Tällä kertaa suosittelen vain yhtä kirjaa. Se on niin merkittävä, että ansaitsee oman artikkelinsa, ansaitsee pidemmän perehtymisensä ja ennen kaikkia ansaitsisi tulla aivan jokaisen lukemaksi.

Aikaisemmat kirjasuositukseni voit lukea täältä: Suosittelen kirjoja; Suosittelen kirjoja 2

Finanssikirous. Miten kansainväliset rahoitusmarkkinat tekevät meistä kaikista köyhempiä

Kirjoittaja: Nicholas Shaxson
Suomentaja: Mari Janatuinen ja Laura Kalmukoski
Julkaistu: 2019
Julkaisija: Into
Kategoria: Perusteellinen, journalismityyppinen tietokirja

”Tarvitsemme uuden kansalaisliikkeen kaatamaan korruptoituneen status quon. Taloutemme romahti jo kerran, kun pankit kasvoivat niin suuriksi, ettei niiden voinut antaa kaatua. Miten kilpailulainsäätäjämme ovat voineet antaa näiden pankkien kasvaa vielä suuremmiksi kriisin jälkeen? Miksei neljää suurta tilintarkastusfirmaa ole hajotettu niin, että päästäisiin eroon eturistiriidoista? Miksei teknologiamonopoleja kuten Amazonia, Googlea ja Facebookia säännellä tehokkaasti? Miksi niiden annetaan viedä mainostulot media-alan yhtiöiltä ja muilta, jotka tuottavat ahkerasti niille tärkeää sisältöä ja sitten kanavoida voitot veroparatiiseihin? Miksi sallitaan ”välittäjämonopolit”, joissa vaikutusvaltaiset toimijat asettuvat maailmanlaajuisten toimitusketjujen tärkeisiin pullonkauloihin ja louhivat vaurautta kaikilta verkoston toimijoilta, kuten Veblenin kärpäsiä syövät rupikonnat? Muutoksen aikaansaaminen on tässäkin asiassa vaikeaa – mutta ilman järjestäytynyttä vastaliikettä se on mahdotonta.”

Finanssikirous on juuri sellainen kirja, joka kaikkien tulisi globaalin yhteiskuntamme ymmärtämiseksi lukea. Tunnettu brittiläinen taloustoimittaja Nicholas Shaxson avaa lähes neljänsadan sivun verran erittäin yksityiskohtaisesti läpimädän maailmamme perusrakenteita. Jo aikaisemmin Shaxson on kirjottanut veroparatiiseista (Aarresaaret on lukulistalla seuraavaksi), mutta Finanssikirouksessa tarkastelunäkökulma on laajempi. Kun katsomme koko globaalia finanssijärjestelmää, on se kehyksenä myös verokeinottelulle. Eivätkä veroparatiisit tai muutkaan yksittäiset tekijät ole sinällään ykkösvihollinen, vaan mätä järjestelmä on paljon laajempi. Paljon, paljon, paljon laajempi.

Shaxsonin teos on – niin kulunut kuin kielikuva onkin – kuin pitkä ja perusteellinen tutkimusmatka. Kerros kerrokselta, luku luvulta se etenee syvemmälle. Liikkeelle lähdetään lähihistoriasta, aatteista ja ajattelijoista, ja luku toisensa jälkeen edetään yhä syvemmälle finanssijärjestelmämme kurimukseen. Läpi käydään niin uusliberalismin hengen viriäminen 70-luvulta alkaen, epäonnistuva antitrusti-lainsäädäntö, Lontoo City kaikessa kauheudessaan, omaisuudensuojelubisnes, veroparatiisit, pääomasijoittaminen kuin epäonnistunut kolmannen tien politiikkakin. Kerronta on rikasta ja journalisminkaltaista, teos on kuin yksi pitkä reportaasi. Lähes jokainen luku päättyy seuraavan ennakointiin. Juuri kun lukija on pöyristyneenä tankannut sivukaupalla luvullisen kerrontaa karmivasta epäkohdasta, lupailee Shaxson että jotakin vielä pahempaa on tulossa. Ja uusi luku alkaa entistä häiriintyneemmän systeemin kuvauksella, joka heittää yhä uusia kierroksia ja murentaa lukija-paran jo murentuneen uskon yhteiskuntaamme entistäkin perusteellisemmin.

