identiteetti

Mitä on aseksuaalisuus? Näkemykseni

untamoJätä kommentti

On hyvin vaikeaa ymmärtää suurinta osaa väestöstä. Vaikka kuinka yritän vääntää aivojani, tuntuu uskomattoman käsittämättömältä ajatus, että toinen ihminen tai olento houkuttelisi seksuaalisesti. Että olisi jokin lisääntymiselimiin liittyvä ruumiillinen vietti, joka toisessa vetäisi puoleensa.

 

aseksuaalinen
1.sukupuolista halua t. vetovoimaa tuntematon.

(Kielitoimiston sanakirja)

 

Aseksuaalisuus: Aseksuaali eli aseksuaalinen ihminen kokee hyvin vähän tai ei lainkaan seksuaalista vetovoimaa toisia henkilöitä kohtaan. Sana ei määrittele kokijan omaa sukupuolta tai sukupuoli-identiteettiä. Aseksuaalinen ihminen voi tuntea emotionaalista vetovoimaa mihin sukupuoleen tahansa tai ei kehenkään.

(Seta)

 

Minä olen aseksuaali. Nyt kerron seikkaperäisesti, mitä se juuri minun kohdallani tarkoittaa, millaiset ajatukset ja ennen kaikkea millainen maailmankuva tähän seksuaalisten suuntautumisten kummajaiseen liittyy. Olen pitelemätön ja saatan loukata. Nostan itseni muiden yläpuolelle. Mutta tämä on äärimmäisen tarkoituksellista. Tämä teksti on tarkoitettu paljastavaksi.

*

Toisista ihmisistä pitämistä, tykkäämistä, rakastamista ja nuorempana jopa ihastumista olen harjoittanut jo pienestä pitäen. Autismistani huolimatta tiedän, miten kiehtovan moniulotteisia ja rikkaita ihmisten väliset vuorovaikutussuhteet ja yhdessä olemisen muodostamat tilanteet voivat olla. Aina on ollut ihmisiä, joita ihailen, ja joiden hyvät ominaisuudet ovat niin tavattoman monisäikeisiä, etteivät ne ole eroteltavissa listaksi, vaan kyse on pikemminkin abstraktista kokonaisuudesta. Kuin kirjan tai elokuvan hahmo: sellaisenaan kertakaikkisen upea. Puoleensavetävä, pidän, tykkään, ajattelen paljon ja usein.

Nuorempana, päiväkodissa, ala-asteella ja vielä ylä-asteen alussakin ihastuin paljon ja usein. Elin heteronormatiivisessa ja ylipäätänsä alloseksuaalisuusnormatiivisessa maailmassa, jossa sata prosenttia ihmisistä on heteroita tai homoja. Myöhemmin opin, että on myös biseksuaaleja, mutta vasta noin 15-vuotiaana kuulin ensimmäisen kerran aseksuaalisuudesta.

Päiväkodissa ja ala-asteella tyttöpuoliset luokkatoverini usein tykkäsivät monista pojista. Siitä juoruttiin ja kikateltiin, tuo tykkää tuosta. Tuo on ihastunut. Koska oli monia mahtavia tyyppejä, joiden persoonallisuuden ja olemuksen kokonaisuus viehätti, kerroin minäkin, kuinka tykkään ja olen ihastunut tuohon ja tuohon. Kun vanhenimme, se aiheutti yhä enemmän hämmennystä. Etenkin 12-vuotiaana kävin monet kummalliset keskustelut, joissa hieman parempi kaverini tunnusti minulle tykkäävänsä yhdestä luokan pojasta, ja kerroin päälle vilpittömästi, että minä tykkään myös.

Jossain vaiheessa maailma sitten hiljalleen romuttui, kun sain ymmärtää puhuneeni kaikki ne vuodet eri kieltä jokaisen kanssa. Luulin, että puhumme minun tykkäämisestäni. Mutta ei, he puhuivat eri tykkäämisestä, jostain muusta, kummallisesta, kerta kaikkiaan käsittämättömästä.

*

Joskus 10-tai 11-vuotiaana olin luokan tuhmien poikien luona välitunnilla, kun he kertoivat joukon hissukalle, mitä tarkoittaa ”seksi”. Käytännössä he kertoivat lapsellisella kielellä millainen on heteroseksuaalinen penetraatio: tämä työnnetään tuonne. Hyi olkoon, ajattelin. Hyi, hyi, hyi!

Tuosta päivästä on 12 vuotta, eikä asenteeni ”seksiä” kohtaan ole muuttunut tippaakaan. Suhtaudun siihen yhä samoilla 11-vuotiaan aivoilla: jotakin tavattoman ällöttävää. Hyi, hyi, hyi!

Ihmisyyteen kuuluu ruumiillisia ällöttäviä asioita, jotka koskettavat jokaisen elämää, mutta jotka siitä huolimatta ovat likaisia ja inhottavia. Näitä ovat käytännössä kaikki ruumiin aukkoihin ja eritteisiin liittyvä. Ulostaminen, virtsaaminen, oksentaminen. Peräsuolentähystys, sukupuoliyhdyntä, sperma, hiki ja veri. Piereminen, paskantaminen ja paneminen. Kaikki samaa, yhtä ällöttävää kategoriaa. Vessajuttuja. Inhottavia, mutta pakollisia (myös seksi on pakollista ihmislajin säilymisen kannalta, joskaan ei yksilön). Likainen osa ihmisyyttä. Ei mikään tabu, ei mitään saatanallista, mutta ei myöskään mitään ihanaa, mitä haluaa miettiä yhtään sen enempää kuin on tarpeellista. Pakollinen paha.

