ainoastaan haitallisena, mutta kuinka suhtautua niiden konseptiin ylipäätänsä? Ovatko ne jotakin, josta määritelmällisesti tulisi pyrkiä eroon?

Tähän eroon pyrkimiseen liittyen olen vasta vuoden sisällä ymmärtänyt jotakin mahdollisesti uutta ja mahdollisesti merkittävää. Olen aikaisemmin jakanut ihmisiä yksiulotteisesti TERFeihin[1] ja ei-terfeihin. TERFin tärkein määritelmä oli, että muut syyttävät sellaiseksi. Silloin mitään, mitä tällainen tyyppi sanoo, ei kuulu eikä saa kuunnella. Olen sitä mieltä, että kirjaimellinen trans-ekslusiivisuus feminismin nimissä on typerää eikä palvele ketään. Mutta viime vuoden puolella päädyin kuin päädyinkin lukemaan erästä sarjakuvaa, jonka vasta myöhemmin tajusin TERFiksi leimatun kirjoittamaksi. Sain silloin mahtavan oivalluksen.

Sarjakuvan tekijä oli @TatsuyaIshida9, enkä todellakaan tiedä, tarkoittiko hän tätä, tai tarkoittavatko terfiksi leimatut ylipäätänsä tätä, vai onko tämä vain ikioma oivallukseni. Mutta tässä se tulee, varokaa.

Meillä on erilaisia suhtautumistapoja sukupuolirooleihin ja siihen mitä niiden kanssa tulisi tehdä. Yksi ongelmallinen seikka transsukupuolisuuden konseptissa on se, kuinka se sukupuolirooleja vastaan sopimisen sijaan syleilee ja vahvistaa niitä – ainakin sen voidaan tulkita tekevän niin.

Mitä tarkoitan? Jos ihminen on trans, esimerkiksi transnainen, on oltava ominaisuuskimppu nimeltä ”nainen”. Kun tarpeeksi naiseuden kriteerejä täyttyy, ihminen kokee olevansa nainen, olisi syntynyt millaisella keholla hyvänsä. Tämä tulee esille etenkin ja nimenomaan diagnostiikassa, jossa syvällisten haastattelujen ja muiden menetelmien avulla pyritään selvittämään, kuinka ”nainen” henkilö on. Tietenkään nämä ominaisuudet eivät ole yksinkertaisia naiseuden stereotypioita, mutta jotakin ne ovat. Ne voivat olla jotain vaikeasti artikuloitavaa, epämääräistä, hyvin tunnepitoista, syvää ja henkilökohtaista. Mutta ne ovat sidoksissa yhteiskuntaamme ja ympäristöömme, sillä vain täällä esiintyvät ne sukupuolet, joiksi tullaan, joista de Beauvoirkin puhui.

Ja on henkilöitä, olen ymmärtänyt, jotka haluaisivat voimakkaammin nimenomaan eroon sukupuolirooleista, ja kaikesta siitä ylimääräisestä termin mukana kulkevasta ominaisuuskimpusta. Absoluuttiseen nollatilaan, jossa esimerkiksi ”nainen” tarkoittaisi vain kehon muotoa siinä missä ”sinisilmäinenkin”, emme toki tule pääsemään. Mutta lähemmäs sitä voimme pyrkiä.

Alla oleva, erittäin kärjistetty ja tarkoituksellisen röyhkeä sarjakuva onnistuu tiivistämään juuri kärjekkyydessään ongelman ytimen. Naiseus tunnistetaan ulkoisten ominaisuuksien kimpuksi, joka voidaan pukea päälle ja vieläpä ylpeillen.

On kuitenkin erittäin tärkeää, että tässä nykyisessä maailmassa meillä on tapoja käsitteellistää suhtautumisemme vallitseviin sukupuoliin ja kaikkeen niiden ympärillä liikkuvaan. Cis, trans, kaltaiseni epätietoinen muunsukupuolinen, kaikki tämä on tarpeellista. Jokaisen identiteetti on tärkeä ja kyseiselle henkilölle toivon mukaan oikea. Tekee ihmiselle pahaa yrittää väkisin puhutella häntä käsitteillä jotka eivät ole tästä maailmasta, vaan kaukaisesta utopiatulevaisuudesta. Kuten minun kaltaiseni keholla varustettua automaattisesti ”naiseksi”.

