Suosittelen kirjaa: Finanssikirous

Tällä kertaa suosittelen vain yhtä kirjaa. Se on niin merkittävä, että ansaitsee oman artikkelinsa, ansaitsee pidemmän perehtymisensä ja ennen kaikkia ansaitsisi tulla aivan jokaisen lukemaksi.

Aikaisemmat kirjasuositukseni voit lukea täältä: Suosittelen kirjojaSuosittelen kirjoja 2

Finanssikirous. Miten kansainväliset rahoitusmarkkinat tekevät meistä kaikista köyhempiä

Kirjoittaja: Nicholas Shaxson
Suomentaja: Mari Janatuinen ja Laura Kalmukoski
Julkaistu: 2019
Julkaisija: Into
Kategoria: Perusteellinen, journalismityyppinen tietokirja

 

”Tarvitsemme uuden kansalaisliikkeen kaatamaan korruptoituneen status quon. Taloutemme romahti jo kerran, kun pankit kasvoivat niin suuriksi, ettei niiden voinut antaa kaatua. Miten kilpailulainsäätäjämme ovat voineet antaa näiden pankkien kasvaa vielä suuremmiksi kriisin jälkeen? Miksei neljää suurta tilintarkastusfirmaa ole hajotettu niin, että päästäisiin eroon eturistiriidoista? Miksei teknologiamonopoleja kuten Amazonia, Googlea ja Facebookia säännellä tehokkaasti? Miksi niiden annetaan viedä mainostulot media-alan yhtiöiltä ja muilta, jotka tuottavat ahkerasti niille tärkeää sisältöä ja sitten kanavoida voitot veroparatiiseihin? Miksi sallitaan ”välittäjämonopolit”, joissa vaikutusvaltaiset toimijat asettuvat maailmanlaajuisten toimitusketjujen tärkeisiin pullonkauloihin ja louhivat vaurautta kaikilta verkoston toimijoilta, kuten Veblenin kärpäsiä syövät rupikonnat? Muutoksen aikaansaaminen on tässäkin asiassa vaikeaa – mutta ilman järjestäytynyttä vastaliikettä se on mahdotonta.”

 

Finanssikirous on juuri sellainen kirja, joka kaikkien tulisi globaalin yhteiskuntamme ymmärtämiseksi lukea. Tunnettu brittiläinen taloustoimittaja Nicholas Shaxson avaa lähes neljänsadan sivun verran erittäin yksityiskohtaisesti läpimädän maailmamme perusrakenteita. Jo aikaisemmin Shaxson on kirjottanut veroparatiiseista (Aarresaaret on lukulistalla seuraavaksi), mutta Finanssikirouksessa tarkastelunäkökulma on laajempi. Kun katsomme koko globaalia finanssijärjestelmää, on se kehyksenä myös verokeinottelulle. Eivätkä veroparatiisit tai muutkaan yksittäiset tekijät ole sinällään ykkösvihollinen, vaan mätä järjestelmä on paljon laajempi. Paljon, paljon, paljon laajempi.

Shaxsonin teos on – niin kulunut kuin kielikuva onkin – kuin pitkä ja perusteellinen tutkimusmatka. Kerros kerrokselta, luku luvulta se etenee syvemmälle. Liikkeelle lähdetään lähihistoriasta, aatteista ja ajattelijoista, ja luku toisensa jälkeen edetään yhä syvemmälle finanssijärjestelmämme kurimukseen. Läpi käydään niin uusliberalismin hengen viriäminen 70-luvulta alkaen, epäonnistuva antitrusti-lainsäädäntö, Lontoo City kaikessa kauheudessaan, omaisuudensuojelubisnes, veroparatiisit, pääomasijoittaminen kuin epäonnistunut kolmannen tien politiikkakin. Kerronta on rikasta ja journalisminkaltaista, teos on kuin yksi pitkä reportaasi. Lähes jokainen luku päättyy seuraavan ennakointiin. Juuri kun lukija on pöyristyneenä tankannut sivukaupalla luvullisen kerrontaa karmivasta epäkohdasta, lupailee Shaxson että jotakin vielä pahempaa on tulossa. Ja uusi luku alkaa entistä häiriintyneemmän systeemin kuvauksella, joka heittää yhä uusia kierroksia ja murentaa lukija-paran jo murentuneen uskon yhteiskuntaamme entistäkin perusteellisemmin.

Tärkeintä kirjassa on sen rooli sen osoittajana, missä todelliset viholliset ovat. Vihollisella viittaan ensinnäkin esimerkiksi konkreettisen ilmasto- ja biodiversiteettikriisimme aiheuttajiin. Toisaalta viitaan abstraktimmin vihollisuutta nimeävään yhteiskuntakritiikkiin, ja lukemattomiin erilaisin tahoihin, jotka kamppailevat jotakin epäkohtaa vastaan.

Tähän teos antaa erinomaisesti perspektiiviä. Olo on suorastaan huijattu – usein aivan konkreettisesti huijattu. Tuhannet ja miljoonat edistyksellisenä itseään pitävät kamppailevat kulttuurisotamaisesti väärinä pitämiään aatteita vastaan, samalla kun suuret megakorporaatiot ja finanssimaailman jätit kirjaimellisesti ohjaavat toimintaa. Vasemmisto, jonka aikoinaan tuli ajaa radikaaliakin yhteiskunnallista tasa-arvoa, ihmisoikeuksia ja vapautta, on epäonnistujista suurimpia. Mainio esimerkki tästä on niin kutsuttu kolmannen tien politiikka (Luku 5). Kuten Shaxson kirjoittaa

”Kolmas tie oli kuitenkin alun perinkin offshore-malli, resepti, jolla maat tekevät itsessään käytännössä veroparatiiseja pärjätäkseen rajuilla, globalisoituneilla vesillä. Tätä mallia ajoi puolestaan kilpailukykyagenda, ajatus tai ideologia, jonka mukaan maiden on oltava ”avoimia yritystoiminnalle”, houkuteltava jatkuvasti kannustimilla suuria monikansallisia yrityksiä ja pankkeja ja juuretonta globaalia rahaa -veroleikkauksia, rahoitusalan sääntelyn purkamista, rikoksien katsomista läpi sormien.”

 

Shaxson keskittyy Britanniaan jossa muutokset ovat olleet mahdollisesti rajuimpia, mutta sama vasemmiston ja vasemmistolaisina itseään pitävien kriisi on havaittavissa kaikkialla, myös Suomessa. Vasemmistosta on tullut lillukanvarsiin keskittyvä ”ideologinen vasemmisto” joka tanssii onnellisesti globaalin pääoman pillin mukaan. Kilpailukyvyn käsite, jota Shaxson nimittää suoraan ”jallittamisen välineeksi” on iskostunut meilläkin syvälle täysin kyseenalaistamattomaan politiikan ytimeen. Se halkaisee meilläkin poliittista kenttää vasemmistosta oikeistopopulisteihin, eikä sen edessä nähdä vaihtoehtoja.

”Kansallinen kilpailukyky tarkoittaa kilpailukykyagendassa sitä, että vaurautta puristetaan talouden köyhemmistä, pienemmistä, vähemmän liikkuvista elementeistä ja se ojennetaan suuremmille, liikkuvammille globaaleille toimijoille, niin että ne voivat kilpailla maailmannäyttämöllä. Se on myös kone, joka tuottaa rikollisuutta ja väärinkäyttöä.”

 

Koko politiikan kehys on ennalta saneltu ja vaihtoehdoton – ja mikä pahinta – se vaikuttaa kelpaavan ihmisille erinomaisesti, onhan heidät usutettu luulemaan, että todelliset ongelmat ovat jossakin muualla. Että todelliset ongelmat olisivat esimerkiksi rasismi ja seksismi nimenomaan yksilön psyykeeseen iskostettuina perusominaisuuksina, joista on pyrittävä eroon tiedostamalla etuoikeuksiaan ja varomalla väärien sanojen käyttämistä. Että esimerkiksi vasemmistolaishenkisten merkittävin yhteiskunnallinen taistelu olisi valkoisuusnormien purkamista taiteessa, transfobisen kielen osoittamista puheissa ja mainoskuvien representaation tarkkailua. Että julistamalla itsensä ties miksi -istiksi milloinkin, olisi suuri yhteiskunnallinen taistelija. Ehkä osuvimpia tähän liittyviä kohtia koko teoksessa on kuvaus Hillary Clintonin vaalikampanjapuheesta vuodelta 2016. Clinton on tietenkin kaikkea muuta kuin feministinen ikoni, mutta hänen puheensa edustaa laajemmin koko sitä poliittista keskustelun kenttää, joka pitkälti heidän piiriinsä on omaksuttu

””Jos me pilkkoisimme isot pankit huomenna osiin”, hän huusi, ”lopettaisiko se rasismin?”

”Ei!” yleisö vastasi.

”Lopettaisiko se seksismin?”

”Ei!”

Ja näin hän jatkoi, innosti yleisöä isoa pankkeja puoltavalla viestillä, joka oli puettu joksikin ihan muuksi”

 

Teoksen lukemisen jälkeen ei ole epäselvyyttä, mistä kaikki paha johtuu. Globaali finanssijärjestelmä, jonka ytimenä on Lontoon Cityn kaltaiset paikat, on röyhkeydessään ja häikäilemättömyydessään kaikkialle lonkeronsa ulottava kurimus. Maiden hallitukset ovat sen otteessa, mitä esimerkiksi kyseenalaistamaton kilpailukyky-ajattelu korostaa. Pelkästään esimerkiksi varainhoitoala syö paitsi miljardisummia, myös valtavasti ”henkistä pääomaa”, sukupolviemme lahjakkaimpia ihmisiä, jotka esimerkiksi ilmastoa pelastavan teknologian kehittämisen sijaan käyttävät kaiken energiansa sen pohtimiseen, miten suurten omistajien varat saadaan piilotettua verotukselta ja muulta ikävältä mahdollisimman hyvin. On kokonaisia valtioita, kuten veroparatiisina tunnettu Cookinsaaret, joiden lainsäädäntö on käytännössä suurkorporaatioiden kirjoittamaa. Nämä korporaatiot – tämä finanssijärjestelmä, on kolonisoinut aivan koko maapallon, jota se käyttää temmellyskenttänään vapaasti ja häikäilemättömästi. Paitsi jo mainittu esimerkki ilmastokriisistä ja luonnon riistämisestä, riistäminen ulottuu myös yksilön arjelle vielä läheisempiin kohteisiin. Luvussa 9 Shaxson kertoo koskettavaa tarinaa brittiläisistä kotihoitajista, joilla ei ole riittävästi aikaa eikä resursseja hoitaa asiakkaitaan. Yrityksen, jossa he työskentelevät, omistaa yli seitsenkerroksinen yritystorni erilaisia Capital Partnersseja tytär- ja emoyhtiöineen. Häikäilemätön pääomasijoittaminen, joka kasvattaa kansallista kilpailukykyä ja varallisuutta, saa yksilöiden tasolla aikaan vain sairautta ja kärsimystä. Tarinallinen esimerkki tulee lähelle ja koskettaa lukijaa, mutta on vain haiseva hippunen, kompostikikkare, koko suuresta mädästä systeemistä.

Kaiken keskellä on surullista ymmärtää, kuinka pihalla monet yhteiskuntakriittisenä itseään pitävät ovat. Tiedostavien henkilöiden pahin uhka yhteiskunnallemme on olevinaan esimerkiksi satunnaishenkilöiden pienpuoluepelleilyt. Ikään kuin fasismilla flirttaileva maalaisjeppe olisi pahempi uhka kuin ympäristömme tuhoavan suurpääoman kanssa flirttaileva vallassa oleva hallitus. Toisaalta, myös toisenlaisen ”syvän pään” yhteiskuntakriittiset ovat pahasti hakoteillä. Globaali eliitti, joka hallitsee maailmaa salaliitossa ja sanelee käskyt ei edes ole kaukaa haettu teoria. Mutta se ei asu tunneleissa tai syö lapsia, vaan koostuu täysin laillisten finanssiyhtiöiden, suurpääoman, megakorporaatioiden verkostosta. Laillisen, koska he kirjaimellisesti saavat lain taipumaan edessään puolelleen. Rokotekriittisetkin luulevat löytäneensä viisauden siitä, että lääkeyhtiöt hallitsevat maailmaa ja rokottaminen on hallinnan tapa, vaikka maailmaa hallitsevat laajasti kaikki suuret yhtiöt, eivätkä heidän aseensa ole rokotteet vaan aivan tavallinen laillinen yritystoiminta ja politiikka, jossa jokainen meistä on valjastettu palvelemaan vain suurpääoman kasvattamisen etua. Mitä salaliittoihin sinällään tulee, niitäkin ehdottomasti on. Mutta ne eivät koostu juutalaisista tai vapaamuurareista, vaan varakkaista, menestyneistä ja taitavista liikemiehistä ja konsulteista jotka yhteistoimin piilottelevat massiivisia varojaan pois verotuksen ulottuvilta ja ujuttavat mieleisensä lainsäädäntöhankkeet läpi.

Minä luin teoksen maallikkona. Sellaisena, jonka taloustietämys ulottuu omaksi iloksi luettuun runsaaseen kirjallisuuteen. Tietämättömyyteni paistanee nytkin läpi, puhunhan vain ”suurpääomasta” ja ”finanssijärjestelmästä”, vaikka teos vilisi kyllä yksityiskohtaista käsitteistöä holding-yhtiöstä offshore-alueeseen ja trustista pääomasijoitusyhtiöön. Minun päällimmäinen kokemukseni teoksesta on joka tapauksessa laajempi oivallus siitä, kuinka maailmamme oikeasti toimii. Se on ymmärrys siitä, miksi kaikki, aina ilmastokriisistä ihmisten väliseen eriarvoisuuteen, rasismiin ja syrjintään on niin pielessä. Se on ymmärrys siitä, missä todelliset mädät rakenteet piilevät. Mutta, voi olla, että teos ei tarjoa mitään uutta poliittisen talouden tutkimukseen, kansantaloustieteeseen tai maailmanpolitiikan tutkimukseen perehtyneille. Voi olla, että minun, maallikon, hehkuttama sisältö on sellaista, jonka asiaan perehtynyt tutkija ohittaisi olankohautuksella ja toteaisi, että kyllä kaikki tämä tiedettiin jo. Ja voi olla, että havaintoni siitä, missä todellinen vihollinen piilee, on niin nähty että juuri sen vuoksi on alettu kiinnittää huomiota sellaiseen mitä kutsun lillukanvarsiksi. En kuitenkaan haluaisi ajatella näin, sillä teos paljastaa myös konkreettisen vaikuttamisketjun jossa kansalaisten huomio tietoisesti käännetään pois. Asiantuntijat myöhemmin asiaa avatkoon.