Enkä voi käsittää, kuinka näihin on mahdollista liittää mitään niitä hienoja tunteita, mitä ihminen kokee ihmisenä ja ihmisyytenä, millaisia tilanteita ja tunteita syntyy toisten ihmisten välille, millaisia suhteita, millaisia interaktioita. Ajatus seksuaalisesta vietistä toista ihmistä kohtaan kuulostaa yhtä kierolta, kuin hinku että joku tietty henkilö pyyhkisi takapuolen tai suorittaisi suolihuuhtelun.

Minä pidän puhtaudesta. Ylevästä, hienosta ihmisyydestä. Maailmankuvaani aseksuaalina ei kuulu vain seksin pitäminen ällöttävänä, vaan myös toiseksi ääripääksi näkemäni abstraktin puhtaan ihmisyyden ylimalkainen korostaminen.

Oikeastaan ymmärrän hyvin keskiaikaisia moraalikäsityksiä neitsytkultteineen ja seksuaalisuuden saastaisuustulkintoineen. Näen perää historiallisessa kristillisessä (ja todennäköisesti muidenkin uskontukuntien piirissä vallinneessa) ajattelussa, jossa maallinen ja taivaallinen on selkeästi erotettu toisistaan. Lihalliset nautinnot on mielestäni erinomaisen kuvaava termi. On erikseen lihalliset nautinnot: ruoka ja seksi, ruumiillisen ravinnon- ja lisääntymisentarpeen tyydyttäminen, joissa ei sinällään ole mitään väärää. Mutta erikseen, näiden yläpuolella, on pyhempää ja korkeampaa olemusta, joka ei ole sidoksissa ruumiillisten viettien kahleisiin. Vasta siellä todellinen ihmisyys pääsee täydellistymään.

Ja tämä tarkoittaa myös ihmissuhteita. Rakkautta, välittämistä, solidaarisuutta, yhteenkuuluvuutta, rakastamista, kaikkea hienoa ja kaunista. Pidän ihmisten välisistä upeista hetkistä, suhteista, tunnetiloista, kokemuksista. Kohtaamisesta. Olemisesta. Kaikista upeista kielellisistä kerrostumista, jotka vuorovaikutustilanteissa muodostuvat, kaikista hetkistä, joissa inhimilliset kielelliset todellisuudet yhteenkietoutuvat ja muodostavat jälleen uutta.

Ja ilman muuta ihminen on ihminen, kehollinen ja ennen kaikkea tilallinen olento. Kuten olen sanonut, vastustan yli kaiken puhetapaa, jossa virtuaalisen laitteen näpyttely tai ruudun tuijottaminen samaistetaan ihmisten kohtaamiseen. Ihmisten välillä, ihmisyydessä, inhimillisessä todellisuudessa syntyy kaikki se kaunis, upea ja ainutlaatuinen, mitä arvostan. Ihmiset ovat kokonaisia. Kauniita. Ja heidän välillään on jotakin joka on vielä enemmän kuin he yksittäin.

*

Entä rakkaus? Mikään ei kuvaa yhtä hyvin näkemystäni rakkaudesta ja aseksuaalisuudesta, kuin eräs internetistä, harrastelijakirjoittajien foorumilta, romaanin mittaisesta tarinasta (joka sittemmin on jo kadonnut) peräsin oleva kohta. Tarina kertoo tavattoman moniulotteisesta ystäväporukasta, jonka sisällä on niin seksuaalis-romanttisia suhteita ja jännitteitä kuin muutakin, kaikkien tunneskaalojen laidasta laitaan.

Tarinan lopussa yksi henkilö avautuu kahdelle muulle, kuinka rakastaa heitä kaikkia, rakastaa niin paljon, haluaa halata ja helliä (cuddle) heitä ja olla heidän kanssaan, rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Rakastaa, love -sanaa toistetaan erityisen paljon. I love you guys, I really love.

Myöhemmin kuulleet henkilöt keskustelevat keskenään ja miettivät, kuinka suhtautua tähän ystävänsä viestiin, jossa hän on tunnustanut olevansa aseksuaali.

Onko mitään parempaa, kauniimpaa ja ennen kaikkea oivaltavampaa tapaa tuoda esille aseksuaalinen suuntautuminen? Ei ”minä olen”, ei ”minä en”. Vaan sen ilmeneminen ylitsepursuavassa, solidaarisessa, rajoittamattomassa ja sääntelemättömässä rakkaudessa. Rakastan teitä kaikkia, rakastan enemmän kuin mitään muuta. Rakastan.

*

”Olen parempi kuin muut ihmiset, olen älykkäämpi, rationaalisempi ja ylempänä. Minä, aseksuaalina, en altistu lihallisille iloille ja eläimellisille vieteille, vaan arvoni ovat ylevämpiä, puhtaampia ja kauniimpia. Ihminen on eläin, nisäkäs, jolla on eläimen tarpeet. Syödä, juoda ja lisääntyä. Nälkä ja seksuaalinen vietti. Ruuansulatus ja verenkierto. Nesteen tarve, seksin himo. Mutta oikea, suurempi, hienompi, ylevämpi ihmisyys alkaa siitä, mihin eläimellisyys päättyy. Olemme enemmän kuin muut eläimet. Meillä on kieli, taide, kirjallisuus, filosofia. Tuhatvuotiset aateperinteet, palatsit, kirjoitukset. Tieteet, tekstit, tarinat. Oppikokonaisuudet, aatehistoriat. Kieli, taide, kirjallisuus, filosofia. Ja vielä. ystävyys, yhteiset inhimilliset todellisuudet, rakkaus, välittäminen, solidaarisuus. Näissä meidän on kylvettävä, näitä meidän on ihailtava ja näitä kohti suuntauduttava. Ja minä, ainakin yhden vietin turmelemattomana, olen lähempänä näitä ja parempi kuin muut.”

