Banalisaatio. Osa 2

Koirat haukkuvat, karavaani kulkee. Zeitgeist on Humans of Late Capitalism. Mikä oli joskus arvokasta, on nyt ainoastaan banaalia. Hukumme some-sotiimme, turrumme tuotteisiimme, mainostamme itsemme henkihieveriin.

Kirjoitan tästä kaksi osaa. Tästä, kuinka mikään ei tunnu miltään.

13457

”Koirat haukkuvat, karavaani kulkee.”

Minä harjoitan ihmisten kanssa kiistelyä internetissä, enkä koe edes olevani parempi ihminen, joten en ole varma, miksi teen sitä. Olen lukenut tietokirjoista sekä kuullut keskusteluja vapaan, keskittämättömän ja lähes anarkistisen internetin, nörttien paratiisin kulta-ajoista, yhteisen ja vapaan alustan raja-aidat ylittävästä kauneudesta. Synnyin kuitenkin hieman liian myöhään ja kiinnostuin asioista hieman liian jäljessä omatakseni omia muistoja noista varhaisista ja paremmista ajoista.

Minä itse naputan kiinalaista kannettavaa tietokonettani staattisesti ja maanisesti yksittäisen huoneen sisällä, ja naputan itseäni vain syvemmälle sosiaalisen median likaämpäreihin. Implisiittisesti olettanen saavuttavani jotakin, kun syöksyn räksyttämään samalla tasolle miljoonan muun mudassa pyörivän kanssa.

Ja tartun vain koukkuun. Valtavat suuryritykset takovat miljardeja usuttamalla toisiamme toistemme kimppuun, ja tanssin heidän pillinsä mukaan. Minä kehtaan surra algoritmiohjatulla mainosalustalla, ettei missään ole mitään hyvää, ja teknologiamiljonäärit nauravat matkalla pankkiin.

Ja mitä on tämä likaämpäröityminen? Twitter eroaa tumblrista siten, että se tuo banalisaation vielä räikeämmin silmille. Tumblr-aikoina kyse oli sentään varhaisinternetin tavoin anonyymien hahmojen kiistelystä. Mutta tänään, räksytän samassa virrassa arvostettujen poliitikkojen, kirjailijoiden, taiteilijoiden, muusikoiden, johtajien ja muiden kanssa, ja kaikki on yhä likaista mihinkään johtamatonta massaa.

Ei tunnu miltään olla siellä samalla alustalla jokaisen kanssa. Ei miltään. Ikoniset maamerkit muuttuvat sosiaalisen median markkinointikampanjoiksi, tuho ja sota tuotteistetuiksi materiaksi myymälöiden hyllyllä, ihmisten kategoriat epämääräiseksi suoksi, vastaantulija voi olla kuka tahansa mutta kaikki on yhtä turhaa, eikä mikään tunnu miltään.

*

”Koirat haukkuvat, karavaani kulkee.”

Tämä toistamani Viisaus on isältäni. Hän sanoi sen ainakin silloin, kun esitin jossain perhekeskustelussa huoleni siitä, että jotkut poliitikot käyttäytyvät ikävästi sosiaalisessa mediassa, sekä laajemmin huoleni siitä, että sosiaalisen median alustalla puhutaan ikäviä.

Koirat olemme me. Tarkastelunäkökulmasta riippuen me tietyn asian aktivistit, me kaikki suomalaiset, kansalaisyhteiskunta, tai jopa kaikki muut paitsi tietyt suuryritykset tai muu abstrakti vallankahva.

Niin, tullaan vielä tähän vallankahvaan.

Kaikki on banaalia, mikään ei tunnu miltään, millään ei ole arvoa, mutta. Kaiken aikaa karavaani kuitenkin jatkaa kulkemistaan. Me kiistelemme keskenämme siitä, kuka meistä edustaa parhaiten Hyvyyttä tietyn vähemmistöryhmän oikeuksien ajamisessa, kun oikea vihapuhe, misogynia ja rasismi jatkavat rehottamistaan muualla.

Tosiaan, jatkavat! Mennään hieman konkretiaan. Samaan aikaan, kun tapeltiin, siitä, millaisia sanoja saa sanoa sosiaalisessa mediassa ja Black Lives Matter ja niin edelleen, nähtiin Helsingin sanomissa laaja juttu siitä, mitä oikea rakenteellinen rasismi Suomessa on (muun muassa): turvapaikanhakijoiden ja siirtotyöläisten häikäilemätöntä hyväksikäyttöä työpaikoilla, ja viranomaisten kyvyttömyyttä puuttua siihen.

Ja vaikka me teemme itsestämme mitä, on valta epämääräisissä hämäräperäisissä verkostoissa, jotka kirjaimellisesti tuhoavat kaupunkeja. Meitä viedään kuin kahdentuhannen tonnin ammoniumnitraattilastia, laivat ruostuvat ja maapallon tuhoaminen jatkuu, ei siksi että sinä et osta luomupapuja tai käytä sellaista täytesanaa jonka historia ei ole vääränlainen, vaan siksi että se oikea syyllinen on tuolla jossakin finanssivallassa, oligargioissa, korruptiossa. Niissä, joilla on valtaa omistaa ja tuhota laivoja. Ja kaupunkeja. Tuolla jossain muualla päin globaalia ulottuvuutta, kuin tässä suomi-lintukodossamme. Ja kuka minä edes kertomaan siitä enempää, olen vain tavallinen silmät pyöreänä uutiskuvia katsova tavantallaaja.

Uutiskuvia, ja sitten taas jotakin muuta, sillä nekään eivät tunnu oikeastaan paljon miltään. Ne ovat ihan samaa tavaraa miljoonan meemin ja kiistelytwiitin ja henkilöbrändin ja maksetun sisällön joukossa. Samaa massaa johon turtuu, mutta lohdutuksekseni voin sentään todeta, että samaa pahuuteen ja väkivaltaan turtumista penättiin jo lähes puoli vuosisataa sitten televisio-nimisen laitteen tuodessa ensi kerran sodan tavallisiin olohuoneisiin. No, turruttu tosiaan on.

*

Aamu toisensa perään valkenee. Kiistelen twitterissä jonkun tunnetun kirjailijan tai vastaavan kanssa, selaan vuorotellen esiintyvien mellakkavideoiden ja HR-palvelumainosten ohi, suljen tietokonetta. Jokin laiva jossain uppoaa ruostuneena merenpohjaan. Joku painaa tietokoneen nappia pankissa ja joku jää junan alle. Hiilivoimalan peruskiveä muurataan. Nojaan seinään, joka on yhä siinä, koska jossain porataan öljyä mikä tuottaa voittoja. Kävelen ulkona ja syön mustikoita, ja luulen olevani edes täysin Suomessa, mutta ei, en tiedä mistä tietokoneeni tuli. Tai edes paitani. Tai banaanini. Banaali banaani.

 

 

 

Kuva: Designed by timolina / Freepik

Banalisaatio. Osa 1

Koirat haukkuvat, karavaani kulkee. Zeitgeist on Humans of Late Capitalism. Mikä oli joskus arvokasta, on nyt ainoastaan banaalia. Hukumme some-sotiimme, turrumme tuotteisiimme, mainostamme itsemme henkihieveriin.

Kirjoitan tästä kaksi osaa. Tästä, kuinka mikään ei tunnu miltään.

13457

Mikään ei kuvaa juuri nyt zeitgeistia niin osuvasti kuin Humans of Late Capitalism (@HumansOfLateES)

Mikään ei tunnu enää miltään, vaan kaikki on absurdia, laimeaa puuroa. Kaikki on yhtä banaalia massaa. Kuvissa ylituotteistettu irvokkuus kohtaa karun ja karkean massaelämän. Luksusbrändit ja halpamerkit yhdistyvät epämääräiseksi ketjuksi, eläimet ja lapset nuolevat tai käpälöivät symboliarvonsa menettänyttä materialismia, älypuhelimet ja kosketusnäytöt ovat korvanneet kaiken kaikkialla missä voivat, ja jokaiseen mahdolliseen ympäristöön tunkevat ruokalähettien neliskulmaiset laukut.

Kaikki on vain tuotetta, joka ei tunnu miltään, ja juuri turtumus on se tunne, jota kuvatkin kaikkein vahvimmin välittävät. Olen, me olemme, turtuneet tähän informaation ja moraalin ja materian ja taistelun ja tekstin ja digitalisaation ja arvojärjestelmien pirstaloituneeseen paljouteen

*

Viides huhtikuuta fiilistelin. ”Päättymätön ja lakkaamaton järjestelmien systeemi ja hyperverkottunut koneisto on astunut ensimmäistä kertaa lyhyessä historiassaan sivuun. Jotain peruuttamattoman fundamentaalista on muuttunut. Systeemi jarruttaa. Jotain tapahtuu” Kirjoitin, kuinka haluan velloa poikkeustilassa, ja kuinka nautin ylipäätänsä siitä tunteesta, että jotakin kokonaislaatuisen uutta siirtyy raiteiltaan. Jotain muuttuu. Mutta entä jos siirtymiseksi kutsumani jääkin auki? Systeemi on astunut sivuun, iloitsin, mutta entä jos se sivuun vain jäikin? Entä jos kyse on vain siitä, että viimeisetkin mahdolliset hyvän pysyvyyden rippeet yksinkertaisesti lakkasivat. Poistuimme, mutta emme astuneet uuteen, ainoastaan poistuimme. ”Uusi normaali”. Bullshit. Ei mitään uutta. Mikään ei ole sellaista, etteikö se ajan myötä turboahdetussa maailmassa turruttaisi.

*

*

Ei
Ei mikään mulle riitä enää ei
Ei mikään tunnu miltään enää ei

Minä oikeasti liikutuin, kun kuulin tämän varsin tavanomaisen Cheek-biisin ensimmäisen kerran. Oli menossa jokin voimakkaan tunnepitoinen kokemus jollakin leirillä kun olin teini-ikäinen. Olin päässyt jonnekin, jota olin odottanut pitkään, mutta pettynyt vaikeasti artikuloituvaan mitäänsanomattomuuteen, ja kun yössä pari kaveria soitti kappaletta kaiuttimesta, liikutuin. Tämähän kertoo Minun Tunteistani juuri nyt!

*

Muistan että jotkut, ehkä jokin kolumni tai yksittäinen twiitti, tunsivat alkukeväästä ärtymystä julkimoiden kornista korona-maailmankonsertti-tempauksesta. Eivätkä ainoastaan sen yleisen korniuden vuoksi, tai asetelman, jossa rikkaat hyväosaiset kiillottavat sädekehiään ja pyrkivät luomaan kuvaa, jossa ”we are all in this together”. Vaan siksi, kuinka se mursi epämukavan muurin. Useat olivat tunnistaneet sen ilmiön, missä tunnetun muusikon kaltainen supertähti edusti tietoisen keinotekoisesti jotakin Toista. Jotakin hienompaa, ylempää ja ihailtua, jotakin, joka ei ole samalla viivalla oman itsen kaltaisen tavallisen kuolevaisen kanssa. Ja tästä rajasta, tästä kategoriasta, pidettiin! Mutta jos kuka tahansa maailmantähti on vain samanlainen särisevä osa jaettua ruutua keskellä olohuonettaan, ei ole enää tunnistettavissa erityisyyden kategorioita, eikä oikein mitään. Tarvitsemme kategorioita, väitän, yleisenä käsitteenä. Mikään ei tunnu miltään. Mitä edes toivomme ja haluamme? Mitä banaalista voi nousta? Halutaanko sieltä nousta? Onko arvostaminen sinällään toivottu kyky, onko toivominen toivottu kyky, onko oleminen, ja niin edelleen. Näin kysyessä tämä menee monimutkaiseksi.

*

Minä en pidä postmoderniuden tendenssin tuottamista viboista, vaikka postmoderni sinällään on vielä toki systemaattisempaa perehtymistä vaativa aihekokonaisuus. Mutta minä en enää pidä siitä kaiken purkamisen ja hävittämisen ja päälaelleen kääntämisen ja häivyttämisen ja sekoittamisen tunnusta. Kuinka kielletään yksilö ja identiteetti ja subjekti ja kategoria ja normi ja kieli ja kaikki mahdollinen, korostetaan korkeintaan banaalia ruumiillisuutta, ja ihanteeksi tuntuu jäävän vain epämääräinen hyllyvä massa.

Maailmassa ja työssä ja yhteiskunnassa ja kaikessa on niin paljon vastenmielistä, mutta kaiken kielteisen nimeämisen vain jatkuessa tulen joskus kysyneeksi, mikä on toivottu tila ja tilanne.

– What would constitute a perfect day for you?
– synttärit mcdonaldsissa ja kaikki luokkakaverit paikalla paitsi se yks kiusaaja jota ei oo kutsuttu
– mun olis sensory deprivate tankissa opiaateissa

Tämä on paras tähän mennessä löytämäni tiivistetty kuvaus tämän epämääräisesti artikuloituvan nykyisen postmoderni-ihmisen sielunmaisemasta ja niistä lopullisista tavoitteista jatkuvan kaiken kielteisen ja purettavan osoittamisen jälkeen.

Lainaus on Johannes Ekholmin romaanista ”Rakkaus niinku”, jonka häikäilemättömän self-insterteiksi (ja self on tässä laaja kokonaisuus meitä tällaisia epämääräisiä nykynuoria, sukupolvikokemus suorastaan) kirjoitetut hahmot käyvät keskenään dialogia. Kirja – kauttaaltaan dialogimuotoisesti ja siten puhekielellä kirjoitettu – tulee niin iholle että lukeminen tekee lähes kipeää.

Loputtoman banaaliuden kulminoituma. Banaaliuden suoranainen ylistys. Banaaliuden klisee, synttärit pikaruokaravintolassa, on ainoa, mitä löytyy tästä tunteesta nostettavaksi jalustalle. Emme haluakaan mitään. Tämä tällainen vellominen on hyvä näin.

Toisen kommentin sanova hahmo on läpi kirjan rooliltaan mcdonaldsin maininneen päähenkilön eräänlainen omantunnon ääni, jonka jokainen repliikki edustaa teoksen asetelmassa sitä perimmäisintä sukupolvikokemuksen omaa ääntä. Ja mitä hän sanookaan.

Sensory deprivation tankissa.

Ei edes mitään banaalia. Vaan yksinkertaisesti, ei mitään.