Erittäin olennainen on myös havainto siitä, että sukupuolen rooli osana yksilön identiteettiä vaihtelee. Otan rinnastuskohteeksi kansallisuuden. Minulle kansallisuus ei ole lainkaan merkittävä osa identiteettiäni. Jos Suomi liitettäisiin huomenna Ruotsiin, ei tuottaisi lainkaan tuskaa alkaa kutsumaan itseäni yhdessä yössä ruotsalaiseksi. En kuitenkaan halvenna niitä, esimerkiksi etnisiä vähemmistöjä enkä enemmistöjäkään, joille oma kansallisuus on erittäin tärkeä, oikea identiteetin kiinnepiste. Sukupuoli on yhtä lailla toisille varsin yhdentekevä käsite, toisille hyvin merkityksellinen. Äitini on malliesimerkki henkilöstä, jolle käsite ei kerta kaikkiaan ole tärkeä, ei sellainen jonka kautta hän haluaa identifioitua.

Tumblrsta poimittu viisaus: ” – Mitä ovat sukupuolinormit? – Ne ovat Harry Potter ja Liekehtivä Pikari -elokuvan Beauxbatons – Durmstrang – saapumiskohtaus”

 

Sanaa cis käytetään kuvaamaan sitä, että henkilön sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisu ovat hänelle syntymässä määritellyn sukupuolen ja siihen kulttuurissa yleensä liitettyjen odotusten mukaiset. Suurin osa ihmisistä on cissukupuolisia.

– Seta, sateenkaarisanasto

 

Cis tai cissukupuolisuus tarkoittaa, että ihminen kokee omakseen mies- tai naissukupuolen, johon hänet on syntymässä määritelty kehonsa perusteella

– Pirkanmaan Seta

 

Yhden virheen äänekkäät transaktivistit ovat tavallaan mielestäni tehneet, jakaessaan ihmiset trans- cis- ja muunsukupuolisiin (tms.). Moni vanhempi ihminen on tuohtunut, ”enhän minä ole mikään cis”, enhän minä koe mitenkään olevani nainen!” mutta heidät on tuomittu transfoobikoiksi ja bigoteiksi kuuntelematta lainkaan. Heillä kuitenkin olisi erittäin tärkeää sanottavaa sukupuoli-identiteetistä, ja sen monista merkityksistä.

Naisena syntynyt ja naiseksi kutsuttu henkilö – äitini kaltainen, tuohtuu syystäkin kun hänen sanotaan olevan ”sukupuoli-identiteetiltään nainen” tai ”kokevan olevansa nainen”. Hän edustaa suurta kategoriaa joka jää keskustelujen ja tiukkojen luokittelujen varjoon. Ihmisiä, jotka eivät koe sukupuolikategorioita omakseen, eivät pidä esimerkiksi ”naiseudesta”, mutta eivät myöskään koe sukupuoli-identiteetteihin liittyvää käsitteistöä relevantiksi tavaksi jäsentää itseään. He saattavat sanoa, etteivät ole sinut naiseutensa kanssa, mutta jättää asian siihen. Toki tämä sinuina oleminen on ehdottomasti nimenomaan sidoksissa ympäröivään yhteiskuntaan normeineen.

On yhtä lailla väärinsukupuolittavaa leimata tällainen henkilö cis:ksi, kuin on leimata esimerkiksi minut naiseksi. Identiteettimme ja kokemuksemme vaihtelevat ja juuri hänelle ”naiseus” voi olla lähinnä inha muistutus oman kehon rajoitteista ja yhteiskunnassamme asuvasta normittavasta ajattelusta, mutta ei missään nimessä mitään, mitä hän aktiivisesti kokee olevansa.

 

On sanottava transsukupuolisuudesta muutakin. Mielestäni se on sairaus. Älkääkä nyt heti kaikotko ja blokatko, vaan kuunnelkaa, mitä tarkoitan. Viittaan sairaudella tässä yhteydessä poikkeamaan, virheeseen, ja ensisijaisesti maailmassa olevaan virheeseen. Utopiamaailmassa, jossa sukupuoli ei oikeasti tarkoittaisi mitään, jossa ”genderiä” ei olisi edes olemassa vaan ihmisillä olisi tietynlaiset elimet, niille ehkä sanat ja sillä hyvä, ei transsukupuolisuutta olisi olemassa. Ei olisi mitään ylimääräistä ”sukupuolta”, joka olisi jotakin muuta kuin tapa sanoittaa tietynlaista kehoa. Mutta maailmamme ei ole tällainen, vaan valovuosien päässä siitä. Täällä ihmisestä voi tulla trans, hän voi omaksua kokonaisen sukupuoliroolinormiominaisuuskimpun itselleen, koska sellainen kimppu on ylipäätänsä olemassa.

