käsitejärjestelmät

Vääristävää selkokieltä vastaan

untamo1 kommentti

Kieli muokkaa ja luo todellisuutta. Ammattimaiset kielentuottajat ovat merkittävässä roolissa siinä, millaiseksi koettu todellisuutemme konstruoidaan. Juuri nyt olemme sellaisessa vaiheessa, jossa nimeämisen avulla on mahdollista harjoittaa poikkeuksellisen suurta vallankäyttöä.

Olen pitänyt selkokielisyyden ja laajemman selkeän kielenkäytön tavoitetta sinällään varteenotettavana. Viestinnän selkeys on läpileikkaava ihanne tieteellisistä artikkeleista virkamiesteksteihin, uutisiin, raportteihin ja ohjeistuksiin. Selkeyden negaatioksi asettuvat paitsi kiemuraisuus ja monitulkintaisuus, myös pitkät lauserakenteet, lauseenvastikkeet ja rikas käsitteistö. Sivistyssanoiksi kategorisoituja ilmaisuja on vältettävä.

Selkokielisyydessä on kyse myös jostain laajemmasta. Ymmärsin sen perusteellisesti vasta hiljattain.

En arvostele sitä, kuinka viranomaisohjeistuksen kaltaisen selkeän informaation sisältämä viesti on välitettävä mahdollisimman yksinkertaisesti sellaisillekin kuulujoille, joiden kognitiivinen kapasiteetti tai kielitaito on normista poikkeava. Viranomaisohjeistuksilla ja vastaavilla on paikkansa ja tehtävänsä. Puhun laajemmasta kielenkäytössä yhteiskunnan mediaympäristöissä. Mediasta ja journalismista; kieltä, tekstiä, puhetta ja todellisuutta tuottavista viestinnän ammattilaisista.

Heidän ihanteenaan on välittää viesti mahdollisimman selkeästi. Samalla he osallistuvat sen nimeämiseen, mitä maailmassa on. Kun luodaan käsite, luodaan konsepti. Luodaan uusi ajattelun rakenne, merkitysten uusi keskittymä ja kietoutuma. Vahvasti kontekstuaalinen, merkitysten verkostoon väistämättä jo syntyessään kytkeytynyt, tiettyjä polkuja ja reittejä painottava ja tiettyihin suuntiin kytkeytyvä.

Selkokielisyydessä, kuten kaikessa nimeämisessä, on kyse käsitteellisestä vallankäytöstä. Nyansoituneesti ja hienojakoisesti sosiaalisia ilmiöitä, kokemuksia, jäsennyksiä, suhteita, ilmiöitä ja vaikutuksia tarkasteleva, kollektiivisen intellektuaalisen ajattelun ja työstämisen synnyttämä käsitteellinen rakenne puretaan. Tilalle pystytetään potentiaalisesti banaaleja ja massiivisia uudelleentulkintoja, joilla on valta pelkistää koko käsitteellinen kompleksisuus tiettyyn, haluamaansa suuntaan.

Olemme nimeämisen taitekohdassa, jossa pääsemme asettamaan mallit ja kehykset sille, minkä kautta täysin olennaisia konsepteja jatkossa ajatellaan. Tässä kohdassa pääsemme kehystämään sellaisia perustavanlaatuisuuksia, kuin mikä on ihmisen rooli ja erityisasema, kenelle yhteiskunta on tehty, mikä tekee ihmisestä arvokkaan ja niin edelleen. Tämä ei ilmene vain eksplisiittisissä lauseissa vaan olennaisella tavalla esimerkiksi siinä, millä sanoilla kuvailemme ihmisten ja ihmisryhmien ominaisuuksia.

Entä millaisen nimen annamme yhteiskunnassamme uusille ilmiöille? Kuuluvatko ne samaan kategoriaan vanhojen kanssa, voivatko ne tulla kutsutuksi vanhojen nimillä? Teknologian historia on täynnä tänä päivänä huvittavia nimityksiä, joiden avulla uudet innovaatiot on pyritty linkittämään vanhoihin, aina näköradiosta sähköaivoihin. Selkokielisyys liittyy usein tunnettuuteen ja samalla jo olemassa olevaan. Täydellisen selkokielisyyden ihanteen vallitessa yhteiskunnallista muutosta ei näin ollen voi koskaan tapahtua, sillä uudet asiat vaativat määritelmällisesti uusia käsitteitä. Vielä katkerampi tosiasia on, että globaalissa maailmassamme uudet käsitteet tulevat ensimmäisenä muista kielistä kuin suomesta, minkä johdosta ne sisältävät vierasperäisiksi luokiteltuja kirjaimia, jolloin niitä pidetään entistäkin vaikeampina.

Vaikeita sanoja tulee välttää. Vierasperäisiä sanoja tulee välttää. Joihinkin pisteisiin asti tämä pitää paikkansa, ja riittävän sama informaatiosisältö välittyy muokatulla käsitteistöllä, mutta rajat tulevat nopeasti vastaan. Konseptit ja abstraktit yhteiskunnalliset rakenteet ovat määritelmällisesti monimutkaisia. Ne eivät ole jotakin, jota on kuvattu monimutkaisella kielellä. Ne konstituoituvat kielellisesti. Ne ovat kieltä.

Seuraavaksi siirryn konkretian tasolle ja kerron ajankohtaisista esimerkeistä siitä, kuinka kielenkäytöllä ollaan selkokielisyyden nimissä johtamassa harhaan. Kuten sanoin, olemme taitekohdassa, jossa pääsemme asettamaan mallit ja kehykset sille, minkä kautta olennaisia konsepteja jatkossa hahmotetaan. Juuri nyt meidän ajatteluamme ja toimintaa haastaa kehittyvä teknologia, etenkin tekoäly. Language-model on kieli-malli, kahdesta vakiintuneesta sanasta ja niiden vakiintuneista käännöksistä muodostunut yhdyssana on onneksemme selkeä ja suomen kieleen sopiva. Mutta mitä kielimalli tekee?

Olen kuullut useamman asiantuntijaksi tituleeratun puhuvan luovasta tekoälystä.

Pahempaa nimeämisvirhettä tuskin voi tehdä.

Mitä kielimalli tai neuroverkkoihin perustuva kuvamalli tekevät? Ne generoivat. Ne ovat generatiivisia tekoälyjä, generative AI. Generatiivinen on kuitenkin ilmeinen vaikea sivistyssana, jonka tilalle on vaihdettu kotoperäinen luovuus. Juuri tässä menemme harhaan. Suomen kielessä on vain yksi luoda-verbi, joka kadottaa äärimmäisen olennaisen merkityseron generate ja create -käsitteiden välillä, samoin kuin adjektiivien generative ja creative.

Juuri tässä on kuitenkin kyse siitä, että tuon suomen kielestä puuttuvan käsite-erottelun sisällä on itsessään mahdollisesti kaikkein keskeinen teoreettinen ja viime kädessä yhteiskunnallinen jäsennys siitä, mitä nämä teknologiat itse asiassa tekevät ja mikä on ihmisen asema ja rooli. ”Generoida” ja ”generatiivinen” ovat sanoja, joita toimittajat haluavat välttää, vaikka täsmälleen niitä tarvitaan kertomaan, mitä nämä uudet teknologiat käytännössä tekevät. On valtava, vuosisatoja jatkunut ja edelleen kiinnostavana käyvä filosofinen keskustelu, mitä luovuus (creativity) ja ihmisen kyky uuden, esimerkiksi taiteen luomiseen (create) on. Sekä erityisesti juuri nyt: voiko koneella olla tätä samaa kykyä? Voiko tekoälyohjelman generoimaa kuvaa pitää taiteena? Onko tekoälyohjelma luova, kuten ihminen? Mitä se merkitsee, jos on? Mitä tapahtuu eri taiteenaloille ja taitelijoille? Mitä tapahtuu ihmisen olemukselle? Kuka tekee rajanvedon? Mitä tapahtuu kulttuurin ansaintalogiikalle? Mitä tapahtuu kulttuurille? Mitä tapahtuu? Miksi?

Koko tämä äärimmäisen tärkeä ja ajankohtainen keskustelu sivuutetaan ja vääristetään olemattomaksi röyhkeän selkokielisyyden nimissä.

Muutakin harhaanjohtamisia tapahtuu. Mistä on kyse esimerkiksi melko kömpelössä tietämys-sanassa, joka esiintyy useissa yhdyssanoissa? Tietämyksenhallinta, tietämysverkot, jopa tietämyskone?

Käytännössä kyse on lähes poikkeuksetta yrityksestä paikata sitä virhettä, jonka teimme jo vuosikymmeniä sitten ”suomentamalla” ja ”selkokielistämällä” informaation ja datan tiedoksi. Sellaisilla onnettomilla, mutta valitettavasti jo vakiintuneilla käsitteillämme, kuten tietoverkko, tietoturva, tietotekniikka ja tiedonkäsittely, olemme tehneet mahdottomaksi semanttisen ja epistemologisen pohdinnan siitä, mitä perustavanlaatuista eroa tiedon ja informaation välillä on.

Pahin esimerkki on tietysti laskurin (computer) kääntäminen tietokoneeksi jo noin 60 vuotta sitten. Teknologiaa ja sen tulevaisuuden mahdollisuuksia (ja uhkia) käsittelevään filosofiseen keskusteluun jo 80-luvulla noussut käsite knowledge machine jää meille käsittämättä. Koko spekulaatio siitä, mitä voisi tapahtua, jos meillä olisi knowledge machines, katoaa, koska me käännöksinemme luulemme, että laskurimme ja dataajamme ovat sitä jo.

Nämä ovat suuria, merkittäviä esimerkkejä, joissa on nimetty yhteiskunnallisen olemisemme kannalta perustavanlaatuisia konsepteja. Selkokielistämisessä sekoittuvat toisiinsa useampi ilmiö. Ensinnäkin, epätarkka ja historiallisesti muuttuva ”vierasperäisen sanan” välttäminen, sekä toisaalta tähän liittyvä ”sivistyssanan” välttäminen. Kun sivistyssanaa väitetään elitismiksi, otetaan samalla itse valta asettua uuden eliitin asemaan, joka poistaa edellisen käsitteellistyksen ja asettaa sen tilalle omansa, täysin uuden. Onko sinusta elitismiä, jos keskustelen esimerkiksi digitalisaation murtamasta temporaalisesta jäsennyksestä ja ihmisyyden potentiaalisesta definitiivisestä materiaalisesta komponentista? Tai transhumanistisen subjektin, antinaturalismin ja vieraantuneisuuden eksplisiittisestä ja implisiittisestä käsittelystä edistyneessä sukupuoli-identiteetti-aiheisessa keskustelussa? Sitten olen ylpeä elitisti. Ainakaan en alistu kenenkään toisen eliittiyden alle, joka pyrkisi vaihtamaan käsiteltävät asiat toisiksi. Pelkkää sukupuolivouhotusta? ”Vouhotus”, se ainakin on ”kansankieltä”?

