”Illan hämärtyessä saatoimme käden heilautuksella viitata mukaamme lämmintä kajoa hehkuvan mekaanisen kengurun, se pompahteli edellämme ja näytti meille tietä, toki se todellisuudessa seurasi rannekkeidemme komentoja. Keskipäivällä auringon korventaessa pahimmin pyysimme latauspisteeltä mukaamme konealbatrossin, joka sitten liiteli yläpuolellamme ja tarjosi helpottavaa varjoaan. Kompensaatio, jonka näistä palveluista laitteidemme kautta maksoimme, meni keksintöjen materiaali- ja rakennuskulujen kattamiseen.”

Vastaako tämä kuvaus elämäämme ihanneyhteiskunnassa? Kuinka hyvin voimme ylipäätänsä visioida sitä, miltä ihanteellinen yhteiskunta näyttäisi? Millaisia välineitä kaunokirjallisuus tarjoaa utopian kuvittelemiseen? Millaisen yhteiskunnan minä haluan?

Tässä kirjallisuusanalyysi-esseessä käyn seikkaperäisesti läpi erinomaisen nuortenkirjailija Siiri Enorannan romaania Maailmantyttäret (2022, WSOY) ja siinä esitettyä utopiamaailmaa. En tee varsinaisia juonipaljastuksia, mutta kuvailen kirjaa ja sen tapahtumia kuitenkin sen verran yksityiskohtaisesti, että suosittelen kirjan lukemista ennen tekstiini perehtymistä, mikäli kirja ylipäätänsä on lukulistallasi. Tämä siis ainoastaan paremman lukukokemuksen varmistamiseksi. Tai sitten anna mennä ja lue tekstini heti. Onhan se viime kädessä ennemmin poliittista kuin kirjallisuudellista pohdintaa.

Siiri Enorannan Maailmantyttäret on juonensa puolesta yksinkertainen ja mukava kertomus viiden tytön ystävystymisestä. Se on tyypillinen tarina siitä, kuinka alussa vastaan purnaava saa huomata ystävyyden olevan sittenkin tärkeintä. Samalla se on opettavainen kasvutarina siitä, miten hyvä utopiayhteiskunta on, ja miten se muokkaa kaikista parempia. Utopistisen Maailmankodin ikävästä naapurimaa Saarivaltiosta kotoisin olevien hahmojen jyrkät asenteet pehmentyvät Maailmankodin syleilyssä, ja lopussa kaikki ovat kavereita. Monien hahmojen tehtävä on representoida tietynlaisia asenteita, mutta joukossa on myös kiinnostavia hahmoja. Joka tapauksessa, kirjan varsinainen anti ja kiinnostavuus ei ole lastenkirjamaisessa tarinassa, vaan sen esittämässä kiehtovassa, kokonaisvaltaisessa maailmakuvassa.

Luin Enorannan teosta ennen kaikkea poliittisena puheenvuorona. Se tarjoaa monella tavalla mielenkiintoisen vision tulevaisuuden utopistisesta yhteiskunnasta. Takakannessa teosta kehutaan visionääriseksi, ja sen esittämä tulevaisuudenkuva on saanut lukijoiden parissa runsaasti ihailua. Tässä paneudun tarkemmin siihen, millainen Enorannan esittämä maailma on, ja kuinka varteenotettavana visiona sitä voidaan pitää. Kirjoitan tarkoituksellisen poliittista analyysia, joka lähtee omista tietoisista lähtökohdistani henkilönä, joka edustaa antikapitalistista, ns. vasemmistolaista feminismiä.

Esitän ensiksi kuitenkin hieman yleisiä ajatuksia. Mielenkiintoisen teoksen visiosta teki sen tunnistettavuus, suoranainen konventionaalisuus. Vaikka en ole lukenut yhtä kokonaisvaltaista ja yhtenäistä utopiakuvausta, sisältää Enorannan luoma maailma kuitenkin valtavasti tutun kuuloisia elementtejä. Hänen maalaamansa kuva on paikoin suorastaan kiusallisen yksityiskohtainen. Vastaan tulevat niin osallistavat esittävän taiteen performanssit, olohuoneiksi kutsutut ”autonomiset sosiaalikeskukset”, rakennusten viherseinät kuin elämää helpottavat älyrannekkeetkin. Saatan tuntea lukevani yhtä aikaa erilaisten 2000-luvun aktivistiryhmien julistuksia, vihreiden ja vasemmiston (nuorison) poliittisia ohjelmia kuin Sitran ja muiden ajatuspajojen raportteja. Osittain jopa yritysmaailman Slush-henkisiä julkilausumia. Se, mitä kirja tekee, on näiden kaikkien kietominen yhteen ja kirjoittaminen tarinaksi. Sellaisena se puhuttelee meitä ja esittää suoraan kysymyksen: onko siis tämä se, mitä haluatte?

