media

Nykynuoriso on pilalla, terveisin markkinointi-osasto

untamo3 kommenttia 
Kirjoitan tätä selkeästä roolista käsin: nykynuorison, paljon puhutun z-sukupolven edustajana. Aivan viime vuosituhannen lopussa syntyneenä, Z on lähin viiteryhmäni, sikäli kun sillä viitataan noin vuoden 1995 jälkeen syntyneisiin.

(Toisaalta, näkee niitäkin määrittelyjä, joissa Z tarkoittaa 2000-luvulla syntyneitä, ja vastaavasti Y tai milleniaali noin vuosina 1985-1996 syntyneitä, mikä jättää juuri minut ikätovereineni kiehtovaan sukupolvettomaan välitilaan!)

”Tämän päivän nuorten elämä on sosiaalisessa mediassa.”

”Nuoret eivät jaksa paneutua pitkiin teksteihin, he vaativat kaiken heti.”

”Nuoret ovat edelläkävijöitä, he surffaavat median muutoksen aallonharjalla, jossa perinteiset analogiset formaatit vedetään vessanpöntöstä ja ne korvautuvat dynaamiselle, digitaalisella ja alati muuttuvalla sisältövirralla.”

”Nuorille kaikki on tehtävä digitaaliseen mobiili-some-muotoon.”

”Nuoret eivät lue, he katsovat videoita. Jos haluat tavoittaa nuoret, tee videoita!”

343555-PACYPB-414

Essentialisoiva puhe nykynuorison ominaisuuksista täyttää kaikki kanavat perinteisistä lehtiartikkeleista koulujen oppitunteihin. Ottamatta välttämättä kantaa siihen, onko kyseessä hyvä vai huono asia, varmaa näyttää olevan, että nykynuoriso ainakin on tietynlaista. Tämän tietynlaisuuden ytimessä on suhtautuminen mediaan, tekstiin ja laajemmin informaatioon liittyviin asioihin.

Nuoriso on puheessa, hyvin laajalla alueella vallitsevassa diskurssissa typistetty putkiaivoiseksi tarkkaavaisuushäiriöpotilaaksi, joka pystyy elämään ainoastaan mobiililaitteita käyttäen, ei omaa keskittymiskykyä, ja on täysin riippuvainen muutaman somejätin palvelusta.

Tätä tarinaa kerrotaan suusta suuhun, se kiertää kuin kansanperinne markkinointihenkiseltä henkilöltä toiselle, suunnittelijalta suunnittelijalle, lukijalle, kuluttajalle ja medialle. Erään kurssimme oppitunnilla ryhmien tehtäväksi oli annettu tuotteistaa yksi palvelu nuorisoa (tässä tapauksessa ymmärrettynä kaikkia alle 30-vuotiaita) houkuttelevaksi. Valmiiden konseptien esittelyssä moni ryhmä heilutti rekvisiitan tavoin kädessään vihon muotoista esitettä ja totesi, että ”ei nykynuoriso jaksa mitään tällaisia lukea”, ”minä ainakin teen näin paksuille jutuille näin *viskaa olan yli*”. Tämän sijaan on tehtävä uusi mobiiliapplikaatio, jossa sama tieto on kivojen klikkausten takana, ja joka sisältää mahdollisimman paljon videoita. Videoita ja mobiilipalveluja kaikille, koska tätä nykynuoriso on.

Sama tarina jatkuu tilanteesta toiseen: luentojakaan ei voida pitää koska nuoriso haluaa kaiken heti. Kanssaopiskelijoille pidetyissä opetusharjoittelutilanteissa puheosuutta siivittää jatkuva itseruoskinta ja valittelu siitä, kuinka kauheaa on miten hetken joudutaan kuuntelemaan kalvosulkeisia ja puhuvia päitä, kyllä kohta pääsette taas tekemään ja räpläämään laitteita, sitä ainoaa mitä osaatte.

Partionkin kaltaiset nuorisojärjestöt haluavat digitalisoitua ja elää aallonharjalla, koska sitähän nuoret ovat. Partiotaitokilpailuissa rastitehtävää ei tulosteta paperille, sillä eihän nuoriso paperia osaa lukea, vaan paperille tulostetaan vain QR-koodi, jotta nuoriso pääsee lukemaan saman tekstin mobiililaitteillaan. Jokainen saa käteensä paperin kuten aina ennenkin, mutta tekstin sijaan sitä koristaa yksi ainoa koodi.

Joitakin vuosia takaperin seurakunnan nuortenleirien raamattupiiritilaisuuksissa, niissä uudistusmielisten nuorisotyöntekijöiden vetämissä, ei voitu enää keskustella, vaan oli sen sijaan keksittävä, mitä Jeesus postaisi instagramiin ja löydettävä raamatunkohtaan sopivia hashtageja.

Mistä kaikki tämä puhe ja toiminta tulee? Eräs ilmiö jonka jo mainitsinkin, on markkinointi. Stereotypioiden luominen voi olla rumaa, mutta markkinoijalle se on koko toiminnan määritelmällinen ydin. Asiakasryhmästä on luotava keksitty kuva, jotta sille voidaan myydä oikealla tavalla. Markkinoijalle se, että riittävän suuri osa tietystä asiakassegmentistä viettää paljon aikaansa sosiaalisessa mediassa, riittää teesiksi siihen, että KAIKKI nuoret ovat AIVAN SOMEN PAULOISSA ja siksi KAIKKIEN jotka haluavat myydä nuorille on mentävä SOMEEN! Tarinaa siitä, millaisia nuoret ovat, on helppo kärjistää ja yksinkertaistaa, kun koko sellaisuuden tarkoitus on sopivan asiakassegmentin paketoiminen.