Mitä lopulta peräänkuulutan? Selkokieli on paikallaan viranomaisten välittämässä informaatiossa. On myös positiivista, että laajemmista tietosisällöistä muokataan selkokielistettyjä erillisversioita esimerkiksi aloittelevien kielenoppijoiden tai kognitiivisesti rajoittuneiden henkilöiden tarpeisiin. Mutta on pelkkä valhe todeta, kuinka ”selkokieli sopii kaikille”. Päinvastoin, on runsaasti tilanteita, joissa selkokielisyyteen pyrkiminen on harhaanjohtamista ja vääristelyä.

Tämän näkemykseni taustalla on kielen konstitutiiviseen rooliin perustuva todellisuuskäsitys. En allekirjoita niin sanottua naiivia realismia, jossa oletetaan valmis, absoluuttinen, selkä ulkomaailma, jonka tarkasteluun kieli tarjoaa välineen, ja tämän välineen avulla kaikki voivat tarkastella tätä välineen takana olevaa samaa, yhteistä, muuttumatonta todellisuutta. Tämän sijaan, suuri osa ilmiöistä on määritelmällisesti kielellisiä ja konstituoituvat nimenomaan kielessä. Sanon ”suuri osa”, en tässä yhteydessä tee väitettä kaiken todellisuuden viimekätisestä perustavanlaatuisesta luonteesta. Mutta esimerkiksi filosofian kaltainen tieteenala on olemukseltaan kieltä, ajattelua. Tämä kielen muuttaminen on ydinsisällön itsensä suoraa muuttamista, ei jonkinlaisen muuttumattoman ytimen ympärillä olevan pinnan hiomista. Ette voi poistaa vaikeita sanoja poistamalla sitä, mistä nimenomaisesti on kyse.

Loppuun vielä tärkeä huomio. Ilmiö toimii myös toisin päin. On akateemisia käsitteitä, joita populaarissa puheessa ylikäytetään, ja käytetään väärin. Tällainen on esimerkiksi narratiivi, mistä kertomuksentutkijat ovat ansiokkaasti huomauttaneet. Akateeminen käsitteistö ei itsessään tee tekstistä parempaa, jos sen käyttö ei ole koherenttia. Monimutkaisia käsitejärjestelmiä voi luoda monenlaisissa konteksteissa. Asiakasrajapinnat, jalkauttamiset, sidosryhmäkumppanuudet, palveluprofiilit ja kokemusmuotoilut konstituoivat jälleen uutta todellisuutta. Siteeratkaamme Deleuzea ja Guattaria:

”Lopulta nöyryytyksen huippuna” Deleuze ja Guattari (1993) kirjoittavat, ”käsitteet ovat kaapanneet tietotekniikka, markkinointi, suunnittelu ja mainonta”.

Deleuze, G & Guattari, F. (1993). Mitä filosofia on? Suom. Leevi Lehto. Gaudeamus

kuvat: Yleisradio selkouutiset; Image by freepik; Image by gpointstudio on Freepik

Korjataan suhtautuminen tolkun ihmisiin

untamoJätä kommentti

”Eiköhän suurin osa ole ihan Tolkun Ihmisiä!”

Käsite oli erittäin tervetullut ja erittäin tarvittu. Kuulin ensimmäisen kerran muistaakseni äitini puhuvan tolkun ihmisistä jokunen vuosi sitten, ja se toimi silloisessa tilanteessa jonkinlaisena ajattelun hetkellisenä rauhoittajana.

Olen aina kipuillut suhteestani ”muihin”, siihen suureen enemmistöön ja massaan, josta poikkean lähes kaikessa. Erilaisuus on identiteetti ja ylpeydenaihe, mutta eittämättä myös taakka.

Mikä tuo enemmistö itse asiassa on, tämä kysymys aiheuttaa konkreettista pohdintaa.

Sain itse asiassa vasta YLEn viime helmikuisen jutun (https://yle.fi/uutiset/3-11185504) luettuani tietää käsitteen alkuperän olevan yhden Jyri Paretskoin kolumnissa, ja aiheeseen liittyvän sellaisen aikamoista huvittuneisuutta aiheuttavan seikan, kuin itse koko kansan Saulin kehut mainiosta käsitteestä. Käsitteen ympärillä näyttää käytäneen tuolloin vilkastakin keskustelua, josta en tiedä ja jota en nyt pyri kommentoimaan. En kuitenkaan ihmettele käsitteen saamia kielteisiä viboja, jotka väistämättä lankeavat, kun itse tasavallan presidentti antaa myötäilevän kehaisunsa.

Nyt puhun nimenomaisesti tämän hetken sosiaalisesta mediasta (=twitteristä), aktivismista, käytössä olevasta retoriikasta ja ennen kaikkea itsestäni – omasta kipuilevasta suhteestani ympäristööni kaikenlaisten marginaalisten asemien edustajana.

*

Nyt tulee kärkäs ja rohkea väite: suurin osa suomalaisista on melko tyhmiä. Ja lisäksi, suurin osa suomalaisista on tolkun ihmisiä.

Mitä tarkoitan tyhmyydellä? Ensimmäinen itsereflektoivista kirjoituksistani oli hieman provokatiivisesti muotoiltu teksti siitä, kuinka ”vaikea maailma ei osaa lukea”. Totesin siinä sitä samaa mitä totean edelleen: minä olen poikkeuksellisen älykäs. Suurin osa muista ihmisistä ei ole henkisiltä kyvyiltään yhtä kompetentteja kuin minä. Minä olen parempi lukemaan, kirjoittamaan, ajattelemaan, kykenevämpi kriittiseen ja analyyttiseen pohdintaan kuin suurin osa noista muista. Minä olen poikkeusyksilö jo pelkästään virallisten ja diagnoosiani edeltäneiden psykologisten testien perusteella.

”Tyhmyys” oli tietysti suorastaan ruma kärjistys, mutta totta on että suurimman osan henkinen kompetenssi on erilainen, ja mikäli on nimettävissä laajempi tai suppeampi, niin nimenomaan suppeampi.

Minä olen elänyt aikamoisissa kuplissa, kuten kirjoitin jo aikaisemmassa tekstissäni. Ne vähät aikuisten tuttavien piirit ovat kaikki akateemisesti koulutettuja henkilöitä, edustaen vain 11 prosenttia koko suomen aikuisesta väestöstä[1]. Jossain tuolla tuntemattomissa on valtava massa ”tavallista”, kouluttamatonta duunariluokkaa, johon minulla ei ole muuta kosketusta, kuin siihen kuuluvat isovanhempani, joista elossakaan ei ole enää kuin pari. En kuitenkaan pidä heitä esimerkiksi absoluuttisina rasisteina, ableisteina, seksisteinä, homo- tai transfoobikkoina tai minään muunakaan. Mitä todennäköisemmin maalainen isoäitini ei edes tunnistaisi suurinta osaa suurkaupunkien koulutetun nuorison keskuudessa tutuiksi käyneitä erilaisia seksuaali- ja sukupuoli-identiteettejä kuvaavia käsitteistä. Ne eivät kerta kaikkiaan ole osa hänen arkista elämäänsä, samoin kuin esimerkiksi Kontiolahden kunnallispolitiikka ei ole osa minun arkista elämääni.

Haluan kuitenkin uskoa esimerkiksi isovanhemmistani hyvää, ja siksi ajattelen, että eivätköhän he kouluttamattomuudestaan ja syrjässä olemisestaan huolimatta ole ”ihan tolkun ihmisiä”, aivan kuten oma äitini minulle sanoi. Emme ole koskaan todistaneet tilannetta (emmekä toivottavasti tulekaan!) jossa esimerkiksi aito uusnatsijoukko marssii pikkukaupungin S-Marketin parkkipaikalle hakaristilippuineen pahoinpitelemään ihmisiä. Varmasti isovanhempani naapureineen, tolkun ihmisinä, järkyttyisivät ja pitäisivät tekoa täysin tuomittavana.

4511e8c7e95f4074972b0a7c0c297b38

Somessakin kiertänyt Ville Rannan pilapiirros tolkun ihmisistä ringissä kääntämässä selkänsä, kuten lukuisat kommentit tolkun ihmisten tuhoisuudesta, edustavat kuitenkin toista tolkkunarratiivia.

”Tolkullisuus tarkoittaa: älä tee mitään!”

”Tolkullisuus on vastuunpakoilua!”

Tässä puheessa tolkullisuus onkin ulkopuolella sijaitsemisen sijaan tietoista kannan ottamista ja puolen valitsemista. Toki tämäkin ilmiö on olemassa: ihmiset, jotka haluavat hyssytellä ja selitellä, puhuvat väärissä tilanteissa kahdesta tasapaksusta ääripäästä ja ruokkivat false balance -ilmiötä. Pilapiirroksen ihmisetkin ovat jo lähtöasetelmiltaan sellaisia, jotka

a) sijaitsevat paikassa, jossa ihmisiä hakataan
b) ovat nähneet hakkaamisen tapahtuvan.

Entä ne maaseudun mummelit ja lukuisat muut, jotka kokonaan puuttuvat kuvasta?

Ottamalla tolkun ihmisen käsitteen tarkoittamaan aktiivisia maltillisia sovittelijoita, tulimme sulkeneeksi kokonaisen ihmisryhmän kokonaan pois kielenkäytön ja käsitteiden piiristä. Ainakin veimme mahdollisuuden mielekkäästi sanallistaa ajatuksen siitä, että kaikki nuo muut tuolla jossain, kaikessa tyhmyydessään, kouluttamattomuudessaan ja lukemattomien pikkuasioiden täyttämässä elämässään ovat jotain muutakin kuin konstituoitunutta mitäänsanomattomuutta.

Mitäänsanomattomuus ei siis ole haukkumasana, vaan pyrkimys hahmotella konkreettista tilannetta.

S-market_Vimpeli_2016-05-24

 

Lisää kärkkäitä väitteitä. Niin tiettyjen ihmisryhmien asioista kuin tietyillä sosiaalisen median alustoillakin keskusteleva ja kiistelevä joukko edustaa vain pientä osaa väestöstä. Suurimmalle osalle suomalaisista esimerkiksi transihmisten oikeudet tai maahanmuuttajataustaisten kohtelu eivät ole omassa elämänpiirissä vaikuttavia ajankohtaisia kysymyksiä. Tämä ei tietenkään vähennä näiden aiheiden tärkeyttä.