Utopiayhteiskunnan nimi on teoksessa Maailmankoti, ja se kattaa ison osan koko maailmaa, ei kuitenkaan kaikkea. Osa on tuhoutunut ydinsodassa, ja osa ei halua liittyä Maailmankotiin, kuten alussa mainitsemani Saarivaltio. Maailmankoti on post-apokalyptinen solarpunk-yhteiskunta, joka on eksplisiittisen antikapitalistinen. Maailmankodissa kaikki tuntuu olevan, kuten ajatuspajojen tulevaisuutta visioivissa raporteissa, ekologista jälleenrakentamista, terapiaa ja hoivaa tai esittävää taidetta.

Seuraavaksi käyn tarkemmin Maailmankodin yhteiskuntajärjestelmän elementtejä läpi.

Historia

Kirjassa eletään vuotta 2130. 2020-luvun lopulla on tapahtunut Romahdus, joka piti sisällään ydinsodan ja kahden miljardin ihmisen kuoleman. Romahdukseen johtanut kehityskulku muistuttaa omaa nykymaailmaamme, on kestämätön kapitalistinen talousjärjestelmä, luontoa tuhoava kulutusyhteiskunta ja niin edelleen. Romahduksen jälkeen sähköiset omaisuudet olivat kadonneet ja suuri määrä infrastruktuuria oli tuhottu. Ihmiset olivat tilanteessa, jossa oli pakko aloittaa alusta.

Varsinainen tapahtumien kulku selitetään tiiviisti erään hahmon muistiinpanoissa. Siinä toiminta tapahtuu passiivissa, joten ei käy ilmi, miten ja keiden toimesta kaikki lopulta saatiin aikaan. Kuitenkin, armeijat lakkautettiin, perustettiin rauhankomiteoita ja totuuskomissioita, palkattiin satojatuhansia ihmisoikeustarkkailijoita ja diplomaatteja, solmittiin sopimuksia kuten aseidenkieltosopimus, aloitettiin laaja uusiutuvan energian rakentamisprojekti, otettiin rahajärjestelmä demokraattiseen hallintaan ja asetettiin varallisuuskatto. Vuonna 2049 perustettiin Maailmankoti, johon liittyivät melkein kaikki maapallon asutetut alueet. Valtioiden väliset rajat lakkautettiin ja alueet nimettiin uudelleen.

Maailmanrauha

Maailmanrauha on saavutettu kehittyneen lohkoketjuteknologian avulla (!!!). Suora sitaatti:

”Ja sitten kehittyneet ketjusitoumusteknologiat mahdollistivat luotettavat, muun muassa tietoliikennettä koskevat sopimukset miljardien yksittäisten ihmisten kesken, ja Maailmankoti pystyttiin perustamaan.”

Päätöksenteko ja hallinto

Systeemin kokonaisvaltainen rakenne jää epäselväksi. Maailmankoti vaikuttaa olevan jollakin tavalla yhtenäinen rakenne, vaikka toiminta sen sisällä on suhteellisen vapaata. Sen puitteissa tapahtuu kuitenkin jonkinlaista demokraattista päätöksentekoa, joka koskee kaikkia. On asioita, joita koko Maailmankodissa on äänestyksen perusteella kielletty, kuten elinikää pidentävän teknologian kehittäminen sekä fuusioenergian käyttö. Maailmankodilla on myös jonkinlainen hallinnollinen rakenne, joka voi sallia tai kieltää asioita suoraan; esimerkiksi eräät hahmot saivat luvan salaiseen projektiinsa Maailmankodilta.

Demokraattisia instituutioita on paljon, ja usealla tasolla tapahtuu äänestämistä. Demokratiassa on kuitenkin mukana teknokratian elementtejä. Äänestää, ainakin Maailmankodin laajuisesti, saavat ne, jotka ovat täyttäneet viisitoista vuotta ja osallistuneet koulutukseen.

Maailmankodissa esiintyy poliittista erimielisyyttä, jota ilmeisesti ratkaistaan neuvottelemalla. Mainitaan esimerkiksi, kuinka jotkut haluaisivat kieltää kaiken teknologian käytön, jotkut taas haluaisivat huomattavasti automatisoidumman maailman.

Alueet, rajat, kansalaisuus

Valtioita ei ole, mutta eri alueita, jotka mukailevat vanhojen valtioiden rajoja, on nimetty uusilla nimillä. On Vuoritammimaa, Mulperimaa, Raudusmaa jne. Kaikkialla voi liikkua vapaasti.

