yhteiskuntajärjestelmä

Millainen on täydellinen yhteiskunta? Maailmantyttäret ja antikapitalististen teknologiainnovaatioiden utopia

untamoJätä kommentti

”Illan hämärtyessä saatoimme käden heilautuksella viitata mukaamme lämmintä kajoa hehkuvan mekaanisen kengurun, se pompahteli edellämme ja näytti meille tietä, toki se todellisuudessa seurasi rannekkeidemme komentoja. Keskipäivällä auringon korventaessa pahimmin pyysimme latauspisteeltä mukaamme konealbatrossin, joka sitten liiteli yläpuolellamme ja tarjosi helpottavaa varjoaan. Kompensaatio, jonka näistä palveluista laitteidemme kautta maksoimme, meni keksintöjen materiaali- ja rakennuskulujen kattamiseen.”

Vastaako tämä kuvaus elämäämme ihanneyhteiskunnassa? Kuinka hyvin voimme ylipäätänsä visioida sitä, miltä ihanteellinen yhteiskunta näyttäisi? Millaisia välineitä kaunokirjallisuus tarjoaa utopian kuvittelemiseen? Millaisen yhteiskunnan minä haluan?

Tässä kirjallisuusanalyysi-esseessä käyn seikkaperäisesti läpi erinomaisen nuortenkirjailija Siiri Enorannan romaania Maailmantyttäret (2022, WSOY) ja siinä esitettyä utopiamaailmaa. En tee varsinaisia juonipaljastuksia, mutta kuvailen kirjaa ja sen tapahtumia kuitenkin sen verran yksityiskohtaisesti, että suosittelen kirjan lukemista ennen tekstiini perehtymistä, mikäli kirja ylipäätänsä on lukulistallasi. Tämä siis ainoastaan paremman lukukokemuksen varmistamiseksi. Tai sitten anna mennä ja lue tekstini heti. Onhan se viime kädessä ennemmin poliittista kuin kirjallisuudellista pohdintaa.

Siiri Enorannan Maailmantyttäret on juonensa puolesta yksinkertainen ja mukava kertomus viiden tytön ystävystymisestä. Se on tyypillinen tarina siitä, kuinka alussa vastaan purnaava saa huomata ystävyyden olevan sittenkin tärkeintä. Samalla se on opettavainen kasvutarina siitä, miten hyvä utopiayhteiskunta on, ja miten se muokkaa kaikista parempia. Utopistisen Maailmankodin ikävästä naapurimaa Saarivaltiosta kotoisin olevien hahmojen jyrkät asenteet pehmentyvät Maailmankodin syleilyssä, ja lopussa kaikki ovat kavereita. Monien hahmojen tehtävä on representoida tietynlaisia asenteita, mutta joukossa on myös kiinnostavia hahmoja. Joka tapauksessa, kirjan varsinainen anti ja kiinnostavuus ei ole lastenkirjamaisessa tarinassa, vaan sen esittämässä kiehtovassa, kokonaisvaltaisessa maailmakuvassa.

Luin Enorannan teosta ennen kaikkea poliittisena puheenvuorona. Se tarjoaa monella tavalla mielenkiintoisen vision tulevaisuuden utopistisesta yhteiskunnasta. Takakannessa teosta kehutaan visionääriseksi, ja sen esittämä tulevaisuudenkuva on saanut lukijoiden parissa runsaasti ihailua. Tässä paneudun tarkemmin siihen, millainen Enorannan esittämä maailma on, ja kuinka varteenotettavana visiona sitä voidaan pitää. Kirjoitan tarkoituksellisen poliittista analyysia, joka lähtee omista tietoisista lähtökohdistani henkilönä, joka edustaa antikapitalistista, ns. vasemmistolaista feminismiä.

Esitän ensiksi kuitenkin hieman yleisiä ajatuksia. Mielenkiintoisen teoksen visiosta teki sen tunnistettavuus, suoranainen konventionaalisuus. Vaikka en ole lukenut yhtä kokonaisvaltaista ja yhtenäistä utopiakuvausta, sisältää Enorannan luoma maailma kuitenkin valtavasti tutun kuuloisia elementtejä. Hänen maalaamansa kuva on paikoin suorastaan kiusallisen yksityiskohtainen. Vastaan tulevat niin osallistavat esittävän taiteen performanssit, olohuoneiksi kutsutut ”autonomiset sosiaalikeskukset”, rakennusten viherseinät kuin elämää helpottavat älyrannekkeetkin. Saatan tuntea lukevani yhtä aikaa erilaisten 2000-luvun aktivistiryhmien julistuksia, vihreiden ja vasemmiston (nuorison) poliittisia ohjelmia kuin Sitran ja muiden ajatuspajojen raportteja. Osittain jopa yritysmaailman Slush-henkisiä julkilausumia. Se, mitä kirja tekee, on näiden kaikkien kietominen yhteen ja kirjoittaminen tarinaksi. Sellaisena se puhuttelee meitä ja esittää suoraan kysymyksen: onko siis tämä se, mitä haluatte?

Utopiayhteiskunnan nimi on teoksessa Maailmankoti, ja se kattaa ison osan koko maailmaa, ei kuitenkaan kaikkea. Osa on tuhoutunut ydinsodassa, ja osa ei halua liittyä Maailmankotiin, kuten alussa mainitsemani Saarivaltio. Maailmankoti on post-apokalyptinen solarpunk-yhteiskunta, joka on eksplisiittisen antikapitalistinen. Maailmankodissa kaikki tuntuu olevan, kuten ajatuspajojen tulevaisuutta visioivissa raporteissa, ekologista jälleenrakentamista, terapiaa ja hoivaa tai esittävää taidetta.

Seuraavaksi käyn tarkemmin Maailmankodin yhteiskuntajärjestelmän elementtejä läpi.

Historia

Kirjassa eletään vuotta 2130. 2020-luvun lopulla on tapahtunut Romahdus, joka piti sisällään ydinsodan ja kahden miljardin ihmisen kuoleman. Romahdukseen johtanut kehityskulku muistuttaa omaa nykymaailmaamme, on kestämätön kapitalistinen talousjärjestelmä, luontoa tuhoava kulutusyhteiskunta ja niin edelleen. Romahduksen jälkeen sähköiset omaisuudet olivat kadonneet ja suuri määrä infrastruktuuria oli tuhottu. Ihmiset olivat tilanteessa, jossa oli pakko aloittaa alusta.

Varsinainen tapahtumien kulku selitetään tiiviisti erään hahmon muistiinpanoissa. Siinä toiminta tapahtuu passiivissa, joten ei käy ilmi, miten ja keiden toimesta kaikki lopulta saatiin aikaan. Kuitenkin, armeijat lakkautettiin, perustettiin rauhankomiteoita ja totuuskomissioita, palkattiin satojatuhansia ihmisoikeustarkkailijoita ja diplomaatteja, solmittiin sopimuksia kuten aseidenkieltosopimus, aloitettiin laaja uusiutuvan energian rakentamisprojekti, otettiin rahajärjestelmä demokraattiseen hallintaan ja asetettiin varallisuuskatto. Vuonna 2049 perustettiin Maailmankoti, johon liittyivät melkein kaikki maapallon asutetut alueet. Valtioiden väliset rajat lakkautettiin ja alueet nimettiin uudelleen.

Maailmanrauha

Maailmanrauha on saavutettu kehittyneen lohkoketjuteknologian avulla (!!!). Suora sitaatti:

”Ja sitten kehittyneet ketjusitoumusteknologiat mahdollistivat luotettavat, muun muassa tietoliikennettä koskevat sopimukset miljardien yksittäisten ihmisten kesken, ja Maailmankoti pystyttiin perustamaan.”

Päätöksenteko ja hallinto

Systeemin kokonaisvaltainen rakenne jää epäselväksi. Maailmankoti vaikuttaa olevan jollakin tavalla yhtenäinen rakenne, vaikka toiminta sen sisällä on suhteellisen vapaata. Sen puitteissa tapahtuu kuitenkin jonkinlaista demokraattista päätöksentekoa, joka koskee kaikkia. On asioita, joita koko Maailmankodissa on äänestyksen perusteella kielletty, kuten elinikää pidentävän teknologian kehittäminen sekä fuusioenergian käyttö. Maailmankodilla on myös jonkinlainen hallinnollinen rakenne, joka voi sallia tai kieltää asioita suoraan; esimerkiksi eräät hahmot saivat luvan salaiseen projektiinsa Maailmankodilta.

Demokraattisia instituutioita on paljon, ja usealla tasolla tapahtuu äänestämistä. Demokratiassa on kuitenkin mukana teknokratian elementtejä. Äänestää, ainakin Maailmankodin laajuisesti, saavat ne, jotka ovat täyttäneet viisitoista vuotta ja osallistuneet koulutukseen.

Maailmankodissa esiintyy poliittista erimielisyyttä, jota ilmeisesti ratkaistaan neuvottelemalla. Mainitaan esimerkiksi, kuinka jotkut haluaisivat kieltää kaiken teknologian käytön, jotkut taas haluaisivat huomattavasti automatisoidumman maailman.

Alueet, rajat, kansalaisuus

Valtioita ei ole, mutta eri alueita, jotka mukailevat vanhojen valtioiden rajoja, on nimetty uusilla nimillä. On Vuoritammimaa, Mulperimaa, Raudusmaa jne. Kaikkialla voi liikkua vapaasti.

Maailmankodin asukkailla on passit, jotka takaavat heille tiettyjä oikeuksia. Ulkopuoliset saavat käyttöönsä väliaikaiset oleskelupassit. Mutta myös ilman passeja olevista pidetään huolta.

Yksi selkeä alue ei ole halunnut liittyä Maailmankotiin, ja sen nimi on Saarivaltio. Siellä vallitsee meidän näkökulmastamme tavallisempi kapitalisminkaltainen talousjärjestelmä, mutta uusiutuvaa ja edistyksellistä teknologiaa on paljon.

Teknologia

Maailmankoti on utopia, ja tämän utopian avain on kehittynyt akkuteknologia. Teknologiaa on Maailmankodissa yltäkylläisesti, ja se on tehokasta älyteknologiaa. Energiantuottomenetelmiä ovat ainakin tuuli-, aurinko-, vesi-, levä- ja bakteerivoimalat sekä kierrätyspolttoaineet. Fossiiliset polttoaineet on kielletty. Fuusioenergia on kehitetty, mutta sitä ei ole haluttu ottaa käyttöön. Uusiutuvan energian riittävyys taataan niin kehittyneillä akuilla, että teknologiaa voidaan käyttää yltäkylläisesti.

Toinen avainteknologia on eräänlainen lohkoketjuteknologia, josta käytetään nimeä ketjusitoumusteknologia. Sen avulla on mahdollistettu luotettavat ja laajat sopimukset, jotka takaavat koko yhteiskunnan koossa pysymisen ja maailmanrauhan.

Erilaisia teknologisia vempaimia voidaan kehittää uusiutuvasta materiaalista, ja niillä helpotetaan elämää eri tavoin. 3D-tulostusta käytetään paljon, ja jokaisella ihmisellä on jonkinlainen tulostuskiintiö, jonka avulla voi tulostaa haluamansa tavaroita.

Älypuhelimia ei ole, mutta jokaisella on kädessään älyranneke, jossa on useita elämää helpottavia sovelluksia. Esimeriksi Vaeltaja-sovelluksen avulla voi matkustaa turvallisesti ja se näyttää yöpymis- ja ruokapaikat. Älyranneketta ei kuitenkaan saa käyttöönsä ilman ”asiaankuuluvaa koulutusjaksoa”.

Älykkäällä teknologialla hallinnoidaan asioita, esimerkiksi kauppojen ovella voi skannata eettisyyden takaavat sertifikaatit. Skannattavaa informaatiota on ylipäätänsä paljon kaikkialla. Myös hologrammiteknologiaa on paljon. Esimerkiksi videopuhelut perustuvat hologrammihahmoihin, jotka heijastetaan puhujien rannekkeista.

Liikkuminen tapahtuu hahmojen harjoittaman jalankulun lisäksi esimerkiksi levijunilla, linja-autoilla sekä tekoälyn ohjaamilla itse ajavilla autoilla. Mainitaan myös paljon muita ”härveleitä”. Joihinkin paikkoihin pitää edelleen mennä lentokoneella. Käytössä on myös mielikuvituksellisempia välineitä, joita hyödynnetään silkasta ilosta. Esimerkkinä vanhasta purjelaivasta rakennettu pyörillä hankalasti kulkeva purjelinnaksi kutsuttu väline.

Teknologisesta yltäkylläisyydestä huolimatta materian käyttö on kuitenkin maltillista. Orgaanisiin ja kierrätettyihin materiaaleihin perustuva teknologia on pitkälle kehittynyttä ja niistä voidaan valmistaa kaikenlaista. Ihmisten elämä ei kuitenkaan ole tuhlailevaa, vaan ”Maailmankodin lapset on pienestä pitäen opetettu korjaamaan, parkitsemaan, tilkitsemään ja säästämään”.

Tekoälyn käyttö on ilmeisesti minimaalista. Mainitaan vuonna 2047 tapahtunut tekoälyprojektionnettomuus, jossa väestönrakenteentutkimusjärjestelmä alkoi automaattisesti eliminoida väestöä. Tämän jälkeen tekoälyteknologiaa ei ole haluttu juuri käyttää.

Ympäristö

Ekologinen jälleenrakennustyö on edelleen laajasti käynnissä. Luentoa entisöidään, hiilidioksidia sidotaan ilmakehästä, vanhoja rakennelmia puretaan ja ympäristöjä ennallistetaan. Ilmasto vaikuttaa olevan lämmin verrattuna nykypäiväämme. Esimerkiksi entisen Ruotsin alueella on tyypillisesti kesäisin yli 30 astetta lämmintä ja paljon hyttysiä sekä rankkasateita.

Talous

Talousjärjestelmä on demokraattisessa hallinnassa ja vallitsee varallisuuskatto. Talousjärjestelmää ei nimetä, mutta se vaikuttaa jonkinlaiselta demokraattiselta sosialismilta. Järjestelmä on eksplisiittisen antikapitalistinen. Kapitalismi on tuhoisa vaihe historiassa, joka johti Romahdukseen ja miljardien kuolemaan. Tämä tiedetään ja tätä opetetaan jokaiselle.

Digitaalinen valuutta on käytössä. Vallitsee yleinen ja yhtäläinen perustulo, ja kaikki saavat rannekkeisiinsa tietyn määrän rahaa tasaisin väliajoin. On epäselvää, mikä kaikki maksaa ja mikä ei; iso osa toiminnasta perustuu solidaarisuuteen ja yhteistyöhön ilman transaktioita. Rahaa ei ihmisten välisissä palveluksissa juuri käytetä, vaan eri paikoissa yöpyminen ja ruuan saaminen on mahdollista esimerkiksi osallistumalla hieman paikan työntekoon. Kauppoja kuitenkin on, samoin lainaamoita. Ihmiset käyvät myös paljon vaihtokauppaa pienissä yhteisöissään.

Kuri ja järjestys

Armeijat ja sotateollisuus on lakkautettu ja sen resurssit ohjattu uusiutuvan energian kehittämiseen. Poliisi on olemassa, mutta sitä tarvitaan vain vähän, sen yleisintä työtä on ympäristöongelmien torjuminen. Poliisilla on äärimmäisten väkivaltatilanteiden varalta käytössä nukutusnuolet.

Myös vankiloita on olemassa. Niissä on hyvät oltavat ja paljon hyvinvointipalveluita, ja niissä esimerkiksi osallistutaan luonnon ennallistamiseen purkamalla vanhoja rakennelmia.

Työ

On epäselvää, miten työnjako on tarkalleen järjestetty. Kaikenlaisia töitä on, ja niistä maksetaan palkkaa. Kirjan alussa yksi hahmoista keskustelee ammatinvalinnanohjaajan kanssa, ja esille tulevat terapeutti, taitelija, hoivaaja, diplomaatti, kulttuurinsäilyttäjä, keinopölyttäjä, viherarkkitehti… Yksi hahmoista toivoo olevansa argumentoija, sovittelija ja rauhanneuvottelija, joka edistää sovintoa konfliktialueilla. Matkan varrella kohdataan perinteisempiä ammatteja kuten lääkäreitä ja insinöörejä.

Opiskelu

Koulutusjärjestelmä on yhtenäinen, mutta opiskelu vaikuttaisi olevan suhteellisen vapaata. Yliopistoja on olemassa, mutta niiden toiminnasta ei kerrota paljoa. Opintoja voi suorittaa useammassa yliopistossa samanaikaisesti, ja voimassa on ikuinen opinto-oikeus. Itsenäinen opiskelu on ilmeisesti valtavirtaista, sillä tarinan edetessä hahmojen kerrotaan opiskelevan usein, vaikka he tekevät koko ajan matkaa.

Nimeltä mainitaan sellaisia opintokokonaisuuksia, kuin Elämäntapana permakulttuuri, Ikuisen talouskasvun harha: kapitalismin nousu ja tuho ja Poikkitaiteellisuuden monet kasvot.

Paikat, asuminen

Mukavia paikkoja on paljon. Esimerkiksi Olohuoneet ovat avoimia paikkoja, jonne kuka vain saa tulla. Lisäksi on muun muassa puihin rakennettuja kyliä ja musiikkitalo, jossa voi esittää ja kuunnella musiikkiesityksiä ilmaiseksi.

Kirjastoja on olemassa, ja niissä on paljon oikeita kirjoja hyllyssä. Kirjastoa jossa hahmot vieraillaan kuvataan ihanaksi paikaksi, joka on rakennettu innovatiivisesti ja sisältää paljon kaikkea mukavaa.

Kaupunkejakin on, ja niissä on paljon innovatiivista teknologiaa ja sähköllä liikkuvia härveleitä. Kerrostaloja saattaa olla myös keskellä metsää.

Esimerkki asumisesta on paratiisimainen kerrostalokompleksi, jossa on marjoja kasvavat viherseinät, ja puutarhat, tikkaita ja siltoja parvekkeilta toisille, yhteiskeittiöitä ja leikkiviä lapsia.

Terveydenhuolto

Muiden vakavien tautien kerrotaan kadonneen, paitsi tiettyjen hyttysten aiheuttaman Nunezia-kuumeen. Se on tappanut yhden hahmon vanhemmat. Geenimanipulaatio on yleistä ja sillä voi hoitaa vakavia tauteja jo raskausaikana, mutta kaikki ihmiset eivät tätä halua. Maailmankodissa on laadukkaita sairaaloita, joista saa hyvää hoitoa ilmaiseksi.

Ihmisten ominaisuudet

Geenimanipulaatio on laajasti käytössä, ja sillä voi muuttaa ulkonäköön liittyviä ominaisuuksia. Ihonväri rasistisessa mielessä ”rodun” merkitsijänä on kadonnut, kun siitä on tullut hiusten tai paidan värin kaltainen valintakysymys. Suurin osa ihmisistä on iholtaan melko tummia, koska se on auringon kestämisen kannalta käytännöllistä. Ihonväriin liittyvät historialliset jännitteet ja rasismi kuitenkin tiedetään historiallisina ilmiöinä ja niitä opiskellaan. Ainakin yksi hahmo suhtautuu eksplisiittisen rasistisesti niihin muutamiin, jotka ovat päättäneet valita valkoisen ihonvärin, liittyyhän se ikävään historiaan.

Sukupuoli

Sukupuolen ilmaisu on hyvin vapaata, mainitaan että suuresta osasta vastaantulevia henkilöitä ei voi tunnistaa sukupuolta. Ihmiset voivat myös muunnella kehojaan – yhdellä poikana syntyneenä hahmolla on penis, rinnat ja ”naisellinen” ulkonäkö ja hän identifioi itsensä naiseksi.

Kuitenkin, ihmisten sukupuoli merkitään edelleen virallisiin rekistereihin. Vastasyntyneen lapsen sukupuolta ei määritellä, vaan ennen murrosikää täytetään lääkärissä kaavake, jonka perusteella käydään sen sukupuolen murrosikä läpi, mihin koetaan kuuluvan. Ihmiset kuitenkin syntyvät edelleen biologisesti naaraan tai uroksen kehoon.

Uskonto

Kristinuskon vanhassa muodossaan kerrotaan kadonneen. Mutta erilaisia uskontoja on paljon, ja niitä harjoitetaan esimerkiksi yhteisötemppelissä, missä jokaisella on omat tilansa. Temppelikohtauksessa luetellaan esimerkiksi Äiti Maan palvojat, uuskristityt, multiversumeihin uskovat, neojoogit ja jotkut jotka ”masturboivat autuas ilme kasvoillaan”.

Pohdintaa: Onko Maailmankoti sitä, mitä haluamme?

Maailmankoti vaikuttaa lähes kaikin puolin täydelliseltä. Kirja saa lukijansa, kuten sen selvä tarkoitus onkin, kysymään miksemme elä tällaisessa yhteiskunnassa. Erityisen miellyttävältä kuulostaa Maailmankodin ihmisten tapa hoitaa yhteiselonsa ja (ainakin pinnallinen) työnjakonsa. Maailma, jossa voi kävellä minne vain, jossa kaikki paikat ovat mukavia yhteisöjä, ja kaikkeen voi osallistua vähintään antamalla oman työpanoksensa, kuulostaa hyvällä tavalla suurella partioleirillä rakennettua pienoiskaupunkia. Partiossa yhteiselon toimivuus perustuu toki ihmisjoukon valikoituneisuuteen.

Lisäksi teos onnistui vaikuttamaan joillakin aivan tietyillä utopiaelementeillään, joista olennaisimpia ovat ikuinen opiskeluoikeus yliopistoissa ja taattu perustulo. Toki kirjassa ei kerrottu, millaisia yliopistot ovat. Mikäli ne ovat muuttuneet tilallisista instituutioista virtuaalirannekkeen kautta käytettäviksi sisällöiksi, liikutaan äkkiä dystopian puolelle. Erityisen tärkeää on myös kirjastojen, siis paperisten kirjojen paikkojen olemassaolo. Vaikka lyijykyniä pidetään antiikkisina, paperinen tiedontallennus- ja järjestämismuoto on pitänyt pintansa. Tämä on hieno tulevaisuusvisio.

Teos herätti kuitenkin myös olennaisia kysymyksiä, joita on syytä pohtia poliittisia tai ylipäätänsä tulevaisuutta koskevia visioitamme pohtiessa. Käsittelen niitä seuraavaksi. Ne koskevat teknologiaa yleisesti, ”älyteknologiaa”, poliittista järjestystä, työtä, ihmistenmuokkausteknologiaa sekä lisähuomiona sukupuolta.