Meidän on ymmärrettävä, että se maailma, tässä kontekstissa Suomi, jossa elämme, koostuu enimmäkseen vaaleaihoisista, neurotyypillisistä, heteroseksuaaleista, cis-sukupuolisista, jotka eivät omaa ylempää korkeakoulututkintoa. Tämä joukko ei missään tapauksessa ole homogeeninen, vaan lukemattomien pienten ja suurten kysymysten ja ongelmien leikkaama ja läpitunkema. Yksittäisen ihmiselämän perspektiivistä transsukupuolisia tai tummaihoisia validimpia viiteryhmiä, joiden oikeuksien puolesta kokee tarvetta toimia, voivat olla niin peräseinäjokilaiset, munuaissairaat, Kirkkotie neljän kerrostalossa asuvat, myymälän kantahenkilökunta, käsipallon harrastajat, kyläyhdistysaktiivit, eikä mikään näistä tee henkilön elämästä vähemmän oikeamielistä, vaikka olisikin prioriteetti numero yksi.

Yksinkertaisesti: meidän, jotka haluamme äärimmäisen tärkeitä asioita, kuten ihmisoikeuksien parempaa toteutumista, syrjinnän loppumista, asenteiden muuttumista ja niin edelleen, on väistämättä hahmotettava uudelleen suhdettamme kaikkiin muihin.

Me voimme toki rakentaa asetelman, jossa ne, jotka eivät ole aktiivisesti meidän puolellamme, ovat meitä vastaan. Me voimme ilmoittaa esimerkiksi, että se henkilö, organisaatio, järjestö, yritys, kerho, liitto tai kuppikunta, joka ei marssi Helsingin Pridellä, vihaa ja sortaa seksuaalivähemmistöjä (koska Helsingin Pridellä marssiminenhan on juuri se teko, joka tulee tehdä, jos ajaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia /s. Mutta puhutaan tästä toiste). Tämän myötä syntyy lukuisia, uusia, kiinnostavia vihollisuuksia. Esimerkiksi minä vihaan ja syrjin ainakin kuurosokeita, inarinsaamenkielisiä, alaraajahalvaantuneita, suomenserbialaisia…

Tai sitten voimme aktiivisesti ottaa tunnustetuksi tosiasiaksi sen, että ajamamme asia ei kosketa suuren tai jopa suurimman osan ihmisistä elämää. Ei ainakaan sillä tavalla että se hänen näkökulmastaan hänelle voidaan perustella, vaikka se suurilla ideologisilla, abstrakteilla tasoilla se kaikkea mahdollista koskettaisikin. Tämän jälkeen voisimme miettiä, kuinka heihin asennoidumme?

Miten upea lähtökohta olisikaan ajatella tämän suuren ja epämääräisen massan olevan etupäässä tolkun ihmisiä. Mutta ajattelisimme mitä ajattelisimme, siinä he kuitenkin olla möllöttävät, ja jotenkin meidän on suhteemme luotava, jollei poliittinen päämäärämme ole vieraalle planeetalle pakeneminen.

(Ja radikaalimpi ehdotus, entä jos koko ”politiikkamme” ei olisi vain kilpailua siitä, kuka tunnustaa eniten ja parhaiten? Jos emme jaottelisikaan väestöä niihin, jotka Tekevät Oikein ja niihin, jotka Tekevät Väärin? Jos sen sijaan pohtisimme esimerkiksi muista maista tulleiden juridista asemaa, sosiaaliturvalainsäädäntöä ja muuta rakenteellista tylsää, epäkohtia poistaaksemme? Ja jos… En minä oikeasti tiedä relevantteja poliittisia päämääriä, mutta eiköhän Oikeiden asioiden tekeminen Oikeamielisten ihmisten valinnan sijasta voisi olla parempi? Ehkä?)

 

Kuvat: Ville Ranta, Kirkko ja kaupunki. Wikimedia Commons.

 

 

[1] Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestön koulutusrakenne [verkkojulkaisu].ISSN=1799-4586. Helsinki: Tilastokeskus

Sanojen katoaminen. Lyhyt välihuomio korkeakouluaiheesta

untamoJätä kommentti

 

 

 

Bisnespuhe, bullshit, paskanjauhanta, jargon, tuo sisällötön sanamassa, jota joka paikka yhä enenevissä määrin pursuaa. Kuten Orwellin klassikkoteoksessa Vuonna 1984 esiintyvä uuskieli, on tämä puhe eräänlaista maagista nimeämistä, joka peittää alleen alkuperäisen laitoksen, esimerkiksi yliopiston ajatuksen. Allegoria on peräisin Andre Spiceriltä, joka erinomaisessa teoksessaan Paskanjauhantabisnes (Business Bullshit)[1] erittelee kriittisesti sitä sisältönsä menettänyttä jargonmassaa, joka on vallannut nykypäivän organisaatiot.

Britanniassa työskentelevä Spicer käyttää eräänä lukuisista esimerkeistään Cambridgen yliopistoa, jota suorastaan väkivaltaisen tuntuisesti muokattiin vastaamaan managerialismin ihanteita irrationaalisine toiminta-ajatuksineen. ”Siirrettävät taidot”, ”brändin tunnistettavuus”, ”lisäarvo” ja ”opiskelijoiden tuotanto” valtasivat alaa sellaisilta, rumiksi ja vanhentuneiksi tulkituilta konsepteilta kuten tutkimus ja opetus.

Bisnesjargonin ja yliopiston epäpyhä yhteenliittymä ei ole kotimaassakaan vieras, tuotteistamiseen, markkinaistamiseen (sekä vielä johonkin monimutkaisempaan) liittyvän retoriikan levittäytyessä jokaiselle mahdolliselle sektorille. Itse asiassa, Spicer itse käyttää yhtenä konkreettisista esimerkeistään kaukaa haetuista analogioista kyseenalaisia intressejä palvelevien jättimäisten organisaatiomuutosten taustalla ”erästä suomalaista korkeakoulua” ja sen ”hintavaa fuusiota”. Aalto-yliopistosta oli kuulemma tulossa Pohjoismaiden MIT.

 

Aihe, jota lähden käsittelemään on käsittämättömän laaja ja ansaitsisi ehdottomasti perusteellista teoreettista jäsentämistä ja akateemista tarkastelua. Itse vain raapaisen pintaa, puran hieman tunteitani juuri viimeisimpien näkemieni asioiden johdosta, ja palaan vielä myöhemmin systemaattisempaan käsittelyyn.

Olkaamme siis lyhyitä, todetkaamme tämän hetkinen tilanne. Vanha kunnon pilkan kohde, uusi Tampereen yliopisto, on taas julistanut jotain uutta. Niemenomaan Tampereen yliopiston uusi, tuhoamisvimmainen jargon on jotakin surullista ja kylmäävää, mutta toivoa herättää toisaalta se, että se on saanut myös erittäin laajaa vastarintaa.

Kerron lyhyesti, mikä häiritsee. Se liittyy kaiken häivyttämiseen, kadottamiseen ja purkamiseen. Disruptio on definitiivinen käyttövoima, sitä eletään ja hengitetään. Asioita tai seikkoja joihin kieli on aikaisemmin viitattu, ei ole enää olemassa, ne joko aktiivisesti kielletään tai niitä ei nähdä. Tämän sijasta muodostetaan uuskieltä, epämääräistä paskanjauhantaa, löysäjargonia, uudissanoja, jotka ovat niin laveita että voivat tarkoittaa oikeastaan mitä tahansa. Yliopiston kaltainen laitos ei perustu enää millekään minkä päälle se on rakennettu (esimerkiksi sivistys tai jotkin konkreettiset tieteenalat) vaan kaikki on samaa, harmaata ja rajatonta ei-mitään.

Keskeinen tällainen termi on koulutuspolitiikan nykysuosikki osaaminen. Kyseistä ihmesanaa palvotaan kaikilla koulutusasteilla, peruskoulusta yliopistoon. Esimerkiksi ammattikouluissa ei enää suoriteta opintopisteitä, vaan osaamispisteitä. Opinto-ohjelmat täyttyvät osaamisella, joka ei viittaa mihinkään, on työelämäosaamista, osaamisen kehittämistä, osaamisen hyödyntämistä, vuorovaikutusosaamista ja niin edelleen.

 

Osaamista käsitteenä kohdellaan kuin uutta taikaesinettä, joka on löydetty korjaamaan kaikki kenen tahansa keksimät ongelmat ja epäkohdat. Tampereen yliopistokin rakentaa jargoninsa sen aivan validin käsityksen päälle, että ”maailma ja yhteiskunta muuttuvat hurjasti”. Työelämä muuttuu, digitalisaatio tulee, kaikki muuttuu samoin kun se on muuttunut jo viimeiset kaksi- viisi- tai kahdeksankymmentä vuotta. Mutta niin muuttuu, tunnustan tämän kyllä.

Tähän ”muutokseen vastaaminen” tapahtuu siten, että yksilöllä on ”osaaminen”. ”Maailmassa” tai ”yhteiskunnassa” selviytyminen edellyttää yksilöltä tietynlaista ominaisuuksien kokonaisuutta, ja sitä kutsutaan ”osaamiseksi”. Kyse ei ole enää sen erittelystä, millaisia taitoja missäkin roolissa tai positiossa selviäminen vaatisi, vaan taustalla näyttää olevan laajempi ajatus koko yhteiskunnan hallittavuudesta.

Tämä osaaminen on kuitenkin definitiivisen abstrakti. Se on uusi, pysyvä ja lähtemätön osa subjektia. Se vaikuttaa jonkinlaiselta erittäin totaaliselta olemuksen, ajatusten, käyttäytymisen ja persoonallisuuden kokonaisuudelta, jolle on kuitenkin asetettavissa todella numeerisia määritelmiä. Ja tämä viimeinen lause tekeekin asiasta aivan uudella tavalla kiinnostavan.

 

Samaa osaamisjargonia olen lukenut esimerkiksi Haaga-Helian materiaaleista jo ties kuinka pitkään. Tampereen yliopisto kuitenkin antoi äkkiarvaamatta niin kutsuttuun osaamisdiskurssiin aivan uudenlaisen ja dystooppisuudessaan suorastaan klassisen elementin.

Osaaminen on jotakin, jota ihmisestä on mahdollista mitata tekoälyn avulla.

Kun meistä jokaisen vastuu oman osaamisemme kehittämisestä kasvaa, on löydettävä uusia tapoja mitata ja tukea oppimista. Pilotoimme korkeakouluyhteisössämme tekoälyyn perustuvaa teknologiaa, jonka avulla kuka tahansa voi tutkia oman osaamisensa nykytilaa ja saada tietoa, mihin suuntaan sitä kannattaa kehittää.[2]

Osaaminen on jotakin abstraktia ja sanoittamatonta ja siksi terminä juuri sitä perinteistä paskanjauhantaa, tämä oli johtoajatukseni vielä eiliseen iltaan asti. Osaaminen näyttäisi kuitenkin olevan myös aivan uudenlainen mikrototalitaristisen hallinnan keino. Niin sisällötöntä kuin kaikki osaamispuhe onkin, on kuitenkin näköjään mahdollista operationalisoida ja kvantifioida se jonkinlaisiksi matemaattisiksi lausekkeiksi. Näihin lausekkeisiin, yhtälöihin, algoritmeihin (en ole atk-ihminen, pahoittelen) syötetään jonkun määrittelemät täsmälliset arvot. Sen verran atk-ihminen olen, että tiedän ettei ohjelmoinnissa voi käyttää löysää jargonia vaan definitiivisesti täysin täsmällistä kieltä.

