Sukupuolen essentialisointi haittaa meitä kaikkia

Mitä kuuluu sukupuolelle? Jos puhuu biologisesta sukupuolesta, on putinin ja äärioikeiston sätkynukke! Kaikki transnaiset ovat fetissimiehiä! On vihapuhetta sanoa, että naisilla on kuukautiset! Anti-gender-liike! Fasismi! Groomaajat! Sulkekaamme Twitter hetkeksi.

Kirjoitin sukupuolestani ja sukupuoleen liittyvän keskustelun ongelmista pitkällisesti viime vuonna. Olen edelleen sanojeni takana, etenkin tämä kappale tiivistää sanomani hyvin:

Minkä vuoksi jonkun henkilön identiteetti olisi tärkeämpi kuin toisen? Millä oikeudella toinen saisi sanella ja määrittää toisen identiteettiä? Transsukupuoliset eivät ole sen arvokkaampi ihmisryhmä kuin muutkaan. On tuhoisa tie tulkita vastakkainasettelu transsukupuolisen identiteetin olemassaolon ja yhteiskuntamme yleisen naisvihamielisyyden, ahtaiden naisen roolimallien, naisiin kohdistuvien odotusten ja muun vastaavan välillä. Niiden spekuloiminen, pohtiminen ja niihin huomion kiinnittäminen ei ole transsukupuolisilta pois. Transsukupuolisuus on eräs tällä hetkellä relevantti tapa sanoittaa sukupuoli-identiteettiään. Mutta identiteetti on kirjo, ihminen ei ole cis TAI trans, ihmisen suhde sukupuoleensa on monimutkainen ja jatkuvasti keskellä yhteiskunnan mullistuksia.”

Tämän jälkeen olen jossain määrin vältellyt aiheeseen liittyvää keskustelua ainakin sosiaalisessa mediassa. Näkökulmien polarisoituminen, viha ja kuonan määrä sekä järjettömän kokoiset väärinymmärrykset ovat jatkuvia. Toisinaan somessa näkemäni kärjistyneet väärinymmärryskannat ovat tihkuneet aitoonkin elämään, ja olen törmännyt niihin reaalisessa arjessakin.

Nyt kuitenkin palaan aiheen pariin. Palaan, sillä haluan nimetä joitakin spesifejä transaktivismin ongelmia. Haluan puhua kahdesta toisiinsa liittyvästä asiasta. Ensin: käsitteen trans venyttämisestä ja tämän ongelmista. Sitten, essentialismista. Tulen esittelemään löytämäni gender nihilismin ajatuksen.

Minä väitän, että tietynlainen transaktivismi on perusteettomasti ominut sukupuolidysforian omaksi eksklusiiviseksi asiakseen ja tullut siksi vähätelleeksi valtavaa määrää muuta kokemusta. Tästä vähättelystä nousee ristiriitoja. Tämä vähättely näyttäytyy siinä, mitä käsitteellä trans nykyään tarkoitetaan.

Trans. Sanaa käytetään kuvaamaan henkilöä, jonka sukupuoli tai sukupuolen ilmaisu ei ole yksiselitteisesti hänelle syntymässä määritellyn sukupuolen ja siihen yleensä liitettyjen odotusten mukainen, ja jotka itse määrittelevät olevansa transihmisiä. (Seta)

Aikaisemmin olin luullut trans-etuliitteen (-sukupuolinen, -ihminen, -gender jne.) tarkoittavan ihmistä, joka kokee olevansa toista sukupuolta kuin syntymässä määritelty. Tämän lisäksi on meitä, jotka koemme olevamme jotain muuta tai emme mitään, ja meille termejä riittää: muunsukupuolinen, genderqueer, non-binary, genderfluid, genderless ja niin edelleen.

Viime kesänä eräässä mukavassa nuorille suunnatussa sateenkaari-ihmisten tapaamisessa ohjaajahenkilö kuitenkin määritteli sanan noin, ja protestoin heti. Ajattelin, ettei hän voi olla oikeassa, tuon perusteella minäkin olen trans. Mutta Setan sanaston tarkistaminen paljasti: hän oli oikeassa.

Kritisoin jo aiemmin cis-käsitettä siitä, että siinä henkilön sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisu ovat hänelle syntymässä määritellyn sukupuolen ja siihen kulttuurissa yleensä liitettyjen odotusten mukaiset. Odotuksiahan on edelleen valtavasti, sekä miehelle että naiselle. Kuka ikinä voisi täyttää nämä kaikki ja olla oikea Cis?

Trans-henkilö taas on kuka tahansa, joka ei ole yksiselitteisesti hänelle syntymässä määritellyn sukupuolen ja siihen yleensä liitettyjen odotusten mukainen. Käsi ylös, kuinka moni ilmaisee sukupuoltaan tavalla, joka on yksiselitteisestiodotusten mukainen? Ja minkä kaikkien odotusten? Tämän kaupungin, maan, maailman vai perheen sisällä?

Käsite näyttää tekevän sen mitä monet pelkäävät. Liudentamaan konseptia niin, että oikeastaan lähes jokainen meistä on trans. Ongelmallista tässä on se, että samanaikaisesti vaalitaan puhetapaa spesifistä ja eksklusiivisesta transyhteistöstä (trans community) jonka erityisyys perustuu vastakkainasetteluun heitä sortavan cis-maailman kanssa. Fuck the cistem.

Varsin monella tytön kehossa syntyneillä (ja puhun nyt tytöistä koska olen itsekin sellainen) on epämukavia tuntemuksia kehoaan kohtaan. Nämä eivät johdu vähiten siitä, kuinka naisen roolimallit yhä edelleen ovat ahtaat. Kärjistäen, voimme pelätä että esimerkiksi rintojen kasvaminen saa aikaan sen, ettemme enää voi pukeutua löysiin ja poikamaisiin vaatteisiin, olla kiinnostuneita teknologiasta ja niin edelleen, ja että meidän pitää alkaa käyttämään meikkiä, epäkäytännöllisiä vaatteita, kasvattaa hiukset pitkiksi ja haluta lapsia. Ja puhua tunteista, olla tunteellisia ja hoivaavia, olla ihmissuhdekeskeisiä ja empaattisia, ja epärationaalisia, koska miehet ovat järki ja naiset ovat tunteet, eikö vain.

(Tunnekeskeisyyden, empaattisuuden, hoivaavuuden ja epärationaalisuuden odotukset ovat muuten erityisesti meille autisteille vaikeita ja vastenmielisiä, sillä meiltä määritelmällisesti puuttuvat nuo ominaisuudet. Ei ihme, että autistien keskuudessa sukupuoli-identiteetin ”häiriöt” ovat tyypillisiä).

Tämä on ongelma, johon meidän kaikkien tulisi yhdessä puuttua. Ahtaat roolit on purettava, ihmisten on voitava saada olla omia itsejään sukupuolesta riippumatta.

Etenkin naiset kärsivät siitä, mitä vaatimuksia ja odotuksia heidän sukupuoleensa sisältyy, joissakin kulttuureissa vielä paljon enemmän. Nimeämällä heidät cis-vihollisiksi, jotka eivät ymmärrä eksklusiivisen trans-ryhmämme kokemusta, tehdään pelkästään vahinkoa.

Toisaalta, dysforian ja epämukavuuden kokemuksetkin ovat eri tasoisia ja täysin yksilöllisiä. Ei ole sama asia olla nainen, jota harmittaa sukupuolensa silloin kun hän huomaa työpaikkansa johdon suosivan vain miehiä, tai naisena syntynyt kaverini, joka koki niin vahvaa dysforiaa, että leikkautti rintansa pois, käytti hormoneita, kasvattaa partaa ja on nykyään miehen nimellä oleva mies. Transmies. Molempien kuitenkin voidaan sanoa käyvän samaa kamppailua, ja se kamppailu on jäykkiä sukupuolirakenteita vastaan.

Ääripäät ja internetsotien osapuolet eivät ymmärrä toistensa kokemuksia eivätkä sitä, kuinka kyse on samasta kamppailusta. Ei ole eksklusiivista trans-yhteisöä, jonka ulkopuolella joka ikinen syleilisi sukupuolirooleja ja samaistuisi niihin täydellä sydämellä.

Seuraavaksi essentialismin kysymykseen. Kuten olen aiemmin sanonut, kaikki sukupuoli-identiteettiin käsitteemme ovat erottamattomasti sidoksissa epätäydelliseen maailmaan, jossa sukupuoli-identiteetti ylipäätänsä on olemassa. Utopiassa ei olisi mitään ”naiseutta” tai ”mieheyttä”, johon samaistua, josta pyrkiä eroon tai jota pyrkiä representoimaan. Kehon sukupuolitetut piirteet olisivat yhtä tyhjiä merkitsijöitä kuin nyt on veriryhmä, ja niitä tarvittaisiin lähinnä lääkärissä.

Me feministit vastustamme sukupuoleen liittyvää syrjintää ja epätasa-arvoa. Mielestäni kaikkien feministien tulisi pyrkiä sukupuolen pönkittämisen sijaan viime kädessä purkamaan sukupuoli (gender). Abolish gender.

Mikä on esimerkiksi nainen? Nykyään pidetään transfobisena sanoa, että nainen on ihmislajin aikuinen naaras, sellainen joka tuottaa suuria sukusoluja. Sitä pidetään transfobisena, koska myös koiraana syntynyt voi kokea olevansa nainen. Mikä tällöin on tämä kategoria ”nainen” joka koiraana eli miehenä syntyneellä on? Mitä se on?

Kyse on genderistä, joka on puhtaasti sosiaalinen konstruktio, se koostuu merkityksistä, käytänteistä, tavoista, normeista.

Transaktivistisessa puheessa gender pyritään usein määritelmällisesti essentialisoimaan, se on sinällään olemassa oleva merkitysten kimppu, joka ihmisellä voi aidosti ”olla”. Toisinaan tämä essentialisointi palaa biologiselle tasolle, kuinka transsukupuolisella identiteetillä olisi biologinen perusta esimerkiksi aivojen rakenteessa. Tällöin ollaan kirjaimellisesti takaisin alkupisteessä: koska minulla on tietynlainen keho, minulla on oltava tietynlainen gender.

Alyson Escalanten vuonna 2016 julkaisema Gender Nihilism -manifesti (”Anti-Manifesto”) käy nimenomaan tämän ajattelun kimppuun. Se peräänkuuluttaa koko genderin radikaalia hylkäämistä, ja syyttää sekä perinteisiä liberaalifeministejä että trans- ja queeraktivisteja siitä, että he ottavat politiikkansa lähtökohdaksi essentiaalisesti olemassa olevan genderin. Tämän sijasta tulisi pyrkiä genderin totaaliseen hylkäämiseen, gender abolition.

Manifesti on vielä pidemmälle menevän antiessentiaalinen, ja sen keskeisenä lähtökohtana on, ettei mitään essentiaalista ihmisluontoa ja aitoa itseä ole olemassa. Sen mukaan edes radikaalifeministinen vaatimus genderin hylkäämisestä ei riitä, sillä se painottaa liikaa sexin essentiaalisuutta. Myös sex pitää lopulta hylätä essentialisoivana kategoriana.