Teknologiasta. Toisinaan kirjassa ollaan stereotyyppisissä hippiunelmatiloissa, joissa teknologian sijasta keskiössä ovat hampunviljelyäänestykset, tanssiesitykset ja läheisyys luontoon. Toisaalta kaiken tämän mahdollistaa teknologia. Toisinaan liikutaan paikoissa, jotka ovat täynnä huipputeknologiaa. Kirjan utopiamaailmassa on onnistuttu ylittämään digitaalisen teknologian riippuvuus kaivannaismineraaleista. Materiaaliteknologiset innovaatiot mahdollistavat laitteiden rakentamisen lähes orgaanisesti. Teknologia takaa jopa maailmanrauhan. Kirjan olennainen viesti on, että utopian saavuttaaksemme meidän on kehittävä parempaa teknologiaa, avainasemassa uusiutuvien materiaalien käyttö. Meidän ei tule luopua digitaalisista laitteista vaan keksiä parempia tapoja rakentaa ne. Ja käyttää teknologiaa oikein.

On Enorannalta uskalias visio esittää lohkoketjuihin perustuva maailmanrauha – tällaista kuulee tyypillisesti lähinnä kryptovaluuttoihin hurahtaneilta nuorilta miehiltä internetissä. Mutta jos ja kun luottamusta tarvitaan, ja tällä tavalla luottamusta voi aggregoida, eikä siihen sisälly kasvavaa mineraalivarojen käyttöä, niin miksipäs ei?

Älyteknologiasta (tietoverkkoihin perustuvat digitaaliset laitteet). Kirjassa ei mainita terminä internetiä, mutta tietoverkkojen hyödyntäminen on suurta. Auki on kuitenkin massiivisia kysymyksiä. Miten tietoverkkoja ja dataa hallinnoidaan? Kuka niihin liittyviä päätöksiä tekee? Älykkäät sovellukset tarkoittavat suurten datamäärien keräämistä, tallentamista ja hyödyntämistä. Kuka tämän tekee ja missä? Onko edelleen massiivisia, energiaa vieviä datakeskuksia?

Teoksessa, kuten lähes kaikessa scifissä jo kauan ennen matkapuhelinten keksimistä, jokaisella hahmolla on henkilökohtainen älylaite, joka on vertauskuvallinen kehon jatke. Tällaiset visiot ovat laimentuneet sen myötä, kun älypuhelimista tuli oikeasti sellaisia laitteita, mutta Enoranta esittelee vision uudelleen. Laajemmaksi filosofiseksi kysymykseksi kuitenkin jää, edellyttääkö näkemyksemme hyvästä elämästä jokaisen ihmisen jatkamista henkilökohtaisella digitaalisella laitteella – olisi se sitten kännykkä, ranneke tai älylasit. Argumentteja voidaan esittää sekä puolesta että vastaan. Merkittävää on joka tapauksessa, kuka tätä ihmisyyden teknologiaa hallinnoi. Teos kutsuu pohtimaan mahdollisuutta, jossa ihmisen digitaalisessa ruumiinjatkeessa ei olisi kyse yksityisen korporaation datankeruusta, vaan jostakin oikeasti elämää parantavasta yhteisestä asiasta. Kannattaisiko meidän jatkaa kuvittelua?

Poliittisesta järjestyksestä. Se, millainen poliittinen järjestys täydellisessä yhteiskunnassa vallitsisi, on ikuisuusaihe. Mielestäni visio, jossa äänestää saisi vain tietyn koulutuksen käyneenä, ei kuulosta välttämättä huonolta. Tämä olisi nykyisestä demokraattisesta mallistamme siirtymä kohti historiallisempia teknokraattisia visioita: esimerkiksi John Sturart Mill esitti 1800-luvulla, että korkeammin koulutetuilla tulisi olla enemmän ääniä. Olemme pitäneet pyhänä demokraattisena periaatteena sitä, että jokaisen ääni painaa yhtä paljon. Jos äänestäminen perustuu kykyihin ja tietoihin, järjestelmä ei ole enää puhdas demokratia vaan teknokratia. Toki Maailmankodissa ei ilmeisesti testata onko henkilö pätevä saamansa koulutuksen jälkeen, pääasia että koulutuksen käy.

Tietoa, lukeneisuutta, koulutusta ja sivistystä suuresti arvostavana ihmisenä järjestelmä kuulostaa minusta hyvältä – ainakin ensi-ajattelullisesti. Suuri osa huonoista päätöksistä perustunee siihen että tyhmä kansa äänestää väärin, omien etujensa vastaisesti. (Erillinen kysymys, mitkä asiat ovat johtaneet tähän kansan tyhmyyden tilaan?) Lisäksi meillä on jo nyt spesifi instituutio määrittelemään korkein tieto, ja se on tiedeinstituutio.

Tämä on kuitenkin naiivia ajattelua. Ensinnäkin, on ilmeistä, että tällaisessa järjestelmässä valta kasautuu tietylle pienelle taholle. Maailmankodissa on oltava jokin hallintoinstanssi, joka kouluttaa äänestäjät ja ylipäätänsä päättää, mitä koulutukseen sisältyy. Kuinka varmistetaan, ettei tätä valtaa käytetä väärin? Lisäksi, voi olla naiivia ajatella, että tieteellinen tieto tai menetelmä olisi ratkaisu kaikkeen, että jos vain oppineet tieteilijät tekisivät päätökset puolestamme, olisi kaikki hyvin. Eräs demokraattisen järjestelmän perustelu on nimenomaan se, kuinka yhteiskunta on niin tavattoman kompleksinen systeemi, ettei millään yksittäisellä taholla, edes parhaalla tieteellisellä toimijalla, voi olla riittävästi tietoa parhaimpien päätösten tekemiseen. Keskitetty valta on vaarallista, vaikka se keskittyisi ”hyville”.

Ihmisten muokkaamisesta. Olen jo pitkään suhtautunut ajatukseen biologista ihmistä parantavasta teknologiasta myönteisesti. Elämme jo nyt sen keskellä: silmälasit, tekonivelet, kuulolaitteet – puhumattakaan kaikista lääkkeistämme. Tänä päivänä kammoksuttu geenimuuntelukin on Maailmankodissa normaali asia. On selvää, että ”luonnollisen” ihmisen perään on turha haikailla.

Tämä kuitenkin asettaa uusia mielenkiintoisia eettisiä kysymyksiä, kun ihmisen geneettisestä parantelusta voi tulla uusi moraalinen imperatiivi. Eräs kirjan hahmoista kantaa kaunaa äidilleen, joka kieltäytyi geeniteknologiasta, joka olisi pelastanut hänen veljensä tappavalta sairaudelta. Moraalisesti oikein olisi, hahmon mielestä, ollut käyttää geenimuuntelua, niin lapsi olisi saanut elää. ”Luonnollisuutta” korkealle arvottavasta näkökulmasta voi tulla moraalisesti väärä. Yhtä lailla tänä päivänä pidämme vanhempia, jotka jättävät lapsensa rokottamatta, perustellusti moraalittomina. Mutta mihin asti imperatiivit yltävät kun teknologia kehittyy? Mitä kaikkea biologiselle ruumiille on tehtävä, että yltäisi edes ihmisyyden aloitustasolle?

Sukupuolesta. Mielestäni Enoranta epäonnistuu toivottavan sukupuoliutopian luomisessa. Tämä on kertomuksen heikoimpia lenkkejä – sinällään hyvin pieni, mutta nimenomaan itselleni sukupuoliroolien kanssa kamppailevana merkityksellinen.

Monelta osin Maailmankodin sukupuolikäsitys vaikuttaa juuri sellaiselta kuin sen toivoisin utopiassa olevankin – ihmiset saavat ilmaista itseään juuri niin kuin tahtovat. Ihmisten ”sukupuolta” ei välttämättä edes tunnista eikä tarvitsekaan, sillä asialla ei ole merkitystä. Edes lapsia ei määritellä sukupuoleen, heillä on vain jotkut elimet, ja sitten he kasvavat ilmaisemaan itseään juuri siten kuin haluavat. Toki mikäli lisääntyminen tapahtuu edelleen perinteiseen tapaan, saattaisi erilaisten sukusolujen olla tarpeen nimetä esimerkiksi naaraiksi ja uroksiksi (mutta mikäli lisääntyminenkin hoituu täysin teknologisesti, tämäkään ei liene tarpeellista).

Kaikkeen tähän nähden on tavattoman ristiriitaista, että yksi hahmoista on esimurrosikäisenä kokenut, että hänen sukupuoleensa kuuluvat penis ja rinnat. Hän on sitten saanut naishormoneita, koska on ollut syntyjään uros, ja kasvanut tyytyväisenä naiseksi. Ilmeisesti kaikkien esimurrosikäisten on mahdollista saada sellaisia hormoneita, joiden avulla kasvaa sellaiseen ruumiiseen mitä tahtovat.

Valtava ristiriita: Maailmassa, jossa sukupuoliroolit ovat poissa, ja jokainen voi kehostaan riippumatta ilmaista itseään miten tahtoo – mikä saa 11-vuotiaan ajattelemaan, että hänellä on oltava rinnat jotta hän voi olla oma itsensä? Mikä ylipäätänsä saa ihmiset, etenkin nuoret lapset, ajattelemaan, että he tarvitsevat tietynlaiset sukuelimet, jos kerran oleminen ja itseilmaisu ei mitenkään riipu niistä? Se, että feminiinisesti itsensä kokeva ihminen tarvitsee tiettyjä elimiä, on ristiriidassa sen kanssa, ettei sukupuolen ilmaisu riipu mitenkään kehosta.

Tähän voisin kuitenkin todeta, että sukupuolta kuvatessaan Enoranta on todennäköisesti tehnyt mielestäni tarpeettoman sivuloikan ajankohtaiseen poliittiseen keskusteluun. Kirja on toki kauttaaltaan poliittinen, mutta kokonaisvaltaisen utopiakuvauksen sijaan Enoranta ikään kuin käy ilmoittamassa, että tarvitsisimme nykyiseen yhteiskuntaamme hormonihoitoja alaikäisille nuorille. Kuitenkin, vaatimus kehoa muuttavista hormonihoidoista nuorille nykyisessä, valitettavan sukupuoliroolittuneessa yhteiskunnassamme, sekä vaatimus sukupuoliroolien purkamisesta, ovat lähtökohtaisesti ristiriitaiset. Edellinen on sidoksissa nykypäivämme ei-toivottuun tilanteeseen, jossa kärsitään sukupuolidysforiasta, koska yhteiskunnan sukupuoliroolit ovat niin ahtaat. Se on kuin laastari ikävän vamman päälle. Sen kömpelö siirtäminen utopiayhteiskuntaan on kuin kuvailisi sinne todella hyviä ja toimiva kriisikeskuksia raiskatuille – sen sijaan että uskaltaisi kuvata yhteiskunnan kokonaan ilman raiskauksia.

Työstä. Laajemman yhteiskunnallisen työnjaon kuvaus jäi kokonaan auki. On erittäin relevantti kysymys, miten tahdomme jakaa välttämättömät tehtävät, jotka saattavat olla raskaita tai ikäviä, mutta joita ilman elämä ei ole mahdollista. Mikä on ihmisten insentiivi esimerkiksi käsitellä jätteitä (oletettu inhottava tehtävä)? Miten jätteiden käsittely saadaan muotoiltua sellaiseksi toimenkuvaksi, että se on mielekästä? Kuka tämän muotoilun tekee? Mikä ylipäätänsä on se instituutio, joka maksaa ihmisille palkkaa, jos he sellaista saavat? Mistä se saa tähän palkanmaksuun vaadittavan rahan? En osaa itsekään vastata näihin kysymyksiin, vaikka ne ovat koko yhteiskunnan toteutumisen keskiössä.

Onko Maailmankoti siis sitä mitä kaipaamme? Pitkälti kyllä. Demokraattinen talousjärjestelmä, perustulo, ikuinen opiskeluoikeus ja ennen kaikkea edistyksellinen akku- ja materiaaliteknologia ovat hyviä tienviittoja kohti utopiaa. Sukupuoliroolitkin puretaan. Pohdittavia, kompleksisia asioita ovat edelleen digitaaliselle teknologialle antamamme rooli sekä näkemyksemme teknokratiasta päätöksentekojärjestelmän perustana. Lisäksi biologisen ihmisyyden parantelua ja sen mukanaan tuomia uusia moraalisia imperatiiveja on syytä pohtia eettisesti vielä paljon perusteellisemmin.

Teknologia kuitenkin tulee pelastamaan meidät – ei teknologia yksin vaan teknologia hyvässä demokraattisessa hallinnassa. Ihmeelliset materiaali- ja energiateknologiset innovaatiot tulevat takaamaan meille hyvän elämän, ja tämä saattaa olla toivoa herättävä viesti. Ehkä nykyisen osaamistalous-tietokykykapitalismi-kilpailukyky-yhteiskuntamme rasittava käsite ”innovaatio” onkin se, joita meidän on radikaaleina yhteiskuntakriitikkoina nimenomaisesti vaalittava. Innovaatioiden generoiminen ei onnistu tarpeeksi hyvin kapitalistisessa yhteiskunnassa, ja muun muassa siksi tarvitsemme toisenlaisen järjestelmän.

(Sivuhuomio. Juuri tällaisten ajattelutapojen omaksuminen vahvistaa sitä järjestystä, jossa on olemassa sellainen yhteinen hyvyys, josta elinkeinoelämä pääsee ammentamaan antaumuksella, ja joka kapitalistisen realismin mukaisessa yhteiskunnassamme tuottaa relevantteja argumentteja siitä, kuinka ”tunkekaa innovaatiot perseeseenne”. Mutta kirjoitetaanpas tästä toiste.)

Niin, ja vielä. Miksi emme jo elä Maailmankodissa? Siihen tarvittaisiin kaksi asiaa: kehittyneempää teknologiaa ja ydinsota. Edellistä yritetään kehittää koko ajan, mutta onko niin, että tarvitsemme väistämättä jälkimmäisen kääntämään nyt monella tavalla pieleen menevän kehityksemme suunnan?

Millainen on sinun utopiasi? Vastaako tämä sitä, vai kuulostaako Maailmankoti paternalistiselta dystopialta? Pelastaako teknologia? Kerro tässä tai Twitterissä!

Kuvat: creative commons -kuvia Google-haulla ”futuristic utopian society”

Advertisement

Miksi rallia paheksutaan?

untamoJätä kommentti

Olin mukana Elokapinan Jyväskylän MM-rallien vastaisessa mielenosoituksessa elokuun alussa. Minä, kuten monet muutkin, paheksumme ralleja ja laajemmin autourheilua. Paheksuva henki oli yhteinen mielenosoittajien keskuudessa. Kylteissämme luki iskulauseita, kuten ”ralliteollisuus lisää ylikulutusta”, ”ralliteollisuus viherpesee”, ”stop the white elite rallies” ja niin edelleen.

Mielenosoitus sai osakseen myös odotettua kritiikkiä. (Eikä nyt käsitellä lapsellisia kakkavesipyssyllä ampujia). Monet pohtivat itse asiassa melko aiheellisesti, kuinka järkevää on valtavassa ylikulutuksen ja epäekologisen elämäntavan vyyhdissä keskittää huomionsa hyvin marginaaliseen toimintoon. Lisäksi tylsän kuuloinen mutta täysin asiallinen huomio on, että rallit ovat Jyväskylän kaupungille ja laajemmin seutukunnalle hyvin tärkeä tapahtuma, joka tuo paljon tuloja ja näkyvyyttä. Tiedän monien pienempien paikkakuntien suurissa urheilutapahtumissa käyneenä, kuinka valtavan tärkeitä ne paikkakunnille ovat. Tosin on paljon mukavampaa, että paikallinen yhteinen tapahtuma on esimerkiksi Jukolan viesti tai yleisurheilukilpailut, kuin meluisa ja katuja tukkiva ralli.

On toki ilmeistä, että rallit ovat tavattoman helppo paheksunnan kohde. Niin helppo maali, että se tuntuu jopa hieman tyhmältä. Harva asia on yhtä suuri ylikulutuksen ja muun pahan symboli kuin kovaäänisellä autolla päristely kovaa. Siihen kiteytyy muutakin pahaa: metelin tuottaminen, piittaamattomuus, fossiilisten polttoaineiden käyttö, autoilun ihannointi ja niin edelleen. Ja ovathan täysillä kaahaavat autot absurdi näky nykyisen ilmastokatastrofin keskellä. Puhumattakaan aidatusta mainostusalueesta, jossa autot ja autourheilu ovat esillä kojuissa ja tiskeillä, ja kyltit ja viirit mainostavat helpompaa autoelämää. Mikä määrä paheksuttavaa syntiä yhdessä paketissa.

Jäin mielenosoituksemme jälkeen vielä miettimään, miksi minä paheksun ralleja, ja miksi ralleja yleensä paheksutaan. Ilmeisten osatekijöiden (melu, ylikulutus jne.) luettelostani huolimatta vastaus ei kuitenkaan ole täysin ilmeinen. Sanoisin, että syitä paheksunnalle on kaksi. Ensimmäisen allekirjoitan itse, ja sen vuoksi osoitin mieltäni. Toinen on puolestaan problemaattisempi.

Syy numero yksi:

Ralliteollisuus lisää ylikulutusta. Tämä on suoraan luettavissa siitä pamfletista, jota Elokapinassa jaoimme (kuvassa). Rallin MM-sarja itsessään on valtavasti ympäristöä kuormittava toiminto, kun kilpa-autoja kuljetetaan laivoilla ja rekoilla ympäri maailmaa, ja perässä autoilevat kymmenet tuhannet katsojat. Lisäksi kyseessä on autoteollisuuden näyteikkuna, jonka avulla pyritään lisäämään autojen ostamista ja käyttöä. Koska fossiilisten polttoaineiden käyttö on kestämättömällä tasolla, pitää niiden tuhlaus rallien kaltaiseen toimintaan lopettaa. Tämä lienee itsestään selvä viesti, josta ei tarvitse saarnata enempää. Rallit ovat väärin, koska ne aiheuttavat haittaa ympäristölle.

Autourheilu toki on eräs urheilun tai ainakin kilpailun muoto, jonka moni kokee hienona ja tärkeänä. Puheen tasolla autourheilusarjatkin pyrkivät siirtymään ekologisempiin polttoaineisiin. Toki täyssähköisetkin autot kuluttavat ympäristöä, akkujen valmistaminen kuluttaa luonnonvaroja ja niin edelleen. Mutta jos hypoteettisesti tulevaisuudessa keksittäisiin auto, joka aidosti ei tuhlaa luonnonvaroja tai aiheuta päästöjä, se voisi esimerkiksi olla täysin kierrätetty ja kulkea aurinkoenergialla tms., saisiko tällaisilla autoilla kilpailla?

Tämän perustelun mukaan kyllä. Auto on paha koska se tuottaa päästöjä ja kuluttaa luonnonvaroja, ja kun nämä aspektit poistetaan tai minimoidaan, auto ei enää ole paha. Sillä voi vaikka kilpailla toisia autoja vastaan ja ajaa tosi lujaa. Pärrrrrr.

Syy numero kaksi:

Autourheilu edustaa itsessään syntiä. Tässä perustelussa allekirjoitetaan kaikki edellinen, auto on paha koska se tuottaa päästöjä ja kuluttaa luonnonvaroja ja niin edelleen. Mutta tämä on kuitenkin vain pintaa. Varsinainen pahuus on siinä, kuinka pyrkimällä maksimaalisen nopeaan kulkuvälineeseen ihminen pyrkii kohtalokkaan tuhoisalla tavalla asettumaan luonnon yläpuolelle, sen herraksi. Luonnottoman kovaa ajaminen on jotakin, jota ei muutenkaan kuulu tehdä, tulisi siitä päästöjä tai ei.

Tästä näkökulmasta hypoteettinen supernopea kierrätysaurinkoenergiascifiauto ei olisi sen parempi eikä sellaisen valmistamiseen tulisi pyrkiä, sillä ihmisen ei ylipäätänsä tule pyrkiä liikkumaan teknologian avulla mahdollisimman kovaa. Teknologia ei sinällään ole paha, ja sitä voidaan käyttää moneen hyödylliseen asiaan, mutta sen tuhlaaminen luonnottomaan hurjasteluun ei käy päinsä.

Tämä on mielenkiintoinen näkökulma, jollainen on laajemmin läsnä erilaisten syväekologisuuden kanssa yhtenevien ajatustapojen kanssa. Se kuuluu nähdäkseni elimellisesti myös tietyn genren posthumanistiseen ajatteluun.

Ihmisen ympäristötuhoa aiheuttavaa toimintaa, tai tietyissä yhteyksissä tarkennettuna valkoisen, länsimaisen rikkaan (mies)ihmisen, voidaan paheksua siihen liittyvän maailmankuvan vuoksi. Tuossa maailmankuvassa, tai laajemmin todettuna käsityksessä tai taipumuksessa, ihminen on luonnon herra ja alistaa muun luonnon palvelukseensa. Ihminen kehittää teknologiaa, jolla pyrkii saavuttamaan aina vain kunnianhimoisempia ja samalla ylimielisempiä asioita, kaiken muun luonnon kustannuksella.

Stop The White Elite Rallies

Valkoinen eliitti irtautuu luonnosta ja luulee olevansa sen herra. Ylikulutus on nimenomaan sitä. Valkoinen eliitti ei ymmärrä ihmisen täysin perustavanlaatuista roolia osana luontoa ja ekologista systeemiä, vaan pyrkii alistamaan sen. On yhä kauempana luonnosta. On luonnoton.

Allekirjoitanko itse kaiken tämän? Ehkä. Periaatteessa. On kuitenkin kiinnostava havainto, kuinka oheinen (sinällään paikkansa pitävä) kertomus luontoa alistavasta ihmisestä ja sen pahuudesta on itsessään ikivanha ja perustavanlaatuinen.

Frankfurtin koulukunta puhui täsmälleen samasta asiasta 1940-luvulla ja paikansi luonnosta vieraantuneen ihmisen, joka pyrkii ottamaan sen haltuunsa, 1700-luvun valistukseen. Mutta tästä voidaan mennä edelleen kauemmas, uskonnollisiin sfääreihin. Useiden uskontojen mytologiasta löytyy kertomuksia ihmisistä, jotka pyrkivät tulemaan Jumalan paikalle, pyrkivät ylittämään ihmisyytensä, mutta saavat todennäköisesti julman opetuksen omasta paikastaan. Tämä on antiikin Kreikan Prometheus -myytti, Lähi-idän uskonnoissa on tällaisia kertomuksia, kyseessä on täysin klassinen tarina.

Mahdollisimman kovaa nopeutta autollaan tavoitteleva ihminen on hybriksen vallassa. Hän pyrkii ylittämään luonnon ja olemaan jumala.

Eikä tätä tule sallia. Ihminen kisatkoon hevosen selässä, keksikööt teknologiaa arkeaan helpottamaan, mutta lopettakoon tuhlauksen sellaiseen, mikä on täysin luonnotonta.

Palataan ralleihin. Nämä kaksi perustelua eroavat käytännössä siten, että ensimmäisen mukaan päästötön ralli olisi hyväksyttävä, toisen mukaan ei, vaan autourheilu itsessään on väärin. Sanoin kannattavani ensimmäistä, mutta olevani toisen suhteen epävarma.

