ympäristö

Miksi rallia paheksutaan?

untamoJätä kommentti

Olin mukana Elokapinan Jyväskylän MM-rallien vastaisessa mielenosoituksessa elokuun alussa. Minä, kuten monet muutkin, paheksumme ralleja ja laajemmin autourheilua. Paheksuva henki oli yhteinen mielenosoittajien keskuudessa. Kylteissämme luki iskulauseita, kuten ”ralliteollisuus lisää ylikulutusta”, ”ralliteollisuus viherpesee”, ”stop the white elite rallies” ja niin edelleen.

Mielenosoitus sai osakseen myös odotettua kritiikkiä. (Eikä nyt käsitellä lapsellisia kakkavesipyssyllä ampujia). Monet pohtivat itse asiassa melko aiheellisesti, kuinka järkevää on valtavassa ylikulutuksen ja epäekologisen elämäntavan vyyhdissä keskittää huomionsa hyvin marginaaliseen toimintoon. Lisäksi tylsän kuuloinen mutta täysin asiallinen huomio on, että rallit ovat Jyväskylän kaupungille ja laajemmin seutukunnalle hyvin tärkeä tapahtuma, joka tuo paljon tuloja ja näkyvyyttä. Tiedän monien pienempien paikkakuntien suurissa urheilutapahtumissa käyneenä, kuinka valtavan tärkeitä ne paikkakunnille ovat. Tosin on paljon mukavampaa, että paikallinen yhteinen tapahtuma on esimerkiksi Jukolan viesti tai yleisurheilukilpailut, kuin meluisa ja katuja tukkiva ralli.

On toki ilmeistä, että rallit ovat tavattoman helppo paheksunnan kohde. Niin helppo maali, että se tuntuu jopa hieman tyhmältä. Harva asia on yhtä suuri ylikulutuksen ja muun pahan symboli kuin kovaäänisellä autolla päristely kovaa. Siihen kiteytyy muutakin pahaa: metelin tuottaminen, piittaamattomuus, fossiilisten polttoaineiden käyttö, autoilun ihannointi ja niin edelleen. Ja ovathan täysillä kaahaavat autot absurdi näky nykyisen ilmastokatastrofin keskellä. Puhumattakaan aidatusta mainostusalueesta, jossa autot ja autourheilu ovat esillä kojuissa ja tiskeillä, ja kyltit ja viirit mainostavat helpompaa autoelämää. Mikä määrä paheksuttavaa syntiä yhdessä paketissa.

Jäin mielenosoituksemme jälkeen vielä miettimään, miksi minä paheksun ralleja, ja miksi ralleja yleensä paheksutaan. Ilmeisten osatekijöiden (melu, ylikulutus jne.) luettelostani huolimatta vastaus ei kuitenkaan ole täysin ilmeinen. Sanoisin, että syitä paheksunnalle on kaksi. Ensimmäisen allekirjoitan itse, ja sen vuoksi osoitin mieltäni. Toinen on puolestaan problemaattisempi.

Syy numero yksi:

Ralliteollisuus lisää ylikulutusta. Tämä on suoraan luettavissa siitä pamfletista, jota Elokapinassa jaoimme (kuvassa). Rallin MM-sarja itsessään on valtavasti ympäristöä kuormittava toiminto, kun kilpa-autoja kuljetetaan laivoilla ja rekoilla ympäri maailmaa, ja perässä autoilevat kymmenet tuhannet katsojat. Lisäksi kyseessä on autoteollisuuden näyteikkuna, jonka avulla pyritään lisäämään autojen ostamista ja käyttöä. Koska fossiilisten polttoaineiden käyttö on kestämättömällä tasolla, pitää niiden tuhlaus rallien kaltaiseen toimintaan lopettaa. Tämä lienee itsestään selvä viesti, josta ei tarvitse saarnata enempää. Rallit ovat väärin, koska ne aiheuttavat haittaa ympäristölle.

Autourheilu toki on eräs urheilun tai ainakin kilpailun muoto, jonka moni kokee hienona ja tärkeänä. Puheen tasolla autourheilusarjatkin pyrkivät siirtymään ekologisempiin polttoaineisiin. Toki täyssähköisetkin autot kuluttavat ympäristöä, akkujen valmistaminen kuluttaa luonnonvaroja ja niin edelleen. Mutta jos hypoteettisesti tulevaisuudessa keksittäisiin auto, joka aidosti ei tuhlaa luonnonvaroja tai aiheuta päästöjä, se voisi esimerkiksi olla täysin kierrätetty ja kulkea aurinkoenergialla tms., saisiko tällaisilla autoilla kilpailla?

Tämän perustelun mukaan kyllä. Auto on paha koska se tuottaa päästöjä ja kuluttaa luonnonvaroja, ja kun nämä aspektit poistetaan tai minimoidaan, auto ei enää ole paha. Sillä voi vaikka kilpailla toisia autoja vastaan ja ajaa tosi lujaa. Pärrrrrr.