Tärkeintä kirjassa on sen rooli sen osoittajana, missä todelliset viholliset ovat. Vihollisella viittaan ensinnäkin esimerkiksi konkreettisen ilmasto- ja biodiversiteettikriisimme aiheuttajiin. Toisaalta viitaan abstraktimmin vihollisuutta nimeävään yhteiskuntakritiikkiin, ja lukemattomiin erilaisin tahoihin, jotka kamppailevat jotakin epäkohtaa vastaan.

Tähän teos antaa erinomaisesti perspektiiviä. Olo on suorastaan huijattu – usein aivan konkreettisesti huijattu. Tuhannet ja miljoonat edistyksellisenä itseään pitävät kamppailevat kulttuurisotamaisesti väärinä pitämiään aatteita vastaan, samalla kun suuret megakorporaatiot ja finanssimaailman jätit kirjaimellisesti ohjaavat toimintaa. Vasemmisto, jonka aikoinaan tuli ajaa radikaaliakin yhteiskunnallista tasa-arvoa, ihmisoikeuksia ja vapautta, on epäonnistujista suurimpia. Mainio esimerkki tästä on niin kutsuttu kolmannen tien politiikka (Luku 5). Kuten Shaxson kirjoittaa

”Kolmas tie oli kuitenkin alun perinkin offshore-malli, resepti, jolla maat tekevät itsessään käytännössä veroparatiiseja pärjätäkseen rajuilla, globalisoituneilla vesillä. Tätä mallia ajoi puolestaan kilpailukykyagenda, ajatus tai ideologia, jonka mukaan maiden on oltava ”avoimia yritystoiminnalle”, houkuteltava jatkuvasti kannustimilla suuria monikansallisia yrityksiä ja pankkeja ja juuretonta globaalia rahaa -veroleikkauksia, rahoitusalan sääntelyn purkamista, rikoksien katsomista läpi sormien.”

Shaxson keskittyy Britanniaan jossa muutokset ovat olleet mahdollisesti rajuimpia, mutta sama vasemmiston ja vasemmistolaisina itseään pitävien kriisi on havaittavissa kaikkialla, myös Suomessa. Vasemmistosta on tullut lillukanvarsiin keskittyvä ”ideologinen vasemmisto” joka tanssii onnellisesti globaalin pääoman pillin mukaan. Kilpailukyvyn käsite, jota Shaxson nimittää suoraan ”jallittamisen välineeksi” on iskostunut meilläkin syvälle täysin kyseenalaistamattomaan politiikan ytimeen. Se halkaisee meilläkin poliittista kenttää vasemmistosta oikeistopopulisteihin, eikä sen edessä nähdä vaihtoehtoja.

”Kansallinen kilpailukyky tarkoittaa kilpailukykyagendassa sitä, että vaurautta puristetaan talouden köyhemmistä, pienemmistä, vähemmän liikkuvista elementeistä ja se ojennetaan suuremmille, liikkuvammille globaaleille toimijoille, niin että ne voivat kilpailla maailmannäyttämöllä. Se on myös kone, joka tuottaa rikollisuutta ja väärinkäyttöä.”

Koko politiikan kehys on ennalta saneltu ja vaihtoehdoton – ja mikä pahinta – se vaikuttaa kelpaavan ihmisille erinomaisesti, onhan heidät usutettu luulemaan, että todelliset ongelmat ovat jossakin muualla. Että todelliset ongelmat olisivat esimerkiksi rasismi ja seksismi nimenomaan yksilön psyykeeseen iskostettuina perusominaisuuksina, joista on pyrittävä eroon tiedostamalla etuoikeuksiaan ja varomalla väärien sanojen käyttämistä. Että esimerkiksi vasemmistolaishenkisten merkittävin yhteiskunnallinen taistelu olisi valkoisuusnormien purkamista taiteessa, transfobisen kielen osoittamista puheissa ja mainoskuvien representaation tarkkailua. Että julistamalla itsensä ties miksi -istiksi milloinkin, olisi suuri yhteiskunnallinen taistelija. Ehkä osuvimpia tähän liittyviä kohtia koko teoksessa on kuvaus Hillary Clintonin vaalikampanjapuheesta vuodelta 2016. Clinton on tietenkin kaikkea muuta kuin feministinen ikoni, mutta hänen puheensa edustaa laajemmin koko sitä poliittista keskustelun kenttää, joka pitkälti heidän piiriinsä on omaksuttu

””Jos me pilkkoisimme isot pankit huomenna osiin”, hän huusi, ”lopettaisiko se rasismin?”

”Ei!” yleisö vastasi.

”Lopettaisiko se seksismin?”

”Ei!”