Mitä pyrin sanomaan? Mitätöikö uskonnollisiin oppeihin palautuva kertomus ihmisestä jumalan/luonnon ylittäjänä tämän kertomuksen todenperäisyyden? Entä käyttökelpoisuuden? Näin ei tule varmastikaan väittää. Nykytilanne on se, että ihminen tai ainakin valkoinen eliitti luulee olevansa luonnon yläpuolella ja riistää sitä armotta. Tämä on väärin.

Hahmottelin kuitenkin alustavasti laajempaa kiinnostavaa ajattelua, joka liittyy ihmisen toimien luonnollisuuteen, ja tämän luonnollisuuden käyttämiseen perusteluna toimien hyväksyttävyydelle. Tämä on valtaisia vyyhti, johon liittyvät Frankfurtin koulukunta, syväekologia, posthumanismi, klassiset uskonnolliset myytit ja tämän päivän ilmastoliikkeiden argumentaatio. Toin aiheen esille tietyssä konkreettisessa kontekstissa, joka antoi konkreettiseen tapaukseen sidotun mahdollisuuden sen alustavaan pohtimiseen.

Kuvat: Alex Inkiläinen; david latorre romero; Hanson Lu; Dima Panyukov; Mathias Arlund; Jan Ivo Henze on Unsplash

Kaiken samanaikaisuuden digitaalinen illuusio

untamoJätä kommentti

Syksyllä 2020 elimme muutaman viikon tavallisen näköistä opintoelämää. Yksi kurssi, jolla olin, oli englanninkielinen ja lähtökohtaisesti kansainvälinen. Se oli osa opintosuuntaa, jonka opiskelijoista ainakin puolet tuli eri maista. Siksi oli luontevaa tehdä syksymme oppitunneista niin sanottua hybridiopetusta. Joka tunnilla jossakin päin maailmaa, suljettujen rajojen takana, kuunteli opetusta ”via zoom” muutama opiskelija. Tämä oli ymmärrettävä ja siinä tilanteessa välttämätön tapa hyödyntää tietotekniikkaa. Välillä joku esitti kysymyksenkin, joka kuului pätkien opettajan tietokoneelta.

Yhdelle syyskuiselle aamupäivälle, kurssimme oppitunnille, oli tulossa eräs hyvin tunnettu ja monissa piireissä arvostettu henkilö puhumaan. Odotin sitä mielenkiinnolla. Tästä henkilöstä, kutsutaan häntä vaikka Penaksi, oli puhuttu paljon sekä opiskelijoiden keskuudessa että mediassa.

Kello tuli tunnin alkamisajan, istuimme luokassamme vakituisen opettajamme kanssa, ja odotimme Penaa saapuvaksi. Pian opettaja kertoi, että ”Pena will attend via zoom”, mikä oli tietysti pettymys, mutta parempi kuin ei mitään. Noin kymmenen minuutin kuluttua sovitusta seinälle heijastettuun Zoom-kokoukseen ilmestyi ylimääräinen osallistujaruutu, ja kaiuttimista alkoi kuulua huriseva meteli. Ruudusta erottui mies auton ratissa, moottorin pauhutessa taustalla.

Olin tyrmistynyt. Mutta se oli kuuluisan Penan esitys. Arvostetun, tunnetun Penan kontribuutio. Jotain hän höpisi puhelimensa täristessä kojelaudalla ja moottorin äänen vaimentaessa puheen, katsojien arvaillessa mitä hän mahtaa sanoa ja kuinka pahasti liikenneturvallisuus vaarantuu.

Saatan olla ennakkoluuloinen, mutta sen jälkeen arvostukseni henkilöä kohtaan on laskenut huimasti.

Tietotekniikka on tehnyt meille jotakin. Siitä on kirjoitettu, eikä Pekka Vahvanen ole pahasti väärässä todetessaan, kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan.

Digitaalinen teknologia, jolla viittaan tässä laveasti nykyaikaisiin tietokoneisiin ja älypuhelimiin sekä internetiin ja etenkin sen uusimpiin sovelluksiin, on eräs maailmassamme hallitsevista massiivisista voimista. Mutta se ei ole itsessään neutraali, eikä se ole syntynyt neutraaliin tilaan.

Digitaalinen teknologia on luonut meille erilaisia illuusioita. Kun etä-sanaa käyttämällä siirretään vuoria, muutetaan musta valkoiseksi ja päivä yöksi, muutetaan vuosisataisia sosiaalisia instituutioita yhden tuotteen käyttämiseksi yksin, lienee kyse osin tietoisesta vallankäytöstä. Voimme lopettaa kaiken sen tekemisen mitä aikaisemmin teimme, väittäen, ettei mikään ole muuttunut. Voimme tehdä toiminnoistamme eksklusiivisesti pelkkää tietokoneen käyttämistä nimeten sen samanlaisilla sanoilla arjeksemme, mitä olemme käyttäneet vuosikymmenet. Asteriski tai sulut, ja toteutus etänä.

Viime aikoina on keskusteltu monenlaisin sävyin Facebookin, siis Meta Platforms Inc:n suunnitelmista ”Metarversumin” luomiseksi. Joidenkin mainosten tai juttujen perusteella kyse lienee lähinnä yhden firman tuottamasta pelistä, jota pelataan virtuaalilasit päässä. Kaltaiseni scifin ystävät ovat nähneet metarversumi-termin laajemmin, tarkoittaen ei vain yhden yhtiön luomaa alustaa, vaan jonkinlaista futuristista virtuaalitodellisuuden kokonaisuutta, joka toimii kokonaisena toisena ulottuvuutena reaalisen maailman rinnalla. Tämä on vanha ja suorastaan klassinen cyberpunk-trope.

Nykyinen maailmamme on kuitenkin ”boring dystopia”, ja suomalaisetkin keskustelijat ovat huomauttaneet, kuinka elämme jo nyt metaversumissa. Olemme hermoratojamme myöten sidottuja internetiin, joka on levittänyt läpitunkevan verkkonsa ihan kaikkialle todellisuuksiin ja tajuntoihin. Se hallitsee jo maailmaamme ja maailmassa olemistamme.

Merkittävä digitaalisuuden luoma illuusio on illuusio kaiken samanaikaisuudesta. Kaiken, tai useiden tapahtumien mahdollisuudesta kerääntyä päällekkäin teoriassa äärettömäksi pinoksi. Internetistä puuttuvat asioiden kertymistä rajaavat fyysiset seinät, kirjahyllyn laidat, ihmisen muistin kyvyn rajat ja ennen kaikkea ihmisen rajallinen fyysinen nopeus. Ihmisen tilallinen elämä on väistämättä rajattua, ja toistaiseksi nopeimmalla laajasti saatavilla olevalla kulkumuodolla eli lentokoneella siirtyminen pitkän fyysisen matkan päähän vie tunteja. Puhumattakaan traditionaalisesta autoilusta tai kävelystä. Vaikka Rovaniemellä olisi kivaa juuri nyt, niin oman pienen maamme sisälläkään en ehtisi sinne ennen kuin on jo yö.

Fyysiseen paikkajakoon perustuvan maailmamme toimintojen suorittaminen tietokoneella muokkaa aikaa ja sen käsittämistä radikaalisti. Se muovaa sekä tilan että ajan ilmenemismuotoja ja kokemuksia ja luo siten konsepteja, joiden ei pitäisi olla mahdollisia. Voimme toki, ajatella, että hyperverkottuminen ja ubiikkiyhteiskunnan synty ovat ensisijaisesti positiivinen kehityskulku, että nykyaikaisten teknologioiden rekursiivinen potentiaali saadaan mobilisoitua kohti parempaa edistyksellistä todellisuutta[1].

Todellisuus, johon digitaaliset mahdollistamiset ovat syntyneet, ei kuitenkaan suuntaudu kohti innovatiivista vapautta, vaan on läpikotaisin kapitalismin kolonisoima. Ollessamme kymmenillä verkkoalustoilla, laitteilla ja ruuduilla samanaikaisesti emme onnistu lopulta olemaan kuin tismalleen saman myllyn entistä tehokkaammassa puristuksessa.

Mitä ajan ja tilan digitaalinen rikkominen on luonut? Toiminto, esimerkiksi valtiollinen instituutio, ei sijaitse enää rakennuksessa tietyssä maantieteellisessä pisteessä, jonne siirtymistä sen käyttäminen kansalais-asiakkaana vaatii. Sen sijaan siirrymme instituutiosta toiseen pelkästään virtuaalimaailmassa. Ohitamme kilometrien, tuntien tai päivien siirtymät pitkin verkkokaapeleita. Ehdimme tällä tavoin tehdä enemmän. Ehdimme sekunnissa tehdä sen, mikä ennen vei kaksi tuntia tai päivän. Ehdimme samalla minuutilla ja samanaikaisesti tehdä kolme aiemman maailman kolmen eri päivän toimintoa.

Tulemme menettäneeksi temporaaliset rajamme ja haluamme lisää. Annamme teknologian mahdollistaa entistä täydempiä aikatauluja, joihin teoriassa mahtuu loputon määrä kerroksia päällekkäin. Voimme ajatella voivamme täysin samanaikaisesti luennoida oppilaille ja siirtyä autoa ajaen toiseen paikkaan.

(Minä muuten puhuin vakituisen opettajamme, Penan hyvän tuttavan, kanssa oppitunnistamme jonka koin pettymykseksi. Kyseessä ei ollut virhe tai yllättävä käänne, vaan Penan tietoinen suunnitelma. Kiireinen mies oli suunnitellut aikataulunsa ja toimensa tismalleen siten. Hän ajatteli, että pystyy.)

Ulkoisesti, osittain ja joskus näyttää siltä, että pystyy. Voimme tehdä montaa, monessa eri tilassa, todellisuudessa ja ajallisessa jäsennyksessä sijaitsevaa toimintoa näennäisen samanaikaisesti siirtelemällä työpöydän ikkunoita ja välilehtiä, tarttumalla toiseen digitaaliseen laitteeseen tai tekemällä tämän kaiken samaan aikaan kun teemme jotakin maallisen maailman manuaalisuutta, jonka ennen ajateltiin vaativan koko keskittymisen. Kuten autolla ajaminen, joka itsessään on hidas tapa siirtää omaa ruumistaan. Siirtyessämme Helsingistä Tampereelle voimme samalla siirtyä moneen muuhun paikkaan.

Tämä kaikki kuulostaa edistykselliseltä. Minkä vuoksi olen huolissani, ja minkä vuoksi arvostukseni innovatiivista multitask-Penaa kohtaan väheni eikä noussut? Vielä kolmekymmentä vuotta sitten ajatus henkilöstä yhtä aikaa luennoimassa oppituntia sekä siirtymässä sata kilometriä tunnissa toiseen kaupunkiin oli järjetön.

Väitteeni on, että tavassamme järjestää olemisemme viimeisten kymmententuhansien vuosien ajan on jotakin luovuttamatonta. Autolla ajaminen on itsestään selvä esimerkki toiminnosta, joka (ennen itseään ohjaavien autojen kehittämistä, joka on vielä pahasti kesken) vaatii edelleen täyden olemisen fyysisessä maailmassamme. Jos ajoneuvoa kuljettaessaan tekee samalla jotakin muuta, ajovirheiden ja onnettomuuksien riski sekä koko ympäröivän liikenneympäristön riski loukkaantua kasvaa huomattavasti. Nämä ovat autokoulujen alussa opittavia itsestäänselvyyksiä. Penalle vielä rautalangasta: Autoa ajaessa ei voi tehdä muita asioita, vaikka olisikin kiire.

Onko liikenneturvallisuus ainoa perustelu? Olisiko oppituntiluennointi mobiililaitteeseen ollut hyväksyttävämpää pelkääjän paikalta, jonkun muun hoitaessa ajamisen ilman ylimääräisiä häiriötekijöitä?

Vastaukseni on edelleen ei.

Tässä olemme merkittävän kysymyksen äärellä. En edes teeskentele enää olevani vain pragmaattinen tai rationaalinen, vaan tahdon arvottaa ja olla ideologinen, tahdon tarkastella olemassaoloamme arvojen tasolla ja erotella enemmän ja vähemmän huonot.

Kaiken samanaikaisuus on edelleen nimenomaan illuusio. Väitteeni on, että ihminen jäsentyy edelleen ajan ja tilan perusteella. Olemme materiaalisia ja ennen kaikkea temporaalisia. Näennäisesti rajattomista verkkoyhteyksistä huolimatta meillä on rajallinen kyky suorittaa asioita. Kolme, kymmenen tai kolmetuhatta selainikkunaa eivät saa meitä tekemään kuin rajatun määrän asioita kerrallaan. Emme ole muuttuneet äärettömiksi tai eksponentiaalisiksi luomastamme teknologiasta huolimatta.

On kysyttävä moraalisesti, onko tämä elämä hyvää. Onko henkilökohtainen olemassaolo, jota revitään digitaalisesti joka suunnasta katkeamattomalla syötöllä, syötteellä, se mitä haluamme? Onko loputtomaksi venyvä joustavana oleminen suotuisa elämisen muoto?

Joustavuus on termi, jota käytetään usein puhuttaessa siitä, kuinka teknologia on muuttanut arkipäiväistä elämää. Ajan ja tilan tiivistäminen ja kadottaminen mahdollistavat ihmisyksilön yhä useampiin suuntiin ulottuvan jouston, jota ei ole rajoittavinaan enää mikään.

Ihmiskäsityksen ollessa joustava, myös ajan ja tilan perusteella järjestettyjen instituutioiden toimintaan toivotaan joustavuutta. Monissa yhteyksissä se voi olla suotavaa, sillä esimerkiksi datankäsittelyn mahdollistavat tietokonejärjestelmät tekevät monesta tiloihin järjestetyistä toiminnoista konkreettisesti turhia. Viranomaisten kanssa asioinnit, joiden ainoana tavoitteena on konkreettinen merkintä, lupa tai vastaava, ovat tästä runsaasti käytetty ja hyvä esimerkki.

Joustavuuspuhe ei kuitenkaan rajoitu niihin, vaan lipuu joka kolkkaan. Eivätkä sitä tuota vain innovaatioita pöhisevät sanomalehtiliitteet vaan myös ihmiset itse. He kokevat kaiken liian jähmeäksi sillä olettavat lipuvansa datan mukana kaapeleita pitkin joka paikkaan aiempaan verrattuna moninkertaista vauhtia.

Yliopisto-opintoihin on saatava joustavuutta. Etäopetuksen hyvä puoli on nimenomaan joustavuuden mahdollistaminen.

Minkä mahdollistaminen, jos tarkkoja ollaan?

Ihmiset elävät, haluavat elää sekä ovat pakotettuja elämään hetki hetkeltä joustavampaa elämää digitaalisten virtojen näennäisessä äärettömyydessä. Rakenne, kuten materiaalisiin paikkoihin ja spesifeihin ajan hetkiin sijoitettu oppituntien lukujärjestys, katsotaan (kuka katsoo?) liian vanhanaikaiseksi, jähmeäksi ja joustamattomaksi. Vielä 90-luvulla opiskelleen sukupolven edustajat kertovat, kuinka tila-aika-struktuurin noudattaminen oli itsestään selvää. Se antoi rakenteen, jonka päälle kasattiin muut asiat. Jos luento oli maanantaina klo 10-12 päärakennuksen suuressa luentosalissa, siellä oltiin kyselemättä, eikä ollut sisäistä, ulkoista, taloudellista, sosiaalista tai mitään muutakaan tarvetta olla samaan aikaan konkreettisesti ja digitaalisesti kaikkialla muualla.

Onko jouston täyttämä elämä hyvää elämää? Kuinka merkityksellisiä ovat ne asiat, jotka naputamme esiin näyttöpäätteiltämme, jotka ilmenevät ruuduillamme vierekkäin ja päällekkäin? Mikä kaikki on sellaista, jonka voi napauttaa vielä yhdeksi välilehdeksi tuhannen muun auki olevan rinnalle, ja suorittaa sivumennen ja ohessa, osana tasaisen harmaata virtaa? Veroilmoituksen täyttäminen ei liene ihmeellinen elämys. Entä elokuvan katsominen? Minkä elokuvan? Kirjoittaminen? Opiskeleminen? Kommunikaatio ja vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa? Mahtuuko samaan virtaan vielä sosiaalisuudeksi kutsuttu inhimillisen olemassaolon perusaspekti? Jonka voidaan rakeisen web-kamerakuvan avulla olevan jollakin tavalla aitoa, siinä kapeana ikkunana Prisman verkkokaupan ja sähköpostin lähetysikkunan välissä.

Tähän vielä etäopetus, joustava opetus, ihmisten kiireisen arjen huomioiva autuas etäopetus. Jopa tuhatvuotisen yliopistoinstituution voidaan katsoa olevan parasta muuttua vain yhdeksi selainikkunaksi niiden kolmensadan joukkoon, joita illusorinen inhimillinen jousto ei muutenkaan ole pystynyt kerralla sisäistämään.

Väärinkäsitysten välttämiseksi tehtävä selväksi muutama asia. Ensinnäkin, en syyllistä joustovaatimuksesta mitään yksittäistä tahoa. En pidä esimerkiksi opiskelijoita itsekkäinä jouston vaatijoina, enkä toisaalta abstraktia ”työelämää” tai vastaavaa sellaisenaan yksipuolisena jouston edellyttäjänä. Kyse on paljon kompelksisemmasta rakenteesta. En pyri nimeämään syyllisiä vaan havainnoimaan ilmiötä.

Toisekseen, en väitä, että joustavuuden vaade olisi yksinomaan digitaalisten alustojen syytä. Moni puolustautuu todennäköisesti sanomalla, että heillä on esimerkiksi töitä, mikä on syy joustavamman opetuksen kaipuulle, ei mikään epämääräinen digitalisaatio sinänsä.

Väitän kuitenkin, että intensivoitunut työelämä on itsessään osa laajempaa jälkiteollisen tietoyhteiskunnan olemusta, jota digitalisaatio elimellisesti luo, mutta joka samanaikaisesti tuottaa digitaaliset ilmiöt. Kyse on merkittävästi myös kapitalismin uusista, entistä joustavammista muodoista. Kuten alussa totesin, digitaalinen teknologia ei ole syntynyt neutraaliin tilaan.

Digitaalinen pirstoutunut elämämme ja jokapäiväinen joustava olemassaolomme tapahtuu täysin kapitalistisen järjestelmän ehdoilla. Samat riistämisen, monetisaation, tehostamisen ja kilpailun logiikat tapahtuvat kaikilla alustoilla. Meiltä vaaditaan työntekijöinä, asiakkaina ja kuluttajina yhä enemmän. Joustavuutta opetukseen kaipaavat ainakaan enimmäkseen ole niitä, jotka harjoittaisivat omaa vapautunutta olemustaan, vaan pirstaloituneen ja monialustaisen tehokkuuden myllyssä kamppailevia voimattomia yksilöitä.

Penakin oli ennen kaikkea liian kiireinen henkilö, mutta samanaikaisesti opportunisti. Hänen arkinen elämänsä oli levittynyt liian monille alustuille, fyysisille ja digitaalisille, mikä oli sallinut oppitunnin mittaisen työtehtävän ja luennoitsijan aikoinaan arvokkaan roolin typistymisen sivuun asetetun mobiililaitteen yksittäisen applikaation ruuduksi.

Mikä on meille tärkeää ja mitä me toivomme? Kenen intresseissä vääjäämättömästi etenevä digitalisaatio on positiivinen asia ja mitä kehityskulkuja se ruokkii? Mihin suuntaan ja kenen ehdoilla haluamme joustaa, jos haluamme joustaa? Olemmeko irrotettavissa tilasta ja ajasta puhtaaksi virtuaalisuudeksi, vai kuuluuko käsitykseemme ihmisyydestä definitiivisesti materiaalinen komponentti? Onko siinä jotakin vaalimisen arvoista vai tulisiko pyrkiä astumaan tilan ja ajan tuolle puolen? Kuinka monta selainikkunaa voidaan pinota päällekkäin ja mahtuuko web-kameran linssiin kokonainen elämismaailma?

 

Lähteitä

Laboria Cuboniks. (2015). Xenofeministinen manifesti. https://www.zelda.fi/articles/xenofeministinen-manifesti/

Vahvanen, Pekka (2018). Kone kaikkivaltias. Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan. Atena

Kuvat: Freepik, PinClipart

[1] kts. ”Xenofeministinen manifesti”

Kirja, joka teki minusta intohimoisen feministin: Näkymättömät naiset

untamoJätä kommentti

Tässä kirjoituksessa kerron yhdestä, mullistavasta kirjasta, sekä sen paljastamista nyky-yhteiskuntamme syvän antifeministisistä piirteistä. Nämä piirteet hallitsevat sielläkin, missä kaikki on olevinaan hyvää ja edistyksellistä. Ota hatustasi kiinni ja lue, tekstiä on paljon ja asiaa sitäkin enemmän. Aikaisemmin olen puhunut kirjoista täällä, täällä, ja täällä.

Näkymättömät naiset. Näin tilastot paljastavat, miten maailma on suunniteltu miehille
Kirjoittaja: Caroline Criado-Perez
Suomentaja: Arto Schroderus
Julkaistu: 2019
Julkaisija: WSOY
Kategoria: Perusteellinen, journalismityyppinen tietokirja

”Kolme teemaa nousee esiin yhä uudelleen: naisen keho, naisen palkaton hoitotaakka ja miesten väkivalta naisia kohtaan. Nämä asiat ovat niin merkittäviä, että ne koskettavat elämämme miltei jokaista osa-aluetta ja vaikuttavat kokemukseemme kaikesta, oli kyse sitten julkisesta liikennevälineistä tai politiikasta, työpaikasta tai lääkärin vastaanotosta. Miehet kuitenkin unohtavat ne, koska miehillä ei ole naisen kehoa.”
 
”Nämä erot sivuutetaan, ja me jatkamme elämäämme ikään kuin miehen keho ja siihen liittyvä kokemus elämästä olisivat sukupuolineutraaleja. Tämä on yksi naisiin kohdistuvan syrjinnän muoto.”
 

 

Nyt kerron kirjasta, joka teki minusta intohimoisen feministin. Kirjasta, joka opetti valtavasti, suututti silmittömästi ja kaiken ohella sai minut suhtautumaan omaan sukupuoleeni, omaan naiseuteeni uudella tavalla. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, en pidä itseni kutsumisesta naiseksi ja koen olevani naiseuden ulkopuolella. Criado-Perezin raastavan erinomaisen teoksen jälkeen kuitenkin ymmärsin, kuinka siinä puhutaan myös nimenomaan minusta. Naiseus on minunkin elämääni fundamentaalisesti hallitseva asia, josta en pääse eroon. Ja johon kohdistuvan järjestelmällisen syrjinnän vaikutuksista minäkin kärsin.