Jos moitittavaa teoksesta haluaa löytää, se on yksityiskohtien ja ylipäätänsä tiedon valtavan suuri määrä. Varsinkin kärsimättömämpi lukija saattaa ajatella, että eiköhän tämä jo riitä, asia tuli jo selväksi. Mutta toisaalta materiaalin runsaus on myös omanlaisensa kiero hyve. Kun paha ja pielessä oleva asia ei vain lopu kesken, lukija kuuluukin hukuttaa siihen. Jatkamalla jatkaa, sillä totuus todella on näin karmea.

Mainittakoon lopuksi vielä ajankohtaiseen tilanteeseen liittyvä pohdinta. Olisi hyvin mielenkiintoista lukea päivitetty lisäluku, jossa käsiteltäisiin sitä, kuinka pandemia-aika on vaikuttanut tämän ”ekosysteemin” toimintaan. Tai pikemminkin, millä röyhkeillä tavoilla jo valmiiksi röyhkeyksiä tekevät toimijat ovat hyötyneet ns. koronakriisistä. Rokotteiden patenttisuojilla rahastaminen, eli suora rahastaminen kriisin ja kärsimyksen pitkittämisellä, on ainakin yksi konkreettinen ja esilläkin ollut seikka. Mitenköhän muuten kriisiä käytetään hyväksi? Ainakin teknologiayhtiöt (etunenässä GAFAM[1]), joiden valta on jo ennestään kohtuuton, tanssivat riemusta kun ihmisten välinen vuorovaikutus muuttuu tarkoittamaan heidän palvelujensa käyttämistä. Normaalin elämän teeskentely ja hymisevä mukautuminen siihen, että elämä onkin todellisuudessa muutaman firman tuotteen käyttämistä näyttöpäätteellä, sataa aivan suoraan yhtiöiden laariin. Ja laitanpas vielä lopuksi foliohatun päähäni, näin, ottaen huomioon mitä kaikkea röyhkeää yhtiöt ovat jo tehneet ja millä kaikilla tavoilla ja käsitteillä huijanneet ja sumuttaneet, eikö olisikin erinomainen huijaus pyrkiä kaikin tavoin pidentämään kriisitietoisuuden kestoa? Ja esimerkiksi edistämään lockdownien kaltaisia, ihmisiä mahdollisimman paljon tiettyyn teknologiaan sitovia mutta taudin kannalta toissijaisia ja yleisen terveyden kannalta vain haitallisia toimenpiteitä? Ja… hyvä on, otetaanpas hattu pois. Ja toivotaan, että joku osaava tutkiva journalisti joskus tulevaisuudessa, jos sitä on, todella selvittäisi näiden suurinta valtaa käyttävien globaalien toimijoiden roolin ja toimet ns. pandemiakriisimme aikana.

 

 

[1] Google, Amazon, Facebook, Apple, Microsoft. Kts. Wikipediasta

Meidän on lakattava pelkäämästä toisiamme

Eilen, perjantaina 9.4.2021, hallitus julkaisi niin sanotun exit-strategiansa: ”Suuntaviivat covid-19-epidemiaan liittyvien rajoitustoimien ja -suositusten hallitulle purkamiselle”. Kuten mediassa on toisteltu jo jonkin aikaa, näkymä (historiallisen totalitaristisesta) nykytilanteesta pois on oltava. Tuon näkymän esittely, sekä itse julkaisu että siitä kirjoitetut uutisjutut, saivat kaltaiseni merkityksettömän kansalaisenkin pohtimaan sitä, miten nykyisestä tilanteesta todella pääsee pois.

Paikkoja avataan rajoituksin. Kokoontumisrajoituksia höllennetään. Ulkoharrastustoimintaa avataan osittain ja rajoitetusti. Turvavälisuositus voimassa toistaiseksi. Rajoitus voimassa. Oltava varovainen. Vältettävä. Varottava. Pelättävä.

Näkymä tulevasta keväästä, kesästä, syksystä ja elämästä vaikutti ensi lukemalta positiiviselta: poimihan katse sellaisia toivoa tuovia avainsanoja, kuten tapahtuma, ulkoharrastus ja yleisötilaisuudet. Tarkemmin pohdittuna tulevaisuus vaikuttaa kuitenkin edelleen toivottomalta. Vaikka rajoituksia lievennetään ja kevennetään, on tulevaisuuden näkymä edelleen samanlainen.

Kaikkea inhimillistä olemista tulee määrittämään fundamentaalinen, uuteen olemukseen sisäänrakennettu pelko.

Ihminen on uhka toiselle ihmiselle. Varottava, vaarallinen uhka. Ihmisen olemukseen sisäänrakennettu tuhoisuus on se, jonka ehdoilla Uusi Elämä sanellaan. Kaiken tekeminen perustuu siihen, että ohjaamme jatkuvasti räjähdysherkkiä ja myrkyllisiä tappokoneita, joiden kanssa meidän on oltava varuillamme. Vaikka meidän annettaisiinkin tehdä elämään kuuluvia pieniä asioita, niiden ehtona on sisäistetty ymmärrys omasta olemuksesta pysyvänä uhkatekijänä.

Se, mitä nyt haluan sanoa, on ettei mikään pandemia tai mikään poikkeustila voi olla ohi, ennen kuin lakkaa tila, jossa ihmiset lähtökohtaisesti pelkäävät toisiaan hysteerisesti.

Voidaan realistisesti todeta ihmisen todella olevan AINA uhka toiselle ihmiselle. Kun kaivetaan mukaan pienimmätkin tilastonrippeet siitä, kuka saattaa olla sarjamurhaaja, kenellä saattaa olla norovirus tai kuka saattaa olla vaikka tuntemattomien päälle käyvä raiskaaja, ei absoluuttisen sataprosenttisen turvallista tapaa olla toisten ihmisten ilmoilla ole olemassa. Ei ole milloinkaan ollut eikä tule milloinkaan olemaan.

Siitä huolimatta olemme pystyneet elämään yhteiseloa näihin päiviin saakka. Teemme joka päivä asioita, jotka eivät ole sataprosenttisen absoluuttisen turvallisia, sillä tämä on elävä maailma, ei matemaattinen simulaatio. Täällä mikään ei ole täydellistä ja varmaa, ja hienoimpien luonnontieteidenkin käytännön sovellutukset perustuvat korkeintaan erittäin suuriin todennäköisyyksiin. Absoluuttiseen puhtauteen pyrkiminen on kirjaimellisesti päättymätön prosessi, sillä sellainen tila on olemassa vain kuvitelmissa ja simulaatioissa.

Se, mitä nyt haluan sanoa, on ettemme voi perustaa elämäämme toisen ihmisen pelolle.

Miksi emme?

Koska ihmisen elämä on määritelmällisesti yhteistoimintaa. Koko käsitys rationaalisesta ja riippumattomasta individuaalista, autonomisesta homo economicuksesta on verrattain tuore länsimainen ilmiö.

Lähes kaikki ne kiinnepisteet, joilla elämäämme ja ympäristöämme sanoitamme ovat sosiaalisia konstruktioita. Instituutiot yliopistosta eduskuntaan, urheiluseurasta pörssiyritykseen ja oikeuslaitoksesta ammattiliittoon ovat perimmäiseltä olemukseltaan pelkkää ihmisten yhteistoimintaa. ”Perustuslakivaliokunta”, ”Helsingin yliopisto” tai ”Suomi” eivät ole mitenkään luonnollisesti olemassa, vaan ne ovat yhteistoimintamme keinotekoisia tekeleitä.

Lähes kaikki käsitteet ja rakenteet ympärillämme ovat lopulta redusoitavissa ihmisten väliseen kommunikaatioon ja toimintaan. Eduskuntakin – virallisuutensa ja arvokkuutensa vuoksi hyvä toistuva esimerkki – on lopulta määritelmällisesti puhekunta, parlamentti. Politiikan tekeminen, lainsäädäntö, on definitiivisesti ihmisten puhumista toisilleen.

Yritän tässä perustella sitä, millaista elämämme elämä on perustavanlaatuiselta luonteeltaan. Kuinka kaikki ympärillämme on yhteistoimintaa ja kuinka siksi käsitykset, jossa ihminen on toisesta peläten erossa pysyvä pelkäävä individuaali ovat totaalisen virheellisiä.

Teknologia-avusteinen yhteistoimintakin on häviävän tuore ilmiö ja lopulta vain teknisten välineiden samanaikaista käyttämistä yksinään. Videopuhelusovellusten kaltaiset hienot keksinnöt eivät juuri poikkea vuosituhannen alun innovaatiosta nimeltä tekstiviesti. (Lukekaa mitä Henrik Dettman kirjoittaa!) Yhteistoimintaa, sitä yhteistä elämää jota ihmisen elämä määritelmällisesti on, ei ole teknisten laitteiden käyttäminen yksilön menevissä kopeissa. Jos niin sanottu uuskieli yrittää väittää sitä sellaiseksi, kyse on vain valehtelusta.

Palataan hallituksen muistioon. Kuten sanoin, siinä rakennetaan kuva maailmasta, jossa kaikki on järjestettävä sen ehdolla, että ihminen on uhka. Sen sijaan, että uhka olisi esimerkiksi joidenkin levittämä tauti tai joidenkin väkivaltarikollisuus, uhkaavuus on sisäänkirjoitettu inhimilliseen olemukseen. Siitä on tehty jokaista perisynnin lailla määrittelevä ominaisuus. Juuri sinä olet uhka, juuri sinun ja sinua on varottava. Jos menet johonkin tapahtumasta kutsuttuun, pysy aktiivisesti erossa, turvavälin päässä kaikesta sillä sinussa asuu Pahuus.

Minun mielestäni – maallikon, ei epidemiologin, huom. huom. – koko koronahommassa ollaan menty ja jatketaan yhä edelleen mahdollisesti ikuisuuteen pahasti väärään suuntaan, kun keskiöön on nostettu ns. uhan eli taudin sijaan ihmisen olemus. Tosin kuin ohjeet, muistiot ja tiedotteet esittävät, jokainen meistä EI ole potentiaalinen vaarallisen viruksen kantaja. (Emme tietenkään puhu absoluuttisuudesta, sillä totta kai jokainen meistä on potentiaalinen vaikka mikä jos pienimmätkin todennäköisyydet lasketaan). Esimerkiksi yhtä tiettyä virusta, SARS-CoV-2, ei kanna käytännössä kukaan, joka asuu 99 % :ssa Suomen kunnista. Eikä kukaan, joka asuu omissa oloissaan, juuri näkemättä muita. Esimerkkinä minä, pienessä kunnassa yksin asuva henkilö, EN ole potentiaalinen pelättävä ko.viruksen kantaja.

On aivan sama, mitä ihminen yleisesti tekee. Esimerkiksi juuri tuon viruksen leviämiseen ei kirjaimellisesti vaikuta, miten väestö laajassa mittakaavassa toimii, millaisia arkisen olemisen toimia jokainen asukas jokaisessa kunnassa omaksuu. Siihen vaikuttaa, täysi itsestäänselvyys, se kuinka sairastuneet ihmiset toimivat. Henkilökohtaisen oman vaarallisuuden ja myrkyllisyyden tietoisuuden kasvattaminen on turhaa ja valheellista väestöllä laajasti, mutta mahdollisesti jopa edelleen puutteellista aivan oikeasti hengitystieinfektiota sairastavilla ihmisillä. Tänäänkin joku helsinkiläinen menee sukuloimaan tai töihin vaikka tuntee pientä nuhaa, pelkää mahdollisesti ansionmenetystä.

Siitä huolimatta strategioissa ja ohjeissa ei keskitytä siihen, kuinka sairastuneiden liikkumista ihmisten ilmoilla saataisiin vähennettyä, eikä pidetä uhkana joissakin ihmisissä olevaa tautia, vaan jokaisesta henkilöstä on tehty perisynninkantaja. Kontrollitoimet pyrkivät hallinnoimaan kaikkea ja jokaista niin voimakkaasti, että suorastaan unohtuu mistä alun perin oli kyse.

Voimmeko enää milloinkaan unohtaa tämän keinotekoisesti rakennetun pelon? Kävin tänään erään toisen asian tiimoilla kaikilla Itä-Lapin kuntien verkkosivuilla, ja lähes jokaisen etusivulla paistoivat tiedotteet siitä, kuinka on edelleen muistettava turvaväli ja kasvomaski.

Olemme siis ihan oikeasti tilanteessa, jossa rationaalisena toimintana nähdään se, että jossakin Pelkosenniemellä missä tautia ei ole ollut koskaan, ihmiset varovat toisiaan riskialttiina myrkkytynnyreinä. Ja se nähdään jollain tavalla jotakin edistäväksi.

Koko koronaviruksen ajatteleminen voitaisiin pian lopettaa. Me olemme saaneet tehtyä tätä elämäämme jo kymmeniä vuosia siten että keskuudessamme on sekä tartuntatauteja että ihmisiä, joille taudit ovat vaarallisia. Hieno keksintö rokotukset onneksi saavat aikaan sen, että riskiryhmään kuuluvien henkilöiden riski sairastua vakavasti ja kuolla pienenee erittäin merkittävästi. Ei siis ole kertakaikkisen mitään syytä edes kontrolloida juuri covid-19:ta leviämistä norojen, influenssien ja muiden vaarallisten tautien keskellä – puhumattakaan siitä että kontrolloitaisiin kaikkea inhimillistä olemista kaikkialla näin yleisesti pelkän kontrolloinnin vuoksi.

Exit-strategian konsepti on hyvä, mutta mikään ei lopu jos kaikki edelleen rakennetaan sille oletukselle, että uhka asuu ihmisyydessä kristillisen perisynnin tavoin.

Minä haluan nähdä ihmisten tekevän niitä asioita joita ovat elämässään yleisesti tehneet: urheilevan, tapaavan toisiaan, opiskelevan, sivistyvän, nauttivan kulttuurista, iloitsevan, auttavan toisiaan ja tekevän yhteistyötä ilman, että luulevat itseään ja toisiaan uhaksi.

Exit tapahtuu kun uhka ja vaara ymmärretään inhimillisestä olemuksesta irralliseksi, EI kristilliseksi perisynniksi. Se tapahtuu kun näemme toisemme ja kohtaamme. Se tapahtuu kun lakkaamme hysteerisesti pelkäämästä toisiamme.

 

 

Kuva: Technology vector created by studiogstock – www.freepik.com

Kunnianhimon puolesta, häkkielämää vastaan

 

Heidän maailmankuvassaan tavoiteltu yhteiskunta on kuin nautakarja parsinavetassaan.

 

Entä jos kaikki vain jää?

Tämä kauhistuttava, ahdistava ajatus tuli mieleeni ensimmäisen kerran joskus viime vuoden lopulla, ja on sittemmin kummitellut yhä useammin taka-alalla. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kauempana menneisyydessä on entisenlainen maailma.