Ei mitään.

Kielteinen osoitetaan, revitään, mutta mitään ei edes toivota tilalle. Arvostaminen on menettänyt kaikki ulottuvuutensa.

Kaikki on vain tuotetta, joka ei tunnu miltään, ja juuri turtumus on se tunne, jota kuvatkin kaikkein vahvimmin välittävät. Olen, me olemme, romaanihenkilöt ovat, turtuneet tähän informaation ja moraalin ja materian ja taistelun ja tekstin ja digitalisaation ja arvojärjestelmien pirstaloituneeseen paljouteen.

Kuva: Designed by timolina / Freepik

Korjataan suhtautuminen tolkun ihmisiin

”Eiköhän suurin osa ole ihan Tolkun Ihmisiä!”

Käsite oli erittäin tervetullut ja erittäin tarvittu. Kuulin ensimmäisen kerran muistaakseni äitini puhuvan tolkun ihmisistä jokunen vuosi sitten, ja se toimi silloisessa tilanteessa jonkinlaisena ajattelun hetkellisenä rauhoittajana.

Olen aina kipuillut suhteestani ”muihin”, siihen suureen enemmistöön ja massaan, josta poikkean lähes kaikessa. Erilaisuus on identiteetti ja ylpeydenaihe, mutta eittämättä myös taakka.

Mikä tuo enemmistö itse asiassa on, tämä kysymys aiheuttaa konkreettista pohdintaa.

Sain itse asiassa vasta YLEn viime helmikuisen jutun (https://yle.fi/uutiset/3-11185504) luettuani tietää käsitteen alkuperän olevan yhden Jyri Paretskoin kolumnissa, ja aiheeseen liittyvän sellaisen aikamoista huvittuneisuutta aiheuttavan seikan, kuin itse koko kansan Saulin kehut mainiosta käsitteestä. Käsitteen ympärillä näyttää käytäneen tuolloin vilkastakin keskustelua, josta en tiedä ja jota en nyt pyri kommentoimaan. En kuitenkaan ihmettele käsitteen saamia kielteisiä viboja, jotka väistämättä lankeavat, kun itse tasavallan presidentti antaa myötäilevän kehaisunsa.

Nyt puhun nimenomaisesti tämän hetken sosiaalisesta mediasta (=twitteristä), aktivismista, käytössä olevasta retoriikasta ja ennen kaikkea itsestäni – omasta kipuilevasta suhteestani ympäristööni kaikenlaisten marginaalisten asemien edustajana.

*

Nyt tulee kärkäs ja rohkea väite: suurin osa suomalaisista on melko tyhmiä. Ja lisäksi, suurin osa suomalaisista on tolkun ihmisiä.

Mitä tarkoitan tyhmyydellä? Ensimmäinen itsereflektoivista kirjoituksistani oli hieman provokatiivisesti muotoiltu teksti siitä, kuinka ”vaikea maailma ei osaa lukea”. Totesin siinä sitä samaa mitä totean edelleen: minä olen poikkeuksellisen älykäs. Suurin osa muista ihmisistä ei ole henkisiltä kyvyiltään yhtä kompetentteja kuin minä. Minä olen parempi lukemaan, kirjoittamaan, ajattelemaan, kykenevämpi kriittiseen ja analyyttiseen pohdintaan kuin suurin osa noista muista. Minä olen poikkeusyksilö jo pelkästään virallisten ja diagnoosiani edeltäneiden psykologisten testien perusteella.

”Tyhmyys” oli tietysti suorastaan ruma kärjistys, mutta totta on että suurimman osan henkinen kompetenssi on erilainen, ja mikäli on nimettävissä laajempi tai suppeampi, niin nimenomaan suppeampi.

Minä olen elänyt aikamoisissa kuplissa, kuten kirjoitin jo aikaisemmassa tekstissäni. Ne vähät aikuisten tuttavien piirit ovat kaikki akateemisesti koulutettuja henkilöitä, edustaen vain 11 prosenttia koko suomen aikuisesta väestöstä[1]. Jossain tuolla tuntemattomissa on valtava massa ”tavallista”, kouluttamatonta duunariluokkaa, johon minulla ei ole muuta kosketusta, kuin siihen kuuluvat isovanhempani, joista elossakaan ei ole enää kuin pari. En kuitenkaan pidä heitä esimerkiksi absoluuttisina rasisteina, ableisteina, seksisteinä, homo- tai transfoobikkoina tai minään muunakaan. Mitä todennäköisemmin maalainen isoäitini ei edes tunnistaisi suurinta osaa suurkaupunkien koulutetun nuorison keskuudessa tutuiksi käyneitä erilaisia seksuaali- ja sukupuoli-identiteettejä kuvaavia käsitteistä. Ne eivät kerta kaikkiaan ole osa hänen arkista elämäänsä, samoin kuin esimerkiksi Kontiolahden kunnallispolitiikka ei ole osa minun arkista elämääni.

Haluan kuitenkin uskoa esimerkiksi isovanhemmistani hyvää, ja siksi ajattelen, että eivätköhän he kouluttamattomuudestaan ja syrjässä olemisestaan huolimatta ole ”ihan tolkun ihmisiä”, aivan kuten oma äitini minulle sanoi. Emme ole koskaan todistaneet tilannetta (emmekä toivottavasti tulekaan!) jossa esimerkiksi aito uusnatsijoukko marssii pikkukaupungin S-Marketin parkkipaikalle hakaristilippuineen pahoinpitelemään ihmisiä. Varmasti isovanhempani naapureineen, tolkun ihmisinä, järkyttyisivät ja pitäisivät tekoa täysin tuomittavana.

4511e8c7e95f4074972b0a7c0c297b38

Somessakin kiertänyt Ville Rannan pilapiirros tolkun ihmisistä ringissä kääntämässä selkänsä, kuten lukuisat kommentit tolkun ihmisten tuhoisuudesta, edustavat kuitenkin toista tolkkunarratiivia.

”Tolkullisuus tarkoittaa: älä tee mitään!”

”Tolkullisuus on vastuunpakoilua!”

Tässä puheessa tolkullisuus onkin ulkopuolella sijaitsemisen sijaan tietoista kannan ottamista ja puolen valitsemista. Toki tämäkin ilmiö on olemassa: ihmiset, jotka haluavat hyssytellä ja selitellä, puhuvat väärissä tilanteissa kahdesta tasapaksusta ääripäästä ja ruokkivat false balance -ilmiötä. Pilapiirroksen ihmisetkin ovat jo lähtöasetelmiltaan sellaisia, jotka

a) sijaitsevat paikassa, jossa ihmisiä hakataan
b) ovat nähneet hakkaamisen tapahtuvan.

Entä ne maaseudun mummelit ja lukuisat muut, jotka kokonaan puuttuvat kuvasta?

Ottamalla tolkun ihmisen käsitteen tarkoittamaan aktiivisia maltillisia sovittelijoita, tulimme sulkeneeksi kokonaisen ihmisryhmän kokonaan pois kielenkäytön ja käsitteiden piiristä. Ainakin veimme mahdollisuuden mielekkäästi sanallistaa ajatuksen siitä, että kaikki nuo muut tuolla jossain, kaikessa tyhmyydessään, kouluttamattomuudessaan ja lukemattomien pikkuasioiden täyttämässä elämässään ovat jotain muutakin kuin konstituoitunutta mitäänsanomattomuutta.

Mitäänsanomattomuus ei siis ole haukkumasana, vaan pyrkimys hahmotella konkreettista tilannetta.

S-market_Vimpeli_2016-05-24

 

Lisää kärkkäitä väitteitä. Niin tiettyjen ihmisryhmien asioista kuin tietyillä sosiaalisen median alustoillakin keskusteleva ja kiistelevä joukko edustaa vain pientä osaa väestöstä. Suurimmalle osalle suomalaisista esimerkiksi transihmisten oikeudet tai maahanmuuttajataustaisten kohtelu eivät ole omassa elämänpiirissä vaikuttavia ajankohtaisia kysymyksiä. Tämä ei tietenkään vähennä näiden aiheiden tärkeyttä.

Meidän on ymmärrettävä, että se maailma, tässä kontekstissa Suomi, jossa elämme, koostuu enimmäkseen vaaleaihoisista, neurotyypillisistä, heteroseksuaaleista, cis-sukupuolisista, jotka eivät omaa ylempää korkeakoulututkintoa. Tämä joukko ei missään tapauksessa ole homogeeninen, vaan lukemattomien pienten ja suurten kysymysten ja ongelmien leikkaama ja läpitunkema. Yksittäisen ihmiselämän perspektiivistä transsukupuolisia tai tummaihoisia validimpia viiteryhmiä, joiden oikeuksien puolesta kokee tarvetta toimia, voivat olla niin peräseinäjokilaiset, munuaissairaat, Kirkkotie neljän kerrostalossa asuvat, myymälän kantahenkilökunta, käsipallon harrastajat, kyläyhdistysaktiivit, eikä mikään näistä tee henkilön elämästä vähemmän oikeamielistä, vaikka olisikin prioriteetti numero yksi.

Yksinkertaisesti: meidän, jotka haluamme äärimmäisen tärkeitä asioita, kuten ihmisoikeuksien parempaa toteutumista, syrjinnän loppumista, asenteiden muuttumista ja niin edelleen, on väistämättä hahmotettava uudelleen suhdettamme kaikkiin muihin.

Me voimme toki rakentaa asetelman, jossa ne, jotka eivät ole aktiivisesti meidän puolellamme, ovat meitä vastaan. Me voimme ilmoittaa esimerkiksi, että se henkilö, organisaatio, järjestö, yritys, kerho, liitto tai kuppikunta, joka ei marssi Helsingin Pridellä, vihaa ja sortaa seksuaalivähemmistöjä (koska Helsingin Pridellä marssiminenhan on juuri se teko, joka tulee tehdä, jos ajaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia /s. Mutta puhutaan tästä toiste). Tämän myötä syntyy lukuisia, uusia, kiinnostavia vihollisuuksia. Esimerkiksi minä vihaan ja syrjin ainakin kuurosokeita, inarinsaamenkielisiä, alaraajahalvaantuneita, suomenserbialaisia…

Tai sitten voimme aktiivisesti ottaa tunnustetuksi tosiasiaksi sen, että ajamamme asia ei kosketa suuren tai jopa suurimman osan ihmisistä elämää. Ei ainakaan sillä tavalla että se hänen näkökulmastaan hänelle voidaan perustella, vaikka se suurilla ideologisilla, abstrakteilla tasoilla se kaikkea mahdollista koskettaisikin. Tämän jälkeen voisimme miettiä, kuinka heihin asennoidumme?

Miten upea lähtökohta olisikaan ajatella tämän suuren ja epämääräisen massan olevan etupäässä tolkun ihmisiä. Mutta ajattelisimme mitä ajattelisimme, siinä he kuitenkin olla möllöttävät, ja jotenkin meidän on suhteemme luotava, jollei poliittinen päämäärämme ole vieraalle planeetalle pakeneminen.

(Ja radikaalimpi ehdotus, entä jos koko ”politiikkamme” ei olisi vain kilpailua siitä, kuka tunnustaa eniten ja parhaiten? Jos emme jaottelisikaan väestöä niihin, jotka Tekevät Oikein ja niihin, jotka Tekevät Väärin? Jos sen sijaan pohtisimme esimerkiksi muista maista tulleiden juridista asemaa, sosiaaliturvalainsäädäntöä ja muuta rakenteellista tylsää, epäkohtia poistaaksemme? Ja jos… En minä oikeasti tiedä relevantteja poliittisia päämääriä, mutta eiköhän Oikeiden asioiden tekeminen Oikeamielisten ihmisten valinnan sijasta voisi olla parempi? Ehkä?)

 

Kuvat: Ville Ranta, Kirkko ja kaupunki. Wikimedia Commons.

 

 

[1] Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestön koulutusrakenne [verkkojulkaisu].ISSN=1799-4586. Helsinki: Tilastokeskus

Muistoja sosiaalisesta mediasta – Tumblrin likaojista Twitterin mutakuoppiin

Varoitus! Tämä teksti ei sisällä mitään uutta!

twittertumblr-02

Tumblr on edelleen sosiaalisen median alustoista yksi parhaimmista. Sitä ei oltu onnistuttu monetisoimaan ja muuttamaan koko yhteiskunnan leikkaavaksi ihmeelliseksi uudeksi normaaliksi facebook-tyyppisten alustojen suhteen, vaan se on säilynyt oudon vaihtoehtoporukan temmellyskenttänä. Liityin tumblriin helmikuussa 2014, ja aloitin ensimmäisen todellisen matkani internetin pimeissä syövereissä.

Tässä kirjoitelmassani aion avata niitä jo suorastaan pölyttyneen vanhentuneiksi muodostuneita oivalluksiani, jotka sain lukioikäisenä syvissä tumblrkuopissa monta vuotta sitten. Silloin ne tuntuivat suurilta, ja kaikki niihin liittyvät puheenaiheet hienoilta ja avartavilta. Uutta analyysia yhteiskunnasta, uusia oivalluksia, paljon uutta ja mielenkiintoista keskustelua. Nyt tämä kaikki keskustelu on kuitenkin jo käyty moneen kertaan joka suunnalta, survottu kaikista rei’istä läpi ja puristettu täysin kuiviin. Näkökulmien päälle on tullut näkökulmia ja näkökulmien näkökulmia, siispä hienot 2015-oivallukseni julkaistuna vuonna 2020 kuulostavat suurin piirtein yhtä ajankohtaisilta kuin oivallus siitä, että älypuhelimen räplääminen saattaa vaikuttaa tapaamme vuorovaikuttaa.

Mennäänpä silti. Tehdään kuvitteellinen aikamatka jonnekin vuoteen 2014-2016, ja katsotaan, mitä suuria oivalluksia eräs kirkasotsainen maailmanparantaja silloin sai.

Feministi! Se minä ainakin olin. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden puolesta, kaikkea ikävää syrjintää vastaan. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet, meidän oikeutemme, ne vasta lähellä sydäntäni olivatkin. Kuinka tärkeää onkaan toiminta ihmisoikeuksien puolesta. Ja jotkut ihmiset puhuvat internetissä ilkeästi. He saattavat haukkua meitä todella halventavilla nimillä. Se on väärin ja rumaa!