Mutta nykyään suurin piirtein kaikki on myyntiä ja markkinointia ja markkinointi ja myynti on suurin piirtein kaikkea. On sisältömarkkinointia ja kontentin-tuottamista ja kaikkea epämääräistä arvonluomista, ja kaipuumme stereotypioille on yhä kipeämpi. Organisaatio toisensa perään, juridisesta statuksestaan huolimatta juoksee asiakkaiden perässä yrittäen kärjistää yhä uudelleen ominaisuusryppäitä yhä voimakkaimmin. Perässä hymistelevät sanomalehtien kolumnistit ja lifestyle-artikkelit, jotka kertovat, millaista on elää nuorten kanssa ja millainen nuori on työntekijänä työpaikoilla.

Totta kai on niin, että todennäköisesti suuri osa nuorista onkin tismalleen sellaisia, kuten yllä kuvasin. Mutta oikeuttaako tämä silti luomaan yleistyksiä, joissa jokainen nuori on lähtökohtaisesti sellainen? Mitä siitäkin tulisi, jos yleistäisimme muidenkin ihmisryhmien taipumuksia näin? Kaikki naisethan haluavat miellyttävän aviomiehen ja ydinperheen! Siispä kohdellaan kaikkia naisia sillä tavalla!

Jo nyt osaamme nähdä esimerkiksi 50-luvun mainokset lähinnä seksistisinä, niiden kertoessa kuinka ”jokainen nainen haluaa miellyttää miestään ja siksi jokaisen naisen ostettava tämä uusi kauneusvoide, koska jokainen mies rakastaa uudelta kauneusvoiteelta tuoksuvia naisia” ja niin edelleen. Se on seksististä tai ainakin sopimatonta siitä huolimatta, vaikka yhteiskunnassa olisi paljonkin juuri tällä tavalla toimivia naisia tai miehiä.

Kaiken keskellä nuoriso on kuitenkin säilynyt kategoriana, jota saa sterotyypittää niin paljon kuin sielu sietää, koetaanhan se jopa paremmaksi heidän lähestymisekseen.

Mitä oikein olisi tehtävä?

Voi hyvin olla, että suuri osa nuorista on kykenemättömiä tekemään asioita, jos ne eivät ole mobiililaitteen ruudulla. Voi hyvin olla, että suuri osa nuorista ei pysty lukemaan mitään paperille painettua ja paksua. Voi hyvin olla, että suurelle osalle nuorista sosiaalinen media on elämän tärkein asia. Mutta pitääkö näitä asioita silti syleillä ja palvoa? Onhan niinkin, että suuri osa suomalaisista on esimerkiksi epäterveellisen ylipainoisia, mutta siitä ei ole muodostettu rakastettua stereotypiaa, jonka mukaan kaikki pyritään sovittamaan.

Meidän olisi ylipäätänsä laajennettava ajatteluamme, ja luovuttava etenkin markkinointihenkilöstön meille syöttämästä stereotypiakuvastosta. Kyllä, mainokset toitottavat kuinka naiset haluavat meikata itsensä kauniiksi ja kyllä, suuri osa tuntemistanikin naisista meikkaa itseään, mutta en silti kuvittele tämän olevan mikään naiseuteen kuuluva universaali ominaisuus.

On oltava kriittinen. On osattava lähestyä ihmisiä yksilöinä. On luovuttava essentialisoivista puhetavoista, vaikka ne saisivat vahvistusta omasta kokemuspiiristä.

On myös oltava kunnianhimoinen. On uskallettava tehdä toisin. On vaalittava niitäkin asioita, jotka eivät ole markkinointihenkilöiden ykköstrendilistoilla. On nähtävä kirjallisuuden kaltaisten konseptien mittaamaton arvo.

On kaikkiaan nähtävä koko digitalisaatio-mobiililaitteistus-kehitys paljon laajemmin ja ennen kaikkea kriittisemmin. On päästävä markkinointihenkilön asenteesta, joka ainoastaan syleilee kaikkea uutta koska se on suosittua ja trendikästä, ja omaksuttava pikemminkin kriittisen tarkkailijan rooli. Digitaalisten alustajättien valta on kasvanut kohtuuttomaksi, ja niiden hallitsema maailma ei ole yksiselitteinen asia (aiheeseen liittyviä mielenkiintoisia helppolukuisia teoksia ovat esimerkiksi Matthew Hindmanin Internet-ansa, Hannah Fryn Hello World sekä Jaron Lanierin 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt).

Kaikkiaan, niin sanotuilla analogisilla formaateilla, parjatulla paperilla, on täysin korvaamaton arvonsa. Ei pidä demonisoida sitä, eikä luulla sitä demonisoiduksi. Kuten kirjailija Magdalena Hai sanoo, monen muun toistaessa varauksetta tarinaa nuorista, jotka haluavat lukea kaiken digimuodossa:

Loppuhuomio: Puhuuko kukaan nuorisosta hyvin? Puhuu. Aivan erinomainen Nuorisotutkimusseura julkaisee kerta toisensa perään monipuolisia, sekä tiukan tieteellisiä että keskustelumaisempia julkaisuja erilaisista nuoriin liittyvistä aspekteista, aina poliittisesta osallistumisesta urheiluun ja median käyttöön. Suosittelen lämpimästi.