Pidän manifestista, sekä sen ideasta jossain määrin ammentavasta xenofeminismistä (kts. xenofeminismi). Tietenkin ymmärrän, että se on kärjistettyä utopiaa, ja vajavainen nykytilanne vaatii jossain määrin naisen sukupuolen (sex) essentiaalisuuden tunnistamista, jotta se ei historian ja yhä jatkuvan nykyisyyden tavoin jää essentiaalisen mieheyden varjoon. Tästä Caroline Criado-Perez kirjoittaa. On toki selvää, ettei Criado-Perezin kuvaama parempi maailma, jossa biologisia sukupuolia tilastoidaan entistä tarkemmin esimerkiksi lääketieteen kehittämisen vuoksi, ole lopullinen utopia, vaan kyseessä on vääristyneen nykytilanteen korjausliike.

Mitä siis peräänkuulutan juuri nyt?

Transaktivismin piirissä tulisi lopettaa kahtiajaon konstruointi ja ymmärtää sukupuolen ahtauden koskevan meitä kaikkia.

Feminismin parissa laajemmin tulisi lopettaa genderin essentialisointi ja pyrkiä sen radikaaliin purkamiseen.

Oma asiansa on se, kuinka laajemmassa mediassa ja keskustelussa tulee lopettaa haitallisen vastakkainasettelun ylläpitäminen, jossa mukamas vastakkain ovat naisten ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavat. Puhumattakaan siitä, että edelliset ovat kaikki terffejä, jotka ovat kaikki äärioikeiston masinoimia. Tätä älyttömyyttä on jo aivan tarpeeksi. Onneksi esimerkiksi Suomen Kuvalehti julkaisi hiljattain erinomaisen, monipuolisen ja kattavan populaaritason jutun koko sukupuoliaiheen monimutkaisuudesta. Suosittelen lukemaan.

.

Artikkelit

Alyson Escalante: Gender Nihilism: An Anti-Manifesto. https://libcom.org/article/gender-nihilism-anti-manifesto-alyson-escalante

Laboria Cuboniks: Xenofeministinen manifesti. (suomennos). https://www.zelda.fi/articles/xenofeministinen-manifesti/

Heinonen, Jukka: Mitä sillä on väliä. Suomen Kuvalehti 34/2022 https://suomenkuvalehti.fi/paajutut/mita-silla-on-valia/

Kuvat: craiyon, syötesanoina gender roles, cyberpunk ja xenofeminism

Kirja, joka teki minusta intohimoisen feministin: Näkymättömät naiset

Tässä kirjoituksessa kerron yhdestä, mullistavasta kirjasta, sekä sen paljastamista nyky-yhteiskuntamme syvän antifeministisistä piirteistä. Nämä piirteet hallitsevat sielläkin, missä kaikki on olevinaan hyvää ja edistyksellistä. Ota hatustasi kiinni ja lue, tekstiä on paljon ja asiaa sitäkin enemmän. Aikaisemmin olen puhunut kirjoista täällä, täällä, ja täällä.

Näkymättömät naiset. Näin tilastot paljastavat, miten maailma on suunniteltu miehille
Kirjoittaja: Caroline Criado-Perez
Suomentaja: Arto Schroderus
Julkaistu: 2019
Julkaisija: WSOY
Kategoria: Perusteellinen, journalismityyppinen tietokirja

”Kolme teemaa nousee esiin yhä uudelleen: naisen keho, naisen palkaton hoitotaakka ja miesten väkivalta naisia kohtaan. Nämä asiat ovat niin merkittäviä, että ne koskettavat elämämme miltei jokaista osa-aluetta ja vaikuttavat kokemukseemme kaikesta, oli kyse sitten julkisesta liikennevälineistä tai politiikasta, työpaikasta tai lääkärin vastaanotosta. Miehet kuitenkin unohtavat ne, koska miehillä ei ole naisen kehoa.”
 
”Nämä erot sivuutetaan, ja me jatkamme elämäämme ikään kuin miehen keho ja siihen liittyvä kokemus elämästä olisivat sukupuolineutraaleja. Tämä on yksi naisiin kohdistuvan syrjinnän muoto.”
 

 

Nyt kerron kirjasta, joka teki minusta intohimoisen feministin. Kirjasta, joka opetti valtavasti, suututti silmittömästi ja kaiken ohella sai minut suhtautumaan omaan sukupuoleeni, omaan naiseuteeni uudella tavalla. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, en pidä itseni kutsumisesta naiseksi ja koen olevani naiseuden ulkopuolella. Criado-Perezin raastavan erinomaisen teoksen jälkeen kuitenkin ymmärsin, kuinka siinä puhutaan myös nimenomaan minusta. Naiseus on minunkin elämääni fundamentaalisesti hallitseva asia, josta en pääse eroon. Ja johon kohdistuvan järjestelmällisen syrjinnän vaikutuksista minäkin kärsin.

Kerron myös, kuinka kirja sai oivaltamaan nykyisen, internetissä vallalla olevan tietynlaisen feminismin perustavanlaatuisen antifeministiset piirteet. Kirja suututti, sillä se sai oivaltamaan paitsi maailman totaalisen epäoikeudenmukaisuuden, myös joidenkin näennäisesti oikeudenmukaisuutta ajavien todellisen sijainnin sortoa edistävien voimien joukossa. Kirja paljasti kamppailun, joka tuntuu mahdottomalta.

Brittikirjailija ja feministi Criado-Perez tarjoaa perusteellisen tietopaketin siitä, millä kaikilla elämän osa-alueilla naisia ja naiseutta edelleen syrjitään. Kyse ei (aina) ole konkreettisesta syrjintä-aktista, vaan kirjan nimen mukaisesti naiseuden näkymättömyydestä. Siitä, kuinka elämän lähes kaikilla osa-alueilla mies ja ennen kaikkea miehen keho on yhä oletusarvo.

”Kolme teemaa nousee esiin yhä uudelleen: naisen keho, naisen palkaton hoitotaakka ja miesten väkivalta naisia kohtaan. Nämä asiat ovat niin merkittäviä, että ne koskettavat elämämme miltei jokaista osa-aluetta ja vaikuttavat kokemukseemme kaikesta, oli kyse sitten julkisesta liikennevälineistä tai politiikasta, työpaikasta tai lääkärin vastaanotosta. Miehet kuitenkin unohtavat ne, koska miehillä ei ole naisen kehoa.
(…)
Nämä erot sivuutetaan, ja me jatkamme elämäämme ikään kuin miehen keho ja siihen liittyvä kokemus elämästä olisivat sukupuolineutraaleja.”

 

Myönnän itsekin pitäneeni vielä pari viikkoa sitten sukupuolineutraaliutta ihanteena. Olen aina ollut voimakkaasti sitä mieltä, ettei miehen ja naisen välillä ole eroa, ja kaikenlainen sukupuolijaottelu tulisi yhteiskunnasta häivyttää. Olen ihannoinut sekasaunoja ja kaikenlaista kiintiötöntä ja nimeämätöntä toimintaa, jossa ”ollaan vain ihmisiä”.

Kirja paljasti minun olleen väärässä. Totaalisen väärässä. Sain heittää yli kaksikymmentä vuotta hallinneen ajatusmallini roskikseen.

Noin ajatellessani olen todennäköisesti vain ylläpitänyt voimakasta piiloajatusta, jossa sukupuolineutraali on todellisuudessa mies. Eivätkä miehet ja naiset ole samanlaisia. Eivät lainkaan samanlaisia, ja juuri se on kirjan keskeinen viesti.

Kirja jakautuu kuuteen osaan, joiden sisällä on yhteensä kuusitoista lukua. Osat on teemoiteltu konteksteittain: naisten huomiotta jättämistä käsitellään jokapäiväisessä elämässä, työelämässä, muotoilussa, lääketieteessä, julkisessa elämässä sekä katastrofeissa ja poikkeustilanteissa. Naisten huomiotta jättämisen keinot ovat lukuisia, mutta ne jakautuvat jotakuinkin Criado-Perezin yllä siteeratussa johdannossa mainittuun kolmeen kategoriaan.

  • Naisen keho ja sen totaalinen erilaisuus normina pidettyyn miehen kehoon verrattuna
  • Naisen palkaton hoitotyö ja siihen liittyvä asema koko talousjärjestelmässämme
  • Naisiin kohdistuva systemaattinen väkivalta

Aiheet linkittyvät toisiinsa ja naiseuden piilottaminen tietyssä kontekstissa johtaa toiseen. Kontekstit vaihtelivat sinällään pinnallisen tuntuisista arjen asioista vakaviin elämän ja kuoleman kysymyksiin. Toisaalta on miesten mittoihin suunnitellun koskettimiston soittamisen aiheuttamista rasitusvaivoista kärsiviä naispianisteja, toisaalta sydäninfarketeihin kuolevia naisia, joiden oireet poikkeavat ”tyypillisistä” eli toisin sanoen miesten oireista. Ongelma on kuitenkin sama.

Voisin siteerata kirjan suurin piirtein kokonaan, mutta pyrin poimimaan itselleni tärkeimmät teemat. Kirjan näkökulma on globaali, ja esimerkiksi miesten naisiin kohdistava systemaattinen väkivalta ei onnekseni Suomessa ole niin suuri ongelma, kuin Intian kaupungeissa, joissa naiset eivät voi liikkua kaduilla tulematta ahdistelluiksi tai jopa tapetuiksi. Mutta kaikkia elämän osa-alueita koskettavasta naisen kehon unohtamisesta lukeminen on kirjaimellisesti suoraan minuun osuva, järisyttävän vaikuttava aihe.

Tässä välissä on syytä huomauttaa, mitä Criado-Perez ”sukupuolella” tarkoitti. Heti ensimmäisillä sivuilla hän ilmoittaa, kuinka ongelmat koskevat sekä biologista (sex) että sosiaalista (gender) sukupuolta. Ns. sosiaalinen sukupuoli ei kuitenkaan ole irrallinen ilmiö, vaan kyse on tietynlaisen kehon normittamisesta sekä toisaalta syrjimisestä. Criado-Perez tiivistää loistavasti:

”Ongelma ei ole naisen biologinen keho. Ongelma on tälle keholle antamamme sosiaalinen merkitys ja se, että me sosiaalisesti määräytyvistä syistä emme ota sitä huomioon.”

 

Sitaattiin tiivistyy kaikenlaisen sukupuolikeskustelun ydin.

Jatketaan sisällöstä. Naisten kehon erilaisuutta ei huomioida miesten mittoihin suunnitelluissa autoissa, käyttöesineissä, asunnoissa, suojavarusteissa, hyllyjen korkeuksissa jne., mutta pysäyttävimmillään ja raadollisimmillaan huomiotta jättäminen on lääketieteessä. Kun puhutaan kirjaimellisesti solun ja molekyylin tarkkuudella tapahtuvasta toiminnasta, ovat sukupuolten väliset erot todella raskauttavia.