Intersektionaalinen feministi, se vasta olinkin. Ai että, kun opin käsitteen! Kuinka kuvaavaa onkaan, kuinka hyvin se sopikaan juuri esimerkiksi minulle, joka oli paitsi muunsukupuolinen ja seksuaalivähemmistöön kuuluva, myös autistinen: monen marginaalin talloma. Pelkkä naisten eduista puhuminen olisi liian kapeaa, enhän itse edes kokenut kuuluvani heihin.

Hyvä on, ei tarvitse tässä yhteydessä käydä läpi joka ikistä ikävää käännettä mitä tapahtui nimenomaan tumblrissa, kun ”Social Justice Warriors” -ilmiö alkoi lisääntyä, kun puhe oli yhä enemmän vain vihaa, kokonaisten ihmisryhmien leimaamista pelkästään sukupuolen, seksuaalisuuden tai ihonvärin perusteella, ulossulkemista, kielipoliisiointia, lähes fasistista kuria, vihaa, pelkkää vihaa ja muuta sellaista. Tämä on vanha juttu. Se kuului niihin vuosiin.

Kävimme hyvän ystäväni, hänet joka alun perin houkutteli minut tumblriin, kanssa pitkiä ja syvällisiä keskusteluja. Purimme uudestaan identiteettejämme esimerkiksi feministeinä. Ja saimme loistavia oivalluksia!

”Nämä tumblrin feministit”, kuului eräs suurimmista opetuksistamme ja oivalluksistamme, ”eivät oikeasti aja feminismiä!”

He eivät halua tasa-arvoa. He eivät halua oikeudenmukaisuutta, syrjinnän ja häirinnän loppumista, yhdenvertaista kohtelua, rauhallista yhdessäoloa tai mitään muutakaan sellaista hyvää! He eivät halua niitä asioita, joiden puolesta väittävät taistelevansa!

Mitä he sitten haluavat? Siitä emme olleet aivan varmoja, mutta eivät missään tapauksessa ainakaan minkäänlaisen feminismin nimekkeen alla kulkevia hyviä asioita.

Tumblrissa oli paljon myös hyvää analyysia, ja tietenkin meillä oli keskenämme erinomaista analyysia. Sellaisia hienoja oivalluksia, kuten kuinka kokonaisten ihmisryhmien leimaaminen vain ulkoisen tekijän, kuten sukupuolen tai seksuaalisuuden perusteella ajaa tismalleen sitä samaa syrjivää rakennetta, jota yritämme vastustaa. Tai siitä, kuinka emme pääse missään eteenpäin, jos emme ymmärrä monipuolisempaa kuvaa esimerkiksi sukupuoliin liitetyistä ahtaista rooliodotuksista, jotka koskevat sekä naisia että miehiä. Sekä siitä, varsinkin siitä, kuinka typeriin pikkuasioihin kuten sopivaan kielenkäytön pilkuntarkkaan hiomiseen keskittyminen söi tilaa oikeasti tärkeiltä asioilta, kuten edelleen monissa rakenteissa ja ryhmittymissä olemassaolevasta rasismista, seksismistä, sukupuolivähemmistöjen syrjinnästä jne. Ja toki siitä, kuinka he toiminnallaan leimasivat koko feminismin vihaksi ja inhottavaksi toiminnaksi, josta mielummin halutaan sanoa irti kuin jota tukea. Vau, mitä oivalluksia!

twittertumblr-03

 

”Blaah, cis tears”

 

Viestejä oli noin kolme tsiljoonaa muutakin, mutta tämä on muistunut symbolisena mieleeni. Aloittaja oli kirjoittanut muistaakseni todella pitkästi ja oivaltavasti nykyisen (ehkä 2015?) tilanteen ongelmista ja siitä, mitä kaikkea tulisi tehdä jotta oikeasti esimerkiksi naisten tai muunsukupuolisten syrjintä yhteiskunnassa vähenisi. Hän oli saanut yllättävän monia kannustavia kommentteja, mutta tuo yllä esitetty komeili ensimmäisenä. Tili oli jokin lukemattomista ”SJW-aktiiveista”.

Kuinka symbolista! Kuinka esitys siitä, miten oikeasti feminismin pyrkimiin hyviin tavoitteisiin voitaisiin päästä, torpataan kysyjän oletetun sukupuolen vuoksi (jota hän ei edes tuonut missään vaiheessa esille, tumblr tunnetusti on 100% anonyymi). Kuinka oikeaan maailman parantamiseen ei edes tahdota ryhtyä! Kuinka tavattoman surullista, ja kuinka hyvin se kertoikaan jo aiemmin sanomamme: näillä henkilöillä ei ole mitään tekemistä feminismin tavoitteiden kanssa.

Mutta vuosikymmen on uusi ja nämä jutut sekä vanhoja että aika monen muunkin oivaltamia, ja ilmiö on laantunut tumblrista tai olen ainakin onnistunut suodattamaan sen pois, joten miksi nyt vauhkoan entisistä oivalluksistani?

Kyseessä on ainoastaan jonkinlainen deja vu, äärimmäisen samanlaisten oivallusten saaminen yhä uudelleen mutta uusissa ympäristöissä. Ja koska en ollut kokenut näitä tunteita pitkään aikaan, luulin että ne jäivät sinne viimeistään vuoteen 2016, luulin että pääsimme yli, tuntui nostalagiaryöpsähdys harvinaiselta.

*

”Nämä twitterin feministit!” olin oivaltavinani, ”eivät oikeasti aja feminismiä!”

He eivät halua tasa-arvoa. He eivät halua oikeudenmukaisuutta, syrjinnän ja häirinnän loppumista, yhdenvertaista kohtelua, rauhallista yhdessäoloa tai mitään muutakaan sellaista hyvää! He eivät halua niitä asioita, joiden puolesta väittävät taistelevansa!

Mitä he sitten haluavat? Siitä emme olleet aivan varmoja, mutta eivät missään tapauksessa ainakaan minkäänlaisen feminismin nimekkeen alla kulkevia hyviä asioita.

Twitterissä on paljon myös hyvää analyysia. Sellaisia hienoja oivalluksia, kuten kuinka kokonaisten ihmisryhmien leimaaminen vain ulkoisen tekijän, kuten sukupuolen tai seksuaalisuuden perusteella ajaa tismalleen sitä samaa syrjivää rakennetta, jota yritämme vastustaa. Tai siitä, kuinka emme pääse missään eteenpäin, jos emme ymmärrä monipuolisempaa kuvaa esimerkiksi sukupuoliin liitetyistä ahtaista rooliodotuksista, jotka koskevat sekä naisia että miehiä. Sekä siitä, varsinkin siitä, kuinka typeriin pikkuasioihin kuten sopivaan kielenkäytön pilkuntarkkaan hiomiseen keskittyminen söi tilaa oikeasti tärkeiltä asioilta, kuten edelleen monissa rakenteissa ja ryhmittymissä olemassaolevasta rasismista, seksismistä, sukupuolivähemmistöjen syrjinnästä jne. Ja toki siitä, kuinka he toiminnallaan leimasivat koko feminismin vihaksi ja inhottavaksi toiminnaksi, josta mielummin halutaan sanoa irti kuin jota tukea. Vau, mitä oivalluksia!

 

twittertumblr

 

”Rasittava misogyyni!”

”Ärsyttävä nillittäjä!”

”Mies kyllä kestää syyllistämisen! Uhriutuja!”

 

Aloittaja oli kirjoittanut muistaakseni todella oivaltavasti nykyisen (2020!) tilanteen ongelmista ja siitä, miten suuri ongelma on, kuten miehen sosiaalinen rooli on edelleen äärimmäisen ahdas, ja kuinka sen kriittinen purkaminen on hyvän ja yhdenvertaisen elämän vailla ahdistelua edellytys. Hän oli saanut yllättävän monia kannustavia kommentteja, mutta nuo yllä esitetyt komeilivat siellä täällä eri ketjuissa. Tilit ovat enimmäkseen niitä jotka ilmoittavat edistävänsä hyviä asioita.

Kuinka symbolista! Kuinka esitys siitä, miten oikeasti feminismin pyrkimiin hyviin tavoitteisiin voitaisiin päästä, torpataan kysyjän sukupuolen vuoksi. Kuinka oikeaan maailman parantamiseen ei edes tahdota ryhtyä! Kuinka tavattoman surullista, ja kuinka hyvin se kertoikaan jo aiemmin sanomamme: näillä henkilöillä ei ole mitään tekemistä feminismin tavoitteiden kanssa. Kuinka…

 

Hetkinen nyt, en kai minä vain toista itseäni?

Toisaalta, minähän varoitin, en tule kertomaan mitään uutta.

 

 

Kuvat: Original art by MINÄ ITSE

Ovipumput Espoossa, kadotetut rakennukset Jyväskylässä ja Heinolassa, hienojakoinen elämä reunoilla ja raja-alueilla

Samaan tapaan kuin videopalavereista ja niiden syrjäyttämästä elämän välttämättömyydestä, mutta kontekstina fyysinen harjoittelu.

Running track in park scene

Minä tiivistin pettymykseni ja katkeruuteni ovipumppuun. Oven paukahtavaa sulkeutumista estävänä, äänimaisemaa tasoittavana objektina, joka sen sijaan päästää vaimean klikin ajastetun sähkölukon sulkeutuessa, juuri se oli ensimmäinen konkreettinen objekti jonka osasin nimetä ja sen jälkeen vihata.

*

Vapauden kokemus. Rajoittamattomuus. Mitä suurempi liikkumavara, mitä suurempi konkreettinen liikkumavara, sitä parempi ympäristö. Kauheimmissa tiloissa ei voi kättään nostaa eikä jalkaansa siirtää ilman että vahingossa potkaisee jotain sosiaalista konstruktiota, ja ahtaus kuristaa joka kulmaa. Parhaissa taas, niissä tärkeimmissä, voi lopulta tehdä ihan mitä tahansa, ja se on täysin normaalia.

En siedä, en siedä että minua rajoitetaan. En siedä ahtaita käytäviä, vahvasti omistettuja sisätiloja, enkä hotellihuoneita, kaikkein vähiten hotellihuoneita. En ole rajoitettavissa tietynlaisiin liikesuuntiin ja pintoihin, en ole asetettavissa minkäänlaisin muotteihin. Minua ja toimintojani ei voi tehdä valmiiksi ja annostella jälkikäteen tarjottimella. Minä teen mitä vain. Minun on oltava vapaa.

Koko sosiaalinen maailma rakentuu satunnaisuudelle, sanoin jo aikaisemmin, kaikki arvokas mitä toisistamme saamme, on nimenomaisesti kielen ja täydellisen kattavan määrittelyn ulkopuolella. Vangitsemattomana kuvilla, kaaviolla, pisteillä, pilkuilla ja sulkeilla. Laajennan, koko ihmisyydessä on kyse satunnaisuudesta ja määrittelemättömyydestä, hienojakoisesta elämästä jonka kuluukin versota nimenomaan sieltä, missä rajat ovat tarpeeksi karkeat.

*

Jyväskylän Rautpohjassa on eräs suuri rakennus ja Heinolan Vierumäellä on eräs suuri rakennus. Molempia yhdistää kuluneisuus, vanhuus ja huonokuntoisuus, ja sen myötä mahdollisesti edessä siintävä purkutuomio. Jos ei purku, niin ainakin kunnostus, uusintaminen, muokkaaminen kokonaan toiseksi rakennukseksi.

Nämä rakennukset ovat urheiluhalleja. Yleisurheiluun ja pallopeleihin, juoksuratoineen ja kenttineen. Varsin banaalia, vai mitä, mutta antakaas kun minä kerron urheiluhalleista! Antakaas kun kerron juuri näistä urheiluhalleista, ja kerron mitä ne kertovat ihmisyydestä, tilojen satunnaisuudesta, määrittelemättömän arvokkuudesta, suunnittelemattomuudessa kukoistamisesta, rajattomuudesta ja tilattomuudesta ja näistä juuri niinä piirteinä, jotka mahdollistavat ihmisyydessä tärkeimmän.

*

Indeterminismi, suunnittelemattomuus, ennalta-arvaamattomuus, kaaos. Rajojen ylittäminen, alittaminen ja koetteleminen, ylipäätänsä tietoinen ja aktiivinen suhtautuminen niihin. Toimijana oleminen, toimijuus, sitomattomana ja arvaamattomana subjektina liukuminen tilasta ja episodista toiseen.

Kaikkialle on mahdollista piirtää rajoja, ovia ja aitoja, huoneita ja huonejakoja, digitaalisia alustoja, kuvakkeita ja ruutuja, käytäviä, penkkejä ja puistoja, autoja ja turvavöitä, junavaunuja, mutta oleminen alkaa vasta kun näihin suhtaudutaan ne huomioivina, ylittävinä, alittavina ja reagoivina toimijoina. Voitte piirtää rajan satatuhatta kertaa, mutta elämä alkaa definitiivisesti siitä, mitä jää sen ulkopuolelle.

Byrokratiassa sanan haitallisessa merkityksessä poistetaan ihmiseltä toimijan taakka ja asetelleen maailma niin tiukoilla säännöillä määriteltyihin rakenteisiin, että kulkijat sen läpi voivat olla tahdottomia koneita. Suljettu systeemi, jonka läpi kuljetetaan kappaleita sadan prosentin automaatiolla.

Mutta vain subjektilla on sosiaalinen elämä siinä mielessä kun sen käsitän digitaalisesti suljetun systeemin ulko- ala- ja yläpuolella, spontaaneissa ja nimeämättömissä raja-alueissa. Ja vain suljetun systeemin ulkopuolella voi olla urheilu.

*

Tiedättekö, mitä tapahtuu, kun teen harjoituksen? Tarkennan, jalan tehtävän nopeus-, nopeusketteryys-, juoksutekniikka-, koordinaatio- tai jopa vauhtikestävyysharjoituksen? Ja ennen kaikkea, tärkeimpänä, minkä tahansa alku- tai loppuverryttelyn? Tiedättekö, millaista se on? Tiedättekö, mitä siihen tarvitaan?