Kuva: People photo created by freepik – www.freepik.com

Advertisement

Banalisaatio. Osa 2

untamoJätä kommentti

Koirat haukkuvat, karavaani kulkee. Zeitgeist on Humans of Late Capitalism. Mikä oli joskus arvokasta, on nyt ainoastaan banaalia. Hukumme some-sotiimme, turrumme tuotteisiimme, mainostamme itsemme henkihieveriin.

Kirjoitan tästä kaksi osaa. Tästä, kuinka mikään ei tunnu miltään.

13457

”Koirat haukkuvat, karavaani kulkee.”

Minä harjoitan ihmisten kanssa kiistelyä internetissä, enkä koe edes olevani parempi ihminen, joten en ole varma, miksi teen sitä. Olen lukenut tietokirjoista sekä kuullut keskusteluja vapaan, keskittämättömän ja lähes anarkistisen internetin, nörttien paratiisin kulta-ajoista, yhteisen ja vapaan alustan raja-aidat ylittävästä kauneudesta. Synnyin kuitenkin hieman liian myöhään ja kiinnostuin asioista hieman liian jäljessä omatakseni omia muistoja noista varhaisista ja paremmista ajoista.

Minä itse naputan kiinalaista kannettavaa tietokonettani staattisesti ja maanisesti yksittäisen huoneen sisällä, ja naputan itseäni vain syvemmälle sosiaalisen median likaämpäreihin. Implisiittisesti olettanen saavuttavani jotakin, kun syöksyn räksyttämään samalla tasolle miljoonan muun mudassa pyörivän kanssa.

Ja tartun vain koukkuun. Valtavat suuryritykset takovat miljardeja usuttamalla toisiamme toistemme kimppuun, ja tanssin heidän pillinsä mukaan. Minä kehtaan surra algoritmiohjatulla mainosalustalla, ettei missään ole mitään hyvää, ja teknologiamiljonäärit nauravat matkalla pankkiin.

Ja mitä on tämä likaämpäröityminen? Twitter eroaa tumblrista siten, että se tuo banalisaation vielä räikeämmin silmille. Tumblr-aikoina kyse oli sentään varhaisinternetin tavoin anonyymien hahmojen kiistelystä. Mutta tänään, räksytän samassa virrassa arvostettujen poliitikkojen, kirjailijoiden, taiteilijoiden, muusikoiden, johtajien ja muiden kanssa, ja kaikki on yhä likaista mihinkään johtamatonta massaa.

Ei tunnu miltään olla siellä samalla alustalla jokaisen kanssa. Ei miltään. Ikoniset maamerkit muuttuvat sosiaalisen median markkinointikampanjoiksi, tuho ja sota tuotteistetuiksi materiaksi myymälöiden hyllyllä, ihmisten kategoriat epämääräiseksi suoksi, vastaantulija voi olla kuka tahansa mutta kaikki on yhtä turhaa, eikä mikään tunnu miltään.

*

”Koirat haukkuvat, karavaani kulkee.”

Tämä toistamani Viisaus on isältäni. Hän sanoi sen ainakin silloin, kun esitin jossain perhekeskustelussa huoleni siitä, että jotkut poliitikot käyttäytyvät ikävästi sosiaalisessa mediassa, sekä laajemmin huoleni siitä, että sosiaalisen median alustalla puhutaan ikäviä.

Koirat olemme me. Tarkastelunäkökulmasta riippuen me tietyn asian aktivistit, me kaikki suomalaiset, kansalaisyhteiskunta, tai jopa kaikki muut paitsi tietyt suuryritykset tai muu abstrakti vallankahva.

Niin, tullaan vielä tähän vallankahvaan.

Kaikki on banaalia, mikään ei tunnu miltään, millään ei ole arvoa, mutta. Kaiken aikaa karavaani kuitenkin jatkaa kulkemistaan. Me kiistelemme keskenämme siitä, kuka meistä edustaa parhaiten Hyvyyttä tietyn vähemmistöryhmän oikeuksien ajamisessa, kun oikea vihapuhe, misogynia ja rasismi jatkavat rehottamistaan muualla.

Tosiaan, jatkavat! Mennään hieman konkretiaan. Samaan aikaan, kun tapeltiin, siitä, millaisia sanoja saa sanoa sosiaalisessa mediassa ja Black Lives Matter ja niin edelleen, nähtiin Helsingin sanomissa laaja juttu siitä, mitä oikea rakenteellinen rasismi Suomessa on (muun muassa): turvapaikanhakijoiden ja siirtotyöläisten häikäilemätöntä hyväksikäyttöä työpaikoilla, ja viranomaisten kyvyttömyyttä puuttua siihen.

Ja vaikka me teemme itsestämme mitä, on valta epämääräisissä hämäräperäisissä verkostoissa, jotka kirjaimellisesti tuhoavat kaupunkeja. Meitä viedään kuin kahdentuhannen tonnin ammoniumnitraattilastia, laivat ruostuvat ja maapallon tuhoaminen jatkuu, ei siksi että sinä et osta luomupapuja tai käytä sellaista täytesanaa jonka historia ei ole vääränlainen, vaan siksi että se oikea syyllinen on tuolla jossakin finanssivallassa, oligargioissa, korruptiossa. Niissä, joilla on valtaa omistaa ja tuhota laivoja. Ja kaupunkeja. Tuolla jossain muualla päin globaalia ulottuvuutta, kuin tässä suomi-lintukodossamme. Ja kuka minä edes kertomaan siitä enempää, olen vain tavallinen silmät pyöreänä uutiskuvia katsova tavantallaaja.

