kieli

Kysykää jos ette ymmärrä

untamoJätä kommentti

100636-OLQ7V3-869

”Meidän tehtävämme vähemmistön edustajina ei ole toimia tietopankkeinanne. Mikäli mielitte vastauksia jatkuviin kysymyksiinne, on aika alkaa maksaa meille. Google on keksitty, lopeta meidän vainoamisemme jatkuvilla kysymyksilläsi. Emme aio vastata enää yhteenkään kysymykseen. Etsikää tietonne itse, aikuiset ihmiset.”

Jotakuinkin yllä kuvatun kaltainen retoriikka on paitsi tyypillistä myös osittain ymmärrettävää. Se kuitenkin ruokkii surullista maailmaa, jossa henkisten kompetenssien perusteella rakennetaan raja-aitoja, jotka lopulta haittaavat kaikkia.

Minä edustan kaltaisenani autistina henkilöä, jolle tiedon saaminen on äärimmäinen tarve, ja taipumus kysellä siksi suuri. Olen jo aivan pienestä pitäen hahmottanut tiedon hakemisen laajana kokonaisuutena, joka sisältää niin kirjat, lehdet, ihmiset kuin tietokoneetkin. Kun harjoitan itsenäistä tiedon etsintää minua askarruttavasta aiheesta, suoritan sen esimerkiksi lukemalla kirjoja sekä pyrkimällä keskustelemaan niiden henkilöiden kanssa, joiden oletan tietävän aiheesta.

Olen jo vuosia käynyt esimerkiksi vanhempieni kanssa riitaa siitä, miten kyselemiseni suhteutuu oma-aloitteisen tiedonetsinnän ihanteeseen. Olen aikanaan kokenut monia pettymyksiäni, kun vastaus kysymykseeni, jonka heidän tiedän tietävän, on ”googlaa” tai ”ota itse selvää”. Olen pyrkinyt inttämään, että sitä itse-selvän-ottamista parhaillani suoritan, miksi muuten olisin ajautunut tähän keskustelutilanteeseen alun perinkään.

Erityisen vaikeita aikoja oli ylä-aste, ne vuodet kun seksiin ja seksuaalisuuteen liittyvät asiat ovat nuorille samaan aikaan kiehtovia ja todella noloja. Lienee selvää, että kun yritin avoimesti kysyä esimerkiksi luokkatovereiltani, mitä tarkoittaa klitoris tai huoraaminen, tai miksi jollekin tietylle sanalle tai kuvalle hihitellään, sain vastaukseksi vain kikattelua ja vihjailua, ohjeita ”etsiä googlen kuvahausta”, mutta kukaan ei koskaan kehdannut selittää mitään suoraan. Tämä oli varsin turhauttavaa, sillä tiesin heidän tietävän kyllä kaikki vastaukset.

Yksittäisten ja luonteeltaan teknisten sanojen määritelmien tarkastaminen on wikipedian ansiosta onneksi kohtuullisen helppoa. Minäkin käytän sitä nykyään runsaasti kun haluan määritelmän rajatulle, yleensä fyysiselle asialle. Mutta monimutkaisempien aiheiden ja konseptien kanssa ”tiedon etsiminen” on jo aikaisemmassa kirjoituksessani kuvaamani kaltainen loputon suo.

Internet”, se mitä tarkastellaan kun ”googlataan” on paperinen kaatopaikka joka levittäytyy loputtomana horisonttiin. Sinne voi huutaa käskyn, joka tuo mukanaan 0.67 sekunnissa käteen vinon pinon lappusia, mutta niiden kontekstista ei tiedä mitään. Todennäköisesti yksittäisessä lapussa kyllä lukee mikä se on ja mihin se liittyy. Mutta sen sijaintia ja asemaa ei voi paikantaa, ei voi paikantaa mistä se tulee ja miksi, eikä varsinkaan sitä, mitä sinne sen viereen, tuntemattomaan pinoon jäi kun käskyni kävi.

Moni asia, joista ”käsketään ottamaan itse selvää” on todellisuudessa olla moniulotteinen, vaikea ja laaja ongelma, jonka parissa filosofit, sosiologit, yhteiskuntatieteilijät, humanistit kielen- ja kulttuuritutkijat ja muut tieteilijät ovat pähkäilleet jo kymmeniä tai satoja vuosia, ja pähkäilevät yhä edelleen. Mitä on sukupuolen monimaisuus, mitä on tasa-arvo, miten se näkyy yhteiskunnassa. Mitä tarkoittaa identiteetti, mitä on kunnioittava käytös, mitä on kunnioittaminen ja mitä on käytös, mitä on seksuaalinen suuntautuminen. Mitä on sukupuoli? Mitä on todellisuuden kielellinen rakentuminen? Mitä on valta?

Minä itse kuulun vähemmistöön, enkä nyt tarkoita autismia tai sukupuoli-identiteettiä. Minä olen erittäin älykäs[1] ja omaan aivan poikkeukselliset ajattelun ja kielellisen jäsentämisen lahjat. Minä perehdyn yliopistossa filosofiaan ja yhteiskuntatieteisiin, akateeminen ja kriittinen ajattelu on mieleeni sisäänrakennettuna ja luen päivästä toiseen tieteellistä kirjallisuutta sen ymmärtämisestä suuresti nauttien. Minä haluankin pohtia sitä, mitä on esimerkiksi sukupuoli, todellisuuden kielellinen rakentuminen ja valta. Judith Butlerin ja muiden teoreetikkojen lukeminen tuottaa suurta iloa ja oivalluksia.

Mutta kuten sanoin, kuulun vähemmistöön. Ja nyt päästään asian ytimeen. Kun puhun kysymisestä tiedon hankintana, ei tärkein viestini ole se, että asemoin itseni kysyjäksi, ja jatkan peruskouluikäisen tavoin sen ihmettelyä, miksei minulle vastata. Puhun kysyjinä noista muista.

Kenestä noista muista? Tavallisista ihmisistä. Nimettömästä massasta, enemmistöstä. Normaaleista kansalaisista. Tavallinen ja normaali tarkoittavat tässä yhteydessä tilastollista huomattavaa määräenemmistöä: suurin osa suomalaisista on heteroseksuaali, on cis-sukupuolinen eikä koe ongelmia oman sukupuoli-identiteettinsä kanssa, on neurotyypillinen, kävelee kahdella jalalla, on ihonsa pigmentiltä vaalea, puhuu suomea äidinkielenään ja niin edelleen. Ja vielä, ei esimerkiksi omaa ylempää korkeakoulututkintoa[2], eikä luojan kiitos, ei ole Twitterissä!