Tämä vie koko osaamiskeskustelun, ja ylipäätänsä yliopistojen muuttumiskeskustelun täysin scifeihin ulottuvuuksiin. Animessa Psycho Pass käytetään laitteita, jotka automaattisesti tunnistavat ihmisistä rikokseen taipuvaiset, ja poliisin toiminta perustuu täysin niiden käyttöön. Mikäköhän taho voisi hyötyä osaamisentunnistimisesta? Ehkä kaikki työn tai ”työn” tekeminen perustuu jatkossa sille, että sopivat ihmiset skannataan väkijoukosta automaattisesti. Tästä saisi lisää mainiota scifiä (kiehtovasta asetelmastaan huolimatta Psycho Pass ei kuitenkaan ollut kovin hyvä sarjana).

Leikki sikseen. Edelleen epämääräisen jargonin, uuskielen, leviäminen korkeakoulumaailmassa tuntuu pahalta ja karmaisee. Tutkintoja ja sivistystä halveksutaan, mutta tilalle ei tarjota käytännössä mitään. On epämääräinen ”tulevaisuus”, jonka armoilla kaikki roikumme kuin sätkynuket, ja joka ”talouden tosiasioiden” ohella on luita ja ytimiä myöten sisäistetty alun perin ideologinen narratiivi, johon jokainen pyrkii mukautumaan. Tulevaisuus ja tulevaisuuden työelämä.

 

Tämä riittää tällä kertaa. Kirjoitan vielä pidemmästi, laajemmasti, etsin käsiini lisää lähteitä ja avaudun niin sivistyksen kuolemasta kuin ennen kaikkea subjektiivisesta jatkuvan ahdistuksen kokemuksesta, mikä aiheutetaan tietoisesti fragmentoimalla kaikki mahdollinen. Kuten Spicer osuvasti tiivistää, kaikki tämä sisällötön jargon kertoo maailmasta, johon on iskenyt kammottava sukupuutto, joka on aiheuttanut laajamittaisen väestön ja kaikkien konkreettisten objektien tuhoutumisen.

 

Kuvissa esitetyt teksti ovat peräsin suoraan Haaga-Helian sekä Tampereen yliopiston verkkosivuilta.

 

[1] Spicer, Andre (2018). Paskanjauhantabisnes. n&n. Tampere

[2] TUNI (2020) ”Suomessa on siirryttävä jatkuvaan oppimiseen”. https://www.tuni.fi/sites/default/files/media/file/tampereen-korkeakouluyhteison-kannanotto.pdf

Asiaa turvavälistä – ihminen vs. auto

untamoJätä kommentti

75c83dc5d24101d1a9ac2355e88c9d89

”Hämmästyttävän kyseenalaistamattomasti on ihmisistä tehty autoja, mitä voidaan pitää ilmeisessä problemaattisuudessaan varsin kiehtovana”

 

 

Muista turvaväli! Keltaisena loistava teksti mustalla taustalla ei varmasti jää huomaamatta, kehotus on paikallaan. Tämä ruuhkaisen Itä-Vantaan kohta, koko Suomen keskeinen logistinen väylä, vaatii huomaavaisuutta ja tarkkaavaisuutta jotta liikenne ja elämä sujuvat. Ajoneuvot ovat vierekkäin kolmella kaistalla, raskasta liikennettä on runsaasti. Vaikka pyrin ajamaan tarpeeksi kaukana edessä olevasta kuorma-autosta, kiilaa usein kuitenkin jokin oman elämänsä vauhtijalka edelleni ahtaaseen rakoon. Saatan joutua jarruttamaan. Hän ei muista turvaväliä, ja liikenne vaarantuu.

Kehä 3-lla on muistettava turvaväli, sillä se on Suomen kaikista väylistä ruuhkaisimpia, keskeinen logistinen ydinsuoni koko maan toimimisen ja pystyssä pysymisen kannalta. Onkin varsin loogista, kuinka akuuttien kelitiedotteiden puuttuessa vaihtuvanäyttöiset kyltit väylän yllä ja vierellä ohjelmoidaan näyttämään aina ajankohtaista viestiä: muista turvaväli.

Auto on tappava kone. Erittäin vaarallinen, tämä opetetaan jo lapselle. Ei ihme, että sen käyttämiseen vaaditaan lakisääteinen koulutus, ja sitä säätelee tiukka normisto. Kuljettajan on oltava alati valppaana. Auton käyttäminen ei ole luonnollisuus, normi tai ihmisoikeus, vaan eksklusiivinen ja poikkeuksellinen toiminto, johon on varattu erilliset väylänsä massiivisine sääntökoodistoineen. Ne täysi-ikäiset, joilla on taloudellisia, ajallisia ja taidollisia resursseja sekä omaa halua ja kiinnostusta voivat opiskella itsensä osaksi näiden hengenvaarallisten peltiratsujen käyttäjien eksklusiivista joukkoa.

Turvavälin käsitteellä viitataan siihen fyysiseen etäisyyteen, joka tiellä ajavan tulee pitää edessään olevaan ajoneuvoon. Autokoulun oppaissa suositellaan turvaväliksi noin neljää sekuntia, minkä pituus metreissä riippuu ajonopeudesta. Esimerkiksi moottoritiellä tuo matka, turvaväli on metrimääräisesti jopa yli sata metriä.

Turvaväli on äärimmäisen tärkeä, sillä se mahdollistaa nopean reagoinnin. Autolla ajamista varsinkaan suurilla nopeuksilla ei sinällään voida pitää turvallisena, ja kuljettaja saattaa milloin tahansa joutua tekemään äkkipysähdyksen. Mikäli tielle sattuu esimerkiksi hirvieläin, olisi satasta viilettävä auto ilman kuljettajan aktiivista toimintaa osa potentiaalisesti tappavaa kolaria. Jollei perässä tuleva reagoi myös, syntyy ketjukolari. Auto toisensa perään, tömps, tömps, tömps, sillä ilman kuljettajan reagointia vauhdissa oleva kappale ei pysähdy vaan jatkaa matkaansa. Turvaväli mahdollistaa tämän pienen reagointiajan ennen syöksymistä toisen puskuriin. Kuljettajan on pysäytettävä kulkuneuvosta kohti vääjäämätöntä tuhoa viilettäväksi tappokoneeksi muuttunut peltiheponsa muutamassa sekunnissa, ja otettava se napakalla jarrujen käytöllä jälleen haltuunsa.

tiehallinto

Annotation 2020-05-10 025754

Korona_IG-FB-etäisyys_530

Muista turvaväli! Oranssilla keskofontilla painettu teksti valkoisella pohjalla ei jää huomaamatta, sillä kyltti on silmien korkeudella ja keskellä käytävää. Täällä ei kuitenkaan liiku ajoneuvon ajoneuvoa, vaan ihmiset ovat täällä yksinkertaisina ja paljaina, sellaisinaan. Muista turvaväli, lukee muuallakin kuin marketin aulassa, se lukee kauppojen seinillä ja sanomalehtien mainoksissa. Se lukee sosiaalisen median postauksissa, joita tuottavat tahot pikkufirmoista metsähallitukseen.

Kulkiessamme marketissa, leikkipuistossa tai metsäpolulla emme kuitenkaan kuljeta tappavan vaarallisia peltikoneita, vaan ainoastaan paljaita itsejämme. Sanoitettu sosiaalinen todellisuus on kuitenkin juuri nyt se, että jokainen mahdollinen yksilö on potentiaalisesti myrkyllinen ja kartettava. Pelkkä määreetön oleminen sellaisenaan on muuttunut eksplisiittiseksi toiminnaksi, jossa tietoisesti ohjataan ja kuljetetaan ulkoista, erillistä, hankalaa ja vaarallista tappolaitetta. Tappolaite ei kuitenkaan juuri nyt ole moottorilla ja pyörillä varustettu erillinen, eksklusiivista lupaa vaativa objekti, vaan sen olemus on sulautunut vääjäämättömästi ja totaalisesti omiin ruumiisiimme. Emme ole astuneet kyytiin tai ottaneet käyttöön, vaan se on levinnyt diskursiivisesti osaksi erottamatonta sosiaalista kokemustamme, ja hallitsee meitä toiminnastamme riippumatta.

Turvaväliretoriikka on niin sulavasti liukunut liikennekulttuurin maailmasta ihmistä sosiaalisena olentona ja toimijana sanoittavaan kieleen, ettei varsinaista paikan ottamisen prosessia kykene edes havaitsemaan. Puhe on niin normaalia ja yleistä, että tuntuu kuin sitä olisi käytetty aina. Hämmästyttävän kyseenalaistamattomasti on ihmisistä tehty autoja, mitä voidaan pitää ilmeisessä problemaattisuudessaan varsin kiehtovana.

Muistetaan ne turvavälit, voidaan kun muistetaan turvavälit, ja sitten ne turvavälit. Puheeseen on jo ehtinyt turtua, se on vallannut koko julkisen puheen kentän aina kaverikeskusteluista ministerien tiedottamiseen saakka, ja kaiken siltä väliltä. Kavereiden kanssa saa leikkiä, jos muistaa turvavälit. Kouluissa pidetään turvavälit.

Kun esimerkiksi kouluissa pidetään turvavälit, ovat ihmiset toimijan sijaan vaarallisia käyttöesineitä, potentiaalisesti tappavia, ulkoista tarvetta varten rakennettuja objekteja, joiden jokainen liike on tarkan normitettu ja säädelty. On oltava jatkuvasti valppaana, keskittyminen ei saa herpaantua tiestä ja liikenteestä. Käyttäminen vaatii eksklusiivista taitoa ja erittäin laajaa sääntelykoodistoa. Ihmiset käyttävät itseään – missä ilmaisuna on jo sinällään sisäinen paradoksi – hankalina ja ennen kaikkea joka hetki tietoisesti ajettavina välineinä, joiden tappavuutta on hallittava ja kontrolloitava tiukasti.

Ajoneuvon käyttäminen on paitsi vaikeaa myös sen vuoksi jatkuvan valppautensa vuoksi kuormittavaa, ja sen vuoksi ammattikuljettajille on määrätty lakisääteiset lepotauot. Ajoneuvon käyttäminen, tappavan koneen hallitseminen asianmukaisesti, on katsottu laissa asti niin vaikeaksi, ettei sitä saa tehdä kuin yhdeksän tuntia päivässä. Tämän jälkeen on lopetettava ja levättävä tietty määrä, ennen kuin suoritus voidaan aloittaa uudelleen.