Tietenkään tässä omaksumisessa ei ole mitään väärää, vaan se on ehdottoman validia ja välttämätöntä yksilölle. Me kamppailemme kaikki enemmän tai vähemmän sukupuoleen liittyvien odotus-ominaisuus-kimppujen kanssa, ja transsukupuolisuuden olemassaolo on vain eräs tämän maailman, tämän ympäristön ilmentymä. Se on oire, mutta ei yksilön oire, vaan koko yhteiskunnan oire. Mikäli siis meitä kahlitsevaa sukupuoliroolimalliodotusjuttua pitää ylipäätänsä haitallisena ja oireellisena.

Minä pidän, sillä se synnyttää ihmisissä kaikenlaista dysforiaa ja ahdistusta. Me, jotka synnymme xx-kromosomeilla, kohdulla ja munasarjoilla, emme voi olla ”vain naisia”. Yhteiskunnassamme tulemme naisiksi, ja se sattuu enemmän ja vähemmän. Osaa niin paljon, että he eivät yksinkertaisesti koe koko sukupuoli-identiteetti-roolimalli-odotusnormikimppu-asiaa omakseen vaan hylkäävät sen. He eivät ole sairaita, vaan sairas on yhteiskuntamme.

 

 

Nyt pidän itseäni sillanrakentajana ja suurena ymmärtäjänä. Ajattelen ymmärtäväni laajasti ja syvästi niin perinteisiä transaktivistejakin, ja kaikkiaan perinteisten nimien alla kulkevaa sukupuolivähemmistöjen oikeuksien kamppailua, kuin myös niitä, jotka on leimattu TERFeiksi ja jätetty kuuntelematta, kuin myös niitä lukuisia nuorempia ja vanhempia tavisihmisiä, jotka kokevat ehkä milloinkaan ääneen sanomatonta sukupuoleensa liittyvää vastenmielisyyttä.

Naiseuden mallit ja odotukset ovat edelleen ahtaat ja monikerroksiset, eikä ole ihme että moni tytöksi syntynyt, mukaan lukien minä, alkaa suorastaan vihata ”naiseuttaan” ja sen ohessa esimerkiksi tuntemaan vahvaa kehodysforiaa. Mielestäni on väärin todeta, että transsukupuolisuus johtuu yksinomaan sisäistetystä naisvihasta tai yhteiskunnan ahtaista roolimalleista. Mutta ehdottomasti väärä tie on myös se, mille monet transaktivistit ovat valitettavasti lähteneet, jossa kaikki spekulointikin tällaisen dysforian olemassaololla leimataan transfobiaksi.

Minkä vuoksi jonkun henkilön identiteetti olisi tärkeämpi kuin toisen? Millä oikeudella toinen saisi sanella ja määrittää toisen identiteettiä? Transsukupuoliset eivät ole sen arvokkaampi ihmisryhmä kuin muutkaan. On tuhoisa tie tulkita vastakkainasettelu transsukupuolisen identiteetin olemassaolon ja yhteiskuntamme yleisen naisvihamielisyyden, ahtaiden naisen roolimallien, naisiin kohdistuvien odotusten ja muun vastaavan välillä. Niiden spekuloiminen, pohtiminen ja niihin huomion kiinnittäminen ei ole transsukupuolisilta pois. Transsukupuolisuus on eräs tällä hetkellä relevantti tapa sanoittaa sukupuoli-identiteettiään. Mutta identiteetti on kirjo, ihminen ei ole cis TAI trans, ihmisen suhde sukupuoleensa on monimutkainen ja jatkuvasti keskellä yhteiskunnan mullistuksia.

Miksi he, jotka eniten juuri ovat leimojen ja kategorioiden asettamista vastaan, asettavat muille leimoja ja kategorioita? Eikö jokaisella tulisi olla täysi itsemääräämisoikeus, oikeus omaan identiteettiinsä?