Ja näitä eroja riittää. Toisin kuin minäkin luulin, naiset eivät ole pienikokoisia miehiä, joilla on rinnat sekä peniksen tilalla vagina. Naiset ovat hyvin pitkälti erilaisia olentoja. Emmekä ole ymmärtäneet tätä, sillä ihmiseksi kutsumamme on käytännössä mies.

Criado-Perez luettelee kattavasti lähdeviitattuna, kuinka sukupuolieroja on ihmisruumiin kaikista kudostyypeissä ja elinryhmissä, yleisimpien sairauksien esiintyvyydessä, taudinkulussa ja vakavuusasteessa, sydämen perustoimintojen mekaniikassa, keuhkojen tilavuudessa… Sekä runsaasti solutasolla, mikä vaikuttaa aivan suoraan siihen, miten monet lääkkeet toimivat.

Criado-Perez kertoo, kuinka naisten jättäminen lääketieteellisten kokeiden ulkopuolelle johtaa siihen, etteivät esimerkiksi monet lääkkeet toimi naisilla, koska naisen ja miehen keho ovat eri asioita. Naisten oireita sydäninfarktinkaan kaltaisissa vakavissa kohtauksissa ei tunnisteta, sillä niitä pidetään epätyypillisinä. Naiset kirjaimellisesti kuolevat sillä heitä ei ole ymmärretty omaksi erityiseksi ihmisryhmäkseen, vaikka he edustavat puolta väestöstä.

”Tuhansien vuosien ajan lääketiede on lähtenyt siitä oletuksesta, että miehen keho voi edustaa koko ihmiskuntaa. Tämän seurauksena meillä on valtaisa historiallinen puute naisen kehoa koskevasta datasta, ja tämä puute vain kasvaa, kun tutkijat jatkavat piittaamatta siitä, että on polttava tarve saada naiset, naisen solut ja naaraseläimet mukaan heidän tutkimuksiinsa. On skandaali, että tämä jatkuu vielä 21. vuosisadalla. Sen pitäisi olla lehtien otsikoissa ympäri maailman. Naiset kuolevat, ja lääketieteen maailma on osallisena. Sen on herättävä.”

 

Lisäksi naisten oireita ja vaivoja ei hoideta, saati sitten tutkita yhtä laajasti ja laadukkaasti. Lukiessani aloin jopa miettiä, saattavatko omatkin, toistaiseksi heikosti hoitoa eri terveydenhuollon yksiköissä saaneet krooniset suolisto-oireeni olla jotakin ”tuntemattomia naisten vaivoja”. Eikä ajatus vaatinut edes foliohatun päähän laittamista. Minä olen osa aliarvioitua ja syrjittyä ryhmää, halusin tai en.

Kirja on täynnä toinen toistaan surullisempia ja vihaiseksi tekeviä esimerkkejä miehille suunnatusta maailmasta. Minäkin olen esimerkiksi Twitterissä maininnut aina-niin-seksikkäästä vessa-asiasta naisspesifinä ongelmana. Yksittäinen partioleiri, jossa miesjohtajat ajattelevat ”kusipressun” olevan riittävä käymälä, on kuitenkin pieni ongelma verrattuna maailman miljooniin, joka päivä niin eläviin naisiin. Naiset ns. kolmannen maailman maissa kärsivät virtsatietulehduksista, naiset paastoavat ja pidättäytyvät juomasta, koska heillä ei ole mahdollisuutta päästä vessaan! Yleisten käymälöiden puute vaivaa myös ”vauraita länsimaita”. Mutta mitäs pienestä, kun pisuaari on joka kulmassa tai tarpeen vaatiessa vaikka kadulla. Eikös ihmisellä ole penis, jolla hoitaa kusihommat?

Mitä kaikille ongelmille on tehtävissä? Kirja sai epätoivoiseksi ja vihaiseksi, sillä vielä hetki sitten kuvittelin sukupuolten välisen tasa-arvon olevan ainakin länsimaissa lähes valmis. Kirja sai toivottomaksi osoittaessaan, kuinka syvällä ja kuinka monenlaisissa rakenteissa miesoletus sijaitsee. Kirja sai ymmärtämään, kuinka naaraaksi syntynyt ihminen, naaraan kehollaan, kromosoimeillaan, kudoksillaan, elimillään, soluillaan, on erityinen olento, jota emme vieläkään osaa huomioida.

Tästä päästään nykyisen feminismin sekä siihen liittyvän liikehdinnän perustavanlaatuisiin ongelmiin.

Feminismi puolustaa naisten oikeuksia. Tämä käy ilmi jo aatteen nimestä. Intersektionaalinen feminismi, sinällään erinomainen ajatus, ymmärtää sukupuolen ohella muitakin syrjinnän syitä, kuten niin sanotun etnisyyden, iän, yhteiskuntaluokan jne. Nyt en kuitenkaan mene feminismin aatehistoriaan tai käsiteanalyysiin, enkä kategorisoi, mitä aatetta mitkäkin tahot tarkalleen edustavat.

Nostetaan heti kissa pöydälle. Transaktivismi, transihmisten oikeuksien puolustaminen, on nykyään valtavan mediaseksikästä. Sehän on hyvä, sillä totta kai transihmiset ansaitsevat samat ihmisoikeudet kuin muutkin. Lisäksi heihin kohdistuu paljon syrjintää. On ilmeistä, että sukupuoliroolien ollessa edelleen ahtaat, on paljon ihmisiä, jotka eivät kykene elämään syntymäsukupuolensa mukaisessa roolissa, vaan haluavat tulla kohdatuksi toisen sukupuolen roolissa. He kokevat sen omakseen. Heillä on siihen oikeus, ja meidän on arkielämämme tilanteissa kohdattava toiset siinä sukupuolessa missä he haluavat tulla kohdatuiksi: käyttää heidän haluamiaan nimiä, oltava kaikin tavoin ihmisiksi.

Transoikeudet ovat ihmisoikeuksia, kuulee sanottavan, ja on täysin selvää, että ihmisille kuuluvat samat oikeudet koetusta sukupuolesta riippumatta. Oikeus elää tulematta syrjityksi ja häirityksi, oikeus omaan nimeen, laadukkaaseen terveydenhuoltoon jne. On kuitenkin myös transaktivistien ajamia asioita, jotka asettuvat ristiriitaan tässä esitettyjen naisten edelleen valtavan puutteellisten oikeuksien kanssa. Lukekaa loppuun ennen kuin syytätte foobikoksi.

Transaktivismissa on perimmäisesti kyse sukupuolikategorioiden uudelleenmuotoilusta ja soveltamisesta elämän eri osa-alueilla. Tässä ei sinänsä ole mitään ongelmaa, etenkin jos kyse on ahtaista sukupuolirooleista. Ongelma on siinä, että tämä uudelleensovittaminen tapahtuu maailmassa, jossa nämä kategoriat ovat kaikkea muuta kuin tasavertaiset. Jossa toinen kategoria (mies) on totaalisen hallitseva, niin että silloinkin, kun ollaan näennäisesti neutraaleja ja ilman sukupuolta, edistetään käytännössä piilotettua miesnormia. Jossa toinen kategoria, nainen, on systemaattisesti tuhansien vuosien ajan ollut näkymätön kaikilla mahdollisilla elämän osa-alueilla. JA jossa tämän toisen kategorian edustajien, puolen koko maapallon väestöstä, oikeuksien toteutuminen vaatii fundamentaalisesti heidän erillisyytensä tunnustamista.

Ei ole nimettävissä spesifiä tahoa, joka naisia jättää huomiotta, vaan kyse on koko yhteiskunnassamme vaikuttavasta piilorakenteesta. Se voidaan tosin sanoa, että eri konkreettisissa tilanteissa toimijat ovat usein miehiä. Criado-Perez kertoo konkreettisesti esimerkiksi mieslääkäreistä, jotka ovat vähätelleet hänen omia vaivojaan, sekä lääketieteellisten tutkimusten apurahalautakunnissa vaikuttavista miehistä, joiden mielestä biologisella sukupuolella ei ole väliä, ja sukupuolierottelun huomioiminen tutkimuksissa on turhaa ja epätieteellistä. ”All male panelit” ovat todellinen ongelma, kun suunnitellaan esimerkiksi teknologiaa, tutkimusta tai lähestulkoon mitä tahansa. Mutta miehet jatkavat sen toistamista, ettei sukupuolella ole muka väliä, ja ”unohtavat” sitten esimerkiksi puettavien suojavälineiden suunnittelussa sen, että osalla niiden käyttäjistä on rinnat.

Silloin kun transaktivismissa pyritään yhtä lailla korostamaan, ettei sukupuolella (sex) ole mitään väliä, liikkuu se samassa laajassa rintamassa kuin jo tuhansia vuosia hegemonisessa asemassa ollut ”patriarkaatti”, kaikki ne yhteiskuntamme asenteet ja normit, joiden vuoksi miljoonat naiset kärsivät joka ikinen päivä, sillä heitä ei huomioida.

(Edistyksellinen!) isäni osti VK-kustannuksen uuden ”Naisten ja tyttöjen urheiluvalmennus” -kirjan heti kun se ilmestyi vuonna 2012. Teos oli ensimmäinen suomenkielinen valmennuskirja, jolla oli spesifi sukupuolinäkökulma. Urheiluvalmennuksen ja fyysiseen harjoitteluun liittyvän tiedon mieskeskeisyys on myös Criado-Perezin mainitsema asia, siksi kirja oli erinomainen ja tarpeellinen. Muutama vuosi sitten muistan Twitter-transaktivistien nostaneen kirjan esille esimerkkinä ongelmallisesta kirjallisuudesta, jossa on bioessentialistinen ja siksi transfobinen naiskäsitys tms.

Bioessentialismi. Se on termi, jota transaktivistit käyttävät mielellään. Sillä viitataan jotakuinkin naisen käsittämiseen biologisena olentona. Se on transfobiaa tai ainakin ongelmallista syrjintää, sanovat. Naistenklinikan nimi on ongelmallinen sillä naistentaudit, ongelmallinen nimi sekin, koskevat vain biologisia naisia.

Sinällään surkuhupaisaa, että nimenomaan bioessentialismi olisi sitä, mitä maailma kipeästi tarvitsee. Nimenomaan bioessentialismin puutteen vuoksi koko nykyinen lääketieteemme on vinoutunutta ja naiset kärsivät sairauksista sekä kuolevat, sillä heitä ei ole ymmärretty essentiaalisesti naisiksi, omiksi tietynlaisiksi olennoikseen.

Emme yksinkertaisesti voi suhtautua hyväksyttävänä ja transihmisten ihmisoikeusasiana väitteeseen, että biologinen sukupuoli tulisi häivyttää. Sillä se on juuri sitä, mitä tapahtuu, mikä on haitallista, ja mistä Criado-Perez neljäsataa sivuaan kirjoitti.