Kerron myös, kuinka kirja sai oivaltamaan nykyisen, internetissä vallalla olevan tietynlaisen feminismin perustavanlaatuisen antifeministiset piirteet. Kirja suututti, sillä se sai oivaltamaan paitsi maailman totaalisen epäoikeudenmukaisuuden, myös joidenkin näennäisesti oikeudenmukaisuutta ajavien todellisen sijainnin sortoa edistävien voimien joukossa. Kirja paljasti kamppailun, joka tuntuu mahdottomalta.

Brittikirjailija ja feministi Criado-Perez tarjoaa perusteellisen tietopaketin siitä, millä kaikilla elämän osa-alueilla naisia ja naiseutta edelleen syrjitään. Kyse ei (aina) ole konkreettisesta syrjintä-aktista, vaan kirjan nimen mukaisesti naiseuden näkymättömyydestä. Siitä, kuinka elämän lähes kaikilla osa-alueilla mies ja ennen kaikkea miehen keho on yhä oletusarvo.

”Kolme teemaa nousee esiin yhä uudelleen: naisen keho, naisen palkaton hoitotaakka ja miesten väkivalta naisia kohtaan. Nämä asiat ovat niin merkittäviä, että ne koskettavat elämämme miltei jokaista osa-aluetta ja vaikuttavat kokemukseemme kaikesta, oli kyse sitten julkisesta liikennevälineistä tai politiikasta, työpaikasta tai lääkärin vastaanotosta. Miehet kuitenkin unohtavat ne, koska miehillä ei ole naisen kehoa.
(…)
Nämä erot sivuutetaan, ja me jatkamme elämäämme ikään kuin miehen keho ja siihen liittyvä kokemus elämästä olisivat sukupuolineutraaleja.”

 

Myönnän itsekin pitäneeni vielä pari viikkoa sitten sukupuolineutraaliutta ihanteena. Olen aina ollut voimakkaasti sitä mieltä, ettei miehen ja naisen välillä ole eroa, ja kaikenlainen sukupuolijaottelu tulisi yhteiskunnasta häivyttää. Olen ihannoinut sekasaunoja ja kaikenlaista kiintiötöntä ja nimeämätöntä toimintaa, jossa ”ollaan vain ihmisiä”.

Kirja paljasti minun olleen väärässä. Totaalisen väärässä. Sain heittää yli kaksikymmentä vuotta hallinneen ajatusmallini roskikseen.

Noin ajatellessani olen todennäköisesti vain ylläpitänyt voimakasta piiloajatusta, jossa sukupuolineutraali on todellisuudessa mies. Eivätkä miehet ja naiset ole samanlaisia. Eivät lainkaan samanlaisia, ja juuri se on kirjan keskeinen viesti.

Kirja jakautuu kuuteen osaan, joiden sisällä on yhteensä kuusitoista lukua. Osat on teemoiteltu konteksteittain: naisten huomiotta jättämistä käsitellään jokapäiväisessä elämässä, työelämässä, muotoilussa, lääketieteessä, julkisessa elämässä sekä katastrofeissa ja poikkeustilanteissa. Naisten huomiotta jättämisen keinot ovat lukuisia, mutta ne jakautuvat jotakuinkin Criado-Perezin yllä siteeratussa johdannossa mainittuun kolmeen kategoriaan.

  • Naisen keho ja sen totaalinen erilaisuus normina pidettyyn miehen kehoon verrattuna
  • Naisen palkaton hoitotyö ja siihen liittyvä asema koko talousjärjestelmässämme
  • Naisiin kohdistuva systemaattinen väkivalta

Aiheet linkittyvät toisiinsa ja naiseuden piilottaminen tietyssä kontekstissa johtaa toiseen. Kontekstit vaihtelivat sinällään pinnallisen tuntuisista arjen asioista vakaviin elämän ja kuoleman kysymyksiin. Toisaalta on miesten mittoihin suunnitellun koskettimiston soittamisen aiheuttamista rasitusvaivoista kärsiviä naispianisteja, toisaalta sydäninfarketeihin kuolevia naisia, joiden oireet poikkeavat ”tyypillisistä” eli toisin sanoen miesten oireista. Ongelma on kuitenkin sama.

Voisin siteerata kirjan suurin piirtein kokonaan, mutta pyrin poimimaan itselleni tärkeimmät teemat. Kirjan näkökulma on globaali, ja esimerkiksi miesten naisiin kohdistava systemaattinen väkivalta ei onnekseni Suomessa ole niin suuri ongelma, kuin Intian kaupungeissa, joissa naiset eivät voi liikkua kaduilla tulematta ahdistelluiksi tai jopa tapetuiksi. Mutta kaikkia elämän osa-alueita koskettavasta naisen kehon unohtamisesta lukeminen on kirjaimellisesti suoraan minuun osuva, järisyttävän vaikuttava aihe.

Tässä välissä on syytä huomauttaa, mitä Criado-Perez ”sukupuolella” tarkoitti. Heti ensimmäisillä sivuilla hän ilmoittaa, kuinka ongelmat koskevat sekä biologista (sex) että sosiaalista (gender) sukupuolta. Ns. sosiaalinen sukupuoli ei kuitenkaan ole irrallinen ilmiö, vaan kyse on tietynlaisen kehon normittamisesta sekä toisaalta syrjimisestä. Criado-Perez tiivistää loistavasti:

”Ongelma ei ole naisen biologinen keho. Ongelma on tälle keholle antamamme sosiaalinen merkitys ja se, että me sosiaalisesti määräytyvistä syistä emme ota sitä huomioon.”

 

Sitaattiin tiivistyy kaikenlaisen sukupuolikeskustelun ydin.

Jatketaan sisällöstä. Naisten kehon erilaisuutta ei huomioida miesten mittoihin suunnitelluissa autoissa, käyttöesineissä, asunnoissa, suojavarusteissa, hyllyjen korkeuksissa jne., mutta pysäyttävimmillään ja raadollisimmillaan huomiotta jättäminen on lääketieteessä. Kun puhutaan kirjaimellisesti solun ja molekyylin tarkkuudella tapahtuvasta toiminnasta, ovat sukupuolten väliset erot todella raskauttavia.

Ja näitä eroja riittää. Toisin kuin minäkin luulin, naiset eivät ole pienikokoisia miehiä, joilla on rinnat sekä peniksen tilalla vagina. Naiset ovat hyvin pitkälti erilaisia olentoja. Emmekä ole ymmärtäneet tätä, sillä ihmiseksi kutsumamme on käytännössä mies.

Criado-Perez luettelee kattavasti lähdeviitattuna, kuinka sukupuolieroja on ihmisruumiin kaikista kudostyypeissä ja elinryhmissä, yleisimpien sairauksien esiintyvyydessä, taudinkulussa ja vakavuusasteessa, sydämen perustoimintojen mekaniikassa, keuhkojen tilavuudessa… Sekä runsaasti solutasolla, mikä vaikuttaa aivan suoraan siihen, miten monet lääkkeet toimivat.

Criado-Perez kertoo, kuinka naisten jättäminen lääketieteellisten kokeiden ulkopuolelle johtaa siihen, etteivät esimerkiksi monet lääkkeet toimi naisilla, koska naisen ja miehen keho ovat eri asioita. Naisten oireita sydäninfarktinkaan kaltaisissa vakavissa kohtauksissa ei tunnisteta, sillä niitä pidetään epätyypillisinä. Naiset kirjaimellisesti kuolevat sillä heitä ei ole ymmärretty omaksi erityiseksi ihmisryhmäkseen, vaikka he edustavat puolta väestöstä.

”Tuhansien vuosien ajan lääketiede on lähtenyt siitä oletuksesta, että miehen keho voi edustaa koko ihmiskuntaa. Tämän seurauksena meillä on valtaisa historiallinen puute naisen kehoa koskevasta datasta, ja tämä puute vain kasvaa, kun tutkijat jatkavat piittaamatta siitä, että on polttava tarve saada naiset, naisen solut ja naaraseläimet mukaan heidän tutkimuksiinsa. On skandaali, että tämä jatkuu vielä 21. vuosisadalla. Sen pitäisi olla lehtien otsikoissa ympäri maailman. Naiset kuolevat, ja lääketieteen maailma on osallisena. Sen on herättävä.”

 

Lisäksi naisten oireita ja vaivoja ei hoideta, saati sitten tutkita yhtä laajasti ja laadukkaasti. Lukiessani aloin jopa miettiä, saattavatko omatkin, toistaiseksi heikosti hoitoa eri terveydenhuollon yksiköissä saaneet krooniset suolisto-oireeni olla jotakin ”tuntemattomia naisten vaivoja”. Eikä ajatus vaatinut edes foliohatun päähän laittamista. Minä olen osa aliarvioitua ja syrjittyä ryhmää, halusin tai en.

Kirja on täynnä toinen toistaan surullisempia ja vihaiseksi tekeviä esimerkkejä miehille suunnatusta maailmasta. Minäkin olen esimerkiksi Twitterissä maininnut aina-niin-seksikkäästä vessa-asiasta naisspesifinä ongelmana. Yksittäinen partioleiri, jossa miesjohtajat ajattelevat ”kusipressun” olevan riittävä käymälä, on kuitenkin pieni ongelma verrattuna maailman miljooniin, joka päivä niin eläviin naisiin. Naiset ns. kolmannen maailman maissa kärsivät virtsatietulehduksista, naiset paastoavat ja pidättäytyvät juomasta, koska heillä ei ole mahdollisuutta päästä vessaan! Yleisten käymälöiden puute vaivaa myös ”vauraita länsimaita”. Mutta mitäs pienestä, kun pisuaari on joka kulmassa tai tarpeen vaatiessa vaikka kadulla. Eikös ihmisellä ole penis, jolla hoitaa kusihommat?

Mitä kaikille ongelmille on tehtävissä? Kirja sai epätoivoiseksi ja vihaiseksi, sillä vielä hetki sitten kuvittelin sukupuolten välisen tasa-arvon olevan ainakin länsimaissa lähes valmis. Kirja sai toivottomaksi osoittaessaan, kuinka syvällä ja kuinka monenlaisissa rakenteissa miesoletus sijaitsee. Kirja sai ymmärtämään, kuinka naaraaksi syntynyt ihminen, naaraan kehollaan, kromosoimeillaan, kudoksillaan, elimillään, soluillaan, on erityinen olento, jota emme vieläkään osaa huomioida.

Tästä päästään nykyisen feminismin sekä siihen liittyvän liikehdinnän perustavanlaatuisiin ongelmiin.

Feminismi puolustaa naisten oikeuksia. Tämä käy ilmi jo aatteen nimestä. Intersektionaalinen feminismi, sinällään erinomainen ajatus, ymmärtää sukupuolen ohella muitakin syrjinnän syitä, kuten niin sanotun etnisyyden, iän, yhteiskuntaluokan jne. Nyt en kuitenkaan mene feminismin aatehistoriaan tai käsiteanalyysiin, enkä kategorisoi, mitä aatetta mitkäkin tahot tarkalleen edustavat.

Nostetaan heti kissa pöydälle. Transaktivismi, transihmisten oikeuksien puolustaminen, on nykyään valtavan mediaseksikästä. Sehän on hyvä, sillä totta kai transihmiset ansaitsevat samat ihmisoikeudet kuin muutkin. Lisäksi heihin kohdistuu paljon syrjintää. On ilmeistä, että sukupuoliroolien ollessa edelleen ahtaat, on paljon ihmisiä, jotka eivät kykene elämään syntymäsukupuolensa mukaisessa roolissa, vaan haluavat tulla kohdatuksi toisen sukupuolen roolissa. He kokevat sen omakseen. Heillä on siihen oikeus, ja meidän on arkielämämme tilanteissa kohdattava toiset siinä sukupuolessa missä he haluavat tulla kohdatuiksi: käyttää heidän haluamiaan nimiä, oltava kaikin tavoin ihmisiksi.

Transoikeudet ovat ihmisoikeuksia, kuulee sanottavan, ja on täysin selvää, että ihmisille kuuluvat samat oikeudet koetusta sukupuolesta riippumatta. Oikeus elää tulematta syrjityksi ja häirityksi, oikeus omaan nimeen, laadukkaaseen terveydenhuoltoon jne. On kuitenkin myös transaktivistien ajamia asioita, jotka asettuvat ristiriitaan tässä esitettyjen naisten edelleen valtavan puutteellisten oikeuksien kanssa. Lukekaa loppuun ennen kuin syytätte foobikoksi.

Transaktivismissa on perimmäisesti kyse sukupuolikategorioiden uudelleenmuotoilusta ja soveltamisesta elämän eri osa-alueilla. Tässä ei sinänsä ole mitään ongelmaa, etenkin jos kyse on ahtaista sukupuolirooleista. Ongelma on siinä, että tämä uudelleensovittaminen tapahtuu maailmassa, jossa nämä kategoriat ovat kaikkea muuta kuin tasavertaiset. Jossa toinen kategoria (mies) on totaalisen hallitseva, niin että silloinkin, kun ollaan näennäisesti neutraaleja ja ilman sukupuolta, edistetään käytännössä piilotettua miesnormia. Jossa toinen kategoria, nainen, on systemaattisesti tuhansien vuosien ajan ollut näkymätön kaikilla mahdollisilla elämän osa-alueilla. JA jossa tämän toisen kategorian edustajien, puolen koko maapallon väestöstä, oikeuksien toteutuminen vaatii fundamentaalisesti heidän erillisyytensä tunnustamista.

Ei ole nimettävissä spesifiä tahoa, joka naisia jättää huomiotta, vaan kyse on koko yhteiskunnassamme vaikuttavasta piilorakenteesta. Se voidaan tosin sanoa, että eri konkreettisissa tilanteissa toimijat ovat usein miehiä. Criado-Perez kertoo konkreettisesti esimerkiksi mieslääkäreistä, jotka ovat vähätelleet hänen omia vaivojaan, sekä lääketieteellisten tutkimusten apurahalautakunnissa vaikuttavista miehistä, joiden mielestä biologisella sukupuolella ei ole väliä, ja sukupuolierottelun huomioiminen tutkimuksissa on turhaa ja epätieteellistä. ”All male panelit” ovat todellinen ongelma, kun suunnitellaan esimerkiksi teknologiaa, tutkimusta tai lähestulkoon mitä tahansa. Mutta miehet jatkavat sen toistamista, ettei sukupuolella ole muka väliä, ja ”unohtavat” sitten esimerkiksi puettavien suojavälineiden suunnittelussa sen, että osalla niiden käyttäjistä on rinnat.

Silloin kun transaktivismissa pyritään yhtä lailla korostamaan, ettei sukupuolella (sex) ole mitään väliä, liikkuu se samassa laajassa rintamassa kuin jo tuhansia vuosia hegemonisessa asemassa ollut ”patriarkaatti”, kaikki ne yhteiskuntamme asenteet ja normit, joiden vuoksi miljoonat naiset kärsivät joka ikinen päivä, sillä heitä ei huomioida.

(Edistyksellinen!) isäni osti VK-kustannuksen uuden ”Naisten ja tyttöjen urheiluvalmennus” -kirjan heti kun se ilmestyi vuonna 2012. Teos oli ensimmäinen suomenkielinen valmennuskirja, jolla oli spesifi sukupuolinäkökulma. Urheiluvalmennuksen ja fyysiseen harjoitteluun liittyvän tiedon mieskeskeisyys on myös Criado-Perezin mainitsema asia, siksi kirja oli erinomainen ja tarpeellinen. Muutama vuosi sitten muistan Twitter-transaktivistien nostaneen kirjan esille esimerkkinä ongelmallisesta kirjallisuudesta, jossa on bioessentialistinen ja siksi transfobinen naiskäsitys tms.

Bioessentialismi. Se on termi, jota transaktivistit käyttävät mielellään. Sillä viitataan jotakuinkin naisen käsittämiseen biologisena olentona. Se on transfobiaa tai ainakin ongelmallista syrjintää, sanovat. Naistenklinikan nimi on ongelmallinen sillä naistentaudit, ongelmallinen nimi sekin, koskevat vain biologisia naisia.

Sinällään surkuhupaisaa, että nimenomaan bioessentialismi olisi sitä, mitä maailma kipeästi tarvitsee. Nimenomaan bioessentialismin puutteen vuoksi koko nykyinen lääketieteemme on vinoutunutta ja naiset kärsivät sairauksista sekä kuolevat, sillä heitä ei ole ymmärretty essentiaalisesti naisiksi, omiksi tietynlaisiksi olennoikseen.

Emme yksinkertaisesti voi suhtautua hyväksyttävänä ja transihmisten ihmisoikeusasiana väitteeseen, että biologinen sukupuoli tulisi häivyttää. Sillä se on juuri sitä, mitä tapahtuu, mikä on haitallista, ja mistä Criado-Perez neljäsataa sivuaan kirjoitti.

”Ensimmäinen teemoista on naisen keho – tai tarkemmin sen näkymättömyys. Se, että naisen keho unohdetaan säännönmukaisesti ottaa huomioon muotoilussa – liittyi se sitten sairaanhoitoon, tekniikkaan tai arkkitehtuuriin – on johtanut naisille epäsuotuisampaan maailmaan, jossa suunnistaminen on vaarallisempaa. Se saa meidät vahingoittamaan itseämme työssämme ja autoissa, joita ei ole suunniteltu naisten kehojen mittojen mukaan. Se saa meidät kuolemaan lääkkeisiin, jotka eivät toimi. Se on luonut maailman, johon naiset eivät vain sovi kovin hyvin.”

 

Ei ole suora transaktivistien iskulause, että biologinen sukupuoli tulisi häivyttää. Mutta sitä epäsuorasti ajaa ajatus esimerkiksi biologisen sukupuolen perusteella rajatun urheilun tai vastaavan ruumiillisen toiminnan alasajosta. Tai mahdollisuuden antamisesta kenelle tahansa väärentää oma sukupuolensa, koko tilastollisen sukupuolen konseptin irrottamista biologisesta todellisuudesta (kuinka sitten kerätään sitä kipeästi tarvittavaa sukupuolidataa, jota edelleen on puutteellisesti, ja jonka tarvetta miehet edelleen vähättelevät?)

Criado-Perez sanoo aivan suoraan

”Nämä erot sivuutetaan, ja me jatkamme elämäämme ikään kuin miehen keho ja siihen liittyvä kokemus elämästä olisivat sukupuolineutraaleja. Tämä on yksi naisiin kohdistuvan syrjinnän muoto.”

 

Vielä rautalangasta: biologisen sukupuolen sivuuttamista ajavat transaktivistit ja muut henkilöt harjoittavat naisiin kohdistuvaa syrjintää.

Transaktivismi ja transihmisten oikeuksien ajaminen ei sinällään ole ristiriidassa naisten oikeuksien kanssa, jos kyse on sukupuolidysforiasta kärsivien henkilöiden oikeudesta saada hoitoa sekä tulla kohdatuiksi heille sopimillaan tavoilla. Tai ahtaiden sukupuoliroolien purkamisesta. Mutta jos siihen sisällytetään biologisen sukupuolen sivuuttamiseen pyrkiminen, se on suoraan naisiin kohdistuvaa syrjintää.

Yhtä lailla naisten oikeuksien puolustaminen, silloin kun nainen ymmärretään biologiseksi olennoksi, olisi fundamentaalisen tärkeä osa feminismiä, aivan sen ydintä. Mikäli tällainen puolustamis- ja kamppailutyö leimataan transfobiaksi, kuljetaan kirjaimellisesti taaksepäin, samassa linjassa aborttia vastustavien kristilliskonservatiivien kanssa.

Monet sanovat periaatteessa oikeutetusti, että jos sinun feminismisi tai naiskäsityksesi ei huomioi transnaisia, se ei ole feminismiä. Mutta jos ”transnaisten huomioiminen” tarkoittaa sitä, että nainen kamppailtuna kategoriana, jota juuri ollaan saamassa esiin omine fyysisine erikoistarpeineen, kuuluu jälleen unohtaa ja väittää ainoan sukupuolieron sijaitsevan ns. korvien välissä, on väitteen esittäjä väärässä. Sillä se on antifeminismiä.

On käsittämätöntä, kuinka feministeinä ja edistyksellisinä itseään pitävät näkevät gender-sukupuoleen perustuvan jaottelun tärkeämpänä ja olennaisempana kuin sex-sukupuoleen. Ja kuinka jälkimmäisen mainitsevia voidaan pitää väärämielisinä vihapuhujina. Heidän syrjintänsä ei juuri poikkea vuosituhantisesta naisten syrjinnän, vähättelyn ja piilottamisen ketjusta. Heidän vähättelemisensä on kirjaimellisesti historiallisen taantumuksellista.

Totta kai meidän pitää utopistisessa unelmatilanteessa ajatella koko sukupuoli uudelleen, ja luopua vaikka kaikista käsitteistä. Valitettavasti olemme siitä satoja vuosia kauempana kuin vielä ennen Criado-Perezin teoksen lukemista luulin. Maailmamme on yhä miesten maailma, ja naisia ja naiseutta, siis tietynlaiseen ruumiiseen syntymistä, häivytetään ja piilotetaan, kertakaikkisesti unohdetaan yhä systemaattisesti. Utopistisiin sukupuolenhäivytysreformeihin ja tietynlaisessa queer-teoriassa ihannoituihin sukupuolen moninaisuuden pirstaleiseen ilotulitukseen ei voida lähteä maailmassa, jossa sukupuolen ”unohtaminen” on edelleen itsessään järjestelmällinen syrjinnän keino.

Vielä yksi kulma keskusteluun. Mainitsin ylempänä transihmisten oikeuksien puolustamisen olevan nykyään mediaseksikästä. Tämähän on sinällään hienoa, ja lisäksi Suomessa ymmärrettävää, sillä olihan lainsäädännössämme todella akuuttia korjaamista vaativia kohtia (lisääntymiskyvyttömyysvaatimus). Tilanne on kuitenkin myös se, että ns. ”transasioiden puolustaminen” on helppo tapa kerätä irtopisteitä ja nostattaa omaa profiiliaan tiedostavana monille ei-transhenkilöille. Tällaiset henkilöt ovat usein miehiä.

Helsingin Sanomien mainion Uutisraportti-podcastin Tuomas Peltomäki sanoi kerran lähes sympaattisen paljastavasti, kuinka transihmiset ovat sellainen vähemmistöryhmä, joka on todella lähellä hänen sydäntään. Uskon hänen sanoittaneen laajemmankin ns. liberaalin, hieman punavihertävän nuoren kaupunkilaismiehen ajatusmaailmaa. (Sivuhuomio on se, kuinka hän käytti ryhmästä tietämättään halventavaa nimitystä ja sai siksi itse vihat päälleen karmeana transfoobikkona).

Kun edistyksellisinä itseään pitävät miehet yhtyvät transaktivismin vahvan antifeministisiin puoliin ja toitottavat suureen ääneen naisten biologiseen naiseuteen perustuvan erityiskohtelun purkamista, ovat he tismalleen samalla patriarkaalisella naisten sorron linjalla kuin jo tuhansien vuosien ajan. Aivan samalla linjalla Criado-Perezin kuvailemien naisten vaivoja vähättelevien mieslääkäreiden, lääkkeensä miehille kehittävien tutkijoiden, sanitettitilat vain miehille suunnittelevien miesten ja naisten kokemaan väkivaltaan vähättelevästi suhtautuvien miesten kanssa. Ei mitään uutta auringon alla.