Maailmankodin asukkailla on passit, jotka takaavat heille tiettyjä oikeuksia. Ulkopuoliset saavat käyttöönsä väliaikaiset oleskelupassit. Mutta myös ilman passeja olevista pidetään huolta.

Yksi selkeä alue ei ole halunnut liittyä Maailmankotiin, ja sen nimi on Saarivaltio. Siellä vallitsee meidän näkökulmastamme tavallisempi kapitalisminkaltainen talousjärjestelmä, mutta uusiutuvaa ja edistyksellistä teknologiaa on paljon.

Teknologia

Maailmankoti on utopia, ja tämän utopian avain on kehittynyt akkuteknologia. Teknologiaa on Maailmankodissa yltäkylläisesti, ja se on tehokasta älyteknologiaa. Energiantuottomenetelmiä ovat ainakin tuuli-, aurinko-, vesi-, levä- ja bakteerivoimalat sekä kierrätyspolttoaineet. Fossiiliset polttoaineet on kielletty. Fuusioenergia on kehitetty, mutta sitä ei ole haluttu ottaa käyttöön. Uusiutuvan energian riittävyys taataan niin kehittyneillä akuilla, että teknologiaa voidaan käyttää yltäkylläisesti.

Toinen avainteknologia on eräänlainen lohkoketjuteknologia, josta käytetään nimeä ketjusitoumusteknologia. Sen avulla on mahdollistettu luotettavat ja laajat sopimukset, jotka takaavat koko yhteiskunnan koossa pysymisen ja maailmanrauhan.

Erilaisia teknologisia vempaimia voidaan kehittää uusiutuvasta materiaalista, ja niillä helpotetaan elämää eri tavoin. 3D-tulostusta käytetään paljon, ja jokaisella ihmisellä on jonkinlainen tulostuskiintiö, jonka avulla voi tulostaa haluamansa tavaroita.

Älypuhelimia ei ole, mutta jokaisella on kädessään älyranneke, jossa on useita elämää helpottavia sovelluksia. Esimeriksi Vaeltaja-sovelluksen avulla voi matkustaa turvallisesti ja se näyttää yöpymis- ja ruokapaikat. Älyranneketta ei kuitenkaan saa käyttöönsä ilman ”asiaankuuluvaa koulutusjaksoa”.

Älykkäällä teknologialla hallinnoidaan asioita, esimerkiksi kauppojen ovella voi skannata eettisyyden takaavat sertifikaatit. Skannattavaa informaatiota on ylipäätänsä paljon kaikkialla. Myös hologrammiteknologiaa on paljon. Esimerkiksi videopuhelut perustuvat hologrammihahmoihin, jotka heijastetaan puhujien rannekkeista.

Liikkuminen tapahtuu hahmojen harjoittaman jalankulun lisäksi esimerkiksi levijunilla, linja-autoilla sekä tekoälyn ohjaamilla itse ajavilla autoilla. Mainitaan myös paljon muita ”härveleitä”. Joihinkin paikkoihin pitää edelleen mennä lentokoneella. Käytössä on myös mielikuvituksellisempia välineitä, joita hyödynnetään silkasta ilosta. Esimerkkinä vanhasta purjelaivasta rakennettu pyörillä hankalasti kulkeva purjelinnaksi kutsuttu väline.

Teknologisesta yltäkylläisyydestä huolimatta materian käyttö on kuitenkin maltillista. Orgaanisiin ja kierrätettyihin materiaaleihin perustuva teknologia on pitkälle kehittynyttä ja niistä voidaan valmistaa kaikenlaista. Ihmisten elämä ei kuitenkaan ole tuhlailevaa, vaan ”Maailmankodin lapset on pienestä pitäen opetettu korjaamaan, parkitsemaan, tilkitsemään ja säästämään”.

Tekoälyn käyttö on ilmeisesti minimaalista. Mainitaan vuonna 2047 tapahtunut tekoälyprojektionnettomuus, jossa väestönrakenteentutkimusjärjestelmä alkoi automaattisesti eliminoida väestöä. Tämän jälkeen tekoälyteknologiaa ei ole haluttu juuri käyttää.

Ympäristö

Ekologinen jälleenrakennustyö on edelleen laajasti käynnissä. Luentoa entisöidään, hiilidioksidia sidotaan ilmakehästä, vanhoja rakennelmia puretaan ja ympäristöjä ennallistetaan. Ilmasto vaikuttaa olevan lämmin verrattuna nykypäiväämme. Esimerkiksi entisen Ruotsin alueella on tyypillisesti kesäisin yli 30 astetta lämmintä ja paljon hyttysiä sekä rankkasateita.