Nyt kun pandemia-aika on mullistanut mullistukset, on yhä useammasta keinosta tullut ”uudeksi normaaliksi” nimetty viheliäinen uudisnormi, johon on – mikä masentavinta – totuttu. Asiat jotka vielä vuosi sitten olivat jotakin täysin uutta, mahdollisesti hankalaa, pelottavaa, epämääräistä ja ennen kaikkea väliaikaista, ovat ehtineet kulkea pikakelauksella kaikkien portaiden läpi ja muuttua tottumukseksi.

En puhu sinällään suurista ja merkittävistä asioista, vaan enimmäkseen ns. pikkuseikoista. Jotka on voitu ja voidaan jatkossakin vain jättää. ”Kuinka korona muuttaa työelämää pysyvästi” on kirjoitettu lehdissä jo monta kuukautta. Suuretkin yhtiöt luopuvat konttoreistaan, koska hei, eihän niitä enää tarvita. Jos kerran asetuimme ”kotitoimistoihimme”, ”etätöihin”, miksi emme voisi jäädä niihin? Helpompaahan se on. Yksinkertaisempaa, halvempaa, turvallisempaa.

”Tapahtuman” järjestäjän tarvitsee enää tuskin mainita, että termi tarkoittaakin nykyään reaaliaikaista videolähetystä tai videopalaveria. Ja vaikka olosuhteet paranisivat, miksi edes tehdä mitään muuta? Miksi enää kokoontua yhteen, kun voi istua tietokoneella ja painaa play? Valtavat toiminto- ja rituaalikasat liittyen esimerkiksi opiskeluun ja sen aloittamiseen on jo kertaalleen yksinkertaistettu videon katselemiseksi, miksi siis enää vaivautua tilojen varaamiseen, matkustamiseen, aikataulujen sovittamiseen ja kaikenlaiseen muuhun turhaan säätöön. Koska tämähän sujuu hyvin näin. Tämä voisi jäädä tavaksi. Pysyväksi.

Tämä voisi jäädä. Miksi enää mennä, matkustaa, tehdä, kohdata? Digitalisaatio avaa aivan uusia mahdollisuuksia, mistä etenkin teknologiayhtiöt ovat mielissään. ”Elämää” on mahdollista tehdä siten että se on tietokoneiden näppäinten painamista mutta siitä käytetään silti samoja nimityksiä kuin ennenkin. Miksi enää koskaan nousisimme sohviltamme? Miksi tekisimme enää mitään?

Miksi tekisimme enää koskaan mitään? Tekeminen saattaa aiheuttaa vaivaa sekä riskejä. Miksi elämämme olisi jotakin muuta, kuin näiden kahden asian, vaivan ja riskin, minimoimista?

 

Tavoiteltu tulevaisuus?

 

Tämän tekstin on tarkoitus käsitellä edellisen vastaväitettä. Sitä, miksi meidän olisi tehtävä mitään.

Eräällä yhteiskuntapolitiikan kurssilla sain luettavakseni suomalaisen artikkelin, joka käsitteli sekä globaalia että kotimaista ruoka-apua. Artikkelin kirjoittaja Tiina Silvasti esittelee monenlaisia aiheeseen liittyviä moraalisia ongelmia. Loppupuolella Silvasti käy läpi neljä huomiota siitä, miksi vauraiden maiden (kuten USA, Kanada, Suomi) ruoka-apu on moraalinen ongelma. Neljäs huomio on erityisen tärkeä, mielestäni tärkein. Vaikka sitä voidaan pitää itsestään selvänä, esittää se tärkeän periaatteen, jonka soisi johtavan yhteiskunnallista ajattelua laajemmin.

Huomioon keskittäminen nälkään, Silvasti kirjoittaa, suuntaa poliittista mielenkiintoa pois muista sosiaalisista ongelmista. Nykyaikana länsimainen yhteiskunta, jossa kukaan ei näänny nälkään, ei ole riittävä yhteiskunnallinen päämäärä. Tavoitteet tulee asettaa korkeammalle. Meillä on yhteiskuntana mahdollisuus ja oikeus vaatia itseltämme, toisiltamme ja ympäristöltämme enemmän. Kuoleman välttäminen, hengissä säilyminen ei ole riittävä yhteiskunnallinen päämäärä, ja tämä on lupa todeta. Elämämme saa olla enemmän, sen kuuluu olla enemmän, näemme yhteiskunnallisena velvollisuutena, jota ilmentää esimerkiksi ihmis- ja perusoikeuksien julistuksemme sekä lainsäädäntömme, että se on enemmän.

Kaikenlaisen vähättelyn sijaan meidän tulisi olla tästä ylpeitä.

Edelleen tyypillinen argumentti suomalaisessa yhteiskunnan ajankohtaisia ongelmia käsittelevässä keskustelussa on sota- ja pula-aikoihin vetoaminen. On suorastaan meemi, kuinka vanha jäärä tulee tilittämään paremmasta elämästä haaveileville nuorille, kuinka omassa nuoruudessaan joutui hiihtämään kouluun viisikymmentä kilometriä suuntaansa kesät talvet ja molempiin suuntiin oli vastatuuli ja ylämäki. Huomio kuin huomiokin voidaan tyrmätä toteamalla, että isoisillänne oli rintamalla paljon kurjempaa. Koska sodistakin selvittiin, nyt kuuluu selvitä mistä vain, ja kaikki kritiikki on turhaa, heikkojen nykynuorten valitusta!

Sota-aikoihin viittaava retoriikka on jälleen nostellut päätään viimeisten kuukausien aikana. Vähintään omasta lapsuudesta, olisi se sitten 70- tai 90-luvulla, muistutetaan ja kerrotaan kuinka se oli paljon karumpaa kuin nykykakaroiden hemmoteltu elämä.

Pandemia aika on mullistanut ja kääntänyt päälaelleen suhdettamme tavoiteltuun elämään. On unohdettu se, kuinka naurettavaa ja tuloksetonta on jatkuva ”kyllä ennen oli paljon rankempaa!” -retoriikka on ja tehty siitä uutta poliittista valtavirtaa.

Elämä, joka ennen oli monisisältöinen käsite kaikkine aspekteineen, on typistetty riskin ja vaivan välttämiseksi. Elossa pysymiseksi. Toinen toistaan järkevämpien tahojen puheenvuoroissa kuuluu taantunut käsitys siitä, kuinka ainoa yhteiskunnallinen tavoite on, ettei kukaan kuole tiettyyn tautiin. Tämän käsityksen kanssa he voivat patsastella kuin Silvastin artikkelin omaa hyveellisyyttään korostavat amerikkalaiset ruoka-aputoimijat, vaikka heidän ”tavoittelemansa maailma” on absoluuttinen minimi ja sellaisenaan surullinen häkkiversio kaikesta siitä mistä muuten puhumme.

Heidän maailmankuvassaan tavoiteltava yhteiskunta on kuin nautakarja parsinavetassaan, jossa jokaisen eteen kyllä tuodaan ruoka ja juoma, niin että hengissä pysyvät. Maailma, jossa ainoana tavoitteena on, ettei kukaan kuole nälkään tai koronaan, näyttäisi täydellisimmillään siltä, että jokainen on suljettu yksin automatisoituun selliin, ikuisesti. Oven raosta tulee ruoka, ketään muuta ei kohdata. Milloinkaan. Kukaan ei kuole nälkään, kukaan ei kuole tartuntatautiin, turvallisuus ja vaivannäön minimointi ovat absoluuttisessa huipussaan.

Miksi tämä ei kelpaa? Moni osaisi varmaan itsekin vastata: koska sellainen elämä ei ole riittävää elämää. Me haluamme enemmän.

Yhteiskuntaa ei kuulu rakentaa absoluuttisen minimin varaan. Me ansaitsemme paljon enemmän, hyvän elämän ja tavoiteltavan yhteiskunnan kriteerit ovat paljon korkeammalla. Me voimme tavoitella vaikka mitä hyvää, merkityksellisyyttä, läheisiä suhteita, kulttuuria, itsensä toteuttamista, ystävyyttä, taidetta, elämyksellisyyttä… Kuka näin väittää? Minä väitän, se on minun tekstini keskeisin väite! Minä haluan, että yhteiskuntamme tavoittelee enemmän. Haluan, että olemme ylpeitä kehityksestämme ja globaalista positiostamme, antamatta sen jarruttaa että jossakin on ja joskus oli asiat huonommin.

Jossakin on asiat aina huonommin. Yhteiskunnan tai yhteisön rakentamisen tapa, joka perustuu huonommuudella kilvoitteluun, ei ole yleisyydestään huolimatta kestävä. Lähes minkä tahansa ehdotuksen voi tyrmätä sillä, että jossain muualla on tai joskus ennen oli asiat vielä huonommin. Esimerkiksi kohtuuttomista ”pandemiantorjuntatoimenpiteistä” on suomalaisen turha valittaa, sillä Ranskassa tai Hollannissa rajoitetaan ihmisten liikkumista poliisivoimin, sakoin ja voimakeinoin. Meidän tulisi siis olla tyytyväisiä! Jostain syystä samat mediat, jotka vastaavia vertailujuttuja tekevät, eivät kuitenkaan vähättele esimerkiksi suomalaista seksuaalista ahdistelua, sillä Intiassa ja Lähi-Idässä naisia raiskataan joka päivä ja paljon pahemmin! Meidän tulisi siis olla tyytyväisiä mitättömiin kourimisiin, turhanpäiväisista huoritteluista puhumattakaan. Olla vain ja sietää! Ja entäs lasten oikeudet? Kyllä pitäisi piiskaa saada antaa kun muissa maissa lapset joutuvat pakkotöihin, mikä on paljon pahempi.

Lienee selvää, että edellisen kaltainen retoriikka ja tapa rakentaa yhteiskunnan periaatteita on vaarallinen tie, jolle emme halua. Niinpä meidän ei tule antaa sille tuumaakaan myöskään missään pandemian mukanaan tuomaa totalitarismia tai ylipäätänsä vain huonoa hallintoa kritisoivassa keskustelussa. Olemme sivistynyt ja arvokas demokratia, tunnustamme valtavan määrän ihmisen perusoikeuksia, tavoitteemme ovat yleviä ja kunnianhimoisia ja hyvä niin. Älkäämme siis taantuko! Jos esimerkiksi vailla aitoa, järkevää syytä keskeytetty harrastus on vaarassa syrjäyttää lapsia, on se otettava vakavasti, ja oltava ylpeitä siitä, miten korkealla yhteisessä arvomaailmassamme on lasten syrjäytymättömyys ja miten hyvässä tilassa olemmekaan, kun näemme lapsillamme muitakin oikeuksia kuin ravinnon saamisen. Näemme lapsillamme vaikka mitä oikeuksia merkityksellisestä elämästä ihmissuhteisiin, itsenäisyyteen ja hyvään koulutukseen. Ei muodostaa siitä kilpajuoksua pohjalle ja aloittaa luentoa siitä, miten kyllä ennen pärjättiin ilman harrastuksia, ja isoisä oli rintamalla, ja koulumatkakin hiihdettiin viisikymmentä kilometriä molempiin suuntiin vastatuuleen ja ylämäkeen.

 

 

Mitä pidempään pandemia-aikaa on kestänyt, sitä kauemmaksi olemme liikkuneet mahdollisista ylevistä tavoitteistamme, sitä vahvemmin hyvä elämä on jäänyt hengissä pysymisen sinnittelemiseen. Tämä on paitsi turvallisempaa, myös vaivattomampaa.

Peräänkuulutan kunnianhimoa. Meidän tulee tehdä asioita, vaikka ne vaatisivat hieman vaivaa, vaikka sohvalle ja tietokoneen ääreen jääminen olisi kaikin tavoin helpompaa, vaivattomampaa ja lisäksi vielä turvallisempaa. Meidän tulee jatkaa arvokkaita asioita kohti kulkemista niin kuin silloin ennen, koska pystymme siihen. Meidän ei tule alistua helppouteen, meidän ei tule alistua helppouden ja turvallisuuden, riskien ja vaivan minimoinnin ympärillä pyörivään mitättömään häkkielämään. Olemme kerran jo päässeet korkeammalle, mitä kaikkea yhteiskunnassamme onkaan! Miten paljon muutakin jo suorastaan lakiin kirjoitettuna, kuin pelkkä riskien ja vaivan minimointi. Me siis todella haluamme enemmän, en vain minä, vaan me.

”Tarvitaan rohkeutta ja viitseliäisyyttä” sanoi urheilumanageri Harri Halme. (Yle 18.1.21) Tärkeitä asioita ei tulisi jättää tekemättä vain koska se on helpointa. Esimerkkinä lasten urheilu kilpailuineen ja tapahtumineen, mikä oli kyseisen keskustelun keskiössä. Sitä voidaan tehdä. Sitä tehdään koko ajan, ja se onnistuu. Vaikka pinnallinen reaktio olisi kieltää se vaarallisena, vaikka helpompaa olisi vain lopettaa ja perua kaikki, sitä todella voidaan tehdä, kuuluu tehdä ja pitää tehdä. Se on osa elämäämme laajemmin, ennen kaikkea lasten elämää, korvaamaton osa montaa tuhatta pientä kohtaloa. Niin korkealla yhteiskuntamme on että se tunnustaa tämän, ettei se näe lapsia vain ruokittavana nautakarjana turvallisessa navetassaan, vaan tunnustaa elämän kokonaisvaltaisen arvon ja rikkauden.

Meidän tulee tehdä asioita, vaikka ne vaikuttaisivat pinnallisella ensireaktiolla vaarallisilta ja hurjilta, vaikka vaistot neuvoisivat kieltämään ne varmuuden vuoksi. Elämä, jossa päätökset perustuvat pelkkiin vaistomaisiin reaktioihin ja fiilikseen, on suppea, köyhä, kurinalainen ja rajattu häkkielämä. Aluksi voi kauhistuttaa, mutta kun pysähdymme kuuntelemaan ja miettimään, käymään täysin yksinkertaisia tosiasioita läpi, huomaamme että voimmekin tehdä ja saavuttaa vaikka mitä.

Reaktioiden varassa kauhisteluun haksahtavat monet toimittajat. Täydellinen esimerkki oli Harri Halmeen samaisessa ohjelmassa esittämä kertomus viime kesän Paavo Nurmi -Gamesista. Ne siis järjestettiin, todella järjestettiin Suomen Turussa ja mukana oli huippuyleisurheilijoita yli kahdestakymmenestä maasta. ”Turvajärjestelyt” olivat suorastaan liiankin massiiviset, ja jokainen urheilija ja toimihenkilö oli testattu viruksen varalta moneen kertaan. Paikalla oli yleisöä hurraamassa. Miltä kuulostaa? Moni ajatellee samoin kuin viestintäpäällikkö Halmeelle kisapäivän aamuna soittanut toimittaja, joka hämmästeli, onko heillä muka oikeasti kahdenkymmenenneljän maan urheilijat Suomessa. Halme kertoi säikähtäneensä, tiesikö toimittaja jostakin aivan uudesta käänteestä? Mutta ei tiennyt, hän oli vain epäuskoinen, sillä tilanne kuulosti niin pahalta, koska se oli pinnallinen reaktio, tunnetila, fiilis. Mutta kisajärjestelyt todella olivat hyvät ja toimivat. Moisille tunnetiloille ei ollut syytä. Kisat vedettiin läpi onnellisesti vailla liiallista riskiä.