PAITSI se, että tällä kertaa näillä miehillä on mahdollisuus profiloitua edistyksellisiksi. Nimettömät lääketieteelliset komiteat hallintojen syövereissä täyttävät miesasiantuntijat eivät yritä profiloitua miksikään, mutta sosiaalisen median alustalla tai radiossa samaa naisten alistamista suoltavat miehet saavatkin yhtäkkiä leiman edistyksellisinä, jopa feministeinä. Kuinka feminismi onkaan kääntynyt surullisesti ympäri!

Esimerkki naisia vähättelevästä mieslääkäristä on sellainen, jonka moni ns. nykyfeministi varmaan tunnistaisi ja osaisi nimetä kyseessä olevan naisten sortamisen ja miehen ongelmallisen valta-aseman. Samat henkilöt kuitenkin ylistävät samaa tekeviä miehiä toisaalla, kun heidän alistustoimenpiteensä on puettuna trendikkääseen transaktivismikaapuun.

On toki itsestäänselvää, että sosiaalisessa tai perinteisessäkään mediassa kirjoittelu on aivan eri asia kuin konkreettisten toimenpiteiden tekeminen. On kuitenkin huolestuttava ilmiö, millainen spinnaus on tapahtunut ja kuinka samat sortavat kehityskulut jatkavat kukoistamistaan tullen yhä uusilla keinoilla hyväksytyiksi.

Mitä nyt on tehtävissä? Kuten sanoin, pelkkä Criado-Perezin kirja itsessään sai vajoamaan epätoivoon. Kirjan lopussa julistettu ”naisten on aika astua näkyviin” kuulostaisi hienolta tavoitteelta, mutta yhä suuremman epätoivon aiheuttaa se, kuinka tällaista ryhmää, naisten oikeuksien puolustajia, ei tunnu enää olevan.

Tietenkin monella saralla on tapahtunut paljon hyvää. Naisten kokemaa systemaattista väkivaltaa on ainakin joissakin länsimaisissa yhteiskunnissa saatu kampanjoiden avulla nostettua esiin. Sukupuolitietoisen budjetoinnin kaltaiset termit ovat Suomessakin yhä arkipäiväisempiä ja opin itsekin vasta viime kesänä feministisen talouspolitiikan olevan ylipäätänsä olemassa.

Tuntuu kuitenkin järkyttävältä, miten naisten oikeuksien puolustajia tunnutaan myös systemaattisesti vainoavan. Internetissä kiertää tapauksia, joissa naisten oikeuksien puolustamista kutsutaan vihaksi ja pahimmillaan naisia myös kohdellaan väkivaltaisesti. On äärimmäisen surkuhupaisaa, kuinka tietynlainen transaktivismi on saanut aikaan sen luulemisen, että esimerkiksi ”naisten biologisten oikeuksien puolustaminen” olisi haitallista ”terf-kulttuuria”, mikä taas kulkisi samassa linjassa kristilliskonservatiivisen, seksuaalivähemmistöjä laajasti sortavan liikehdinnän kanssa. Vaikka periaatteessa naisten oikeuksien polkeminen itsessään on jatkumoa sekä kristilliselle että kaikenlaisten aatteiden värittämälle syrjintäperinteelle, nyt vain puettuna muodikkaaseen sateenkaarenväriseen kaapuun. ”Nuo ovat niitä terfejä”, sanovat monet älykkäätkin liberaalit henkilöt naisten oikeuksien puolustajista. ”He vastustavat kaikkia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajia. He kannattavat persuja ja Viktor Orbania. He ovat pahoja.”

Pahinta eivät kuitenkaan ole yksittäiset tuhahtelijat, vaan systeemeissämme piilevä valta. ”Naisten oikeuksien puolustaminen on vihapuhetta” -narratiivi on niin vahva, että useita naisia puolustavia henkilöitä bannataan Twitterista. Sosiaalisen median suodatusjärjestelmät ovat nykyajan erittäin vaikutusvaltainen voima, jolla on käytännössä yksin valta yksin sanella oikea ja väärä puhe. Kun (todennäköisesti enimmäkseen miehistä koostuva) järjestelmä, joko manuaalinen tai algoritminen (algoritmitkin ovat ihmisen, siis usein miehen tekemiä) pääsee leimaamaan naisten oikeuksien ajamisen pahaksi, ollaan niin vaarallisilla vesillä, että edes Criado-Perez ei maininnut tästä.

Mistä löytyisivät ne naiset, ihmiset, ketkä tahansa, jotka ryhtyisivät kamppailuun? Ketkä asettuisivat puolustamaan naisten oikeuksia? Ketkä kamppailisvat nimenomaan naisten kehon erillisyyden tunnistamisen puolesta ja rohkenisivat julistaa

”Nämä erot sivuutetaan, ja me jatkamme elämäämme ikään kuin miehen keho ja siihen liittyvä kokemus elämästä olisivat sukupuolineutraaleja. Tämä on yksi naisiin kohdistuvan syrjinnän muoto.”

Valitettavasti tämä essee ei pääty toivon sanoihin. Sen sijaan luettelen joitakin kehotuksia, vaikka ne ovatkin väin ininää tuulessa. Ja totean muuten senkin, että myönnän nyt, tosin vastenmielisesti, mutta kuitenkin myönnän, kuuluvani itse joukkoon NAISET.

  • Lue Caroline Criado-Perezin Näkymättömät naiset. Olisit mies, nainen, mitä tahansa, lue se. Se kertoo myös sinusta. Lue, lue, lue, lue!
  • Tarkastele fyysistä maailmaa ympärilläsi kriittisesti. Kenelle se on suunniteltu? Kenen ehdoilla?
  • Edistyksellinen mies. Tarkastele itseäsi ja sanomisiasi kriittisesti. Kenen etua ajat? Kenen oikeuksia oikeasti puolustat? Ymmärrätkö sinä, mistä puhut?
  • Kysy itseltäsi: tiedätkö sinä, mikä on nainen?
  • Vielä uudestaan. Tiedätkö sinä, mikä on nainen?

”Ongelma ei ole naisen biologinen keho. Ongelma on tälle keholle antamamme sosiaalinen merkitys ja se, että me sosiaalisesti määräytyvistä syistä emme ota sitä huomioon.”

 

 

Kuvat: freepik

Suosittelen kirjaa: Finanssikirous

untamo1 kommentti

Tällä kertaa suosittelen vain yhtä kirjaa. Se on niin merkittävä, että ansaitsee oman artikkelinsa, ansaitsee pidemmän perehtymisensä ja ennen kaikkia ansaitsisi tulla aivan jokaisen lukemaksi.

Aikaisemmat kirjasuositukseni voit lukea täältä: Suosittelen kirjoja; Suosittelen kirjoja 2

Finanssikirous. Miten kansainväliset rahoitusmarkkinat tekevät meistä kaikista köyhempiä

Kirjoittaja: Nicholas Shaxson
Suomentaja: Mari Janatuinen ja Laura Kalmukoski
Julkaistu: 2019
Julkaisija: Into
Kategoria: Perusteellinen, journalismityyppinen tietokirja

 

”Tarvitsemme uuden kansalaisliikkeen kaatamaan korruptoituneen status quon. Taloutemme romahti jo kerran, kun pankit kasvoivat niin suuriksi, ettei niiden voinut antaa kaatua. Miten kilpailulainsäätäjämme ovat voineet antaa näiden pankkien kasvaa vielä suuremmiksi kriisin jälkeen? Miksei neljää suurta tilintarkastusfirmaa ole hajotettu niin, että päästäisiin eroon eturistiriidoista? Miksei teknologiamonopoleja kuten Amazonia, Googlea ja Facebookia säännellä tehokkaasti? Miksi niiden annetaan viedä mainostulot media-alan yhtiöiltä ja muilta, jotka tuottavat ahkerasti niille tärkeää sisältöä ja sitten kanavoida voitot veroparatiiseihin? Miksi sallitaan ”välittäjämonopolit”, joissa vaikutusvaltaiset toimijat asettuvat maailmanlaajuisten toimitusketjujen tärkeisiin pullonkauloihin ja louhivat vaurautta kaikilta verkoston toimijoilta, kuten Veblenin kärpäsiä syövät rupikonnat? Muutoksen aikaansaaminen on tässäkin asiassa vaikeaa – mutta ilman järjestäytynyttä vastaliikettä se on mahdotonta.”

 

Finanssikirous on juuri sellainen kirja, joka kaikkien tulisi globaalin yhteiskuntamme ymmärtämiseksi lukea. Tunnettu brittiläinen taloustoimittaja Nicholas Shaxson avaa lähes neljänsadan sivun verran erittäin yksityiskohtaisesti läpimädän maailmamme perusrakenteita. Jo aikaisemmin Shaxson on kirjottanut veroparatiiseista (Aarresaaret on lukulistalla seuraavaksi), mutta Finanssikirouksessa tarkastelunäkökulma on laajempi. Kun katsomme koko globaalia finanssijärjestelmää, on se kehyksenä myös verokeinottelulle. Eivätkä veroparatiisit tai muutkaan yksittäiset tekijät ole sinällään ykkösvihollinen, vaan mätä järjestelmä on paljon laajempi. Paljon, paljon, paljon laajempi.

Shaxsonin teos on – niin kulunut kuin kielikuva onkin – kuin pitkä ja perusteellinen tutkimusmatka. Kerros kerrokselta, luku luvulta se etenee syvemmälle. Liikkeelle lähdetään lähihistoriasta, aatteista ja ajattelijoista, ja luku toisensa jälkeen edetään yhä syvemmälle finanssijärjestelmämme kurimukseen. Läpi käydään niin uusliberalismin hengen viriäminen 70-luvulta alkaen, epäonnistuva antitrusti-lainsäädäntö, Lontoo City kaikessa kauheudessaan, omaisuudensuojelubisnes, veroparatiisit, pääomasijoittaminen kuin epäonnistunut kolmannen tien politiikkakin. Kerronta on rikasta ja journalisminkaltaista, teos on kuin yksi pitkä reportaasi. Lähes jokainen luku päättyy seuraavan ennakointiin. Juuri kun lukija on pöyristyneenä tankannut sivukaupalla luvullisen kerrontaa karmivasta epäkohdasta, lupailee Shaxson että jotakin vielä pahempaa on tulossa. Ja uusi luku alkaa entistä häiriintyneemmän systeemin kuvauksella, joka heittää yhä uusia kierroksia ja murentaa lukija-paran jo murentuneen uskon yhteiskuntaamme entistäkin perusteellisemmin.

Tärkeintä kirjassa on sen rooli sen osoittajana, missä todelliset viholliset ovat. Vihollisella viittaan ensinnäkin esimerkiksi konkreettisen ilmasto- ja biodiversiteettikriisimme aiheuttajiin. Toisaalta viitaan abstraktimmin vihollisuutta nimeävään yhteiskuntakritiikkiin, ja lukemattomiin erilaisin tahoihin, jotka kamppailevat jotakin epäkohtaa vastaan.

Tähän teos antaa erinomaisesti perspektiiviä. Olo on suorastaan huijattu – usein aivan konkreettisesti huijattu. Tuhannet ja miljoonat edistyksellisenä itseään pitävät kamppailevat kulttuurisotamaisesti väärinä pitämiään aatteita vastaan, samalla kun suuret megakorporaatiot ja finanssimaailman jätit kirjaimellisesti ohjaavat toimintaa. Vasemmisto, jonka aikoinaan tuli ajaa radikaaliakin yhteiskunnallista tasa-arvoa, ihmisoikeuksia ja vapautta, on epäonnistujista suurimpia. Mainio esimerkki tästä on niin kutsuttu kolmannen tien politiikka (Luku 5). Kuten Shaxson kirjoittaa

”Kolmas tie oli kuitenkin alun perinkin offshore-malli, resepti, jolla maat tekevät itsessään käytännössä veroparatiiseja pärjätäkseen rajuilla, globalisoituneilla vesillä. Tätä mallia ajoi puolestaan kilpailukykyagenda, ajatus tai ideologia, jonka mukaan maiden on oltava ”avoimia yritystoiminnalle”, houkuteltava jatkuvasti kannustimilla suuria monikansallisia yrityksiä ja pankkeja ja juuretonta globaalia rahaa -veroleikkauksia, rahoitusalan sääntelyn purkamista, rikoksien katsomista läpi sormien.”

 

Shaxson keskittyy Britanniaan jossa muutokset ovat olleet mahdollisesti rajuimpia, mutta sama vasemmiston ja vasemmistolaisina itseään pitävien kriisi on havaittavissa kaikkialla, myös Suomessa. Vasemmistosta on tullut lillukanvarsiin keskittyvä ”ideologinen vasemmisto” joka tanssii onnellisesti globaalin pääoman pillin mukaan. Kilpailukyvyn käsite, jota Shaxson nimittää suoraan ”jallittamisen välineeksi” on iskostunut meilläkin syvälle täysin kyseenalaistamattomaan politiikan ytimeen. Se halkaisee meilläkin poliittista kenttää vasemmistosta oikeistopopulisteihin, eikä sen edessä nähdä vaihtoehtoja.

”Kansallinen kilpailukyky tarkoittaa kilpailukykyagendassa sitä, että vaurautta puristetaan talouden köyhemmistä, pienemmistä, vähemmän liikkuvista elementeistä ja se ojennetaan suuremmille, liikkuvammille globaaleille toimijoille, niin että ne voivat kilpailla maailmannäyttämöllä. Se on myös kone, joka tuottaa rikollisuutta ja väärinkäyttöä.”

 

Koko politiikan kehys on ennalta saneltu ja vaihtoehdoton – ja mikä pahinta – se vaikuttaa kelpaavan ihmisille erinomaisesti, onhan heidät usutettu luulemaan, että todelliset ongelmat ovat jossakin muualla. Että todelliset ongelmat olisivat esimerkiksi rasismi ja seksismi nimenomaan yksilön psyykeeseen iskostettuina perusominaisuuksina, joista on pyrittävä eroon tiedostamalla etuoikeuksiaan ja varomalla väärien sanojen käyttämistä. Että esimerkiksi vasemmistolaishenkisten merkittävin yhteiskunnallinen taistelu olisi valkoisuusnormien purkamista taiteessa, transfobisen kielen osoittamista puheissa ja mainoskuvien representaation tarkkailua. Että julistamalla itsensä ties miksi -istiksi milloinkin, olisi suuri yhteiskunnallinen taistelija. Ehkä osuvimpia tähän liittyviä kohtia koko teoksessa on kuvaus Hillary Clintonin vaalikampanjapuheesta vuodelta 2016. Clinton on tietenkin kaikkea muuta kuin feministinen ikoni, mutta hänen puheensa edustaa laajemmin koko sitä poliittista keskustelun kenttää, joka pitkälti heidän piiriinsä on omaksuttu

””Jos me pilkkoisimme isot pankit huomenna osiin”, hän huusi, ”lopettaisiko se rasismin?”

”Ei!” yleisö vastasi.

”Lopettaisiko se seksismin?”

”Ei!”

Ja näin hän jatkoi, innosti yleisöä isoa pankkeja puoltavalla viestillä, joka oli puettu joksikin ihan muuksi”

 

Teoksen lukemisen jälkeen ei ole epäselvyyttä, mistä kaikki paha johtuu. Globaali finanssijärjestelmä, jonka ytimenä on Lontoon Cityn kaltaiset paikat, on röyhkeydessään ja häikäilemättömyydessään kaikkialle lonkeronsa ulottava kurimus. Maiden hallitukset ovat sen otteessa, mitä esimerkiksi kyseenalaistamaton kilpailukyky-ajattelu korostaa. Pelkästään esimerkiksi varainhoitoala syö paitsi miljardisummia, myös valtavasti ”henkistä pääomaa”, sukupolviemme lahjakkaimpia ihmisiä, jotka esimerkiksi ilmastoa pelastavan teknologian kehittämisen sijaan käyttävät kaiken energiansa sen pohtimiseen, miten suurten omistajien varat saadaan piilotettua verotukselta ja muulta ikävältä mahdollisimman hyvin. On kokonaisia valtioita, kuten veroparatiisina tunnettu Cookinsaaret, joiden lainsäädäntö on käytännössä suurkorporaatioiden kirjoittamaa. Nämä korporaatiot – tämä finanssijärjestelmä, on kolonisoinut aivan koko maapallon, jota se käyttää temmellyskenttänään vapaasti ja häikäilemättömästi. Paitsi jo mainittu esimerkki ilmastokriisistä ja luonnon riistämisestä, riistäminen ulottuu myös yksilön arjelle vielä läheisempiin kohteisiin. Luvussa 9 Shaxson kertoo koskettavaa tarinaa brittiläisistä kotihoitajista, joilla ei ole riittävästi aikaa eikä resursseja hoitaa asiakkaitaan. Yrityksen, jossa he työskentelevät, omistaa yli seitsenkerroksinen yritystorni erilaisia Capital Partnersseja tytär- ja emoyhtiöineen. Häikäilemätön pääomasijoittaminen, joka kasvattaa kansallista kilpailukykyä ja varallisuutta, saa yksilöiden tasolla aikaan vain sairautta ja kärsimystä. Tarinallinen esimerkki tulee lähelle ja koskettaa lukijaa, mutta on vain haiseva hippunen, kompostikikkare, koko suuresta mädästä systeemistä.

Kaiken keskellä on surullista ymmärtää, kuinka pihalla monet yhteiskuntakriittisenä itseään pitävät ovat. Tiedostavien henkilöiden pahin uhka yhteiskunnallemme on olevinaan esimerkiksi satunnaishenkilöiden pienpuoluepelleilyt. Ikään kuin fasismilla flirttaileva maalaisjeppe olisi pahempi uhka kuin ympäristömme tuhoavan suurpääoman kanssa flirttaileva vallassa oleva hallitus. Toisaalta, myös toisenlaisen ”syvän pään” yhteiskuntakriittiset ovat pahasti hakoteillä. Globaali eliitti, joka hallitsee maailmaa salaliitossa ja sanelee käskyt ei edes ole kaukaa haettu teoria. Mutta se ei asu tunneleissa tai syö lapsia, vaan koostuu täysin laillisten finanssiyhtiöiden, suurpääoman, megakorporaatioiden verkostosta. Laillisen, koska he kirjaimellisesti saavat lain taipumaan edessään puolelleen. Rokotekriittisetkin luulevat löytäneensä viisauden siitä, että lääkeyhtiöt hallitsevat maailmaa ja rokottaminen on hallinnan tapa, vaikka maailmaa hallitsevat laajasti kaikki suuret yhtiöt, eivätkä heidän aseensa ole rokotteet vaan aivan tavallinen laillinen yritystoiminta ja politiikka, jossa jokainen meistä on valjastettu palvelemaan vain suurpääoman kasvattamisen etua. Mitä salaliittoihin sinällään tulee, niitäkin ehdottomasti on. Mutta ne eivät koostu juutalaisista tai vapaamuurareista, vaan varakkaista, menestyneistä ja taitavista liikemiehistä ja konsulteista jotka yhteistoimin piilottelevat massiivisia varojaan pois verotuksen ulottuvilta ja ujuttavat mieleisensä lainsäädäntöhankkeet läpi.

Minä luin teoksen maallikkona. Sellaisena, jonka taloustietämys ulottuu omaksi iloksi luettuun runsaaseen kirjallisuuteen. Tietämättömyyteni paistanee nytkin läpi, puhunhan vain ”suurpääomasta” ja ”finanssijärjestelmästä”, vaikka teos vilisi kyllä yksityiskohtaista käsitteistöä holding-yhtiöstä offshore-alueeseen ja trustista pääomasijoitusyhtiöön. Minun päällimmäinen kokemukseni teoksesta on joka tapauksessa laajempi oivallus siitä, kuinka maailmamme oikeasti toimii. Se on ymmärrys siitä, miksi kaikki, aina ilmastokriisistä ihmisten väliseen eriarvoisuuteen, rasismiin ja syrjintään on niin pielessä. Se on ymmärrys siitä, missä todelliset mädät rakenteet piilevät. Mutta, voi olla, että teos ei tarjoa mitään uutta poliittisen talouden tutkimukseen, kansantaloustieteeseen tai maailmanpolitiikan tutkimukseen perehtyneille. Voi olla, että minun, maallikon, hehkuttama sisältö on sellaista, jonka asiaan perehtynyt tutkija ohittaisi olankohautuksella ja toteaisi, että kyllä kaikki tämä tiedettiin jo. Ja voi olla, että havaintoni siitä, missä todellinen vihollinen piilee, on niin nähty että juuri sen vuoksi on alettu kiinnittää huomiota sellaiseen mitä kutsun lillukanvarsiksi. En kuitenkaan haluaisi ajatella näin, sillä teos paljastaa myös konkreettisen vaikuttamisketjun jossa kansalaisten huomio tietoisesti käännetään pois. Asiantuntijat myöhemmin asiaa avatkoon.

Jos moitittavaa teoksesta haluaa löytää, se on yksityiskohtien ja ylipäätänsä tiedon valtavan suuri määrä. Varsinkin kärsimättömämpi lukija saattaa ajatella, että eiköhän tämä jo riitä, asia tuli jo selväksi. Mutta toisaalta materiaalin runsaus on myös omanlaisensa kiero hyve. Kun paha ja pielessä oleva asia ei vain lopu kesken, lukija kuuluukin hukuttaa siihen. Jatkamalla jatkaa, sillä totuus todella on näin karmea.

Mainittakoon lopuksi vielä ajankohtaiseen tilanteeseen liittyvä pohdinta. Olisi hyvin mielenkiintoista lukea päivitetty lisäluku, jossa käsiteltäisiin sitä, kuinka pandemia-aika on vaikuttanut tämän ”ekosysteemin” toimintaan. Tai pikemminkin, millä röyhkeillä tavoilla jo valmiiksi röyhkeyksiä tekevät toimijat ovat hyötyneet ns. koronakriisistä. Rokotteiden patenttisuojilla rahastaminen, eli suora rahastaminen kriisin ja kärsimyksen pitkittämisellä, on ainakin yksi konkreettinen ja esilläkin ollut seikka. Mitenköhän muuten kriisiä käytetään hyväksi? Ainakin teknologiayhtiöt (etunenässä GAFAM[1]), joiden valta on jo ennestään kohtuuton, tanssivat riemusta kun ihmisten välinen vuorovaikutus muuttuu tarkoittamaan heidän palvelujensa käyttämistä. Normaalin elämän teeskentely ja hymisevä mukautuminen siihen, että elämä onkin todellisuudessa muutaman firman tuotteen käyttämistä näyttöpäätteellä, sataa aivan suoraan yhtiöiden laariin. Ja laitanpas vielä lopuksi foliohatun päähäni, näin, ottaen huomioon mitä kaikkea röyhkeää yhtiöt ovat jo tehneet ja millä kaikilla tavoilla ja käsitteillä huijanneet ja sumuttaneet, eikö olisikin erinomainen huijaus pyrkiä kaikin tavoin pidentämään kriisitietoisuuden kestoa? Ja esimerkiksi edistämään lockdownien kaltaisia, ihmisiä mahdollisimman paljon tiettyyn teknologiaan sitovia mutta taudin kannalta toissijaisia ja yleisen terveyden kannalta vain haitallisia toimenpiteitä? Ja… hyvä on, otetaanpas hattu pois. Ja toivotaan, että joku osaava tutkiva journalisti joskus tulevaisuudessa, jos sitä on, todella selvittäisi näiden suurinta valtaa käyttävien globaalien toimijoiden roolin ja toimet ns. pandemiakriisimme aikana.