Uutiskuvia, ja sitten taas jotakin muuta, sillä nekään eivät tunnu oikeastaan paljon miltään. Ne ovat ihan samaa tavaraa miljoonan meemin ja kiistelytwiitin ja henkilöbrändin ja maksetun sisällön joukossa. Samaa massaa johon turtuu, mutta lohdutuksekseni voin sentään todeta, että samaa pahuuteen ja väkivaltaan turtumista penättiin jo lähes puoli vuosisataa sitten televisio-nimisen laitteen tuodessa ensi kerran sodan tavallisiin olohuoneisiin. No, turruttu tosiaan on.

*

Aamu toisensa perään valkenee. Kiistelen twitterissä jonkun tunnetun kirjailijan tai vastaavan kanssa, selaan vuorotellen esiintyvien mellakkavideoiden ja HR-palvelumainosten ohi, suljen tietokonetta. Jokin laiva jossain uppoaa ruostuneena merenpohjaan. Joku painaa tietokoneen nappia pankissa ja joku jää junan alle. Hiilivoimalan peruskiveä muurataan. Nojaan seinään, joka on yhä siinä, koska jossain porataan öljyä mikä tuottaa voittoja. Kävelen ulkona ja syön mustikoita, ja luulen olevani edes täysin Suomessa, mutta ei, en tiedä mistä tietokoneeni tuli. Tai edes paitani. Tai banaanini. Banaali banaani.

 

 

 

Kuva: Designed by timolina / Freepik

Banalisaatio. Osa 1

untamo1 kommentti

Koirat haukkuvat, karavaani kulkee. Zeitgeist on Humans of Late Capitalism. Mikä oli joskus arvokasta, on nyt ainoastaan banaalia. Hukumme some-sotiimme, turrumme tuotteisiimme, mainostamme itsemme henkihieveriin.

Kirjoitan tästä kaksi osaa. Tästä, kuinka mikään ei tunnu miltään.

13457

Mikään ei kuvaa juuri nyt zeitgeistia niin osuvasti kuin Humans of Late Capitalism (@HumansOfLateES)

Mikään ei tunnu enää miltään, vaan kaikki on absurdia, laimeaa puuroa. Kaikki on yhtä banaalia massaa. Kuvissa ylituotteistettu irvokkuus kohtaa karun ja karkean massaelämän. Luksusbrändit ja halpamerkit yhdistyvät epämääräiseksi ketjuksi, eläimet ja lapset nuolevat tai käpälöivät symboliarvonsa menettänyttä materialismia, älypuhelimet ja kosketusnäytöt ovat korvanneet kaiken kaikkialla missä voivat, ja jokaiseen mahdolliseen ympäristöön tunkevat ruokalähettien neliskulmaiset laukut.

Kaikki on vain tuotetta, joka ei tunnu miltään, ja juuri turtumus on se tunne, jota kuvatkin kaikkein vahvimmin välittävät. Olen, me olemme, turtuneet tähän informaation ja moraalin ja materian ja taistelun ja tekstin ja digitalisaation ja arvojärjestelmien pirstaloituneeseen paljouteen

*

Viides huhtikuuta fiilistelin. ”Päättymätön ja lakkaamaton järjestelmien systeemi ja hyperverkottunut koneisto on astunut ensimmäistä kertaa lyhyessä historiassaan sivuun. Jotain peruuttamattoman fundamentaalista on muuttunut. Systeemi jarruttaa. Jotain tapahtuu” Kirjoitin, kuinka haluan velloa poikkeustilassa, ja kuinka nautin ylipäätänsä siitä tunteesta, että jotakin kokonaislaatuisen uutta siirtyy raiteiltaan. Jotain muuttuu. Mutta entä jos siirtymiseksi kutsumani jääkin auki? Systeemi on astunut sivuun, iloitsin, mutta entä jos se sivuun vain jäikin? Entä jos kyse on vain siitä, että viimeisetkin mahdolliset hyvän pysyvyyden rippeet yksinkertaisesti lakkasivat. Poistuimme, mutta emme astuneet uuteen, ainoastaan poistuimme. ”Uusi normaali”. Bullshit. Ei mitään uutta. Mikään ei ole sellaista, etteikö se ajan myötä turboahdetussa maailmassa turruttaisi.

*

*

Ei
Ei mikään mulle riitä enää ei
Ei mikään tunnu miltään enää ei

Minä oikeasti liikutuin, kun kuulin tämän varsin tavanomaisen Cheek-biisin ensimmäisen kerran. Oli menossa jokin voimakkaan tunnepitoinen kokemus jollakin leirillä kun olin teini-ikäinen. Olin päässyt jonnekin, jota olin odottanut pitkään, mutta pettynyt vaikeasti artikuloituvaan mitäänsanomattomuuteen, ja kun yössä pari kaveria soitti kappaletta kaiuttimesta, liikutuin. Tämähän kertoo Minun Tunteistani juuri nyt!