Syy numero kaksi:

Autourheilu edustaa itsessään syntiä. Tässä perustelussa allekirjoitetaan kaikki edellinen, auto on paha koska se tuottaa päästöjä ja kuluttaa luonnonvaroja ja niin edelleen. Mutta tämä on kuitenkin vain pintaa. Varsinainen pahuus on siinä, kuinka pyrkimällä maksimaalisen nopeaan kulkuvälineeseen ihminen pyrkii kohtalokkaan tuhoisalla tavalla asettumaan luonnon yläpuolelle, sen herraksi. Luonnottoman kovaa ajaminen on jotakin, jota ei muutenkaan kuulu tehdä, tulisi siitä päästöjä tai ei.

Tästä näkökulmasta hypoteettinen supernopea kierrätysaurinkoenergiascifiauto ei olisi sen parempi eikä sellaisen valmistamiseen tulisi pyrkiä, sillä ihmisen ei ylipäätänsä tule pyrkiä liikkumaan teknologian avulla mahdollisimman kovaa. Teknologia ei sinällään ole paha, ja sitä voidaan käyttää moneen hyödylliseen asiaan, mutta sen tuhlaaminen luonnottomaan hurjasteluun ei käy päinsä.

Tämä on mielenkiintoinen näkökulma, jollainen on laajemmin läsnä erilaisten syväekologisuuden kanssa yhtenevien ajatustapojen kanssa. Se kuuluu nähdäkseni elimellisesti myös tietyn genren posthumanistiseen ajatteluun.

Ihmisen ympäristötuhoa aiheuttavaa toimintaa, tai tietyissä yhteyksissä tarkennettuna valkoisen, länsimaisen rikkaan (mies)ihmisen, voidaan paheksua siihen liittyvän maailmankuvan vuoksi. Tuossa maailmankuvassa, tai laajemmin todettuna käsityksessä tai taipumuksessa, ihminen on luonnon herra ja alistaa muun luonnon palvelukseensa. Ihminen kehittää teknologiaa, jolla pyrkii saavuttamaan aina vain kunnianhimoisempia ja samalla ylimielisempiä asioita, kaiken muun luonnon kustannuksella.

Stop The White Elite Rallies

Valkoinen eliitti irtautuu luonnosta ja luulee olevansa sen herra. Ylikulutus on nimenomaan sitä. Valkoinen eliitti ei ymmärrä ihmisen täysin perustavanlaatuista roolia osana luontoa ja ekologista systeemiä, vaan pyrkii alistamaan sen. On yhä kauempana luonnosta. On luonnoton.

Allekirjoitanko itse kaiken tämän? Ehkä. Periaatteessa. On kuitenkin kiinnostava havainto, kuinka oheinen (sinällään paikkansa pitävä) kertomus luontoa alistavasta ihmisestä ja sen pahuudesta on itsessään ikivanha ja perustavanlaatuinen.

Frankfurtin koulukunta puhui täsmälleen samasta asiasta 1940-luvulla ja paikansi luonnosta vieraantuneen ihmisen, joka pyrkii ottamaan sen haltuunsa, 1700-luvun valistukseen. Mutta tästä voidaan mennä edelleen kauemmas, uskonnollisiin sfääreihin. Useiden uskontojen mytologiasta löytyy kertomuksia ihmisistä, jotka pyrkivät tulemaan Jumalan paikalle, pyrkivät ylittämään ihmisyytensä, mutta saavat todennäköisesti julman opetuksen omasta paikastaan. Tämä on antiikin Kreikan Prometheus -myytti, Lähi-idän uskonnoissa on tällaisia kertomuksia, kyseessä on täysin klassinen tarina.

Mahdollisimman kovaa nopeutta autollaan tavoitteleva ihminen on hybriksen vallassa. Hän pyrkii ylittämään luonnon ja olemaan jumala.

Eikä tätä tule sallia. Ihminen kisatkoon hevosen selässä, keksikööt teknologiaa arkeaan helpottamaan, mutta lopettakoon tuhlauksen sellaiseen, mikä on täysin luonnotonta.

Palataan ralleihin. Nämä kaksi perustelua eroavat käytännössä siten, että ensimmäisen mukaan päästötön ralli olisi hyväksyttävä, toisen mukaan ei, vaan autourheilu itsessään on väärin. Sanoin kannattavani ensimmäistä, mutta olevani toisen suhteen epävarma.

Mitä pyrin sanomaan? Mitätöikö uskonnollisiin oppeihin palautuva kertomus ihmisestä jumalan/luonnon ylittäjänä tämän kertomuksen todenperäisyyden? Entä käyttökelpoisuuden? Näin ei tule varmastikaan väittää. Nykytilanne on se, että ihminen tai ainakin valkoinen eliitti luulee olevansa luonnon yläpuolella ja riistää sitä armotta. Tämä on väärin.

Hahmottelin kuitenkin alustavasti laajempaa kiinnostavaa ajattelua, joka liittyy ihmisen toimien luonnollisuuteen, ja tämän luonnollisuuden käyttämiseen perusteluna toimien hyväksyttävyydelle. Tämä on valtaisia vyyhti, johon liittyvät Frankfurtin koulukunta, syväekologia, posthumanismi, klassiset uskonnolliset myytit ja tämän päivän ilmastoliikkeiden argumentaatio. Toin aiheen esille tietyssä konkreettisessa kontekstissa, joka antoi konkreettiseen tapaukseen sidotun mahdollisuuden sen alustavaan pohtimiseen.