 

 

[1] Google, Amazon, Facebook, Apple, Microsoft. Kts. Wikipediasta

Meidän on lakattava pelkäämästä toisiamme

untamoJätä kommentti

Eilen, perjantaina 9.4.2021, hallitus julkaisi niin sanotun exit-strategiansa: ”Suuntaviivat covid-19-epidemiaan liittyvien rajoitustoimien ja -suositusten hallitulle purkamiselle”. Kuten mediassa on toisteltu jo jonkin aikaa, näkymä (historiallisen totalitaristisesta) nykytilanteesta pois on oltava. Tuon näkymän esittely, sekä itse julkaisu että siitä kirjoitetut uutisjutut, saivat kaltaiseni merkityksettömän kansalaisenkin pohtimaan sitä, miten nykyisestä tilanteesta todella pääsee pois.

Paikkoja avataan rajoituksin. Kokoontumisrajoituksia höllennetään. Ulkoharrastustoimintaa avataan osittain ja rajoitetusti. Turvavälisuositus voimassa toistaiseksi. Rajoitus voimassa. Oltava varovainen. Vältettävä. Varottava. Pelättävä.

Näkymä tulevasta keväästä, kesästä, syksystä ja elämästä vaikutti ensi lukemalta positiiviselta: poimihan katse sellaisia toivoa tuovia avainsanoja, kuten tapahtuma, ulkoharrastus ja yleisötilaisuudet. Tarkemmin pohdittuna tulevaisuus vaikuttaa kuitenkin edelleen toivottomalta. Vaikka rajoituksia lievennetään ja kevennetään, on tulevaisuuden näkymä edelleen samanlainen.

Kaikkea inhimillistä olemista tulee määrittämään fundamentaalinen, uuteen olemukseen sisäänrakennettu pelko.

Ihminen on uhka toiselle ihmiselle. Varottava, vaarallinen uhka. Ihmisen olemukseen sisäänrakennettu tuhoisuus on se, jonka ehdoilla Uusi Elämä sanellaan. Kaiken tekeminen perustuu siihen, että ohjaamme jatkuvasti räjähdysherkkiä ja myrkyllisiä tappokoneita, joiden kanssa meidän on oltava varuillamme. Vaikka meidän annettaisiinkin tehdä elämään kuuluvia pieniä asioita, niiden ehtona on sisäistetty ymmärrys omasta olemuksesta pysyvänä uhkatekijänä.

Se, mitä nyt haluan sanoa, on ettei mikään pandemia tai mikään poikkeustila voi olla ohi, ennen kuin lakkaa tila, jossa ihmiset lähtökohtaisesti pelkäävät toisiaan hysteerisesti.

Voidaan realistisesti todeta ihmisen todella olevan AINA uhka toiselle ihmiselle. Kun kaivetaan mukaan pienimmätkin tilastonrippeet siitä, kuka saattaa olla sarjamurhaaja, kenellä saattaa olla norovirus tai kuka saattaa olla vaikka tuntemattomien päälle käyvä raiskaaja, ei absoluuttisen sataprosenttisen turvallista tapaa olla toisten ihmisten ilmoilla ole olemassa. Ei ole milloinkaan ollut eikä tule milloinkaan olemaan.

Siitä huolimatta olemme pystyneet elämään yhteiseloa näihin päiviin saakka. Teemme joka päivä asioita, jotka eivät ole sataprosenttisen absoluuttisen turvallisia, sillä tämä on elävä maailma, ei matemaattinen simulaatio. Täällä mikään ei ole täydellistä ja varmaa, ja hienoimpien luonnontieteidenkin käytännön sovellutukset perustuvat korkeintaan erittäin suuriin todennäköisyyksiin. Absoluuttiseen puhtauteen pyrkiminen on kirjaimellisesti päättymätön prosessi, sillä sellainen tila on olemassa vain kuvitelmissa ja simulaatioissa.

Se, mitä nyt haluan sanoa, on ettemme voi perustaa elämäämme toisen ihmisen pelolle.

Miksi emme?

Koska ihmisen elämä on määritelmällisesti yhteistoimintaa. Koko käsitys rationaalisesta ja riippumattomasta individuaalista, autonomisesta homo economicuksesta on verrattain tuore länsimainen ilmiö.

Lähes kaikki ne kiinnepisteet, joilla elämäämme ja ympäristöämme sanoitamme ovat sosiaalisia konstruktioita. Instituutiot yliopistosta eduskuntaan, urheiluseurasta pörssiyritykseen ja oikeuslaitoksesta ammattiliittoon ovat perimmäiseltä olemukseltaan pelkkää ihmisten yhteistoimintaa. ”Perustuslakivaliokunta”, ”Helsingin yliopisto” tai ”Suomi” eivät ole mitenkään luonnollisesti olemassa, vaan ne ovat yhteistoimintamme keinotekoisia tekeleitä.

Lähes kaikki käsitteet ja rakenteet ympärillämme ovat lopulta redusoitavissa ihmisten väliseen kommunikaatioon ja toimintaan. Eduskuntakin – virallisuutensa ja arvokkuutensa vuoksi hyvä toistuva esimerkki – on lopulta määritelmällisesti puhekunta, parlamentti. Politiikan tekeminen, lainsäädäntö, on definitiivisesti ihmisten puhumista toisilleen.

Yritän tässä perustella sitä, millaista elämämme elämä on perustavanlaatuiselta luonteeltaan. Kuinka kaikki ympärillämme on yhteistoimintaa ja kuinka siksi käsitykset, jossa ihminen on toisesta peläten erossa pysyvä pelkäävä individuaali ovat totaalisen virheellisiä.

Teknologia-avusteinen yhteistoimintakin on häviävän tuore ilmiö ja lopulta vain teknisten välineiden samanaikaista käyttämistä yksinään. Videopuhelusovellusten kaltaiset hienot keksinnöt eivät juuri poikkea vuosituhannen alun innovaatiosta nimeltä tekstiviesti. (Lukekaa mitä Henrik Dettman kirjoittaa!) Yhteistoimintaa, sitä yhteistä elämää jota ihmisen elämä määritelmällisesti on, ei ole teknisten laitteiden käyttäminen yksilön menevissä kopeissa. Jos niin sanottu uuskieli yrittää väittää sitä sellaiseksi, kyse on vain valehtelusta.

Palataan hallituksen muistioon. Kuten sanoin, siinä rakennetaan kuva maailmasta, jossa kaikki on järjestettävä sen ehdolla, että ihminen on uhka. Sen sijaan, että uhka olisi esimerkiksi joidenkin levittämä tauti tai joidenkin väkivaltarikollisuus, uhkaavuus on sisäänkirjoitettu inhimilliseen olemukseen. Siitä on tehty jokaista perisynnin lailla määrittelevä ominaisuus. Juuri sinä olet uhka, juuri sinun ja sinua on varottava. Jos menet johonkin tapahtumasta kutsuttuun, pysy aktiivisesti erossa, turvavälin päässä kaikesta sillä sinussa asuu Pahuus.

Minun mielestäni – maallikon, ei epidemiologin, huom. huom. – koko koronahommassa ollaan menty ja jatketaan yhä edelleen mahdollisesti ikuisuuteen pahasti väärään suuntaan, kun keskiöön on nostettu ns. uhan eli taudin sijaan ihmisen olemus. Tosin kuin ohjeet, muistiot ja tiedotteet esittävät, jokainen meistä EI ole potentiaalinen vaarallisen viruksen kantaja. (Emme tietenkään puhu absoluuttisuudesta, sillä totta kai jokainen meistä on potentiaalinen vaikka mikä jos pienimmätkin todennäköisyydet lasketaan). Esimerkiksi yhtä tiettyä virusta, SARS-CoV-2, ei kanna käytännössä kukaan, joka asuu 99 % :ssa Suomen kunnista. Eikä kukaan, joka asuu omissa oloissaan, juuri näkemättä muita. Esimerkkinä minä, pienessä kunnassa yksin asuva henkilö, EN ole potentiaalinen pelättävä ko.viruksen kantaja.

On aivan sama, mitä ihminen yleisesti tekee. Esimerkiksi juuri tuon viruksen leviämiseen ei kirjaimellisesti vaikuta, miten väestö laajassa mittakaavassa toimii, millaisia arkisen olemisen toimia jokainen asukas jokaisessa kunnassa omaksuu. Siihen vaikuttaa, täysi itsestäänselvyys, se kuinka sairastuneet ihmiset toimivat. Henkilökohtaisen oman vaarallisuuden ja myrkyllisyyden tietoisuuden kasvattaminen on turhaa ja valheellista väestöllä laajasti, mutta mahdollisesti jopa edelleen puutteellista aivan oikeasti hengitystieinfektiota sairastavilla ihmisillä. Tänäänkin joku helsinkiläinen menee sukuloimaan tai töihin vaikka tuntee pientä nuhaa, pelkää mahdollisesti ansionmenetystä.

Siitä huolimatta strategioissa ja ohjeissa ei keskitytä siihen, kuinka sairastuneiden liikkumista ihmisten ilmoilla saataisiin vähennettyä, eikä pidetä uhkana joissakin ihmisissä olevaa tautia, vaan jokaisesta henkilöstä on tehty perisynninkantaja. Kontrollitoimet pyrkivät hallinnoimaan kaikkea ja jokaista niin voimakkaasti, että suorastaan unohtuu mistä alun perin oli kyse.

Voimmeko enää milloinkaan unohtaa tämän keinotekoisesti rakennetun pelon? Kävin tänään erään toisen asian tiimoilla kaikilla Itä-Lapin kuntien verkkosivuilla, ja lähes jokaisen etusivulla paistoivat tiedotteet siitä, kuinka on edelleen muistettava turvaväli ja kasvomaski.

Olemme siis ihan oikeasti tilanteessa, jossa rationaalisena toimintana nähdään se, että jossakin Pelkosenniemellä missä tautia ei ole ollut koskaan, ihmiset varovat toisiaan riskialttiina myrkkytynnyreinä. Ja se nähdään jollain tavalla jotakin edistäväksi.

Koko koronaviruksen ajatteleminen voitaisiin pian lopettaa. Me olemme saaneet tehtyä tätä elämäämme jo kymmeniä vuosia siten että keskuudessamme on sekä tartuntatauteja että ihmisiä, joille taudit ovat vaarallisia. Hieno keksintö rokotukset onneksi saavat aikaan sen, että riskiryhmään kuuluvien henkilöiden riski sairastua vakavasti ja kuolla pienenee erittäin merkittävästi. Ei siis ole kertakaikkisen mitään syytä edes kontrolloida juuri covid-19:ta leviämistä norojen, influenssien ja muiden vaarallisten tautien keskellä – puhumattakaan siitä että kontrolloitaisiin kaikkea inhimillistä olemista kaikkialla näin yleisesti pelkän kontrolloinnin vuoksi.

Exit-strategian konsepti on hyvä, mutta mikään ei lopu jos kaikki edelleen rakennetaan sille oletukselle, että uhka asuu ihmisyydessä kristillisen perisynnin tavoin.

Minä haluan nähdä ihmisten tekevän niitä asioita joita ovat elämässään yleisesti tehneet: urheilevan, tapaavan toisiaan, opiskelevan, sivistyvän, nauttivan kulttuurista, iloitsevan, auttavan toisiaan ja tekevän yhteistyötä ilman, että luulevat itseään ja toisiaan uhaksi.

Exit tapahtuu kun uhka ja vaara ymmärretään inhimillisestä olemuksesta irralliseksi, EI kristilliseksi perisynniksi. Se tapahtuu kun näemme toisemme ja kohtaamme. Se tapahtuu kun lakkaamme hysteerisesti pelkäämästä toisiamme.

 

 

Kuva: Technology vector created by studiogstock – www.freepik.com

Kunnianhimon puolesta, häkkielämää vastaan

untamoJätä kommentti

 

Heidän maailmankuvassaan tavoiteltu yhteiskunta on kuin nautakarja parsinavetassaan.

 

Entä jos kaikki vain jää?

Tämä kauhistuttava, ahdistava ajatus tuli mieleeni ensimmäisen kerran joskus viime vuoden lopulla, ja on sittemmin kummitellut yhä useammin taka-alalla. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kauempana menneisyydessä on entisenlainen maailma.

Nyt kun pandemia-aika on mullistanut mullistukset, on yhä useammasta keinosta tullut ”uudeksi normaaliksi” nimetty viheliäinen uudisnormi, johon on – mikä masentavinta – totuttu. Asiat jotka vielä vuosi sitten olivat jotakin täysin uutta, mahdollisesti hankalaa, pelottavaa, epämääräistä ja ennen kaikkea väliaikaista, ovat ehtineet kulkea pikakelauksella kaikkien portaiden läpi ja muuttua tottumukseksi.

En puhu sinällään suurista ja merkittävistä asioista, vaan enimmäkseen ns. pikkuseikoista. Jotka on voitu ja voidaan jatkossakin vain jättää. ”Kuinka korona muuttaa työelämää pysyvästi” on kirjoitettu lehdissä jo monta kuukautta. Suuretkin yhtiöt luopuvat konttoreistaan, koska hei, eihän niitä enää tarvita. Jos kerran asetuimme ”kotitoimistoihimme”, ”etätöihin”, miksi emme voisi jäädä niihin? Helpompaahan se on. Yksinkertaisempaa, halvempaa, turvallisempaa.

”Tapahtuman” järjestäjän tarvitsee enää tuskin mainita, että termi tarkoittaakin nykyään reaaliaikaista videolähetystä tai videopalaveria. Ja vaikka olosuhteet paranisivat, miksi edes tehdä mitään muuta? Miksi enää kokoontua yhteen, kun voi istua tietokoneella ja painaa play? Valtavat toiminto- ja rituaalikasat liittyen esimerkiksi opiskeluun ja sen aloittamiseen on jo kertaalleen yksinkertaistettu videon katselemiseksi, miksi siis enää vaivautua tilojen varaamiseen, matkustamiseen, aikataulujen sovittamiseen ja kaikenlaiseen muuhun turhaan säätöön. Koska tämähän sujuu hyvin näin. Tämä voisi jäädä tavaksi. Pysyväksi.

Tämä voisi jäädä. Miksi enää mennä, matkustaa, tehdä, kohdata? Digitalisaatio avaa aivan uusia mahdollisuuksia, mistä etenkin teknologiayhtiöt ovat mielissään. ”Elämää” on mahdollista tehdä siten että se on tietokoneiden näppäinten painamista mutta siitä käytetään silti samoja nimityksiä kuin ennenkin. Miksi enää koskaan nousisimme sohviltamme? Miksi tekisimme enää mitään?

Miksi tekisimme enää koskaan mitään? Tekeminen saattaa aiheuttaa vaivaa sekä riskejä. Miksi elämämme olisi jotakin muuta, kuin näiden kahden asian, vaivan ja riskin, minimoimista?

 

Tavoiteltu tulevaisuus?

 

Tämän tekstin on tarkoitus käsitellä edellisen vastaväitettä. Sitä, miksi meidän olisi tehtävä mitään.

Eräällä yhteiskuntapolitiikan kurssilla sain luettavakseni suomalaisen artikkelin, joka käsitteli sekä globaalia että kotimaista ruoka-apua. Artikkelin kirjoittaja Tiina Silvasti esittelee monenlaisia aiheeseen liittyviä moraalisia ongelmia. Loppupuolella Silvasti käy läpi neljä huomiota siitä, miksi vauraiden maiden (kuten USA, Kanada, Suomi) ruoka-apu on moraalinen ongelma. Neljäs huomio on erityisen tärkeä, mielestäni tärkein. Vaikka sitä voidaan pitää itsestään selvänä, esittää se tärkeän periaatteen, jonka soisi johtavan yhteiskunnallista ajattelua laajemmin.

Huomioon keskittäminen nälkään, Silvasti kirjoittaa, suuntaa poliittista mielenkiintoa pois muista sosiaalisista ongelmista. Nykyaikana länsimainen yhteiskunta, jossa kukaan ei näänny nälkään, ei ole riittävä yhteiskunnallinen päämäärä. Tavoitteet tulee asettaa korkeammalle. Meillä on yhteiskuntana mahdollisuus ja oikeus vaatia itseltämme, toisiltamme ja ympäristöltämme enemmän. Kuoleman välttäminen, hengissä säilyminen ei ole riittävä yhteiskunnallinen päämäärä, ja tämä on lupa todeta. Elämämme saa olla enemmän, sen kuuluu olla enemmän, näemme yhteiskunnallisena velvollisuutena, jota ilmentää esimerkiksi ihmis- ja perusoikeuksien julistuksemme sekä lainsäädäntömme, että se on enemmän.

Kaikenlaisen vähättelyn sijaan meidän tulisi olla tästä ylpeitä.

Edelleen tyypillinen argumentti suomalaisessa yhteiskunnan ajankohtaisia ongelmia käsittelevässä keskustelussa on sota- ja pula-aikoihin vetoaminen. On suorastaan meemi, kuinka vanha jäärä tulee tilittämään paremmasta elämästä haaveileville nuorille, kuinka omassa nuoruudessaan joutui hiihtämään kouluun viisikymmentä kilometriä suuntaansa kesät talvet ja molempiin suuntiin oli vastatuuli ja ylämäki. Huomio kuin huomiokin voidaan tyrmätä toteamalla, että isoisillänne oli rintamalla paljon kurjempaa. Koska sodistakin selvittiin, nyt kuuluu selvitä mistä vain, ja kaikki kritiikki on turhaa, heikkojen nykynuorten valitusta!

Sota-aikoihin viittaava retoriikka on jälleen nostellut päätään viimeisten kuukausien aikana. Vähintään omasta lapsuudesta, olisi se sitten 70- tai 90-luvulla, muistutetaan ja kerrotaan kuinka se oli paljon karumpaa kuin nykykakaroiden hemmoteltu elämä.

Pandemia aika on mullistanut ja kääntänyt päälaelleen suhdettamme tavoiteltuun elämään. On unohdettu se, kuinka naurettavaa ja tuloksetonta on jatkuva ”kyllä ennen oli paljon rankempaa!” -retoriikka on ja tehty siitä uutta poliittista valtavirtaa.

Elämä, joka ennen oli monisisältöinen käsite kaikkine aspekteineen, on typistetty riskin ja vaivan välttämiseksi. Elossa pysymiseksi. Toinen toistaan järkevämpien tahojen puheenvuoroissa kuuluu taantunut käsitys siitä, kuinka ainoa yhteiskunnallinen tavoite on, ettei kukaan kuole tiettyyn tautiin. Tämän käsityksen kanssa he voivat patsastella kuin Silvastin artikkelin omaa hyveellisyyttään korostavat amerikkalaiset ruoka-aputoimijat, vaikka heidän ”tavoittelemansa maailma” on absoluuttinen minimi ja sellaisenaan surullinen häkkiversio kaikesta siitä mistä muuten puhumme.

Heidän maailmankuvassaan tavoiteltava yhteiskunta on kuin nautakarja parsinavetassaan, jossa jokaisen eteen kyllä tuodaan ruoka ja juoma, niin että hengissä pysyvät. Maailma, jossa ainoana tavoitteena on, ettei kukaan kuole nälkään tai koronaan, näyttäisi täydellisimmillään siltä, että jokainen on suljettu yksin automatisoituun selliin, ikuisesti. Oven raosta tulee ruoka, ketään muuta ei kohdata. Milloinkaan. Kukaan ei kuole nälkään, kukaan ei kuole tartuntatautiin, turvallisuus ja vaivannäön minimointi ovat absoluuttisessa huipussaan.

Miksi tämä ei kelpaa? Moni osaisi varmaan itsekin vastata: koska sellainen elämä ei ole riittävää elämää. Me haluamme enemmän.

Yhteiskuntaa ei kuulu rakentaa absoluuttisen minimin varaan. Me ansaitsemme paljon enemmän, hyvän elämän ja tavoiteltavan yhteiskunnan kriteerit ovat paljon korkeammalla. Me voimme tavoitella vaikka mitä hyvää, merkityksellisyyttä, läheisiä suhteita, kulttuuria, itsensä toteuttamista, ystävyyttä, taidetta, elämyksellisyyttä… Kuka näin väittää? Minä väitän, se on minun tekstini keskeisin väite! Minä haluan, että yhteiskuntamme tavoittelee enemmän. Haluan, että olemme ylpeitä kehityksestämme ja globaalista positiostamme, antamatta sen jarruttaa että jossakin on ja joskus oli asiat huonommin.

Jossakin on asiat aina huonommin. Yhteiskunnan tai yhteisön rakentamisen tapa, joka perustuu huonommuudella kilvoitteluun, ei ole yleisyydestään huolimatta kestävä. Lähes minkä tahansa ehdotuksen voi tyrmätä sillä, että jossain muualla on tai joskus ennen oli asiat vielä huonommin. Esimerkiksi kohtuuttomista ”pandemiantorjuntatoimenpiteistä” on suomalaisen turha valittaa, sillä Ranskassa tai Hollannissa rajoitetaan ihmisten liikkumista poliisivoimin, sakoin ja voimakeinoin. Meidän tulisi siis olla tyytyväisiä! Jostain syystä samat mediat, jotka vastaavia vertailujuttuja tekevät, eivät kuitenkaan vähättele esimerkiksi suomalaista seksuaalista ahdistelua, sillä Intiassa ja Lähi-Idässä naisia raiskataan joka päivä ja paljon pahemmin! Meidän tulisi siis olla tyytyväisiä mitättömiin kourimisiin, turhanpäiväisista huoritteluista puhumattakaan. Olla vain ja sietää! Ja entäs lasten oikeudet? Kyllä pitäisi piiskaa saada antaa kun muissa maissa lapset joutuvat pakkotöihin, mikä on paljon pahempi.