*

Muistan että jotkut, ehkä jokin kolumni tai yksittäinen twiitti, tunsivat alkukeväästä ärtymystä julkimoiden kornista korona-maailmankonsertti-tempauksesta. Eivätkä ainoastaan sen yleisen korniuden vuoksi, tai asetelman, jossa rikkaat hyväosaiset kiillottavat sädekehiään ja pyrkivät luomaan kuvaa, jossa ”we are all in this together”. Vaan siksi, kuinka se mursi epämukavan muurin. Useat olivat tunnistaneet sen ilmiön, missä tunnetun muusikon kaltainen supertähti edusti tietoisen keinotekoisesti jotakin Toista. Jotakin hienompaa, ylempää ja ihailtua, jotakin, joka ei ole samalla viivalla oman itsen kaltaisen tavallisen kuolevaisen kanssa. Ja tästä rajasta, tästä kategoriasta, pidettiin! Mutta jos kuka tahansa maailmantähti on vain samanlainen särisevä osa jaettua ruutua keskellä olohuonettaan, ei ole enää tunnistettavissa erityisyyden kategorioita, eikä oikein mitään. Tarvitsemme kategorioita, väitän, yleisenä käsitteenä. Mikään ei tunnu miltään. Mitä edes toivomme ja haluamme? Mitä banaalista voi nousta? Halutaanko sieltä nousta? Onko arvostaminen sinällään toivottu kyky, onko toivominen toivottu kyky, onko oleminen, ja niin edelleen. Näin kysyessä tämä menee monimutkaiseksi.

*

Minä en pidä postmoderniuden tendenssin tuottamista viboista, vaikka postmoderni sinällään on vielä toki systemaattisempaa perehtymistä vaativa aihekokonaisuus. Mutta minä en enää pidä siitä kaiken purkamisen ja hävittämisen ja päälaelleen kääntämisen ja häivyttämisen ja sekoittamisen tunnusta. Kuinka kielletään yksilö ja identiteetti ja subjekti ja kategoria ja normi ja kieli ja kaikki mahdollinen, korostetaan korkeintaan banaalia ruumiillisuutta, ja ihanteeksi tuntuu jäävän vain epämääräinen hyllyvä massa.

Maailmassa ja työssä ja yhteiskunnassa ja kaikessa on niin paljon vastenmielistä, mutta kaiken kielteisen nimeämisen vain jatkuessa tulen joskus kysyneeksi, mikä on toivottu tila ja tilanne.

– What would constitute a perfect day for you?
– synttärit mcdonaldsissa ja kaikki luokkakaverit paikalla paitsi se yks kiusaaja jota ei oo kutsuttu
– mun olis sensory deprivate tankissa opiaateissa

Tämä on paras tähän mennessä löytämäni tiivistetty kuvaus tämän epämääräisesti artikuloituvan nykyisen postmoderni-ihmisen sielunmaisemasta ja niistä lopullisista tavoitteista jatkuvan kaiken kielteisen ja purettavan osoittamisen jälkeen.

Lainaus on Johannes Ekholmin romaanista ”Rakkaus niinku”, jonka häikäilemättömän self-insterteiksi (ja self on tässä laaja kokonaisuus meitä tällaisia epämääräisiä nykynuoria, sukupolvikokemus suorastaan) kirjoitetut hahmot käyvät keskenään dialogia. Kirja – kauttaaltaan dialogimuotoisesti ja siten puhekielellä kirjoitettu – tulee niin iholle että lukeminen tekee lähes kipeää.

Loputtoman banaaliuden kulminoituma. Banaaliuden suoranainen ylistys. Banaaliuden klisee, synttärit pikaruokaravintolassa, on ainoa, mitä löytyy tästä tunteesta nostettavaksi jalustalle. Emme haluakaan mitään. Tämä tällainen vellominen on hyvä näin.

Toisen kommentin sanova hahmo on läpi kirjan rooliltaan mcdonaldsin maininneen päähenkilön eräänlainen omantunnon ääni, jonka jokainen repliikki edustaa teoksen asetelmassa sitä perimmäisintä sukupolvikokemuksen omaa ääntä. Ja mitä hän sanookaan.

Sensory deprivation tankissa.

Ei edes mitään banaalia. Vaan yksinkertaisesti, ei mitään.

Ei mitään.

Kielteinen osoitetaan, revitään, mutta mitään ei edes toivota tilalle. Arvostaminen on menettänyt kaikki ulottuvuutensa.

Kaikki on vain tuotetta, joka ei tunnu miltään, ja juuri turtumus on se tunne, jota kuvatkin kaikkein vahvimmin välittävät. Olen, me olemme, romaanihenkilöt ovat, turtuneet tähän informaation ja moraalin ja materian ja taistelun ja tekstin ja digitalisaation ja arvojärjestelmien pirstaloituneeseen paljouteen.

Kuva: Designed by timolina / Freepik

Vastuullisuusperformanssi ja moraalipaniikki keskellä poikkeustilaa

untamo1 kommentti

 

 

Tämä twiitti oli vain lyhyt tiivistys paljon laajemmasta kehityskulusta ja teemasta. Koko tämä yhä aikaa vaikea ja kiehtova kokonaisuus, jossa kilpaa performoidaan vastuullisuutta ja kuuliaisuutta, on aihe, joka ansaitsisi ehdottomasti perusteellista akateemista tutkimusta.

Tämä ei, luonnollisesti, ole se tutkimus, vaan pyrin muutamine omine ajatuksineni sanoittamaan ja selkeyttämään aihetta. Raapaisen pintaa, teen kurkistuksen, teen kenties naiiveja maallikon havaintoja. Saatan käyttää käsitteitä ristiin ja väärin, mutta minä vain yritän, yritän tehdä selkoa jostakin abstraktista jonka jäsentäminen on oma tieteenalansa.