Jyväskylän ja Vierumäen vanhat hallit kertovat sen meille täydellisesti. Katsokaa näitä halleja, katsokaa niiden pohjapiirrosta ja oppikaa, mitä se kertoo meille elämästä. Kuunnelkaa tarkasti. Molempia hallitsee kestopinnoitteinen juoksurata, jonka keskellä on kolmesta neljään monikäyttöistä pallokenttää. Juoksurata ja pallokentät, niissä siis juostaan ja palloillaan.

Mutta ei siinä vielä kaikki! Vasta kun katsommea juoksuradan ulkopuolelle, näemme, mitä muuta niistä löytyy! Samassa tasossa radan kanssa, sen kaarteiden ulkopuolella, on muitakin suorituspaikkoja. Korkeushyppypatja, keihäänheittoon soveltuva pressu, pituushyppylaatikko, Jyväskylässä jopa seiväshyppypatja. Kuulantyöntörinki. Pehmeää mattoa, jossa jumpata.

No se on paljon se! Mutta, ei siinäkään kaikki, sillä nyt tullaan tärkeimpään ja ehdottomasti kaikkein fundamentaalisimpaan ominaisuuteen koko halleissa. Vaikka molemmat ovat jaoteltavissa juoksurataan, kenttiin ja nimettyihin suorituspaikkoihin, arvokkainta on kuitenkin se, mitä jää suorituspaikkojen ulkopuolelle.

Kuten sanoin, emme voi sulkeistaa sosiaalista vuorovaikutusta näkyvissä oleviin, säänneltyihin ja rajallisiin tiloihin ja tilanteisiin, emmekä voi tehdä samaa urheilulle ja treenaamiselle! Siksi molempien hallien tärkein osa on se määrittelemätön ja nimeämätön erilaisiin väleihin jäävä alue kestopäällystettä, jonka päällä yksittäiset urheilijat hölkkäilevät ja pyörittelevät käsiään, istuvat venyttelemässä, joukkueet ja pienryhmät istuvat ringeissään venyttelemässä, joku seisoo seinän vieressä heiluttelemassa jalkojaan, ihmiset verryttelevät ees-taas matkalla ei minnekään, koska verryttely definitiivisesti on matkaa ei minnekään. Juoksurata on tärkeä, mutta takasuoran suuntainen suora, jota ei aivan lasketa varsinaiseen rataan, jossa niin pienet lapset kuin urheilijatkin voivat juosta lyhyitä spurttejaan, asetella aitoja aitakävelyä varten, tehdä koordinaatioliikkeitä ja hypellä edes takaisin. Se ”takasuora” on tärkeintä, mitä hallissa voi olla! Kaikki se nimeämätön alue! Epämääräinen verryttely! Kun sijoitatte siihen uuden suorituspaikan, esimerkiksi pingispöydän, jää reunoille kuitenkin aina tilaa tehdä ei-mitään-nimettyä.

Tuli kevät, tuli kesä, tuli hallin sulku ja remontti, ja tuli uudelleen avattu halli. Takasuora, taka-alue, epämääräinen nimeämätön oli poissa, ja tilalla oli kuntosali. Siis juuri sellainen perinteinen aluekokonaisuus mitä ajattelette, kun sanon ”kuntosali”, yhtenäisen värinen matto, ja erilaisia kuntosalilaitteita. Niiden käyttöhän on sikäli tarkkaa ja säänneltyä, että yhdellä laitteella tehdään yhtä liikettä tismalleen ohjeiden mukaan, ja muiden on pysyttävä turvaetäisyydellä, etteivät he jää painopakkojen tai vipujen alle. Siksi koko kuntosalin lattiapinta-ala on viimeistä neliösenttiä myöten tarkasti säänneltyä aluetta. Laitteiden välinen alue ei ole määrittelemätöntä, vaan laitteet turvaetäisyyksineen kattavat ja nimeävät koko alueen pinta-alan.

Eikä ollut enää juoksuradan nimeämätöntä taka-aluetta, oli vain neljä yhtä leveää, katkeamattomana kiertävää rataa, joiden ulkopuolelle astuessaan oli heti toiseksi nimetyllä alueella, kuten kuntosalissa. Silloin minä itkin ihan vähän.

Keskustelu tai vuorovaikutus voi olla tismalleen sitä, että prosessi on alusta loppuun säädelty, aloita/lopeta videopuhelu, mykistä ja avaa mikrofoni, anna puheenvuoro ja kuuntele. Samoin urheileminen tai treenaaminen voi olla tismalleen sitä, että astu tälle suorituspaikalle, tee tietty liike, astu seuraavalle, tee tietty liike.

Mutta se ei ole, ja se on teesini. Emme voi tehdä ihmisestä järjestelmien ohjaamaa ja byrokraattisesti hallituissa kulku-urissa liikkuvaa kappaletta ja tuotetta. Emme voi tiivistää fyysistä liikettä tai sosiaalista puhetta alusta loppuun hallittuihin kokonaisuuksiin. Voimme sanoa mikrofoniin, että nyt saa puhua vapaasti, voimme rakentaa erillisen rajatun alueen, ja nimetä sen spesifiksi toiminnallisen harjoittelun alueeksi, mutta se ei riitä, sillä se tärkeä mistä puhun, sen olemus on definitiiviesti määrittelemättömyydessä.

Ymmärrättekö, mistä puhun? Näettekö nimeämättömän kauneutta? Tiedättekö, millainen fyysinen toiminto on ”verryttely”?

Näettekö suruni ja katkeruuteni siinä, mitä tapahtuu ja tapahtunee, kun rakennetaan täysin uudet hallit, tilat ja rakennukset? Jotka kiiltävistä ja puhtaista pinnoistaan huolimatta perustuvat jokaisen toiminnon mahdollisimman tarkkaan paikalleen asettamiseen ja sitä kautta koko ihmisen, minun näkökulmastani tulkitun ihmisen, väkivaltaiseen vääristämiseen.

*

Ja kirosin sen uusitun espoolaisrakennuksen alimpaan helvettiin, kirosin uudet sähkölukittujen ovien tukkimat hiljaiset käytävät, kirosin jokaiseen liikkeeseen vaadittavat erilliset digitaaliset kulkukortit joita minulla ei enää ollut, surullisena puristin käsissäni metallisia avaimia ja muistelin penkkiä mitä saattoi edes siirtää huoneen toisesta laidasta huoneen toiseen laitaan.

 

Kuva: Tree vector created by brgfx – www.freepik.com

 

Kysykää jos ette ymmärrä

100636-OLQ7V3-869

”Meidän tehtävämme vähemmistön edustajina ei ole toimia tietopankkeinanne. Mikäli mielitte vastauksia jatkuviin kysymyksiinne, on aika alkaa maksaa meille. Google on keksitty, lopeta meidän vainoamisemme jatkuvilla kysymyksilläsi. Emme aio vastata enää yhteenkään kysymykseen. Etsikää tietonne itse, aikuiset ihmiset.”

Jotakuinkin yllä kuvatun kaltainen retoriikka on paitsi tyypillistä myös osittain ymmärrettävää. Se kuitenkin ruokkii surullista maailmaa, jossa henkisten kompetenssien perusteella rakennetaan raja-aitoja, jotka lopulta haittaavat kaikkia.

Minä edustan kaltaisenani autistina henkilöä, jolle tiedon saaminen on äärimmäinen tarve, ja taipumus kysellä siksi suuri. Olen jo aivan pienestä pitäen hahmottanut tiedon hakemisen laajana kokonaisuutena, joka sisältää niin kirjat, lehdet, ihmiset kuin tietokoneetkin. Kun harjoitan itsenäistä tiedon etsintää minua askarruttavasta aiheesta, suoritan sen esimerkiksi lukemalla kirjoja sekä pyrkimällä keskustelemaan niiden henkilöiden kanssa, joiden oletan tietävän aiheesta.

Olen jo vuosia käynyt esimerkiksi vanhempieni kanssa riitaa siitä, miten kyselemiseni suhteutuu oma-aloitteisen tiedonetsinnän ihanteeseen. Olen aikanaan kokenut monia pettymyksiäni, kun vastaus kysymykseeni, jonka heidän tiedän tietävän, on ”googlaa” tai ”ota itse selvää”. Olen pyrkinyt inttämään, että sitä itse-selvän-ottamista parhaillani suoritan, miksi muuten olisin ajautunut tähän keskustelutilanteeseen alun perinkään.

Erityisen vaikeita aikoja oli ylä-aste, ne vuodet kun seksiin ja seksuaalisuuteen liittyvät asiat ovat nuorille samaan aikaan kiehtovia ja todella noloja. Lienee selvää, että kun yritin avoimesti kysyä esimerkiksi luokkatovereiltani, mitä tarkoittaa klitoris tai huoraaminen, tai miksi jollekin tietylle sanalle tai kuvalle hihitellään, sain vastaukseksi vain kikattelua ja vihjailua, ohjeita ”etsiä googlen kuvahausta”, mutta kukaan ei koskaan kehdannut selittää mitään suoraan. Tämä oli varsin turhauttavaa, sillä tiesin heidän tietävän kyllä kaikki vastaukset.

Yksittäisten ja luonteeltaan teknisten sanojen määritelmien tarkastaminen on wikipedian ansiosta onneksi kohtuullisen helppoa. Minäkin käytän sitä nykyään runsaasti kun haluan määritelmän rajatulle, yleensä fyysiselle asialle. Mutta monimutkaisempien aiheiden ja konseptien kanssa ”tiedon etsiminen” on jo aikaisemmassa kirjoituksessani kuvaamani kaltainen loputon suo.

Internet”, se mitä tarkastellaan kun ”googlataan” on paperinen kaatopaikka joka levittäytyy loputtomana horisonttiin. Sinne voi huutaa käskyn, joka tuo mukanaan 0.67 sekunnissa käteen vinon pinon lappusia, mutta niiden kontekstista ei tiedä mitään. Todennäköisesti yksittäisessä lapussa kyllä lukee mikä se on ja mihin se liittyy. Mutta sen sijaintia ja asemaa ei voi paikantaa, ei voi paikantaa mistä se tulee ja miksi, eikä varsinkaan sitä, mitä sinne sen viereen, tuntemattomaan pinoon jäi kun käskyni kävi.

Moni asia, joista ”käsketään ottamaan itse selvää” on todellisuudessa olla moniulotteinen, vaikea ja laaja ongelma, jonka parissa filosofit, sosiologit, yhteiskuntatieteilijät, humanistit kielen- ja kulttuuritutkijat ja muut tieteilijät ovat pähkäilleet jo kymmeniä tai satoja vuosia, ja pähkäilevät yhä edelleen. Mitä on sukupuolen monimaisuus, mitä on tasa-arvo, miten se näkyy yhteiskunnassa. Mitä tarkoittaa identiteetti, mitä on kunnioittava käytös, mitä on kunnioittaminen ja mitä on käytös, mitä on seksuaalinen suuntautuminen. Mitä on sukupuoli? Mitä on todellisuuden kielellinen rakentuminen? Mitä on valta?

Minä itse kuulun vähemmistöön, enkä nyt tarkoita autismia tai sukupuoli-identiteettiä. Minä olen erittäin älykäs[1] ja omaan aivan poikkeukselliset ajattelun ja kielellisen jäsentämisen lahjat. Minä perehdyn yliopistossa filosofiaan ja yhteiskuntatieteisiin, akateeminen ja kriittinen ajattelu on mieleeni sisäänrakennettuna ja luen päivästä toiseen tieteellistä kirjallisuutta sen ymmärtämisestä suuresti nauttien. Minä haluankin pohtia sitä, mitä on esimerkiksi sukupuoli, todellisuuden kielellinen rakentuminen ja valta. Judith Butlerin ja muiden teoreetikkojen lukeminen tuottaa suurta iloa ja oivalluksia.

Mutta kuten sanoin, kuulun vähemmistöön. Ja nyt päästään asian ytimeen. Kun puhun kysymisestä tiedon hankintana, ei tärkein viestini ole se, että asemoin itseni kysyjäksi, ja jatkan peruskouluikäisen tavoin sen ihmettelyä, miksei minulle vastata. Puhun kysyjinä noista muista.

Kenestä noista muista? Tavallisista ihmisistä. Nimettömästä massasta, enemmistöstä. Normaaleista kansalaisista. Tavallinen ja normaali tarkoittavat tässä yhteydessä tilastollista huomattavaa määräenemmistöä: suurin osa suomalaisista on heteroseksuaali, on cis-sukupuolinen eikä koe ongelmia oman sukupuoli-identiteettinsä kanssa, on neurotyypillinen, kävelee kahdella jalalla, on ihonsa pigmentiltä vaalea, puhuu suomea äidinkielenään ja niin edelleen. Ja vielä, ei esimerkiksi omaa ylempää korkeakoulututkintoa[2], eikä luojan kiitos, ei ole Twitterissä!

Monen vähemmistöryhmän sekä tämän massan/valtaväestön välillä vallitsee tai ainakin siihen tietynlaisella puheella rakennetaan voimakasta vastakkainasettelua. Suuri ongelma on se, kuinka viimeisilläkin kieltämisillämme selittää yhtään mitään tulemme sulkeneeksi portit viimeiseltäkin yhteistyöltä.

Miltä yhteistyöltä, saattaa joku tähän väliin kysyä. Aloitan luetteloni uudelleen, suurin osa suomalaisista on heteroseksuaaleja, cis-sukupuolisia, ei-niin-koulutettuja jne. Vaikka olisimme miten päin, vaikka huutaisimme ja potkisimme, tuolla ne kuitenkin ovat. Vaikka postaisimme miljoona hashtagia ja marssisimme tuhat kilometriä kulkueessa, tuolla ne yhä ovat. Ihmiset, massa, tavalliset ihmiset aivan joka päivä, ja mikäli tavoitteemme ei ole absoluuttisen eksklusiivinen omavaraisyhteisö muurien sisällä, saarella tai toisella planeetalla, tulee meidän hyväksyä tämä. Tulee sietää. En kuitenkaan suinkaan sano näiden ”muiden”, näiden tavallisten, olevan ilkeitä tai pahoja, ne vain ovat. (Tästä tullaan tekemään lennokkaasti loikkaava aasinsilta tolkun ihmisen käsitteeseen, jonka tärkeyttä tulen käsittelemään myöhemmissä kirjoituksissani!)