Meistä ollaan kuitenkin diskursiivisesti luomassa ympärivuorokautisia ammattikuljettajia vailla minkäänlaisia lepovelvollisuuksia tai -oikeuksia. Kunnianhimoisesti kaikkea sosiaalista tilaa ollaan sanoittamassa äärimmäisen normitetuksi liikenneväyläverkostoksi, jossa pätee alati harjoitettava valppaus, joka kumpuaa siitä ymmärryksestä, että allamme on potentiaalinen tappokone. Emme kuitenkaan kykene parkkeeraamaan ja sammuttamaan tappokonetta ja astumaan siitä ulos, vaan sen olemus, tappavuus, varottavuus, sekä äärimmäisen hallinnan ja kontrollin tarve on sulautettu omiin tajuntoihimme.

On tehtävä pari huomautusta. Ensinnäkään, en ota kantaa siihen, toimivatko ihmiset konkreettisesti turvaväliperiaatteiden tai vastaavien mukaisesti, vaan kiinnitän huomiota nimenomaan siihen, millaista maailmankuvaa turvaväliretoriikalla luodaan.

Toisekseen, en tietenkään kiellä sitä, että keskuudessamme leviää tarttuva tauti, jonka leviämistä vältetään sillä, että ihmiset eivät ole liian läheisessä kontaktissa toisiinsa. Tämän kaiken voi kuitenkin ilmaista esimerkiksi oheisen kaltaisella fraasilla. Ihminen sinällään ei liene missään vaiheessa muuttuneen vaikeasti käytettäväksi ajoneuvoksi, jota on jatkuvasti kontrolloitava ja hallittava turvavälin ja muiden liikennesääntöjen kaltaisilla periaatteilla. Voisimme muotoilla toivottavat toimintamallit luomatta vastaavaa problemaattista diskurssia.

Voisimme esimerkiksi olla yksinkertaisesti suorempia ja selvempiä. Voisimme tilannekohtaisesti tarkastella, mitä toimia ihmisten ei toivota tekevän, jotta mahdollinen tartunta ei leviä heidän keskuudessaan. Älkää luokassa kosketelko toisianne ja peskää kädet kun tulette sisälle, ja niin edelleen ja niin edelleen. Älä mene kaupassa muiden asiakkaiden lähelle. Pidä etäisyyttä muihin asiakkaisiin. Älä tule tätä lähemmäksi. Älä koskettele kaveriasi kun tapaatte. Meillä riittää kyllä käypää kieltä käytettäväksi, usein jopa sellaista, joka ainoastaan selkeyttää ja konkretisoi vaikeita ohjeistustilanteita.

Muistakaa turvavälit. Kuumakallet ja kaasujalat kehä kolmosella, muistakaa turvavälit.

paasiainen-some-turvavali

”Meistä ollaan kuitenkin diskursiivisesti luomassa ympärivuorokautisia ammattikuljettajia vailla minkäänlaisia lepovelvollisuuksia tai -oikeuksia. Kunnianhimoisesti kaikkea sosiaalista tilaa ollaan sanoittamassa äärimmäisen normitetuksi liikenneväyläverkostoksi, jossa pätee alati harjoitettava valppaus, joka kumpuaa siitä ymmärryksestä, että allamme on potentiaalinen tappokone.”

Kuvat: Disney, tiehallinto, THL, Liikennevirasto (nyk. Väylävirasto)

Voidaan tavata etänä – uusi kielenkäyttö sekoittaa ajan ja tilan

untamo2 kommenttia

”Se, millä ennen jäsennettiin tilaa, tarkoittaa nyt yhtä lailla lukuisan muun eri tyyppisen käsitteen kautta vain suoritetta, jossa istutaan päätelaitteen kanssa.”

117030328-stock-vector-two-people-man-and-woman-character-talking-to-a-smart-phone-online-communication-email-message-conce

Tässä kirjoituksessa puran jo viikkoja pohtimani ongelmaa: sitä kuinka kyseenalaistamatta radikaalisti muuttuneet tilat on normalisoitu.

Varsinainen ongelmani kohdistuu kielenkäyttöön ja havaitsemaani merkilliseen uusien sanojen voimakkaaseen muodostumiseen, mitä tapahtuu yhä jatkuvan poikkeustilan myötä. Huoleton kielenkäyttö on ongelmallista, sillä nimenomaan se luo uusia normeja ja käsityksiä, jotka ovat suoraan osa koettua todellisuutta. Toki kieleen leimallisesti kuuluu jatkuvan uusintumisen elementti, käsitteiden saadessa eri tason teksteissä ja vuorovaikutuksessa uusia merkityksiä.

Aktiivinen ja voimakas vaikuttamisen teko nimeämisen ohellea on nimeämättä jättäminen. Eräs alati häiritsevä tapa normalisoida ilmiöitä on konkreettisesti ja kirjaimellisesti uusien konseptien nimeämättä jättäminen; niiden sulauttaminen osaksi jotakin vanhaa ja toista tarkoittavaa järjestelmää eksplikoimatta tätä sulautumisprosessia lainkaan. Jokapäiväisen kielenkäytön tasolla käytetään edelleen samoja käsitteitä ja termejä, vaikka asia, johon ne viittaavat, on radikaalisti toinen.

Aina kyse ei ole edes kielenkäytön löperyydestä, vaan uuden asian radikaali toiseus ja erilaisuus kielletään aktiivisesti ja tietoisesti.

Kun poikkeustila rajoituksineen astui voimaan, hyvin useat, vakiintuneisuutensa vuoksi normaaleiksi kutsuttavat toiminnot loppuivat. Ne joko kiellettiin tai niiden toteuttajat päättivät lopettaa ne. Suomen kielen viime aikojen viheliäisimpiä uudistuksia on kuitenkin niin sanotun etä-diskurssin räjähdysmäinen lisääntyminen. Etä-etuliitteen avulla muodostetut uudisyhdyssanat muokkaavat kummallista, ristiriitaista ja ennen kaikkea epäselvää kuvaa maailmasta.

Tarkastellaan, mitä konkreettisesti on poikkeusoloissa tapahtunut? Lähes kaikki on peruttu. Tapahtumat ovat peruttu. Toiminnot, aktiviteetit, kilpailut, harrastukset, oppitunnit, tilaisuudet, kaikki on peruttu. Tämä poikkeaa radikaalisti totutusta jokapäiväisyydestä, jota esimerkiksi Fuchs[1] kuvailee hyvin perusteellisesti. Modernissa yhteiskunnassa järjestämme elämämme siten, että suoritamme sosiaalisia toimintoja erillisissä sosiaalisissa systeemeissä, joissa me toistuvasti ja vakiintuneella tavalla vietämme tiettyjä ajanjaksoja toistemme kanssa yhdessä, saavuttaaksemme tiettyjä tavoitteita. Ihmisen elämä definitiivisesti on sitä, että tietty aika päivästä vietetään tietyssä paikassa tai sosiaalisessa järjestelmässä.

Nämä järjestelmät ja instituutiot on nimetty tietyillä tavoilla, ja tarkoitan sillä itse tässä yhteydessä sekä vakiintuneita käsitteitä (koulu, teatteri, konsertti yms.) että yritysten ja organisaatioiden konkreettisia erisnimiä. Nämä käsitteet ja niihin sijoittuminen on vakiintunut tapa määritellä ja jäsentää jokapäiväistä elämää. Henkilö voi esimerkiksi, näin banalisoituna, mennä kotoaan kouluun, mennä tietyn nimiseen kahvilaan, osallistua konserttiin, osallistua urheiluharjoituksiin sekä tulla kotiin.

Annotation 2020-04-30 015026

Kun useat tahot vakuuttelivat järjestävänsä etätoimintaa ja palvelevansa etänä, tämä sekoitti ja hämärrytti käsitteet. Suurena esimerkkinä on kirjaimellisen virkavallan[2] levittämä uudissana etävappu, jolle on pyhitetty myös uusi internet-sivusto. Tarkalleen virtuaalivappu-nimeä kantava valtion projekti on koonnut sivulleen erilaisia linkkejä erilaisiin videoihin ja muihin internet-sisältöihin. Sinällään tämä ei poikkea oikeastaan millään tavalla siitä, mitä muutenkin on jo internettinä tuntemassamme systeemissä.

Juuri tässä tulemme ongelman ytimeen. Sanomalehtien tekemistä-sivut pursuavat etätekemistä. Seurakunta julkaisee monta aukeamaa etämessua, etätapahtumaa, etäkirkkoa ja vastaavaa tekemistä. Erilaiset tahot pyrkivät kokoamaan sivuilleen tai jopa paperisiin lehtiin listoja kaikenlaisesta poikkeusaikojen tekemisestä.

Käytännössä tämä tekeminen on kuitenkin tarkoittanut tietokoneella istumista. Vappua vietetään, juhliin osallistutaan, konserttia katsotaan, hartaudessa ollaan tietokoneella istuen. Kaikkeen ehdotetaan lisää tietokoneella istumista.

Tietokoneessa (sanan voi tänä ajanjaksona korvata millä tahansa internet-yhteyden sisältävällä päätelaitteella) ei sinällään ole mitään pahaa, eikä ole syytä aloittaa vanhanaikaista argumentointia siitä, kumpi pitää paikkansa: ”internet on oikeaa elämää” vai ”internet ei ole oikeaa elämää”.

Ongelma on nimenomaan löperössä kielenkäytössä. Kuten jo aiemmin mainitsin, häiritsevä tapa on uusien konseptien nimeämättä jättäminen ja sulauttaminen osaksi jotakin vanhaa ja toista tarkoittavaa järjestelmää eksplikoimatta tätä sulautumisprosessia lainkaan.  Ja nimenomaan se, kuinka jokapäiväisen kielenkäytön tasolla käytetään edelleen samoja käsitteitä ja termejä, vaikka asia, johon ne viittaavat, on radikaalisti toinen.

Suurin osa siitä puheesta ja käsitteistöstä, jolla on aikaisemmin jäsennetty ja ymmärretty jokapäiväistä elämää erilaisten tilojen ja paikkojen kautta ja nimenomaan koetun elämän definitiivisesti muodostamaa tila-aika-ulottuvuutta jäsentäen, on nyt muuttunut tarkoituksettomaksi. Se, millä ennen jäsennettiin tilaa, tarkoittaa nyt yhtä lailla lukuisan muun eri tyyppisen käsitteen kautta vain suoritetta, jossa istutaan päätelaitteen kanssa.

Kaikkiaan, kyse on lopulta lähes banaalin itsestäänselvästä asiasta. Ei ole sama asia istua kotona katsomassa päätelaitettaan kuin siirtyä toiseen paikkaan tekemään erillinen suorite. Videomateriaali, vaikka se tänä päivänä laadukasta onkin, ei mitenkään voi olla koko sosiaalisen elämän kirjon kokoava formaatti, jonka avulla mikä tahansa saadaan säilytettyä lähes sellaisenaan, yhden huomaamattoman etä-liitteen sisällyttäen.