”Ensimmäinen teemoista on naisen keho – tai tarkemmin sen näkymättömyys. Se, että naisen keho unohdetaan säännönmukaisesti ottaa huomioon muotoilussa – liittyi se sitten sairaanhoitoon, tekniikkaan tai arkkitehtuuriin – on johtanut naisille epäsuotuisampaan maailmaan, jossa suunnistaminen on vaarallisempaa. Se saa meidät vahingoittamaan itseämme työssämme ja autoissa, joita ei ole suunniteltu naisten kehojen mittojen mukaan. Se saa meidät kuolemaan lääkkeisiin, jotka eivät toimi. Se on luonut maailman, johon naiset eivät vain sovi kovin hyvin.”

 

Ei ole suora transaktivistien iskulause, että biologinen sukupuoli tulisi häivyttää. Mutta sitä epäsuorasti ajaa ajatus esimerkiksi biologisen sukupuolen perusteella rajatun urheilun tai vastaavan ruumiillisen toiminnan alasajosta. Tai mahdollisuuden antamisesta kenelle tahansa väärentää oma sukupuolensa, koko tilastollisen sukupuolen konseptin irrottamista biologisesta todellisuudesta (kuinka sitten kerätään sitä kipeästi tarvittavaa sukupuolidataa, jota edelleen on puutteellisesti, ja jonka tarvetta miehet edelleen vähättelevät?)

Criado-Perez sanoo aivan suoraan

”Nämä erot sivuutetaan, ja me jatkamme elämäämme ikään kuin miehen keho ja siihen liittyvä kokemus elämästä olisivat sukupuolineutraaleja. Tämä on yksi naisiin kohdistuvan syrjinnän muoto.”

 

Vielä rautalangasta: biologisen sukupuolen sivuuttamista ajavat transaktivistit ja muut henkilöt harjoittavat naisiin kohdistuvaa syrjintää.

Transaktivismi ja transihmisten oikeuksien ajaminen ei sinällään ole ristiriidassa naisten oikeuksien kanssa, jos kyse on sukupuolidysforiasta kärsivien henkilöiden oikeudesta saada hoitoa sekä tulla kohdatuiksi heille sopimillaan tavoilla. Tai ahtaiden sukupuoliroolien purkamisesta. Mutta jos siihen sisällytetään biologisen sukupuolen sivuuttamiseen pyrkiminen, se on suoraan naisiin kohdistuvaa syrjintää.

Yhtä lailla naisten oikeuksien puolustaminen, silloin kun nainen ymmärretään biologiseksi olennoksi, olisi fundamentaalisen tärkeä osa feminismiä, aivan sen ydintä. Mikäli tällainen puolustamis- ja kamppailutyö leimataan transfobiaksi, kuljetaan kirjaimellisesti taaksepäin, samassa linjassa aborttia vastustavien kristilliskonservatiivien kanssa.

Monet sanovat periaatteessa oikeutetusti, että jos sinun feminismisi tai naiskäsityksesi ei huomioi transnaisia, se ei ole feminismiä. Mutta jos ”transnaisten huomioiminen” tarkoittaa sitä, että nainen kamppailtuna kategoriana, jota juuri ollaan saamassa esiin omine fyysisine erikoistarpeineen, kuuluu jälleen unohtaa ja väittää ainoan sukupuolieron sijaitsevan ns. korvien välissä, on väitteen esittäjä väärässä. Sillä se on antifeminismiä.

On käsittämätöntä, kuinka feministeinä ja edistyksellisinä itseään pitävät näkevät gender-sukupuoleen perustuvan jaottelun tärkeämpänä ja olennaisempana kuin sex-sukupuoleen. Ja kuinka jälkimmäisen mainitsevia voidaan pitää väärämielisinä vihapuhujina. Heidän syrjintänsä ei juuri poikkea vuosituhantisesta naisten syrjinnän, vähättelyn ja piilottamisen ketjusta. Heidän vähättelemisensä on kirjaimellisesti historiallisen taantumuksellista.

Totta kai meidän pitää utopistisessa unelmatilanteessa ajatella koko sukupuoli uudelleen, ja luopua vaikka kaikista käsitteistä. Valitettavasti olemme siitä satoja vuosia kauempana kuin vielä ennen Criado-Perezin teoksen lukemista luulin. Maailmamme on yhä miesten maailma, ja naisia ja naiseutta, siis tietynlaiseen ruumiiseen syntymistä, häivytetään ja piilotetaan, kertakaikkisesti unohdetaan yhä systemaattisesti. Utopistisiin sukupuolenhäivytysreformeihin ja tietynlaisessa queer-teoriassa ihannoituihin sukupuolen moninaisuuden pirstaleiseen ilotulitukseen ei voida lähteä maailmassa, jossa sukupuolen ”unohtaminen” on edelleen itsessään järjestelmällinen syrjinnän keino.

Vielä yksi kulma keskusteluun. Mainitsin ylempänä transihmisten oikeuksien puolustamisen olevan nykyään mediaseksikästä. Tämähän on sinällään hienoa, ja lisäksi Suomessa ymmärrettävää, sillä olihan lainsäädännössämme todella akuuttia korjaamista vaativia kohtia (lisääntymiskyvyttömyysvaatimus). Tilanne on kuitenkin myös se, että ns. ”transasioiden puolustaminen” on helppo tapa kerätä irtopisteitä ja nostattaa omaa profiiliaan tiedostavana monille ei-transhenkilöille. Tällaiset henkilöt ovat usein miehiä.

Helsingin Sanomien mainion Uutisraportti-podcastin Tuomas Peltomäki sanoi kerran lähes sympaattisen paljastavasti, kuinka transihmiset ovat sellainen vähemmistöryhmä, joka on todella lähellä hänen sydäntään. Uskon hänen sanoittaneen laajemmankin ns. liberaalin, hieman punavihertävän nuoren kaupunkilaismiehen ajatusmaailmaa. (Sivuhuomio on se, kuinka hän käytti ryhmästä tietämättään halventavaa nimitystä ja sai siksi itse vihat päälleen karmeana transfoobikkona).

Kun edistyksellisinä itseään pitävät miehet yhtyvät transaktivismin vahvan antifeministisiin puoliin ja toitottavat suureen ääneen naisten biologiseen naiseuteen perustuvan erityiskohtelun purkamista, ovat he tismalleen samalla patriarkaalisella naisten sorron linjalla kuin jo tuhansien vuosien ajan. Aivan samalla linjalla Criado-Perezin kuvailemien naisten vaivoja vähättelevien mieslääkäreiden, lääkkeensä miehille kehittävien tutkijoiden, sanitettitilat vain miehille suunnittelevien miesten ja naisten kokemaan väkivaltaan vähättelevästi suhtautuvien miesten kanssa. Ei mitään uutta auringon alla.

PAITSI se, että tällä kertaa näillä miehillä on mahdollisuus profiloitua edistyksellisiksi. Nimettömät lääketieteelliset komiteat hallintojen syövereissä täyttävät miesasiantuntijat eivät yritä profiloitua miksikään, mutta sosiaalisen median alustalla tai radiossa samaa naisten alistamista suoltavat miehet saavatkin yhtäkkiä leiman edistyksellisinä, jopa feministeinä. Kuinka feminismi onkaan kääntynyt surullisesti ympäri!

Esimerkki naisia vähättelevästä mieslääkäristä on sellainen, jonka moni ns. nykyfeministi varmaan tunnistaisi ja osaisi nimetä kyseessä olevan naisten sortamisen ja miehen ongelmallisen valta-aseman. Samat henkilöt kuitenkin ylistävät samaa tekeviä miehiä toisaalla, kun heidän alistustoimenpiteensä on puettuna trendikkääseen transaktivismikaapuun.

On toki itsestäänselvää, että sosiaalisessa tai perinteisessäkään mediassa kirjoittelu on aivan eri asia kuin konkreettisten toimenpiteiden tekeminen. On kuitenkin huolestuttava ilmiö, millainen spinnaus on tapahtunut ja kuinka samat sortavat kehityskulut jatkavat kukoistamistaan tullen yhä uusilla keinoilla hyväksytyiksi.

Mitä nyt on tehtävissä? Kuten sanoin, pelkkä Criado-Perezin kirja itsessään sai vajoamaan epätoivoon. Kirjan lopussa julistettu ”naisten on aika astua näkyviin” kuulostaisi hienolta tavoitteelta, mutta yhä suuremman epätoivon aiheuttaa se, kuinka tällaista ryhmää, naisten oikeuksien puolustajia, ei tunnu enää olevan.

Tietenkin monella saralla on tapahtunut paljon hyvää. Naisten kokemaa systemaattista väkivaltaa on ainakin joissakin länsimaisissa yhteiskunnissa saatu kampanjoiden avulla nostettua esiin. Sukupuolitietoisen budjetoinnin kaltaiset termit ovat Suomessakin yhä arkipäiväisempiä ja opin itsekin vasta viime kesänä feministisen talouspolitiikan olevan ylipäätänsä olemassa.

Tuntuu kuitenkin järkyttävältä, miten naisten oikeuksien puolustajia tunnutaan myös systemaattisesti vainoavan. Internetissä kiertää tapauksia, joissa naisten oikeuksien puolustamista kutsutaan vihaksi ja pahimmillaan naisia myös kohdellaan väkivaltaisesti. On äärimmäisen surkuhupaisaa, kuinka tietynlainen transaktivismi on saanut aikaan sen luulemisen, että esimerkiksi ”naisten biologisten oikeuksien puolustaminen” olisi haitallista ”terf-kulttuuria”, mikä taas kulkisi samassa linjassa kristilliskonservatiivisen, seksuaalivähemmistöjä laajasti sortavan liikehdinnän kanssa. Vaikka periaatteessa naisten oikeuksien polkeminen itsessään on jatkumoa sekä kristilliselle että kaikenlaisten aatteiden värittämälle syrjintäperinteelle, nyt vain puettuna muodikkaaseen sateenkaarenväriseen kaapuun. ”Nuo ovat niitä terfejä”, sanovat monet älykkäätkin liberaalit henkilöt naisten oikeuksien puolustajista. ”He vastustavat kaikkia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajia. He kannattavat persuja ja Viktor Orbania. He ovat pahoja.”

Pahinta eivät kuitenkaan ole yksittäiset tuhahtelijat, vaan systeemeissämme piilevä valta. ”Naisten oikeuksien puolustaminen on vihapuhetta” -narratiivi on niin vahva, että useita naisia puolustavia henkilöitä bannataan Twitterista. Sosiaalisen median suodatusjärjestelmät ovat nykyajan erittäin vaikutusvaltainen voima, jolla on käytännössä yksin valta yksin sanella oikea ja väärä puhe. Kun (todennäköisesti enimmäkseen miehistä koostuva) järjestelmä, joko manuaalinen tai algoritminen (algoritmitkin ovat ihmisen, siis usein miehen tekemiä) pääsee leimaamaan naisten oikeuksien ajamisen pahaksi, ollaan niin vaarallisilla vesillä, että edes Criado-Perez ei maininnut tästä.