Lienee selvää, että edellisen kaltainen retoriikka ja tapa rakentaa yhteiskunnan periaatteita on vaarallinen tie, jolle emme halua. Niinpä meidän ei tule antaa sille tuumaakaan myöskään missään pandemian mukanaan tuomaa totalitarismia tai ylipäätänsä vain huonoa hallintoa kritisoivassa keskustelussa. Olemme sivistynyt ja arvokas demokratia, tunnustamme valtavan määrän ihmisen perusoikeuksia, tavoitteemme ovat yleviä ja kunnianhimoisia ja hyvä niin. Älkäämme siis taantuko! Jos esimerkiksi vailla aitoa, järkevää syytä keskeytetty harrastus on vaarassa syrjäyttää lapsia, on se otettava vakavasti, ja oltava ylpeitä siitä, miten korkealla yhteisessä arvomaailmassamme on lasten syrjäytymättömyys ja miten hyvässä tilassa olemmekaan, kun näemme lapsillamme muitakin oikeuksia kuin ravinnon saamisen. Näemme lapsillamme vaikka mitä oikeuksia merkityksellisestä elämästä ihmissuhteisiin, itsenäisyyteen ja hyvään koulutukseen. Ei muodostaa siitä kilpajuoksua pohjalle ja aloittaa luentoa siitä, miten kyllä ennen pärjättiin ilman harrastuksia, ja isoisä oli rintamalla, ja koulumatkakin hiihdettiin viisikymmentä kilometriä molempiin suuntiin vastatuuleen ja ylämäkeen.

 

 

Mitä pidempään pandemia-aikaa on kestänyt, sitä kauemmaksi olemme liikkuneet mahdollisista ylevistä tavoitteistamme, sitä vahvemmin hyvä elämä on jäänyt hengissä pysymisen sinnittelemiseen. Tämä on paitsi turvallisempaa, myös vaivattomampaa.

Peräänkuulutan kunnianhimoa. Meidän tulee tehdä asioita, vaikka ne vaatisivat hieman vaivaa, vaikka sohvalle ja tietokoneen ääreen jääminen olisi kaikin tavoin helpompaa, vaivattomampaa ja lisäksi vielä turvallisempaa. Meidän tulee jatkaa arvokkaita asioita kohti kulkemista niin kuin silloin ennen, koska pystymme siihen. Meidän ei tule alistua helppouteen, meidän ei tule alistua helppouden ja turvallisuuden, riskien ja vaivan minimoinnin ympärillä pyörivään mitättömään häkkielämään. Olemme kerran jo päässeet korkeammalle, mitä kaikkea yhteiskunnassamme onkaan! Miten paljon muutakin jo suorastaan lakiin kirjoitettuna, kuin pelkkä riskien ja vaivan minimointi. Me siis todella haluamme enemmän, en vain minä, vaan me.

”Tarvitaan rohkeutta ja viitseliäisyyttä” sanoi urheilumanageri Harri Halme. (Yle 18.1.21) Tärkeitä asioita ei tulisi jättää tekemättä vain koska se on helpointa. Esimerkkinä lasten urheilu kilpailuineen ja tapahtumineen, mikä oli kyseisen keskustelun keskiössä. Sitä voidaan tehdä. Sitä tehdään koko ajan, ja se onnistuu. Vaikka pinnallinen reaktio olisi kieltää se vaarallisena, vaikka helpompaa olisi vain lopettaa ja perua kaikki, sitä todella voidaan tehdä, kuuluu tehdä ja pitää tehdä. Se on osa elämäämme laajemmin, ennen kaikkea lasten elämää, korvaamaton osa montaa tuhatta pientä kohtaloa. Niin korkealla yhteiskuntamme on että se tunnustaa tämän, ettei se näe lapsia vain ruokittavana nautakarjana turvallisessa navetassaan, vaan tunnustaa elämän kokonaisvaltaisen arvon ja rikkauden.

Meidän tulee tehdä asioita, vaikka ne vaikuttaisivat pinnallisella ensireaktiolla vaarallisilta ja hurjilta, vaikka vaistot neuvoisivat kieltämään ne varmuuden vuoksi. Elämä, jossa päätökset perustuvat pelkkiin vaistomaisiin reaktioihin ja fiilikseen, on suppea, köyhä, kurinalainen ja rajattu häkkielämä. Aluksi voi kauhistuttaa, mutta kun pysähdymme kuuntelemaan ja miettimään, käymään täysin yksinkertaisia tosiasioita läpi, huomaamme että voimmekin tehdä ja saavuttaa vaikka mitä.

Reaktioiden varassa kauhisteluun haksahtavat monet toimittajat. Täydellinen esimerkki oli Harri Halmeen samaisessa ohjelmassa esittämä kertomus viime kesän Paavo Nurmi -Gamesista. Ne siis järjestettiin, todella järjestettiin Suomen Turussa ja mukana oli huippuyleisurheilijoita yli kahdestakymmenestä maasta. ”Turvajärjestelyt” olivat suorastaan liiankin massiiviset, ja jokainen urheilija ja toimihenkilö oli testattu viruksen varalta moneen kertaan. Paikalla oli yleisöä hurraamassa. Miltä kuulostaa? Moni ajatellee samoin kuin viestintäpäällikkö Halmeelle kisapäivän aamuna soittanut toimittaja, joka hämmästeli, onko heillä muka oikeasti kahdenkymmenenneljän maan urheilijat Suomessa. Halme kertoi säikähtäneensä, tiesikö toimittaja jostakin aivan uudesta käänteestä? Mutta ei tiennyt, hän oli vain epäuskoinen, sillä tilanne kuulosti niin pahalta, koska se oli pinnallinen reaktio, tunnetila, fiilis. Mutta kisajärjestelyt todella olivat hyvät ja toimivat. Moisille tunnetiloille ei ollut syytä. Kisat vedettiin läpi onnellisesti vailla liiallista riskiä.

Minäkin olen sortunut samanlaiseen, hätiköityjen päätöksen tekemiseen pinnallisten ensireaktioiden varassa. Eräänä kesänä, vetäessäni isompien, jo uimataitoisten lasten uimakoulua, meillä oli viimeisen kerran kunniaksi spesiaaliohjelma. Lapset saisivat mennä kaikkiin muihin altaisiin ja tehdä mitä halusivat, kunhan noudattaisivat hallin sääntöjä. Olin jo topakasti sanomassa, että ei kuitenkaan hyppyaltaaseen, sehän on viisi metriä syvä ja tornit korkeita. Kokeneempi ohjaajaparini kuitenkin totesi vielä topakammin, miksi ei, hehän ovat jo uimataitoisia? Ja todella, miksi ei! Menimme myös hyppyaltaaseen, jossa tietenkin vahdimme toimintaa. Lapset hyppivät iloisena ponnahduslaudalta, uskaliaimmat kapusivat kolmeen metriin. Heillä oli hauskaa, hauskempaa kuin koskaan. Miksi ihmeessä ei? Olin nöyryyttävän ensireaktion uhri, ”hyppyallas” ja ”viisi metriä” kuulostivat hurjalta ja vaaralliselta, mutta lähempi tilanteeseen tutustuminen osoitti huolen turhaksi. Uimataitoiset lapset, vastuulliset valvojat, altaan selkeät säännöt. Hienoja asioita todella voi tehdä, kun ajattelee nenäänsä pidemmälle.

Peräänkuulutan ajattelua. Miettimistä. Harkitsemista. Päätösten tekemistä muidenkin seikkojen kuin ensireaktion perusteella. Niidenkin asioiden pohtimista, jotka kuulostavat vaikka kuinka pahalta. Sen sijaan että nojaisimme epämääräiseen ”yleiseen periaatteeseen” tulee meidän mennä jokaiseen tilanteeseen ja katsoa aitoja, vallitsevia asianlaitoja. ”Hyppyallas” kuulostaa vaaralliselta, mutta kun todella käymme tilanteen läpi kyvykkäine ohjaajineen, valvojineen, altaan järjestelyineen ja taitavine lapsineen, huomaamme ettei huoleen ole syytä. ”Urheilukisat pandemian keskellä” kuulostavat yhtä lailla vaaralliselta, mutta jälleen voimme mennä tosiasioihin, kuten todistetusti virusvapaiden ihmisten osallistuminen, toiminta jossa pitkäkestoisia lähikontakteja ei synny ja mikä tärkeintä: ylipäätänsä se tärkein tosiasia, ettei koko tautia alueella ole.

On nostettava päätään helsinkiläisen tietokoneensa ääreltä ja mentävä aitojen ihmisten aidon elämän luokse, mentävä konkreettisesti maakuntiin. Huomattava ettei ihmisten elämä ole uutisia, bittejä ja tilastoja, vaan jokapäiväistä toimintaa myös nyt. Ei ajateltava, mitä tuntuisi oikealta tehdä, mikä tuntuisi ja kuulostaisi vähiten vaaralliselta, vaan aivan oikeasti katsottava, mitä esimerkiksi pihtiputaalaisen yleisurheiluseuran junioriryhmä tai kuusamolainen hiihtoseura voi juuri nyt tehdä ja mitä se tekee. Ja antaa sen tehdä, sillä juuri se on arvokasta elämäämme.

 

Peräänkuulutan kunnianhimoa, enemmän sen korostamista ja ylistämistä, kuinka hyviä ja hienoja olemmekaan ja kuinka meillä on kaikki oikeudet elää hyvää ja rikasta elämää. Tämä puhe ei saa olla varattu vain Jari Ehrnrootille ja muille oikeistolaisille. Niin epäseksikästä kuin se posthumanistisen ajattelun ajassamme onkin, tulee meidän ylpeinä korostaa sitä, kuinka emme ole vain eläimiä, kuinka elämämme ja olomme ei ole vain ravinnon hankkimista ja suojassa pysymistä. Haluamme ja saamme haluta merkityksellisyyttä, itsemme toteuttamista, yhteenkuuluvuutta, ystävyyttä, menestymistä, elämyksiä, taidetta, kokemuksia, tavoitteidemme tavoittelua, kirjallisuutta, uuden oppimista, rakkautta.

Kunnianhimoisesti tavoitelkaamme tätä. Jos olemme tälle tasolle päässeet, älkäämme väkisin hinkuko sieltä alas. Riemuitkaamme elämämme kokonaisvaltaisuudesta, riemuitkaamme siitä, ettemme ole turvallisesti ja riskittömästi häkeissämme täyttämässä primääriset tarpeemme, vaan siitä että voimme urheilla, tanssia, rakastaa, mennä paikkoihin, kokea, nähdä, kuulla. Toimikaamme rohkeina ja antakaamme mahdollisuudet mahdollisimman paljoon, sillä meitä ei kuulu kahlita.

Ei navetoille ja häkeille, ei typistetylle riskien ja vaivan minimoimiselle. Älkäämme jääkö vaan jatkakaamme nousemista. Kyllä elämälle juuri sillä tavalla kuin juuri me sen olemme oppineet ymmärtämään.

 

Kuvat: Disney/Pixar; Wikipedia; People vector created by brgfx – www.freepik.com

 

Mikä koronatouhussa oikein ärsyttää?

untamoJätä kommentti

Oikeasti ei ole olemassa mitään corona virusta vaan se on hallituksen sala liitto ja sitä paitsi kasvomaskit oikeasti levittävät sitä ja 5g verkot myös!!!111

Ei nyt sentään. Siitä huolimatta, että minä ja moni muukin, kriittisine mielipiteinemme, olemme saattaneet tulla leimatuksi epämääräiseen salaliittohörhöjen kategoriaan. Minä esimerkiksi olen jo hyvän aikaa puhunut ärsyyntyneesti maskivouhotuksesta ja koronavouhotuksesta muutenkin. Salaliittoteoriameemissä kuuluisin jo samalle tasolle antivaxxereiden ja Suomen olemassaolon kieltäjien kanssa.

Minkä takia ylipäätänsä puhun ”vouhotuksesta”? Minkä vuoksi minua ärsyttävää esimerkiksi kasvomaskeihin ja niiden käyttöön liittyvä viestintä? Mikä siinä nyt on niin sellaista, joka kauniisti sanottuna vituttaa, eihän asian pitäisi juurikaan edes koskettaa minua? En kai vain ole ”denialisti”?

Nyt minä kerron varsin seikkaperäisesti, mistä on kyse, ja mikä minua ärsyttää. Varoitus: tulen paljastumaan varsin tavalliseksi tylsämieliseksi tolkun ihmiseksi.

 

 

Moni varmaankin katseli viime viikonloppuna Salpausselän maailmancup-kilpailua. Sekä lähetyksessä että myöhemmin uutisissa esiintyi kuva, jossa kaksitoista viestihiihtäjää seisoo vierekkäin terveydenhuoltoon tarkoitetut suojaimet hätäisesti kasvoilleen asetettuina. Joka ikinen kuvan hiihtäjä, sekä taustalla näkyvät valmentajansa ja huoltajansa, on kliinisesti testaamalla todistettu viruksen suhteen negatiivisiksi. Lisäksi sää näytti siltä, että suojaimet kastuvat ja menettävät tehonsa välittömästi. Lisäksi, hätäisesti asetettuna, ne eivät suojaisi ketään. Joten, miksi ihmeessä näemme kuvan jossa kaksitoista todistetusti viruksetonta henkilöä seisoo tihkusateessa kasvoillaan suojanaamarit? Miksi?

Avain on tietysti sanoissa ”näemme” ja ”kuvan”. Kyseessä on suuri performanssi, jossa organisaatio näyttää toimivansa. Tekevänsä asioita. Tekevänsä jotakin. Olevansa vastuullinen.

Vastaavia tapauksia ovat tilanteet täynnä. Mitä pienimmät paikkakunnat ovat päättäneet ihan vain ”varmuuden vuoksi” kehottaa ihmisiä peittämään kasvonsa jonkinlaisella suojaimella jotenkin. Riippumatta siitä, onko suojaimella tehoa tai onko paikassa edes ihmisiä. Mutta se tehdään varmuuden vuoksi. ”Varmuuden”, jonka hysteerisyydestä on tullut rationaalista.

Kirjoitin jo aikaisemmin siitä, kuinka suuret päätöksentekoketjut aiheuttavat viestien muokkautumista, etenkin silloin kun kyse on ns. vakavista asioista ja jokaisen tahon intresseissä on korostaa omaa vastuullisuuttaan.

”Jos yksi viesti lähtee eteenpäin, ja jokainen taho haluaa oman vastuullisuutensa tai muun vastaavan ominaisuutensa korostushalussaan lisätä siihen vielä yhden kerroksen, muuttuu alkuperäinen viesti lopulta merkittävästi. Siinä vaiheessa, kun ylhäältä lähtenyt viesti saavuttaa lopullisen toimijan, saattaa se olla muokkautunut älyttömäksi. ”

Näin ollen varovaisesta ja alustavasta tieteellisen näytön poikasesta, tässä tapauksessa kasvosuojaimen kättämisestä (suomeksi, yleistäen ja yleistajuisesti esim. https://yle.fi/uutiset/3-11655380) tulee Ehdoton Totuus, jonka kyseenalaistamattomuus on petturuutta ja vääryyttä. Ja kuinka nimenomaan tämä yhteisessä ainoassa totuudessa piehtaroiminen onkaan se asia, joka minua häiritsee!

 

Puuhasteluharha

Tuotteistamiskonsultti Jari Parantainen on blogissaan ja twiiteissään puhunut aivan erinomaisesta käsitteestä nimeltä Puuhasteluharha. Kun henkilö pääsee tekemään jotakin konkreettista, kuten käymään kokouksissa, seisomaan torilla kampanjoimassa tai matkustamaan ympäriinsä, tulee hänelle tunne että hän tekee jotakin hyödyllistä. Puuhastelu erilaisten asioiden parissa, ylipäätänsä aktiivinen toiminta, luo ihmiselle helposti käsityksen siitä, että nyt hän edistää asiaa. Myös esimerkiksi kuntosaliyrittäjä Joni Jaakkola on puhunut saman kaltaisesta ilmiöstä: tyytyväisyydestä siihen, että sali on täynnä asiakkaita ja hyvä pöhinä näyttää käyvän. Vaikka todellisuudessa kassaan ei virtaisi rahaa, yhtään uusia äänestäjiä ei torilla seisova saisi tai mitään konkreettista ei työmatka kokouksineen edistäisi.

On luonnollista, että ihminen haluaa olla hyödyllinen ja aktiivinen. Nyt, suuren ja poikkeavan pandemiakriisin aikana mitä erilaisimmat tahot on vallannut jättimäinen, kollektiivinen puuhasteluharha. Ihmiset, niin yksittäiset kuluttajat kuin organisaatioiden johtajatkin, haluavat tehdä jotakin. He haluavat ”kantaa kortensa kekoon”, he haluavat olla aktiivisia, he haluavat näyttää.

Politiikantutkija Johanna Vuorelma puhui viime vuonna erittäin osuvasti siitä, kuinka ihmisten intoilu nimenomaan maskisuosituksesta / -pakosta on ymmärrettävää, sillä maskin käyttäminen on lähes ainoa aktiivinen asia, mitä kansalaiselta pandemiatilanteessa vaaditaan. Ohjeet kuten pysy kotona ja vältä tapaamisia, älä mene ravintolaan jne., ovat passiivisuutta, tekemättä jättämistä, joka ei näy ulospäin. Mutta kun annetaan ohjeeksi käyttää maskia, ihminen voi vihdoin tehdä itse aktiivisen teon, joka kaiken lisäksi näkyy ulospäin. Olla hyödyllinen. Toimia oikein ja näyttää se.

Täsmälleen sama pätee organisaatioon. Aivan valtaosaa, ehkä jopa kaikkia organisaatioita johtavat ns. tavalliset ihmiset, vaikka spesifien alojen asiantuntijoita kuunnellaankin. Tämä pätee niin maan hallituksen ja viranomaisten kaltaisiin tahoihin, kuin pieniin yhdistyksiin joiden päättävissä elimissä itsekin istun / olen istunut. Viestimällä yleistä hygienian korostamista ja terveenä pysymisen tärkeyttä päättäjät voivat helposti tuntea, etteivät tee tarpeeksi. Kokouksissa (joissa itsekin olen istunut) pyöritellään päitä ja pohditaan, eikö voitaisi vielä varmuuden vuoksi lisätä jotakin juttua. Varmuuden vuoksi. Maskipakko! Ei, ei sillä ole väliä onko se tieteellisesti validi ja järkevä. Mutta se olisi näkyvä ja konkreettinen. Me osallistumme yhdessä tämän pandemian hoitamiseen, me puuhastelemme aktiivisesti kun käskemme kaikki pitämään maskia! Kuinka hyvä ja vastuullinen toimija olemmekaan!

Todellisuus ja esitys ovat maskiasian, maskivouhotuksen kanssa erkaantunee toisistaan ja kulkeneet omia latujaan jo hyvän aikaa.

Kun unohdetaan tunnetasot, voidaan pelkistäen todeta, että tuttavallisesti nimetyssä ”maskissa” kyse on terveydenhoitoalan ammattilaisten suojaimesta. He jos ketkä tietävät, kuinka sitä kuuluu käyttää, miksi ja ennen kaikkea miten ei. Kun katsomme esimerkiksi THL:n ohjeita , huomaamme että viralliset maskinkäyttöohjeet ovat jotakin täysin muuta kuin se mitä näemme. Kyseessä on kliininen toimenpide, mikä sisältää hyvän käsihygienian, tarkat säännöt siitä mihin voi koskea ja mitä tehdä ja niin edelleen. Kuten erikoislääkäri Heidi Wickström Lääkärilehden artikkelissa toteaa, maskien oikeaoppinen käyttö on todella haastava systeemi, jopa terveydenhoidon ammattilaisille jossa se on osa työtä. Tavallisilla kansalaisilla siitä ei ammattilaisen näkökulmasta tule mitään.

Mitä yleiseen suositukseen tulee, kyseessähän on joka tapauksessa pelkkä yhteinen yritelmä, koko maailman yhteinen puuhastelutoimi.  Asiantuntijat kertovat tämän. Myös vielä viime kesänä suomalaiset asiantuntijat ministeriöissä noudattivat tiukan tieteellistä linjaa todeten, ettei laajamittaisesta maskin käyttämisestä ole hyötyä. Sittemmin oletettu kansalaisten joiden ehdottomasti oli päästävä tekemään jotakin hyödyllistä, paine kasvoi liian suureksi. Nyt päättäjät, kansalaiset, viranomaiset, kaikki voivat yhdessä tuntea tekevänsä ainakin jotakin aktiivista yhteisen asian eteen.

 

Mitä käytännön toimintaan tulee, on surullista huomata millaiseksi kaikki on mennyt. Edellä kuvatuista monimutkaisista epidemologisista arvauksista ja päättävien tahojen moraalikilpajuoksusta on kuoriutunut viheliäinen ympäristö, jossa oleminen tekee henkistä pahaa. Yhtäkkiä on normaalia todeta , että tuntuu pelottavalta kun toiset ihmiset eivät peitä kasvojaan suojaimella vaikka olisivat ypöyksin. ”Hymystä” on tullut synonyymi vahingollisuudelle, kun asiat ovat levinneet käsiin ja ymmärretty väärin.

Ja suojain muutenkin, se ei ole enää suojautumiseen, mihin esimerkiksi THL ohjeistaa. Se on symboli. Suojautua tarvitsisi (jos nyt maskilla suojautumisesta ylipäätänsä on hyötyä, tämähän on epävarmaa) tilanteissa, joissa tarttumisriski on suuri, eli THL:nkin mukaan sisätiloissa, joissa ollaan lähellä toisia pitkiä aikoja. Suurimmassa osassa paikkoja ei ole mitään miltä nykyisen turvallisuustason kriteereillämme suojautua.

 

 

Sen sijaan olemme päätyneet tilanteeseen, jossa kasvosuojainta käsketään pitämään kirjaimellisesti muuten vain. Se on pelkkä merkki siitä, että täällä olevat ovat ”suojautuneet”, täällä olemme vastuullisia. Se laitetaan näytiksi niille, joilla ei tartuntaa ole, jotta oikeintoimintaa korostettaisiin.

Olin hiljattain eräässä pienessä ulkotapahtumassa, jonka ohjeissa oli suositeltu suojainta pidettävän tilanteissa, joissa lähikontaktia ei voida välttää. Päivälle sattui sateinen sää, ja harvat ihmiset kulkivat yksinään loskaisella alueella märkä ja siten kirjaimellisesti turha suojain kasvoillaan. Eräs järjestäjähenkilö pysäytti minut ja sanoi että ”alueella on maskipakko”. Katsoin epäuskoisena ja totesin kärsivällisesti ohjeistuksessa sanottavan toisin. ”Ohjeistukset muuttuivat tänään aamulla. Sitä pitää pitää kaikkialla. Valitan. Tämä nyt on näin.” En ole vuorovaikutustaitoinen henkilö joten en jäänyt väittelemään vaan käännyin kiireeseen vedoten pois. Jätin heidät puuhastelemaan ja ajoin kotiin. Hiljaisen parkkipaikan laidalla seisoi yksinäinen mies tihkusateessa, yllään huomioliivi ja suunsa peittona, nenän alapuolella kasvosuojain.