Talous

Talousjärjestelmä on demokraattisessa hallinnassa ja vallitsee varallisuuskatto. Talousjärjestelmää ei nimetä, mutta se vaikuttaa jonkinlaiselta demokraattiselta sosialismilta. Järjestelmä on eksplisiittisen antikapitalistinen. Kapitalismi on tuhoisa vaihe historiassa, joka johti Romahdukseen ja miljardien kuolemaan. Tämä tiedetään ja tätä opetetaan jokaiselle.

Digitaalinen valuutta on käytössä. Vallitsee yleinen ja yhtäläinen perustulo, ja kaikki saavat rannekkeisiinsa tietyn määrän rahaa tasaisin väliajoin. On epäselvää, mikä kaikki maksaa ja mikä ei; iso osa toiminnasta perustuu solidaarisuuteen ja yhteistyöhön ilman transaktioita. Rahaa ei ihmisten välisissä palveluksissa juuri käytetä, vaan eri paikoissa yöpyminen ja ruuan saaminen on mahdollista esimerkiksi osallistumalla hieman paikan työntekoon. Kauppoja kuitenkin on, samoin lainaamoita. Ihmiset käyvät myös paljon vaihtokauppaa pienissä yhteisöissään.

Kuri ja järjestys

Armeijat ja sotateollisuus on lakkautettu ja sen resurssit ohjattu uusiutuvan energian kehittämiseen. Poliisi on olemassa, mutta sitä tarvitaan vain vähän, sen yleisintä työtä on ympäristöongelmien torjuminen. Poliisilla on äärimmäisten väkivaltatilanteiden varalta käytössä nukutusnuolet.

Myös vankiloita on olemassa. Niissä on hyvät oltavat ja paljon hyvinvointipalveluita, ja niissä esimerkiksi osallistutaan luonnon ennallistamiseen purkamalla vanhoja rakennelmia.

Työ

On epäselvää, miten työnjako on tarkalleen järjestetty. Kaikenlaisia töitä on, ja niistä maksetaan palkkaa. Kirjan alussa yksi hahmoista keskustelee ammatinvalinnanohjaajan kanssa, ja esille tulevat terapeutti, taitelija, hoivaaja, diplomaatti, kulttuurinsäilyttäjä, keinopölyttäjä, viherarkkitehti… Yksi hahmoista toivoo olevansa argumentoija, sovittelija ja rauhanneuvottelija, joka edistää sovintoa konfliktialueilla. Matkan varrella kohdataan perinteisempiä ammatteja kuten lääkäreitä ja insinöörejä.

Opiskelu

Koulutusjärjestelmä on yhtenäinen, mutta opiskelu vaikuttaisi olevan suhteellisen vapaata. Yliopistoja on olemassa, mutta niiden toiminnasta ei kerrota paljoa. Opintoja voi suorittaa useammassa yliopistossa samanaikaisesti, ja voimassa on ikuinen opinto-oikeus. Itsenäinen opiskelu on ilmeisesti valtavirtaista, sillä tarinan edetessä hahmojen kerrotaan opiskelevan usein, vaikka he tekevät koko ajan matkaa.

Nimeltä mainitaan sellaisia opintokokonaisuuksia, kuin Elämäntapana permakulttuuri, Ikuisen talouskasvun harha: kapitalismin nousu ja tuho ja Poikkitaiteellisuuden monet kasvot.

Paikat, asuminen

Mukavia paikkoja on paljon. Esimerkiksi Olohuoneet ovat avoimia paikkoja, jonne kuka vain saa tulla. Lisäksi on muun muassa puihin rakennettuja kyliä ja musiikkitalo, jossa voi esittää ja kuunnella musiikkiesityksiä ilmaiseksi.

Kirjastoja on olemassa, ja niissä on paljon oikeita kirjoja hyllyssä. Kirjastoa jossa hahmot vieraillaan kuvataan ihanaksi paikaksi, joka on rakennettu innovatiivisesti ja sisältää paljon kaikkea mukavaa.

Kaupunkejakin on, ja niissä on paljon innovatiivista teknologiaa ja sähköllä liikkuvia härveleitä. Kerrostaloja saattaa olla myös keskellä metsää.

Esimerkki asumisesta on paratiisimainen kerrostalokompleksi, jossa on marjoja kasvavat viherseinät, ja puutarhat, tikkaita ja siltoja parvekkeilta toisille, yhteiskeittiöitä ja leikkiviä lapsia.

Terveydenhuolto

Muiden vakavien tautien kerrotaan kadonneen, paitsi tiettyjen hyttysten aiheuttaman Nunezia-kuumeen. Se on tappanut yhden hahmon vanhemmat. Geenimanipulaatio on yleistä ja sillä voi hoitaa vakavia tauteja jo raskausaikana, mutta kaikki ihmiset eivät tätä halua. Maailmankodissa on laadukkaita sairaaloita, joista saa hyvää hoitoa ilmaiseksi.