On ihmisiä (blogi, artikkeli), jotka ovat kokeneet ”detransition”. On siis aitoja, oikeita ihmisiä, jotka ovat esimerkiksi syntyneet naisiksi, mutta kokeneet niin pahaa dysforiaa, että ovat identifioituneet miehiksi. He ovat saattaneet elää transmiehen elämää, mutta sittemmin todeta, että tämäkään ei ole oma juttuni, ja ikään kuin ”palata naiseksi”. Osa on ehtinyt ottaa hormonihoitoja tai vastaavaa, osa ei mitään.

Tällaiset ihmiset haluavat täysin relevantisti ja täysin omiin, aitoihin kokemuksiinsa pohjaten kertoa, kuinka dysoforia ja naisiin kohdistuvat odotukset ja normipaineet saattavat aiheuttaa tilan jonka voi mieltää transidentiteetiksi. He eivät ole siinä yhtään sen vääremmässä kuin kukaan muukaan, joka sanoittaa omaa identiteettiään. Täysi itsemäärittelyoikeus, kuten tiedostavat tahot mielellään korostavat. Silti tällaiset tullaan usein leimatuksi terffeiksi ja heidän ajatuksensa Vääriksi ja Vahingolliseksi. Jos he pääsevät mediassa ääneen, on se suurin piirtein sama kuin natsin päästäminen julistamaan oppiaan. Sillä eihän voi olla niin että ”transsukupuolinen identiteetti aiheutuu yksilön kokemista paineista ja ahdistuksesta”. Ei väliä vaikka heidän identiteettinsä ja elämäntarinansa aidosti olisi se, sillä se on väärä. Vain tiettyjen ihmisten identiteetti ja tarina lasketaan oikeaksi.

Tietenkin on selvää, että väite siitä, että KAIKKI transsukupuolisuus aiheutuisi yksinomaan tietystä syystä kuten naisena syntyneiden kokemista paineista, on epäjärkevä. Mutta aivan yhtä epäjärkevää on kieltää tämä kokonaan. Jokainen ihminen käsittelee omaa sukupuoltaan eri tavoin elämänsä varrella. Meillä on kausia kun koemme yhtä, kausia kun toista, ja tämä tulisi tunnistaa ja hyväksyä. Etenkin nuoret etsivät identiteettiään ja kokeilevat monenlaisia asioita. Kasvettuamme vanhemmiksi osaamme usein reflektoida elämäämme taaksepäin ja ymmärtää, miksi esimerkiksi ”trans” tuntui joskus omalta minuudelta, mutta ei tunnu enää. Tämä ei tee meistä terffejä tai foobikoita.

Ymmärrän täysin terffeiksi luokiteltujen henkilöiden huolen siitä, mitä tapahtuu jos naiseus tarkoittaa vaatteen kaltaista asiaa, jonka voi pukea päälle tuosta vain. Sekä etenkin sitä, kuinka stereotyyppisen naisen roolin täyttämättä jättäminen voi tarkoittaa, ettei ole lainkaan nainen. Huolen siitä, kuinka stereotypioita syleillään niiden ongelmallisuuden osoittamisen sijaan. Ja kuinka se voi entisestään lisätä muottiin mahtumattomien tyttöjen ahdistusta.

 

 

Eräs parhaista koko tätä asiaa käsitelleistä puheenvuoroista tavallisessa mediassa nähtiin viime kesänä. Psykiatri Teemu Kärnä avaa erittäin maltillisesti ja ymmärrettävästi monimutkaista aihetta.

Artikkelin jälkeen nähty kommentointi piirsi isolta osin ymmärrystäni siitä, minkä vuoksi tietynlainen transaktivismi on pahasti pielessä. Ensinnäkin juttua syytettiin muun muassa vaaralliseksi: kyse on vaikeista ja kipeistä asioista, joita ei tule levitellä julkisuuteen. Siis se, että transsukupuolisuudelle on syitä, että sitä ylipäätänsä voi pohtia, on Kiellettyä Tietoa vaikka olisi totta. Suuri yleisö, kuten valtakunnallisen lehden lukijat, tulee pitää helppojen ja typistettyjen yksinkertaistuksien varassa. Juttua syytettiin tietysti myös transfobiseksi.