Monen vähemmistöryhmän sekä tämän massan/valtaväestön välillä vallitsee tai ainakin siihen tietynlaisella puheella rakennetaan voimakasta vastakkainasettelua. Suuri ongelma on se, kuinka viimeisilläkin kieltämisillämme selittää yhtään mitään tulemme sulkeneeksi portit viimeiseltäkin yhteistyöltä.

Miltä yhteistyöltä, saattaa joku tähän väliin kysyä. Aloitan luetteloni uudelleen, suurin osa suomalaisista on heteroseksuaaleja, cis-sukupuolisia, ei-niin-koulutettuja jne. Vaikka olisimme miten päin, vaikka huutaisimme ja potkisimme, tuolla ne kuitenkin ovat. Vaikka postaisimme miljoona hashtagia ja marssisimme tuhat kilometriä kulkueessa, tuolla ne yhä ovat. Ihmiset, massa, tavalliset ihmiset aivan joka päivä, ja mikäli tavoitteemme ei ole absoluuttisen eksklusiivinen omavaraisyhteisö muurien sisällä, saarella tai toisella planeetalla, tulee meidän hyväksyä tämä. Tulee sietää. En kuitenkaan suinkaan sano näiden ”muiden”, näiden tavallisten, olevan ilkeitä tai pahoja, ne vain ovat. (Tästä tullaan tekemään lennokkaasti loikkaava aasinsilta tolkun ihmisen käsitteeseen, jonka tärkeyttä tulen käsittelemään myöhemmissä kirjoituksissani!)

On itsestäänselvyyksien selittämistä todeta, että koska suurin osa väestöstä ei koe esimerkiksi sukupuoleen liittyvää dysforiaa, siihen liittyvät termit ja käsitteet ovat vieraita. Lopullisen syvällisen filosofisen oivalluksen sukupuolen konseptin luonteesta sijaan haluamme todennäköisesti päästä jonkinlaiseen hetkelliseen rauhalliseen yhteiseloon. Siihen pääsemme, kun vastaamme kysymyksiin niin kuin itse koemme hyväksi.

Me vähemmistön edustajat itse asiassa olemme definitiivisesti käveleviä tietopankkeja. Tämä ”tieto” on sitä mieltymystä, olettamusta ja ajatelmaa, joka sisältää preferenssit siitä, kuinka toivomme itseämme kohdeltavan. Ne saa meistä ulos vain kysymällä. Jos ei kysy, ei voi tietää. Jos ei vastaa kysymykseen, ei voi valittaa, ettei olisi yritetty ymmärtää.

Mitä sitten teemme kun sanomme ”etsimään itse tietonsa” tai jopa suoraan ”googlaamaan”. Ensinnäkin, lähetämme tyypin sinne toivottomalle valtamerelle, josta voi aivan hyvin olla saaliina myös täyttä roskaa. Siellä on mahdotonta navigoida jos koko konsepti on vieras. Teemme lisäksi aivan liian suuren olettaman tämän tyypin henkisistä kompetensseista. Hän voi olla vaikka miten hyvä vaikka millä alalla, mutta akateeminen ja kriittinen tiedon pohdinta ja ajattelu voi olla vierasta, vaikeaa tai vastenmielistä. Kun muutenkin vallitsee jonkinmoinen tendenssi, jossa tiedettä ja oppineisuutta halveksitaan, on tämänkaltainen sen käyttö ”rangaistuksena” vain omiaan lisäämään epäluottamusta sitä kohtaan ja pahentamaan kuilua.

Yhdessä twitterketjussa, joka oli aloitettu tyypillisellä ”Me vähemmistön edustajat emme sitten ole tietopankkejanne!” -purkauksella, oli perässä monia myötäileviä kommentteja, joista yksi oli aivan huippu. Mitä tulee pohdintaan sukupuolesta, niin aloita vaikka tästä, hän kommentoi ja liitti Butlerin Gender Troublen ja muita feministisen teorian klassikoita. Kyllä, juuri sinä tavan kansalainen siellä, aloita suurista filosofisista klassikoista. Oikea pääsykoe, mittari jolla mitataan oletko tarpeeksi hyvä edes noteerattavaksi keskustelussa, paitsi jos et ole, siitä kärsimme vain me itse, sillä silloin käännyt meitä ja tiedettä vastaan ja saamme vain lisää syrjintää niskaan. Eikä mikään mitä haluamme, edisty.

Meidän tulee oppia sietämään elämäämme kaikenlaisten tavallisten ihmisten keskellä. Meidän tulee kysyä, kun emme tiedä, ja vastata kysymyksiin, mikäli haluamme edistää yhtään mitään meille tärkeää (ainakin minulle tärkeää, eli ihan tavallista yhteiseloa ilman syrjintää). Tietenkään ei ole tarkoituksenmukaista suhtautua kiusaamiseksi tarkoitettuun näsäviisasteluun vakavina kysymyksinä. Eikä tietenkään kenenkään yksilön henkilökohtainen tehtävä ei ole toimia ”tietopankkina” ja jokainen saa itselleen julistaa ettei puhu enää kenellekään tietynlaiselle tai kenellekään, vaikka jo ihan väsymyksensä vuoksi. Mutta älköön olko minkäänlaista kuviteltua yhteisöä, joka sulkee portit väärämielisiltä ja olettaa siten jotakin hyvää tapahtuvan.

 

 

Jälkihuomautus. Tämä teksti on kirjoitettu ennen loppuviikosta noin 28.6. herännyttä ”twittersotaa” siitä, onko intersektionaalinen feminismi liian vaikea sana. Tämä ei siis liity siihen, eikä tässä tarkoiteta sitä. Intersektionaalisen feminismin vaikeus käsitteenä kuitenkin liittyy tähän sikäli, että se voisi olla erinomainen esimerkki siitä, kuinka vaikeita sanoja saa ja pitää rohkeasti kysyä. Kyse on kuitenkin määritelmällisesti politiikan kielenkäytöstä, joka on aivan oma monimutkainen kenttänsä. Politiikassa on paljon muitakin vaikeita sanoja, joiden merkitystä pitäisi kysyä, kuten rakenteelliset uudistukset, työllisyystoimet, kilpailukyky ja niin edelleen. Politiikan kielenkäytöstä puhuminen on kuitenkin täysin eri keskustelu kuin vähemmistöjen sanastoista puhuminen.