Ihmisten ominaisuudet

Geenimanipulaatio on laajasti käytössä, ja sillä voi muuttaa ulkonäköön liittyviä ominaisuuksia. Ihonväri rasistisessa mielessä ”rodun” merkitsijänä on kadonnut, kun siitä on tullut hiusten tai paidan värin kaltainen valintakysymys. Suurin osa ihmisistä on iholtaan melko tummia, koska se on auringon kestämisen kannalta käytännöllistä. Ihonväriin liittyvät historialliset jännitteet ja rasismi kuitenkin tiedetään historiallisina ilmiöinä ja niitä opiskellaan. Ainakin yksi hahmo suhtautuu eksplisiittisen rasistisesti niihin muutamiin, jotka ovat päättäneet valita valkoisen ihonvärin, liittyyhän se ikävään historiaan.

Sukupuoli

Sukupuolen ilmaisu on hyvin vapaata, mainitaan että suuresta osasta vastaantulevia henkilöitä ei voi tunnistaa sukupuolta. Ihmiset voivat myös muunnella kehojaan – yhdellä poikana syntyneenä hahmolla on penis, rinnat ja ”naisellinen” ulkonäkö ja hän identifioi itsensä naiseksi.

Kuitenkin, ihmisten sukupuoli merkitään edelleen virallisiin rekistereihin. Vastasyntyneen lapsen sukupuolta ei määritellä, vaan ennen murrosikää täytetään lääkärissä kaavake, jonka perusteella käydään sen sukupuolen murrosikä läpi, mihin koetaan kuuluvan. Ihmiset kuitenkin syntyvät edelleen biologisesti naaraan tai uroksen kehoon.

Uskonto

Kristinuskon vanhassa muodossaan kerrotaan kadonneen. Mutta erilaisia uskontoja on paljon, ja niitä harjoitetaan esimerkiksi yhteisötemppelissä, missä jokaisella on omat tilansa. Temppelikohtauksessa luetellaan esimerkiksi Äiti Maan palvojat, uuskristityt, multiversumeihin uskovat, neojoogit ja jotkut jotka ”masturboivat autuas ilme kasvoillaan”.

Pohdintaa: Onko Maailmankoti sitä, mitä haluamme?

Maailmankoti vaikuttaa lähes kaikin puolin täydelliseltä. Kirja saa lukijansa, kuten sen selvä tarkoitus onkin, kysymään miksemme elä tällaisessa yhteiskunnassa. Erityisen miellyttävältä kuulostaa Maailmankodin ihmisten tapa hoitaa yhteiselonsa ja (ainakin pinnallinen) työnjakonsa. Maailma, jossa voi kävellä minne vain, jossa kaikki paikat ovat mukavia yhteisöjä, ja kaikkeen voi osallistua vähintään antamalla oman työpanoksensa, kuulostaa hyvällä tavalla suurella partioleirillä rakennettua pienoiskaupunkia. Partiossa yhteiselon toimivuus perustuu toki ihmisjoukon valikoituneisuuteen.

Lisäksi teos onnistui vaikuttamaan joillakin aivan tietyillä utopiaelementeillään, joista olennaisimpia ovat ikuinen opiskeluoikeus yliopistoissa ja taattu perustulo. Toki kirjassa ei kerrottu, millaisia yliopistot ovat. Mikäli ne ovat muuttuneet tilallisista instituutioista virtuaalirannekkeen kautta käytettäviksi sisällöiksi, liikutaan äkkiä dystopian puolelle. Erityisen tärkeää on myös kirjastojen, siis paperisten kirjojen paikkojen olemassaolo. Vaikka lyijykyniä pidetään antiikkisina, paperinen tiedontallennus- ja järjestämismuoto on pitänyt pintansa. Tämä on hieno tulevaisuusvisio.

Teos herätti kuitenkin myös olennaisia kysymyksiä, joita on syytä pohtia poliittisia tai ylipäätänsä tulevaisuutta koskevia visioitamme pohtiessa. Käsittelen niitä seuraavaksi. Ne koskevat teknologiaa yleisesti, ”älyteknologiaa”, poliittista järjestystä, työtä, ihmistenmuokkausteknologiaa sekä lisähuomiona sukupuolta.

Teknologiasta. Toisinaan kirjassa ollaan stereotyyppisissä hippiunelmatiloissa, joissa teknologian sijasta keskiössä ovat hampunviljelyäänestykset, tanssiesitykset ja läheisyys luontoon. Toisaalta kaiken tämän mahdollistaa teknologia. Toisinaan liikutaan paikoissa, jotka ovat täynnä huipputeknologiaa. Kirjan utopiamaailmassa on onnistuttu ylittämään digitaalisen teknologian riippuvuus kaivannaismineraaleista. Materiaaliteknologiset innovaatiot mahdollistavat laitteiden rakentamisen lähes orgaanisesti. Teknologia takaa jopa maailmanrauhan. Kirjan olennainen viesti on, että utopian saavuttaaksemme meidän on kehittävä parempaa teknologiaa, avainasemassa uusiutuvien materiaalien käyttö. Meidän ei tule luopua digitaalisista laitteista vaan keksiä parempia tapoja rakentaa ne. Ja käyttää teknologiaa oikein.