Myönnän, että edellinen liioiteltu tekstikappale edustaa kaikesta huolimatta jonkin verran alitajuista maailmankuvaani. En pääse eroon ajatuksesta, että aseksuaali on jotakin enemmän. En pääse eroon ajatuksesta, että inhimillisyyden kauneus on primitiivisyydestä poispäin pyrkimisessä. En pääse eroon lievästä ylenkatsonnastani lihallisia iloja kohtaan – yhtä lailla alkeellista ja eläimellistä on mielestäni ylenpalttinen hyvästä ruuasta ja juomasta intoileminen.

Samalla myönnän, että koko tämä maailmankuvani voi itsessään olla jossain määrin lapsellinen – voi kaikkiaan olla naiivi rakennelma erotella joitakin asioita ylemmäksi ja paremmaksi ihmisyydeksi ja joitakin alemmaksi. Minua vielä ”korkeammalla” oleva näkisi todennäköisesti vielä laajemmat kokonaisuudet eikä jumittuisi vanhanaikaiseen dualismiini. En tarkoita yltiöpäistä filosofista piehtarointia ruumiinfenomenologiassa, vaan jotakin, joka näkee sitäkin laajemmin ja kokonaisvaltaisemmin. Minulla on opittavaa, kuten kaikilla meistä.

Mutta nämä ovat, juuri nyt, ne ajatelmani, jotka väistämättä vallitsevat suhteessa omaan aseksuaalisuuteeni ja aseksuaalisuuteen laajemmin. Aseksuaaliin, ”superihmiseen jota vietit eivät ole orjuuttaneet.”

 

Tässä oli yksi kertomus siitä, mitä on olla aseksuaali. Näkemyksiä on yhtä monta kuin meitäkin, ja puhun ajoittaisesta me-muodosta huolimatta äänellä, joka on ainoastaan minun.

 

Kuvat: Wikimedia Commons

 

Advertisement

Lasten ennakkoluulot ja viattomuus. Sukupuolinormikategorioista

untamoJätä kommentti

”OOKSÄ TYTTÖ VAI POIKA??”

 

Pienen uteliaan lapsen mieli pyrkii hahmottamaan maailmaa niiden kategorioiden kautta, johon se on tottunut ja kasvanut. Lapset kysyvät sukupuoltani. He ovat hämmentyneitä. Eivät töykeitä tai ilkeitä, vain tavanomaiseen tapaansa uteliaita.

 

”Kerro nyt oikeesti, ooksä tyttö vai poika?”

”Tyttö?”

”Poika??”

”Kerro nyt!”

 

Ulkopuolisten henkilöiden kyselyt sukupuolestani ärsyttävät ja hermostuttavat, luovat epämukavia tilanteita. Suurin syy tälle on että en konkreettisesti osaa vastata.

Ilkeilyksi kutsumani on toki asia erikseen. Väittämät ja ilmaisut, joihin on sisäänrakennettuna syyllistäviä ja kärjistäviä olettamia, eivät ansaitsekaan muuta kuin paheksuntaa. Keski-iän ylittäneiden henkilöiden tuhahtava ”sinä et kyllä kuulu tänne” tai joidenkin nuorten nenänvartta pitkin lausuttu ”öö anteeks tää on kyllä [sukupuolen] pukuhuone” ovat harmillisen turhauttavaa arkea.

Neutraaliin kysymykseen tai sen kaltaiseen en vastaa koska en osaa. Varovaisesti aloitettu ”anteeksi mutta oletko sinä…” jää vaille suullista vastaustani, koska siihen ei ole mitä sanoa. Huomattavasti helpompaa on esimerkiksi riisua paita ja näyttää: minulla on tällaisia fyysisiä hormonitoiminnan aiheuttamia kehollisia ominaisuuksia. Koska sitähän kysyjä todennäköisesti kysyy, ainakin pukuhuoneessa ollessamme. Muualla olen hiljaa ja kiemurtelen, mielessäni toivoen että emme kysyjän kanssa enää koskaan kohtaa.

 

”Onks TOI tyttö vai poika?”

 

Joku tyyppi sanoi lasten olevan sietämättömiä, sillä ne ovat niin epäkohteliaita. Minua puolestaan vaivaa lähes liiallinen lasten ihannointi, lapset ovat aitoja ja viattomia, pyhiä ja puhtaita, kuormittavan aikuisten normi-maailman toistaiseksi saastuttamattomia. Lapsille osaan jopa hymyillä, sillä heissä on sellaista ihmisyyttä, jota juuri ne rakenteet, jotka tekevät omasta maailmastani sietämättömän, eivät estä.

 

”Sano nyt ooksä tyttö vai poika?”