Pahimmillaan kyse ei ole edes kielenkäytön löperöydestä, joka itsessään on tuskastuttavaa käsitteellisten rajojen ja samalla käsittelykyvyn murtuessa, vaan aktiivisesta manipulaatiosta. Jotkin tahot sanovat suoraan, aktiivisesti ja tietoisesti, kuinka totutun elämän murentuminen ja vakiintuneiden käytäntöjen vaihtaminen videoiksi ja internet-sisällöiksi, ei muuta itse konseptia lainkaan. Esimerkiksi koulunkäynnin ovat jotkut sanoneet jatkuvan täysin normaalisti. Normaalisti, mutta ainoastaan etänä.

Etänä, tuo itsessään abstrakti, pelkälle etuliitteelle annettu essiivimuoto, on väärinkäsityksen luomisessaan oma lukunsa. Se mahdollistaa yksittäisen tavallisen lauseen ja ennen kaikkea verbin muuttamista sijoiltaan. Itsessään se ei tarkoita mitään eikä ole edes kieliopin mukainen, liitepartikkelia ei koskaan tulisi olla mahdollista taivuttaa sijamuodoissa kuin tavallista substantiivia.[3] Kokonaisen lauseen muokkaaminen voi olla vielä paljon vahvempaa kuin käsitteen, yksinkertainen ilmaisu joka tarkoittaa tiettyä, tarkoitettua asiaa, voidaan kumota yhdellä sanalla väittämällä alkuperäisen väitteen pitävän edelleen paikkansa.

Hyvän esimerkin tästä, suorastaan kierosta tempusta, suoritti pääministerimme. Temppu oli suorastaan malliesimerkki, sillä sen kohteena oli suoraan ja rehellisesti asiansa ilmaiseva pieni lapsi. ”Voinko tavata kavereitani, voinko leikkiä kavereideni kanssa ulkona?” Kysyjällä oli lapsille suunnatussa hallituksen tiedotustilaisuudessa selkeä viesti.

”Kyllä, voi tavata kavereita”, pääministeri aloitti, esittäen siis yksiselitteisen lauseen. Tämän jälkeen hän piti alle sekunnin tauon, ennen kuin lisäsi, ”- etänä”.

Katsotaanpas. Koko pääministerin lauseesta tuli itsensä kumoava ja järjestön. Ensinnäkin, myönteinen vastaus kyllä lapsen kysymykseen. Tämän jälkeen suora lause, voit tavata kavereita. Lapsikin tietää mitä se tarkoittaa. Tämän jälkeen hämmentävä uudistermi, joka käsittääkseni teki negatiiviseksi koko virkkeen. Pääministerin puheen jatkosta kävi ilmi, että lapsi ei voinut tavata kavereitaan, eikä leikkiä heidän kanssaan ulkona[4].

Koko tapaamisen ja monen muunkin termin käyttö vain hämärtyy ja murenee, kun vanhoja lauseita pyritään säilyttämään mahdollisimman pitkälle muuttumattomina, ja oletetaan että niistä saisi ymmärrettäviä keinotekoisten sanamuunnosten avulla. Lapset eivät voi tavata toisiaan (pääministerin kyseisessä kontekstissa antaman viestin mukaan). He eivät voi leikkiä ulkona, he eivät voi olla yhdessä. Kuitenkin, he voivat keskustella toistensa kanssa joko tavallisen puhelun tai videopuhelun välityksellä. Tämä on selkeä ilmaisu, miksi sitä pitää kierrellä ja muunnella?

Tillanteet eivät tapahdu ”etänä”. Tilanteet jäävät toteutumatta. Asioita ei tehdä. Jokaisen tilanteen, toiminnon ja aktiviteetin kohdalla tulisi tarkastella erikseen, mitä ei tehdä, ja kertoa, mitä sen sijasta tehdään. Vappuakaan ei ”vietetä etänä”. Vappuna voidaan tehdä erilaisia asioita, kuten juoda simaa, syödä munkkeja, kävellä ulkona ja istua tietokoneella. Etävappu-nimistä asiaa ei ole olemassakaan.

Kirjasto ei myöskään palvele etänä. Kirjasto on kiinni, ja tämä on suorastaan äärimmäinen tragedia, ihmisen sivistykselliset perusoikeudet eivät ole turvattuina. Kirjastojen työntekijät kuitenkin tuottavat verkkosisältöjä sekä viestittelevät sähköpostilla ja puhelimitse asiakkaiden kautta. Ja yksi niistä loputtoman monesta asiasta mitä tietokoneen kanssa voi tehdä, on mennä jonkin kirjaston verkkosivuille. Tämä ei ole etäkirjastossa käymistä tai mitään muutakaan jollakin oudolla tavalla nimettävää, tämä on kirjaston verkkosivuille menemistä. Joitakin kirjoja kirjasto lainaa myös e-kirjoina, mutta tämä on täysin irrallinen asiansa, eikä liity esimerkiksi siihen argumenttiin, että kirjastot ovat kiinni ja ne pitäisi kirjojen saamisen vuoksi avata.

Sanottakoon vielä, että on joitakin spesifejä käytäntöjä, joissa etä-etuliite muodostaa toimivia ja käyttökelpoisia käsitteitä. Paras näistä on etäkokous. Kokous, muodollisena instituutiona, jossa tiettyyn organisaatioon kuuluvat henkilöt keskustelevat yhdessä tavoitteellisesti, voidaan nykyisten videopuheluohjelmien avulla järjestää hyvin siten, että kokouksen osallistujat sijaitsevat fyysisesti eri paikoissa. Kokous, tarkkarajainen instituutio, jonka sisältö on käytännön tasolla henkilöiden välinen rajattu keskustelu, toimii hyvin tällä tavoin.

Kuten jo sanoin, toki on niin, että kieleen leimallisesti kuuluu jatkuvan uusintumisen elementti, käsitteiden saadessa teksteissä ja vuorovaikutuksessa uusia merkityksiä. Tätä kehityskulkua ei voida estää. En kuitenkaan pidä tästä nykyisestä kehityksestä, jossa koko sosiaalista järjestelmää tila-aika-konseptin näkökulmasta ollaan murentamassa ja hämärtämässä. Niin sanottuna rautalankaversiona argumenttini voisi esittää, etten pidä siitä, että väitetään tietokoneella istumisen ja paikoissa käymisen olevan sama asia.

Annotation 2020-04-30 014705

Mitä kielenkäytön muuttumisesta ja tällaisen puheen normalisoitumisesta varsinaisesti seuraa? Tietenkään emme tiedä, ja omasta näkökulmastani nostan tietysti esille lähinnä yleisen käsittämisjärjestelmän sortumisen ja sekoittumisen. Aivan toisen, ja toisenlaisten asiantuntijoiden keskustelun paikka on esimerkiksi sen spekulointi, kenellä on valta siinä käytännössä, jossa uudelleen sanoitamme jokapäiväisen elämämme raameja, tai kenelle tätä valtaa mahdollisesti siirrämme. Yhä useammin uudet konseptit, jotka käsitteistön avulla olemme sulauttaneet osaksi sinällään vakiintuneita järjestelmiä, eivät ole tarkasteltavissa ainoastaan ”päätelaitteella istumisena”. Hyvin usein kyse on jopa huomattavan spesifin verkkopalvelun käyttämisestä (esimerkiksi Google, Microsoft, Facebook), jolloin brutaaleimmillaan olemme onnistuneet sulauttamaan kielenkäytössä koko koetun elämän muodostaman tila-aika-ulottuvuuden ja sosiaalisen järjestelmämme tietyn amerikkalaisen verkkopalvelun käyttämiseen. Asiaa ei helpota se, että tämä, ihmisten elämän muuttaminen firman tuotteen käyttämiseksi, on näiden verkkopalveluiden nimenomainen tavoite. Tämä avaa joka tapauksessa vielä täysin uudet näkökulmat niin sanotun etäpuheen normalisoitumisen ja kielenkäytön epämääräisyyden tarkasteluun.

[1] Fuchs, C. (2020). Everyday life and everyday communication on coronavirus capitalism. tripleC 18 (1), 375-399 https://doi.org/10.31269/triplec.v18i1.1167

[2] ”Sisäministeriö ja poliisi yhteistyössä”, https://virtuaalivappu.fi/?view=Home

[3]Etä, etää, edän? Edässä, Edästä, etään? Edältä, edälle, edällä? Edän? Edäksi? Ei onnistu.

[4] On sivupointti, että tämä ulkonaleikkimiskielto ei vastaa mitään virallista linjaa, pääministeri oli siis ikään kuin väärässä. Ymmärrän kuitenkin hyvin miksi hän juuri siinä nimenomaisessa tilanteessa, Hallituksen Virallisessa Tiedotustilaisuudessa Lapsille, halusi asettaa sanansa kohuja peläten mielummin liian varovaisiksi.

 

Tuskastuttavan etätyöpuheen ristiriitaisuus

untamo1 kommentti

Tämä on RANT hyvin olennaisesta aiheesta eli uusia muotoja saaneesta työ-retoriikasta. Purskautin kirjoituksen ilmoille välittömästi viime maanantaina, mitä klassisimmalla tavalla eli aamuradio-ohjelmasta närkästyneenä.

Ykkösaamussa 30.3. keskusteltiin otsikolla Mullistaako etätyö työelämän vanhat tavat. Keskustelijoina olivat varsinaiset asiantuntijat, yliopiston professori sekä työterveyslaitoksen tutkija. Ohjelma sinällään ei ollut radikaalisti poikkeava jo vuosia ja etenkin viime viikkoja kuuntelemastani puhetavasta, mutta se symboloi erinomaisesti sitä tuskaista narratiivia, joka piirtää virheellistä kuvaa käsitteistöstä, jonka käyttö lisääntyy ja lisääntyy.

Heidän tavassaan puhua ”etätyöstä” ei ole mitään järkeä. Radioon valikoimallaan puheenparrella he maalaavat kuvaa omituisesta monoliittisesta kulttuurista, jossa ”työ” equals jonkinlainen toimistossa istuminen. Kuitenkin, esimerkiksi, työn tämänkaltainen voimakkaan keskiluokkainen ja vieläpä keskiluokkamääreenkin sisällä spesifi käsittäminen sotii voimakkaasti sitä narratiivia vastaan, mitä meille jo esimerkiksi pieninä lapsina on opetettu.