On Enorannalta uskalias visio esittää lohkoketjuihin perustuva maailmanrauha – tällaista kuulee tyypillisesti lähinnä kryptovaluuttoihin hurahtaneilta nuorilta miehiltä internetissä. Mutta jos ja kun luottamusta tarvitaan, ja tällä tavalla luottamusta voi aggregoida, eikä siihen sisälly kasvavaa mineraalivarojen käyttöä, niin miksipäs ei?

Älyteknologiasta (tietoverkkoihin perustuvat digitaaliset laitteet). Kirjassa ei mainita terminä internetiä, mutta tietoverkkojen hyödyntäminen on suurta. Auki on kuitenkin massiivisia kysymyksiä. Miten tietoverkkoja ja dataa hallinnoidaan? Kuka niihin liittyviä päätöksiä tekee? Älykkäät sovellukset tarkoittavat suurten datamäärien keräämistä, tallentamista ja hyödyntämistä. Kuka tämän tekee ja missä? Onko edelleen massiivisia, energiaa vieviä datakeskuksia?

Teoksessa, kuten lähes kaikessa scifissä jo kauan ennen matkapuhelinten keksimistä, jokaisella hahmolla on henkilökohtainen älylaite, joka on vertauskuvallinen kehon jatke. Tällaiset visiot ovat laimentuneet sen myötä, kun älypuhelimista tuli oikeasti sellaisia laitteita, mutta Enoranta esittelee vision uudelleen. Laajemmaksi filosofiseksi kysymykseksi kuitenkin jää, edellyttääkö näkemyksemme hyvästä elämästä jokaisen ihmisen jatkamista henkilökohtaisella digitaalisella laitteella – olisi se sitten kännykkä, ranneke tai älylasit. Argumentteja voidaan esittää sekä puolesta että vastaan. Merkittävää on joka tapauksessa, kuka tätä ihmisyyden teknologiaa hallinnoi. Teos kutsuu pohtimaan mahdollisuutta, jossa ihmisen digitaalisessa ruumiinjatkeessa ei olisi kyse yksityisen korporaation datankeruusta, vaan jostakin oikeasti elämää parantavasta yhteisestä asiasta. Kannattaisiko meidän jatkaa kuvittelua?

Poliittisesta järjestyksestä. Se, millainen poliittinen järjestys täydellisessä yhteiskunnassa vallitsisi, on ikuisuusaihe. Mielestäni visio, jossa äänestää saisi vain tietyn koulutuksen käyneenä, ei kuulosta välttämättä huonolta. Tämä olisi nykyisestä demokraattisesta mallistamme siirtymä kohti historiallisempia teknokraattisia visioita: esimerkiksi John Sturart Mill esitti 1800-luvulla, että korkeammin koulutetuilla tulisi olla enemmän ääniä. Olemme pitäneet pyhänä demokraattisena periaatteena sitä, että jokaisen ääni painaa yhtä paljon. Jos äänestäminen perustuu kykyihin ja tietoihin, järjestelmä ei ole enää puhdas demokratia vaan teknokratia. Toki Maailmankodissa ei ilmeisesti testata onko henkilö pätevä saamansa koulutuksen jälkeen, pääasia että koulutuksen käy.

Tietoa, lukeneisuutta, koulutusta ja sivistystä suuresti arvostavana ihmisenä järjestelmä kuulostaa minusta hyvältä – ainakin ensi-ajattelullisesti. Suuri osa huonoista päätöksistä perustunee siihen että tyhmä kansa äänestää väärin, omien etujensa vastaisesti. (Erillinen kysymys, mitkä asiat ovat johtaneet tähän kansan tyhmyyden tilaan?) Lisäksi meillä on jo nyt spesifi instituutio määrittelemään korkein tieto, ja se on tiedeinstituutio.