Kiinnitin jo noin kuukausi sitten huomiota siihen, kuinka erilaiset tahot toimivat ensimmäisten ohjeiden, määräysten, suositusten ja ehdotusten tullessa. Kutsuin sitä vastuullisuuden kilpaperformoinniksi. En missään tapauksessa pyrkinyt arvottamaan tai tuomitsemaan toimintaa, tulkitsin vain havainneeni kiinnostavan ilmiön, selkeän ja sanoittamisen arvoisen sosiaalisen ja yhteiskunnallisen käyttäytymismekanismin.

Erilaiset toimijat, kuten seurat, järjestöt ja yhdistykset lähtivät tulkintani mukaan kilpaa performoimaan vastuullistuutta ja mahdollisimman säntillistä ohjeiden noudattamista. Toimijat ilmoittivat yhä pienempiä ohjenyansseja, jotka kontekstistaan irrotettuna ovat mitä todennäköisemmin täysin yhdentekeviä tartunnan saamisen kannalta, mutta jotka tekoina näyttäytyvät oikeina ja moraalisina.

Kiintorastit ovat kaikkien haettavissa, mutta järjestäjät korostavat, ettei rastimerkkeihin saa koskea. Golfkenttien bunkkereista on poistettu haravat niiden aiheuttaman tartuntariskin vuoksi. Leikkipuiston neliömetrin kokoisten trampoliinien päälle on asetettu kannet ja viereen kyltti: poissa käytöstä. Kirjaston kirjoja ei saa antaa lainattavaksi edes ilman ihmiskontaktia.

Samaan aikaan kaupat ovat auki, ihmiset kulkevat joukkoliikenteessä vierekkäin ja pitkälle kevääseen myös ravintolat olivat auki. Kuntosalit ovat yhä auki. Kaksoisstandardeja, inhaa kaksinaismoralismia, järjettömältä vaikuttavaa toimintaa.

Lyhyt seis – vedän hieman sanojani takaisin ja latelen muutaman välttämättömän itsestäänselvyyden. Ensinnäkin se ”en ole epidemiologi, mutta voin vilkaista”. Toisekseen, toki ymmärrän, että rajoitustoimilla pyritään minimoimaan tartunnan riskit ja sallimaan mahdollisimman vähän kontakteja. Se ei tarkoita nollaa. Kaupat tekevät omiltaan osin kaiken voitavansa riskien minimoimiseksi, turvavälikuulutuksineen, plekseineen ja käsideseineen, ja ovat siten niin hyviä kauppoja kuin mahdollista. Golfliitto tekee kaiken voivansa riskien minimoimiseksi keräämällä haravat bunkkereista ja on siten niin hyvä toimija kuin mahdollista. Rinnakkain nämä näyttäytyvät vain väistämättä häiritsevän kummallisina.

koonnit-01

Järjestöjen, yritysten ja muiden organisaatioiden toiminnan ohella oma lukunsa vastuullisuusperformannsissa ovat yksittäiset kansalaiset. Tällä hetkellä jo aikaisemmin lähinnä likakaivon roolia toimittanut sanomalehden verkkosivun keskustelupalsta on muuttunut kiehuvaksi painekattilaksi, jossa kommentoijat kilpaa huutavat toistensa päälle yhä tiukempaa kuria ja rajoituksia. Jonkinlainen mediasta, keskustelupalstoilta ja somesta hyökyvä kansan yhteinen ääni etenee kuri-ihannoinnissaan yhä pidemmälle ja pidemmälle.

Jo sinällään kurin ja kuuliaisuuden performointi on kiinnostava ilmiö. Tavalliseen toimivaan demokratiaan ja oikeusvaltioon, ei ainoastaan ääriliikkeisiin, muihin liikkeisiin anarkismiin ja kollektiiveihin, kuluu käskyvallan kyseenalaistaminen. Käsillä olevaan tilanteeseen ajatus kuitenkin sopii myös teknisesti hyvin vaikeasti. On vaikeaa löytää perusteluja, miksi juuri nyt vastustaisi yleisen vastustamisen ilosta toimia, joilla pyritään puolustautumaan täysin ulkoista uhkaa vastaan. Mutta kuuliaisuuden performoinnissakin on – yllätys yllätys – eri tasoja.

koonnit-02

Vihollisten ja väärintekijöiden löytyminen on jo vanha prosessi. Esimerkiksi Saska Saarikoski (HS 29.3.2020) pui jo kolmisen viikkoa sitten mainiossa kolumnissaan ilmiötä nimenomaan ryhmittymien välisten vastakkainasettelujen syntymisen kautta. Rinnastus ylettyy jopa klassiseen Stanfordin vankilakokeeseen asti, eikä suotta. Nykyisessä tilanteessa erityisen pelottavan tuntuista on vain se, että löydetty ”ne”, vihollisryhmä, on spesifisti vallitsevan regiimin rikkojia. Väärintekijät tuomiolle! Kuulostaa suorastaan fasistiselta.