Kun ”työstä” puhutaan lapsille ja nuorillekin, esimerkiksi lastenkirjojen kuvituksissa, ”mikä haluaisit olla isona” -kyselyissä, stereotyyppisissä ammattien listauksissa, koulukirjojen kuvituskuvissa, toistuu siellä erilainen tarina työstä, nimenomaan ammatteina. Ammateiksi luokitellaan tyypillisesti nimenomaan tiettyjä tehtäviä, jotka merkillepantavan hegemonisesti ovat nimenomaan niin sanottuja nykyajan duunarihommia, ammatteja, ammattikoulun valmistamia. Eikä sikäli ihme, sillä nämä ovat selkeitä. Niistä saa jäsennellyt ja selkeää maailmankuvaa piirtävät kuvitukset lastenkirjojen sivuille, missä hahmot esiintyvät tunnusomaisessa työvaatetuksessa. Poliisi, palomies, maalari, leipuri, kauppias, maanviljelijä, parturi, lääkäri, opettaja, putkimies, veturinkuljettaja, rakennusmies, kokki, puutarhuri, siivooja, lentäjä. Tätä työ on, tällaisia ovat ammatit, näistä ammateista sitten valitaan kun kysytään, ”mikä sinusta tulee isona”. Ammattikouluhegemoniasta poiketaan korkeintaan silloin, kun voidaan nimetä selkeä ammattinimikkeellinen tehtävä korkeamman koulutustason työlle, kuten lääkäri, opettaja tai toimittaja.

Man in different costume of occupations

Mutta mitä ihmettä maalaavat nämä radiot ja lehdet täyttävät etätyötarinan kertojat? Työ on heidän retoriikassaan jotakin sellaista, jota tehdään eksplisiittisesti tietokoneella. Professiot ja vastaavat liudentuvat, sen sijaan puhutaan esimerkiksi suunnittelutyöstä, tiimityöstä, yksin tehtävästä työstä, esimiehen alaisuudessa tehtävästä työstä. Koko ammatin konsepti on toissijainen tai jopa kadonnut. Kuva- ja oppikirjojen äärellä varttunut lapsi hämmästelee: mitä ihmettä on maalarin, leipurin, kokin ja vastaavan etätyö, mistä nyt edes puhutaan?

Kaiken kaikkiaan, siitä, kuinka etätyöpuhe kohtelee eri yhteiskuntaluokissa ja eri ammattiasemissa olevia ihmisiä eriarvoisesti, on jo esitetty joitakin valideja puheenvuoroja. En juuri nyt jaksa kirjoittaa siitä, vaan esitän yksinkertaisen huomion. Miksi etätyöstä puhuvat tutkijat ja muut aidot asiantuntijat eivät voi, esimerkiksi juuri kansantajuisessa radiossa puhuessaan, esittää jonkinlaista seuraavantapaista täsmennystä puheensa alkuun: Monen henkilön työ on nykyään tietokoneella istumista, joten kun puhumme etätyöstä, on kyse siitä, että mietimme voisiko tätä tietokoneella istumista tehdä muissakin paikoissa kuin fyysisellä työpaikalla. Fin. Se on siinä. Onko tämän detaljin mainitseminen niin vaikeaa?

Ja toki se on hyvin relevantti huomio: tietokoneella voi istua monessa paikassa. Ehkä käsillä oleva globaalin talouden eksternaalinen kriisi muuttaakin tietokoneella tehtävän työn kulttuuria tai jopa konseptia. Näitä spekuloidaan sitten myöhemmin, jos planeetalla enää elämää on.

Business concept. Business people discussing the charts and graphs showing the results of their successful teamwork. Selective focus.

Täysin toinen aiheensa, se varsinainen ärtymyksen ja jopa suoranaisen suuttumuksen aiheensa on lastenkirjallisuuden piirtämä työelämänarratiivi. Se, missä työ on sitä, mitä se nyky-yhteiskunnassa on lähinnä ammatillisen koulutuksen näkökulmasta: sinulla on tietty asema, johon liittyy tietty fyysinen ja selkeä, lapsenkin ymmärtämä suorite, ja ennen kaikkea tunnuksenomainen vaatetus.

Huomioimatta on jäänyt se, kuinka esimerkiksi sinällään mainion Tatu ja Patu Työn Touhussa -lastenkirjan värikkäästi esittelemistä työtehtävistä itse asiassa toimistotyöntekijä edustaa sitä, mistä toisaalla käytetyssä retoriikassa lähes eksplisiittisesti puhutaan, kun puhutaan töistä. Ihmiset eivät ole Palomiehiä Tai Kokkeja Tai Puutarhureita. Ihmiset tekevät kaiken maailman yrityksissä ja firmoissa ja hallinnoissa ja järjestöissä suunnittelua ja ovat asiantuntijoita ja vanhempia asiantuntijoita ja sihteereitä ja hallinnoitsijoita ja nuorempia asiantuntijoita ja suunnittelunsuunnittelijoita ja päälliköitä ja sihteereitä ja esimiehiä ja vastaavia ja suunnittelevat ja hallinnoivat ja vastaavat ja raportoivat ja laskevat ja vastaavat ja raportoivat ja laskevat ja suunnittelevat ja raportoivat ja ja ja. En vieläkään ymmärrä tätä kuviota, joten ei ihme että lapsille uskotellaan maailman olevan niin yksinkertainen.

Occupations Career Employment Recruitment Position Concept

Joka tapauksessa, kaiken kaikkiaan, summa summarum ja niin edelleen. Lopettakaa puhuminen ”työstä” ja ”työelämästä” jonkinlaisena määrittelyn mahdollistavana monoliittina. Se on paikallaan korkeintaan silloin, kun puhutaan puhtaasta taloudellisesta arvosta, joka sallii kaiken sullomisen yhteen ainoaan kategoriaan, vaikka sekään ei tietenkään ole missään määrin realistista, sillä ei ole lainkaan säännöllistä, lasketaanko työsuorite taloudellista arvoa tuottavaksi vai ei.

Kun puhutte tai yritätte puhua ”työstä”, antakaa edes jotakin alustavia määreitä, sillä monoliittia nimeltä työ tai työelämä ei ole olemassa. Etätyötä voidaan tehdä, jos työ on tietokoneella istumista. Edelleen on monenlaista työtä kaikkialla, vaikka eläisimme lockdownissa. Mutta harhaanjohtava retoriikka lopetettakoon. Ja vielä erityisesti siksi, että termi tarkoittaa eri konteksteissa ja eri ikäryhmille opetettuna täysin eri asioita.

 

Kuvat: freepik.com

Käsitteistä kamalin: asiakas, edelleen

untamoJätä kommentti

Minä en ole asiakas, vieläkään.

Ihmisen kategorisointi ”asiakkaaksi” on alentamista ja tyhmentämistä. Asiakkaaksi määriteltäessä ihminen asetetaan typistettyyn ja tyhmennettyyn rooliin.

Toki se oli provosoiva kärjistys. Mutta olen spekuloinut asiaa laajalti ja ymmärtänyt että eräällä tavalla näin on. Asiaa voidaan lähestyä esimerkiksi asiakaspalvelijan käsitteen näkökulmasta. Asiakaspalvelija on aina ystävällinen. Hymyilee, tervehtii ja niin edelleen. On erittäin voimakkaassa roolissa. On, koska se nimenomaisesti kuuluu hänen tehtäväänsä.

Asiakaskohtaamistilanteessa itse asiakas voi olla millainen vain. Ystävällinen, röyhkeä, typerä, viisas, osaava, osaamaton. Kaikesta huolimatta häntä kohdellaan samanlaisessa roolissa, samanlaisesta roolista käsin. Pahimmillaan/parhaimmillaan tämä voi johtaa naurettaviin tilanteisiin: on hymyiltävä jo ylläpidettävä erikoista vuorovaikutussuhdetta vaikka toinen karjuisi päin naamaa.

Ilman muuta tämä on loistava asia.

Asiakaspalvelu on standardoitua vuorovaikutusta, ja siten turvallista. Kaikkia kohdellaan samanlaisen muotin läpi. Olisi kammottavaa mennä mihin tahansa toimipisteeseen jossa kohdattava henkilö työvuorossaan olisi oma aito itsensä, silloin tuskin saataisiin mitään asioita hoidettua.

Jos minut jossain tilanteessa, jossa haluan olla jotain, kun kyse on identiteetistäni, kun kyse on identiteetistäni, voivat termit tulla vastaan.

***

Asiakkaan käsitteen voi toki määritellä monin tavoin, ja laajimmillaan asiakkaana voi käsittää ketä tahansa jonkin palvelun käyttäjää. Tämä tietysti vaatii palvelun käsitteen määrittelemistä. Jos ostan tavaroita kaupasta, olen kaupan asiakas. Poliisi huolehtii turvallisuudesta, olenko poliisin asiakas? Olenko kadun päällystäneen asfalttifirman asiakas? Olenko lääkärin asiakas, entä hoitajan, entä terveysaseman siivoojan? Ovatko seitsenvuotiaat oppilaat opettajansa asiakkaita? Kun menen vetämään vartiokokousta, ovatko vartiolaiset asiakkaitani? Entä kesäleirillä, kun jaan ruokaa, ovatko leiriläiset asiakkaitani? Jos autan isoäitiäni siivoamisessa, onko hän auttamispalveluni asiakas? Ovatko lapset äitipalvelun rakkaudella kasvatettuja asiakkaita? Olenko kirjailijan asiakas kun luen hänen kirjojaan? Olenko musiikin tai taideteosten kuuntelijana ja katselijana asiakas? Entä television katsojana? Elokuvan? Kuka on kenenkin asiakas foorumilla, jossa kaikki kirjoittavat, lukevat ja kommentoivat toistensa kirjoituksia?

Viimeistään lapsista äitinsä asiakkaina puhuttaessa jokin särähtää korvaan ja pahasti. Sana on omiaan myös typistämään esimerkiksi partiotoiminnan monipuolisuutta ja antaa väistämättä väärän kuvan siitä. Vaikka kaikki kriteerit täyttyisivät, sana vain kuulostaa väärältä. Miksi? Mitä vikaa siinä on? Se, että asiakas on maksava henkilö, ei riitä kriteeriksi. Verotoimistoilla ja virastoillakin on asiakkaansa.

Asiakas on jonkin sellaisen toiminnan kohde, jonka syy on perustavanlaatuisesti tekijän omien motiivien ja preferenssien ulkopuolella. Jonka syy ei palaudu reaaliseen henkilöön vaan jonkinlaiseen yhteiskunnalliseen abstraktioon: normiin tai instituutioon.

***

Tiesittekö muuten että ”asiakas on aina oikeassa”. Lauseeseen kiteytyy koko markkinatalouslogiikan perimmäinen käsittämättömyys. En vastusta tai kannata tiettyjä talousjärjestelmiä, minulla ei ole kompetenssia arvioida niitä keskenään tai esittää valistuneita näkemyksiä. Mutta, absurdi. Markkinatalouslogiikka on totaalisen absurdi.

Käsitteistä kamalin: asiakas

untamoJätä kommentti

Minä en ole asiakas

Perustavanlaatuinen ristiriita. Vaikka kuinka puhutaan palvelubisneksestä ja kokemusten luomisesta, tuotteistamisesta ja elämyksistä, kokonaisvaltaisuudesta, niin ei. Sanon teesini nyt, sanon sen suoraan ja tiedän olevani jumiutunut siihen juuriani myöten.