Paitsi jälkimainitussa on toki se poliittinen ulottuvuus, että nämä terminologiavähemmistöt samaistuvat/samaistetaan nykyään vasemmistoon, mistä seuraa omia haitallisia aspektejaan, mutta niistä lukekaa esimerkiksi Jokke Karjalaisen blogista (etenkin tämä) – ja Liv Strömquistin loistavasta sarjakuva-albumista Uppgång och fall (Suom. Nousu ja tuho, Sammakko kustannus 2016)

 

 

Kuva: Background vector created by freepik – www.freepik.com

[1] Huomautus. Tässä yhteydessä ei ole relevanttia keskustella siitä, että ”älykkyyttä on monenlaista” tai ”kaikki ovat jossain hyviä”. Tarkoitan faktisesti sitä, kuinka pieni osa väestöstä suuntautuu akateemisesti definitiivisesti ajattelua vaativiin tieteisiin eli lähinnä filosofiaan sekä osin yhteiskuntatieteisiin.

[2] Tilastokeskuksen mukaan 25 vuotta täyttäneestä väestöstä 11,2% omasi ylemmän korkeakoulututkinnon vuonna 2018. Sen sijaan 23,2%-lla korkein koulutus oli peruskoulu. Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestön koulutusrakenne [verkkojulkaisu].ISSN=1799-4586. Helsinki: Tilastokeskus

Advertisement

Sanojen katoaminen. Lyhyt välihuomio korkeakouluaiheesta

untamoJätä kommentti

 

 

 

Bisnespuhe, bullshit, paskanjauhanta, jargon, tuo sisällötön sanamassa, jota joka paikka yhä enenevissä määrin pursuaa. Kuten Orwellin klassikkoteoksessa Vuonna 1984 esiintyvä uuskieli, on tämä puhe eräänlaista maagista nimeämistä, joka peittää alleen alkuperäisen laitoksen, esimerkiksi yliopiston ajatuksen. Allegoria on peräisin Andre Spiceriltä, joka erinomaisessa teoksessaan Paskanjauhantabisnes (Business Bullshit)[1] erittelee kriittisesti sitä sisältönsä menettänyttä jargonmassaa, joka on vallannut nykypäivän organisaatiot.

Britanniassa työskentelevä Spicer käyttää eräänä lukuisista esimerkeistään Cambridgen yliopistoa, jota suorastaan väkivaltaisen tuntuisesti muokattiin vastaamaan managerialismin ihanteita irrationaalisine toiminta-ajatuksineen. ”Siirrettävät taidot”, ”brändin tunnistettavuus”, ”lisäarvo” ja ”opiskelijoiden tuotanto” valtasivat alaa sellaisilta, rumiksi ja vanhentuneiksi tulkituilta konsepteilta kuten tutkimus ja opetus.

Bisnesjargonin ja yliopiston epäpyhä yhteenliittymä ei ole kotimaassakaan vieras, tuotteistamiseen, markkinaistamiseen (sekä vielä johonkin monimutkaisempaan) liittyvän retoriikan levittäytyessä jokaiselle mahdolliselle sektorille. Itse asiassa, Spicer itse käyttää yhtenä konkreettisista esimerkeistään kaukaa haetuista analogioista kyseenalaisia intressejä palvelevien jättimäisten organisaatiomuutosten taustalla ”erästä suomalaista korkeakoulua” ja sen ”hintavaa fuusiota”. Aalto-yliopistosta oli kuulemma tulossa Pohjoismaiden MIT.

 

Aihe, jota lähden käsittelemään on käsittämättömän laaja ja ansaitsisi ehdottomasti perusteellista teoreettista jäsentämistä ja akateemista tarkastelua. Itse vain raapaisen pintaa, puran hieman tunteitani juuri viimeisimpien näkemieni asioiden johdosta, ja palaan vielä myöhemmin systemaattisempaan käsittelyyn.

Olkaamme siis lyhyitä, todetkaamme tämän hetkinen tilanne. Vanha kunnon pilkan kohde, uusi Tampereen yliopisto, on taas julistanut jotain uutta. Niemenomaan Tampereen yliopiston uusi, tuhoamisvimmainen jargon on jotakin surullista ja kylmäävää, mutta toivoa herättää toisaalta se, että se on saanut myös erittäin laajaa vastarintaa.

Kerron lyhyesti, mikä häiritsee. Se liittyy kaiken häivyttämiseen, kadottamiseen ja purkamiseen. Disruptio on definitiivinen käyttövoima, sitä eletään ja hengitetään. Asioita tai seikkoja joihin kieli on aikaisemmin viitattu, ei ole enää olemassa, ne joko aktiivisesti kielletään tai niitä ei nähdä. Tämän sijasta muodostetaan uuskieltä, epämääräistä paskanjauhantaa, löysäjargonia, uudissanoja, jotka ovat niin laveita että voivat tarkoittaa oikeastaan mitä tahansa. Yliopiston kaltainen laitos ei perustu enää millekään minkä päälle se on rakennettu (esimerkiksi sivistys tai jotkin konkreettiset tieteenalat) vaan kaikki on samaa, harmaata ja rajatonta ei-mitään.

Keskeinen tällainen termi on koulutuspolitiikan nykysuosikki osaaminen. Kyseistä ihmesanaa palvotaan kaikilla koulutusasteilla, peruskoulusta yliopistoon. Esimerkiksi ammattikouluissa ei enää suoriteta opintopisteitä, vaan osaamispisteitä. Opinto-ohjelmat täyttyvät osaamisella, joka ei viittaa mihinkään, on työelämäosaamista, osaamisen kehittämistä, osaamisen hyödyntämistä, vuorovaikutusosaamista ja niin edelleen.

 

Osaamista käsitteenä kohdellaan kuin uutta taikaesinettä, joka on löydetty korjaamaan kaikki kenen tahansa keksimät ongelmat ja epäkohdat. Tampereen yliopistokin rakentaa jargoninsa sen aivan validin käsityksen päälle, että ”maailma ja yhteiskunta muuttuvat hurjasti”. Työelämä muuttuu, digitalisaatio tulee, kaikki muuttuu samoin kun se on muuttunut jo viimeiset kaksi- viisi- tai kahdeksankymmentä vuotta. Mutta niin muuttuu, tunnustan tämän kyllä.

Tähän ”muutokseen vastaaminen” tapahtuu siten, että yksilöllä on ”osaaminen”. ”Maailmassa” tai ”yhteiskunnassa” selviytyminen edellyttää yksilöltä tietynlaista ominaisuuksien kokonaisuutta, ja sitä kutsutaan ”osaamiseksi”. Kyse ei ole enää sen erittelystä, millaisia taitoja missäkin roolissa tai positiossa selviäminen vaatisi, vaan taustalla näyttää olevan laajempi ajatus koko yhteiskunnan hallittavuudesta.