Minäkin olen sortunut samanlaiseen, hätiköityjen päätöksen tekemiseen pinnallisten ensireaktioiden varassa. Eräänä kesänä, vetäessäni isompien, jo uimataitoisten lasten uimakoulua, meillä oli viimeisen kerran kunniaksi spesiaaliohjelma. Lapset saisivat mennä kaikkiin muihin altaisiin ja tehdä mitä halusivat, kunhan noudattaisivat hallin sääntöjä. Olin jo topakasti sanomassa, että ei kuitenkaan hyppyaltaaseen, sehän on viisi metriä syvä ja tornit korkeita. Kokeneempi ohjaajaparini kuitenkin totesi vielä topakammin, miksi ei, hehän ovat jo uimataitoisia? Ja todella, miksi ei! Menimme myös hyppyaltaaseen, jossa tietenkin vahdimme toimintaa. Lapset hyppivät iloisena ponnahduslaudalta, uskaliaimmat kapusivat kolmeen metriin. Heillä oli hauskaa, hauskempaa kuin koskaan. Miksi ihmeessä ei? Olin nöyryyttävän ensireaktion uhri, ”hyppyallas” ja ”viisi metriä” kuulostivat hurjalta ja vaaralliselta, mutta lähempi tilanteeseen tutustuminen osoitti huolen turhaksi. Uimataitoiset lapset, vastuulliset valvojat, altaan selkeät säännöt. Hienoja asioita todella voi tehdä, kun ajattelee nenäänsä pidemmälle.

Peräänkuulutan ajattelua. Miettimistä. Harkitsemista. Päätösten tekemistä muidenkin seikkojen kuin ensireaktion perusteella. Niidenkin asioiden pohtimista, jotka kuulostavat vaikka kuinka pahalta. Sen sijaan että nojaisimme epämääräiseen ”yleiseen periaatteeseen” tulee meidän mennä jokaiseen tilanteeseen ja katsoa aitoja, vallitsevia asianlaitoja. ”Hyppyallas” kuulostaa vaaralliselta, mutta kun todella käymme tilanteen läpi kyvykkäine ohjaajineen, valvojineen, altaan järjestelyineen ja taitavine lapsineen, huomaamme ettei huoleen ole syytä. ”Urheilukisat pandemian keskellä” kuulostavat yhtä lailla vaaralliselta, mutta jälleen voimme mennä tosiasioihin, kuten todistetusti virusvapaiden ihmisten osallistuminen, toiminta jossa pitkäkestoisia lähikontakteja ei synny ja mikä tärkeintä: ylipäätänsä se tärkein tosiasia, ettei koko tautia alueella ole.

On nostettava päätään helsinkiläisen tietokoneensa ääreltä ja mentävä aitojen ihmisten aidon elämän luokse, mentävä konkreettisesti maakuntiin. Huomattava ettei ihmisten elämä ole uutisia, bittejä ja tilastoja, vaan jokapäiväistä toimintaa myös nyt. Ei ajateltava, mitä tuntuisi oikealta tehdä, mikä tuntuisi ja kuulostaisi vähiten vaaralliselta, vaan aivan oikeasti katsottava, mitä esimerkiksi pihtiputaalaisen yleisurheiluseuran junioriryhmä tai kuusamolainen hiihtoseura voi juuri nyt tehdä ja mitä se tekee. Ja antaa sen tehdä, sillä juuri se on arvokasta elämäämme.

 

Peräänkuulutan kunnianhimoa, enemmän sen korostamista ja ylistämistä, kuinka hyviä ja hienoja olemmekaan ja kuinka meillä on kaikki oikeudet elää hyvää ja rikasta elämää. Tämä puhe ei saa olla varattu vain Jari Ehrnrootille ja muille oikeistolaisille. Niin epäseksikästä kuin se posthumanistisen ajattelun ajassamme onkin, tulee meidän ylpeinä korostaa sitä, kuinka emme ole vain eläimiä, kuinka elämämme ja olomme ei ole vain ravinnon hankkimista ja suojassa pysymistä. Haluamme ja saamme haluta merkityksellisyyttä, itsemme toteuttamista, yhteenkuuluvuutta, ystävyyttä, menestymistä, elämyksiä, taidetta, kokemuksia, tavoitteidemme tavoittelua, kirjallisuutta, uuden oppimista, rakkautta.

Kunnianhimoisesti tavoitelkaamme tätä. Jos olemme tälle tasolle päässeet, älkäämme väkisin hinkuko sieltä alas. Riemuitkaamme elämämme kokonaisvaltaisuudesta, riemuitkaamme siitä, ettemme ole turvallisesti ja riskittömästi häkeissämme täyttämässä primääriset tarpeemme, vaan siitä että voimme urheilla, tanssia, rakastaa, mennä paikkoihin, kokea, nähdä, kuulla. Toimikaamme rohkeina ja antakaamme mahdollisuudet mahdollisimman paljoon, sillä meitä ei kuulu kahlita.

Ei navetoille ja häkeille, ei typistetylle riskien ja vaivan minimoimiselle. Älkäämme jääkö vaan jatkakaamme nousemista. Kyllä elämälle juuri sillä tavalla kuin juuri me sen olemme oppineet ymmärtämään.

 

Kuvat: Disney/Pixar; Wikipedia; People vector created by brgfx – www.freepik.com

 

Mikä koronatouhussa oikein ärsyttää?

Oikeasti ei ole olemassa mitään corona virusta vaan se on hallituksen sala liitto ja sitä paitsi kasvomaskit oikeasti levittävät sitä ja 5g verkot myös!!!111

Ei nyt sentään. Siitä huolimatta, että minä ja moni muukin, kriittisine mielipiteinemme, olemme saattaneet tulla leimatuksi epämääräiseen salaliittohörhöjen kategoriaan. Minä esimerkiksi olen jo hyvän aikaa puhunut ärsyyntyneesti maskivouhotuksesta ja koronavouhotuksesta muutenkin. Salaliittoteoriameemissä kuuluisin jo samalle tasolle antivaxxereiden ja Suomen olemassaolon kieltäjien kanssa.

Minkä takia ylipäätänsä puhun ”vouhotuksesta”? Minkä vuoksi minua ärsyttävää esimerkiksi kasvomaskeihin ja niiden käyttöön liittyvä viestintä? Mikä siinä nyt on niin sellaista, joka kauniisti sanottuna vituttaa, eihän asian pitäisi juurikaan edes koskettaa minua? En kai vain ole ”denialisti”?

Nyt minä kerron varsin seikkaperäisesti, mistä on kyse, ja mikä minua ärsyttää. Varoitus: tulen paljastumaan varsin tavalliseksi tylsämieliseksi tolkun ihmiseksi.

 

 

Moni varmaankin katseli viime viikonloppuna Salpausselän maailmancup-kilpailua. Sekä lähetyksessä että myöhemmin uutisissa esiintyi kuva, jossa kaksitoista viestihiihtäjää seisoo vierekkäin terveydenhuoltoon tarkoitetut suojaimet hätäisesti kasvoilleen asetettuina. Joka ikinen kuvan hiihtäjä, sekä taustalla näkyvät valmentajansa ja huoltajansa, on kliinisesti testaamalla todistettu viruksen suhteen negatiivisiksi. Lisäksi sää näytti siltä, että suojaimet kastuvat ja menettävät tehonsa välittömästi. Lisäksi, hätäisesti asetettuna, ne eivät suojaisi ketään. Joten, miksi ihmeessä näemme kuvan jossa kaksitoista todistetusti viruksetonta henkilöä seisoo tihkusateessa kasvoillaan suojanaamarit? Miksi?

Avain on tietysti sanoissa ”näemme” ja ”kuvan”. Kyseessä on suuri performanssi, jossa organisaatio näyttää toimivansa. Tekevänsä asioita. Tekevänsä jotakin. Olevansa vastuullinen.

Vastaavia tapauksia ovat tilanteet täynnä. Mitä pienimmät paikkakunnat ovat päättäneet ihan vain ”varmuuden vuoksi” kehottaa ihmisiä peittämään kasvonsa jonkinlaisella suojaimella jotenkin. Riippumatta siitä, onko suojaimella tehoa tai onko paikassa edes ihmisiä. Mutta se tehdään varmuuden vuoksi. ”Varmuuden”, jonka hysteerisyydestä on tullut rationaalista.

Kirjoitin jo aikaisemmin siitä, kuinka suuret päätöksentekoketjut aiheuttavat viestien muokkautumista, etenkin silloin kun kyse on ns. vakavista asioista ja jokaisen tahon intresseissä on korostaa omaa vastuullisuuttaan.

”Jos yksi viesti lähtee eteenpäin, ja jokainen taho haluaa oman vastuullisuutensa tai muun vastaavan ominaisuutensa korostushalussaan lisätä siihen vielä yhden kerroksen, muuttuu alkuperäinen viesti lopulta merkittävästi. Siinä vaiheessa, kun ylhäältä lähtenyt viesti saavuttaa lopullisen toimijan, saattaa se olla muokkautunut älyttömäksi. ”

Näin ollen varovaisesta ja alustavasta tieteellisen näytön poikasesta, tässä tapauksessa kasvosuojaimen kättämisestä (suomeksi, yleistäen ja yleistajuisesti esim. https://yle.fi/uutiset/3-11655380) tulee Ehdoton Totuus, jonka kyseenalaistamattomuus on petturuutta ja vääryyttä. Ja kuinka nimenomaan tämä yhteisessä ainoassa totuudessa piehtaroiminen onkaan se asia, joka minua häiritsee!

 

Puuhasteluharha

Tuotteistamiskonsultti Jari Parantainen on blogissaan ja twiiteissään puhunut aivan erinomaisesta käsitteestä nimeltä Puuhasteluharha. Kun henkilö pääsee tekemään jotakin konkreettista, kuten käymään kokouksissa, seisomaan torilla kampanjoimassa tai matkustamaan ympäriinsä, tulee hänelle tunne että hän tekee jotakin hyödyllistä. Puuhastelu erilaisten asioiden parissa, ylipäätänsä aktiivinen toiminta, luo ihmiselle helposti käsityksen siitä, että nyt hän edistää asiaa. Myös esimerkiksi kuntosaliyrittäjä Joni Jaakkola on puhunut saman kaltaisesta ilmiöstä: tyytyväisyydestä siihen, että sali on täynnä asiakkaita ja hyvä pöhinä näyttää käyvän. Vaikka todellisuudessa kassaan ei virtaisi rahaa, yhtään uusia äänestäjiä ei torilla seisova saisi tai mitään konkreettista ei työmatka kokouksineen edistäisi.

On luonnollista, että ihminen haluaa olla hyödyllinen ja aktiivinen. Nyt, suuren ja poikkeavan pandemiakriisin aikana mitä erilaisimmat tahot on vallannut jättimäinen, kollektiivinen puuhasteluharha. Ihmiset, niin yksittäiset kuluttajat kuin organisaatioiden johtajatkin, haluavat tehdä jotakin. He haluavat ”kantaa kortensa kekoon”, he haluavat olla aktiivisia, he haluavat näyttää.

Politiikantutkija Johanna Vuorelma puhui viime vuonna erittäin osuvasti siitä, kuinka ihmisten intoilu nimenomaan maskisuosituksesta / -pakosta on ymmärrettävää, sillä maskin käyttäminen on lähes ainoa aktiivinen asia, mitä kansalaiselta pandemiatilanteessa vaaditaan. Ohjeet kuten pysy kotona ja vältä tapaamisia, älä mene ravintolaan jne., ovat passiivisuutta, tekemättä jättämistä, joka ei näy ulospäin. Mutta kun annetaan ohjeeksi käyttää maskia, ihminen voi vihdoin tehdä itse aktiivisen teon, joka kaiken lisäksi näkyy ulospäin. Olla hyödyllinen. Toimia oikein ja näyttää se.

Täsmälleen sama pätee organisaatioon. Aivan valtaosaa, ehkä jopa kaikkia organisaatioita johtavat ns. tavalliset ihmiset, vaikka spesifien alojen asiantuntijoita kuunnellaankin. Tämä pätee niin maan hallituksen ja viranomaisten kaltaisiin tahoihin, kuin pieniin yhdistyksiin joiden päättävissä elimissä itsekin istun / olen istunut. Viestimällä yleistä hygienian korostamista ja terveenä pysymisen tärkeyttä päättäjät voivat helposti tuntea, etteivät tee tarpeeksi. Kokouksissa (joissa itsekin olen istunut) pyöritellään päitä ja pohditaan, eikö voitaisi vielä varmuuden vuoksi lisätä jotakin juttua. Varmuuden vuoksi. Maskipakko! Ei, ei sillä ole väliä onko se tieteellisesti validi ja järkevä. Mutta se olisi näkyvä ja konkreettinen. Me osallistumme yhdessä tämän pandemian hoitamiseen, me puuhastelemme aktiivisesti kun käskemme kaikki pitämään maskia! Kuinka hyvä ja vastuullinen toimija olemmekaan!

Todellisuus ja esitys ovat maskiasian, maskivouhotuksen kanssa erkaantunee toisistaan ja kulkeneet omia latujaan jo hyvän aikaa.

Kun unohdetaan tunnetasot, voidaan pelkistäen todeta, että tuttavallisesti nimetyssä ”maskissa” kyse on terveydenhoitoalan ammattilaisten suojaimesta. He jos ketkä tietävät, kuinka sitä kuuluu käyttää, miksi ja ennen kaikkea miten ei. Kun katsomme esimerkiksi THL:n ohjeita , huomaamme että viralliset maskinkäyttöohjeet ovat jotakin täysin muuta kuin se mitä näemme. Kyseessä on kliininen toimenpide, mikä sisältää hyvän käsihygienian, tarkat säännöt siitä mihin voi koskea ja mitä tehdä ja niin edelleen. Kuten erikoislääkäri Heidi Wickström Lääkärilehden artikkelissa toteaa, maskien oikeaoppinen käyttö on todella haastava systeemi, jopa terveydenhoidon ammattilaisille jossa se on osa työtä. Tavallisilla kansalaisilla siitä ei ammattilaisen näkökulmasta tule mitään.

Mitä yleiseen suositukseen tulee, kyseessähän on joka tapauksessa pelkkä yhteinen yritelmä, koko maailman yhteinen puuhastelutoimi.  Asiantuntijat kertovat tämän. Myös vielä viime kesänä suomalaiset asiantuntijat ministeriöissä noudattivat tiukan tieteellistä linjaa todeten, ettei laajamittaisesta maskin käyttämisestä ole hyötyä. Sittemmin oletettu kansalaisten joiden ehdottomasti oli päästävä tekemään jotakin hyödyllistä, paine kasvoi liian suureksi. Nyt päättäjät, kansalaiset, viranomaiset, kaikki voivat yhdessä tuntea tekevänsä ainakin jotakin aktiivista yhteisen asian eteen.