Kuvat: Alex Inkiläinen; david latorre romero; Hanson Lu; Dima Panyukov; Mathias Arlund; Jan Ivo Henze on Unsplash

Advertisement

Ovipumput Espoossa, kadotetut rakennukset Jyväskylässä ja Heinolassa, hienojakoinen elämä reunoilla ja raja-alueilla

untamoJätä kommentti

Samaan tapaan kuin videopalavereista ja niiden syrjäyttämästä elämän välttämättömyydestä, mutta kontekstina fyysinen harjoittelu.

Running track in park scene

Minä tiivistin pettymykseni ja katkeruuteni ovipumppuun. Oven paukahtavaa sulkeutumista estävänä, äänimaisemaa tasoittavana objektina, joka sen sijaan päästää vaimean klikin ajastetun sähkölukon sulkeutuessa, juuri se oli ensimmäinen konkreettinen objekti jonka osasin nimetä ja sen jälkeen vihata.

*

Vapauden kokemus. Rajoittamattomuus. Mitä suurempi liikkumavara, mitä suurempi konkreettinen liikkumavara, sitä parempi ympäristö. Kauheimmissa tiloissa ei voi kättään nostaa eikä jalkaansa siirtää ilman että vahingossa potkaisee jotain sosiaalista konstruktiota, ja ahtaus kuristaa joka kulmaa. Parhaissa taas, niissä tärkeimmissä, voi lopulta tehdä ihan mitä tahansa, ja se on täysin normaalia.

En siedä, en siedä että minua rajoitetaan. En siedä ahtaita käytäviä, vahvasti omistettuja sisätiloja, enkä hotellihuoneita, kaikkein vähiten hotellihuoneita. En ole rajoitettavissa tietynlaisiin liikesuuntiin ja pintoihin, en ole asetettavissa minkäänlaisin muotteihin. Minua ja toimintojani ei voi tehdä valmiiksi ja annostella jälkikäteen tarjottimella. Minä teen mitä vain. Minun on oltava vapaa.

Koko sosiaalinen maailma rakentuu satunnaisuudelle, sanoin jo aikaisemmin, kaikki arvokas mitä toisistamme saamme, on nimenomaisesti kielen ja täydellisen kattavan määrittelyn ulkopuolella. Vangitsemattomana kuvilla, kaaviolla, pisteillä, pilkuilla ja sulkeilla. Laajennan, koko ihmisyydessä on kyse satunnaisuudesta ja määrittelemättömyydestä, hienojakoisesta elämästä jonka kuluukin versota nimenomaan sieltä, missä rajat ovat tarpeeksi karkeat.

*

Jyväskylän Rautpohjassa on eräs suuri rakennus ja Heinolan Vierumäellä on eräs suuri rakennus. Molempia yhdistää kuluneisuus, vanhuus ja huonokuntoisuus, ja sen myötä mahdollisesti edessä siintävä purkutuomio. Jos ei purku, niin ainakin kunnostus, uusintaminen, muokkaaminen kokonaan toiseksi rakennukseksi.

Nämä rakennukset ovat urheiluhalleja. Yleisurheiluun ja pallopeleihin, juoksuratoineen ja kenttineen. Varsin banaalia, vai mitä, mutta antakaas kun minä kerron urheiluhalleista! Antakaas kun kerron juuri näistä urheiluhalleista, ja kerron mitä ne kertovat ihmisyydestä, tilojen satunnaisuudesta, määrittelemättömän arvokkuudesta, suunnittelemattomuudessa kukoistamisesta, rajattomuudesta ja tilattomuudesta ja näistä juuri niinä piirteinä, jotka mahdollistavat ihmisyydessä tärkeimmän.

*

Indeterminismi, suunnittelemattomuus, ennalta-arvaamattomuus, kaaos. Rajojen ylittäminen, alittaminen ja koetteleminen, ylipäätänsä tietoinen ja aktiivinen suhtautuminen niihin. Toimijana oleminen, toimijuus, sitomattomana ja arvaamattomana subjektina liukuminen tilasta ja episodista toiseen.

Kaikkialle on mahdollista piirtää rajoja, ovia ja aitoja, huoneita ja huonejakoja, digitaalisia alustoja, kuvakkeita ja ruutuja, käytäviä, penkkejä ja puistoja, autoja ja turvavöitä, junavaunuja, mutta oleminen alkaa vasta kun näihin suhtaudutaan ne huomioivina, ylittävinä, alittavina ja reagoivina toimijoina. Voitte piirtää rajan satatuhatta kertaa, mutta elämä alkaa definitiivisesti siitä, mitä jää sen ulkopuolelle.