Minä olen nähnyt paljon aivan oikeaa transfobiaa kuten on varmaan jokainen vähänkään syvemmällä internetissä ollut. Tähän ei tietenkään ole syytä toistaa sakeimpia solvauksia, mutta tunnistettavaa on esim. transnaisen nimittely mieheksi, nimittely pervoksi, kummajaiseksi ja hulluksi tai sukuelimiin liittyvät solvaukset. Kaunopuheisempaa mutta yhtä lailla transfobian leiman ansaitsevaa tavaraa löytyy myös mm. Suomen Perustan julkaisuista, joissa saatetaan virallisen näköisissä artikkeleissa kutsua transsukupuolisuutta pelleilyksi tai pahaksi mielisairaudeksi. Fobiassa aidosti hyökätään ihmisryhmää vastaan.

Laajojen yhteiskunnallisten asioiden tieteellinen tai journalistinenkaan spekulointi ei ole fobiaa. Kyse on laajasti sukupuolista, naisista, ihmisistä, nuorista ja heidän kohtaamistaan ongelmista, eikä yksi taho voi omia keskustelua itselleen. It’s not about you. On julmaa ajatella kaiken oman sukupuoli-identiteetin pohdinnan ja siitä keskustelun kuuluvan vain sille ryhmälle, jolla on selkeä ja tietoinen transidentiteetti josta he ovat ylpeitä.

Tilaa tarvitsevat myös identiteetistään epävarmat nuoret. Naiseuden ahtaiden roolimallien kanssa kamppailevat tytöt. Ajoittaista dysforiaa kokevat nuoret naiset. Sukupuolirooleihin niin kyllästyneet tyypit etteivät osaa kutsua itseään edes muunsukupuolisiksi. Miehet, joita naisen identiteetti kutsuu koska mieheyden roolimallit ovat yhtä lailla ahtaat, mutta jotka eivät ole varmoja. Kaikki, jotka eivät ole varmoja. Autistit, jotka ovat niin sukupuoli-identiteetin käsitteen ulkopuolella, etteivät halua kutsua itseään sellaisiksi. Naiset, jotka tahtoivat olla miehiä, mutta tahtovat nyt olla naisia. Miehet, jotka eivät ole koskaan kokeneet miehuuttaan omakseen, mutta jotka eivät halua puhua asiasta. Naiset, jotka eivät ole Naisia. Miehet, jotka eivät ole Miehiä. Me.

 

Palataan vielä itseeni. Minun sukupuoli-identiteettiini kuten koko olemukseni on vahvasti sidoksissa autismiini. Autisminkirjon häiriöt ovat tytöillä alidiagnosoituja ja stereotyyppinen kuva autistista onkin nimenomaan sosiaalisesti kömpelö mutta älykäs poika. Kun tarkastellaan autistisen piirteiden havaitsemiseen käytettäviä mittareita, saavat miehet keskimäärin naisia korkeampia tuloksia. Karkeasti sanottuna autistin aivot ovat ”äärimmäiset miesaivot”.

Ei ole ihme, että esimerkiksi autistinen Elizabeth Hawker kirjoittaa, kuinka piti autistisia aivojaan vuosien ajan virheellisesti maskuliinisina aivoina. Hän kävi läpi transprosessin female-to-male mutta ymmärsi vasta paljon myöhemmin, ettei olekaan ”mies” vaan hyvin erilainen nainen. Autismi niin sanottujen sukupuoli-identiteetin häiriöiden takana olisi ehdottomasti paljon enemmän keskustelua ja pohdintaa kaipaava asia. On ymmärrettävää, että sopeutumattomuus yhteiskuntaan menee sekaisin sopeutumattomuuden naiseuteen kanssa.

Minäkin olen tavallaan hyvin erilainen nainen. Autismi ei ole ainoa a:lla alkava asia joka minua luonnehtii: olenhan myös esimerkiksi aseksuaali, aromanttinen ja absolutisti. Minulta puuttuu ikään kuin kaikki ne identitääriset kiinnekohdat jotka normaali-ihmistä luonnehtivat. Olen kaiken ulkopuolella, myös sukupuolen. Sillä kuten olen jo useaan kertaan toistanut, en voi omaksua ”naista” joka tarkoittaisi vain kehon ominaisuuksia, sillä sitä käsite ei tässä maailman tilassa ole.