Tämä on kuitenkin naiivia ajattelua. Ensinnäkin, on ilmeistä, että tällaisessa järjestelmässä valta kasautuu tietylle pienelle taholle. Maailmankodissa on oltava jokin hallintoinstanssi, joka kouluttaa äänestäjät ja ylipäätänsä päättää, mitä koulutukseen sisältyy. Kuinka varmistetaan, ettei tätä valtaa käytetä väärin? Lisäksi, voi olla naiivia ajatella, että tieteellinen tieto tai menetelmä olisi ratkaisu kaikkeen, että jos vain oppineet tieteilijät tekisivät päätökset puolestamme, olisi kaikki hyvin. Eräs demokraattisen järjestelmän perustelu on nimenomaan se, kuinka yhteiskunta on niin tavattoman kompleksinen systeemi, ettei millään yksittäisellä taholla, edes parhaalla tieteellisellä toimijalla, voi olla riittävästi tietoa parhaimpien päätösten tekemiseen. Keskitetty valta on vaarallista, vaikka se keskittyisi ”hyville”.

Ihmisten muokkaamisesta. Olen jo pitkään suhtautunut ajatukseen biologista ihmistä parantavasta teknologiasta myönteisesti. Elämme jo nyt sen keskellä: silmälasit, tekonivelet, kuulolaitteet – puhumattakaan kaikista lääkkeistämme. Tänä päivänä kammoksuttu geenimuuntelukin on Maailmankodissa normaali asia. On selvää, että ”luonnollisen” ihmisen perään on turha haikailla.

Tämä kuitenkin asettaa uusia mielenkiintoisia eettisiä kysymyksiä, kun ihmisen geneettisestä parantelusta voi tulla uusi moraalinen imperatiivi. Eräs kirjan hahmoista kantaa kaunaa äidilleen, joka kieltäytyi geeniteknologiasta, joka olisi pelastanut hänen veljensä tappavalta sairaudelta. Moraalisesti oikein olisi, hahmon mielestä, ollut käyttää geenimuuntelua, niin lapsi olisi saanut elää. ”Luonnollisuutta” korkealle arvottavasta näkökulmasta voi tulla moraalisesti väärä. Yhtä lailla tänä päivänä pidämme vanhempia, jotka jättävät lapsensa rokottamatta, perustellusti moraalittomina. Mutta mihin asti imperatiivit yltävät kun teknologia kehittyy? Mitä kaikkea biologiselle ruumiille on tehtävä, että yltäisi edes ihmisyyden aloitustasolle?

Sukupuolesta. Mielestäni Enoranta epäonnistuu toivottavan sukupuoliutopian luomisessa. Tämä on kertomuksen heikoimpia lenkkejä – sinällään hyvin pieni, mutta nimenomaan itselleni sukupuoliroolien kanssa kamppailevana merkityksellinen.

Monelta osin Maailmankodin sukupuolikäsitys vaikuttaa juuri sellaiselta kuin sen toivoisin utopiassa olevankin – ihmiset saavat ilmaista itseään juuri niin kuin tahtovat. Ihmisten ”sukupuolta” ei välttämättä edes tunnista eikä tarvitsekaan, sillä asialla ei ole merkitystä. Edes lapsia ei määritellä sukupuoleen, heillä on vain jotkut elimet, ja sitten he kasvavat ilmaisemaan itseään juuri siten kuin haluavat. Toki mikäli lisääntyminen tapahtuu edelleen perinteiseen tapaan, saattaisi erilaisten sukusolujen olla tarpeen nimetä esimerkiksi naaraiksi ja uroksiksi (mutta mikäli lisääntyminenkin hoituu täysin teknologisesti, tämäkään ei liene tarpeellista).

Kaikkeen tähän nähden on tavattoman ristiriitaista, että yksi hahmoista on esimurrosikäisenä kokenut, että hänen sukupuoleensa kuuluvat penis ja rinnat. Hän on sitten saanut naishormoneita, koska on ollut syntyjään uros, ja kasvanut tyytyväisenä naiseksi. Ilmeisesti kaikkien esimurrosikäisten on mahdollista saada sellaisia hormoneita, joiden avulla kasvaa sellaiseen ruumiiseen mitä tahtovat.

Valtava ristiriita: Maailmassa, jossa sukupuoliroolit ovat poissa, ja jokainen voi kehostaan riippumatta ilmaista itseään miten tahtoo – mikä saa 11-vuotiaan ajattelemaan, että hänellä on oltava rinnat jotta hän voi olla oma itsensä? Mikä ylipäätänsä saa ihmiset, etenkin nuoret lapset, ajattelemaan, että he tarvitsevat tietynlaiset sukuelimet, jos kerran oleminen ja itseilmaisu ei mitenkään riipu niistä? Se, että feminiinisesti itsensä kokeva ihminen tarvitsee tiettyjä elimiä, on ristiriidassa sen kanssa, ettei sukupuolen ilmaisu riipu mitenkään kehosta.