Mistä löytyisivät ne naiset, ihmiset, ketkä tahansa, jotka ryhtyisivät kamppailuun? Ketkä asettuisivat puolustamaan naisten oikeuksia? Ketkä kamppailisvat nimenomaan naisten kehon erillisyyden tunnistamisen puolesta ja rohkenisivat julistaa

”Nämä erot sivuutetaan, ja me jatkamme elämäämme ikään kuin miehen keho ja siihen liittyvä kokemus elämästä olisivat sukupuolineutraaleja. Tämä on yksi naisiin kohdistuvan syrjinnän muoto.”

Valitettavasti tämä essee ei pääty toivon sanoihin. Sen sijaan luettelen joitakin kehotuksia, vaikka ne ovatkin väin ininää tuulessa. Ja totean muuten senkin, että myönnän nyt, tosin vastenmielisesti, mutta kuitenkin myönnän, kuuluvani itse joukkoon NAISET.

  • Lue Caroline Criado-Perezin Näkymättömät naiset. Olisit mies, nainen, mitä tahansa, lue se. Se kertoo myös sinusta. Lue, lue, lue, lue!
  • Tarkastele fyysistä maailmaa ympärilläsi kriittisesti. Kenelle se on suunniteltu? Kenen ehdoilla?
  • Edistyksellinen mies. Tarkastele itseäsi ja sanomisiasi kriittisesti. Kenen etua ajat? Kenen oikeuksia oikeasti puolustat? Ymmärrätkö sinä, mistä puhut?
  • Kysy itseltäsi: tiedätkö sinä, mikä on nainen?
  • Vielä uudestaan. Tiedätkö sinä, mikä on nainen?

Ongelma ei ole naisen biologinen keho. Ongelma on tälle keholle antamamme sosiaalinen merkitys ja se, että me sosiaalisesti määräytyvistä syistä emme ota sitä huomioon.”

 

 

Kuvat: freepik

Minun sukupuoleni

Minä olen syntynyt tytöksi, female, naaras, femme, sukupuolikromosomit xx ja niin edelleen. Olen naispuoliseksi täysin ”normaali” tarkoittaen sitä, että minulla ei ole tilastollisesta normaalista, enemmistöstä poikkeavia fyysisiä muodostumia, joita esimerkiksi intersukupuolisilla on. Minulla on myös tavallinen, naispuolisille tarkoitettu suomalainen nimi.

En kuitenkaan suostu sanomaan olevani ”nainen”. Olen tuonut tämän esille useampaan kertaan sosiaalisen median keskusteluissa. Olen tuonut tämän esille myös tavallisissa keskusteluissa ihmisten kanssa. Minä kilpailen naisten sarjassa ja käytän naisten pukuhuonetta, mutta en ole nainen. Onneksi olen hyvin harvoin joutunut tilanteisiin, joissa minua puhutellaan suoraan naiseksi. Koska minulla on puutteellinen sosiaalisten normien tuntemus, osaan usein töksäyttää kiellon päin naamaa. ”Enkä ole!”

En ole myöskään suostunut olemaan tyttö. Tämä lukee jo niissä papereissa, joita päiväkodin, neuvolan ja koulun ammattilaiset ovat minusta kirjoittaneet. Olen kuulemma jo hyvin nuorena selitellyt kuraattoreille ja vastaaville, kuinka en oikein koe olevani tyttö ja kuinka tyttöys ja tyttömäisyys tuntuvat vierailta. Näitä papereita luettiin uudelleen asperger-diagnosointiprosessini yhteydessä kuutisen vuotta sitten.

En kuitenkaan missään nimessä ole koskaan halunnut olla tai kokenut olevani poika (mitä nyt joskus päiväkodissa puoliksi leikilläni). Mistä oikein on kyse? Sukupuoliahan pitäisi olla vain kaksi, joten jos en ole tyttö enkä poika, mitä ihmettä silloin olen?

 

 

Sukupuolimallit, joihin kotona kasvoin, olivat ikään kuin liian edistykselliset. Äitini antoi minulle naisen mallin, joka oli suoraan kaukaa utopistisesta tulevaisuudesta, saavuttamattomien taipaleiden takaa. Hänen elämää ohjaava periaatteensa oli, että hänellä ja meillä on vapaus olla juuri sellaisia ihmisiä kuin olemme. Itse hän halveksi kulttuurista naisen stereotyyppiä, eikä hänelle tehnyt lainkaan tiukkaa ottaa siitä etäisyyttä. Hän pukeutui hyvin ”sukupuolineutraalisti”, eikä hänen päällään edes juhlissa nähnyt mitään sterotyyppiseen naiseuteen kuuluvaa. Ei hameita, röyhelöitä, helmoja, pitsejä, heleitä, värejä, koruja tai kankaita. Farkut, verkkarit, hupparit ja neulepuserot, siinä kaikki.

Kodissamme ei myöskään ollut mitään sellaista kosmetiikkaa tai muuta välineistöä, mikä naiseuteen liitetään. Vasta muiden luona kyläillessä olen saanut huomata, miten paljon esimerkiksi kylpyhuoneissa onkaan ylimääräistä naistyypillistä välinettä kihartimista ja hiustenlaittoasioista koruihin, voiteisiin, tuotteisiin ja meikkeihin. Meikannut äitini ei koskaan, eikä käyttänyt mitään muutakaan ehostusta. Tulkitsin, että hän osoitti sillä tavalla olevansa vahva nainen. Niin vahva, ettei ole Nainen laisinkaan.

Olen ikään kuin kasvanut kulttuuriin, jossa ihmiset ovat päässeet irti ahtaista sukupuolimalleista. Me voimme yhä olla ”naisia” tai ”miehiä” riippuen ruumiimme rakenteesta ja elimistä, mutta se ei ole millään tavalla muuta olemusta sääntelevä attribuutti.

Ympärillämme kuitenkin oli ihmisiä, jotka eivät näin pitkällä olleet. He olivat halveksittavia. Äitini halveksi usein ääneen esimerkiksi paljon meikkiä käyttäviä ihmisiä, kuinka rumiksi he olivat ”maalanneet itsensä”. Samoin kyytiä saivat korut ja hiustyylit sekä monet stereotyyppiset hienot vaatteet. Ymmärsin, että niiden käyttäjät olivat ikään kuin alistettuja. He pukeutuivat ja ehostivat itsensä sillä tavalla, sillä se olivat omaksuneet kulttuuriset vaatimukset niin vahvasti. He eivät olleet vapaita, kuten me, vaan sukupuolinormin kahlitsemia.

Myös puhetavat olivat toisilla vääränlaisia. Esimerkiksi ”tyttöjen iltaa” viettävät aikuiset naiset, samoin kuin puheet ”naisenergiasta”, ”boss-ladyista” tms. olivat halveksuttuja, sillä niissä ihmiset määrittävät itsensä turhaan sukupuolen kautta. Ja ennen kaikkea tekevät sukupuolesta, tuosta pienestä ja typerästä asiasta, framille nostettavan asian jota ihannoida ja jossa märehtiä. Äitini ei olisi ikinä alistunut sellaiseen, kuten en minäkään hänen jalanjäljissään. Hän oli vahva ja itsenäinen ihminen, joka ei voinut sietää esimerkiksi illanviettoja, joissa ”me naiset” valmistelemme yhdessä ruokaa samalla kun ”miehet” tekevät ulkona ”miesten asioita”. Meidän tehtävämme oli murskata mokomat roolit.

Tällaisen ”sukupuolikasvatuksen” kotona sain. Olin siitä tavattoman ylpeä, ja olen edelleen. Niin pitkään kun olen äitini jalanjälkiä kulkenut, luulisi sen olevan itsestään selvää, että voin myös hänen tavoin todeta: olen nainen mutta naiseus ei määrittele minua lainkaan. Se tarkoittaa vain tiettyjä ominaisuuksia kehossani eikä mitään enempää. Minä voin olla juuri sellainen nainen kuin haluan!

Mutta ei, ei onnistu.

Olen kokenut hankalaksi ymmärtää, miksi en voi vain totella äitiäni. Miksi en todellakin voi vain olla ”sellainen nainen kuin haluan”, minkä vuoksi minun on irtisanouduttava koko kategoriasta? Etenkään aikaisemmin en tavannut löytää sopivia vasta-argumentteja, ja tämä ahdisti minua. Nykyään luulen osaavani jäsentää syyt paremmin, vaikka koen kaikkiaan olevani vasta alkutekijöissä. Oletan, että sukupuolentutkimuksen teoriaan ja klassikoihin perehtyminen voisi auttaa.

 

 

”One does not born, rather become, a woman”

 

Tunnettu Simone de Beauvoirin sitaatti on mielestäni edelleen osuvimpia tiivistyksiä koko ”naisen” käsitteen merkityksestä. ”Nainen”, yhtä lailla kuin ”mies”, on rooleja, ennakko-oletuksia, käyttäytymismalleja, tapoja olla ja ajatella, ilmeitä, eleitä, habitusta, puhetta, sanoja, normeja, malleja, olemista, tekemistä. Nämä eivät synny, mutta muun inhimillisen kulttuurin tavoin alkavat iskostua lapseen jo pienestä pitäen. Vaikka nykyinen yhteiskuntamme olisi kuinka tasa-arvoinen ja edistyksellinen, sukupuoleen liittyvät käsitteet kantavat silti sisällään valtavaa painolastia. ”Nainen” ei redusoidu keholliseksi ominaisuudeksi, vaan on vahva, voimakas sana.

Mitä näistä sukupuoleen liitettävistä, sen mukanaan kantamista ominaisuuksista, odotuksista, normeista, rooleista ja vastaavista tulisi ajatella? Jyrkimpiä sukupuolistereotypioita on helppo pitää ainoastaan haitallisena, mutta kuinka suhtautua niiden konseptiin ylipäätänsä? Ovatko ne jotakin, josta määritelmällisesti tulisi pyrkiä eroon?

Tähän eroon pyrkimiseen liittyen olen vasta vuoden sisällä ymmärtänyt jotakin mahdollisesti uutta ja mahdollisesti merkittävää. Olen aikaisemmin jakanut ihmisiä yksiulotteisesti TERFeihin[1] ja ei-terfeihin. TERFin tärkein määritelmä oli, että muut syyttävät sellaiseksi. Silloin mitään, mitä tällainen tyyppi sanoo, ei kuulu eikä saa kuunnella. Olen sitä mieltä, että kirjaimellinen trans-ekslusiivisuus feminismin nimissä on typerää eikä palvele ketään. Mutta viime vuoden puolella päädyin kuin päädyinkin lukemaan erästä sarjakuvaa, jonka vasta myöhemmin tajusin TERFiksi leimatun kirjoittamaksi. Sain silloin mahtavan oivalluksen.

Sarjakuvan tekijä oli @TatsuyaIshida9, enkä todellakaan tiedä, tarkoittiko hän tätä, tai tarkoittavatko terfiksi leimatut ylipäätänsä tätä, vai onko tämä vain ikioma oivallukseni. Mutta tässä se tulee, varokaa.