Rajat vaan kiinni, ulkonaliikkumiskielto kaikille, miksi ei kielletä sitä ja tätä. Meidän lähikaupassa ainakin tämä ja tuo käveli liian lähellä ja koski ylimääräiseen leipäpussiin, meidän lähikaupassa taas tehtiin sitä ja tätä… Kyttäyskulttuuri on kontekstiin sopivuudestaan huolimatta kylmäävää. Eikä edes tarvitse mennä esimerkiksi hiihtokeskuksessa olijoiden massapaheksuntaan. On helppo keino kerätä somessa irtopisteitä ilmoittamalla, että Minun mielestäni ainakin Kaikki hiihtäjät ja laskettelijat toimivat Väärin.

Puhumattakaan mökille menemisestä, josta on tullut jo meemi itsessään. (En pyri argumentoimaan sen puolesta, mitkä keinot sinällään ovat järkeviä ja tehokkaita, vaan tarkastelemaan keskustelua. Tässä yhteydessä haluan kuitenkin nostaa esille Martin Scheininin ja Pauli Rautiaisen (Perustuslakiblogi 26.3.2020) erinomaisen huomion: vapaa-ajan asunnolle matkustaminen Uudenmaan-kotiin eristäytymisen sijaan saattaa yksittäisen henkilön tai perheen näkökulmasta olla mielekkäämpi, terveempi ja turvallisempi vaihtoehto).

koonnit-03

Kaikenlaisella moraalisella hyveellisyydellä ja oikein tekemisellä on kilpailtu iät ja ajat, mutta parhaan lain noudattajan ja parhaan kuuliaisen alamaisen paikasta taisteleminen on väistämättä jokseenkin perverssiä. Vaikka kyse olisi faktisesti tilanteeseen nähden täysin oikeasta ja järkevästä toiminnasta, on se itsessään vähintään omituista, kuinka normaalia juuri nyt on postata ”noudata lakia, noudata ohjeita!” -sisältöisiä twiittejä ja vastaavaa pilvin pimein.

Englanniksi voimme puhua conformitysta, mukautumisesta, noudattamisesta, jonka ylitsevuotava muoto on overconformity. Overconformityn saavuttaessa ääripäänsä puhutaan fasismista. Siksi, sinällään täysin oikeellisessa ja järkevässä jatkuvassa laillisuuden, oikeellisuuden ja noudattamisen korostuksessa on väistämättä mukana fasistinen tendenssi. Nimenomaisesti se tulee esille toiminnan yltyessä kansalaiskyttäykseen ja viholliskuvien luomiseen, sekä ylitsevuotavaan kurin ihannointiin.

Mitä seuraavaksi tapahtuu, kuka on missäkin kontekstissa vastuullisin ja mitä yhä uusia muotoja keskustelut saavat – tämä kaikki on nähtävissä tässä historiallisen hetken livelähetyksessä, joka vääjäämättömästi vyöryy eteenpäin.

 

Tuskastuttavan etätyöpuheen ristiriitaisuus

untamo1 kommentti

Tämä on RANT hyvin olennaisesta aiheesta eli uusia muotoja saaneesta työ-retoriikasta. Purskautin kirjoituksen ilmoille välittömästi viime maanantaina, mitä klassisimmalla tavalla eli aamuradio-ohjelmasta närkästyneenä.

Ykkösaamussa 30.3. keskusteltiin otsikolla Mullistaako etätyö työelämän vanhat tavat. Keskustelijoina olivat varsinaiset asiantuntijat, yliopiston professori sekä työterveyslaitoksen tutkija. Ohjelma sinällään ei ollut radikaalisti poikkeava jo vuosia ja etenkin viime viikkoja kuuntelemastani puhetavasta, mutta se symboloi erinomaisesti sitä tuskaista narratiivia, joka piirtää virheellistä kuvaa käsitteistöstä, jonka käyttö lisääntyy ja lisääntyy.

Heidän tavassaan puhua ”etätyöstä” ei ole mitään järkeä. Radioon valikoimallaan puheenparrella he maalaavat kuvaa omituisesta monoliittisesta kulttuurista, jossa ”työ” equals jonkinlainen toimistossa istuminen. Kuitenkin, esimerkiksi, työn tämänkaltainen voimakkaan keskiluokkainen ja vieläpä keskiluokkamääreenkin sisällä spesifi käsittäminen sotii voimakkaasti sitä narratiivia vastaan, mitä meille jo esimerkiksi pieninä lapsina on opetettu.

Kun ”työstä” puhutaan lapsille ja nuorillekin, esimerkiksi lastenkirjojen kuvituksissa, ”mikä haluaisit olla isona” -kyselyissä, stereotyyppisissä ammattien listauksissa, koulukirjojen kuvituskuvissa, toistuu siellä erilainen tarina työstä, nimenomaan ammatteina. Ammateiksi luokitellaan tyypillisesti nimenomaan tiettyjä tehtäviä, jotka merkillepantavan hegemonisesti ovat nimenomaan niin sanottuja nykyajan duunarihommia, ammatteja, ammattikoulun valmistamia. Eikä sikäli ihme, sillä nämä ovat selkeitä. Niistä saa jäsennellyt ja selkeää maailmankuvaa piirtävät kuvitukset lastenkirjojen sivuille, missä hahmot esiintyvät tunnusomaisessa työvaatetuksessa. Poliisi, palomies, maalari, leipuri, kauppias, maanviljelijä, parturi, lääkäri, opettaja, putkimies, veturinkuljettaja, rakennusmies, kokki, puutarhuri, siivooja, lentäjä. Tätä työ on, tällaisia ovat ammatit, näistä ammateista sitten valitaan kun kysytään, ”mikä sinusta tulee isona”. Ammattikouluhegemoniasta poiketaan korkeintaan silloin, kun voidaan nimetä selkeä ammattinimikkeellinen tehtävä korkeamman koulutustason työlle, kuten lääkäri, opettaja tai toimittaja.