 

Mitä käytännön toimintaan tulee, on surullista huomata millaiseksi kaikki on mennyt. Edellä kuvatuista monimutkaisista epidemologisista arvauksista ja päättävien tahojen moraalikilpajuoksusta on kuoriutunut viheliäinen ympäristö, jossa oleminen tekee henkistä pahaa. Yhtäkkiä on normaalia todeta , että tuntuu pelottavalta kun toiset ihmiset eivät peitä kasvojaan suojaimella vaikka olisivat ypöyksin. ”Hymystä” on tullut synonyymi vahingollisuudelle, kun asiat ovat levinneet käsiin ja ymmärretty väärin.

Ja suojain muutenkin, se ei ole enää suojautumiseen, mihin esimerkiksi THL ohjeistaa. Se on symboli. Suojautua tarvitsisi (jos nyt maskilla suojautumisesta ylipäätänsä on hyötyä, tämähän on epävarmaa) tilanteissa, joissa tarttumisriski on suuri, eli THL:nkin mukaan sisätiloissa, joissa ollaan lähellä toisia pitkiä aikoja. Suurimmassa osassa paikkoja ei ole mitään miltä nykyisen turvallisuustason kriteereillämme suojautua.

 

 

Sen sijaan olemme päätyneet tilanteeseen, jossa kasvosuojainta käsketään pitämään kirjaimellisesti muuten vain. Se on pelkkä merkki siitä, että täällä olevat ovat ”suojautuneet”, täällä olemme vastuullisia. Se laitetaan näytiksi niille, joilla ei tartuntaa ole, jotta oikeintoimintaa korostettaisiin.

Olin hiljattain eräässä pienessä ulkotapahtumassa, jonka ohjeissa oli suositeltu suojainta pidettävän tilanteissa, joissa lähikontaktia ei voida välttää. Päivälle sattui sateinen sää, ja harvat ihmiset kulkivat yksinään loskaisella alueella märkä ja siten kirjaimellisesti turha suojain kasvoillaan. Eräs järjestäjähenkilö pysäytti minut ja sanoi että ”alueella on maskipakko”. Katsoin epäuskoisena ja totesin kärsivällisesti ohjeistuksessa sanottavan toisin. ”Ohjeistukset muuttuivat tänään aamulla. Sitä pitää pitää kaikkialla. Valitan. Tämä nyt on näin.” En ole vuorovaikutustaitoinen henkilö joten en jäänyt väittelemään vaan käännyin kiireeseen vedoten pois. Jätin heidät puuhastelemaan ja ajoin kotiin. Hiljaisen parkkipaikan laidalla seisoi yksinäinen mies tihkusateessa, yllään huomioliivi ja suunsa peittona, nenän alapuolella kasvosuojain.

 

 

Joko alkaa valjeta, mikä minua tässä vouhotuksessa ärsyttää? Se on kaiken paisuminen järjettömiin mittasuhteisiin, asioiden irrottaminen kontekstistaan, pienten ja triviaalien huomioiden nostaminen Vallitseviksi Totuuksiksi, joiden kritisoimisesta syytetään. Ja varmuuden vuoksi -ajattelun totaalinen inflaatio. En pidä sen näkemisestä, kuinka älyttömiä asioita, kuinka helposti, ja kuinka monet tahot on saatu tekemään ”varmuuden vuoksi”. Olen lukenut mitä erilaisimpien liittojen, järjestöjen ja vastaavien omia ohjeitaan siitä, kuinka juuri heillä toimitaan vastuullisesti. Yleensä se on ”suojaimen käyttäminen” aina ja kaikkialla. Se on helppo, yksinkertainen ja antaa hyvän kuvan. Meillä onkin maskipakko, me olemme vastuullinen järjestö.

Kaikkein pahinta on, kuinka tästä suojaimesta ja sen käyttöpakosta on kirjaimellisesti tullut yhden totuuden kultti. Se, että maskiksi kutsuttua suu-nenäsuojainta tulee käyttää aina, on Totuus jota ei saa kyseenalaistaa, sillä se on Valeuutinen! Vaikka kyseessä on alati käynnissä oleva tieteellinen prosessi, tutkimukset, interventiot, pohdinnat ja analyysit jotka ovat vielä pahasti kesken. Mutta ei-toivotut tutkimuksen tulokset siivotaan somealustoilta Valeuutisina

 

Kuinka maskista onkaan tullut keino näyttää moraalisuutensa, vaikka sinällään se ei tarkoita yhtään mitään, vaan on pelkkä kolkko ja täysin ontto muunnelma vaadittavasta ammattimaisen kliinisestä suojautumisesta. Miksi ihmiset ovat näin pelokkaita ja helposti ohjailtavissa? Mihin asti varmuuden vuoksi -ajattelu seuraavaksi menee? Minkä normaaliin olemiseen kuuluvan asian seuraavaksi kolumnoidaan olevan moraalitonta, pelottavaa ja vaarallista? Mitä seuraavaksi kuitataan toteamalla, ”ihan vain varmuuden vuoksi”?

Vielä anekdootti. Ottaen huomioon, että liukastumisiin ja kaatumisiin kuolee joka vuosi paljon enemmän ihmisiä kuin nyt tähän tautiin, voisi hyvä varmuuden vuoksi -suojautumisen tapa olla pakolliset kypärät aina. Niiden ei tarvitsisi olla sertifioituja, mutta jotakin pään päällä olisi oltava näyttämässä hyvältä. Samalla logiikalla kuin, varmuuden vuoksi pidettävä ”maski”.

Aivan lopuksi vielä hieman rauhallista ja sovittelevaa puheenpartta. Kuulehan, sinä siellä. Varmasti poikkeusolot ahdistavat ja hermostuttavat jo sinällään. Kaikki asiat eivät kuitenkaan ole sellaisia, että juuri sinä voisit tehdä niille yhtään mitään. Vaikka kuinka haluaisit olla avuksi ja hyödyllinen, tehdä vielä jotakin enemmän, joskus on vain hyväksyttävä se, että tässäkään kriisissä ei ole kyse sinusta. Sinulla ei ole yksin avaimia käsissäsi pandemian eikä liioin esimerkiksi ilmastokriisinkään ratkaisemiseen. Vaikka kuinka tekisi mielesi pukea kankaista kasvosuojainta näytille jokaiselle tiloihisi tulevalle, on se lopulta yhtä hyödyllistä kuin kerran käytettävän muovipillin vaihtaminen kerran käytettävään uusiomuovipilliin. Keskity ennemmin siihen, mikä roolisi on ja miten sitä voisit parhaiten toteuttaa. Emme ratkaise pandemiaa pitämällä moraalisten ihmisten kesken kasvoillamme leikkisuojaimia emmekä ilmastokriisiä vaihtamalla henkilökohtaisia kulutustuotteitamme sellaisiin joiden pakkaus näyttää ekobrändätyltä. Tämä ei ole sinun taistelusi.

 

Kuvat: Freepik ja Ecologic Vectors by Vecteezy

 

 

Puhutaan työstä uudella tavalla

Työ on muuttunut toisenlaiseksi, sanotaan. Ei riitä että työläinen myy ruumiinsa, hänen on myytävä myös sielunsa, koko persoonansa.

Jo työnhakuvaiheessa ihmisen on myytävä ja tuotteistettava itsensä, kuvailtava ansioluetteloineen, miksi juuri hän olisi paras mahdollinen henkilö kyseiseen työhön. Työpaikoille ei kaivata enää vain kasvottomia tekijöitä täyttämään paikat, vaan Hyviä Tyyppejä, visionäärejä, innovaattoreita, huippuyksilöitä ja huipputekijöitä. Oi sitä mennyttä ihmisen osaa, kun työstään ei tarvinnut olla tippaakaan kiinnostunut, vaan sinne sai mennä mekaanisen kivikasvoisena, koska tarvitsee rahaa. Nyt on perusteltava motivaationsa, on oltava motivoitunut, kiinnostunut ja aktiivisesti halukas ottamaan työ. Miksi palkkaisimme juuri sinut?

Ei ihme, että mokomaa systeemiä tuskaillaan älähdyksin ja kirjoituksin. Jokaisen on oltava oma, yksilöllinen yksilönsä kaikessa yksilöydessään, ja työ kietoutuu niin lukemattomin säikein osaksi koko persoonallisuutta, ettei ole enää erotettavissa omaksi palasekseen.

Jokin kuitenkin mättää tässäkin puheessa, niin ajan hermoilla kun se onkin. Kyse on samasta vanhasta monoliitin luovasta harhakuvasta. Työ.

Kuten olen jo sanonut: linkki, esimerkiksi etätyöpuheessa ei ole mitään järkeä, sillä se maalaa kuvan monoliittisesta ykseydestä, jota voidaan tarkastella ja määritellä sellaisenaan. Nyt aion esittää uuden tavan puhua työstä. Ensiksi lähden, tai siltä se saattaa jonkun mielestä näyttää, puolustelemaan niin sanottuja työnantajia. Sitten tuon työkeskusteluihin sellaisen näkökulman, jota en ole havainnut vielä missään. Se ei ole työnantaja eikä -tekijä, ei riistäjä tai riistetty, vaan jotakin näkymätöntä.

Aloitetaan yksinkertaisten asioiden selittämisellä. On sinällään hedelmätöntä todeta ainoastaan, kuten edellä, työpaikoilla kaivattavan yhä enemmän oman persoonan esiin tuovia motivoituneita henkilöitä. On ilmeistä, että yhteiskunnassamme täytyy tehdä paljon erilaisia tehtäviä. Puhutaan toiste utopiayhteiskunnasta (jossa sielläkin täytyy toki tehdä paljon erilaisia tehtäviä) ja keskitytään nyt kapeasti tähän nykyiseen. Osa toimista on sellaisia, että niiden lopputulos on käytännössä sama riippumatta siitä, kuinka motivoitunut ja kiinnostunut tekijä on. Karkea esimerkki: lattia tulee siistiksi, kiroilisi lakaisukoneen työntäjä pahantuulisesti ikävää hommaansa, tai hehkuisi innosta ja lauleskelisi.

Mutta on paljon sellaisia toimia, jossa vuorovaikutus toisen kanssa ja siihen linkittyvä asennoituminen toimintaan ovat täysin ytimessä. Ihmiskäsitykseni, ja toivon mukaan monen muunkin, on ettei ihmistä voi ”rationalisoida” luvuiksi ja tuottavuudeksi ja esimerkiksi kvantifioida ja laskea ihmisten välistä toimintaa tehdastuotteen valmistamisen tavoin. (Ja tämä aspekti unohtuu nykyään liki kaikkialla!)

Periaatteessa ymmärrän oikein hyvin, miksi monenlaiset yritykset ja muut organisaatiot hakevat tiimiin innovatiivisia ja motivoituneita huipputyyppejä ja muuta vastaavaa. Monimutkaisessa ihmisten välisessä keskustelusuunnitteluneuvottelu-hommassa ei ole yhdentekevää, onko ryhmän jäsen kiinnostunut ja sitoutunut vai ei. Tietysti voidaan sanoa, että sitoutunut tiimi tekee paremmin tulosta jne., ja muuta yritysbisnespuhetta, mutta voidaan sanoa myös, että toisten ihmisten kanssa toimiminen, kutsuttaisiin sitä millä nimellä tahansa, on yksinkertaisesti paremman tuntuista, kun kanssaihmiset ovat motivoituneita eivätkä väkinäisiä. On siis ymmärrettävää hakea sitoutuneita ja motivoituneita henkilöitä. Tiedän tämän itsekin koulun ryhmätöistä: kuinka entistäkin tuskastuttavampia ne ovat niiden kassan, joiden motivaatio on nolla.

Mutta meidän ei tarvitse mennä tällaiseen puheeseen, vaan voimme ottaa vielä tärkeämmän näkökulman. Unohdetaan hetkeksi työntekijät ja työnantajat, ja kaikenlaiset niihin liittyvät epämukavat valta-asetelmat. Otetaan mukaan tähän asti täysin näkymätön näkökulma. Työn kohteen on aika astua esiin.

Työn kohteella viittaan tässä tapauksessa ihmisiin, joten puhumme spesifisti sellaisista työtehtävistä, joissa tehdään jotakin nimenomaan jollekin ihmiselle. Ja haluan vielä tarkentaa määritelmääni, ettemme sekoitu epämääräiseen asiakas-jargoniin ja ala puhua asiakaskeskeisyyden nimeen. On olemassa paljon tavalla tai toisella heikommassa ja haavoittuvammassa asemassa olevia ihmisiä. Ja niin kauan kuin ihmiskäsityksemme on sellainen, että jokainen ansaitsee elää, ja niin kauan kuin synnymme maailmaan avuttomina poikasina, tarvitsemme toimintoja/tehtäviä/hommaa/työtä näiden auttamiseen.

Ei ole lainkaan yhdentekevää, millainen henkilö esimerkiksi päiväkodissa hoitaa lapsia. Kyse on pienen ihmisen elämän mahdollisesti yhdestä tärkeimmistä ihmissuhteista, ja tämän suhteen osapuoleksi tarvitaan henkilö, joka on itse aidosti kiinnostunut ja sitoutunut lasten kanssa olemiseen. Lapset eivät ole liukuhihnalle laitettava suorite, jota voi töihin työstämään mekaanisesti työnantajan käskemissä aikaraameissa saadakseen itselleen rahaa. Ne eivät ole muotoiltavaa massaa, jonka muotoiluprosessia voi tehostaa ja tehostaa. Eikä heidän kanssaan toimiminen ole kasvotonta rahan hankkimista, vaan talouden ja teknokratian ylittävää syvää inhimillistä olemista.

Toisinaan kun puhutaan työntekijöiden oikeuksista aina pitkistä vuorotteluvapaista irtisanomissuojiin, on oloni epämukava ymmärtäessäni, että siinä kikkaillaan meidän kustannuksellamme. Voidaan mennä konkretiaan asian helpottamiseksi. Siskoni koko ala-aste sujui epävarmojen luokanopettajansijaisuuksien puitteissa, eikä kunnollista ja kiinteää opettajasuhdetta ehtinyt muodostua. Sijaisia ei voinut palkata kuin määräajaksi kerrallaan. Tämä johtui siitä että virassa oleva työntekijä oli kohta toistakymmenettä vuotta äitiys-/ vuorotteluvapaa- yms. lomalla, olihan hänellä siihen työntekijän täysi oikeus. Omallakin kohdallani on ollut kaikilla kouluasteilla lukuisia tilanteita, joissa opettaja joutuu kesällä toteamaan, ettei tiedä tapaako meitä enää syksyllä, vaikka kaikki projektit yms. hommat ovat kesken. Koska hänen sopimuksensa on määräaikainen, koska oikea virka on jollakulla jota en koskaan ole edes tavannut. Ja jos tilanne on ikävä meille työstettävä aines -raukoille, on se takuulla ikävä myös epävarmuuteen juuttuneille sijaisille.