Tämä osaaminen on kuitenkin definitiivisen abstrakti. Se on uusi, pysyvä ja lähtemätön osa subjektia. Se vaikuttaa jonkinlaiselta erittäin totaaliselta olemuksen, ajatusten, käyttäytymisen ja persoonallisuuden kokonaisuudelta, jolle on kuitenkin asetettavissa todella numeerisia määritelmiä. Ja tämä viimeinen lause tekeekin asiasta aivan uudella tavalla kiinnostavan.

 

Samaa osaamisjargonia olen lukenut esimerkiksi Haaga-Helian materiaaleista jo ties kuinka pitkään. Tampereen yliopisto kuitenkin antoi äkkiarvaamatta niin kutsuttuun osaamisdiskurssiin aivan uudenlaisen ja dystooppisuudessaan suorastaan klassisen elementin.

Osaaminen on jotakin, jota ihmisestä on mahdollista mitata tekoälyn avulla.

Kun meistä jokaisen vastuu oman osaamisemme kehittämisestä kasvaa, on löydettävä uusia tapoja mitata ja tukea oppimista. Pilotoimme korkeakouluyhteisössämme tekoälyyn perustuvaa teknologiaa, jonka avulla kuka tahansa voi tutkia oman osaamisensa nykytilaa ja saada tietoa, mihin suuntaan sitä kannattaa kehittää.[2]

Osaaminen on jotakin abstraktia ja sanoittamatonta ja siksi terminä juuri sitä perinteistä paskanjauhantaa, tämä oli johtoajatukseni vielä eiliseen iltaan asti. Osaaminen näyttäisi kuitenkin olevan myös aivan uudenlainen mikrototalitaristisen hallinnan keino. Niin sisällötöntä kuin kaikki osaamispuhe onkin, on kuitenkin näköjään mahdollista operationalisoida ja kvantifioida se jonkinlaisiksi matemaattisiksi lausekkeiksi. Näihin lausekkeisiin, yhtälöihin, algoritmeihin (en ole atk-ihminen, pahoittelen) syötetään jonkun määrittelemät täsmälliset arvot. Sen verran atk-ihminen olen, että tiedän ettei ohjelmoinnissa voi käyttää löysää jargonia vaan definitiivisesti täysin täsmällistä kieltä.

Tämä vie koko osaamiskeskustelun, ja ylipäätänsä yliopistojen muuttumiskeskustelun täysin scifeihin ulottuvuuksiin. Animessa Psycho Pass käytetään laitteita, jotka automaattisesti tunnistavat ihmisistä rikokseen taipuvaiset, ja poliisin toiminta perustuu täysin niiden käyttöön. Mikäköhän taho voisi hyötyä osaamisentunnistimisesta? Ehkä kaikki työn tai ”työn” tekeminen perustuu jatkossa sille, että sopivat ihmiset skannataan väkijoukosta automaattisesti. Tästä saisi lisää mainiota scifiä (kiehtovasta asetelmastaan huolimatta Psycho Pass ei kuitenkaan ollut kovin hyvä sarjana).

Leikki sikseen. Edelleen epämääräisen jargonin, uuskielen, leviäminen korkeakoulumaailmassa tuntuu pahalta ja karmaisee. Tutkintoja ja sivistystä halveksutaan, mutta tilalle ei tarjota käytännössä mitään. On epämääräinen ”tulevaisuus”, jonka armoilla kaikki roikumme kuin sätkynuket, ja joka ”talouden tosiasioiden” ohella on luita ja ytimiä myöten sisäistetty alun perin ideologinen narratiivi, johon jokainen pyrkii mukautumaan. Tulevaisuus ja tulevaisuuden työelämä.

 

Tämä riittää tällä kertaa. Kirjoitan vielä pidemmästi, laajemmasti, etsin käsiini lisää lähteitä ja avaudun niin sivistyksen kuolemasta kuin ennen kaikkea subjektiivisesta jatkuvan ahdistuksen kokemuksesta, mikä aiheutetaan tietoisesti fragmentoimalla kaikki mahdollinen. Kuten Spicer osuvasti tiivistää, kaikki tämä sisällötön jargon kertoo maailmasta, johon on iskenyt kammottava sukupuutto, joka on aiheuttanut laajamittaisen väestön ja kaikkien konkreettisten objektien tuhoutumisen.

 

Kuvissa esitetyt teksti ovat peräsin suoraan Haaga-Helian sekä Tampereen yliopiston verkkosivuilta.

 

[1] Spicer, Andre (2018). Paskanjauhantabisnes. n&n. Tampere

[2] TUNI (2020) ”Suomessa on siirryttävä jatkuvaan oppimiseen”. https://www.tuni.fi/sites/default/files/media/file/tampereen-korkeakouluyhteison-kannanotto.pdf

Asiaa turvavälistä – ihminen vs. auto

untamoJätä kommentti

75c83dc5d24101d1a9ac2355e88c9d89

”Hämmästyttävän kyseenalaistamattomasti on ihmisistä tehty autoja, mitä voidaan pitää ilmeisessä problemaattisuudessaan varsin kiehtovana”

 

 

Muista turvaväli! Keltaisena loistava teksti mustalla taustalla ei varmasti jää huomaamatta, kehotus on paikallaan. Tämä ruuhkaisen Itä-Vantaan kohta, koko Suomen keskeinen logistinen väylä, vaatii huomaavaisuutta ja tarkkaavaisuutta jotta liikenne ja elämä sujuvat. Ajoneuvot ovat vierekkäin kolmella kaistalla, raskasta liikennettä on runsaasti. Vaikka pyrin ajamaan tarpeeksi kaukana edessä olevasta kuorma-autosta, kiilaa usein kuitenkin jokin oman elämänsä vauhtijalka edelleni ahtaaseen rakoon. Saatan joutua jarruttamaan. Hän ei muista turvaväliä, ja liikenne vaarantuu.

Kehä 3-lla on muistettava turvaväli, sillä se on Suomen kaikista väylistä ruuhkaisimpia, keskeinen logistinen ydinsuoni koko maan toimimisen ja pystyssä pysymisen kannalta. Onkin varsin loogista, kuinka akuuttien kelitiedotteiden puuttuessa vaihtuvanäyttöiset kyltit väylän yllä ja vierellä ohjelmoidaan näyttämään aina ajankohtaista viestiä: muista turvaväli.