Ja näin hän jatkoi, innosti yleisöä isoa pankkeja puoltavalla viestillä, joka oli puettu joksikin ihan muuksi”

Teoksen lukemisen jälkeen ei ole epäselvyyttä, mistä kaikki paha johtuu. Globaali finanssijärjestelmä, jonka ytimenä on Lontoon Cityn kaltaiset paikat, on röyhkeydessään ja häikäilemättömyydessään kaikkialle lonkeronsa ulottava kurimus. Maiden hallitukset ovat sen otteessa, mitä esimerkiksi kyseenalaistamaton kilpailukyky-ajattelu korostaa. Pelkästään esimerkiksi varainhoitoala syö paitsi miljardisummia, myös valtavasti ”henkistä pääomaa”, sukupolviemme lahjakkaimpia ihmisiä, jotka esimerkiksi ilmastoa pelastavan teknologian kehittämisen sijaan käyttävät kaiken energiansa sen pohtimiseen, miten suurten omistajien varat saadaan piilotettua verotukselta ja muulta ikävältä mahdollisimman hyvin. On kokonaisia valtioita, kuten veroparatiisina tunnettu Cookinsaaret, joiden lainsäädäntö on käytännössä suurkorporaatioiden kirjoittamaa. Nämä korporaatiot – tämä finanssijärjestelmä, on kolonisoinut aivan koko maapallon, jota se käyttää temmellyskenttänään vapaasti ja häikäilemättömästi. Paitsi jo mainittu esimerkki ilmastokriisistä ja luonnon riistämisestä, riistäminen ulottuu myös yksilön arjelle vielä läheisempiin kohteisiin. Luvussa 9 Shaxson kertoo koskettavaa tarinaa brittiläisistä kotihoitajista, joilla ei ole riittävästi aikaa eikä resursseja hoitaa asiakkaitaan. Yrityksen, jossa he työskentelevät, omistaa yli seitsenkerroksinen yritystorni erilaisia Capital Partnersseja tytär- ja emoyhtiöineen. Häikäilemätön pääomasijoittaminen, joka kasvattaa kansallista kilpailukykyä ja varallisuutta, saa yksilöiden tasolla aikaan vain sairautta ja kärsimystä. Tarinallinen esimerkki tulee lähelle ja koskettaa lukijaa, mutta on vain haiseva hippunen, kompostikikkare, koko suuresta mädästä systeemistä.

Kaiken keskellä on surullista ymmärtää, kuinka pihalla monet yhteiskuntakriittisenä itseään pitävät ovat. Tiedostavien henkilöiden pahin uhka yhteiskunnallemme on olevinaan esimerkiksi satunnaishenkilöiden pienpuoluepelleilyt. Ikään kuin fasismilla flirttaileva maalaisjeppe olisi pahempi uhka kuin ympäristömme tuhoavan suurpääoman kanssa flirttaileva vallassa oleva hallitus. Toisaalta, myös toisenlaisen ”syvän pään” yhteiskuntakriittiset ovat pahasti hakoteillä. Globaali eliitti, joka hallitsee maailmaa salaliitossa ja sanelee käskyt ei edes ole kaukaa haettu teoria. Mutta se ei asu tunneleissa tai syö lapsia, vaan koostuu täysin laillisten finanssiyhtiöiden, suurpääoman, megakorporaatioiden verkostosta. Laillisen, koska he kirjaimellisesti saavat lain taipumaan edessään puolelleen. Rokotekriittisetkin luulevat löytäneensä viisauden siitä, että lääkeyhtiöt hallitsevat maailmaa ja rokottaminen on hallinnan tapa, vaikka maailmaa hallitsevat laajasti kaikki suuret yhtiöt, eivätkä heidän aseensa ole rokotteet vaan aivan tavallinen laillinen yritystoiminta ja politiikka, jossa jokainen meistä on valjastettu palvelemaan vain suurpääoman kasvattamisen etua. Mitä salaliittoihin sinällään tulee, niitäkin ehdottomasti on. Mutta ne eivät koostu juutalaisista tai vapaamuurareista, vaan varakkaista, menestyneistä ja taitavista liikemiehistä ja konsulteista jotka yhteistoimin piilottelevat massiivisia varojaan pois verotuksen ulottuvilta ja ujuttavat mieleisensä lainsäädäntöhankkeet läpi.