On itsestäänselvyyksien selittämistä todeta, että koska suurin osa väestöstä ei koe esimerkiksi sukupuoleen liittyvää dysforiaa, siihen liittyvät termit ja käsitteet ovat vieraita. Lopullisen syvällisen filosofisen oivalluksen sukupuolen konseptin luonteesta sijaan haluamme todennäköisesti päästä jonkinlaiseen hetkelliseen rauhalliseen yhteiseloon. Siihen pääsemme, kun vastaamme kysymyksiin niin kuin itse koemme hyväksi.

Me vähemmistön edustajat itse asiassa olemme definitiivisesti käveleviä tietopankkeja. Tämä ”tieto” on sitä mieltymystä, olettamusta ja ajatelmaa, joka sisältää preferenssit siitä, kuinka toivomme itseämme kohdeltavan. Ne saa meistä ulos vain kysymällä. Jos ei kysy, ei voi tietää. Jos ei vastaa kysymykseen, ei voi valittaa, ettei olisi yritetty ymmärtää.

Mitä sitten teemme kun sanomme ”etsimään itse tietonsa” tai jopa suoraan ”googlaamaan”. Ensinnäkin, lähetämme tyypin sinne toivottomalle valtamerelle, josta voi aivan hyvin olla saaliina myös täyttä roskaa. Siellä on mahdotonta navigoida jos koko konsepti on vieras. Teemme lisäksi aivan liian suuren olettaman tämän tyypin henkisistä kompetensseista. Hän voi olla vaikka miten hyvä vaikka millä alalla, mutta akateeminen ja kriittinen tiedon pohdinta ja ajattelu voi olla vierasta, vaikeaa tai vastenmielistä. Kun muutenkin vallitsee jonkinmoinen tendenssi, jossa tiedettä ja oppineisuutta halveksitaan, on tämänkaltainen sen käyttö ”rangaistuksena” vain omiaan lisäämään epäluottamusta sitä kohtaan ja pahentamaan kuilua.

Yhdessä twitterketjussa, joka oli aloitettu tyypillisellä ”Me vähemmistön edustajat emme sitten ole tietopankkejanne!” -purkauksella, oli perässä monia myötäileviä kommentteja, joista yksi oli aivan huippu. Mitä tulee pohdintaan sukupuolesta, niin aloita vaikka tästä, hän kommentoi ja liitti Butlerin Gender Troublen ja muita feministisen teorian klassikoita. Kyllä, juuri sinä tavan kansalainen siellä, aloita suurista filosofisista klassikoista. Oikea pääsykoe, mittari jolla mitataan oletko tarpeeksi hyvä edes noteerattavaksi keskustelussa, paitsi jos et ole, siitä kärsimme vain me itse, sillä silloin käännyt meitä ja tiedettä vastaan ja saamme vain lisää syrjintää niskaan. Eikä mikään mitä haluamme, edisty.

Meidän tulee oppia sietämään elämäämme kaikenlaisten tavallisten ihmisten keskellä. Meidän tulee kysyä, kun emme tiedä, ja vastata kysymyksiin, mikäli haluamme edistää yhtään mitään meille tärkeää (ainakin minulle tärkeää, eli ihan tavallista yhteiseloa ilman syrjintää). Tietenkään ei ole tarkoituksenmukaista suhtautua kiusaamiseksi tarkoitettuun näsäviisasteluun vakavina kysymyksinä. Eikä tietenkään kenenkään yksilön henkilökohtainen tehtävä ei ole toimia ”tietopankkina” ja jokainen saa itselleen julistaa ettei puhu enää kenellekään tietynlaiselle tai kenellekään, vaikka jo ihan väsymyksensä vuoksi. Mutta älköön olko minkäänlaista kuviteltua yhteisöä, joka sulkee portit väärämielisiltä ja olettaa siten jotakin hyvää tapahtuvan.

 

 

Jälkihuomautus. Tämä teksti on kirjoitettu ennen loppuviikosta noin 28.6. herännyttä ”twittersotaa” siitä, onko intersektionaalinen feminismi liian vaikea sana. Tämä ei siis liity siihen, eikä tässä tarkoiteta sitä. Intersektionaalisen feminismin vaikeus käsitteenä kuitenkin liittyy tähän sikäli, että se voisi olla erinomainen esimerkki siitä, kuinka vaikeita sanoja saa ja pitää rohkeasti kysyä. Kyse on kuitenkin määritelmällisesti politiikan kielenkäytöstä, joka on aivan oma monimutkainen kenttänsä. Politiikassa on paljon muitakin vaikeita sanoja, joiden merkitystä pitäisi kysyä, kuten rakenteelliset uudistukset, työllisyystoimet, kilpailukyky ja niin edelleen. Politiikan kielenkäytöstä puhuminen on kuitenkin täysin eri keskustelu kuin vähemmistöjen sanastoista puhuminen.

Paitsi jälkimainitussa on toki se poliittinen ulottuvuus, että nämä terminologiavähemmistöt samaistuvat/samaistetaan nykyään vasemmistoon, mistä seuraa omia haitallisia aspektejaan, mutta niistä lukekaa esimerkiksi Jokke Karjalaisen blogista (etenkin tämä) – ja Liv Strömquistin loistavasta sarjakuva-albumista Uppgång och fall (Suom. Nousu ja tuho, Sammakko kustannus 2016)

 

 

Kuva: Background vector created by freepik – www.freepik.com

[1] Huomautus. Tässä yhteydessä ei ole relevanttia keskustella siitä, että ”älykkyyttä on monenlaista” tai ”kaikki ovat jossain hyviä”. Tarkoitan faktisesti sitä, kuinka pieni osa väestöstä suuntautuu akateemisesti definitiivisesti ajattelua vaativiin tieteisiin eli lähinnä filosofiaan sekä osin yhteiskuntatieteisiin.

[2] Tilastokeskuksen mukaan 25 vuotta täyttäneestä väestöstä 11,2% omasi ylemmän korkeakoulututkinnon vuonna 2018. Sen sijaan 23,2%-lla korkein koulutus oli peruskoulu. Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestön koulutusrakenne [verkkojulkaisu].ISSN=1799-4586. Helsinki: Tilastokeskus

Sanojen katoaminen. Lyhyt välihuomio korkeakouluaiheesta

 

 

 

Bisnespuhe, bullshit, paskanjauhanta, jargon, tuo sisällötön sanamassa, jota joka paikka yhä enenevissä määrin pursuaa. Kuten Orwellin klassikkoteoksessa Vuonna 1984 esiintyvä uuskieli, on tämä puhe eräänlaista maagista nimeämistä, joka peittää alleen alkuperäisen laitoksen, esimerkiksi yliopiston ajatuksen. Allegoria on peräisin Andre Spiceriltä, joka erinomaisessa teoksessaan Paskanjauhantabisnes (Business Bullshit)[1] erittelee kriittisesti sitä sisältönsä menettänyttä jargonmassaa, joka on vallannut nykypäivän organisaatiot.

Britanniassa työskentelevä Spicer käyttää eräänä lukuisista esimerkeistään Cambridgen yliopistoa, jota suorastaan väkivaltaisen tuntuisesti muokattiin vastaamaan managerialismin ihanteita irrationaalisine toiminta-ajatuksineen. ”Siirrettävät taidot”, ”brändin tunnistettavuus”, ”lisäarvo” ja ”opiskelijoiden tuotanto” valtasivat alaa sellaisilta, rumiksi ja vanhentuneiksi tulkituilta konsepteilta kuten tutkimus ja opetus.

Bisnesjargonin ja yliopiston epäpyhä yhteenliittymä ei ole kotimaassakaan vieras, tuotteistamiseen, markkinaistamiseen (sekä vielä johonkin monimutkaisempaan) liittyvän retoriikan levittäytyessä jokaiselle mahdolliselle sektorille. Itse asiassa, Spicer itse käyttää yhtenä konkreettisista esimerkeistään kaukaa haetuista analogioista kyseenalaisia intressejä palvelevien jättimäisten organisaatiomuutosten taustalla ”erästä suomalaista korkeakoulua” ja sen ”hintavaa fuusiota”. Aalto-yliopistosta oli kuulemma tulossa Pohjoismaiden MIT.

 

Aihe, jota lähden käsittelemään on käsittämättömän laaja ja ansaitsisi ehdottomasti perusteellista teoreettista jäsentämistä ja akateemista tarkastelua. Itse vain raapaisen pintaa, puran hieman tunteitani juuri viimeisimpien näkemieni asioiden johdosta, ja palaan vielä myöhemmin systemaattisempaan käsittelyyn.

Olkaamme siis lyhyitä, todetkaamme tämän hetkinen tilanne. Vanha kunnon pilkan kohde, uusi Tampereen yliopisto, on taas julistanut jotain uutta. Niemenomaan Tampereen yliopiston uusi, tuhoamisvimmainen jargon on jotakin surullista ja kylmäävää, mutta toivoa herättää toisaalta se, että se on saanut myös erittäin laajaa vastarintaa.

Kerron lyhyesti, mikä häiritsee. Se liittyy kaiken häivyttämiseen, kadottamiseen ja purkamiseen. Disruptio on definitiivinen käyttövoima, sitä eletään ja hengitetään. Asioita tai seikkoja joihin kieli on aikaisemmin viitattu, ei ole enää olemassa, ne joko aktiivisesti kielletään tai niitä ei nähdä. Tämän sijasta muodostetaan uuskieltä, epämääräistä paskanjauhantaa, löysäjargonia, uudissanoja, jotka ovat niin laveita että voivat tarkoittaa oikeastaan mitä tahansa. Yliopiston kaltainen laitos ei perustu enää millekään minkä päälle se on rakennettu (esimerkiksi sivistys tai jotkin konkreettiset tieteenalat) vaan kaikki on samaa, harmaata ja rajatonta ei-mitään.

Keskeinen tällainen termi on koulutuspolitiikan nykysuosikki osaaminen. Kyseistä ihmesanaa palvotaan kaikilla koulutusasteilla, peruskoulusta yliopistoon. Esimerkiksi ammattikouluissa ei enää suoriteta opintopisteitä, vaan osaamispisteitä. Opinto-ohjelmat täyttyvät osaamisella, joka ei viittaa mihinkään, on työelämäosaamista, osaamisen kehittämistä, osaamisen hyödyntämistä, vuorovaikutusosaamista ja niin edelleen.

 

Osaamista käsitteenä kohdellaan kuin uutta taikaesinettä, joka on löydetty korjaamaan kaikki kenen tahansa keksimät ongelmat ja epäkohdat. Tampereen yliopistokin rakentaa jargoninsa sen aivan validin käsityksen päälle, että ”maailma ja yhteiskunta muuttuvat hurjasti”. Työelämä muuttuu, digitalisaatio tulee, kaikki muuttuu samoin kun se on muuttunut jo viimeiset kaksi- viisi- tai kahdeksankymmentä vuotta. Mutta niin muuttuu, tunnustan tämän kyllä.

Tähän ”muutokseen vastaaminen” tapahtuu siten, että yksilöllä on ”osaaminen”. ”Maailmassa” tai ”yhteiskunnassa” selviytyminen edellyttää yksilöltä tietynlaista ominaisuuksien kokonaisuutta, ja sitä kutsutaan ”osaamiseksi”. Kyse ei ole enää sen erittelystä, millaisia taitoja missäkin roolissa tai positiossa selviäminen vaatisi, vaan taustalla näyttää olevan laajempi ajatus koko yhteiskunnan hallittavuudesta.

Tämä osaaminen on kuitenkin definitiivisen abstrakti. Se on uusi, pysyvä ja lähtemätön osa subjektia. Se vaikuttaa jonkinlaiselta erittäin totaaliselta olemuksen, ajatusten, käyttäytymisen ja persoonallisuuden kokonaisuudelta, jolle on kuitenkin asetettavissa todella numeerisia määritelmiä. Ja tämä viimeinen lause tekeekin asiasta aivan uudella tavalla kiinnostavan.

 

Samaa osaamisjargonia olen lukenut esimerkiksi Haaga-Helian materiaaleista jo ties kuinka pitkään. Tampereen yliopisto kuitenkin antoi äkkiarvaamatta niin kutsuttuun osaamisdiskurssiin aivan uudenlaisen ja dystooppisuudessaan suorastaan klassisen elementin.

Osaaminen on jotakin, jota ihmisestä on mahdollista mitata tekoälyn avulla.

Kun meistä jokaisen vastuu oman osaamisemme kehittämisestä kasvaa, on löydettävä uusia tapoja mitata ja tukea oppimista. Pilotoimme korkeakouluyhteisössämme tekoälyyn perustuvaa teknologiaa, jonka avulla kuka tahansa voi tutkia oman osaamisensa nykytilaa ja saada tietoa, mihin suuntaan sitä kannattaa kehittää.[2]

Osaaminen on jotakin abstraktia ja sanoittamatonta ja siksi terminä juuri sitä perinteistä paskanjauhantaa, tämä oli johtoajatukseni vielä eiliseen iltaan asti. Osaaminen näyttäisi kuitenkin olevan myös aivan uudenlainen mikrototalitaristisen hallinnan keino. Niin sisällötöntä kuin kaikki osaamispuhe onkin, on kuitenkin näköjään mahdollista operationalisoida ja kvantifioida se jonkinlaisiksi matemaattisiksi lausekkeiksi. Näihin lausekkeisiin, yhtälöihin, algoritmeihin (en ole atk-ihminen, pahoittelen) syötetään jonkun määrittelemät täsmälliset arvot. Sen verran atk-ihminen olen, että tiedän ettei ohjelmoinnissa voi käyttää löysää jargonia vaan definitiivisesti täysin täsmällistä kieltä.

Tämä vie koko osaamiskeskustelun, ja ylipäätänsä yliopistojen muuttumiskeskustelun täysin scifeihin ulottuvuuksiin. Animessa Psycho Pass käytetään laitteita, jotka automaattisesti tunnistavat ihmisistä rikokseen taipuvaiset, ja poliisin toiminta perustuu täysin niiden käyttöön. Mikäköhän taho voisi hyötyä osaamisentunnistimisesta? Ehkä kaikki työn tai ”työn” tekeminen perustuu jatkossa sille, että sopivat ihmiset skannataan väkijoukosta automaattisesti. Tästä saisi lisää mainiota scifiä (kiehtovasta asetelmastaan huolimatta Psycho Pass ei kuitenkaan ollut kovin hyvä sarjana).