Tähän voisin kuitenkin todeta, että sukupuolta kuvatessaan Enoranta on todennäköisesti tehnyt mielestäni tarpeettoman sivuloikan ajankohtaiseen poliittiseen keskusteluun. Kirja on toki kauttaaltaan poliittinen, mutta kokonaisvaltaisen utopiakuvauksen sijaan Enoranta ikään kuin käy ilmoittamassa, että tarvitsisimme nykyiseen yhteiskuntaamme hormonihoitoja alaikäisille nuorille. Kuitenkin, vaatimus kehoa muuttavista hormonihoidoista nuorille nykyisessä, valitettavan sukupuoliroolittuneessa yhteiskunnassamme, sekä vaatimus sukupuoliroolien purkamisesta, ovat lähtökohtaisesti ristiriitaiset. Edellinen on sidoksissa nykypäivämme ei-toivottuun tilanteeseen, jossa kärsitään sukupuolidysforiasta, koska yhteiskunnan sukupuoliroolit ovat niin ahtaat. Se on kuin laastari ikävän vamman päälle. Sen kömpelö siirtäminen utopiayhteiskuntaan on kuin kuvailisi sinne todella hyviä ja toimiva kriisikeskuksia raiskatuille – sen sijaan että uskaltaisi kuvata yhteiskunnan kokonaan ilman raiskauksia.

Työstä. Laajemman yhteiskunnallisen työnjaon kuvaus jäi kokonaan auki. On erittäin relevantti kysymys, miten tahdomme jakaa välttämättömät tehtävät, jotka saattavat olla raskaita tai ikäviä, mutta joita ilman elämä ei ole mahdollista. Mikä on ihmisten insentiivi esimerkiksi käsitellä jätteitä (oletettu inhottava tehtävä)? Miten jätteiden käsittely saadaan muotoiltua sellaiseksi toimenkuvaksi, että se on mielekästä? Kuka tämän muotoilun tekee? Mikä ylipäätänsä on se instituutio, joka maksaa ihmisille palkkaa, jos he sellaista saavat? Mistä se saa tähän palkanmaksuun vaadittavan rahan? En osaa itsekään vastata näihin kysymyksiin, vaikka ne ovat koko yhteiskunnan toteutumisen keskiössä.

Onko Maailmankoti siis sitä mitä kaipaamme? Pitkälti kyllä. Demokraattinen talousjärjestelmä, perustulo, ikuinen opiskeluoikeus ja ennen kaikkea edistyksellinen akku- ja materiaaliteknologia ovat hyviä tienviittoja kohti utopiaa. Sukupuoliroolitkin puretaan. Pohdittavia, kompleksisia asioita ovat edelleen digitaaliselle teknologialle antamamme rooli sekä näkemyksemme teknokratiasta päätöksentekojärjestelmän perustana. Lisäksi biologisen ihmisyyden parantelua ja sen mukanaan tuomia uusia moraalisia imperatiiveja on syytä pohtia eettisesti vielä paljon perusteellisemmin.

Teknologia kuitenkin tulee pelastamaan meidät – ei teknologia yksin vaan teknologia hyvässä demokraattisessa hallinnassa. Ihmeelliset materiaali- ja energiateknologiset innovaatiot tulevat takaamaan meille hyvän elämän, ja tämä saattaa olla toivoa herättävä viesti. Ehkä nykyisen osaamistalous-tietokykykapitalismi-kilpailukyky-yhteiskuntamme rasittava käsite ”innovaatio” onkin se, joita meidän on radikaaleina yhteiskuntakriitikkoina nimenomaisesti vaalittava. Innovaatioiden generoiminen ei onnistu tarpeeksi hyvin kapitalistisessa yhteiskunnassa, ja muun muassa siksi tarvitsemme toisenlaisen järjestelmän.

(Sivuhuomio. Juuri tällaisten ajattelutapojen omaksuminen vahvistaa sitä järjestystä, jossa on olemassa sellainen yhteinen hyvyys, josta elinkeinoelämä pääsee ammentamaan antaumuksella, ja joka kapitalistisen realismin mukaisessa yhteiskunnassamme tuottaa relevantteja argumentteja siitä, kuinka ”tunkekaa innovaatiot perseeseenne”. Mutta kirjoitetaanpas tästä toiste.)

Niin, ja vielä. Miksi emme jo elä Maailmankodissa? Siihen tarvittaisiin kaksi asiaa: kehittyneempää teknologiaa ja ydinsota. Edellistä yritetään kehittää koko ajan, mutta onko niin, että tarvitsemme väistämättä jälkimmäisen kääntämään nyt monella tavalla pieleen menevän kehityksemme suunnan?

Millainen on sinun utopiasi? Vastaako tämä sitä, vai kuulostaako Maailmankoti paternalistiselta dystopialta? Pelastaako teknologia? Kerro tässä tai Twitterissä!

Kuvat: creative commons -kuvia Google-haulla ”futuristic utopian society”