 

Toki lasten normeilta-saastumattomuus on harha. Kohtaamani lapset, jotka viikosta toiseen tiedustelevat innokkaana sukupuoltani, eivät kuitenkaan saa minulta paheksuntaa. He varauksettomasti ja estottomasti pyrkivät jäsentämään ympärillään näkyviä asioita niihin kategorioihin, joita ovat omaksuneet. Minä olen anomalia, outo, särö heidän maailmassaan. En sovi heidän oppimaansa joukkoon, herätän siksi huomiota. Lasten uteliaisuus on pohjaton. Outouteni, sopimattomuuteni, friikkiyteni, se ei jätä heitä rauhaan.

Tähän kuitenkin loppuu viisas pohdintani. Minulla ei ole vastausta lasten kysymyksiin. En voi vastata että ”olen tyttö” tai ”olen poika”. Kumpikin olisi vääristelyä ja valehtelua. Suustani ei pääse sellaisia lauseita, vaikka olen joskus yrittänyt. En myöskään näe konkreettisissa tilanteissa mahdollisena aloittaa keskustelua aiheesta, että en ole oikein kumpikaan, ja kaikki ihmiset eivät ole. Aihehan on toki tavattoman kiinnostava, varsinkin lapsista, joille kaikki uusi on tavattoman kiinnostavaa. Minusta ei kuitenkaan ole siitä puhumaan, varsinkaan nopeissa, spontaaneissa ja vauhdikkaissa tilanteissa, joissa kyselyt tapahtuvat.

Jään sanattomaksi ja se on noloa ja tyhmää. En siedä lapsille piruilua, mutta sen kaltaista teen ollessani hiljaa ja myhäillessäni heidän pommittaessa minua kysymystulvallani.

Lapset, osaisinpa vastata teille. Ette ole väärässä vaan ymmärrän teitä, minäkin pyrin kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa käsittämään ja jäsentämään ympäröivää maailmaa luomieni kategorioiden lävitse.

Lapset, anteeksi.

Pride-viikon kunniaksi: Sukupuolena rajoitinjärjestelmä

untamoJätä kommentti

Tämä on hyvä julkaista Pride-viikon päätteeksi. Tämä on mahdollisimman rehellinen, juurtajaksainen selitys sukupuoli-identiteetistä ja sukupuolikokemuksesta. En kuulu sukupuolikäsityksen binääriseen valtavirtaan, vaan jonnekin muualle, outoon paikkaan, teille tietymättömille.

icons8-lgbt-flag-48

Kilpaileminen on hienoa. Erityisen hienoa se on silloin kun se on reilua ja oikeudenmukaista, ja erityisen reilua ja oikeudenmukaista se on silloin kun säännöt on luotu yksilöiden väliset synnynnäiset erot huomioiviksi.

Urheilu on järjetön konsepti ja sellaisenaan mahtava. Se on vain ja ainoastaan leikkiä, sellaisten fyysisten asioiden tekemistä kilvan, missä ei sinällään ole mitään järkeä, mutta jotka siitä huolimatta ovat merkityksellisen asemassa.

Ihmiset vain kehittävät itseään. Joku rakentaa taloa, toinen maalausta, toinen optimaalisesti tietyssä toiminnossa suoriutuvaa yksilöä. Usein etupäässä fyysisessä, johonkin primitiiviseen kykyyn perustuvassa. Nopeus. Kestävyys. Voima. Ja kaikki niiden jalostaminen yhä hienompiin ja hienompiin yksityiskohtiin. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Kun asetun lähtöviivalle, olen ylpeä ja tyytyväinen siitä, että en kilpaile kaikkien yksilöiden välisestä absoluuttisesta paremmuudesta. Sen sijaan kilpailen muiden, samalla tavalla lähtökohtaisesti fyysisesti rajoittuneiden kanssa. Sen ansiosta kilpailumme on reilua. Sen ansiosta se on mielekästä. Se parantaa kokemustani ja minäkuvaani urheilijana ja edistää psyykkistä hyvinvointiani.

Millä tavalla kilpailusarjani on rajoittuneiden sarja? No, meidän fysiologiaamme sanelee tietynlainen hormonitoiminta. Olemme vähemmän lihaksikkaita. Meillä on veressämme hyvin paljon vähemmän testosteronia ja siten pienemmät voimantuotto-ominaisuudet. Kehomme on pienempi ja heikompi, maksimaalinen hapenottokykymme alhaisempi. Nopeutemme on alhaisempi. Tämä kaikki on synnynnäisesti osa kehojamme ja läsnä kaikessa fyysisessä tekemisessämme.

Sarjaamme kutsutaan yleisesti nimellä ”naisten sarja”. Eivätkä erilaistuneiden hormonitoimintojen muokkaamat kehot ole ainoa keino jaotella kilpailusarjoja eri tasoisiin. Aikaisemmin kilpailin niiden joukossa, joiden elimistö ei ollut vielä kehittynyt riittäviin mittoihinsa. Kilpailin nuorten sarjassa. Omat sarjansa on myös heille joiden elimistö on iän myötä alkanut haurastua ja esimerkiksi voimantuotto-ominaisuudet heiketä. Ja useissa lajeissa kilpailijat jaotellaan hyvinkin tarkasti kilpailemaan vain sellaisten kanssa, joilla on yhtäläinen kehon massa. Lisäksi on sarjansa ja kokonaan omat kilpailunsa heille, joiden kehossa on synnynnäisiä ja syntyneitä vammoja, kuten puuttuvia raajoja tai kävelykyvyttömyyttä aiheuttavia sairauksia.

icons8-lgbt-flag-48

Hetkinen, mikä onkaan pointtini? Rinnastaa naiset vammaisiin? Pilkata vammoja ja vammaisuutta? Pilkata urheilujärjestelmää? No ei ainakaan se, vastahan kehuin sitä tasapuolisuudesta ja mielekkäiden kilpailuolosuhteiden luomisesta.