Meillä on erilaisia suhtautumistapoja sukupuolirooleihin ja siihen mitä niiden kanssa tulisi tehdä. Yksi ongelmallinen seikka transsukupuolisuuden konseptissa on se, kuinka se sukupuolirooleja vastaan sopimisen sijaan syleilee ja vahvistaa niitä – ainakin sen voidaan tulkita tekevän niin.

Mitä tarkoitan? Jos ihminen on trans, esimerkiksi transnainen, on oltava ominaisuuskimppu nimeltä ”nainen”. Kun tarpeeksi naiseuden kriteerejä täyttyy, ihminen kokee olevansa nainen, olisi syntynyt millaisella keholla hyvänsä. Tämä tulee esille etenkin ja nimenomaan diagnostiikassa, jossa syvällisten haastattelujen ja muiden menetelmien avulla pyritään selvittämään, kuinka ”nainen” henkilö on. Tietenkään nämä ominaisuudet eivät ole yksinkertaisia naiseuden stereotypioita, mutta jotakin ne ovat. Ne voivat olla jotain vaikeasti artikuloitavaa, epämääräistä, hyvin tunnepitoista, syvää ja henkilökohtaista. Mutta ne ovat sidoksissa yhteiskuntaamme ja ympäristöömme, sillä vain täällä esiintyvät ne sukupuolet, joiksi tullaan, joista de Beauvoirkin puhui.

Ja on henkilöitä, olen ymmärtänyt, jotka haluaisivat voimakkaammin nimenomaan eroon sukupuolirooleista, ja kaikesta siitä ylimääräisestä termin mukana kulkevasta ominaisuuskimpusta. Absoluuttiseen nollatilaan, jossa esimerkiksi ”nainen” tarkoittaisi vain kehon muotoa siinä missä ”sinisilmäinenkin”, emme toki tule pääsemään. Mutta lähemmäs sitä voimme pyrkiä.

Alla oleva, erittäin kärjistetty ja tarkoituksellisen röyhkeä sarjakuva onnistuu tiivistämään juuri kärjekkyydessään ongelman ytimen. Naiseus tunnistetaan ulkoisten ominaisuuksien kimpuksi, joka voidaan pukea päälle ja vieläpä ylpeillen.

On kuitenkin erittäin tärkeää, että tässä nykyisessä maailmassa meillä on tapoja käsitteellistää suhtautumisemme vallitseviin sukupuoliin ja kaikkeen niiden ympärillä liikkuvaan. Cis, trans, kaltaiseni epätietoinen muunsukupuolinen, kaikki tämä on tarpeellista. Jokaisen identiteetti on tärkeä ja kyseiselle henkilölle toivon mukaan oikea. Tekee ihmiselle pahaa yrittää väkisin puhutella häntä käsitteillä jotka eivät ole tästä maailmasta, vaan kaukaisesta utopiatulevaisuudesta. Kuten minun kaltaiseni keholla varustettua automaattisesti ”naiseksi”.

Erittäin olennainen on myös havainto siitä, että sukupuolen rooli osana yksilön identiteettiä vaihtelee. Otan rinnastuskohteeksi kansallisuuden. Minulle kansallisuus ei ole lainkaan merkittävä osa identiteettiäni. Jos Suomi liitettäisiin huomenna Ruotsiin, ei tuottaisi lainkaan tuskaa alkaa kutsumaan itseäni yhdessä yössä ruotsalaiseksi. En kuitenkaan halvenna niitä, esimerkiksi etnisiä vähemmistöjä enkä enemmistöjäkään, joille oma kansallisuus on erittäin tärkeä, oikea identiteetin kiinnepiste. Sukupuoli on yhtä lailla toisille varsin yhdentekevä käsite, toisille hyvin merkityksellinen. Äitini on malliesimerkki henkilöstä, jolle käsite ei kerta kaikkiaan ole tärkeä, ei sellainen jonka kautta hän haluaa identifioitua.

Tumblrsta poimittu viisaus: ” – Mitä ovat sukupuolinormit? – Ne ovat Harry Potter ja Liekehtivä Pikari -elokuvan Beauxbatons – Durmstrang – saapumiskohtaus”

 

Sanaa cis käytetään kuvaamaan sitä, että henkilön sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisu ovat hänelle syntymässä määritellyn sukupuolen ja siihen kulttuurissa yleensä liitettyjen odotusten mukaiset. Suurin osa ihmisistä on cissukupuolisia.

– Seta, sateenkaarisanasto

 

Cis tai cissukupuolisuus tarkoittaa, että ihminen kokee omakseen mies- tai naissukupuolen, johon hänet on syntymässä määritelty kehonsa perusteella

– Pirkanmaan Seta

 

Yhden virheen äänekkäät transaktivistit ovat tavallaan mielestäni tehneet, jakaessaan ihmiset trans- cis- ja muunsukupuolisiin (tms.). Moni vanhempi ihminen on tuohtunut, ”enhän minä ole mikään cis”, enhän minä koe mitenkään olevani nainen!” mutta heidät on tuomittu transfoobikoiksi ja bigoteiksi kuuntelematta lainkaan. Heillä kuitenkin olisi erittäin tärkeää sanottavaa sukupuoli-identiteetistä, ja sen monista merkityksistä.

Naisena syntynyt ja naiseksi kutsuttu henkilö – äitini kaltainen, tuohtuu syystäkin kun hänen sanotaan olevan ”sukupuoli-identiteetiltään nainen” tai ”kokevan olevansa nainen”. Hän edustaa suurta kategoriaa joka jää keskustelujen ja tiukkojen luokittelujen varjoon. Ihmisiä, jotka eivät koe sukupuolikategorioita omakseen, eivät pidä esimerkiksi ”naiseudesta”, mutta eivät myöskään koe sukupuoli-identiteetteihin liittyvää käsitteistöä relevantiksi tavaksi jäsentää itseään. He saattavat sanoa, etteivät ole sinut naiseutensa kanssa, mutta jättää asian siihen. Toki tämä sinuina oleminen on ehdottomasti nimenomaan sidoksissa ympäröivään yhteiskuntaan normeineen.

On yhtä lailla väärinsukupuolittavaa leimata tällainen henkilö cis:ksi, kuin on leimata esimerkiksi minut naiseksi. Identiteettimme ja kokemuksemme vaihtelevat ja juuri hänelle ”naiseus” voi olla lähinnä inha muistutus oman kehon rajoitteista ja yhteiskunnassamme asuvasta normittavasta ajattelusta, mutta ei missään nimessä mitään, mitä hän aktiivisesti kokee olevansa.

 

On sanottava transsukupuolisuudesta muutakin. Mielestäni se on sairaus. Älkääkä nyt heti kaikotko ja blokatko, vaan kuunnelkaa, mitä tarkoitan. Viittaan sairaudella tässä yhteydessä poikkeamaan, virheeseen, ja ensisijaisesti maailmassa olevaan virheeseen. Utopiamaailmassa, jossa sukupuoli ei oikeasti tarkoittaisi mitään, jossa ”genderiä” ei olisi edes olemassa vaan ihmisillä olisi tietynlaiset elimet, niille ehkä sanat ja sillä hyvä, ei transsukupuolisuutta olisi olemassa. Ei olisi mitään ylimääräistä ”sukupuolta”, joka olisi jotakin muuta kuin tapa sanoittaa tietynlaista kehoa. Mutta maailmamme ei ole tällainen, vaan valovuosien päässä siitä. Täällä ihmisestä voi tulla trans, hän voi omaksua kokonaisen sukupuoliroolinormiominaisuuskimpun itselleen, koska sellainen kimppu on ylipäätänsä olemassa.

Tietenkään tässä omaksumisessa ei ole mitään väärää, vaan se on ehdottoman validia ja välttämätöntä yksilölle. Me kamppailemme kaikki enemmän tai vähemmän sukupuoleen liittyvien odotus-ominaisuus-kimppujen kanssa, ja transsukupuolisuuden olemassaolo on vain eräs tämän maailman, tämän ympäristön ilmentymä. Se on oire, mutta ei yksilön oire, vaan koko yhteiskunnan oire. Mikäli siis meitä kahlitsevaa sukupuoliroolimalliodotusjuttua pitää ylipäätänsä haitallisena ja oireellisena.

Minä pidän, sillä se synnyttää ihmisissä kaikenlaista dysforiaa ja ahdistusta. Me, jotka synnymme xx-kromosomeilla, kohdulla ja munasarjoilla, emme voi olla ”vain naisia”. Yhteiskunnassamme tulemme naisiksi, ja se sattuu enemmän ja vähemmän. Osaa niin paljon, että he eivät yksinkertaisesti koe koko sukupuoli-identiteetti-roolimalli-odotusnormikimppu-asiaa omakseen vaan hylkäävät sen. He eivät ole sairaita, vaan sairas on yhteiskuntamme.

 

 

Nyt pidän itseäni sillanrakentajana ja suurena ymmärtäjänä. Ajattelen ymmärtäväni laajasti ja syvästi niin perinteisiä transaktivistejakin, ja kaikkiaan perinteisten nimien alla kulkevaa sukupuolivähemmistöjen oikeuksien kamppailua, kuin myös niitä, jotka on leimattu TERFeiksi ja jätetty kuuntelematta, kuin myös niitä lukuisia nuorempia ja vanhempia tavisihmisiä, jotka kokevat ehkä milloinkaan ääneen sanomatonta sukupuoleensa liittyvää vastenmielisyyttä.

Naiseuden mallit ja odotukset ovat edelleen ahtaat ja monikerroksiset, eikä ole ihme että moni tytöksi syntynyt, mukaan lukien minä, alkaa suorastaan vihata ”naiseuttaan” ja sen ohessa esimerkiksi tuntemaan vahvaa kehodysforiaa. Mielestäni on väärin todeta, että transsukupuolisuus johtuu yksinomaan sisäistetystä naisvihasta tai yhteiskunnan ahtaista roolimalleista. Mutta ehdottomasti väärä tie on myös se, mille monet transaktivistit ovat valitettavasti lähteneet, jossa kaikki spekulointikin tällaisen dysforian olemassaololla leimataan transfobiaksi.

Minkä vuoksi jonkun henkilön identiteetti olisi tärkeämpi kuin toisen? Millä oikeudella toinen saisi sanella ja määrittää toisen identiteettiä? Transsukupuoliset eivät ole sen arvokkaampi ihmisryhmä kuin muutkaan. On tuhoisa tie tulkita vastakkainasettelu transsukupuolisen identiteetin olemassaolon ja yhteiskuntamme yleisen naisvihamielisyyden, ahtaiden naisen roolimallien, naisiin kohdistuvien odotusten ja muun vastaavan välillä. Niiden spekuloiminen, pohtiminen ja niihin huomion kiinnittäminen ei ole transsukupuolisilta pois. Transsukupuolisuus on eräs tällä hetkellä relevantti tapa sanoittaa sukupuoli-identiteettiään. Mutta identiteetti on kirjo, ihminen ei ole cis TAI trans, ihmisen suhde sukupuoleensa on monimutkainen ja jatkuvasti keskellä yhteiskunnan mullistuksia.