Ulkopuolisuuteni tuntuu kaikesta huolimatta hyvältä. Luonnehdin sitä myös eräänlaiseksi keskeneräisyydeksi, mikä ei kuitenkaan sisällä olettamusta valmiiksi tulemisesta. Miellän olevani eräänlainen ikuinen lapsi. Sillä nimenomaan lapsena jokainen on vielä niin aseksuaali, aromanttinen kuin normatiiviseen sosiaaliseen käytökseen mukautumatonkin – mitä me autistit olemme ikuisesti. Eikä lapsilla ole fyysistä sukupuolta ennen murrosikää, vaan he voivat juosta ja urheilla vapaana moisesta. Vapaita, kauniita olentoja, joihin samaistun.

Kehodysforiaahan minä en koe. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että minua on siunattu hyvin hoikalla ja androgyynillä keholla. Olemattoman kokoinen rinnusta ja kaikkiaan solakka vartalo – näytän lähinnä hontelolta pikkupojalta. Rakastan kehoani, se ei ikään kuin milloinkaan kasvanut siihen kauheuteen mitä pelkäsin. ´

Kuukautiset kuitenkin inhottavat. Mainitsen tässä yhteydessä vain lyhyesti, kuinka huutava biologinen vääryys on se, että ihmisnaaraat joutuvat kärsimään kuukausittaisesta verenvuodosta. Kirjoitan aiheesta myöhemmin pidemmälti, sen yhteydessä kun puhun laajemmin niin sanotun luonnon ja niin sanotun teknologian niin sanotusta vastakkainasettelusta. Jos saisin poistattaa kohtuni ja vastaavat naaras-elimeni turvallisesti ja riskittömästi nyt, en epäröisi hetkeäkään. Ne ovat inhaa ja ällöttävää muistutusta siitä homo sapiensin evolutiivisesta roolista, joka todennäköisimmin lepää kaiken vuosituhansien kokoisen kulttuurisen sukupuoleen liittyvän normikerrostuman alla. Tätä pakottavaa, alkuperäistä niin sanotun luonnon asettamaa roolia pohdimme myöhemmin.

Normikerrostuman purkaminen on joka tapauksessa hidas ja vaivalloinen tehtävä. Olen puhunut kirjoituksessani erilaisista ryhmittymistä ja tahoista, joista osa on itsenimettyjä ja osa ulkoa annettuja leimoja. Ketkä ovat purkamassa näitä kerrostumia, ketkä kasaamassa niitä uudelleen? Jääkäämme pohtimaan sitä.

 

[1] TERF on lyhenne sanoista Trans Exclusive Radical Feminist

Lasten ennakkoluulot ja viattomuus. Sukupuolinormikategorioista

”OOKSÄ TYTTÖ VAI POIKA??”

 

Pienen uteliaan lapsen mieli pyrkii hahmottamaan maailmaa niiden kategorioiden kautta, johon se on tottunut ja kasvanut. Lapset kysyvät sukupuoltani. He ovat hämmentyneitä. Eivät töykeitä tai ilkeitä, vain tavanomaiseen tapaansa uteliaita.

 

”Kerro nyt oikeesti, ooksä tyttö vai poika?”

”Tyttö?”

”Poika??”

”Kerro nyt!”

 

Ulkopuolisten henkilöiden kyselyt sukupuolestani ärsyttävät ja hermostuttavat, luovat epämukavia tilanteita. Suurin syy tälle on että en konkreettisesti osaa vastata.

Ilkeilyksi kutsumani on toki asia erikseen. Väittämät ja ilmaisut, joihin on sisäänrakennettuna syyllistäviä ja kärjistäviä olettamia, eivät ansaitsekaan muuta kuin paheksuntaa. Keski-iän ylittäneiden henkilöiden tuhahtava ”sinä et kyllä kuulu tänne” tai joidenkin nuorten nenänvartta pitkin lausuttu ”öö anteeks tää on kyllä [sukupuolen] pukuhuone” ovat harmillisen turhauttavaa arkea.

Neutraaliin kysymykseen tai sen kaltaiseen en vastaa koska en osaa. Varovaisesti aloitettu ”anteeksi mutta oletko sinä…” jää vaille suullista vastaustani, koska siihen ei ole mitä sanoa. Huomattavasti helpompaa on esimerkiksi riisua paita ja näyttää: minulla on tällaisia fyysisiä hormonitoiminnan aiheuttamia kehollisia ominaisuuksia. Koska sitähän kysyjä todennäköisesti kysyy, ainakin pukuhuoneessa ollessamme. Muualla olen hiljaa ja kiemurtelen, mielessäni toivoen että emme kysyjän kanssa enää koskaan kohtaa.