Toki edellä kuvaamani kuvion purkaminen vaatii laajasti rakenteiden purkamista ja uudelleenmuotoilua kuntabyrokratian kiemuroista lähtien, mutta eräs näistä on työntekijän niin sanottujen oikeuksien niin sanottu heikentäminen.

Työn kohteen ääni ei koskaan kuulu työnantajien ja työntekijöiden välisessä kiistassa, mikä on ymmärrettävää, sillä työn kohteet ovat lähes määritelmällisesti heikkoja ja avuttomia. Eri asia kuin liikeyrityksen maksavat asiakkaat, joiden ”edusta” puhuminen on selvästi puhtaasti työnantajan tulostavoitteen täyttämisen intressien mukaista.

Edellä kuvattu rakenne ei tietenkään ole yksinkertainen. On paljon reuna- ja saumakohtia, joissa työntekijän, -antajan ja -kohteen välinen haastava yhtälö näyttäytyy entistäkin haastavampana.

On joka tapauksessa ymmärrettävää, ainakin joissakin tilanteissa pyrkiä palkkaamaan nimenomaan kokonaisvaltainen persoona kaikkine syvimpine ominaisuuksineen, mekaanisten työsuoritusten ostamisen sijaan. On ihmisten kohtaamispaikkoja, joissa itsensä on kokonaisvaltaisesti myytävä. Toki kapitalismi ja pääoman logiikka ja kaikki sellainen vaatii sitä, mutta myös toinen konkreettinen arvokas ihminen kaikessa ihmisyydessään vaatii sitä.

Pienet lapset tuskin miettivät taloudellisten rakenteiden perusteita ja asemaansa työelämäkoneiston rattaissa, mutta vanhemmaksi tulleet henkilöt voivat tuntea suurtakin epämukavuutta, inhoa ja syyllisyyttä tiedostaessaan roolinsa. Minä olen jonkun työn kohde, jonkun vaiva. Joku, esimerkiksi psykoterapeutti, hoitaja tai opettaja, joutuu olemaan tuollainen ystävällinen ja hyvä ihminen minua kohtaan työkseen, jaksaako hän sitä muka todella?

Etenkin nykyään on hoito- ja hoivatyön kuormittavuus nimenomaan emotionaalis-kognitiivisessa mielessä nostettu yhä vahvemmin esiin. Ihmiset ponnistelevat ja tekevät tunnetyötä lasten ja potilaiden kanssa päivät pitkät, jo alkavat hermot olla kireällä.

On sitten toisen analyysin paikka, mitä tunnetyön käsitteen käyttäminen sanoo ihmisen niin sanotusta olemuksesta, roolista ja asemasta. Tunnetyötä esiintyy nimittäin kaikkialla missä ihminen kohtaa toisen: parisuhteessa ”vastuu tunnetyöstä” voi usein olla heteroiden kesken naisella ja perheessä äidillä. Ystävyyssuhteessa joutuu tekemään paljon tunnetyötä. Johannes Ekholmin kipeän mainioissa romaanissa ”Rakkaus niinku” (jota siteerasin myös toisaalla) ystävä sanoo toiselle ”sä riistät mun kognitiivist ja affektiivist työtä”.

Mitä ihmisestä siis jää jäljelle, jos myös toisen kanssa oleminen kuuluu työn vältettävään ja kuormittavaan kategoriaan? Mikä ei ole työtä, mikä olisi sitä puhdasta ihmisyyttä? Mutta kuten sanoin, pohditaan näitä myöhemmin.

*

Tämän kirjoituksen pääasiallinen tarkoitus oli esittää uusi tapa puhua työstä. Työnantajat ja työntekijät, muistakaa myös meidät kohteet. Vaikka saatamme olla heikkoja, olemme nimenomaan teistä ja teidän henkilökohtaisista persoonallisuuksistanne äärimmäisen riippuvaisia.

Seuraavassa (tai sitä seuraavassa) artikkelissani aion ehdottaa erinomaista työelämäreformia, joka tyydyttää toiveita niin oikealla kuin vasemmallakin.

 

 

Kuvat:

Line vector created by macrovector – www.freepik.com
Technology vector created by rawpixel.com – www.freepik.com
Business vector created by macrovector_official – www.freepik.com

 

 

 

Korona-kriisi on havainnollistanut, mikä suurissa päätöksentekoketjuissa mättää

Vaikkei sitä uskoisi, olen kuuliainen kansalainen, joka pitää viranomaisten ohjeista. Pandemia-aika on osoittanut, kuinka rasittavaa on, kun noin 3545613434321 tahoa haluavat lausua jotakin, ja kuinka helpottavaa silloin on, että edes yksi taho on Virallinen.

Viranomainen tai muu yksittäinen taho saattaa viestiä jotakin, minkä jälkeen viestin paisutteluun, kouhkaamiseen, vouhkaamiseen, meuhkaamiseen, kärjistämiseen, kauhisteluun ja nahisteluun osallistuu rasittavan moni toimija. Median edustajat, kaikenlaisten yritysten, liittojen, kerhojen ja piirien toimihenkilöt, poliitikot, vaikuttajamarkkinoijat sekä sosiaalisen median käyttäjämassa. Toimijat viestivät eteenpäin ja alaspäin toisilleen ja jälleen toisilleen, ja viestit sen kun pursuavat.

Joku voisi kehua välittymisen tehokkuudesta, mutta eri taholta toiselle kulkevissa viesteissä on luonnollisesti se ongelma, että ne muuttuvat matkalla. Jos yleinen tendenssi on oman tietyn ominaisuuden performointi, lisää jokainen toimija tätä ominaisuutta uuden kerroksen, ja viesti muuttuu entisestään.

Kiinnitin jo noin kuukausi sitten huomiota siihen, kuinka erilaiset tahot toimivat ensimmäisten ohjeiden, määräysten, suositusten ja ehdotusten tullessa. Kutsuin sitä vastuullisuuden kilpaperformoinniksi.” kirjoitin huhtikuussa. Kerroin esimerkkejä siitä, kuinka esimerkiksi urheilun lajiliitot ja jälleen niiden alaiset toimijat ovat hyveellisyyshalussaan muotoilleet yhä kummallisempia yksittäisohjeita yleisten sanomien pohjalta.

Jos yksi viesti lähtee eteenpäin, ja jokainen taho haluaa oman vastuullisuutensa tai muun vastaavan ominaisuutensa korostushalussaan lisätä siihen vielä yhden kerroksen, muuttuu alkuperäinen viesti lopulta merkittävästi. Siinä vaiheessa, kun ylhäältä lähtenyt viesti saavuttaa lopullisen toimijan, saattaa se olla muokkautunut älyttömäksi.

Erittäin konkreettinen ja suorastaan numeerisen tarkka esimerkki oli eräs seitsemännen luokan luokkaretkemme. Bussi retkelle lähti kello 10.00. Varmuuden vuoksi luokanvalvoja oli pyytänyt meidät, varmuuden vuoksi, parkkipaikalle kello 9.45, ja kertonut tämän eräälle toiselle opettajalle. Tämä toinen opettaja sanoi englanninopettajalle, varmuuden vuoksi, että meidän tulee olla paikalla kello 9.40. Englanninopettaja päätti siis varmuuden vuoksi lopettaa tuntinsa kello 9.30. En muista, oliko ketjussa vielä neljäskin osa, ja kuinka monta kymmentä minuuttia lopulta tyhjällä parkkipaikalla varmuuden vuoksi odotimme, mutta tapaus kertoo erittäin havainnollisesti, mitä viestille tapahtuu, kun se kulkee läpi ylivarovaisen viestintäketjun. Jokainen lisää ”varmuuden vuoksi” jotakin omaa.

Luokanvalvoja oli lopulta muuten hämmentynyt, kun saavuimme paikalle lähes puoli tuntia etuajassa.

Koronapandemiatilanteeseen liittyvä käytännön esimerkki (yksi lukuisista) on maskisuosituksista viestiminen. Hyvin harva taho, iltapäivälehdet kaikkein vähiten, ymmärsivät mitä Virallinen Viranomainen THL viesti tiedotustilaisuudessaan 13.8. He viestivät, että jatkossa Virallisen maskisuosituksen antaa kukin sairaanhoitopiiri. Monen sairaanhoitopiirin suositus onkin selkeä, ja löydettävissä ko. sairaanhoitopiirin sivuilta nopeasti.

Lukuisat organisaatiot, joiden alaisuudessa on organisaatioita, joiden alaisuudessa on organisaatioita jne. voisivat optimaalisimmillaan kuljettaa lävitseen yksinkertaista viestiä: noudattakaa sairaanhoitopiirienne ohjeita. Mutta sen sijaan ne lisäävät omia kerroksiaan, leikkivät itsenäisiä epidemiologisen arvioinnin osaamiskeskuksia, ja tuloksena on esimerkiksi Olympiakomitean kaltaisia älyttömyyksiä: maski päähän AINA KUN MAHDOLLISTA!

Mitä viestii esimerkiksi yksittäisen joukkueen yksittäinen johtaja kymmenelle pienelle pelaajalleen, jos seura antaa muokatun version ohjeesta, joka on piirin muokattu versio ohjeesta, joka on lajiliiton muokattu versio ohjeesta, joka on olympiakomitean muokattu versio ohjeesta, jonka alun perin antoi mitä luultavimmin varsin asiantunteva viranomainen? Entä jos ketjun joka osa on yleiseltä persoonallisuudeltaan pelokas, jopa vainoharhainen? Mikä kaikki ehtiikään vaikuttaa, kun viestintäketjut ovat tällaisia!

En muuten edes mene siihen, kuinka ulospäin viestittävä viranomaisen päätös puolestaan syntyy. Siitä kuviosta ja siihen vaikuttavista tekijöistä en edes tiedä.

Tämän hetkinen tilanne on joka tapauksessa surullinen sekoitus epämääräistä viestintätulvaa, jossa jokainen taho yrittää vuorotellen viestinnässään korostaa, kuinka hyveellinen ja oikeellinen on, ja kuinka siksi vielä hieman viilaa tiukempaan suuntaan alkuperäisiä viestejä. Kärsimme muutenkin informaatiotulvasta. Se peittää alleen eikä jätä rauhaan missään. Se on ylivirittynyt hyperverkosto, joka jatkuvasti rakentaa uusia säikeitä.

Vielä sellainen alueellisen epätasa-arvon aspekti, että konkreettinen paikka, josta keskeiset viestit usein lähtevät liikkeelle, on todennäköisesti Helsinki. Helsingissä ovat niin urheilun kuin monen muunkin harrasteen keskusjärjestöt ja pääkonttorit lisäämässä ensimmäisiä, kaikkein paksuimpia kerroksia kuulemiinsa viesteihin, ennen kuin lähettävät ne maakuntiin jatkojalostettaviksi.

Tuomas Peltomäki kysyi Twitterissä onko korona paha flunssa, syövän kaltainen vai eksistentiaalinen uhka. Se on ehdottomasti eksistentiaalinen uhka, yhdistettynä tähän informaatiokurimukseen, joka itseään ruokkien ei tunnu loppuvan milloinkaan.

 

Nykynuoriso on pilalla, terveisin markkinointi-osasto

Kirjoitan tätä selkeästä roolista käsin: nykynuorison, paljon puhutun z-sukupolven edustajana. Aivan viime vuosituhannen lopussa syntyneenä, Z on lähin viiteryhmäni, sikäli kun sillä viitataan noin vuoden 1995 jälkeen syntyneisiin.

(Toisaalta, näkee niitäkin määrittelyjä, joissa Z tarkoittaa 2000-luvulla syntyneitä, ja vastaavasti Y tai milleniaali noin vuosina 1985-1996 syntyneitä, mikä jättää juuri minut ikätovereineni kiehtovaan sukupolvettomaan välitilaan!)

”Tämän päivän nuorten elämä on sosiaalisessa mediassa.”

”Nuoret eivät jaksa paneutua pitkiin teksteihin, he vaativat kaiken heti.”

”Nuoret ovat edelläkävijöitä, he surffaavat median muutoksen aallonharjalla, jossa perinteiset analogiset formaatit vedetään vessanpöntöstä ja ne korvautuvat dynaamiselle, digitaalisella ja alati muuttuvalla sisältövirralla.”

”Nuorille kaikki on tehtävä digitaaliseen mobiili-some-muotoon.”

”Nuoret eivät lue, he katsovat videoita. Jos haluat tavoittaa nuoret, tee videoita!”

343555-PACYPB-414

Essentialisoiva puhe nykynuorison ominaisuuksista täyttää kaikki kanavat perinteisistä lehtiartikkeleista koulujen oppitunteihin. Ottamatta välttämättä kantaa siihen, onko kyseessä hyvä vai huono asia, varmaa näyttää olevan, että nykynuoriso ainakin on tietynlaista. Tämän tietynlaisuuden ytimessä on suhtautuminen mediaan, tekstiin ja laajemmin informaatioon liittyviin asioihin.

Nuoriso on puheessa, hyvin laajalla alueella vallitsevassa diskurssissa typistetty putkiaivoiseksi tarkkaavaisuushäiriöpotilaaksi, joka pystyy elämään ainoastaan mobiililaitteita käyttäen, ei omaa keskittymiskykyä, ja on täysin riippuvainen muutaman somejätin palvelusta.

Tätä tarinaa kerrotaan suusta suuhun, se kiertää kuin kansanperinne markkinointihenkiseltä henkilöltä toiselle, suunnittelijalta suunnittelijalle, lukijalle, kuluttajalle ja medialle. Erään kurssimme oppitunnilla ryhmien tehtäväksi oli annettu tuotteistaa yksi palvelu nuorisoa (tässä tapauksessa ymmärrettynä kaikkia alle 30-vuotiaita) houkuttelevaksi. Valmiiden konseptien esittelyssä moni ryhmä heilutti rekvisiitan tavoin kädessään vihon muotoista esitettä ja totesi, että ”ei nykynuoriso jaksa mitään tällaisia lukea”, ”minä ainakin teen näin paksuille jutuille näin *viskaa olan yli*”. Tämän sijaan on tehtävä uusi mobiiliapplikaatio, jossa sama tieto on kivojen klikkausten takana, ja joka sisältää mahdollisimman paljon videoita. Videoita ja mobiilipalveluja kaikille, koska tätä nykynuoriso on.

Sama tarina jatkuu tilanteesta toiseen: luentojakaan ei voida pitää koska nuoriso haluaa kaiken heti. Kanssaopiskelijoille pidetyissä opetusharjoittelutilanteissa puheosuutta siivittää jatkuva itseruoskinta ja valittelu siitä, kuinka kauheaa on miten hetken joudutaan kuuntelemaan kalvosulkeisia ja puhuvia päitä, kyllä kohta pääsette taas tekemään ja räpläämään laitteita, sitä ainoaa mitä osaatte.