Auto on tappava kone. Erittäin vaarallinen, tämä opetetaan jo lapselle. Ei ihme, että sen käyttämiseen vaaditaan lakisääteinen koulutus, ja sitä säätelee tiukka normisto. Kuljettajan on oltava alati valppaana. Auton käyttäminen ei ole luonnollisuus, normi tai ihmisoikeus, vaan eksklusiivinen ja poikkeuksellinen toiminto, johon on varattu erilliset väylänsä massiivisine sääntökoodistoineen. Ne täysi-ikäiset, joilla on taloudellisia, ajallisia ja taidollisia resursseja sekä omaa halua ja kiinnostusta voivat opiskella itsensä osaksi näiden hengenvaarallisten peltiratsujen käyttäjien eksklusiivista joukkoa.

Turvavälin käsitteellä viitataan siihen fyysiseen etäisyyteen, joka tiellä ajavan tulee pitää edessään olevaan ajoneuvoon. Autokoulun oppaissa suositellaan turvaväliksi noin neljää sekuntia, minkä pituus metreissä riippuu ajonopeudesta. Esimerkiksi moottoritiellä tuo matka, turvaväli on metrimääräisesti jopa yli sata metriä.

Turvaväli on äärimmäisen tärkeä, sillä se mahdollistaa nopean reagoinnin. Autolla ajamista varsinkaan suurilla nopeuksilla ei sinällään voida pitää turvallisena, ja kuljettaja saattaa milloin tahansa joutua tekemään äkkipysähdyksen. Mikäli tielle sattuu esimerkiksi hirvieläin, olisi satasta viilettävä auto ilman kuljettajan aktiivista toimintaa osa potentiaalisesti tappavaa kolaria. Jollei perässä tuleva reagoi myös, syntyy ketjukolari. Auto toisensa perään, tömps, tömps, tömps, sillä ilman kuljettajan reagointia vauhdissa oleva kappale ei pysähdy vaan jatkaa matkaansa. Turvaväli mahdollistaa tämän pienen reagointiajan ennen syöksymistä toisen puskuriin. Kuljettajan on pysäytettävä kulkuneuvosta kohti vääjäämätöntä tuhoa viilettäväksi tappokoneeksi muuttunut peltiheponsa muutamassa sekunnissa, ja otettava se napakalla jarrujen käytöllä jälleen haltuunsa.

tiehallinto

Annotation 2020-05-10 025754

Korona_IG-FB-etäisyys_530

Muista turvaväli! Oranssilla keskofontilla painettu teksti valkoisella pohjalla ei jää huomaamatta, sillä kyltti on silmien korkeudella ja keskellä käytävää. Täällä ei kuitenkaan liiku ajoneuvon ajoneuvoa, vaan ihmiset ovat täällä yksinkertaisina ja paljaina, sellaisinaan. Muista turvaväli, lukee muuallakin kuin marketin aulassa, se lukee kauppojen seinillä ja sanomalehtien mainoksissa. Se lukee sosiaalisen median postauksissa, joita tuottavat tahot pikkufirmoista metsähallitukseen.

Kulkiessamme marketissa, leikkipuistossa tai metsäpolulla emme kuitenkaan kuljeta tappavan vaarallisia peltikoneita, vaan ainoastaan paljaita itsejämme. Sanoitettu sosiaalinen todellisuus on kuitenkin juuri nyt se, että jokainen mahdollinen yksilö on potentiaalisesti myrkyllinen ja kartettava. Pelkkä määreetön oleminen sellaisenaan on muuttunut eksplisiittiseksi toiminnaksi, jossa tietoisesti ohjataan ja kuljetetaan ulkoista, erillistä, hankalaa ja vaarallista tappolaitetta. Tappolaite ei kuitenkaan juuri nyt ole moottorilla ja pyörillä varustettu erillinen, eksklusiivista lupaa vaativa objekti, vaan sen olemus on sulautunut vääjäämättömästi ja totaalisesti omiin ruumiisiimme. Emme ole astuneet kyytiin tai ottaneet käyttöön, vaan se on levinnyt diskursiivisesti osaksi erottamatonta sosiaalista kokemustamme, ja hallitsee meitä toiminnastamme riippumatta.

Turvaväliretoriikka on niin sulavasti liukunut liikennekulttuurin maailmasta ihmistä sosiaalisena olentona ja toimijana sanoittavaan kieleen, ettei varsinaista paikan ottamisen prosessia kykene edes havaitsemaan. Puhe on niin normaalia ja yleistä, että tuntuu kuin sitä olisi käytetty aina. Hämmästyttävän kyseenalaistamattomasti on ihmisistä tehty autoja, mitä voidaan pitää ilmeisessä problemaattisuudessaan varsin kiehtovana.

Muistetaan ne turvavälit, voidaan kun muistetaan turvavälit, ja sitten ne turvavälit. Puheeseen on jo ehtinyt turtua, se on vallannut koko julkisen puheen kentän aina kaverikeskusteluista ministerien tiedottamiseen saakka, ja kaiken siltä väliltä. Kavereiden kanssa saa leikkiä, jos muistaa turvavälit. Kouluissa pidetään turvavälit.

Kun esimerkiksi kouluissa pidetään turvavälit, ovat ihmiset toimijan sijaan vaarallisia käyttöesineitä, potentiaalisesti tappavia, ulkoista tarvetta varten rakennettuja objekteja, joiden jokainen liike on tarkan normitettu ja säädelty. On oltava jatkuvasti valppaana, keskittyminen ei saa herpaantua tiestä ja liikenteestä. Käyttäminen vaatii eksklusiivista taitoa ja erittäin laajaa sääntelykoodistoa. Ihmiset käyttävät itseään – missä ilmaisuna on jo sinällään sisäinen paradoksi – hankalina ja ennen kaikkea joka hetki tietoisesti ajettavina välineinä, joiden tappavuutta on hallittava ja kontrolloitava tiukasti.

Ajoneuvon käyttäminen on paitsi vaikeaa myös sen vuoksi jatkuvan valppautensa vuoksi kuormittavaa, ja sen vuoksi ammattikuljettajille on määrätty lakisääteiset lepotauot. Ajoneuvon käyttäminen, tappavan koneen hallitseminen asianmukaisesti, on katsottu laissa asti niin vaikeaksi, ettei sitä saa tehdä kuin yhdeksän tuntia päivässä. Tämän jälkeen on lopetettava ja levättävä tietty määrä, ennen kuin suoritus voidaan aloittaa uudelleen.