Miksi he, jotka eniten juuri ovat leimojen ja kategorioiden asettamista vastaan, asettavat muille leimoja ja kategorioita? Eikö jokaisella tulisi olla täysi itsemääräämisoikeus, oikeus omaan identiteettiinsä?

On ihmisiä (blogi, artikkeli), jotka ovat kokeneet ”detransition”. On siis aitoja, oikeita ihmisiä, jotka ovat esimerkiksi syntyneet naisiksi, mutta kokeneet niin pahaa dysforiaa, että ovat identifioituneet miehiksi. He ovat saattaneet elää transmiehen elämää, mutta sittemmin todeta, että tämäkään ei ole oma juttuni, ja ikään kuin ”palata naiseksi”. Osa on ehtinyt ottaa hormonihoitoja tai vastaavaa, osa ei mitään.

Tällaiset ihmiset haluavat täysin relevantisti ja täysin omiin, aitoihin kokemuksiinsa pohjaten kertoa, kuinka dysoforia ja naisiin kohdistuvat odotukset ja normipaineet saattavat aiheuttaa tilan jonka voi mieltää transidentiteetiksi. He eivät ole siinä yhtään sen vääremmässä kuin kukaan muukaan, joka sanoittaa omaa identiteettiään. Täysi itsemäärittelyoikeus, kuten tiedostavat tahot mielellään korostavat. Silti tällaiset tullaan usein leimatuksi terffeiksi ja heidän ajatuksensa Vääriksi ja Vahingolliseksi. Jos he pääsevät mediassa ääneen, on se suurin piirtein sama kuin natsin päästäminen julistamaan oppiaan. Sillä eihän voi olla niin että ”transsukupuolinen identiteetti aiheutuu yksilön kokemista paineista ja ahdistuksesta”. Ei väliä vaikka heidän identiteettinsä ja elämäntarinansa aidosti olisi se, sillä se on väärä. Vain tiettyjen ihmisten identiteetti ja tarina lasketaan oikeaksi.

Tietenkin on selvää, että väite siitä, että KAIKKI transsukupuolisuus aiheutuisi yksinomaan tietystä syystä kuten naisena syntyneiden kokemista paineista, on epäjärkevä. Mutta aivan yhtä epäjärkevää on kieltää tämä kokonaan. Jokainen ihminen käsittelee omaa sukupuoltaan eri tavoin elämänsä varrella. Meillä on kausia kun koemme yhtä, kausia kun toista, ja tämä tulisi tunnistaa ja hyväksyä. Etenkin nuoret etsivät identiteettiään ja kokeilevat monenlaisia asioita. Kasvettuamme vanhemmiksi osaamme usein reflektoida elämäämme taaksepäin ja ymmärtää, miksi esimerkiksi ”trans” tuntui joskus omalta minuudelta, mutta ei tunnu enää. Tämä ei tee meistä terffejä tai foobikoita.

Ymmärrän täysin terffeiksi luokiteltujen henkilöiden huolen siitä, mitä tapahtuu jos naiseus tarkoittaa vaatteen kaltaista asiaa, jonka voi pukea päälle tuosta vain. Sekä etenkin sitä, kuinka stereotyyppisen naisen roolin täyttämättä jättäminen voi tarkoittaa, ettei ole lainkaan nainen. Huolen siitä, kuinka stereotypioita syleillään niiden ongelmallisuuden osoittamisen sijaan. Ja kuinka se voi entisestään lisätä muottiin mahtumattomien tyttöjen ahdistusta.

 

 

Eräs parhaista koko tätä asiaa käsitelleistä puheenvuoroista tavallisessa mediassa nähtiin viime kesänä. Psykiatri Teemu Kärnä avaa erittäin maltillisesti ja ymmärrettävästi monimutkaista aihetta.

Artikkelin jälkeen nähty kommentointi piirsi isolta osin ymmärrystäni siitä, minkä vuoksi tietynlainen transaktivismi on pahasti pielessä. Ensinnäkin juttua syytettiin muun muassa vaaralliseksi: kyse on vaikeista ja kipeistä asioista, joita ei tule levitellä julkisuuteen. Siis se, että transsukupuolisuudelle on syitä, että sitä ylipäätänsä voi pohtia, on Kiellettyä Tietoa vaikka olisi totta. Suuri yleisö, kuten valtakunnallisen lehden lukijat, tulee pitää helppojen ja typistettyjen yksinkertaistuksien varassa. Juttua syytettiin tietysti myös transfobiseksi.

Minä olen nähnyt paljon aivan oikeaa transfobiaa kuten on varmaan jokainen vähänkään syvemmällä internetissä ollut. Tähän ei tietenkään ole syytä toistaa sakeimpia solvauksia, mutta tunnistettavaa on esim. transnaisen nimittely mieheksi, nimittely pervoksi, kummajaiseksi ja hulluksi tai sukuelimiin liittyvät solvaukset. Kaunopuheisempaa mutta yhtä lailla transfobian leiman ansaitsevaa tavaraa löytyy myös mm. Suomen Perustan julkaisuista, joissa saatetaan virallisen näköisissä artikkeleissa kutsua transsukupuolisuutta pelleilyksi tai pahaksi mielisairaudeksi. Fobiassa aidosti hyökätään ihmisryhmää vastaan.

Laajojen yhteiskunnallisten asioiden tieteellinen tai journalistinenkaan spekulointi ei ole fobiaa. Kyse on laajasti sukupuolista, naisista, ihmisistä, nuorista ja heidän kohtaamistaan ongelmista, eikä yksi taho voi omia keskustelua itselleen. It’s not about you. On julmaa ajatella kaiken oman sukupuoli-identiteetin pohdinnan ja siitä keskustelun kuuluvan vain sille ryhmälle, jolla on selkeä ja tietoinen transidentiteetti josta he ovat ylpeitä.

Tilaa tarvitsevat myös identiteetistään epävarmat nuoret. Naiseuden ahtaiden roolimallien kanssa kamppailevat tytöt. Ajoittaista dysforiaa kokevat nuoret naiset. Sukupuolirooleihin niin kyllästyneet tyypit etteivät osaa kutsua itseään edes muunsukupuolisiksi. Miehet, joita naisen identiteetti kutsuu koska mieheyden roolimallit ovat yhtä lailla ahtaat, mutta jotka eivät ole varmoja. Kaikki, jotka eivät ole varmoja. Autistit, jotka ovat niin sukupuoli-identiteetin käsitteen ulkopuolella, etteivät halua kutsua itseään sellaisiksi. Naiset, jotka tahtoivat olla miehiä, mutta tahtovat nyt olla naisia. Miehet, jotka eivät ole koskaan kokeneet miehuuttaan omakseen, mutta jotka eivät halua puhua asiasta. Naiset, jotka eivät ole Naisia. Miehet, jotka eivät ole Miehiä. Me.

 

Palataan vielä itseeni. Minun sukupuoli-identiteettiini kuten koko olemukseni on vahvasti sidoksissa autismiini. Autisminkirjon häiriöt ovat tytöillä alidiagnosoituja ja stereotyyppinen kuva autistista onkin nimenomaan sosiaalisesti kömpelö mutta älykäs poika. Kun tarkastellaan autistisen piirteiden havaitsemiseen käytettäviä mittareita, saavat miehet keskimäärin naisia korkeampia tuloksia. Karkeasti sanottuna autistin aivot ovat ”äärimmäiset miesaivot”.

Ei ole ihme, että esimerkiksi autistinen Elizabeth Hawker kirjoittaa, kuinka piti autistisia aivojaan vuosien ajan virheellisesti maskuliinisina aivoina. Hän kävi läpi transprosessin female-to-male mutta ymmärsi vasta paljon myöhemmin, ettei olekaan ”mies” vaan hyvin erilainen nainen. Autismi niin sanottujen sukupuoli-identiteetin häiriöiden takana olisi ehdottomasti paljon enemmän keskustelua ja pohdintaa kaipaava asia. On ymmärrettävää, että sopeutumattomuus yhteiskuntaan menee sekaisin sopeutumattomuuden naiseuteen kanssa.

Minäkin olen tavallaan hyvin erilainen nainen. Autismi ei ole ainoa a:lla alkava asia joka minua luonnehtii: olenhan myös esimerkiksi aseksuaali, aromanttinen ja absolutisti. Minulta puuttuu ikään kuin kaikki ne identitääriset kiinnekohdat jotka normaali-ihmistä luonnehtivat. Olen kaiken ulkopuolella, myös sukupuolen. Sillä kuten olen jo useaan kertaan toistanut, en voi omaksua ”naista” joka tarkoittaisi vain kehon ominaisuuksia, sillä sitä käsite ei tässä maailman tilassa ole.

Ulkopuolisuuteni tuntuu kaikesta huolimatta hyvältä. Luonnehdin sitä myös eräänlaiseksi keskeneräisyydeksi, mikä ei kuitenkaan sisällä olettamusta valmiiksi tulemisesta. Miellän olevani eräänlainen ikuinen lapsi. Sillä nimenomaan lapsena jokainen on vielä niin aseksuaali, aromanttinen kuin normatiiviseen sosiaaliseen käytökseen mukautumatonkin – mitä me autistit olemme ikuisesti. Eikä lapsilla ole fyysistä sukupuolta ennen murrosikää, vaan he voivat juosta ja urheilla vapaana moisesta. Vapaita, kauniita olentoja, joihin samaistun.

Kehodysforiaahan minä en koe. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että minua on siunattu hyvin hoikalla ja androgyynillä keholla. Olemattoman kokoinen rinnusta ja kaikkiaan solakka vartalo – näytän lähinnä hontelolta pikkupojalta. Rakastan kehoani, se ei ikään kuin milloinkaan kasvanut siihen kauheuteen mitä pelkäsin. ´

Kuukautiset kuitenkin inhottavat. Mainitsen tässä yhteydessä vain lyhyesti, kuinka huutava biologinen vääryys on se, että ihmisnaaraat joutuvat kärsimään kuukausittaisesta verenvuodosta. Kirjoitan aiheesta myöhemmin pidemmälti, sen yhteydessä kun puhun laajemmin niin sanotun luonnon ja niin sanotun teknologian niin sanotusta vastakkainasettelusta. Jos saisin poistattaa kohtuni ja vastaavat naaras-elimeni turvallisesti ja riskittömästi nyt, en epäröisi hetkeäkään. Ne ovat inhaa ja ällöttävää muistutusta siitä homo sapiensin evolutiivisesta roolista, joka todennäköisimmin lepää kaiken vuosituhansien kokoisen kulttuurisen sukupuoleen liittyvän normikerrostuman alla. Tätä pakottavaa, alkuperäistä niin sanotun luonnon asettamaa roolia pohdimme myöhemmin.