Byrokratiassa sanan haitallisessa merkityksessä poistetaan ihmiseltä toimijan taakka ja asetelleen maailma niin tiukoilla säännöillä määriteltyihin rakenteisiin, että kulkijat sen läpi voivat olla tahdottomia koneita. Suljettu systeemi, jonka läpi kuljetetaan kappaleita sadan prosentin automaatiolla.

Mutta vain subjektilla on sosiaalinen elämä siinä mielessä kun sen käsitän digitaalisesti suljetun systeemin ulko- ala- ja yläpuolella, spontaaneissa ja nimeämättömissä raja-alueissa. Ja vain suljetun systeemin ulkopuolella voi olla urheilu.

*

Tiedättekö, mitä tapahtuu, kun teen harjoituksen? Tarkennan, jalan tehtävän nopeus-, nopeusketteryys-, juoksutekniikka-, koordinaatio- tai jopa vauhtikestävyysharjoituksen? Ja ennen kaikkea, tärkeimpänä, minkä tahansa alku- tai loppuverryttelyn? Tiedättekö, millaista se on? Tiedättekö, mitä siihen tarvitaan?

Jyväskylän ja Vierumäen vanhat hallit kertovat sen meille täydellisesti. Katsokaa näitä halleja, katsokaa niiden pohjapiirrosta ja oppikaa, mitä se kertoo meille elämästä. Kuunnelkaa tarkasti. Molempia hallitsee kestopinnoitteinen juoksurata, jonka keskellä on kolmesta neljään monikäyttöistä pallokenttää. Juoksurata ja pallokentät, niissä siis juostaan ja palloillaan.

Mutta ei siinä vielä kaikki! Vasta kun katsommea juoksuradan ulkopuolelle, näemme, mitä muuta niistä löytyy! Samassa tasossa radan kanssa, sen kaarteiden ulkopuolella, on muitakin suorituspaikkoja. Korkeushyppypatja, keihäänheittoon soveltuva pressu, pituushyppylaatikko, Jyväskylässä jopa seiväshyppypatja. Kuulantyöntörinki. Pehmeää mattoa, jossa jumpata.

No se on paljon se! Mutta, ei siinäkään kaikki, sillä nyt tullaan tärkeimpään ja ehdottomasti kaikkein fundamentaalisimpaan ominaisuuteen koko halleissa. Vaikka molemmat ovat jaoteltavissa juoksurataan, kenttiin ja nimettyihin suorituspaikkoihin, arvokkainta on kuitenkin se, mitä jää suorituspaikkojen ulkopuolelle.

Kuten sanoin, emme voi sulkeistaa sosiaalista vuorovaikutusta näkyvissä oleviin, säänneltyihin ja rajallisiin tiloihin ja tilanteisiin, emmekä voi tehdä samaa urheilulle ja treenaamiselle! Siksi molempien hallien tärkein osa on se määrittelemätön ja nimeämätön erilaisiin väleihin jäävä alue kestopäällystettä, jonka päällä yksittäiset urheilijat hölkkäilevät ja pyörittelevät käsiään, istuvat venyttelemässä, joukkueet ja pienryhmät istuvat ringeissään venyttelemässä, joku seisoo seinän vieressä heiluttelemassa jalkojaan, ihmiset verryttelevät ees-taas matkalla ei minnekään, koska verryttely definitiivisesti on matkaa ei minnekään. Juoksurata on tärkeä, mutta takasuoran suuntainen suora, jota ei aivan lasketa varsinaiseen rataan, jossa niin pienet lapset kuin urheilijatkin voivat juosta lyhyitä spurttejaan, asetella aitoja aitakävelyä varten, tehdä koordinaatioliikkeitä ja hypellä edes takaisin. Se ”takasuora” on tärkeintä, mitä hallissa voi olla! Kaikki se nimeämätön alue! Epämääräinen verryttely! Kun sijoitatte siihen uuden suorituspaikan, esimerkiksi pingispöydän, jää reunoille kuitenkin aina tilaa tehdä ei-mitään-nimettyä.

Tuli kevät, tuli kesä, tuli hallin sulku ja remontti, ja tuli uudelleen avattu halli. Takasuora, taka-alue, epämääräinen nimeämätön oli poissa, ja tilalla oli kuntosali. Siis juuri sellainen perinteinen aluekokonaisuus mitä ajattelette, kun sanon ”kuntosali”, yhtenäisen värinen matto, ja erilaisia kuntosalilaitteita. Niiden käyttöhän on sikäli tarkkaa ja säänneltyä, että yhdellä laitteella tehdään yhtä liikettä tismalleen ohjeiden mukaan, ja muiden on pysyttävä turvaetäisyydellä, etteivät he jää painopakkojen tai vipujen alle. Siksi koko kuntosalin lattiapinta-ala on viimeistä neliösenttiä myöten tarkasti säänneltyä aluetta. Laitteiden välinen alue ei ole määrittelemätöntä, vaan laitteet turvaetäisyyksineen kattavat ja nimeävät koko alueen pinta-alan.

Eikä ollut enää juoksuradan nimeämätöntä taka-aluetta, oli vain neljä yhtä leveää, katkeamattomana kiertävää rataa, joiden ulkopuolelle astuessaan oli heti toiseksi nimetyllä alueella, kuten kuntosalissa. Silloin minä itkin ihan vähän.