Meistä ollaan kuitenkin diskursiivisesti luomassa ympärivuorokautisia ammattikuljettajia vailla minkäänlaisia lepovelvollisuuksia tai -oikeuksia. Kunnianhimoisesti kaikkea sosiaalista tilaa ollaan sanoittamassa äärimmäisen normitetuksi liikenneväyläverkostoksi, jossa pätee alati harjoitettava valppaus, joka kumpuaa siitä ymmärryksestä, että allamme on potentiaalinen tappokone. Emme kuitenkaan kykene parkkeeraamaan ja sammuttamaan tappokonetta ja astumaan siitä ulos, vaan sen olemus, tappavuus, varottavuus, sekä äärimmäisen hallinnan ja kontrollin tarve on sulautettu omiin tajuntoihimme.

On tehtävä pari huomautusta. Ensinnäkään, en ota kantaa siihen, toimivatko ihmiset konkreettisesti turvaväliperiaatteiden tai vastaavien mukaisesti, vaan kiinnitän huomiota nimenomaan siihen, millaista maailmankuvaa turvaväliretoriikalla luodaan.

Toisekseen, en tietenkään kiellä sitä, että keskuudessamme leviää tarttuva tauti, jonka leviämistä vältetään sillä, että ihmiset eivät ole liian läheisessä kontaktissa toisiinsa. Tämän kaiken voi kuitenkin ilmaista esimerkiksi oheisen kaltaisella fraasilla. Ihminen sinällään ei liene missään vaiheessa muuttuneen vaikeasti käytettäväksi ajoneuvoksi, jota on jatkuvasti kontrolloitava ja hallittava turvavälin ja muiden liikennesääntöjen kaltaisilla periaatteilla. Voisimme muotoilla toivottavat toimintamallit luomatta vastaavaa problemaattista diskurssia.

Voisimme esimerkiksi olla yksinkertaisesti suorempia ja selvempiä. Voisimme tilannekohtaisesti tarkastella, mitä toimia ihmisten ei toivota tekevän, jotta mahdollinen tartunta ei leviä heidän keskuudessaan. Älkää luokassa kosketelko toisianne ja peskää kädet kun tulette sisälle, ja niin edelleen ja niin edelleen. Älä mene kaupassa muiden asiakkaiden lähelle. Pidä etäisyyttä muihin asiakkaisiin. Älä tule tätä lähemmäksi. Älä koskettele kaveriasi kun tapaatte. Meillä riittää kyllä käypää kieltä käytettäväksi, usein jopa sellaista, joka ainoastaan selkeyttää ja konkretisoi vaikeita ohjeistustilanteita.

Muistakaa turvavälit. Kuumakallet ja kaasujalat kehä kolmosella, muistakaa turvavälit.

paasiainen-some-turvavali

”Meistä ollaan kuitenkin diskursiivisesti luomassa ympärivuorokautisia ammattikuljettajia vailla minkäänlaisia lepovelvollisuuksia tai -oikeuksia. Kunnianhimoisesti kaikkea sosiaalista tilaa ollaan sanoittamassa äärimmäisen normitetuksi liikenneväyläverkostoksi, jossa pätee alati harjoitettava valppaus, joka kumpuaa siitä ymmärryksestä, että allamme on potentiaalinen tappokone.”

Kuvat: Disney, tiehallinto, THL, Liikennevirasto (nyk. Väylävirasto)

Voidaan tavata etänä – uusi kielenkäyttö sekoittaa ajan ja tilan

untamo2 kommenttia

”Se, millä ennen jäsennettiin tilaa, tarkoittaa nyt yhtä lailla lukuisan muun eri tyyppisen käsitteen kautta vain suoritetta, jossa istutaan päätelaitteen kanssa.”

117030328-stock-vector-two-people-man-and-woman-character-talking-to-a-smart-phone-online-communication-email-message-conce

Tässä kirjoituksessa puran jo viikkoja pohtimani ongelmaa: sitä kuinka kyseenalaistamatta radikaalisti muuttuneet tilat on normalisoitu.

Varsinainen ongelmani kohdistuu kielenkäyttöön ja havaitsemaani merkilliseen uusien sanojen voimakkaaseen muodostumiseen, mitä tapahtuu yhä jatkuvan poikkeustilan myötä. Huoleton kielenkäyttö on ongelmallista, sillä nimenomaan se luo uusia normeja ja käsityksiä, jotka ovat suoraan osa koettua todellisuutta. Toki kieleen leimallisesti kuuluu jatkuvan uusintumisen elementti, käsitteiden saadessa eri tason teksteissä ja vuorovaikutuksessa uusia merkityksiä.

Aktiivinen ja voimakas vaikuttamisen teko nimeämisen ohellea on nimeämättä jättäminen. Eräs alati häiritsevä tapa normalisoida ilmiöitä on konkreettisesti ja kirjaimellisesti uusien konseptien nimeämättä jättäminen; niiden sulauttaminen osaksi jotakin vanhaa ja toista tarkoittavaa järjestelmää eksplikoimatta tätä sulautumisprosessia lainkaan. Jokapäiväisen kielenkäytön tasolla käytetään edelleen samoja käsitteitä ja termejä, vaikka asia, johon ne viittaavat, on radikaalisti toinen.

Aina kyse ei ole edes kielenkäytön löperyydestä, vaan uuden asian radikaali toiseus ja erilaisuus kielletään aktiivisesti ja tietoisesti.

Kun poikkeustila rajoituksineen astui voimaan, hyvin useat, vakiintuneisuutensa vuoksi normaaleiksi kutsuttavat toiminnot loppuivat. Ne joko kiellettiin tai niiden toteuttajat päättivät lopettaa ne. Suomen kielen viime aikojen viheliäisimpiä uudistuksia on kuitenkin niin sanotun etä-diskurssin räjähdysmäinen lisääntyminen. Etä-etuliitteen avulla muodostetut uudisyhdyssanat muokkaavat kummallista, ristiriitaista ja ennen kaikkea epäselvää kuvaa maailmasta.

Tarkastellaan, mitä konkreettisesti on poikkeusoloissa tapahtunut? Lähes kaikki on peruttu. Tapahtumat ovat peruttu. Toiminnot, aktiviteetit, kilpailut, harrastukset, oppitunnit, tilaisuudet, kaikki on peruttu. Tämä poikkeaa radikaalisti totutusta jokapäiväisyydestä, jota esimerkiksi Fuchs[1] kuvailee hyvin perusteellisesti. Modernissa yhteiskunnassa järjestämme elämämme siten, että suoritamme sosiaalisia toimintoja erillisissä sosiaalisissa systeemeissä, joissa me toistuvasti ja vakiintuneella tavalla vietämme tiettyjä ajanjaksoja toistemme kanssa yhdessä, saavuttaaksemme tiettyjä tavoitteita. Ihmisen elämä definitiivisesti on sitä, että tietty aika päivästä vietetään tietyssä paikassa tai sosiaalisessa järjestelmässä.