Leikki sikseen. Edelleen epämääräisen jargonin, uuskielen, leviäminen korkeakoulumaailmassa tuntuu pahalta ja karmaisee. Tutkintoja ja sivistystä halveksutaan, mutta tilalle ei tarjota käytännössä mitään. On epämääräinen ”tulevaisuus”, jonka armoilla kaikki roikumme kuin sätkynuket, ja joka ”talouden tosiasioiden” ohella on luita ja ytimiä myöten sisäistetty alun perin ideologinen narratiivi, johon jokainen pyrkii mukautumaan. Tulevaisuus ja tulevaisuuden työelämä.

 

Tämä riittää tällä kertaa. Kirjoitan vielä pidemmästi, laajemmasti, etsin käsiini lisää lähteitä ja avaudun niin sivistyksen kuolemasta kuin ennen kaikkea subjektiivisesta jatkuvan ahdistuksen kokemuksesta, mikä aiheutetaan tietoisesti fragmentoimalla kaikki mahdollinen. Kuten Spicer osuvasti tiivistää, kaikki tämä sisällötön jargon kertoo maailmasta, johon on iskenyt kammottava sukupuutto, joka on aiheuttanut laajamittaisen väestön ja kaikkien konkreettisten objektien tuhoutumisen.

 

Kuvissa esitetyt teksti ovat peräsin suoraan Haaga-Helian sekä Tampereen yliopiston verkkosivuilta.

 

[1] Spicer, Andre (2018). Paskanjauhantabisnes. n&n. Tampere

[2] TUNI (2020) ”Suomessa on siirryttävä jatkuvaan oppimiseen”. https://www.tuni.fi/sites/default/files/media/file/tampereen-korkeakouluyhteison-kannanotto.pdf

Asiaa turvavälistä – ihminen vs. auto

75c83dc5d24101d1a9ac2355e88c9d89

Hämmästyttävän kyseenalaistamattomasti on ihmisistä tehty autoja, mitä voidaan pitää ilmeisessä problemaattisuudessaan varsin kiehtovana”

 

 

Muista turvaväli! Keltaisena loistava teksti mustalla taustalla ei varmasti jää huomaamatta, kehotus on paikallaan. Tämä ruuhkaisen Itä-Vantaan kohta, koko Suomen keskeinen logistinen väylä, vaatii huomaavaisuutta ja tarkkaavaisuutta jotta liikenne ja elämä sujuvat. Ajoneuvot ovat vierekkäin kolmella kaistalla, raskasta liikennettä on runsaasti. Vaikka pyrin ajamaan tarpeeksi kaukana edessä olevasta kuorma-autosta, kiilaa usein kuitenkin jokin oman elämänsä vauhtijalka edelleni ahtaaseen rakoon. Saatan joutua jarruttamaan. Hän ei muista turvaväliä, ja liikenne vaarantuu.

Kehä 3-lla on muistettava turvaväli, sillä se on Suomen kaikista väylistä ruuhkaisimpia, keskeinen logistinen ydinsuoni koko maan toimimisen ja pystyssä pysymisen kannalta. Onkin varsin loogista, kuinka akuuttien kelitiedotteiden puuttuessa vaihtuvanäyttöiset kyltit väylän yllä ja vierellä ohjelmoidaan näyttämään aina ajankohtaista viestiä: muista turvaväli.

Auto on tappava kone. Erittäin vaarallinen, tämä opetetaan jo lapselle. Ei ihme, että sen käyttämiseen vaaditaan lakisääteinen koulutus, ja sitä säätelee tiukka normisto. Kuljettajan on oltava alati valppaana. Auton käyttäminen ei ole luonnollisuus, normi tai ihmisoikeus, vaan eksklusiivinen ja poikkeuksellinen toiminto, johon on varattu erilliset väylänsä massiivisine sääntökoodistoineen. Ne täysi-ikäiset, joilla on taloudellisia, ajallisia ja taidollisia resursseja sekä omaa halua ja kiinnostusta voivat opiskella itsensä osaksi näiden hengenvaarallisten peltiratsujen käyttäjien eksklusiivista joukkoa.

Turvavälin käsitteellä viitataan siihen fyysiseen etäisyyteen, joka tiellä ajavan tulee pitää edessään olevaan ajoneuvoon. Autokoulun oppaissa suositellaan turvaväliksi noin neljää sekuntia, minkä pituus metreissä riippuu ajonopeudesta. Esimerkiksi moottoritiellä tuo matka, turvaväli on metrimääräisesti jopa yli sata metriä.

Turvaväli on äärimmäisen tärkeä, sillä se mahdollistaa nopean reagoinnin. Autolla ajamista varsinkaan suurilla nopeuksilla ei sinällään voida pitää turvallisena, ja kuljettaja saattaa milloin tahansa joutua tekemään äkkipysähdyksen. Mikäli tielle sattuu esimerkiksi hirvieläin, olisi satasta viilettävä auto ilman kuljettajan aktiivista toimintaa osa potentiaalisesti tappavaa kolaria. Jollei perässä tuleva reagoi myös, syntyy ketjukolari. Auto toisensa perään, tömps, tömps, tömps, sillä ilman kuljettajan reagointia vauhdissa oleva kappale ei pysähdy vaan jatkaa matkaansa. Turvaväli mahdollistaa tämän pienen reagointiajan ennen syöksymistä toisen puskuriin. Kuljettajan on pysäytettävä kulkuneuvosta kohti vääjäämätöntä tuhoa viilettäväksi tappokoneeksi muuttunut peltiheponsa muutamassa sekunnissa, ja otettava se napakalla jarrujen käytöllä jälleen haltuunsa.

tiehallinto

Annotation 2020-05-10 025754

Korona_IG-FB-etäisyys_530

Muista turvaväli! Oranssilla keskofontilla painettu teksti valkoisella pohjalla ei jää huomaamatta, sillä kyltti on silmien korkeudella ja keskellä käytävää. Täällä ei kuitenkaan liiku ajoneuvon ajoneuvoa, vaan ihmiset ovat täällä yksinkertaisina ja paljaina, sellaisinaan. Muista turvaväli, lukee muuallakin kuin marketin aulassa, se lukee kauppojen seinillä ja sanomalehtien mainoksissa. Se lukee sosiaalisen median postauksissa, joita tuottavat tahot pikkufirmoista metsähallitukseen.

Kulkiessamme marketissa, leikkipuistossa tai metsäpolulla emme kuitenkaan kuljeta tappavan vaarallisia peltikoneita, vaan ainoastaan paljaita itsejämme. Sanoitettu sosiaalinen todellisuus on kuitenkin juuri nyt se, että jokainen mahdollinen yksilö on potentiaalisesti myrkyllinen ja kartettava. Pelkkä määreetön oleminen sellaisenaan on muuttunut eksplisiittiseksi toiminnaksi, jossa tietoisesti ohjataan ja kuljetetaan ulkoista, erillistä, hankalaa ja vaarallista tappolaitetta. Tappolaite ei kuitenkaan juuri nyt ole moottorilla ja pyörillä varustettu erillinen, eksklusiivista lupaa vaativa objekti, vaan sen olemus on sulautunut vääjäämättömästi ja totaalisesti omiin ruumiisiimme. Emme ole astuneet kyytiin tai ottaneet käyttöön, vaan se on levinnyt diskursiivisesti osaksi erottamatonta sosiaalista kokemustamme, ja hallitsee meitä toiminnastamme riippumatta.

Turvaväliretoriikka on niin sulavasti liukunut liikennekulttuurin maailmasta ihmistä sosiaalisena olentona ja toimijana sanoittavaan kieleen, ettei varsinaista paikan ottamisen prosessia kykene edes havaitsemaan. Puhe on niin normaalia ja yleistä, että tuntuu kuin sitä olisi käytetty aina. Hämmästyttävän kyseenalaistamattomasti on ihmisistä tehty autoja, mitä voidaan pitää ilmeisessä problemaattisuudessaan varsin kiehtovana.

Muistetaan ne turvavälit, voidaan kun muistetaan turvavälit, ja sitten ne turvavälit. Puheeseen on jo ehtinyt turtua, se on vallannut koko julkisen puheen kentän aina kaverikeskusteluista ministerien tiedottamiseen saakka, ja kaiken siltä väliltä. Kavereiden kanssa saa leikkiä, jos muistaa turvavälit. Kouluissa pidetään turvavälit.

Kun esimerkiksi kouluissa pidetään turvavälit, ovat ihmiset toimijan sijaan vaarallisia käyttöesineitä, potentiaalisesti tappavia, ulkoista tarvetta varten rakennettuja objekteja, joiden jokainen liike on tarkan normitettu ja säädelty. On oltava jatkuvasti valppaana, keskittyminen ei saa herpaantua tiestä ja liikenteestä. Käyttäminen vaatii eksklusiivista taitoa ja erittäin laajaa sääntelykoodistoa. Ihmiset käyttävät itseään – missä ilmaisuna on jo sinällään sisäinen paradoksi – hankalina ja ennen kaikkea joka hetki tietoisesti ajettavina välineinä, joiden tappavuutta on hallittava ja kontrolloitava tiukasti.

Ajoneuvon käyttäminen on paitsi vaikeaa myös sen vuoksi jatkuvan valppautensa vuoksi kuormittavaa, ja sen vuoksi ammattikuljettajille on määrätty lakisääteiset lepotauot. Ajoneuvon käyttäminen, tappavan koneen hallitseminen asianmukaisesti, on katsottu laissa asti niin vaikeaksi, ettei sitä saa tehdä kuin yhdeksän tuntia päivässä. Tämän jälkeen on lopetettava ja levättävä tietty määrä, ennen kuin suoritus voidaan aloittaa uudelleen.

Meistä ollaan kuitenkin diskursiivisesti luomassa ympärivuorokautisia ammattikuljettajia vailla minkäänlaisia lepovelvollisuuksia tai -oikeuksia. Kunnianhimoisesti kaikkea sosiaalista tilaa ollaan sanoittamassa äärimmäisen normitetuksi liikenneväyläverkostoksi, jossa pätee alati harjoitettava valppaus, joka kumpuaa siitä ymmärryksestä, että allamme on potentiaalinen tappokone. Emme kuitenkaan kykene parkkeeraamaan ja sammuttamaan tappokonetta ja astumaan siitä ulos, vaan sen olemus, tappavuus, varottavuus, sekä äärimmäisen hallinnan ja kontrollin tarve on sulautettu omiin tajuntoihimme.

On tehtävä pari huomautusta. Ensinnäkään, en ota kantaa siihen, toimivatko ihmiset konkreettisesti turvaväliperiaatteiden tai vastaavien mukaisesti, vaan kiinnitän huomiota nimenomaan siihen, millaista maailmankuvaa turvaväliretoriikalla luodaan.

Toisekseen, en tietenkään kiellä sitä, että keskuudessamme leviää tarttuva tauti, jonka leviämistä vältetään sillä, että ihmiset eivät ole liian läheisessä kontaktissa toisiinsa. Tämän kaiken voi kuitenkin ilmaista esimerkiksi oheisen kaltaisella fraasilla. Ihminen sinällään ei liene missään vaiheessa muuttuneen vaikeasti käytettäväksi ajoneuvoksi, jota on jatkuvasti kontrolloitava ja hallittava turvavälin ja muiden liikennesääntöjen kaltaisilla periaatteilla. Voisimme muotoilla toivottavat toimintamallit luomatta vastaavaa problemaattista diskurssia.

Voisimme esimerkiksi olla yksinkertaisesti suorempia ja selvempiä. Voisimme tilannekohtaisesti tarkastella, mitä toimia ihmisten ei toivota tekevän, jotta mahdollinen tartunta ei leviä heidän keskuudessaan. Älkää luokassa kosketelko toisianne ja peskää kädet kun tulette sisälle, ja niin edelleen ja niin edelleen. Älä mene kaupassa muiden asiakkaiden lähelle. Pidä etäisyyttä muihin asiakkaisiin. Älä tule tätä lähemmäksi. Älä koskettele kaveriasi kun tapaatte. Meillä riittää kyllä käypää kieltä käytettäväksi, usein jopa sellaista, joka ainoastaan selkeyttää ja konkretisoi vaikeita ohjeistustilanteita.

Muistakaa turvavälit. Kuumakallet ja kaasujalat kehä kolmosella, muistakaa turvavälit.

paasiainen-some-turvavali

”Meistä ollaan kuitenkin diskursiivisesti luomassa ympärivuorokautisia ammattikuljettajia vailla minkäänlaisia lepovelvollisuuksia tai -oikeuksia. Kunnianhimoisesti kaikkea sosiaalista tilaa ollaan sanoittamassa äärimmäisen normitetuksi liikenneväyläverkostoksi, jossa pätee alati harjoitettava valppaus, joka kumpuaa siitä ymmärryksestä, että allamme on potentiaalinen tappokone.”

Kuvat: Disney, tiehallinto, THL, Liikennevirasto (nyk. Väylävirasto)

Byrokratia ja videopalaverit tuhoavat ihmisyyden

mutta silloin kun
meidät voisi muuttaa kirjainyhdistelmiksi ja sirotella paperille
kun meidät voisi vangita kuviin ja kaavioihin
kun me mahtuisimme pilkkujen, pisteiden ja sulkeiden väliin
kun me kuuluisimme kielessä ja meillä olisi alku ja loppu
kun meidän yhtälöllämme olisi ratkaisu
kun irrationaaliluku saa päätteensä ja viimeinen numero piirretään

meitä ei enää ole jäljellä

Kaupunkia hallitsee pelko. Vaarallinen poikkeustila aiheuttaa säädöksiä, niihin suhtautumista ja niiden tulkintaa eri tavoin. Byrokratia, siinä merkityksessä jossa sitä tässä käytän, on yksi keskeisistä pelon hallitsemisen keinoista. Pelon hallitsemisen nimenomaan kaikkialta päälle vyöryvänä tunteena, jonka irrationaalisuutta vastaan on taisteltava panssaroimalla itsensä mahdollisimman järkähtämättömäksi.

Tarkoitan byrokratialla juuri nyt sääntöihin sitoutuvaa pikkutarkkaa ehdottomuutta. Sellaista systeemiä, josta on riisuttu kaikki mahdollinen spontaanius ja jonka pieninkin osa on tarkasti ennalta määrätty ja säädelty. Sellaista systeemiä, joka on alusta loppuun suljettu, rakennettu ja ohjelmoitu, siten että sen läpi kuljetetaan kappaleita ja tuotteita sadan prosentin automaatiolla.