Keskustelu tai vuorovaikutus voi olla tismalleen sitä, että prosessi on alusta loppuun säädelty, aloita/lopeta videopuhelu, mykistä ja avaa mikrofoni, anna puheenvuoro ja kuuntele. Samoin urheileminen tai treenaaminen voi olla tismalleen sitä, että astu tälle suorituspaikalle, tee tietty liike, astu seuraavalle, tee tietty liike.

Mutta se ei ole, ja se on teesini. Emme voi tehdä ihmisestä järjestelmien ohjaamaa ja byrokraattisesti hallituissa kulku-urissa liikkuvaa kappaletta ja tuotetta. Emme voi tiivistää fyysistä liikettä tai sosiaalista puhetta alusta loppuun hallittuihin kokonaisuuksiin. Voimme sanoa mikrofoniin, että nyt saa puhua vapaasti, voimme rakentaa erillisen rajatun alueen, ja nimetä sen spesifiksi toiminnallisen harjoittelun alueeksi, mutta se ei riitä, sillä se tärkeä mistä puhun, sen olemus on definitiiviesti määrittelemättömyydessä.

Ymmärrättekö, mistä puhun? Näettekö nimeämättömän kauneutta? Tiedättekö, millainen fyysinen toiminto on ”verryttely”?

Näettekö suruni ja katkeruuteni siinä, mitä tapahtuu ja tapahtunee, kun rakennetaan täysin uudet hallit, tilat ja rakennukset? Jotka kiiltävistä ja puhtaista pinnoistaan huolimatta perustuvat jokaisen toiminnon mahdollisimman tarkkaan paikalleen asettamiseen ja sitä kautta koko ihmisen, minun näkökulmastani tulkitun ihmisen, väkivaltaiseen vääristämiseen.

*

Ja kirosin sen uusitun espoolaisrakennuksen alimpaan helvettiin, kirosin uudet sähkölukittujen ovien tukkimat hiljaiset käytävät, kirosin jokaiseen liikkeeseen vaadittavat erilliset digitaaliset kulkukortit joita minulla ei enää ollut, surullisena puristin käsissäni metallisia avaimia ja muistelin penkkiä mitä saattoi edes siirtää huoneen toisesta laidasta huoneen toiseen laitaan.

 

Kuva: Tree vector created by brgfx – www.freepik.com

 

Byrokratia ja videopalaverit tuhoavat ihmisyyden

untamo1 kommentti 
mutta silloin kun
meidät voisi muuttaa kirjainyhdistelmiksi ja sirotella paperille
kun meidät voisi vangita kuviin ja kaavioihin
kun me mahtuisimme pilkkujen, pisteiden ja sulkeiden väliin
kun me kuuluisimme kielessä ja meillä olisi alku ja loppu
kun meidän yhtälöllämme olisi ratkaisu
kun irrationaaliluku saa päätteensä ja viimeinen numero piirretään

meitä ei enää ole jäljellä

Kaupunkia hallitsee pelko. Vaarallinen poikkeustila aiheuttaa säädöksiä, niihin suhtautumista ja niiden tulkintaa eri tavoin. Byrokratia, siinä merkityksessä jossa sitä tässä käytän, on yksi keskeisistä pelon hallitsemisen keinoista. Pelon hallitsemisen nimenomaan kaikkialta päälle vyöryvänä tunteena, jonka irrationaalisuutta vastaan on taisteltava panssaroimalla itsensä mahdollisimman järkähtämättömäksi.

Tarkoitan byrokratialla juuri nyt sääntöihin sitoutuvaa pikkutarkkaa ehdottomuutta. Sellaista systeemiä, josta on riisuttu kaikki mahdollinen spontaanius ja jonka pieninkin osa on tarkasti ennalta määrätty ja säädelty. Sellaista systeemiä, joka on alusta loppuun suljettu, rakennettu ja ohjelmoitu, siten että sen läpi kuljetetaan kappaleita ja tuotteita sadan prosentin automaatiolla.

3715643

Kun kansallisista sivistyksellisistä perusoikeuksista huolehtivat kirjastot saivat avata ovensa, eri toimijoiden suhtautumiset asiaan poikkesivat toisistaan. Julkisina laitoksina kirjastot ovat osa julkisen vallan koneistoa, johon byrokraattisuus on jo sinällään sisäänrakennettuna, mutta joissa sen on myös mahdollista kulminoitua abstrakteihin, lähes sotilaallisiin mittasuhteisiin.

Toisten kaupunkien kirjastot vain avasivat ovensa. Avasivat, miehittivät lattiat ja ilmoitustaulut samanlaisilla opaskyltityksillä jotka ovat hallinneet päivittäin käytettyjä julkisia tiloja jo kuukausia, ja antoivat sen tapahtua mitä tapahtumaan pitää. Käytävillä päivystävät vartijat muistuttamassa sotilaallisenkaltaisesta poikkeustilasta, mutta niiden keskellä voi kävellä hiljaa, ääneti ja vähäeleisenä, ja asettaa liikkeensä niin että pakollinen tulee inhimillisesti suoritettua. Sisään, kirja, toinen, kolmas, jokin, ulos.