Partionkin kaltaiset nuorisojärjestöt haluavat digitalisoitua ja elää aallonharjalla, koska sitähän nuoret ovat. Partiotaitokilpailuissa rastitehtävää ei tulosteta paperille, sillä eihän nuoriso paperia osaa lukea, vaan paperille tulostetaan vain QR-koodi, jotta nuoriso pääsee lukemaan saman tekstin mobiililaitteillaan. Jokainen saa käteensä paperin kuten aina ennenkin, mutta tekstin sijaan sitä koristaa yksi ainoa koodi.

Joitakin vuosia takaperin seurakunnan nuortenleirien raamattupiiritilaisuuksissa, niissä uudistusmielisten nuorisotyöntekijöiden vetämissä, ei voitu enää keskustella, vaan oli sen sijaan keksittävä, mitä Jeesus postaisi instagramiin ja löydettävä raamatunkohtaan sopivia hashtageja.

Mistä kaikki tämä puhe ja toiminta tulee? Eräs ilmiö jonka jo mainitsinkin, on markkinointi. Stereotypioiden luominen voi olla rumaa, mutta markkinoijalle se on koko toiminnan määritelmällinen ydin. Asiakasryhmästä on luotava keksitty kuva, jotta sille voidaan myydä oikealla tavalla. Markkinoijalle se, että riittävän suuri osa tietystä asiakassegmentistä viettää paljon aikaansa sosiaalisessa mediassa, riittää teesiksi siihen, että KAIKKI nuoret ovat AIVAN SOMEN PAULOISSA ja siksi KAIKKIEN jotka haluavat myydä nuorille on mentävä SOMEEN! Tarinaa siitä, millaisia nuoret ovat, on helppo kärjistää ja yksinkertaistaa, kun koko sellaisuuden tarkoitus on sopivan asiakassegmentin paketoiminen.

Mutta nykyään suurin piirtein kaikki on myyntiä ja markkinointia ja markkinointi ja myynti on suurin piirtein kaikkea. On sisältömarkkinointia ja kontentin-tuottamista ja kaikkea epämääräistä arvonluomista, ja kaipuumme stereotypioille on yhä kipeämpi. Organisaatio toisensa perään, juridisesta statuksestaan huolimatta juoksee asiakkaiden perässä yrittäen kärjistää yhä uudelleen ominaisuusryppäitä yhä voimakkaimmin. Perässä hymistelevät sanomalehtien kolumnistit ja lifestyle-artikkelit, jotka kertovat, millaista on elää nuorten kanssa ja millainen nuori on työntekijänä työpaikoilla.

Totta kai on niin, että todennäköisesti suuri osa nuorista onkin tismalleen sellaisia, kuten yllä kuvasin. Mutta oikeuttaako tämä silti luomaan yleistyksiä, joissa jokainen nuori on lähtökohtaisesti sellainen? Mitä siitäkin tulisi, jos yleistäisimme muidenkin ihmisryhmien taipumuksia näin? Kaikki naisethan haluavat miellyttävän aviomiehen ja ydinperheen! Siispä kohdellaan kaikkia naisia sillä tavalla!

Jo nyt osaamme nähdä esimerkiksi 50-luvun mainokset lähinnä seksistisinä, niiden kertoessa kuinka ”jokainen nainen haluaa miellyttää miestään ja siksi jokaisen naisen ostettava tämä uusi kauneusvoide, koska jokainen mies rakastaa uudelta kauneusvoiteelta tuoksuvia naisia” ja niin edelleen. Se on seksististä tai ainakin sopimatonta siitä huolimatta, vaikka yhteiskunnassa olisi paljonkin juuri tällä tavalla toimivia naisia tai miehiä.

Kaiken keskellä nuoriso on kuitenkin säilynyt kategoriana, jota saa sterotyypittää niin paljon kuin sielu sietää, koetaanhan se jopa paremmaksi heidän lähestymisekseen.

Mitä oikein olisi tehtävä?

Voi hyvin olla, että suuri osa nuorista on kykenemättömiä tekemään asioita, jos ne eivät ole mobiililaitteen ruudulla. Voi hyvin olla, että suuri osa nuorista ei pysty lukemaan mitään paperille painettua ja paksua. Voi hyvin olla, että suurelle osalle nuorista sosiaalinen media on elämän tärkein asia. Mutta pitääkö näitä asioita silti syleillä ja palvoa? Onhan niinkin, että suuri osa suomalaisista on esimerkiksi epäterveellisen ylipainoisia, mutta siitä ei ole muodostettu rakastettua stereotypiaa, jonka mukaan kaikki pyritään sovittamaan.

Meidän olisi ylipäätänsä laajennettava ajatteluamme, ja luovuttava etenkin markkinointihenkilöstön meille syöttämästä stereotypiakuvastosta. Kyllä, mainokset toitottavat kuinka naiset haluavat meikata itsensä kauniiksi ja kyllä, suuri osa tuntemistanikin naisista meikkaa itseään, mutta en silti kuvittele tämän olevan mikään naiseuteen kuuluva universaali ominaisuus.

On oltava kriittinen. On osattava lähestyä ihmisiä yksilöinä. On luovuttava essentialisoivista puhetavoista, vaikka ne saisivat vahvistusta omasta kokemuspiiristä.

On myös oltava kunnianhimoinen. On uskallettava tehdä toisin. On vaalittava niitäkin asioita, jotka eivät ole markkinointihenkilöiden ykköstrendilistoilla. On nähtävä kirjallisuuden kaltaisten konseptien mittaamaton arvo.

On kaikkiaan nähtävä koko digitalisaatio-mobiililaitteistus-kehitys paljon laajemmin ja ennen kaikkea kriittisemmin. On päästävä markkinointihenkilön asenteesta, joka ainoastaan syleilee kaikkea uutta koska se on suosittua ja trendikästä, ja omaksuttava pikemminkin kriittisen tarkkailijan rooli. Digitaalisten alustajättien valta on kasvanut kohtuuttomaksi, ja niiden hallitsema maailma ei ole yksiselitteinen asia (aiheeseen liittyviä mielenkiintoisia helppolukuisia teoksia ovat esimerkiksi Matthew Hindmanin Internet-ansa, Hannah Fryn Hello World sekä Jaron Lanierin 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt).

Kaikkiaan, niin sanotuilla analogisilla formaateilla, parjatulla paperilla, on täysin korvaamaton arvonsa. Ei pidä demonisoida sitä, eikä luulla sitä demonisoiduksi. Kuten kirjailija Magdalena Hai sanoo, monen muun toistaessa varauksetta tarinaa nuorista, jotka haluavat lukea kaiken digimuodossa:

Loppuhuomio: Puhuuko kukaan nuorisosta hyvin? Puhuu. Aivan erinomainen Nuorisotutkimusseura julkaisee kerta toisensa perään monipuolisia, sekä tiukan tieteellisiä että keskustelumaisempia julkaisuja erilaisista nuoriin liittyvistä aspekteista, aina poliittisesta osallistumisesta urheiluun ja median käyttöön. Suosittelen lämpimästi.

Kuva: People photo created by freepik – www.freepik.com

Me pakenemme sinne mistä sinä pakenet – voiko toiminta olla työtä?

”Jos tienaat sillä rahaa, se ei ole aktivismia”

Antti Rautiaisen napakka väite noin viikko sitten kirvoitti niin eri- kuin samanmielisyyttäkin. Keskiössä olevana kysymyksenä pysyi se, mikä on aktivismia, ja kuinka sitä harjoitetaan monin tavoin. Se tarvitsee kaiken inhimillisen toiminnan tavoin resursseja, ja tämä on ymmärrettävä.

Itse kuitenkin näin väitteen sisältämän paljon syvemmän ja perustavanlaatuisemman ulottuvuuden, joka ei liity niinkään aktivismiin, vaan toiminnan luonteen muuttumiseen rahan saamisen myötä. Eikä tässäkään ensisijaisesti rahan saamisen myötä, vaan sen myötä, kun toiminnasta tulee työtä. En tiedä, ajoiko Rautiainen nimenomaan tätä aspektia, mutta itse haluan nostaa sen esille.

Kyseessä on perustavanlaatuinen ristiriita, joka läpäisee koko toiminnan siinä vaiheessa, kun työksi luettava rahan ansaitseminen alkaa. Tämä ristiriita ei liity rahaan tai toimintaan itseensä, vaan se kumpuaa jo valmiiksi nykyisessä järjestelmässämme olevasta jyrkästä vastakkainasettelusta. Siellä, mistä asiasta tulee jonkun työtä, alkaa määritelmällinen pako.

Kyseessä on prosessi, jossa ihmiselämän tietyt toiminnot on sulkeistettu ja toiseutettu toisarvoiseksi vähemmän-elämäksi. Tähän viitataan lauseissa ohimennen: se on vain työtä. Traditionaalinen ihminen tekee asioita, menee paikkoihin, nauttii ystäviensä seurasta, puuhaa kaikenlaista, ja tämän ohella käy töissä. Tuota työssä-olemista ei puheessa lueta elämäksi, vaan se sivuutetaan. Mitä teit viikonloppuna? En mitään. Olin vain töissä. Elämä alkaa vasta kun työ loppuu, kun alkaa loma. Työstä pyristellään irti.

Huomatkaa toki, että puhun samanaikaisesti kahdesta järjestelmästä, jotka ovat täysin sidoksissa toisiinsa. Toisaalta mukana on klassinen marxilainen ymmärrys työstä: se on orjuuttavaa ja vieraannuttavaa, se on käytäntö, johon työläisen täytyy alistua. Ihminen, työläinen ei ole vapaa tekemään mitä haluaa, vaan hänen on käytettävä tietty suuri aika valveillaoloajastaan jonkun toisen palveluksessa. Lisäksi työ on nykyään muuttanut muotoaan, joten tämä vastentahtoisesti toisen palveluksessa käytetty aika on levittäytynyt yhä laajemmalle, ja sekoittunut sen oikean kunnon ajan kanssa. Tässä tilannekuvassa ei ole mitään uutta.

Toisaalta, puhun siitä, kuinka yksilöt artikuloivat omaa elämäänsä, ja millaista on tekstiympäristöjä hallitseva työpuhe. Edellä esittämäni – Mitä teit viikonloppuna? – En mitään. Olin vain töissä. on täysin luonteva ja usein kuultu keskustelunkulku. Lehdet ja vastaavat pursuavat sellaista terminologiaa, kuten työstä palautuminen, työssä jaksaminen, työn kuormittavuus. Puheessa seikkailee monoliittinen mörkö nimeltä työ – tuo yhtenäinen ja kiinteä osa subjektiivista todellisuutta, jonka ympärille se kaikki varsinainen elämä saa rakentua.

Täsmälleen sama toiminta on toiselle pako jostakin, toiselle se, mitä pitää kohta paeta.

Se, mitä mahdollista sisältöä tämä yhtenäiseksi pakotettu työ-käsite pitää sisällään, ei ole lainkaan linjassa sen kanssa, mitä asioita luettelemme kertoessamme elämästä. Klassisena esimerkkinä voi olla esimerkiksi lapsen lomapäivä. Hän voi käyttää minuutti- tai tuntitolkulla aikaa kertoessaan, kuinka hyppäsi altaaseen, sukelsi renkaita, kiipeili patjojen päällä, pomppi trampoliinilla, potki palloa, seikkaili ja niin edelleen. Kaiken saman kaikissa samoissa paikoissa kokenut palkattu liikunnanohjaaja taas kuittaa kaiken parilla lauseella. En mitään, olin koko päivän töissä. Täsmälleen sama substanssi on toiselle elämää itsessään, toiselle siitä väkisin irrotettu erillisosa.

Tässä tullaan ongelman ytimeen. On esimerkiksi yhdistyksiä, joiden toiminta on sikäli vinoutunutta, että osa on paikalla koska parhaillaan elää itse elämäänsä ja pakenee sitä taas seuraavana aamuna möllöttävää monoliittia, osa taas ei tee mitään koska on monoliitin sisällä, ja aikoo vasta huomenna tai ensi viikolla aloittaa puolestaan oman elämänsä. Palkatun työntekijän asema yhdistyksessä on väistämättä erilainen. Täsmälleen sama toiminta on toiselle pako jostakin, toiselle se, mitä pitää kohta paeta. Kun sovitaan tapahtumaa, ja vertaillaan, milloin kenelläkin on lomaa, odotetaan vapaaehtoiselta jäseneltä ja palkatulta työntekijältä täysin vastakkaisia vastauksia. Vaikka joukko näyttää yhtenäisiltä, vallitsee henkilöiden välillä syvä, ylittämätön kuilu.

Saman voi ulottaa aktivismiin, jonka käsitän tässä yhteydessä laajemmin yhteiseksi toiminnaksi jonkin asian eteen. Mikäli samaa toimintaa tekee joku työkseen ja joku vapaa-ajakseen, on heidän välillään täysin perustavanlaatuinen ristiriita. Toinen pakenee, toinen odottaa pakenemista. Toinen elää, toinen kertoo vasta myöhemmin lomallaan, oikeassa elämässään, olleensa vain töissä. Onnistunut ”Tapahtuma x” voi olla ”Tapahtuma x”, tai sitten ”työkuvioita koko päivä”.

Toinen elää, toinen kertoo vasta myöhemmin lomallaan, oikeassa elämässään, olleensa vain töissä.

Prekarisoituva ja pirstaloituva elämä voi olla mahdollisuus, mutta siihen suhtautuminen on yksilöllistä. Osa kaikkein hajanaisimpienkin hommien tekijöistä sulkeistaa kaiken toimintansa voimakkaasti: työhommia, ei-työhommia, työhommia. ”Työhommat” rikkovat päivien aikaa möllöttäen klöntteinä oikean elämän palasten välillä, olisivat ne sitten internetsivun tarkastamista, ihmisen kanssa puhumista, kävelyä tai miettimistä itsekseen. Osa taas on iloisesti luopunut koko ”loman” käsitteestä, ja sankariyrittäjän tavoin julistaa olevansa ”aina töissä”. Osa taas on maanviljelijöitä tai huippu-urheilijoita, joiden ”työksi” kutsuttava asia, se mistä he palkkaa saavat, on definitiivisesti aivan koko heidän elämänsä.

Erilaisia työhönsuhtautumistapoja joka tapauksessa on, ja koska aihe on mielenkiintoinen, tulen kirjoittamaan siitä jatkossakin.

Nyt keskeisin viestini kuitenkin on tavanomaisessa toiminnassa asuva perustavanlaatuinen ristiriita, jonka esiin nostaminen Rautiaisen tavoin on suotavaa ja pohdittavaa. ”Jos tienaat sillä rahaa, jos se on työtäsi, se ei ole aktivismia”. Tai muutakaan, miksi me sitä kutsumme. Se on vain työtäsi.

Jotain, josta pakenet jonnekin muualle. Ja jos me olemme jo muualla, kuinka voimme koskaan todella olla samassa tilassa?