Itse asiassa minä tässä vain spekuloin ja analysoin omaa sukupuoli-identiteettiäni. Yhteiskunnassa puhutaan yleisesti miehistä ja naisista, ne ovat valtavia sosiaalisia konstruktioita jotka muokkaavat läpikotaisin olemista ja identiteettiä. On jaottelua ja järjestelyä, kategorisointia ja tyypittelyä. Ja ennen kaikkea identifiaatiota (se ei ollut oikea sana, anteeksi). Niitä, jotka ovat naisia. Naiset. Naisten vaatteet. Naisten tilat. Miehiä. Miesten vaatteet. Miesten tilat. Naiset. Miehet.

Tämä kaikki on minulle totaalisen hämmentävää ja outoa, enkä ole milloinkaan kyennyt ymmärtämään sitä. Siksi en voi sanoa että olen nainen. En minä ole nainen. Jos joku kysyy, mikä olen, en tiedä. En osaa määritellä itseäni näihin sosiaalisiin konstruktioihin. En minä osaa. Tämä on kaikki kummallista. Olen ”hän”, mutta englanniksi en osaisi puhua itsestäni kolmannessa persoonassa. En näytäkään keneltäkään. En voi olla ”nainen, joka on sellainen nainen kuin haluaa”, koska koko sana on niin latautunut. Asia vain ahdistaa. Ymmärtämättömyys ahdistaa.

Minulle koko ”naiseus” ja ”naisena oleminen” on tismalleen yhtä asiaa: fysiologisia ominaisuuksia kehossani. Ominaisuuksia, jotka säätelevät vain ja ainoastaan sen, missä sarjassa minun on mielekästä kilpailla kun mitellään fyysisiin kykyihin perustuvissa tehtävissä.

icons8-lgbt-flag-48

Tämä on se minun oma näkökulmani kaikenlaiseen sukupuolikeskusteluun. Kyselyissä raksin aina vaihtoehdon ”muu”. Jos kohtaa ei ole, piirrän sen. Paitsi kun kysytään kilpasarjaa. Sillä silloin ei kysytä sukupuolta, kysytään mitä fyysisiä rajoitteita kehossasi on.

 

Käsitteistä kamalin: asiakas, edelleen

untamoJätä kommentti

Minä en ole asiakas, vieläkään.

Ihmisen kategorisointi ”asiakkaaksi” on alentamista ja tyhmentämistä. Asiakkaaksi määriteltäessä ihminen asetetaan typistettyyn ja tyhmennettyyn rooliin.

Toki se oli provosoiva kärjistys. Mutta olen spekuloinut asiaa laajalti ja ymmärtänyt että eräällä tavalla näin on. Asiaa voidaan lähestyä esimerkiksi asiakaspalvelijan käsitteen näkökulmasta. Asiakaspalvelija on aina ystävällinen. Hymyilee, tervehtii ja niin edelleen. On erittäin voimakkaassa roolissa. On, koska se nimenomaisesti kuuluu hänen tehtäväänsä.

Asiakaskohtaamistilanteessa itse asiakas voi olla millainen vain. Ystävällinen, röyhkeä, typerä, viisas, osaava, osaamaton. Kaikesta huolimatta häntä kohdellaan samanlaisessa roolissa, samanlaisesta roolista käsin. Pahimmillaan/parhaimmillaan tämä voi johtaa naurettaviin tilanteisiin: on hymyiltävä jo ylläpidettävä erikoista vuorovaikutussuhdetta vaikka toinen karjuisi päin naamaa.

Ilman muuta tämä on loistava asia.

Asiakaspalvelu on standardoitua vuorovaikutusta, ja siten turvallista. Kaikkia kohdellaan samanlaisen muotin läpi. Olisi kammottavaa mennä mihin tahansa toimipisteeseen jossa kohdattava henkilö työvuorossaan olisi oma aito itsensä, silloin tuskin saataisiin mitään asioita hoidettua.

Jos minut jossain tilanteessa, jossa haluan olla jotain, kun kyse on identiteetistäni, kun kyse on identiteetistäni, voivat termit tulla vastaan.

***

Asiakkaan käsitteen voi toki määritellä monin tavoin, ja laajimmillaan asiakkaana voi käsittää ketä tahansa jonkin palvelun käyttäjää. Tämä tietysti vaatii palvelun käsitteen määrittelemistä. Jos ostan tavaroita kaupasta, olen kaupan asiakas. Poliisi huolehtii turvallisuudesta, olenko poliisin asiakas? Olenko kadun päällystäneen asfalttifirman asiakas? Olenko lääkärin asiakas, entä hoitajan, entä terveysaseman siivoojan? Ovatko seitsenvuotiaat oppilaat opettajansa asiakkaita? Kun menen vetämään vartiokokousta, ovatko vartiolaiset asiakkaitani? Entä kesäleirillä, kun jaan ruokaa, ovatko leiriläiset asiakkaitani? Jos autan isoäitiäni siivoamisessa, onko hän auttamispalveluni asiakas? Ovatko lapset äitipalvelun rakkaudella kasvatettuja asiakkaita? Olenko kirjailijan asiakas kun luen hänen kirjojaan? Olenko musiikin tai taideteosten kuuntelijana ja katselijana asiakas? Entä television katsojana? Elokuvan? Kuka on kenenkin asiakas foorumilla, jossa kaikki kirjoittavat, lukevat ja kommentoivat toistensa kirjoituksia?