Tässä kaupungissa puolestaan pelko sai asettamaan tienoon ainoaan kirjastorakennukseen mahdollisimman järkähtämättömät säännöt ja pikkutarkan sotilaallisen kurin. Kyltit asetettiin erottamaan kirjantarvitsijat ja kirjat toisistaan, ja silmillä nähtävien teosten poimiminen estettiin sääntöihin vetoamalla. Me emme saa hakea sitä sinulle. Koska nämä ovat säännöt. Emme voi poiketa lainkaan. Emme metrin vertaa, pilkun vertaa, säännöt ovat ehdottomat, säännöt ovat pyhät. Säännöt.

Mitä poikkeustilampi, sitä kurimpi. Sitä järkähtämättömämpi ja tiukempi. Pelon tilanteissa ihmisten pelkoihin reagoidaan suorittamalla helpotus, jossa poistetaan subjektius. Poistetaan ihmiseltä toimijan taakka, ja asetellaan maailma niin tiukoilla säännöillä määriteltyihin rakenteisiin, että kulkijat sen läpi voivat olla tahdottomia koneita. Suljettu systeemi, jonka läpi kuljetetaan kappaleita ja tuotteita sadan prosentin automaatiolla.

Byrokratiassa, sanan tässä merkityksessä, yksikään asia ei tapahdu ihmissubjektin kautta. Jokapäiväisen koetun elämän mikrotilanteet sellaisinaan on häivytetty olemasta. Jokainen liike tapahtuu ylemmillä ja aina ylemmillä tasoilla, monimutkaisissa hallinnollisissa portaissa ja niiden linjauksissa ja määräyksissä. Ei ole tilanteita, joissa mietitään ja katsotaan, kuinka toimitaan, sillä toimijaa ja ajattelemisen taakkaa ei ole olemassa. On vain hallinnollista massaa, kasvottomia valtakoneistoja joiden rattaissa tihkuu pelko ja paniikki.

Minkä vuoksi olen huolissani koetun elämän mikrotilanteiden katoamisesta? Ihmisen subjektiluonteesta ja tavasta olla vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa, ja tämän poistumisesta alistamalla koko ympäristö mekaaniseen ja suljettuun prosessiin? Sillä sinälläänhän tämä prosessi luo sitä turvallisuudeksi nimettyä: kaikki on hallittavaa ja tarkkailtavaa. Kaikki on paljasta ja ennustettavaa, kaikki on järjestyksessä, kaikki on determinististä. Ihmisten sairastumisen todennäköisyyttä voidaan konkreettisesti pienentää, mitä voitaisi pitää toivottavana asiana. Ennustettava ja hallittu elämäkin lienee elämää, ja toivotut toiminnot tulevat lopulta tapahtumaan, vaikkakin hitaammin ja vaikeammin. Miksi siis olen huolissani?

yritämme nousta ja loistamme kultaa,
rajoittamaton sielumme pakenisi lastauslaitoja

hukutaan loputtomaan autovirtaan
kadotaan tavaratilaan

ja muutumme rahdiksi ja kuormaksi
ja tuloksena on aina vain nyrkkejä ja kyyneleitä
ja pelkkiä häviäjiä
olemme hauraita, olemme hauraita

emmekä enää osaa edes kaivata
ja unelmat rapisivat kuljetusväylän pintaan
ja vain tavaravirrat, yötä päivää

ja meitä lasketaan kapasiteettiin
eivätkä hammasratassilmät huomaa
sisimpämme kultaa, tähtiä ja timantteja

jäämme renkaisiin
jäämme renkaisiin
jäämme renkaisiin

Palatkaamme videopalaverin konseptiin ja siihen liitettyihin selityksiin. Laajentakaamme videopalaveri kaikkeen videopuhelusovellusten (esimerkiksi skype, teams, hangouts, zoom) sekä miksei myös tavallisen puhelimen kautta tapahtuvaan sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Tai kuten nykyhetken vääräleuat sanovat, toisten kanssa olemiseen etänä.

Toiset pyrkivät kieltämään poikkeustilan aiheuttamat konkreettiset mullistukset ja sanomaan, että samoja asioita voi tehdä edelleen: voi tavata – etänä, voi kahvitella – etänä, voi jopa bilettää – etänä. Kuten jo aiemmassa kirjoituksessani ”Voidaan tavata etänä – uusi kielenkäyttö sekoittaa ajan ja tilan” totesin, tämä on inhaa saivartelua ja sarja valheellisia väitteitä.

Toki alusta asti on kuulunut sellaisiakin ääniä, jotka muistuttavat, ettei videoyhteyden kanssa keskusteleminen korvaa oikeaa tapaamista. Syitä tälle esitetään useita, ja usein ne keskittyvät vuorovaikutuksellisiin nyansseihin, jotka liittyvät non-verbaaliin ilmaisuun. Pelkästään itse puhe on yhteyksien kautta huonolaatuisempaa eikä siksi välitä kaikkia sävyeroja. Lisäksi sosiaaliseen olemiseen aivan keskeisesti kuuluva (mikro)eleiden kirjo jää pitkälti välittymättä.