Normikerrostuman purkaminen on joka tapauksessa hidas ja vaivalloinen tehtävä. Olen puhunut kirjoituksessani erilaisista ryhmittymistä ja tahoista, joista osa on itsenimettyjä ja osa ulkoa annettuja leimoja. Ketkä ovat purkamassa näitä kerrostumia, ketkä kasaamassa niitä uudelleen? Jääkäämme pohtimaan sitä.

 

[1] TERF on lyhenne sanoista Trans Exclusive Radical Feminist

Lasten ennakkoluulot ja viattomuus. Sukupuolinormikategorioista

”OOKSÄ TYTTÖ VAI POIKA??”

 

Pienen uteliaan lapsen mieli pyrkii hahmottamaan maailmaa niiden kategorioiden kautta, johon se on tottunut ja kasvanut. Lapset kysyvät sukupuoltani. He ovat hämmentyneitä. Eivät töykeitä tai ilkeitä, vain tavanomaiseen tapaansa uteliaita.

 

”Kerro nyt oikeesti, ooksä tyttö vai poika?”

”Tyttö?”

”Poika??”

”Kerro nyt!”

 

Ulkopuolisten henkilöiden kyselyt sukupuolestani ärsyttävät ja hermostuttavat, luovat epämukavia tilanteita. Suurin syy tälle on että en konkreettisesti osaa vastata.

Ilkeilyksi kutsumani on toki asia erikseen. Väittämät ja ilmaisut, joihin on sisäänrakennettuna syyllistäviä ja kärjistäviä olettamia, eivät ansaitsekaan muuta kuin paheksuntaa. Keski-iän ylittäneiden henkilöiden tuhahtava ”sinä et kyllä kuulu tänne” tai joidenkin nuorten nenänvartta pitkin lausuttu ”öö anteeks tää on kyllä [sukupuolen] pukuhuone” ovat harmillisen turhauttavaa arkea.

Neutraaliin kysymykseen tai sen kaltaiseen en vastaa koska en osaa. Varovaisesti aloitettu ”anteeksi mutta oletko sinä…” jää vaille suullista vastaustani, koska siihen ei ole mitä sanoa. Huomattavasti helpompaa on esimerkiksi riisua paita ja näyttää: minulla on tällaisia fyysisiä hormonitoiminnan aiheuttamia kehollisia ominaisuuksia. Koska sitähän kysyjä todennäköisesti kysyy, ainakin pukuhuoneessa ollessamme. Muualla olen hiljaa ja kiemurtelen, mielessäni toivoen että emme kysyjän kanssa enää koskaan kohtaa.

 

”Onks TOI tyttö vai poika?”

 

Joku tyyppi sanoi lasten olevan sietämättömiä, sillä ne ovat niin epäkohteliaita. Minua puolestaan vaivaa lähes liiallinen lasten ihannointi, lapset ovat aitoja ja viattomia, pyhiä ja puhtaita, kuormittavan aikuisten normi-maailman toistaiseksi saastuttamattomia. Lapsille osaan jopa hymyillä, sillä heissä on sellaista ihmisyyttä, jota juuri ne rakenteet, jotka tekevät omasta maailmastani sietämättömän, eivät estä.

 

”Sano nyt ooksä tyttö vai poika?”

 

Toki lasten normeilta-saastumattomuus on harha. Kohtaamani lapset, jotka viikosta toiseen tiedustelevat innokkaana sukupuoltani, eivät kuitenkaan saa minulta paheksuntaa. He varauksettomasti ja estottomasti pyrkivät jäsentämään ympärillään näkyviä asioita niihin kategorioihin, joita ovat omaksuneet. Minä olen anomalia, outo, särö heidän maailmassaan. En sovi heidän oppimaansa joukkoon, herätän siksi huomiota. Lasten uteliaisuus on pohjaton. Outouteni, sopimattomuuteni, friikkiyteni, se ei jätä heitä rauhaan.

Tähän kuitenkin loppuu viisas pohdintani. Minulla ei ole vastausta lasten kysymyksiin. En voi vastata että ”olen tyttö” tai ”olen poika”. Kumpikin olisi vääristelyä ja valehtelua. Suustani ei pääse sellaisia lauseita, vaikka olen joskus yrittänyt. En myöskään näe konkreettisissa tilanteissa mahdollisena aloittaa keskustelua aiheesta, että en ole oikein kumpikaan, ja kaikki ihmiset eivät ole. Aihehan on toki tavattoman kiinnostava, varsinkin lapsista, joille kaikki uusi on tavattoman kiinnostavaa. Minusta ei kuitenkaan ole siitä puhumaan, varsinkaan nopeissa, spontaaneissa ja vauhdikkaissa tilanteissa, joissa kyselyt tapahtuvat.

Jään sanattomaksi ja se on noloa ja tyhmää. En siedä lapsille piruilua, mutta sen kaltaista teen ollessani hiljaa ja myhäillessäni heidän pommittaessa minua kysymystulvallani.

Lapset, osaisinpa vastata teille. Ette ole väärässä vaan ymmärrän teitä, minäkin pyrin kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa käsittämään ja jäsentämään ympäröivää maailmaa luomieni kategorioiden lävitse.

Lapset, anteeksi.

Pride-viikon kunniaksi: Sukupuolena rajoitinjärjestelmä

Tämä on hyvä julkaista Pride-viikon päätteeksi. Tämä on mahdollisimman rehellinen, juurtajaksainen selitys sukupuoli-identiteetistä ja sukupuolikokemuksesta. En kuulu sukupuolikäsityksen binääriseen valtavirtaan, vaan jonnekin muualle, outoon paikkaan, teille tietymättömille.

icons8-lgbt-flag-48

Kilpaileminen on hienoa. Erityisen hienoa se on silloin kun se on reilua ja oikeudenmukaista, ja erityisen reilua ja oikeudenmukaista se on silloin kun säännöt on luotu yksilöiden väliset synnynnäiset erot huomioiviksi.

Urheilu on järjetön konsepti ja sellaisenaan mahtava. Se on vain ja ainoastaan leikkiä, sellaisten fyysisten asioiden tekemistä kilvan, missä ei sinällään ole mitään järkeä, mutta jotka siitä huolimatta ovat merkityksellisen asemassa.

Ihmiset vain kehittävät itseään. Joku rakentaa taloa, toinen maalausta, toinen optimaalisesti tietyssä toiminnossa suoriutuvaa yksilöä. Usein etupäässä fyysisessä, johonkin primitiiviseen kykyyn perustuvassa. Nopeus. Kestävyys. Voima. Ja kaikki niiden jalostaminen yhä hienompiin ja hienompiin yksityiskohtiin. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Kun asetun lähtöviivalle, olen ylpeä ja tyytyväinen siitä, että en kilpaile kaikkien yksilöiden välisestä absoluuttisesta paremmuudesta. Sen sijaan kilpailen muiden, samalla tavalla lähtökohtaisesti fyysisesti rajoittuneiden kanssa. Sen ansiosta kilpailumme on reilua. Sen ansiosta se on mielekästä. Se parantaa kokemustani ja minäkuvaani urheilijana ja edistää psyykkistä hyvinvointiani.

Millä tavalla kilpailusarjani on rajoittuneiden sarja? No, meidän fysiologiaamme sanelee tietynlainen hormonitoiminta. Olemme vähemmän lihaksikkaita. Meillä on veressämme hyvin paljon vähemmän testosteronia ja siten pienemmät voimantuotto-ominaisuudet. Kehomme on pienempi ja heikompi, maksimaalinen hapenottokykymme alhaisempi. Nopeutemme on alhaisempi. Tämä kaikki on synnynnäisesti osa kehojamme ja läsnä kaikessa fyysisessä tekemisessämme.

Sarjaamme kutsutaan yleisesti nimellä ”naisten sarja”. Eivätkä erilaistuneiden hormonitoimintojen muokkaamat kehot ole ainoa keino jaotella kilpailusarjoja eri tasoisiin. Aikaisemmin kilpailin niiden joukossa, joiden elimistö ei ollut vielä kehittynyt riittäviin mittoihinsa. Kilpailin nuorten sarjassa. Omat sarjansa on myös heille joiden elimistö on iän myötä alkanut haurastua ja esimerkiksi voimantuotto-ominaisuudet heiketä. Ja useissa lajeissa kilpailijat jaotellaan hyvinkin tarkasti kilpailemaan vain sellaisten kanssa, joilla on yhtäläinen kehon massa. Lisäksi on sarjansa ja kokonaan omat kilpailunsa heille, joiden kehossa on synnynnäisiä ja syntyneitä vammoja, kuten puuttuvia raajoja tai kävelykyvyttömyyttä aiheuttavia sairauksia.

icons8-lgbt-flag-48

Hetkinen, mikä onkaan pointtini? Rinnastaa naiset vammaisiin? Pilkata vammoja ja vammaisuutta? Pilkata urheilujärjestelmää? No ei ainakaan se, vastahan kehuin sitä tasapuolisuudesta ja mielekkäiden kilpailuolosuhteiden luomisesta.

Itse asiassa minä tässä vain spekuloin ja analysoin omaa sukupuoli-identiteettiäni. Yhteiskunnassa puhutaan yleisesti miehistä ja naisista, ne ovat valtavia sosiaalisia konstruktioita jotka muokkaavat läpikotaisin olemista ja identiteettiä. On jaottelua ja järjestelyä, kategorisointia ja tyypittelyä. Ja ennen kaikkea identifiaatiota (se ei ollut oikea sana, anteeksi). Niitä, jotka ovat naisia. Naiset. Naisten vaatteet. Naisten tilat. Miehiä. Miesten vaatteet. Miesten tilat. Naiset. Miehet.

Tämä kaikki on minulle totaalisen hämmentävää ja outoa, enkä ole milloinkaan kyennyt ymmärtämään sitä. Siksi en voi sanoa että olen nainen. En minä ole nainen. Jos joku kysyy, mikä olen, en tiedä. En osaa määritellä itseäni näihin sosiaalisiin konstruktioihin. En minä osaa. Tämä on kaikki kummallista. Olen ”hän”, mutta englanniksi en osaisi puhua itsestäni kolmannessa persoonassa. En näytäkään keneltäkään. En voi olla ”nainen, joka on sellainen nainen kuin haluaa”, koska koko sana on niin latautunut. Asia vain ahdistaa. Ymmärtämättömyys ahdistaa.

Minulle koko ”naiseus” ja ”naisena oleminen” on tismalleen yhtä asiaa: fysiologisia ominaisuuksia kehossani. Ominaisuuksia, jotka säätelevät vain ja ainoastaan sen, missä sarjassa minun on mielekästä kilpailla kun mitellään fyysisiin kykyihin perustuvissa tehtävissä.

icons8-lgbt-flag-48

Tämä on se minun oma näkökulmani kaikenlaiseen sukupuolikeskusteluun. Kyselyissä raksin aina vaihtoehdon ”muu”. Jos kohtaa ei ole, piirrän sen. Paitsi kun kysytään kilpasarjaa. Sillä silloin ei kysytä sukupuolta, kysytään mitä fyysisiä rajoitteita kehossasi on.