Nämä järjestelmät ja instituutiot on nimetty tietyillä tavoilla, ja tarkoitan sillä itse tässä yhteydessä sekä vakiintuneita käsitteitä (koulu, teatteri, konsertti yms.) että yritysten ja organisaatioiden konkreettisia erisnimiä. Nämä käsitteet ja niihin sijoittuminen on vakiintunut tapa määritellä ja jäsentää jokapäiväistä elämää. Henkilö voi esimerkiksi, näin banalisoituna, mennä kotoaan kouluun, mennä tietyn nimiseen kahvilaan, osallistua konserttiin, osallistua urheiluharjoituksiin sekä tulla kotiin.

Annotation 2020-04-30 015026

Kun useat tahot vakuuttelivat järjestävänsä etätoimintaa ja palvelevansa etänä, tämä sekoitti ja hämärrytti käsitteet. Suurena esimerkkinä on kirjaimellisen virkavallan[2] levittämä uudissana etävappu, jolle on pyhitetty myös uusi internet-sivusto. Tarkalleen virtuaalivappu-nimeä kantava valtion projekti on koonnut sivulleen erilaisia linkkejä erilaisiin videoihin ja muihin internet-sisältöihin. Sinällään tämä ei poikkea oikeastaan millään tavalla siitä, mitä muutenkin on jo internettinä tuntemassamme systeemissä.

Juuri tässä tulemme ongelman ytimeen. Sanomalehtien tekemistä-sivut pursuavat etätekemistä. Seurakunta julkaisee monta aukeamaa etämessua, etätapahtumaa, etäkirkkoa ja vastaavaa tekemistä. Erilaiset tahot pyrkivät kokoamaan sivuilleen tai jopa paperisiin lehtiin listoja kaikenlaisesta poikkeusaikojen tekemisestä.

Käytännössä tämä tekeminen on kuitenkin tarkoittanut tietokoneella istumista. Vappua vietetään, juhliin osallistutaan, konserttia katsotaan, hartaudessa ollaan tietokoneella istuen. Kaikkeen ehdotetaan lisää tietokoneella istumista.

Tietokoneessa (sanan voi tänä ajanjaksona korvata millä tahansa internet-yhteyden sisältävällä päätelaitteella) ei sinällään ole mitään pahaa, eikä ole syytä aloittaa vanhanaikaista argumentointia siitä, kumpi pitää paikkansa: ”internet on oikeaa elämää” vai ”internet ei ole oikeaa elämää”.

Ongelma on nimenomaan löperössä kielenkäytössä. Kuten jo aiemmin mainitsin, häiritsevä tapa on uusien konseptien nimeämättä jättäminen ja sulauttaminen osaksi jotakin vanhaa ja toista tarkoittavaa järjestelmää eksplikoimatta tätä sulautumisprosessia lainkaan.  Ja nimenomaan se, kuinka jokapäiväisen kielenkäytön tasolla käytetään edelleen samoja käsitteitä ja termejä, vaikka asia, johon ne viittaavat, on radikaalisti toinen.

Suurin osa siitä puheesta ja käsitteistöstä, jolla on aikaisemmin jäsennetty ja ymmärretty jokapäiväistä elämää erilaisten tilojen ja paikkojen kautta ja nimenomaan koetun elämän definitiivisesti muodostamaa tila-aika-ulottuvuutta jäsentäen, on nyt muuttunut tarkoituksettomaksi. Se, millä ennen jäsennettiin tilaa, tarkoittaa nyt yhtä lailla lukuisan muun eri tyyppisen käsitteen kautta vain suoritetta, jossa istutaan päätelaitteen kanssa.

Kaikkiaan, kyse on lopulta lähes banaalin itsestäänselvästä asiasta. Ei ole sama asia istua kotona katsomassa päätelaitettaan kuin siirtyä toiseen paikkaan tekemään erillinen suorite. Videomateriaali, vaikka se tänä päivänä laadukasta onkin, ei mitenkään voi olla koko sosiaalisen elämän kirjon kokoava formaatti, jonka avulla mikä tahansa saadaan säilytettyä lähes sellaisenaan, yhden huomaamattoman etä-liitteen sisällyttäen.

Pahimmillaan kyse ei ole edes kielenkäytön löperöydestä, joka itsessään on tuskastuttavaa käsitteellisten rajojen ja samalla käsittelykyvyn murtuessa, vaan aktiivisesta manipulaatiosta. Jotkin tahot sanovat suoraan, aktiivisesti ja tietoisesti, kuinka totutun elämän murentuminen ja vakiintuneiden käytäntöjen vaihtaminen videoiksi ja internet-sisällöiksi, ei muuta itse konseptia lainkaan. Esimerkiksi koulunkäynnin ovat jotkut sanoneet jatkuvan täysin normaalisti. Normaalisti, mutta ainoastaan etänä.

Etänä, tuo itsessään abstrakti, pelkälle etuliitteelle annettu essiivimuoto, on väärinkäsityksen luomisessaan oma lukunsa. Se mahdollistaa yksittäisen tavallisen lauseen ja ennen kaikkea verbin muuttamista sijoiltaan. Itsessään se ei tarkoita mitään eikä ole edes kieliopin mukainen, liitepartikkelia ei koskaan tulisi olla mahdollista taivuttaa sijamuodoissa kuin tavallista substantiivia.[3] Kokonaisen lauseen muokkaaminen voi olla vielä paljon vahvempaa kuin käsitteen, yksinkertainen ilmaisu joka tarkoittaa tiettyä, tarkoitettua asiaa, voidaan kumota yhdellä sanalla väittämällä alkuperäisen väitteen pitävän edelleen paikkansa.

Hyvän esimerkin tästä, suorastaan kierosta tempusta, suoritti pääministerimme. Temppu oli suorastaan malliesimerkki, sillä sen kohteena oli suoraan ja rehellisesti asiansa ilmaiseva pieni lapsi. ”Voinko tavata kavereitani, voinko leikkiä kavereideni kanssa ulkona?” Kysyjällä oli lapsille suunnatussa hallituksen tiedotustilaisuudessa selkeä viesti.

”Kyllä, voi tavata kavereita”, pääministeri aloitti, esittäen siis yksiselitteisen lauseen. Tämän jälkeen hän piti alle sekunnin tauon, ennen kuin lisäsi, ”- etänä”.