3715643

Kun kansallisista sivistyksellisistä perusoikeuksista huolehtivat kirjastot saivat avata ovensa, eri toimijoiden suhtautumiset asiaan poikkesivat toisistaan. Julkisina laitoksina kirjastot ovat osa julkisen vallan koneistoa, johon byrokraattisuus on jo sinällään sisäänrakennettuna, mutta joissa sen on myös mahdollista kulminoitua abstrakteihin, lähes sotilaallisiin mittasuhteisiin.

Toisten kaupunkien kirjastot vain avasivat ovensa. Avasivat, miehittivät lattiat ja ilmoitustaulut samanlaisilla opaskyltityksillä jotka ovat hallinneet päivittäin käytettyjä julkisia tiloja jo kuukausia, ja antoivat sen tapahtua mitä tapahtumaan pitää. Käytävillä päivystävät vartijat muistuttamassa sotilaallisenkaltaisesta poikkeustilasta, mutta niiden keskellä voi kävellä hiljaa, ääneti ja vähäeleisenä, ja asettaa liikkeensä niin että pakollinen tulee inhimillisesti suoritettua. Sisään, kirja, toinen, kolmas, jokin, ulos.

Tässä kaupungissa puolestaan pelko sai asettamaan tienoon ainoaan kirjastorakennukseen mahdollisimman järkähtämättömät säännöt ja pikkutarkan sotilaallisen kurin. Kyltit asetettiin erottamaan kirjantarvitsijat ja kirjat toisistaan, ja silmillä nähtävien teosten poimiminen estettiin sääntöihin vetoamalla. Me emme saa hakea sitä sinulle. Koska nämä ovat säännöt. Emme voi poiketa lainkaan. Emme metrin vertaa, pilkun vertaa, säännöt ovat ehdottomat, säännöt ovat pyhät. Säännöt.

Mitä poikkeustilampi, sitä kurimpi. Sitä järkähtämättömämpi ja tiukempi. Pelon tilanteissa ihmisten pelkoihin reagoidaan suorittamalla helpotus, jossa poistetaan subjektius. Poistetaan ihmiseltä toimijan taakka, ja asetellaan maailma niin tiukoilla säännöillä määriteltyihin rakenteisiin, että kulkijat sen läpi voivat olla tahdottomia koneita. Suljettu systeemi, jonka läpi kuljetetaan kappaleita ja tuotteita sadan prosentin automaatiolla.

Byrokratiassa, sanan tässä merkityksessä, yksikään asia ei tapahdu ihmissubjektin kautta. Jokapäiväisen koetun elämän mikrotilanteet sellaisinaan on häivytetty olemasta. Jokainen liike tapahtuu ylemmillä ja aina ylemmillä tasoilla, monimutkaisissa hallinnollisissa portaissa ja niiden linjauksissa ja määräyksissä. Ei ole tilanteita, joissa mietitään ja katsotaan, kuinka toimitaan, sillä toimijaa ja ajattelemisen taakkaa ei ole olemassa. On vain hallinnollista massaa, kasvottomia valtakoneistoja joiden rattaissa tihkuu pelko ja paniikki.

Minkä vuoksi olen huolissani koetun elämän mikrotilanteiden katoamisesta? Ihmisen subjektiluonteesta ja tavasta olla vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa, ja tämän poistumisesta alistamalla koko ympäristö mekaaniseen ja suljettuun prosessiin? Sillä sinälläänhän tämä prosessi luo sitä turvallisuudeksi nimettyä: kaikki on hallittavaa ja tarkkailtavaa. Kaikki on paljasta ja ennustettavaa, kaikki on järjestyksessä, kaikki on determinististä. Ihmisten sairastumisen todennäköisyyttä voidaan konkreettisesti pienentää, mitä voitaisi pitää toivottavana asiana. Ennustettava ja hallittu elämäkin lienee elämää, ja toivotut toiminnot tulevat lopulta tapahtumaan, vaikkakin hitaammin ja vaikeammin. Miksi siis olen huolissani?

yritämme nousta ja loistamme kultaa,
rajoittamaton sielumme pakenisi lastauslaitoja

hukutaan loputtomaan autovirtaan
kadotaan tavaratilaan

ja muutumme rahdiksi ja kuormaksi
ja tuloksena on aina vain nyrkkejä ja kyyneleitä
ja pelkkiä häviäjiä
olemme hauraita, olemme hauraita

emmekä enää osaa edes kaivata
ja unelmat rapisivat kuljetusväylän pintaan
ja vain tavaravirrat, yötä päivää

ja meitä lasketaan kapasiteettiin
eivätkä hammasratassilmät huomaa
sisimpämme kultaa, tähtiä ja timantteja

jäämme renkaisiin
jäämme renkaisiin
jäämme renkaisiin

Palatkaamme videopalaverin konseptiin ja siihen liitettyihin selityksiin. Laajentakaamme videopalaveri kaikkeen videopuhelusovellusten (esimerkiksi skype, teams, hangouts, zoom) sekä miksei myös tavallisen puhelimen kautta tapahtuvaan sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Tai kuten nykyhetken vääräleuat sanovat, toisten kanssa olemiseen etänä.

Toiset pyrkivät kieltämään poikkeustilan aiheuttamat konkreettiset mullistukset ja sanomaan, että samoja asioita voi tehdä edelleen: voi tavata – etänä, voi kahvitella – etänä, voi jopa bilettää – etänä. Kuten jo aiemmassa kirjoituksessani ”Voidaan tavata etänä – uusi kielenkäyttö sekoittaa ajan ja tilan” totesin, tämä on inhaa saivartelua ja sarja valheellisia väitteitä.

Toki alusta asti on kuulunut sellaisiakin ääniä, jotka muistuttavat, ettei videoyhteyden kanssa keskusteleminen korvaa oikeaa tapaamista. Syitä tälle esitetään useita, ja usein ne keskittyvät vuorovaikutuksellisiin nyansseihin, jotka liittyvät non-verbaaliin ilmaisuun. Pelkästään itse puhe on yhteyksien kautta huonolaatuisempaa eikä siksi välitä kaikkia sävyeroja. Lisäksi sosiaaliseen olemiseen aivan keskeisesti kuuluva (mikro)eleiden kirjo jää pitkälti välittymättä.

Tätäkin keskeisempää on kuitenkin videopuheluvuorovaikutuksen kaikkein latistavin ja typistävin piirre – sama joka rinnastuu byrokraattiseen hallinta-alistamiseen. Se kadottaa koko ihmisyyteen leimallisesti kuuluvan satunnaisuuden ja spontaaniuden. Videopuhelu, rentoa toverillista yhdessäoloa myöten, on mekaanisesti rakennettu, ulkoinen tekninen suorite. Sillä on aktiivisesti suoritettava alku sekä aktiivisesti suoritettava loppu. Siinä rakennetaan keinotekoinen episodi, jonka järkähtämättömän tiukoissa puitteissa tehdään sitä jotakin mitä voidaan.

Videopuhelu, ”etäläsnäolo” on sataprosenttista aktiivista osallistumista. Sosiaaliseen olemiseen sinällään kuuluu fundamentaalisesti määrittelemättömyyden olemus. Samassa tilassa on mahdollista sijaita kykenemättä lainkaan tyhjentävästi toteamaan, onko sosiaalinen episodi menossa vai ei, tai missä edes kulkevat erilaisten tilojen rajat. Koulurakennusten, leiripaikkojen ja vastaavien puitteissa on mahdollista ilman aktiivista määriteltyyn kokonaisuuteen osallistuvaa toimintaa olla osana sosiaalista toimintaa ja merkittävää sosiaalista tunne- ja tunnelmailmapiiriä, joka koostuu lukemattoman monista pikku osista. Tilanteiden alkua ja loppua on mahdotonta määrittää koska niitä ei määritelmällisesti ole ja juuri tämä tekee olemisesta niin arvokasta.

Mikä siis näkemykseni mukaan tekee ihmisestä ihmisen ja ihmisyydestä arvokasta on nimenomaan spontaanius ja järjestymättömyys. Indeterminismi, suunnittelemattomuus, ennalta-arvaamattomuus, kaaos. Rajojen ylittäminen, alittaminen ja koetteleminen, ylipäätänsä tietoinen ja aktiivinen suhtautuminen niihin. Toimijana oleminen, toimijuus, sitomattomana ja arvaamattomana subjektina liukuminen tilasta ja episodista toiseen. Ei ole tässä kontekstissa merkityksellistä, onko kyse ”vain” subjektin kokemuksessa vai jonkinlaisesta ”absoluuttisesta tosiasiasta”. Kyse on ylipäätänsä siitä, mikä on merkityksellisintä, ja merkityksellisyyden käsite itsessään on definitiivisesti läpikotaisin subjektiivinen.

On olemassa rajoja, sääntöjä ja ohjeita, jotka auttavat järjestämään jokapäiväisiä käytäntöjä, mutta nykyiseksi elämäksi ymmärtämämme ei toimisi ilman positiotamme suhteessa aktiivisena ja niitä käyttävänä toimijana, niiden mukaan kulkevan ohjelmoidun kappaleen tai tuotteen sijaan. Koko sosiaalinen maailma rakentuu satunnaisuudelle. Kaikki arvokas mitä toisistamme saamme, on nimenomaisesti kielen ja täydellisen kattavan määrittelyn ulkopuolella. Vangitsemattomana kuvilla, kaaviolla, pisteillä, pilkuilla ja sulkeilla.

(Samaisen teeman vuoksi en usko myöskään tekoälyn milloinkaan vastaavan ihmistä, sillä ohjelmoidulta koneelta puuttuu satunnaisuus, spontaanius, nimenomaisen ennalta määritellyn säännöstön ulko- ja yläpuolella oleminen ja käyttäminen. Se on suljettu systeemi. Toisaalta tekoälykeskustelu on kokonaisuudessaan toinen keskustelu.)

3694404

Emme voi vangita kaavoihin. Emme voi asettaa byrokraattisesti ohjattua järjestelmää, jossa ihmisen rooli mikroympäristön kokijana ja subjektiivisena toimijana on poistettu. Emme voi tehdä ihmisestä järjestelmien ohjaamaa ja byrokraattisesti hallituissa kulku-urissa liikkuvaa kappaletta ja tuotetta. Emme voi sulkeistaa sosiaalista vuorovaikutusta näkyvissä ja hallittavissa oleviin, säänneltyihin ja rajallisiin tiloihin ja tilanteisiin. Emme voi määritellä sitä minkä olemus definitiivisesti on määrittelemättömyydessä. Kun tätä kaikkea tapahtuu, tuntuu se turvallisuuden sijaan vaaralliselta ja pitemmän päälle väkivaltaiselta. Muutumme rahdiksi ja kuormaksi. Jäämme renkaisiin, jäämme renkaisiin.

Tämä kaikki on tietenkin vain oma käsitykseni ihmisyydestä ja sen arvokkaista piirteistä. Lisäksi, toki säännöt, järjestelmät, lait ja ohjeet ovat käypiä ohjailemaan yleistä elämän järjestämistä, mutta suhteessa niihin ihmisen on oltava kaiken aikaa subjekti. Eikä ihmisyyttä, varsinkaan sosiaalisuuden kautta tulkittuna, saa sulkeistaa miksikään sellaiseksi millä on rajat ja mikä ylipäätänsä voidaan erotella, pakata ja lausua. Näin sanon minä.

kun irrationaaliluku saa päätteensä ja viimeinen numero piirretään

meitä ei ole enää jäljellä

332010-PB2T8E-476

*
*
*

Olen kirjoittanut jutussa esiintyvät runot noin vuosina 2010-2012. Ne ovat syntyneet seurakunnan leireillä, joissa vallitsi sinällään mukavasta ja lämpimästä ilmapiiristä huolimatta äärimmäisen tiukka sosiaalisen toiminnan kontrolli. Purin abstraktin runokielen kautta turhautumistani siitä, kuinka ihmistä definitiivisesti irrationaalisena, spontaanina ja epäsäännönmukaisena oliona ei voida asettaa rajattuihin tiloihin tavoiteltaessa tärkeimpiä merkityksiä.

 

Kuvat: freepik

Voidaan tavata etänä – uusi kielenkäyttö sekoittaa ajan ja tilan

”Se, millä ennen jäsennettiin tilaa, tarkoittaa nyt yhtä lailla lukuisan muun eri tyyppisen käsitteen kautta vain suoritetta, jossa istutaan päätelaitteen kanssa.”

117030328-stock-vector-two-people-man-and-woman-character-talking-to-a-smart-phone-online-communication-email-message-conce

Tässä kirjoituksessa puran jo viikkoja pohtimani ongelmaa: sitä kuinka kyseenalaistamatta radikaalisti muuttuneet tilat on normalisoitu.

Varsinainen ongelmani kohdistuu kielenkäyttöön ja havaitsemaani merkilliseen uusien sanojen voimakkaaseen muodostumiseen, mitä tapahtuu yhä jatkuvan poikkeustilan myötä. Huoleton kielenkäyttö on ongelmallista, sillä nimenomaan se luo uusia normeja ja käsityksiä, jotka ovat suoraan osa koettua todellisuutta. Toki kieleen leimallisesti kuuluu jatkuvan uusintumisen elementti, käsitteiden saadessa eri tason teksteissä ja vuorovaikutuksessa uusia merkityksiä.

Aktiivinen ja voimakas vaikuttamisen teko nimeämisen ohellea on nimeämättä jättäminen. Eräs alati häiritsevä tapa normalisoida ilmiöitä on konkreettisesti ja kirjaimellisesti uusien konseptien nimeämättä jättäminen; niiden sulauttaminen osaksi jotakin vanhaa ja toista tarkoittavaa järjestelmää eksplikoimatta tätä sulautumisprosessia lainkaan. Jokapäiväisen kielenkäytön tasolla käytetään edelleen samoja käsitteitä ja termejä, vaikka asia, johon ne viittaavat, on radikaalisti toinen.

Aina kyse ei ole edes kielenkäytön löperyydestä, vaan uuden asian radikaali toiseus ja erilaisuus kielletään aktiivisesti ja tietoisesti.