Banalisaatio. Osa 2

Koirat haukkuvat, karavaani kulkee. Zeitgeist on Humans of Late Capitalism. Mikä oli joskus arvokasta, on nyt ainoastaan banaalia. Hukumme some-sotiimme, turrumme tuotteisiimme, mainostamme itsemme henkihieveriin.

Kirjoitan tästä kaksi osaa. Tästä, kuinka mikään ei tunnu miltään.

13457

”Koirat haukkuvat, karavaani kulkee.”

Minä harjoitan ihmisten kanssa kiistelyä internetissä, enkä koe edes olevani parempi ihminen, joten en ole varma, miksi teen sitä. Olen lukenut tietokirjoista sekä kuullut keskusteluja vapaan, keskittämättömän ja lähes anarkistisen internetin, nörttien paratiisin kulta-ajoista, yhteisen ja vapaan alustan raja-aidat ylittävästä kauneudesta. Synnyin kuitenkin hieman liian myöhään ja kiinnostuin asioista hieman liian jäljessä omatakseni omia muistoja noista varhaisista ja paremmista ajoista.

Minä itse naputan kiinalaista kannettavaa tietokonettani staattisesti ja maanisesti yksittäisen huoneen sisällä, ja naputan itseäni vain syvemmälle sosiaalisen median likaämpäreihin. Implisiittisesti olettanen saavuttavani jotakin, kun syöksyn räksyttämään samalla tasolle miljoonan muun mudassa pyörivän kanssa.

Ja tartun vain koukkuun. Valtavat suuryritykset takovat miljardeja usuttamalla toisiamme toistemme kimppuun, ja tanssin heidän pillinsä mukaan. Minä kehtaan surra algoritmiohjatulla mainosalustalla, ettei missään ole mitään hyvää, ja teknologiamiljonäärit nauravat matkalla pankkiin.

Ja mitä on tämä likaämpäröityminen? Twitter eroaa tumblrista siten, että se tuo banalisaation vielä räikeämmin silmille. Tumblr-aikoina kyse oli sentään varhaisinternetin tavoin anonyymien hahmojen kiistelystä. Mutta tänään, räksytän samassa virrassa arvostettujen poliitikkojen, kirjailijoiden, taiteilijoiden, muusikoiden, johtajien ja muiden kanssa, ja kaikki on yhä likaista mihinkään johtamatonta massaa.

Ei tunnu miltään olla siellä samalla alustalla jokaisen kanssa. Ei miltään. Ikoniset maamerkit muuttuvat sosiaalisen median markkinointikampanjoiksi, tuho ja sota tuotteistetuiksi materiaksi myymälöiden hyllyllä, ihmisten kategoriat epämääräiseksi suoksi, vastaantulija voi olla kuka tahansa mutta kaikki on yhtä turhaa, eikä mikään tunnu miltään.

*

”Koirat haukkuvat, karavaani kulkee.”

Tämä toistamani Viisaus on isältäni. Hän sanoi sen ainakin silloin, kun esitin jossain perhekeskustelussa huoleni siitä, että jotkut poliitikot käyttäytyvät ikävästi sosiaalisessa mediassa, sekä laajemmin huoleni siitä, että sosiaalisen median alustalla puhutaan ikäviä.

Koirat olemme me. Tarkastelunäkökulmasta riippuen me tietyn asian aktivistit, me kaikki suomalaiset, kansalaisyhteiskunta, tai jopa kaikki muut paitsi tietyt suuryritykset tai muu abstrakti vallankahva.

Niin, tullaan vielä tähän vallankahvaan.

Kaikki on banaalia, mikään ei tunnu miltään, millään ei ole arvoa, mutta. Kaiken aikaa karavaani kuitenkin jatkaa kulkemistaan. Me kiistelemme keskenämme siitä, kuka meistä edustaa parhaiten Hyvyyttä tietyn vähemmistöryhmän oikeuksien ajamisessa, kun oikea vihapuhe, misogynia ja rasismi jatkavat rehottamistaan muualla.

Tosiaan, jatkavat! Mennään hieman konkretiaan. Samaan aikaan, kun tapeltiin, siitä, millaisia sanoja saa sanoa sosiaalisessa mediassa ja Black Lives Matter ja niin edelleen, nähtiin Helsingin sanomissa laaja juttu siitä, mitä oikea rakenteellinen rasismi Suomessa on (muun muassa): turvapaikanhakijoiden ja siirtotyöläisten häikäilemätöntä hyväksikäyttöä työpaikoilla, ja viranomaisten kyvyttömyyttä puuttua siihen.

Ja vaikka me teemme itsestämme mitä, on valta epämääräisissä hämäräperäisissä verkostoissa, jotka kirjaimellisesti tuhoavat kaupunkeja. Meitä viedään kuin kahdentuhannen tonnin ammoniumnitraattilastia, laivat ruostuvat ja maapallon tuhoaminen jatkuu, ei siksi että sinä et osta luomupapuja tai käytä sellaista täytesanaa jonka historia ei ole vääränlainen, vaan siksi että se oikea syyllinen on tuolla jossakin finanssivallassa, oligargioissa, korruptiossa. Niissä, joilla on valtaa omistaa ja tuhota laivoja. Ja kaupunkeja. Tuolla jossain muualla päin globaalia ulottuvuutta, kuin tässä suomi-lintukodossamme. Ja kuka minä edes kertomaan siitä enempää, olen vain tavallinen silmät pyöreänä uutiskuvia katsova tavantallaaja.

Uutiskuvia, ja sitten taas jotakin muuta, sillä nekään eivät tunnu oikeastaan paljon miltään. Ne ovat ihan samaa tavaraa miljoonan meemin ja kiistelytwiitin ja henkilöbrändin ja maksetun sisällön joukossa. Samaa massaa johon turtuu, mutta lohdutuksekseni voin sentään todeta, että samaa pahuuteen ja väkivaltaan turtumista penättiin jo lähes puoli vuosisataa sitten televisio-nimisen laitteen tuodessa ensi kerran sodan tavallisiin olohuoneisiin. No, turruttu tosiaan on.

*

Aamu toisensa perään valkenee. Kiistelen twitterissä jonkun tunnetun kirjailijan tai vastaavan kanssa, selaan vuorotellen esiintyvien mellakkavideoiden ja HR-palvelumainosten ohi, suljen tietokonetta. Jokin laiva jossain uppoaa ruostuneena merenpohjaan. Joku painaa tietokoneen nappia pankissa ja joku jää junan alle. Hiilivoimalan peruskiveä muurataan. Nojaan seinään, joka on yhä siinä, koska jossain porataan öljyä mikä tuottaa voittoja. Kävelen ulkona ja syön mustikoita, ja luulen olevani edes täysin Suomessa, mutta ei, en tiedä mistä tietokoneeni tuli. Tai edes paitani. Tai banaanini. Banaali banaani.

 

 

 

Kuva: Designed by timolina / Freepik

Banalisaatio. Osa 1

Koirat haukkuvat, karavaani kulkee. Zeitgeist on Humans of Late Capitalism. Mikä oli joskus arvokasta, on nyt ainoastaan banaalia. Hukumme some-sotiimme, turrumme tuotteisiimme, mainostamme itsemme henkihieveriin.

Kirjoitan tästä kaksi osaa. Tästä, kuinka mikään ei tunnu miltään.

13457

Mikään ei kuvaa juuri nyt zeitgeistia niin osuvasti kuin Humans of Late Capitalism (@HumansOfLateES)

Mikään ei tunnu enää miltään, vaan kaikki on absurdia, laimeaa puuroa. Kaikki on yhtä banaalia massaa. Kuvissa ylituotteistettu irvokkuus kohtaa karun ja karkean massaelämän. Luksusbrändit ja halpamerkit yhdistyvät epämääräiseksi ketjuksi, eläimet ja lapset nuolevat tai käpälöivät symboliarvonsa menettänyttä materialismia, älypuhelimet ja kosketusnäytöt ovat korvanneet kaiken kaikkialla missä voivat, ja jokaiseen mahdolliseen ympäristöön tunkevat ruokalähettien neliskulmaiset laukut.

Kaikki on vain tuotetta, joka ei tunnu miltään, ja juuri turtumus on se tunne, jota kuvatkin kaikkein vahvimmin välittävät. Olen, me olemme, turtuneet tähän informaation ja moraalin ja materian ja taistelun ja tekstin ja digitalisaation ja arvojärjestelmien pirstaloituneeseen paljouteen

*

Viides huhtikuuta fiilistelin. ”Päättymätön ja lakkaamaton järjestelmien systeemi ja hyperverkottunut koneisto on astunut ensimmäistä kertaa lyhyessä historiassaan sivuun. Jotain peruuttamattoman fundamentaalista on muuttunut. Systeemi jarruttaa. Jotain tapahtuu” Kirjoitin, kuinka haluan velloa poikkeustilassa, ja kuinka nautin ylipäätänsä siitä tunteesta, että jotakin kokonaislaatuisen uutta siirtyy raiteiltaan. Jotain muuttuu. Mutta entä jos siirtymiseksi kutsumani jääkin auki? Systeemi on astunut sivuun, iloitsin, mutta entä jos se sivuun vain jäikin? Entä jos kyse on vain siitä, että viimeisetkin mahdolliset hyvän pysyvyyden rippeet yksinkertaisesti lakkasivat. Poistuimme, mutta emme astuneet uuteen, ainoastaan poistuimme. ”Uusi normaali”. Bullshit. Ei mitään uutta. Mikään ei ole sellaista, etteikö se ajan myötä turboahdetussa maailmassa turruttaisi.

*

*

Ei
Ei mikään mulle riitä enää ei
Ei mikään tunnu miltään enää ei

Minä oikeasti liikutuin, kun kuulin tämän varsin tavanomaisen Cheek-biisin ensimmäisen kerran. Oli menossa jokin voimakkaan tunnepitoinen kokemus jollakin leirillä kun olin teini-ikäinen. Olin päässyt jonnekin, jota olin odottanut pitkään, mutta pettynyt vaikeasti artikuloituvaan mitäänsanomattomuuteen, ja kun yössä pari kaveria soitti kappaletta kaiuttimesta, liikutuin. Tämähän kertoo Minun Tunteistani juuri nyt!

*

Muistan että jotkut, ehkä jokin kolumni tai yksittäinen twiitti, tunsivat alkukeväästä ärtymystä julkimoiden kornista korona-maailmankonsertti-tempauksesta. Eivätkä ainoastaan sen yleisen korniuden vuoksi, tai asetelman, jossa rikkaat hyväosaiset kiillottavat sädekehiään ja pyrkivät luomaan kuvaa, jossa ”we are all in this together”. Vaan siksi, kuinka se mursi epämukavan muurin. Useat olivat tunnistaneet sen ilmiön, missä tunnetun muusikon kaltainen supertähti edusti tietoisen keinotekoisesti jotakin Toista. Jotakin hienompaa, ylempää ja ihailtua, jotakin, joka ei ole samalla viivalla oman itsen kaltaisen tavallisen kuolevaisen kanssa. Ja tästä rajasta, tästä kategoriasta, pidettiin! Mutta jos kuka tahansa maailmantähti on vain samanlainen särisevä osa jaettua ruutua keskellä olohuonettaan, ei ole enää tunnistettavissa erityisyyden kategorioita, eikä oikein mitään. Tarvitsemme kategorioita, väitän, yleisenä käsitteenä. Mikään ei tunnu miltään. Mitä edes toivomme ja haluamme? Mitä banaalista voi nousta? Halutaanko sieltä nousta? Onko arvostaminen sinällään toivottu kyky, onko toivominen toivottu kyky, onko oleminen, ja niin edelleen. Näin kysyessä tämä menee monimutkaiseksi.

*

Minä en pidä postmoderniuden tendenssin tuottamista viboista, vaikka postmoderni sinällään on vielä toki systemaattisempaa perehtymistä vaativa aihekokonaisuus. Mutta minä en enää pidä siitä kaiken purkamisen ja hävittämisen ja päälaelleen kääntämisen ja häivyttämisen ja sekoittamisen tunnusta. Kuinka kielletään yksilö ja identiteetti ja subjekti ja kategoria ja normi ja kieli ja kaikki mahdollinen, korostetaan korkeintaan banaalia ruumiillisuutta, ja ihanteeksi tuntuu jäävän vain epämääräinen hyllyvä massa.

Maailmassa ja työssä ja yhteiskunnassa ja kaikessa on niin paljon vastenmielistä, mutta kaiken kielteisen nimeämisen vain jatkuessa tulen joskus kysyneeksi, mikä on toivottu tila ja tilanne.

– What would constitute a perfect day for you?
– synttärit mcdonaldsissa ja kaikki luokkakaverit paikalla paitsi se yks kiusaaja jota ei oo kutsuttu
– mun olis sensory deprivate tankissa opiaateissa

Tämä on paras tähän mennessä löytämäni tiivistetty kuvaus tämän epämääräisesti artikuloituvan nykyisen postmoderni-ihmisen sielunmaisemasta ja niistä lopullisista tavoitteista jatkuvan kaiken kielteisen ja purettavan osoittamisen jälkeen.

Lainaus on Johannes Ekholmin romaanista ”Rakkaus niinku”, jonka häikäilemättömän self-insterteiksi (ja self on tässä laaja kokonaisuus meitä tällaisia epämääräisiä nykynuoria, sukupolvikokemus suorastaan) kirjoitetut hahmot käyvät keskenään dialogia. Kirja – kauttaaltaan dialogimuotoisesti ja siten puhekielellä kirjoitettu – tulee niin iholle että lukeminen tekee lähes kipeää.

Loputtoman banaaliuden kulminoituma. Banaaliuden suoranainen ylistys. Banaaliuden klisee, synttärit pikaruokaravintolassa, on ainoa, mitä löytyy tästä tunteesta nostettavaksi jalustalle. Emme haluakaan mitään. Tämä tällainen vellominen on hyvä näin.

Toisen kommentin sanova hahmo on läpi kirjan rooliltaan mcdonaldsin maininneen päähenkilön eräänlainen omantunnon ääni, jonka jokainen repliikki edustaa teoksen asetelmassa sitä perimmäisintä sukupolvikokemuksen omaa ääntä. Ja mitä hän sanookaan.

Sensory deprivation tankissa.

Ei edes mitään banaalia. Vaan yksinkertaisesti, ei mitään.

Ei mitään.

Kielteinen osoitetaan, revitään, mutta mitään ei edes toivota tilalle. Arvostaminen on menettänyt kaikki ulottuvuutensa.

Kaikki on vain tuotetta, joka ei tunnu miltään, ja juuri turtumus on se tunne, jota kuvatkin kaikkein vahvimmin välittävät. Olen, me olemme, romaanihenkilöt ovat, turtuneet tähän informaation ja moraalin ja materian ja taistelun ja tekstin ja digitalisaation ja arvojärjestelmien pirstaloituneeseen paljouteen.

Kuva: Designed by timolina / Freepik