 

 

Joko alkaa valjeta, mikä minua tässä vouhotuksessa ärsyttää? Se on kaiken paisuminen järjettömiin mittasuhteisiin, asioiden irrottaminen kontekstistaan, pienten ja triviaalien huomioiden nostaminen Vallitseviksi Totuuksiksi, joiden kritisoimisesta syytetään. Ja varmuuden vuoksi -ajattelun totaalinen inflaatio. En pidä sen näkemisestä, kuinka älyttömiä asioita, kuinka helposti, ja kuinka monet tahot on saatu tekemään ”varmuuden vuoksi”. Olen lukenut mitä erilaisimpien liittojen, järjestöjen ja vastaavien omia ohjeitaan siitä, kuinka juuri heillä toimitaan vastuullisesti. Yleensä se on ”suojaimen käyttäminen” aina ja kaikkialla. Se on helppo, yksinkertainen ja antaa hyvän kuvan. Meillä onkin maskipakko, me olemme vastuullinen järjestö.

Kaikkein pahinta on, kuinka tästä suojaimesta ja sen käyttöpakosta on kirjaimellisesti tullut yhden totuuden kultti. Se, että maskiksi kutsuttua suu-nenäsuojainta tulee käyttää aina, on Totuus jota ei saa kyseenalaistaa, sillä se on Valeuutinen! Vaikka kyseessä on alati käynnissä oleva tieteellinen prosessi, tutkimukset, interventiot, pohdinnat ja analyysit jotka ovat vielä pahasti kesken. Mutta ei-toivotut tutkimuksen tulokset siivotaan somealustoilta Valeuutisina

 

Kuinka maskista onkaan tullut keino näyttää moraalisuutensa, vaikka sinällään se ei tarkoita yhtään mitään, vaan on pelkkä kolkko ja täysin ontto muunnelma vaadittavasta ammattimaisen kliinisestä suojautumisesta. Miksi ihmiset ovat näin pelokkaita ja helposti ohjailtavissa? Mihin asti varmuuden vuoksi -ajattelu seuraavaksi menee? Minkä normaaliin olemiseen kuuluvan asian seuraavaksi kolumnoidaan olevan moraalitonta, pelottavaa ja vaarallista? Mitä seuraavaksi kuitataan toteamalla, ”ihan vain varmuuden vuoksi”?

Vielä anekdootti. Ottaen huomioon, että liukastumisiin ja kaatumisiin kuolee joka vuosi paljon enemmän ihmisiä kuin nyt tähän tautiin, voisi hyvä varmuuden vuoksi -suojautumisen tapa olla pakolliset kypärät aina. Niiden ei tarvitsisi olla sertifioituja, mutta jotakin pään päällä olisi oltava näyttämässä hyvältä. Samalla logiikalla kuin, varmuuden vuoksi pidettävä ”maski”.

Aivan lopuksi vielä hieman rauhallista ja sovittelevaa puheenpartta. Kuulehan, sinä siellä. Varmasti poikkeusolot ahdistavat ja hermostuttavat jo sinällään. Kaikki asiat eivät kuitenkaan ole sellaisia, että juuri sinä voisit tehdä niille yhtään mitään. Vaikka kuinka haluaisit olla avuksi ja hyödyllinen, tehdä vielä jotakin enemmän, joskus on vain hyväksyttävä se, että tässäkään kriisissä ei ole kyse sinusta. Sinulla ei ole yksin avaimia käsissäsi pandemian eikä liioin esimerkiksi ilmastokriisinkään ratkaisemiseen. Vaikka kuinka tekisi mielesi pukea kankaista kasvosuojainta näytille jokaiselle tiloihisi tulevalle, on se lopulta yhtä hyödyllistä kuin kerran käytettävän muovipillin vaihtaminen kerran käytettävään uusiomuovipilliin. Keskity ennemmin siihen, mikä roolisi on ja miten sitä voisit parhaiten toteuttaa. Emme ratkaise pandemiaa pitämällä moraalisten ihmisten kesken kasvoillamme leikkisuojaimia emmekä ilmastokriisiä vaihtamalla henkilökohtaisia kulutustuotteitamme sellaisiin joiden pakkaus näyttää ekobrändätyltä. Tämä ei ole sinun taistelusi.

 

Kuvat: Freepik ja Ecologic Vectors by Vecteezy

 

 

Puhutaan työstä uudella tavalla

untamoJätä kommentti

Työ on muuttunut toisenlaiseksi, sanotaan. Ei riitä että työläinen myy ruumiinsa, hänen on myytävä myös sielunsa, koko persoonansa.

Jo työnhakuvaiheessa ihmisen on myytävä ja tuotteistettava itsensä, kuvailtava ansioluetteloineen, miksi juuri hän olisi paras mahdollinen henkilö kyseiseen työhön. Työpaikoille ei kaivata enää vain kasvottomia tekijöitä täyttämään paikat, vaan Hyviä Tyyppejä, visionäärejä, innovaattoreita, huippuyksilöitä ja huipputekijöitä. Oi sitä mennyttä ihmisen osaa, kun työstään ei tarvinnut olla tippaakaan kiinnostunut, vaan sinne sai mennä mekaanisen kivikasvoisena, koska tarvitsee rahaa. Nyt on perusteltava motivaationsa, on oltava motivoitunut, kiinnostunut ja aktiivisesti halukas ottamaan työ. Miksi palkkaisimme juuri sinut?

Ei ihme, että mokomaa systeemiä tuskaillaan älähdyksin ja kirjoituksin. Jokaisen on oltava oma, yksilöllinen yksilönsä kaikessa yksilöydessään, ja työ kietoutuu niin lukemattomin säikein osaksi koko persoonallisuutta, ettei ole enää erotettavissa omaksi palasekseen.

Jokin kuitenkin mättää tässäkin puheessa, niin ajan hermoilla kun se onkin. Kyse on samasta vanhasta monoliitin luovasta harhakuvasta. Työ.

Kuten olen jo sanonut: linkki, esimerkiksi etätyöpuheessa ei ole mitään järkeä, sillä se maalaa kuvan monoliittisesta ykseydestä, jota voidaan tarkastella ja määritellä sellaisenaan. Nyt aion esittää uuden tavan puhua työstä. Ensiksi lähden, tai siltä se saattaa jonkun mielestä näyttää, puolustelemaan niin sanottuja työnantajia. Sitten tuon työkeskusteluihin sellaisen näkökulman, jota en ole havainnut vielä missään. Se ei ole työnantaja eikä -tekijä, ei riistäjä tai riistetty, vaan jotakin näkymätöntä.

Aloitetaan yksinkertaisten asioiden selittämisellä. On sinällään hedelmätöntä todeta ainoastaan, kuten edellä, työpaikoilla kaivattavan yhä enemmän oman persoonan esiin tuovia motivoituneita henkilöitä. On ilmeistä, että yhteiskunnassamme täytyy tehdä paljon erilaisia tehtäviä. Puhutaan toiste utopiayhteiskunnasta (jossa sielläkin täytyy toki tehdä paljon erilaisia tehtäviä) ja keskitytään nyt kapeasti tähän nykyiseen. Osa toimista on sellaisia, että niiden lopputulos on käytännössä sama riippumatta siitä, kuinka motivoitunut ja kiinnostunut tekijä on. Karkea esimerkki: lattia tulee siistiksi, kiroilisi lakaisukoneen työntäjä pahantuulisesti ikävää hommaansa, tai hehkuisi innosta ja lauleskelisi.

Mutta on paljon sellaisia toimia, jossa vuorovaikutus toisen kanssa ja siihen linkittyvä asennoituminen toimintaan ovat täysin ytimessä. Ihmiskäsitykseni, ja toivon mukaan monen muunkin, on ettei ihmistä voi ”rationalisoida” luvuiksi ja tuottavuudeksi ja esimerkiksi kvantifioida ja laskea ihmisten välistä toimintaa tehdastuotteen valmistamisen tavoin. (Ja tämä aspekti unohtuu nykyään liki kaikkialla!)

Periaatteessa ymmärrän oikein hyvin, miksi monenlaiset yritykset ja muut organisaatiot hakevat tiimiin innovatiivisia ja motivoituneita huipputyyppejä ja muuta vastaavaa. Monimutkaisessa ihmisten välisessä keskustelusuunnitteluneuvottelu-hommassa ei ole yhdentekevää, onko ryhmän jäsen kiinnostunut ja sitoutunut vai ei. Tietysti voidaan sanoa, että sitoutunut tiimi tekee paremmin tulosta jne., ja muuta yritysbisnespuhetta, mutta voidaan sanoa myös, että toisten ihmisten kanssa toimiminen, kutsuttaisiin sitä millä nimellä tahansa, on yksinkertaisesti paremman tuntuista, kun kanssaihmiset ovat motivoituneita eivätkä väkinäisiä. On siis ymmärrettävää hakea sitoutuneita ja motivoituneita henkilöitä. Tiedän tämän itsekin koulun ryhmätöistä: kuinka entistäkin tuskastuttavampia ne ovat niiden kassan, joiden motivaatio on nolla.

Mutta meidän ei tarvitse mennä tällaiseen puheeseen, vaan voimme ottaa vielä tärkeämmän näkökulman. Unohdetaan hetkeksi työntekijät ja työnantajat, ja kaikenlaiset niihin liittyvät epämukavat valta-asetelmat. Otetaan mukaan tähän asti täysin näkymätön näkökulma. Työn kohteen on aika astua esiin.

Työn kohteella viittaan tässä tapauksessa ihmisiin, joten puhumme spesifisti sellaisista työtehtävistä, joissa tehdään jotakin nimenomaan jollekin ihmiselle. Ja haluan vielä tarkentaa määritelmääni, ettemme sekoitu epämääräiseen asiakas-jargoniin ja ala puhua asiakaskeskeisyyden nimeen. On olemassa paljon tavalla tai toisella heikommassa ja haavoittuvammassa asemassa olevia ihmisiä. Ja niin kauan kuin ihmiskäsityksemme on sellainen, että jokainen ansaitsee elää, ja niin kauan kuin synnymme maailmaan avuttomina poikasina, tarvitsemme toimintoja/tehtäviä/hommaa/työtä näiden auttamiseen.

Ei ole lainkaan yhdentekevää, millainen henkilö esimerkiksi päiväkodissa hoitaa lapsia. Kyse on pienen ihmisen elämän mahdollisesti yhdestä tärkeimmistä ihmissuhteista, ja tämän suhteen osapuoleksi tarvitaan henkilö, joka on itse aidosti kiinnostunut ja sitoutunut lasten kanssa olemiseen. Lapset eivät ole liukuhihnalle laitettava suorite, jota voi töihin työstämään mekaanisesti työnantajan käskemissä aikaraameissa saadakseen itselleen rahaa. Ne eivät ole muotoiltavaa massaa, jonka muotoiluprosessia voi tehostaa ja tehostaa. Eikä heidän kanssaan toimiminen ole kasvotonta rahan hankkimista, vaan talouden ja teknokratian ylittävää syvää inhimillistä olemista.

Toisinaan kun puhutaan työntekijöiden oikeuksista aina pitkistä vuorotteluvapaista irtisanomissuojiin, on oloni epämukava ymmärtäessäni, että siinä kikkaillaan meidän kustannuksellamme. Voidaan mennä konkretiaan asian helpottamiseksi. Siskoni koko ala-aste sujui epävarmojen luokanopettajansijaisuuksien puitteissa, eikä kunnollista ja kiinteää opettajasuhdetta ehtinyt muodostua. Sijaisia ei voinut palkata kuin määräajaksi kerrallaan. Tämä johtui siitä että virassa oleva työntekijä oli kohta toistakymmenettä vuotta äitiys-/ vuorotteluvapaa- yms. lomalla, olihan hänellä siihen työntekijän täysi oikeus. Omallakin kohdallani on ollut kaikilla kouluasteilla lukuisia tilanteita, joissa opettaja joutuu kesällä toteamaan, ettei tiedä tapaako meitä enää syksyllä, vaikka kaikki projektit yms. hommat ovat kesken. Koska hänen sopimuksensa on määräaikainen, koska oikea virka on jollakulla jota en koskaan ole edes tavannut. Ja jos tilanne on ikävä meille työstettävä aines -raukoille, on se takuulla ikävä myös epävarmuuteen juuttuneille sijaisille.

Toki edellä kuvaamani kuvion purkaminen vaatii laajasti rakenteiden purkamista ja uudelleenmuotoilua kuntabyrokratian kiemuroista lähtien, mutta eräs näistä on työntekijän niin sanottujen oikeuksien niin sanottu heikentäminen.

Työn kohteen ääni ei koskaan kuulu työnantajien ja työntekijöiden välisessä kiistassa, mikä on ymmärrettävää, sillä työn kohteet ovat lähes määritelmällisesti heikkoja ja avuttomia. Eri asia kuin liikeyrityksen maksavat asiakkaat, joiden ”edusta” puhuminen on selvästi puhtaasti työnantajan tulostavoitteen täyttämisen intressien mukaista.

Edellä kuvattu rakenne ei tietenkään ole yksinkertainen. On paljon reuna- ja saumakohtia, joissa työntekijän, -antajan ja -kohteen välinen haastava yhtälö näyttäytyy entistäkin haastavampana.

On joka tapauksessa ymmärrettävää, ainakin joissakin tilanteissa pyrkiä palkkaamaan nimenomaan kokonaisvaltainen persoona kaikkine syvimpine ominaisuuksineen, mekaanisten työsuoritusten ostamisen sijaan. On ihmisten kohtaamispaikkoja, joissa itsensä on kokonaisvaltaisesti myytävä. Toki kapitalismi ja pääoman logiikka ja kaikki sellainen vaatii sitä, mutta myös toinen konkreettinen arvokas ihminen kaikessa ihmisyydessään vaatii sitä.

Pienet lapset tuskin miettivät taloudellisten rakenteiden perusteita ja asemaansa työelämäkoneiston rattaissa, mutta vanhemmaksi tulleet henkilöt voivat tuntea suurtakin epämukavuutta, inhoa ja syyllisyyttä tiedostaessaan roolinsa. Minä olen jonkun työn kohde, jonkun vaiva. Joku, esimerkiksi psykoterapeutti, hoitaja tai opettaja, joutuu olemaan tuollainen ystävällinen ja hyvä ihminen minua kohtaan työkseen, jaksaako hän sitä muka todella?

Etenkin nykyään on hoito- ja hoivatyön kuormittavuus nimenomaan emotionaalis-kognitiivisessa mielessä nostettu yhä vahvemmin esiin. Ihmiset ponnistelevat ja tekevät tunnetyötä lasten ja potilaiden kanssa päivät pitkät, jo alkavat hermot olla kireällä.

On sitten toisen analyysin paikka, mitä tunnetyön käsitteen käyttäminen sanoo ihmisen niin sanotusta olemuksesta, roolista ja asemasta. Tunnetyötä esiintyy nimittäin kaikkialla missä ihminen kohtaa toisen: parisuhteessa ”vastuu tunnetyöstä” voi usein olla heteroiden kesken naisella ja perheessä äidillä. Ystävyyssuhteessa joutuu tekemään paljon tunnetyötä. Johannes Ekholmin kipeän mainioissa romaanissa ”Rakkaus niinku” (jota siteerasin myös toisaalla) ystävä sanoo toiselle ”sä riistät mun kognitiivist ja affektiivist työtä”.

Mitä ihmisestä siis jää jäljelle, jos myös toisen kanssa oleminen kuuluu työn vältettävään ja kuormittavaan kategoriaan? Mikä ei ole työtä, mikä olisi sitä puhdasta ihmisyyttä? Mutta kuten sanoin, pohditaan näitä myöhemmin.

*

Tämän kirjoituksen pääasiallinen tarkoitus oli esittää uusi tapa puhua työstä. Työnantajat ja työntekijät, muistakaa myös meidät kohteet. Vaikka saatamme olla heikkoja, olemme nimenomaan teistä ja teidän henkilökohtaisista persoonallisuuksistanne äärimmäisen riippuvaisia.

Seuraavassa (tai sitä seuraavassa) artikkelissani aion ehdottaa erinomaista työelämäreformia, joka tyydyttää toiveita niin oikealla kuin vasemmallakin.

 

 

Kuvat:

Line vector created by macrovector – www.freepik.com
Technology vector created by rawpixel.com – www.freepik.com
Business vector created by macrovector_official – www.freepik.com

 

 

 

Korona-kriisi on havainnollistanut, mikä suurissa päätöksentekoketjuissa mättää

untamo1 kommentti

Vaikkei sitä uskoisi, olen kuuliainen kansalainen, joka pitää viranomaisten ohjeista. Pandemia-aika on osoittanut, kuinka rasittavaa on, kun noin 3545613434321 tahoa haluavat lausua jotakin, ja kuinka helpottavaa silloin on, että edes yksi taho on Virallinen.

Viranomainen tai muu yksittäinen taho saattaa viestiä jotakin, minkä jälkeen viestin paisutteluun, kouhkaamiseen, vouhkaamiseen, meuhkaamiseen, kärjistämiseen, kauhisteluun ja nahisteluun osallistuu rasittavan moni toimija. Median edustajat, kaikenlaisten yritysten, liittojen, kerhojen ja piirien toimihenkilöt, poliitikot, vaikuttajamarkkinoijat sekä sosiaalisen median käyttäjämassa. Toimijat viestivät eteenpäin ja alaspäin toisilleen ja jälleen toisilleen, ja viestit sen kun pursuavat.

Joku voisi kehua välittymisen tehokkuudesta, mutta eri taholta toiselle kulkevissa viesteissä on luonnollisesti se ongelma, että ne muuttuvat matkalla. Jos yleinen tendenssi on oman tietyn ominaisuuden performointi, lisää jokainen toimija tätä ominaisuutta uuden kerroksen, ja viesti muuttuu entisestään.

”Kiinnitin jo noin kuukausi sitten huomiota siihen, kuinka erilaiset tahot toimivat ensimmäisten ohjeiden, määräysten, suositusten ja ehdotusten tullessa. Kutsuin sitä vastuullisuuden kilpaperformoinniksi.” kirjoitin huhtikuussa. Kerroin esimerkkejä siitä, kuinka esimerkiksi urheilun lajiliitot ja jälleen niiden alaiset toimijat ovat hyveellisyyshalussaan muotoilleet yhä kummallisempia yksittäisohjeita yleisten sanomien pohjalta.

Jos yksi viesti lähtee eteenpäin, ja jokainen taho haluaa oman vastuullisuutensa tai muun vastaavan ominaisuutensa korostushalussaan lisätä siihen vielä yhden kerroksen, muuttuu alkuperäinen viesti lopulta merkittävästi. Siinä vaiheessa, kun ylhäältä lähtenyt viesti saavuttaa lopullisen toimijan, saattaa se olla muokkautunut älyttömäksi.

Erittäin konkreettinen ja suorastaan numeerisen tarkka esimerkki oli eräs seitsemännen luokan luokkaretkemme. Bussi retkelle lähti kello 10.00. Varmuuden vuoksi luokanvalvoja oli pyytänyt meidät, varmuuden vuoksi, parkkipaikalle kello 9.45, ja kertonut tämän eräälle toiselle opettajalle. Tämä toinen opettaja sanoi englanninopettajalle, varmuuden vuoksi, että meidän tulee olla paikalla kello 9.40. Englanninopettaja päätti siis varmuuden vuoksi lopettaa tuntinsa kello 9.30. En muista, oliko ketjussa vielä neljäskin osa, ja kuinka monta kymmentä minuuttia lopulta tyhjällä parkkipaikalla varmuuden vuoksi odotimme, mutta tapaus kertoo erittäin havainnollisesti, mitä viestille tapahtuu, kun se kulkee läpi ylivarovaisen viestintäketjun. Jokainen lisää ”varmuuden vuoksi” jotakin omaa.

Luokanvalvoja oli lopulta muuten hämmentynyt, kun saavuimme paikalle lähes puoli tuntia etuajassa.

Koronapandemiatilanteeseen liittyvä käytännön esimerkki (yksi lukuisista) on maskisuosituksista viestiminen. Hyvin harva taho, iltapäivälehdet kaikkein vähiten, ymmärsivät mitä Virallinen Viranomainen THL viesti tiedotustilaisuudessaan 13.8. He viestivät, että jatkossa Virallisen maskisuosituksen antaa kukin sairaanhoitopiiri. Monen sairaanhoitopiirin suositus onkin selkeä, ja löydettävissä ko. sairaanhoitopiirin sivuilta nopeasti.

Lukuisat organisaatiot, joiden alaisuudessa on organisaatioita, joiden alaisuudessa on organisaatioita jne. voisivat optimaalisimmillaan kuljettaa lävitseen yksinkertaista viestiä: noudattakaa sairaanhoitopiirienne ohjeita. Mutta sen sijaan ne lisäävät omia kerroksiaan, leikkivät itsenäisiä epidemiologisen arvioinnin osaamiskeskuksia, ja tuloksena on esimerkiksi Olympiakomitean kaltaisia älyttömyyksiä: maski päähän AINA KUN MAHDOLLISTA!

Mitä viestii esimerkiksi yksittäisen joukkueen yksittäinen johtaja kymmenelle pienelle pelaajalleen, jos seura antaa muokatun version ohjeesta, joka on piirin muokattu versio ohjeesta, joka on lajiliiton muokattu versio ohjeesta, joka on olympiakomitean muokattu versio ohjeesta, jonka alun perin antoi mitä luultavimmin varsin asiantunteva viranomainen? Entä jos ketjun joka osa on yleiseltä persoonallisuudeltaan pelokas, jopa vainoharhainen? Mikä kaikki ehtiikään vaikuttaa, kun viestintäketjut ovat tällaisia!

En muuten edes mene siihen, kuinka ulospäin viestittävä viranomaisen päätös puolestaan syntyy. Siitä kuviosta ja siihen vaikuttavista tekijöistä en edes tiedä.

Tämän hetkinen tilanne on joka tapauksessa surullinen sekoitus epämääräistä viestintätulvaa, jossa jokainen taho yrittää vuorotellen viestinnässään korostaa, kuinka hyveellinen ja oikeellinen on, ja kuinka siksi vielä hieman viilaa tiukempaan suuntaan alkuperäisiä viestejä. Kärsimme muutenkin informaatiotulvasta. Se peittää alleen eikä jätä rauhaan missään. Se on ylivirittynyt hyperverkosto, joka jatkuvasti rakentaa uusia säikeitä.

Vielä sellainen alueellisen epätasa-arvon aspekti, että konkreettinen paikka, josta keskeiset viestit usein lähtevät liikkeelle, on todennäköisesti Helsinki. Helsingissä ovat niin urheilun kuin monen muunkin harrasteen keskusjärjestöt ja pääkonttorit lisäämässä ensimmäisiä, kaikkein paksuimpia kerroksia kuulemiinsa viesteihin, ennen kuin lähettävät ne maakuntiin jatkojalostettaviksi.

Tuomas Peltomäki kysyi Twitterissä onko korona paha flunssa, syövän kaltainen vai eksistentiaalinen uhka. Se on ehdottomasti eksistentiaalinen uhka, yhdistettynä tähän informaatiokurimukseen, joka itseään ruokkien ei tunnu loppuvan milloinkaan.