Viimeistään lapsista äitinsä asiakkaina puhuttaessa jokin särähtää korvaan ja pahasti. Sana on omiaan myös typistämään esimerkiksi partiotoiminnan monipuolisuutta ja antaa väistämättä väärän kuvan siitä. Vaikka kaikki kriteerit täyttyisivät, sana vain kuulostaa väärältä. Miksi? Mitä vikaa siinä on? Se, että asiakas on maksava henkilö, ei riitä kriteeriksi. Verotoimistoilla ja virastoillakin on asiakkaansa.

Asiakas on jonkin sellaisen toiminnan kohde, jonka syy on perustavanlaatuisesti tekijän omien motiivien ja preferenssien ulkopuolella. Jonka syy ei palaudu reaaliseen henkilöön vaan jonkinlaiseen yhteiskunnalliseen abstraktioon: normiin tai instituutioon.

***

Tiesittekö muuten että ”asiakas on aina oikeassa”. Lauseeseen kiteytyy koko markkinatalouslogiikan perimmäinen käsittämättömyys. En vastusta tai kannata tiettyjä talousjärjestelmiä, minulla ei ole kompetenssia arvioida niitä keskenään tai esittää valistuneita näkemyksiä. Mutta, absurdi. Markkinatalouslogiikka on totaalisen absurdi.

Käsitteistä kamalin: asiakas

untamoJätä kommentti

Minä en ole asiakas

Perustavanlaatuinen ristiriita. Vaikka kuinka puhutaan palvelubisneksestä ja kokemusten luomisesta, tuotteistamisesta ja elämyksistä, kokonaisvaltaisuudesta, niin ei. Sanon teesini nyt, sanon sen suoraan ja tiedän olevani jumiutunut siihen juuriani myöten.

Kokemusta ei voi milloinkaan ostaa eikä myydä.

Mitä tämä tarkoittaa? Mikä määritellään kokemukseksi, ja miksi minä näin sanon?

Tämä on vaikea ja pitkällinen asia. Minulla on suuri ristiriita ja lähestymisongelma koko asiakas-sanan kanssa. Termi on paljon käytetty, niin suuria ja monenlaisia ennakkoasetelmia sisältävä, että niiden puimiseen ei riitä yksi kirjoitus. Olen lukenut satoja sivuja asiakaskokemuksesta ja -markknoinnista ja -suhteesta, kaikesta mielenkiintoisesta, ollakseni vain entistä hämmentyneempi.

Aloitetaan.

Minä olen vapaa. Vapaus, individualismi, itsenäisyys, ne ovat syvälle identiteettiini juurtuneita perustavanlaatuisia arvojani. Tai, asian voi muotoilla myös toisin päin, identiteettini on sitä että olen vapaa, sen oleminen on itsessään sitä että se on riippumaton. Ja se mikä on riippumatonta, nimenomaan abstraktit ideat, utopiat ja mielikuvat. En puhu rahoista ja resursseista, en suhteista enkä politiikasta, vaan abstrakteista mielikuvista, tunnekokemuksista jossain tuolla aivojen syövereissä.

Minä olen vapaa ja olen siksi juuri sitä mitä minä haluan, paino sanalla olen. Ei olemistani voi määrittää eikä ohjata, ei identiteettiäni myydä minulle kukaan koko maailmassa millään summalla.

Mikä vuoksi koen niin tavattoman vastenmieliseksi konseptin siitä että olen ”asiakas”? Siinä roolissa, siinä termissä, on jotain mätää. Jotain väärää, jotain jota vierastan, jotain joita väsyttävyyteen asti kartan. Asiakkuus on asia jonka kautta en milloinkaan halua määritellä itseäni, se on pois-se-minusta, se on negatiivista. Mutta minkä vuoksi?

Olen aina ulkopuolinen, jonkinlaisen näkymättömän tossun alla ja tikun kärjessä, kun olen tilassa asiakkaana. Olen tuotannon kohde, olen jotain jota joku käyttää. Asiakas on keskiössä, sanovat uusimpien liike-elämän oppikirjojen diagrammit, ja näyttävät kaavioita joista käy ilmi asiakkaan olevan tärkein asia yritykselle, se jonka ympärillä kirjaimellisesti kaikki pyörii. Ja siihen panostetaan, voi kuinka siihen panostetaankaan. Luodaan merkitysjärjestelmiä ja uusia termejä, pohdintakuvioita ja ajattelumalleja, perustelukaavioita ja listauksia.

Milloin itse olen asiakas? Selkeä tilanne on, kun ylpeänä vinguttelen oranssia plussakorttiani ruokakaupan kassalla ja vastaanotan viikottain hyvää kevättä-syksyä-loppiaista-tiistaita-mitävain toivottelevia asiakaskirjeitä sähköpostiini. Saan mainoksia jotka on koristeltu näteillä fonteilla, saan plussa-asiakkaan omia henkilökohtaisia etuja. Seuraan sosiaalista mediaa jonne yritys postaa kauniilla kuvilla varustettuja reseptejä yltiöpositiivisine saatesanoineen. Käytän sovellusta, johon vähän väliä pilkahtelee tuotteita, etu juuri sinulle.