 

”Onks TOI tyttö vai poika?”

 

Joku tyyppi sanoi lasten olevan sietämättömiä, sillä ne ovat niin epäkohteliaita. Minua puolestaan vaivaa lähes liiallinen lasten ihannointi, lapset ovat aitoja ja viattomia, pyhiä ja puhtaita, kuormittavan aikuisten normi-maailman toistaiseksi saastuttamattomia. Lapsille osaan jopa hymyillä, sillä heissä on sellaista ihmisyyttä, jota juuri ne rakenteet, jotka tekevät omasta maailmastani sietämättömän, eivät estä.

 

”Sano nyt ooksä tyttö vai poika?”

 

Toki lasten normeilta-saastumattomuus on harha. Kohtaamani lapset, jotka viikosta toiseen tiedustelevat innokkaana sukupuoltani, eivät kuitenkaan saa minulta paheksuntaa. He varauksettomasti ja estottomasti pyrkivät jäsentämään ympärillään näkyviä asioita niihin kategorioihin, joita ovat omaksuneet. Minä olen anomalia, outo, särö heidän maailmassaan. En sovi heidän oppimaansa joukkoon, herätän siksi huomiota. Lasten uteliaisuus on pohjaton. Outouteni, sopimattomuuteni, friikkiyteni, se ei jätä heitä rauhaan.

Tähän kuitenkin loppuu viisas pohdintani. Minulla ei ole vastausta lasten kysymyksiin. En voi vastata että ”olen tyttö” tai ”olen poika”. Kumpikin olisi vääristelyä ja valehtelua. Suustani ei pääse sellaisia lauseita, vaikka olen joskus yrittänyt. En myöskään näe konkreettisissa tilanteissa mahdollisena aloittaa keskustelua aiheesta, että en ole oikein kumpikaan, ja kaikki ihmiset eivät ole. Aihehan on toki tavattoman kiinnostava, varsinkin lapsista, joille kaikki uusi on tavattoman kiinnostavaa. Minusta ei kuitenkaan ole siitä puhumaan, varsinkaan nopeissa, spontaaneissa ja vauhdikkaissa tilanteissa, joissa kyselyt tapahtuvat.

Jään sanattomaksi ja se on noloa ja tyhmää. En siedä lapsille piruilua, mutta sen kaltaista teen ollessani hiljaa ja myhäillessäni heidän pommittaessa minua kysymystulvallani.

Lapset, osaisinpa vastata teille. Ette ole väärässä vaan ymmärrän teitä, minäkin pyrin kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa käsittämään ja jäsentämään ympäröivää maailmaa luomieni kategorioiden lävitse.

Lapset, anteeksi.

Pride-viikon kunniaksi: Sukupuolena rajoitinjärjestelmä

Tämä on hyvä julkaista Pride-viikon päätteeksi. Tämä on mahdollisimman rehellinen, juurtajaksainen selitys sukupuoli-identiteetistä ja sukupuolikokemuksesta. En kuulu sukupuolikäsityksen binääriseen valtavirtaan, vaan jonnekin muualle, outoon paikkaan, teille tietymättömille.

icons8-lgbt-flag-48

Kilpaileminen on hienoa. Erityisen hienoa se on silloin kun se on reilua ja oikeudenmukaista, ja erityisen reilua ja oikeudenmukaista se on silloin kun säännöt on luotu yksilöiden väliset synnynnäiset erot huomioiviksi.

Urheilu on järjetön konsepti ja sellaisenaan mahtava. Se on vain ja ainoastaan leikkiä, sellaisten fyysisten asioiden tekemistä kilvan, missä ei sinällään ole mitään järkeä, mutta jotka siitä huolimatta ovat merkityksellisen asemassa.

Ihmiset vain kehittävät itseään. Joku rakentaa taloa, toinen maalausta, toinen optimaalisesti tietyssä toiminnossa suoriutuvaa yksilöä. Usein etupäässä fyysisessä, johonkin primitiiviseen kykyyn perustuvassa. Nopeus. Kestävyys. Voima. Ja kaikki niiden jalostaminen yhä hienompiin ja hienompiin yksityiskohtiin. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Kun asetun lähtöviivalle, olen ylpeä ja tyytyväinen siitä, että en kilpaile kaikkien yksilöiden välisestä absoluuttisesta paremmuudesta. Sen sijaan kilpailen muiden, samalla tavalla lähtökohtaisesti fyysisesti rajoittuneiden kanssa. Sen ansiosta kilpailumme on reilua. Sen ansiosta se on mielekästä. Se parantaa kokemustani ja minäkuvaani urheilijana ja edistää psyykkistä hyvinvointiani.