Katsotaanpas. Koko pääministerin lauseesta tuli itsensä kumoava ja järjestön. Ensinnäkin, myönteinen vastaus kyllä lapsen kysymykseen. Tämän jälkeen suora lause, voit tavata kavereita. Lapsikin tietää mitä se tarkoittaa. Tämän jälkeen hämmentävä uudistermi, joka käsittääkseni teki negatiiviseksi koko virkkeen. Pääministerin puheen jatkosta kävi ilmi, että lapsi ei voinut tavata kavereitaan, eikä leikkiä heidän kanssaan ulkona[4].

Koko tapaamisen ja monen muunkin termin käyttö vain hämärtyy ja murenee, kun vanhoja lauseita pyritään säilyttämään mahdollisimman pitkälle muuttumattomina, ja oletetaan että niistä saisi ymmärrettäviä keinotekoisten sanamuunnosten avulla. Lapset eivät voi tavata toisiaan (pääministerin kyseisessä kontekstissa antaman viestin mukaan). He eivät voi leikkiä ulkona, he eivät voi olla yhdessä. Kuitenkin, he voivat keskustella toistensa kanssa joko tavallisen puhelun tai videopuhelun välityksellä. Tämä on selkeä ilmaisu, miksi sitä pitää kierrellä ja muunnella?

Tillanteet eivät tapahdu ”etänä”. Tilanteet jäävät toteutumatta. Asioita ei tehdä. Jokaisen tilanteen, toiminnon ja aktiviteetin kohdalla tulisi tarkastella erikseen, mitä ei tehdä, ja kertoa, mitä sen sijasta tehdään. Vappuakaan ei ”vietetä etänä”. Vappuna voidaan tehdä erilaisia asioita, kuten juoda simaa, syödä munkkeja, kävellä ulkona ja istua tietokoneella. Etävappu-nimistä asiaa ei ole olemassakaan.

Kirjasto ei myöskään palvele etänä. Kirjasto on kiinni, ja tämä on suorastaan äärimmäinen tragedia, ihmisen sivistykselliset perusoikeudet eivät ole turvattuina. Kirjastojen työntekijät kuitenkin tuottavat verkkosisältöjä sekä viestittelevät sähköpostilla ja puhelimitse asiakkaiden kautta. Ja yksi niistä loputtoman monesta asiasta mitä tietokoneen kanssa voi tehdä, on mennä jonkin kirjaston verkkosivuille. Tämä ei ole etäkirjastossa käymistä tai mitään muutakaan jollakin oudolla tavalla nimettävää, tämä on kirjaston verkkosivuille menemistä. Joitakin kirjoja kirjasto lainaa myös e-kirjoina, mutta tämä on täysin irrallinen asiansa, eikä liity esimerkiksi siihen argumenttiin, että kirjastot ovat kiinni ja ne pitäisi kirjojen saamisen vuoksi avata.

Sanottakoon vielä, että on joitakin spesifejä käytäntöjä, joissa etä-etuliite muodostaa toimivia ja käyttökelpoisia käsitteitä. Paras näistä on etäkokous. Kokous, muodollisena instituutiona, jossa tiettyyn organisaatioon kuuluvat henkilöt keskustelevat yhdessä tavoitteellisesti, voidaan nykyisten videopuheluohjelmien avulla järjestää hyvin siten, että kokouksen osallistujat sijaitsevat fyysisesti eri paikoissa. Kokous, tarkkarajainen instituutio, jonka sisältö on käytännön tasolla henkilöiden välinen rajattu keskustelu, toimii hyvin tällä tavoin.

Kuten jo sanoin, toki on niin, että kieleen leimallisesti kuuluu jatkuvan uusintumisen elementti, käsitteiden saadessa teksteissä ja vuorovaikutuksessa uusia merkityksiä. Tätä kehityskulkua ei voida estää. En kuitenkaan pidä tästä nykyisestä kehityksestä, jossa koko sosiaalista järjestelmää tila-aika-konseptin näkökulmasta ollaan murentamassa ja hämärtämässä. Niin sanottuna rautalankaversiona argumenttini voisi esittää, etten pidä siitä, että väitetään tietokoneella istumisen ja paikoissa käymisen olevan sama asia.

Annotation 2020-04-30 014705

Mitä kielenkäytön muuttumisesta ja tällaisen puheen normalisoitumisesta varsinaisesti seuraa? Tietenkään emme tiedä, ja omasta näkökulmastani nostan tietysti esille lähinnä yleisen käsittämisjärjestelmän sortumisen ja sekoittumisen. Aivan toisen, ja toisenlaisten asiantuntijoiden keskustelun paikka on esimerkiksi sen spekulointi, kenellä on valta siinä käytännössä, jossa uudelleen sanoitamme jokapäiväisen elämämme raameja, tai kenelle tätä valtaa mahdollisesti siirrämme. Yhä useammin uudet konseptit, jotka käsitteistön avulla olemme sulauttaneet osaksi sinällään vakiintuneita järjestelmiä, eivät ole tarkasteltavissa ainoastaan ”päätelaitteella istumisena”. Hyvin usein kyse on jopa huomattavan spesifin verkkopalvelun käyttämisestä (esimerkiksi Google, Microsoft, Facebook), jolloin brutaaleimmillaan olemme onnistuneet sulauttamaan kielenkäytössä koko koetun elämän muodostaman tila-aika-ulottuvuuden ja sosiaalisen järjestelmämme tietyn amerikkalaisen verkkopalvelun käyttämiseen. Asiaa ei helpota se, että tämä, ihmisten elämän muuttaminen firman tuotteen käyttämiseksi, on näiden verkkopalveluiden nimenomainen tavoite. Tämä avaa joka tapauksessa vielä täysin uudet näkökulmat niin sanotun etäpuheen normalisoitumisen ja kielenkäytön epämääräisyyden tarkasteluun.

[1] Fuchs, C. (2020). Everyday life and everyday communication on coronavirus capitalism. tripleC 18 (1), 375-399 https://doi.org/10.31269/triplec.v18i1.1167

[2] ”Sisäministeriö ja poliisi yhteistyössä”, https://virtuaalivappu.fi/?view=Home

[3]Etä, etää, edän? Edässä, Edästä, etään? Edältä, edälle, edällä? Edän? Edäksi? Ei onnistu.

[4] On sivupointti, että tämä ulkonaleikkimiskielto ei vastaa mitään virallista linjaa, pääministeri oli siis ikään kuin väärässä. Ymmärrän kuitenkin hyvin miksi hän juuri siinä nimenomaisessa tilanteessa, Hallituksen Virallisessa Tiedotustilaisuudessa Lapsille, halusi asettaa sanansa kohuja peläten mielummin liian varovaisiksi.