Tätäkin keskeisempää on kuitenkin videopuheluvuorovaikutuksen kaikkein latistavin ja typistävin piirre – sama joka rinnastuu byrokraattiseen hallinta-alistamiseen. Se kadottaa koko ihmisyyteen leimallisesti kuuluvan satunnaisuuden ja spontaaniuden. Videopuhelu, rentoa toverillista yhdessäoloa myöten, on mekaanisesti rakennettu, ulkoinen tekninen suorite. Sillä on aktiivisesti suoritettava alku sekä aktiivisesti suoritettava loppu. Siinä rakennetaan keinotekoinen episodi, jonka järkähtämättömän tiukoissa puitteissa tehdään sitä jotakin mitä voidaan.

Videopuhelu, ”etäläsnäolo” on sataprosenttista aktiivista osallistumista. Sosiaaliseen olemiseen sinällään kuuluu fundamentaalisesti määrittelemättömyyden olemus. Samassa tilassa on mahdollista sijaita kykenemättä lainkaan tyhjentävästi toteamaan, onko sosiaalinen episodi menossa vai ei, tai missä edes kulkevat erilaisten tilojen rajat. Koulurakennusten, leiripaikkojen ja vastaavien puitteissa on mahdollista ilman aktiivista määriteltyyn kokonaisuuteen osallistuvaa toimintaa olla osana sosiaalista toimintaa ja merkittävää sosiaalista tunne- ja tunnelmailmapiiriä, joka koostuu lukemattoman monista pikku osista. Tilanteiden alkua ja loppua on mahdotonta määrittää koska niitä ei määritelmällisesti ole ja juuri tämä tekee olemisesta niin arvokasta.

Mikä siis näkemykseni mukaan tekee ihmisestä ihmisen ja ihmisyydestä arvokasta on nimenomaan spontaanius ja järjestymättömyys. Indeterminismi, suunnittelemattomuus, ennalta-arvaamattomuus, kaaos. Rajojen ylittäminen, alittaminen ja koetteleminen, ylipäätänsä tietoinen ja aktiivinen suhtautuminen niihin. Toimijana oleminen, toimijuus, sitomattomana ja arvaamattomana subjektina liukuminen tilasta ja episodista toiseen. Ei ole tässä kontekstissa merkityksellistä, onko kyse ”vain” subjektin kokemuksessa vai jonkinlaisesta ”absoluuttisesta tosiasiasta”. Kyse on ylipäätänsä siitä, mikä on merkityksellisintä, ja merkityksellisyyden käsite itsessään on definitiivisesti läpikotaisin subjektiivinen.

On olemassa rajoja, sääntöjä ja ohjeita, jotka auttavat järjestämään jokapäiväisiä käytäntöjä, mutta nykyiseksi elämäksi ymmärtämämme ei toimisi ilman positiotamme suhteessa aktiivisena ja niitä käyttävänä toimijana, niiden mukaan kulkevan ohjelmoidun kappaleen tai tuotteen sijaan. Koko sosiaalinen maailma rakentuu satunnaisuudelle. Kaikki arvokas mitä toisistamme saamme, on nimenomaisesti kielen ja täydellisen kattavan määrittelyn ulkopuolella. Vangitsemattomana kuvilla, kaaviolla, pisteillä, pilkuilla ja sulkeilla.

(Samaisen teeman vuoksi en usko myöskään tekoälyn milloinkaan vastaavan ihmistä, sillä ohjelmoidulta koneelta puuttuu satunnaisuus, spontaanius, nimenomaisen ennalta määritellyn säännöstön ulko- ja yläpuolella oleminen ja käyttäminen. Se on suljettu systeemi. Toisaalta tekoälykeskustelu on kokonaisuudessaan toinen keskustelu.)

3694404

Emme voi vangita kaavoihin. Emme voi asettaa byrokraattisesti ohjattua järjestelmää, jossa ihmisen rooli mikroympäristön kokijana ja subjektiivisena toimijana on poistettu. Emme voi tehdä ihmisestä järjestelmien ohjaamaa ja byrokraattisesti hallituissa kulku-urissa liikkuvaa kappaletta ja tuotetta. Emme voi sulkeistaa sosiaalista vuorovaikutusta näkyvissä ja hallittavissa oleviin, säänneltyihin ja rajallisiin tiloihin ja tilanteisiin. Emme voi määritellä sitä minkä olemus definitiivisesti on määrittelemättömyydessä. Kun tätä kaikkea tapahtuu, tuntuu se turvallisuuden sijaan vaaralliselta ja pitemmän päälle väkivaltaiselta. Muutumme rahdiksi ja kuormaksi. Jäämme renkaisiin, jäämme renkaisiin.