Minä luin teoksen maallikkona. Sellaisena, jonka taloustietämys ulottuu omaksi iloksi luettuun runsaaseen kirjallisuuteen. Tietämättömyyteni paistanee nytkin läpi, puhunhan vain ”suurpääomasta” ja ”finanssijärjestelmästä”, vaikka teos vilisi kyllä yksityiskohtaista käsitteistöä holding-yhtiöstä offshore-alueeseen ja trustista pääomasijoitusyhtiöön. Minun päällimmäinen kokemukseni teoksesta on joka tapauksessa laajempi oivallus siitä, kuinka maailmamme oikeasti toimii. Se on ymmärrys siitä, miksi kaikki, aina ilmastokriisistä ihmisten väliseen eriarvoisuuteen, rasismiin ja syrjintään on niin pielessä. Se on ymmärrys siitä, missä todelliset mädät rakenteet piilevät. Mutta, voi olla, että teos ei tarjoa mitään uutta poliittisen talouden tutkimukseen, kansantaloustieteeseen tai maailmanpolitiikan tutkimukseen perehtyneille. Voi olla, että minun, maallikon, hehkuttama sisältö on sellaista, jonka asiaan perehtynyt tutkija ohittaisi olankohautuksella ja toteaisi, että kyllä kaikki tämä tiedettiin jo. Ja voi olla, että havaintoni siitä, missä todellinen vihollinen piilee, on niin nähty että juuri sen vuoksi on alettu kiinnittää huomiota sellaiseen mitä kutsun lillukanvarsiksi. En kuitenkaan haluaisi ajatella näin, sillä teos paljastaa myös konkreettisen vaikuttamisketjun jossa kansalaisten huomio tietoisesti käännetään pois. Asiantuntijat myöhemmin asiaa avatkoon.

Jos moitittavaa teoksesta haluaa löytää, se on yksityiskohtien ja ylipäätänsä tiedon valtavan suuri määrä. Varsinkin kärsimättömämpi lukija saattaa ajatella, että eiköhän tämä jo riitä, asia tuli jo selväksi. Mutta toisaalta materiaalin runsaus on myös omanlaisensa kiero hyve. Kun paha ja pielessä oleva asia ei vain lopu kesken, lukija kuuluukin hukuttaa siihen. Jatkamalla jatkaa, sillä totuus todella on näin karmea.

Mainittakoon lopuksi vielä ajankohtaiseen tilanteeseen liittyvä pohdinta. Olisi hyvin mielenkiintoista lukea päivitetty lisäluku, jossa käsiteltäisiin sitä, kuinka pandemia-aika on vaikuttanut tämän ”ekosysteemin” toimintaan. Tai pikemminkin, millä röyhkeillä tavoilla jo valmiiksi röyhkeyksiä tekevät toimijat ovat hyötyneet ns. koronakriisistä. Rokotteiden patenttisuojilla rahastaminen, eli suora rahastaminen kriisin ja kärsimyksen pitkittämisellä, on ainakin yksi konkreettinen ja esilläkin ollut seikka. Mitenköhän muuten kriisiä käytetään hyväksi? Ainakin teknologiayhtiöt (etunenässä GAFAM[1]), joiden valta on jo ennestään kohtuuton, tanssivat riemusta kun ihmisten välinen vuorovaikutus muuttuu tarkoittamaan heidän palvelujensa käyttämistä. Normaalin elämän teeskentely ja hymisevä mukautuminen siihen, että elämä onkin todellisuudessa muutaman firman tuotteen käyttämistä näyttöpäätteellä, sataa aivan suoraan yhtiöiden laariin. Ja laitanpas vielä lopuksi foliohatun päähäni, näin, ottaen huomioon mitä kaikkea röyhkeää yhtiöt ovat jo tehneet ja millä kaikilla tavoilla ja käsitteillä huijanneet ja sumuttaneet, eikö olisikin erinomainen huijaus pyrkiä kaikin tavoin pidentämään kriisitietoisuuden kestoa? Ja esimerkiksi edistämään lockdownien kaltaisia, ihmisiä mahdollisimman paljon tiettyyn teknologiaan sitovia mutta taudin kannalta toissijaisia ja yleisen terveyden kannalta vain haitallisia toimenpiteitä? Ja… hyvä on, otetaanpas hattu pois. Ja toivotaan, että joku osaava tutkiva journalisti joskus tulevaisuudessa, jos sitä on, todella selvittäisi näiden suurinta valtaa käyttävien globaalien toimijoiden roolin ja toimet ns. pandemiakriisimme aikana.

[1] Google, Amazon, Facebook, Apple, Microsoft. Kts. Wikipediasta