Kun poikkeustila rajoituksineen astui voimaan, hyvin useat, vakiintuneisuutensa vuoksi normaaleiksi kutsuttavat toiminnot loppuivat. Ne joko kiellettiin tai niiden toteuttajat päättivät lopettaa ne. Suomen kielen viime aikojen viheliäisimpiä uudistuksia on kuitenkin niin sanotun etä-diskurssin räjähdysmäinen lisääntyminen. Etä-etuliitteen avulla muodostetut uudisyhdyssanat muokkaavat kummallista, ristiriitaista ja ennen kaikkea epäselvää kuvaa maailmasta.

Tarkastellaan, mitä konkreettisesti on poikkeusoloissa tapahtunut? Lähes kaikki on peruttu. Tapahtumat ovat peruttu. Toiminnot, aktiviteetit, kilpailut, harrastukset, oppitunnit, tilaisuudet, kaikki on peruttu. Tämä poikkeaa radikaalisti totutusta jokapäiväisyydestä, jota esimerkiksi Fuchs[1] kuvailee hyvin perusteellisesti. Modernissa yhteiskunnassa järjestämme elämämme siten, että suoritamme sosiaalisia toimintoja erillisissä sosiaalisissa systeemeissä, joissa me toistuvasti ja vakiintuneella tavalla vietämme tiettyjä ajanjaksoja toistemme kanssa yhdessä, saavuttaaksemme tiettyjä tavoitteita. Ihmisen elämä definitiivisesti on sitä, että tietty aika päivästä vietetään tietyssä paikassa tai sosiaalisessa järjestelmässä.

Nämä järjestelmät ja instituutiot on nimetty tietyillä tavoilla, ja tarkoitan sillä itse tässä yhteydessä sekä vakiintuneita käsitteitä (koulu, teatteri, konsertti yms.) että yritysten ja organisaatioiden konkreettisia erisnimiä. Nämä käsitteet ja niihin sijoittuminen on vakiintunut tapa määritellä ja jäsentää jokapäiväistä elämää. Henkilö voi esimerkiksi, näin banalisoituna, mennä kotoaan kouluun, mennä tietyn nimiseen kahvilaan, osallistua konserttiin, osallistua urheiluharjoituksiin sekä tulla kotiin.

Annotation 2020-04-30 015026

Kun useat tahot vakuuttelivat järjestävänsä etätoimintaa ja palvelevansa etänä, tämä sekoitti ja hämärrytti käsitteet. Suurena esimerkkinä on kirjaimellisen virkavallan[2] levittämä uudissana etävappu, jolle on pyhitetty myös uusi internet-sivusto. Tarkalleen virtuaalivappu-nimeä kantava valtion projekti on koonnut sivulleen erilaisia linkkejä erilaisiin videoihin ja muihin internet-sisältöihin. Sinällään tämä ei poikkea oikeastaan millään tavalla siitä, mitä muutenkin on jo internettinä tuntemassamme systeemissä.

Juuri tässä tulemme ongelman ytimeen. Sanomalehtien tekemistä-sivut pursuavat etätekemistä. Seurakunta julkaisee monta aukeamaa etämessua, etätapahtumaa, etäkirkkoa ja vastaavaa tekemistä. Erilaiset tahot pyrkivät kokoamaan sivuilleen tai jopa paperisiin lehtiin listoja kaikenlaisesta poikkeusaikojen tekemisestä.

Käytännössä tämä tekeminen on kuitenkin tarkoittanut tietokoneella istumista. Vappua vietetään, juhliin osallistutaan, konserttia katsotaan, hartaudessa ollaan tietokoneella istuen. Kaikkeen ehdotetaan lisää tietokoneella istumista.

Tietokoneessa (sanan voi tänä ajanjaksona korvata millä tahansa internet-yhteyden sisältävällä päätelaitteella) ei sinällään ole mitään pahaa, eikä ole syytä aloittaa vanhanaikaista argumentointia siitä, kumpi pitää paikkansa: ”internet on oikeaa elämää” vai ”internet ei ole oikeaa elämää”.

Ongelma on nimenomaan löperössä kielenkäytössä. Kuten jo aiemmin mainitsin, häiritsevä tapa on uusien konseptien nimeämättä jättäminen ja sulauttaminen osaksi jotakin vanhaa ja toista tarkoittavaa järjestelmää eksplikoimatta tätä sulautumisprosessia lainkaan.  Ja nimenomaan se, kuinka jokapäiväisen kielenkäytön tasolla käytetään edelleen samoja käsitteitä ja termejä, vaikka asia, johon ne viittaavat, on radikaalisti toinen.

Suurin osa siitä puheesta ja käsitteistöstä, jolla on aikaisemmin jäsennetty ja ymmärretty jokapäiväistä elämää erilaisten tilojen ja paikkojen kautta ja nimenomaan koetun elämän definitiivisesti muodostamaa tila-aika-ulottuvuutta jäsentäen, on nyt muuttunut tarkoituksettomaksi. Se, millä ennen jäsennettiin tilaa, tarkoittaa nyt yhtä lailla lukuisan muun eri tyyppisen käsitteen kautta vain suoritetta, jossa istutaan päätelaitteen kanssa.

Kaikkiaan, kyse on lopulta lähes banaalin itsestäänselvästä asiasta. Ei ole sama asia istua kotona katsomassa päätelaitettaan kuin siirtyä toiseen paikkaan tekemään erillinen suorite. Videomateriaali, vaikka se tänä päivänä laadukasta onkin, ei mitenkään voi olla koko sosiaalisen elämän kirjon kokoava formaatti, jonka avulla mikä tahansa saadaan säilytettyä lähes sellaisenaan, yhden huomaamattoman etä-liitteen sisällyttäen.

Pahimmillaan kyse ei ole edes kielenkäytön löperöydestä, joka itsessään on tuskastuttavaa käsitteellisten rajojen ja samalla käsittelykyvyn murtuessa, vaan aktiivisesta manipulaatiosta. Jotkin tahot sanovat suoraan, aktiivisesti ja tietoisesti, kuinka totutun elämän murentuminen ja vakiintuneiden käytäntöjen vaihtaminen videoiksi ja internet-sisällöiksi, ei muuta itse konseptia lainkaan. Esimerkiksi koulunkäynnin ovat jotkut sanoneet jatkuvan täysin normaalisti. Normaalisti, mutta ainoastaan etänä.

Etänä, tuo itsessään abstrakti, pelkälle etuliitteelle annettu essiivimuoto, on väärinkäsityksen luomisessaan oma lukunsa. Se mahdollistaa yksittäisen tavallisen lauseen ja ennen kaikkea verbin muuttamista sijoiltaan. Itsessään se ei tarkoita mitään eikä ole edes kieliopin mukainen, liitepartikkelia ei koskaan tulisi olla mahdollista taivuttaa sijamuodoissa kuin tavallista substantiivia.[3] Kokonaisen lauseen muokkaaminen voi olla vielä paljon vahvempaa kuin käsitteen, yksinkertainen ilmaisu joka tarkoittaa tiettyä, tarkoitettua asiaa, voidaan kumota yhdellä sanalla väittämällä alkuperäisen väitteen pitävän edelleen paikkansa.

Hyvän esimerkin tästä, suorastaan kierosta tempusta, suoritti pääministerimme. Temppu oli suorastaan malliesimerkki, sillä sen kohteena oli suoraan ja rehellisesti asiansa ilmaiseva pieni lapsi. ”Voinko tavata kavereitani, voinko leikkiä kavereideni kanssa ulkona?” Kysyjällä oli lapsille suunnatussa hallituksen tiedotustilaisuudessa selkeä viesti.

”Kyllä, voi tavata kavereita”, pääministeri aloitti, esittäen siis yksiselitteisen lauseen. Tämän jälkeen hän piti alle sekunnin tauon, ennen kuin lisäsi, ”- etänä”.

Katsotaanpas. Koko pääministerin lauseesta tuli itsensä kumoava ja järjestön. Ensinnäkin, myönteinen vastaus kyllä lapsen kysymykseen. Tämän jälkeen suora lause, voit tavata kavereita. Lapsikin tietää mitä se tarkoittaa. Tämän jälkeen hämmentävä uudistermi, joka käsittääkseni teki negatiiviseksi koko virkkeen. Pääministerin puheen jatkosta kävi ilmi, että lapsi ei voinut tavata kavereitaan, eikä leikkiä heidän kanssaan ulkona[4].

Koko tapaamisen ja monen muunkin termin käyttö vain hämärtyy ja murenee, kun vanhoja lauseita pyritään säilyttämään mahdollisimman pitkälle muuttumattomina, ja oletetaan että niistä saisi ymmärrettäviä keinotekoisten sanamuunnosten avulla. Lapset eivät voi tavata toisiaan (pääministerin kyseisessä kontekstissa antaman viestin mukaan). He eivät voi leikkiä ulkona, he eivät voi olla yhdessä. Kuitenkin, he voivat keskustella toistensa kanssa joko tavallisen puhelun tai videopuhelun välityksellä. Tämä on selkeä ilmaisu, miksi sitä pitää kierrellä ja muunnella?

Tillanteet eivät tapahdu ”etänä”. Tilanteet jäävät toteutumatta. Asioita ei tehdä. Jokaisen tilanteen, toiminnon ja aktiviteetin kohdalla tulisi tarkastella erikseen, mitä ei tehdä, ja kertoa, mitä sen sijasta tehdään. Vappuakaan ei ”vietetä etänä”. Vappuna voidaan tehdä erilaisia asioita, kuten juoda simaa, syödä munkkeja, kävellä ulkona ja istua tietokoneella. Etävappu-nimistä asiaa ei ole olemassakaan.

Kirjasto ei myöskään palvele etänä. Kirjasto on kiinni, ja tämä on suorastaan äärimmäinen tragedia, ihmisen sivistykselliset perusoikeudet eivät ole turvattuina. Kirjastojen työntekijät kuitenkin tuottavat verkkosisältöjä sekä viestittelevät sähköpostilla ja puhelimitse asiakkaiden kautta. Ja yksi niistä loputtoman monesta asiasta mitä tietokoneen kanssa voi tehdä, on mennä jonkin kirjaston verkkosivuille. Tämä ei ole etäkirjastossa käymistä tai mitään muutakaan jollakin oudolla tavalla nimettävää, tämä on kirjaston verkkosivuille menemistä. Joitakin kirjoja kirjasto lainaa myös e-kirjoina, mutta tämä on täysin irrallinen asiansa, eikä liity esimerkiksi siihen argumenttiin, että kirjastot ovat kiinni ja ne pitäisi kirjojen saamisen vuoksi avata.

Sanottakoon vielä, että on joitakin spesifejä käytäntöjä, joissa etä-etuliite muodostaa toimivia ja käyttökelpoisia käsitteitä. Paras näistä on etäkokous. Kokous, muodollisena instituutiona, jossa tiettyyn organisaatioon kuuluvat henkilöt keskustelevat yhdessä tavoitteellisesti, voidaan nykyisten videopuheluohjelmien avulla järjestää hyvin siten, että kokouksen osallistujat sijaitsevat fyysisesti eri paikoissa. Kokous, tarkkarajainen instituutio, jonka sisältö on käytännön tasolla henkilöiden välinen rajattu keskustelu, toimii hyvin tällä tavoin.

Kuten jo sanoin, toki on niin, että kieleen leimallisesti kuuluu jatkuvan uusintumisen elementti, käsitteiden saadessa teksteissä ja vuorovaikutuksessa uusia merkityksiä. Tätä kehityskulkua ei voida estää. En kuitenkaan pidä tästä nykyisestä kehityksestä, jossa koko sosiaalista järjestelmää tila-aika-konseptin näkökulmasta ollaan murentamassa ja hämärtämässä. Niin sanottuna rautalankaversiona argumenttini voisi esittää, etten pidä siitä, että väitetään tietokoneella istumisen ja paikoissa käymisen olevan sama asia.

Annotation 2020-04-30 014705

Mitä kielenkäytön muuttumisesta ja tällaisen puheen normalisoitumisesta varsinaisesti seuraa? Tietenkään emme tiedä, ja omasta näkökulmastani nostan tietysti esille lähinnä yleisen käsittämisjärjestelmän sortumisen ja sekoittumisen. Aivan toisen, ja toisenlaisten asiantuntijoiden keskustelun paikka on esimerkiksi sen spekulointi, kenellä on valta siinä käytännössä, jossa uudelleen sanoitamme jokapäiväisen elämämme raameja, tai kenelle tätä valtaa mahdollisesti siirrämme. Yhä useammin uudet konseptit, jotka käsitteistön avulla olemme sulauttaneet osaksi sinällään vakiintuneita järjestelmiä, eivät ole tarkasteltavissa ainoastaan ”päätelaitteella istumisena”. Hyvin usein kyse on jopa huomattavan spesifin verkkopalvelun käyttämisestä (esimerkiksi Google, Microsoft, Facebook), jolloin brutaaleimmillaan olemme onnistuneet sulauttamaan kielenkäytössä koko koetun elämän muodostaman tila-aika-ulottuvuuden ja sosiaalisen järjestelmämme tietyn amerikkalaisen verkkopalvelun käyttämiseen. Asiaa ei helpota se, että tämä, ihmisten elämän muuttaminen firman tuotteen käyttämiseksi, on näiden verkkopalveluiden nimenomainen tavoite. Tämä avaa joka tapauksessa vielä täysin uudet näkökulmat niin sanotun etäpuheen normalisoitumisen ja kielenkäytön epämääräisyyden tarkasteluun.

[1] Fuchs, C. (2020). Everyday life and everyday communication on coronavirus capitalism. tripleC 18 (1), 375-399 https://doi.org/10.31269/triplec.v18i1.1167

[2] ”Sisäministeriö ja poliisi yhteistyössä”, https://virtuaalivappu.fi/?view=Home

[3]Etä, etää, edän? Edässä, Edästä, etään? Edältä, edälle, edällä? Edän? Edäksi? Ei onnistu.

[4] On sivupointti, että tämä ulkonaleikkimiskielto ei vastaa mitään virallista linjaa, pääministeri oli siis ikään kuin väärässä. Ymmärrän kuitenkin hyvin miksi hän juuri siinä nimenomaisessa tilanteessa, Hallituksen Virallisessa Tiedotustilaisuudessa Lapsille, halusi asettaa sanansa kohuja peläten mielummin liian varovaisiksi.