Tämä kaikki on tietenkin vain oma käsitykseni ihmisyydestä ja sen arvokkaista piirteistä. Lisäksi, toki säännöt, järjestelmät, lait ja ohjeet ovat käypiä ohjailemaan yleistä elämän järjestämistä, mutta suhteessa niihin ihmisen on oltava kaiken aikaa subjekti. Eikä ihmisyyttä, varsinkaan sosiaalisuuden kautta tulkittuna, saa sulkeistaa miksikään sellaiseksi millä on rajat ja mikä ylipäätänsä voidaan erotella, pakata ja lausua. Näin sanon minä.

kun irrationaaliluku saa päätteensä ja viimeinen numero piirretään

meitä ei ole enää jäljellä

332010-PB2T8E-476

*
*
*

Olen kirjoittanut jutussa esiintyvät runot noin vuosina 2010-2012. Ne ovat syntyneet seurakunnan leireillä, joissa vallitsi sinällään mukavasta ja lämpimästä ilmapiiristä huolimatta äärimmäisen tiukka sosiaalisen toiminnan kontrolli. Purin abstraktin runokielen kautta turhautumistani siitä, kuinka ihmistä definitiivisesti irrationaalisena, spontaanina ja epäsäännönmukaisena oliona ei voida asettaa rajattuihin tiloihin tavoiteltaessa tärkeimpiä merkityksiä.

 

Kuvat: freepik

Miksi luonto rauhoittaa?

untamoJätä kommentti

Metsä rauhoittaa ja poistaa stressiä jne., kaupunki paha luonto hyvä yms. tms. Olen kaikesta äärimmäisen samaa mieltä. Olen klassinen vihaan-kaupunkeja-rakastan-luontoa –stereotyyppi, joka löytää todellisen Sisäisen Rauhansa vasta päästessään pois rakennetusta ympäristöstä.

Osaan todella hyvin eritellä, mikä luonnossa on niin rauhoittavaa. Kyse ei ole siitä mitä siellä on, vaan siitä mitä siellä ei ole. Ja tällöinkin puuttuva asia on ennen kaikkea abstraktio.

Miksi kaupunki ahdistaa? Miksi rakennettu ympäristö ahdistaa? Voidaan todeta tyypillisyys: monet autismikirjon henkilöt ahdistuvat kaupungeissa ja väenpaljoudessa. Minä kerron nyt miksi minä, ja pidän selitystä hyvin rationaalisena.

Rakennettu ympäristö on tavoittamattoman ja jäsentämättömän irrallisen informaation jatkuva ryöppy. Se puskee esiin kaikkialta eikä sitä voi paeta. Liian lukuisien konseptien käsittämättömyys ja niiden muodostama ketjuuntuneisuus nousee esiin jokaisessa ihmisen luomassa kohteessa ja heittää lisää vettä myllyyn. Omaan, ylikierroksilla käyvään ajattelutapaani.

Millä tavalla siis? Muutama konkreettinen ja aito esimerkki.

Tuossa on puinen penkki. Sen on suunnitellut joku joka on töissä jossain ja saa palkkaa jostain järjestelmästä jota pyörittää joku joka on töissä jossain sellaisella laitteella joka on rakennettu osista jotka ovat tuotu jostain ja niiden tuonti tapahtuu jollain joka on tehty jostain ja jossa on joku jonka joku jonka… a p u a j u u r i t ä t ä m i n ä t a r k o i t a n

Juuri tätä minä tarkoitan, kaikki on niin käsittämätöntä. Siis kaikki!

Ja tuossa kävelee henkilö toimistoon jonka on vuokrannut joku jolla on paikka jossain ja siellä paikassa olevan lattian asentaa henkilö jonka on työllistänyt yritys jonka sähköpostiviestinnässä käytettävän fontin suunnittelussa tarvitun tietokoneohjelman komponentin rakentajan tietokoneen johdon kuparipinnan pinnoitteen on… j a n i i n e d e l l e e n

Eivätkö nämä käsittämättömyydet lopu koskaan. Tiedän henkilön, joka on työkseen matkanjärjestäjä. Hän järjestää matkoja tietyn ammattialan, leikitään vaikka putkimiesten, yhdistysten jäsenille. On siis henkilö, jonka työ on järjestää matkoja tyypeille, jotta he saisivat virkistystä ja opetusta, koska he ovat järjestäytyneet yhdistykseksi, jotta heillä olisi paremmat työolot, koska heidän on tehtävä putkitöitä, koska pitää olla vesihuoltojärjestelmä, koska… Siis aivan mielipuolinen työnkuva! Ja silti aivan normaalinkuuloinen.

Entäs se luonto sitten?

Tuossa on mänty. Se kasvaa maasta. Piste. P i s t e.

Sen vuoksi luonto rauhoittaa juuri minua. Siellä minua ei ympäröi ihmisyhteisön välisten järjestelmän monimutkaiset ja käsittämättömillä tavoilla ketjuttuneet suhdekokonaisuudet, jotka rasittavat ajatuskapasiteettiani, vaan se tiedostavasta olemuksestamme riippumaton yleinen planeetan biomassa. Se joka ihmisnäkökulmasta vain on. Vain on. On!