Minkä vuoksi? Miksi suostun tähän nöyryytykseen? Syy on naurettavan simppeli. Minun täytyy ostaa elintarvikkeita. Koska ne ovat elintarvikkeita. Sattuneista syistä minun on syötävä pysyäkseni hengissä, ja tahdon ruokani halvalla ja helposti. En ole luulevinani jonkun yrityksen tai tahon tai kenen vain jotenkin välittäväni minusta tai tahtovansa toivottaa juuri minulle piristykseksi hyvää jotainjuhlaa, en oleta kenenkään tarjoavan minulle etuja ollakseen hyvä. He markkinoivat. He tekevät bisnestä. R a h a a. Eikä siinä ole mitään hävettävää. En kaipaa vässyköitä puolustelemaan että aitoja asiakaskohtaamisia ja henkilökohtaista arvoa ja tunteita ja kokemuksia jne. Teette rahaa, minä saan ruokaa. Synergiaetu, mitä hävettävää siinä on?

Mutta yksi asia on selvä. Minä en ole plussa-asiakas. Tai, kyllähän minä olen plussa-asiakas, jota oikein tuttavallisesti etunimellä puhutellaan plussa-asiakkaan kuukausittaisissa asiakaskirjeissä ja jolle tarjotaan plussa-asiakkaan omia asiakasetuja, mutta.

Minä en määrittele identiteettiäni sen kautta että olen plussa-asiakas. Olen urheilija, ja olen suomalainen, olen partiolainen ja niin edelleen. Mutta minä en ole plussa-asiakas. Se ei ole minkäänlainen osa kokemustani. Se ei ole mitään mikä tulee milloinkaan vastaukseksi kun kysytään. Se on yhtä tärkeä osa identiteettiäni kuin pepun pyyhkiminen vessassa käynnin jälkeen. Plussa-asiakkuus ei ole kokemus eikä tunnetila.

Ja tässä tullaan siihen erääseen perustavanlaatuiseen ristiriitaan. Käsilläni olevat kirjat suorastaan tuuttaavat sitä kuinka yritysten on luotava arvoa ja kokemuksia, tunteita ja sen sellaista. Luetellaan kokemuksen elementtejä: aito, tunteita herättävä, henkilökohtainen, arvokas.

Mitä muuten oletan kun näen sen k-ryhmän asiakaskirjeen? Kauniita fontteja, yltiöpositiivisuutta, ammattimaisia valokuvia tuotteista ja ruuista. Kauppaan hymyilevä naama ja etunimi toivotuksineen. Muutama herkullinen resepti. Oletanko sen olevan minulle tehty? Minua varten? Minun tunteisiini? Näen kyllä sieluni silmin mainostoimistot ja tsiljoonat muut, jotka tietokoneidensa ääressä tuottavat elannokseen sisältöä konsernin markkinointimateriaaliksi. Se on työtä. Siinä he istuvat. He ovat töissä. Siinä väännetään materiaalia kuin roskakuski rattiaan, ja päivän päätteeksi mennään kotiin. Pois töistä. Nyt se työ loppui. Nyt ei enää mietitä työasioita.

Ja paljon henkilöitä tarvitaan, on sisällöntuottajat, kirjoittajat, valokuvaajat, kuvanmuokkaajat, liuta ties mitä tietokoneguruja, rahaa, taloutta, matematiikkaa, bisnestä. Onko tämä väärin? Ei. Olettaako joku että tunteita tai kokemuksia valmistetaan näin?

Niin kauan kuin roolini on asiakas, en ole itsenäinen olento vaan jonkun toisen tahon harjoittaman elinkeinoelämän väline.

Ja tämä on vasta pohdinnan alkua. Asiakkaaksi määritelty ihminen asetetaan myös eräänlaiseen tyhmennettyyn rooliin. Näin kärkkäästi ja kärjistetysti tulen seuraavassa tekstissäni väittämään.

Vaikea maailma ei osaa lukea

untamo1 kommentti

Melkein kaikki ihmiset ovat idiootteja.

Ala-asteella en ajatellut näin vielä yhtä voimakkaasti. Ajattelin että olen muita fiksumpi koska osaan lukea ja kirjoittaa, vieläpä lukea ja kirjoittaa hyvin. Kun yksikään luokkatoveri ei pysty samaan, se johtuu enimmäkseen siitä että he ovat vielä niin nuoria. Kyllä eromme tasoittuvat kasvaessamme. Niinhän? Niinköhän?

Toisaalta elän jonkinlaisessa kuplassa älykkyyteni ja tietyissä konteksteissa ympärilläni olevien ihmisten kanssa, ja silmäni ovat päässeet sumentumaan todellisuudelta. Toisaalta mitään yhtä todellisuutta ei tietenkään ole olemassa, mutta sen kannan tuominen esille joka ikisen tilanteen kaikenkumoavana vasta-argumenttina pysäyttää pohdinnan alkutekijöihinsä.

Keitä ”ympäröimäni ihmiset” siis ovat? Ehkä perhe. Muutama internet-yhteisö. Jokunen harrastus. Ja ne sadat joiden kanssa olen joka päivä tekemisissä kun luen, kun luen joka ikinen päivä, kun luen kirjoja, lehtiä, tietokirjoja, kaunokirjoja, hyviä kirjoja, huonoja kirjoja, artikkeleita, juttuja, tekstejä, koosteita. Luen, joka päivä luen ja ahmin varsinkin painettua tekstiä kaikkialta.

Mitä tapahtuu kun menen uuteen kouluun? Millaisia ovat niin sanotut tavalliset ihmiset? Eivät enää lapset, vaan täysi-ikäiset, normaalin näköiset ja oloiset kansalaiset? Millaisia ovat ihmiset tuolla ”ulkona”?