Millä tavalla kilpailusarjani on rajoittuneiden sarja? No, meidän fysiologiaamme sanelee tietynlainen hormonitoiminta. Olemme vähemmän lihaksikkaita. Meillä on veressämme hyvin paljon vähemmän testosteronia ja siten pienemmät voimantuotto-ominaisuudet. Kehomme on pienempi ja heikompi, maksimaalinen hapenottokykymme alhaisempi. Nopeutemme on alhaisempi. Tämä kaikki on synnynnäisesti osa kehojamme ja läsnä kaikessa fyysisessä tekemisessämme.

Sarjaamme kutsutaan yleisesti nimellä ”naisten sarja”. Eivätkä erilaistuneiden hormonitoimintojen muokkaamat kehot ole ainoa keino jaotella kilpailusarjoja eri tasoisiin. Aikaisemmin kilpailin niiden joukossa, joiden elimistö ei ollut vielä kehittynyt riittäviin mittoihinsa. Kilpailin nuorten sarjassa. Omat sarjansa on myös heille joiden elimistö on iän myötä alkanut haurastua ja esimerkiksi voimantuotto-ominaisuudet heiketä. Ja useissa lajeissa kilpailijat jaotellaan hyvinkin tarkasti kilpailemaan vain sellaisten kanssa, joilla on yhtäläinen kehon massa. Lisäksi on sarjansa ja kokonaan omat kilpailunsa heille, joiden kehossa on synnynnäisiä ja syntyneitä vammoja, kuten puuttuvia raajoja tai kävelykyvyttömyyttä aiheuttavia sairauksia.

icons8-lgbt-flag-48

Hetkinen, mikä onkaan pointtini? Rinnastaa naiset vammaisiin? Pilkata vammoja ja vammaisuutta? Pilkata urheilujärjestelmää? No ei ainakaan se, vastahan kehuin sitä tasapuolisuudesta ja mielekkäiden kilpailuolosuhteiden luomisesta.

Itse asiassa minä tässä vain spekuloin ja analysoin omaa sukupuoli-identiteettiäni. Yhteiskunnassa puhutaan yleisesti miehistä ja naisista, ne ovat valtavia sosiaalisia konstruktioita jotka muokkaavat läpikotaisin olemista ja identiteettiä. On jaottelua ja järjestelyä, kategorisointia ja tyypittelyä. Ja ennen kaikkea identifiaatiota (se ei ollut oikea sana, anteeksi). Niitä, jotka ovat naisia. Naiset. Naisten vaatteet. Naisten tilat. Miehiä. Miesten vaatteet. Miesten tilat. Naiset. Miehet.

Tämä kaikki on minulle totaalisen hämmentävää ja outoa, enkä ole milloinkaan kyennyt ymmärtämään sitä. Siksi en voi sanoa että olen nainen. En minä ole nainen. Jos joku kysyy, mikä olen, en tiedä. En osaa määritellä itseäni näihin sosiaalisiin konstruktioihin. En minä osaa. Tämä on kaikki kummallista. Olen ”hän”, mutta englanniksi en osaisi puhua itsestäni kolmannessa persoonassa. En näytäkään keneltäkään. En voi olla ”nainen, joka on sellainen nainen kuin haluaa”, koska koko sana on niin latautunut. Asia vain ahdistaa. Ymmärtämättömyys ahdistaa.

Minulle koko ”naiseus” ja ”naisena oleminen” on tismalleen yhtä asiaa: fysiologisia ominaisuuksia kehossani. Ominaisuuksia, jotka säätelevät vain ja ainoastaan sen, missä sarjassa minun on mielekästä kilpailla kun mitellään fyysisiin kykyihin perustuvissa tehtävissä.

icons8-lgbt-flag-48

Tämä on se minun oma näkökulmani kaikenlaiseen sukupuolikeskusteluun. Kyselyissä raksin aina vaihtoehdon ”muu”. Jos kohtaa ei ole, piirrän sen. Paitsi kun kysytään kilpasarjaa. Sillä silloin ei kysytä sukupuolta, kysytään mitä fyysisiä rajoitteita kehossasi on.