Man in different costume of occupations

Mutta mitä ihmettä maalaavat nämä radiot ja lehdet täyttävät etätyötarinan kertojat? Työ on heidän retoriikassaan jotakin sellaista, jota tehdään eksplisiittisesti tietokoneella. Professiot ja vastaavat liudentuvat, sen sijaan puhutaan esimerkiksi suunnittelutyöstä, tiimityöstä, yksin tehtävästä työstä, esimiehen alaisuudessa tehtävästä työstä. Koko ammatin konsepti on toissijainen tai jopa kadonnut. Kuva- ja oppikirjojen äärellä varttunut lapsi hämmästelee: mitä ihmettä on maalarin, leipurin, kokin ja vastaavan etätyö, mistä nyt edes puhutaan?

Kaiken kaikkiaan, siitä, kuinka etätyöpuhe kohtelee eri yhteiskuntaluokissa ja eri ammattiasemissa olevia ihmisiä eriarvoisesti, on jo esitetty joitakin valideja puheenvuoroja. En juuri nyt jaksa kirjoittaa siitä, vaan esitän yksinkertaisen huomion. Miksi etätyöstä puhuvat tutkijat ja muut aidot asiantuntijat eivät voi, esimerkiksi juuri kansantajuisessa radiossa puhuessaan, esittää jonkinlaista seuraavantapaista täsmennystä puheensa alkuun: Monen henkilön työ on nykyään tietokoneella istumista, joten kun puhumme etätyöstä, on kyse siitä, että mietimme voisiko tätä tietokoneella istumista tehdä muissakin paikoissa kuin fyysisellä työpaikalla. Fin. Se on siinä. Onko tämän detaljin mainitseminen niin vaikeaa?

Ja toki se on hyvin relevantti huomio: tietokoneella voi istua monessa paikassa. Ehkä käsillä oleva globaalin talouden eksternaalinen kriisi muuttaakin tietokoneella tehtävän työn kulttuuria tai jopa konseptia. Näitä spekuloidaan sitten myöhemmin, jos planeetalla enää elämää on.

Business concept. Business people discussing the charts and graphs showing the results of their successful teamwork. Selective focus.

Täysin toinen aiheensa, se varsinainen ärtymyksen ja jopa suoranaisen suuttumuksen aiheensa on lastenkirjallisuuden piirtämä työelämänarratiivi. Se, missä työ on sitä, mitä se nyky-yhteiskunnassa on lähinnä ammatillisen koulutuksen näkökulmasta: sinulla on tietty asema, johon liittyy tietty fyysinen ja selkeä, lapsenkin ymmärtämä suorite, ja ennen kaikkea tunnuksenomainen vaatetus.

Huomioimatta on jäänyt se, kuinka esimerkiksi sinällään mainion Tatu ja Patu Työn Touhussa -lastenkirjan värikkäästi esittelemistä työtehtävistä itse asiassa toimistotyöntekijä edustaa sitä, mistä toisaalla käytetyssä retoriikassa lähes eksplisiittisesti puhutaan, kun puhutaan töistä. Ihmiset eivät ole Palomiehiä Tai Kokkeja Tai Puutarhureita. Ihmiset tekevät kaiken maailman yrityksissä ja firmoissa ja hallinnoissa ja järjestöissä suunnittelua ja ovat asiantuntijoita ja vanhempia asiantuntijoita ja sihteereitä ja hallinnoitsijoita ja nuorempia asiantuntijoita ja suunnittelunsuunnittelijoita ja päälliköitä ja sihteereitä ja esimiehiä ja vastaavia ja suunnittelevat ja hallinnoivat ja vastaavat ja raportoivat ja laskevat ja vastaavat ja raportoivat ja laskevat ja suunnittelevat ja raportoivat ja ja ja. En vieläkään ymmärrä tätä kuviota, joten ei ihme että lapsille uskotellaan maailman olevan niin yksinkertainen.

Occupations Career Employment Recruitment Position Concept

Joka tapauksessa, kaiken kaikkiaan, summa summarum ja niin edelleen. Lopettakaa puhuminen ”työstä” ja ”työelämästä” jonkinlaisena määrittelyn mahdollistavana monoliittina. Se on paikallaan korkeintaan silloin, kun puhutaan puhtaasta taloudellisesta arvosta, joka sallii kaiken sullomisen yhteen ainoaan kategoriaan, vaikka sekään ei tietenkään ole missään määrin realistista, sillä ei ole lainkaan säännöllistä, lasketaanko työsuorite taloudellista arvoa tuottavaksi vai ei.

Kun puhutte tai yritätte puhua ”työstä”, antakaa edes jotakin alustavia määreitä, sillä monoliittia nimeltä työ tai työelämä ei ole olemassa. Etätyötä voidaan tehdä, jos työ on tietokoneella istumista. Edelleen on monenlaista työtä kaikkialla, vaikka eläisimme lockdownissa. Mutta harhaanjohtava retoriikka lopetettakoon. Ja vielä erityisesti siksi, että termi tarkoittaa eri konteksteissa ja eri ikäryhmille opetettuna täysin eri asioita.

 

Kuvat: freepik.com