Pöyristyttäviä idiootteja? En kykene ymmärtämään suurimman osan ajattelua kun esimerkiksi luen sitä räpellystä minkä pitäisi olla koulutehtäväksi tehty kirjoitus. Mitä ihmettä? Ja sama ihminen käyttäytyy normaalisti, puhuu järjellisiä lauseita, osallistuu ja ymmärtää, mutta ei osaa kirjoittaa. Ja asioista ollaan avoimia. Puolustellaan. Hyväksytään. Tämä ei vain ole minun juttuni, hehheh, ja mennään seuraavaan asiaan.

Eivätkä ihmiset osaa lukea. Eivät osaa lukea ja pystyvät elämään tässä yhteiskunnassa? Hävettää. Nolottaa. Heidän puolestaan. Ja kun katson heitä livenä hämmentää vain entistä enemmän. Mikä on tuo olento? Mitä ovat nuo kaikki olennot tuolla kaduilla ja turuilla ja toreilla ja liikkeessä ja liikenteessä?

Niin ovat melkein kaikki idiootteja, niin saa nykyään opiskella vaikka missä vaikkei osaa mitään. Ja on todella se akateemisesti koulutettujen oma kupla, korkean asteen korkeakoulututkinto mikä vaatii paljon älyllistä kirjoittamista, ja siellä kuplassa voi hyllyä, aijaijai.

Tässä kohtaa kuuluisi ilmoittaa painavansa jarrua ja todeta valistuneesti että t i e t e n k ä ä n kirjoitus- ja lukutaito eivät kerro kaikkea ihmisen älyykyydestä tai osaamisesta tai mukavuudesta tai pätevyydestä jne. yms. Että joka ei osaa jotain on hyvä jossain muussa, ja älykäskin voi olla inha idiootti eivätkä asiat korreloi keskenään jne. yms. Että vaikka esimerkiksi koulutoveri ei osaa kirjoittaa voi hänen tekemistään jossain ihan muussa asiassa ihastella.

Tottakai näin on ja sitä en siksi enempää jauha. Kerron kuitenkin rehellisesti, että en voi mitään päässäni vahvasti olevalla koko yllä kuvatun kaltaiselle mustavalkoiselle ajattelulle. Tietenkään en ajattele että kaikki kirjoitustaidottomat ja lukutaidottomat ovat idiootteja, se on vahva ja lopulta melko sisällötön haukkumasana.

Mutta kuitenkin ovat.

Ovat jotain muuta. En osaa olla vuorovaikutuksessa heidän kanssaan. En ymmärrä. Tuntematon pelottaa aina, klassiseksi käynyt määritelmä. ”Idiootti” on ikävä ja latautunut haukkumasana, ja lopulta sen käyttäminen kaikkea vierasta ja tuntematonta kohtaan kertoo eniten käyttäjästä itsestään.

Mikä tämä blogi on?

untamoJätä kommentti

Perustin blogin koska minulla on niin paljon ajatuksia ja kirjoituksia, joiden sijainti on toistaiseksi ollut ahdistavan päämärätön. Tämä jäsentää tekstejäni ja lisäksi myönnän haluavani ikään kuin tulla esiin, tulla julkisuuteen, julistaa asioitani kaikelle kansalle. Haluan tuoda ääntäni kuuluviin, näin minä ajattelen, tätä minä sanon minä AS-henkilö, tällainen olen

Haluan olla blogi jossa kirjoitan, pohdin ja analysoin sitä kaikkea käsittämätöntä mistä jokapäiväinen elämä koostuu. Olen outo, olen autismikirjolla, ja sen vuoksi tiedostan ajattelevani monista asioista, tylsällä termillä ”oudosti”. Analysoisin monisanaisesti ja kirjavailmauksellisesti sitä kuinka maailma on mätä ja kaikki on vinksallaan ja avaisin samalla normeista poikkeavia tapoja ajatella. Parhaimmillaan herättäisin keskustelua, saisin jopa kommentteja, herättäisin jopa vastustusta. Olisin rohkea, älykäs, suuri, edelläkävijä, oikea ravistelija. Tai sitten vain itsekseni horiseva tavanomainen tylsimiys.

Lisäksi tahdon listata asioita, tuoda julki listoja joita olen tehnyt, parhaimmillaan jopa suositella. Pakonomainen järjestelmällisyyteen pyrkiminen kuuluu piirteisiini, joten miksi ei ottaa ja irroitella kunnolla? Suomen kauneimmat paikat nimien fonetiikan kannalta? Huonoimmat internetsivu-uudistukset? Järvet?

Tiedostan että olen surkea aloittelija useissa tietotekniikkaan liittyvissä asioissa, kuten webbisivujen rakentamis-ohjelmointi-tms-jne-jutuissa. Tietoa on niin paljon etten osaa jäsentää sitä, sattuman kautta onneksi tiedän (luulen tietäväni) mikä on tämä wordpressi ja miten sitä yksinkertaisimmillaan käytetään. Haluaisin esteettisesti miellyttävämmän sivuston, haluaisin oman sivuston .orgissa, mutta en osaa perehtyä nettisivujenhostaamistmsjnejuttuihin. Enkä edes siihen mitä saisin jos maksaisin tällä .com puolella jotain premiumversioita.

Joka tapauksessa tässä tämä on ja pian kirjoitan lisää. Olen taitava kirjoittaja. Verbaalisesti lahjakas. Oikea runoilija.