Kokemusta ei voi milloinkaan ostaa eikä myydä.

Mitä tämä tarkoittaa? Mikä määritellään kokemukseksi, ja miksi minä näin sanon?

Tämä on vaikea ja pitkällinen asia. Minulla on suuri ristiriita ja lähestymisongelma koko asiakas-sanan kanssa. Termi on paljon käytetty, niin suuria ja monenlaisia ennakkoasetelmia sisältävä, että niiden puimiseen ei riitä yksi kirjoitus. Olen lukenut satoja sivuja asiakaskokemuksesta ja -markknoinnista ja -suhteesta, kaikesta mielenkiintoisesta, ollakseni vain entistä hämmentyneempi.

Aloitetaan.

Minä olen vapaa. Vapaus, individualismi, itsenäisyys, ne ovat syvälle identiteettiini juurtuneita perustavanlaatuisia arvojani. Tai, asian voi muotoilla myös toisin päin, identiteettini on sitä että olen vapaa, sen oleminen on itsessään sitä että se on riippumaton. Ja se mikä on riippumatonta, nimenomaan abstraktit ideat, utopiat ja mielikuvat. En puhu rahoista ja resursseista, en suhteista enkä politiikasta, vaan abstrakteista mielikuvista, tunnekokemuksista jossain tuolla aivojen syövereissä.

Minä olen vapaa ja olen siksi juuri sitä mitä minä haluan, paino sanalla olen. Ei olemistani voi määrittää eikä ohjata, ei identiteettiäni myydä minulle kukaan koko maailmassa millään summalla.

Mikä vuoksi koen niin tavattoman vastenmieliseksi konseptin siitä että olen ”asiakas”? Siinä roolissa, siinä termissä, on jotain mätää. Jotain väärää, jotain jota vierastan, jotain joita väsyttävyyteen asti kartan. Asiakkuus on asia jonka kautta en milloinkaan halua määritellä itseäni, se on pois-se-minusta, se on negatiivista. Mutta minkä vuoksi?

Olen aina ulkopuolinen, jonkinlaisen näkymättömän tossun alla ja tikun kärjessä, kun olen tilassa asiakkaana. Olen tuotannon kohde, olen jotain jota joku käyttää. Asiakas on keskiössä, sanovat uusimpien liike-elämän oppikirjojen diagrammit, ja näyttävät kaavioita joista käy ilmi asiakkaan olevan tärkein asia yritykselle, se jonka ympärillä kirjaimellisesti kaikki pyörii. Ja siihen panostetaan, voi kuinka siihen panostetaankaan. Luodaan merkitysjärjestelmiä ja uusia termejä, pohdintakuvioita ja ajattelumalleja, perustelukaavioita ja listauksia.

Milloin itse olen asiakas? Selkeä tilanne on, kun ylpeänä vinguttelen oranssia plussakorttiani ruokakaupan kassalla ja vastaanotan viikottain hyvää kevättä-syksyä-loppiaista-tiistaita-mitävain toivottelevia asiakaskirjeitä sähköpostiini. Saan mainoksia jotka on koristeltu näteillä fonteilla, saan plussa-asiakkaan omia henkilökohtaisia etuja. Seuraan sosiaalista mediaa jonne yritys postaa kauniilla kuvilla varustettuja reseptejä yltiöpositiivisine saatesanoineen. Käytän sovellusta, johon vähän väliä pilkahtelee tuotteita, etu juuri sinulle.

Minkä vuoksi? Miksi suostun tähän nöyryytykseen? Syy on naurettavan simppeli. Minun täytyy ostaa elintarvikkeita. Koska ne ovat elintarvikkeita. Sattuneista syistä minun on syötävä pysyäkseni hengissä, ja tahdon ruokani halvalla ja helposti. En ole luulevinani jonkun yrityksen tai tahon tai kenen vain jotenkin välittäväni minusta tai tahtovansa toivottaa juuri minulle piristykseksi hyvää jotainjuhlaa, en oleta kenenkään tarjoavan minulle etuja ollakseen hyvä. He markkinoivat. He tekevät bisnestä. R a h a a. Eikä siinä ole mitään hävettävää. En kaipaa vässyköitä puolustelemaan että aitoja asiakaskohtaamisia ja henkilökohtaista arvoa ja tunteita ja kokemuksia jne. Teette rahaa, minä saan ruokaa. Synergiaetu, mitä hävettävää siinä on?

Mutta yksi asia on selvä. Minä en ole plussa-asiakas. Tai, kyllähän minä olen plussa-asiakas, jota oikein tuttavallisesti etunimellä puhutellaan plussa-asiakkaan kuukausittaisissa asiakaskirjeissä ja jolle tarjotaan plussa-asiakkaan omia asiakasetuja, mutta.

Minä en määrittele identiteettiäni sen kautta että olen plussa-asiakas. Olen urheilija, ja olen suomalainen, olen partiolainen ja niin edelleen. Mutta minä en ole plussa-asiakas. Se ei ole minkäänlainen osa kokemustani. Se ei ole mitään mikä tulee milloinkaan vastaukseksi kun kysytään. Se on yhtä tärkeä osa identiteettiäni kuin pepun pyyhkiminen vessassa käynnin jälkeen. Plussa-asiakkuus ei ole kokemus eikä tunnetila.

Ja tässä tullaan siihen erääseen perustavanlaatuiseen ristiriitaan. Käsilläni olevat kirjat suorastaan tuuttaavat sitä kuinka yritysten on luotava arvoa ja kokemuksia, tunteita ja sen sellaista. Luetellaan kokemuksen elementtejä: aito, tunteita herättävä, henkilökohtainen, arvokas.

Mitä muuten oletan kun näen sen k-ryhmän asiakaskirjeen? Kauniita fontteja, yltiöpositiivisuutta, ammattimaisia valokuvia tuotteista ja ruuista. Kauppaan hymyilevä naama ja etunimi toivotuksineen. Muutama herkullinen resepti. Oletanko sen olevan minulle tehty? Minua varten? Minun tunteisiini? Näen kyllä sieluni silmin mainostoimistot ja tsiljoonat muut, jotka tietokoneidensa ääressä tuottavat elannokseen sisältöä konsernin markkinointimateriaaliksi. Se on työtä. Siinä he istuvat. He ovat töissä. Siinä väännetään materiaalia kuin roskakuski rattiaan, ja päivän päätteeksi mennään kotiin. Pois töistä. Nyt se työ loppui. Nyt ei enää mietitä työasioita.

Ja paljon henkilöitä tarvitaan, on sisällöntuottajat, kirjoittajat, valokuvaajat, kuvanmuokkaajat, liuta ties mitä tietokoneguruja, rahaa, taloutta, matematiikkaa, bisnestä. Onko tämä väärin? Ei. Olettaako joku että tunteita tai kokemuksia valmistetaan näin?

Niin kauan kuin roolini on asiakas, en ole itsenäinen olento vaan jonkun toisen tahon harjoittaman elinkeinoelämän väline.

Ja tämä on vasta pohdinnan alkua. Asiakkaaksi määritelty ihminen asetetaan myös eräänlaiseen tyhmennettyyn rooliin. Näin kärkkäästi ja kärjistetysti tulen seuraavassa tekstissäni väittämään.

Miksi luonto rauhoittaa?

untamoJätä kommentti

Metsä rauhoittaa ja poistaa stressiä jne., kaupunki paha luonto hyvä yms. tms. Olen kaikesta äärimmäisen samaa mieltä. Olen klassinen vihaan-kaupunkeja-rakastan-luontoa –stereotyyppi, joka löytää todellisen Sisäisen Rauhansa vasta päästessään pois rakennetusta ympäristöstä.

Osaan todella hyvin eritellä, mikä luonnossa on niin rauhoittavaa. Kyse ei ole siitä mitä siellä on, vaan siitä mitä siellä ei ole. Ja tällöinkin puuttuva asia on ennen kaikkea abstraktio.

Miksi kaupunki ahdistaa? Miksi rakennettu ympäristö ahdistaa? Voidaan todeta tyypillisyys: monet autismikirjon henkilöt ahdistuvat kaupungeissa ja väenpaljoudessa. Minä kerron nyt miksi minä, ja pidän selitystä hyvin rationaalisena.

Rakennettu ympäristö on tavoittamattoman ja jäsentämättömän irrallisen informaation jatkuva ryöppy. Se puskee esiin kaikkialta eikä sitä voi paeta. Liian lukuisien konseptien käsittämättömyys ja niiden muodostama ketjuuntuneisuus nousee esiin jokaisessa ihmisen luomassa kohteessa ja heittää lisää vettä myllyyn. Omaan, ylikierroksilla käyvään ajattelutapaani.

Millä tavalla siis? Muutama konkreettinen ja aito esimerkki.

Tuossa on puinen penkki. Sen on suunnitellut joku joka on töissä jossain ja saa palkkaa jostain järjestelmästä jota pyörittää joku joka on töissä jossain sellaisella laitteella joka on rakennettu osista jotka ovat tuotu jostain ja niiden tuonti tapahtuu jollain joka on tehty jostain ja jossa on joku jonka joku jonka… a p u a j u u r i t ä t ä m i n ä t a r k o i t a n

Juuri tätä minä tarkoitan, kaikki on niin käsittämätöntä. Siis kaikki!

Ja tuossa kävelee henkilö toimistoon jonka on vuokrannut joku jolla on paikka jossain ja siellä paikassa olevan lattian asentaa henkilö jonka on työllistänyt yritys jonka sähköpostiviestinnässä käytettävän fontin suunnittelussa tarvitun tietokoneohjelman komponentin rakentajan tietokoneen johdon kuparipinnan pinnoitteen on… j a n i i n e d e l l e e n

Eivätkö nämä käsittämättömyydet lopu koskaan. Tiedän henkilön, joka on työkseen matkanjärjestäjä. Hän järjestää matkoja tietyn ammattialan, leikitään vaikka putkimiesten, yhdistysten jäsenille. On siis henkilö, jonka työ on järjestää matkoja tyypeille, jotta he saisivat virkistystä ja opetusta, koska he ovat järjestäytyneet yhdistykseksi, jotta heillä olisi paremmat työolot, koska heidän on tehtävä putkitöitä, koska pitää olla vesihuoltojärjestelmä, koska… Siis aivan mielipuolinen työnkuva! Ja silti aivan normaalinkuuloinen.

Entäs se luonto sitten?

Tuossa on mänty. Se kasvaa maasta. Piste. P i s t e.

Sen vuoksi luonto rauhoittaa juuri minua. Siellä minua ei ympäröi ihmisyhteisön välisten järjestelmän monimutkaiset ja käsittämättömillä tavoilla ketjuttuneet suhdekokonaisuudet, jotka rasittavat ajatuskapasiteettiani, vaan se tiedostavasta olemuksestamme riippumaton yleinen planeetan biomassa. Se joka ihmisnäkökulmasta vain on. Vain on. On!