Kirja, joka teki minusta intohimoisen feministin: Näkymättömät naiset

Tässä kirjoituksessa kerron yhdestä, mullistavasta kirjasta, sekä sen paljastamista nyky-yhteiskuntamme syvän antifeministisistä piirteistä. Nämä piirteet hallitsevat sielläkin, missä kaikki on olevinaan hyvää ja edistyksellistä. Ota hatustasi kiinni ja lue, tekstiä on paljon ja asiaa sitäkin enemmän. Aikaisemmin olen puhunut kirjoista täällä, täällä, ja täällä.

Näkymättömät naiset. Näin tilastot paljastavat, miten maailma on suunniteltu miehille
Kirjoittaja: Caroline Criado-Perez
Suomentaja: Arto Schroderus
Julkaistu: 2019
Julkaisija: WSOY
Kategoria: Perusteellinen, journalismityyppinen tietokirja

”Kolme teemaa nousee esiin yhä uudelleen: naisen keho, naisen palkaton hoitotaakka ja miesten väkivalta naisia kohtaan. Nämä asiat ovat niin merkittäviä, että ne koskettavat elämämme miltei jokaista osa-aluetta ja vaikuttavat kokemukseemme kaikesta, oli kyse sitten julkisesta liikennevälineistä tai politiikasta, työpaikasta tai lääkärin vastaanotosta. Miehet kuitenkin unohtavat ne, koska miehillä ei ole naisen kehoa.”
 
”Nämä erot sivuutetaan, ja me jatkamme elämäämme ikään kuin miehen keho ja siihen liittyvä kokemus elämästä olisivat sukupuolineutraaleja. Tämä on yksi naisiin kohdistuvan syrjinnän muoto.”
 

 

Nyt kerron kirjasta, joka teki minusta intohimoisen feministin. Kirjasta, joka opetti valtavasti, suututti silmittömästi ja kaiken ohella sai minut suhtautumaan omaan sukupuoleeni, omaan naiseuteeni uudella tavalla. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, en pidä itseni kutsumisesta naiseksi ja koen olevani naiseuden ulkopuolella. Criado-Perezin raastavan erinomaisen teoksen jälkeen kuitenkin ymmärsin, kuinka siinä puhutaan myös nimenomaan minusta. Naiseus on minunkin elämääni fundamentaalisesti hallitseva asia, josta en pääse eroon. Ja johon kohdistuvan järjestelmällisen syrjinnän vaikutuksista minäkin kärsin.

Kerron myös, kuinka kirja sai oivaltamaan nykyisen, internetissä vallalla olevan tietynlaisen feminismin perustavanlaatuisen antifeministiset piirteet. Kirja suututti, sillä se sai oivaltamaan paitsi maailman totaalisen epäoikeudenmukaisuuden, myös joidenkin näennäisesti oikeudenmukaisuutta ajavien todellisen sijainnin sortoa edistävien voimien joukossa. Kirja paljasti kamppailun, joka tuntuu mahdottomalta.

Brittikirjailija ja feministi Criado-Perez tarjoaa perusteellisen tietopaketin siitä, millä kaikilla elämän osa-alueilla naisia ja naiseutta edelleen syrjitään. Kyse ei (aina) ole konkreettisesta syrjintä-aktista, vaan kirjan nimen mukaisesti naiseuden näkymättömyydestä. Siitä, kuinka elämän lähes kaikilla osa-alueilla mies ja ennen kaikkea miehen keho on yhä oletusarvo.

”Kolme teemaa nousee esiin yhä uudelleen: naisen keho, naisen palkaton hoitotaakka ja miesten väkivalta naisia kohtaan. Nämä asiat ovat niin merkittäviä, että ne koskettavat elämämme miltei jokaista osa-aluetta ja vaikuttavat kokemukseemme kaikesta, oli kyse sitten julkisesta liikennevälineistä tai politiikasta, työpaikasta tai lääkärin vastaanotosta. Miehet kuitenkin unohtavat ne, koska miehillä ei ole naisen kehoa.
(…)
Nämä erot sivuutetaan, ja me jatkamme elämäämme ikään kuin miehen keho ja siihen liittyvä kokemus elämästä olisivat sukupuolineutraaleja.”

 

Myönnän itsekin pitäneeni vielä pari viikkoa sitten sukupuolineutraaliutta ihanteena. Olen aina ollut voimakkaasti sitä mieltä, ettei miehen ja naisen välillä ole eroa, ja kaikenlainen sukupuolijaottelu tulisi yhteiskunnasta häivyttää. Olen ihannoinut sekasaunoja ja kaikenlaista kiintiötöntä ja nimeämätöntä toimintaa, jossa ”ollaan vain ihmisiä”.

Kirja paljasti minun olleen väärässä. Totaalisen väärässä. Sain heittää yli kaksikymmentä vuotta hallinneen ajatusmallini roskikseen.

Noin ajatellessani olen todennäköisesti vain ylläpitänyt voimakasta piiloajatusta, jossa sukupuolineutraali on todellisuudessa mies. Eivätkä miehet ja naiset ole samanlaisia. Eivät lainkaan samanlaisia, ja juuri se on kirjan keskeinen viesti.

Kirja jakautuu kuuteen osaan, joiden sisällä on yhteensä kuusitoista lukua. Osat on teemoiteltu konteksteittain: naisten huomiotta jättämistä käsitellään jokapäiväisessä elämässä, työelämässä, muotoilussa, lääketieteessä, julkisessa elämässä sekä katastrofeissa ja poikkeustilanteissa. Naisten huomiotta jättämisen keinot ovat lukuisia, mutta ne jakautuvat jotakuinkin Criado-Perezin yllä siteeratussa johdannossa mainittuun kolmeen kategoriaan.

  • Naisen keho ja sen totaalinen erilaisuus normina pidettyyn miehen kehoon verrattuna
  • Naisen palkaton hoitotyö ja siihen liittyvä asema koko talousjärjestelmässämme
  • Naisiin kohdistuva systemaattinen väkivalta

Aiheet linkittyvät toisiinsa ja naiseuden piilottaminen tietyssä kontekstissa johtaa toiseen. Kontekstit vaihtelivat sinällään pinnallisen tuntuisista arjen asioista vakaviin elämän ja kuoleman kysymyksiin. Toisaalta on miesten mittoihin suunnitellun koskettimiston soittamisen aiheuttamista rasitusvaivoista kärsiviä naispianisteja, toisaalta sydäninfarketeihin kuolevia naisia, joiden oireet poikkeavat ”tyypillisistä” eli toisin sanoen miesten oireista. Ongelma on kuitenkin sama.

Voisin siteerata kirjan suurin piirtein kokonaan, mutta pyrin poimimaan itselleni tärkeimmät teemat. Kirjan näkökulma on globaali, ja esimerkiksi miesten naisiin kohdistava systemaattinen väkivalta ei onnekseni Suomessa ole niin suuri ongelma, kuin Intian kaupungeissa, joissa naiset eivät voi liikkua kaduilla tulematta ahdistelluiksi tai jopa tapetuiksi. Mutta kaikkia elämän osa-alueita koskettavasta naisen kehon unohtamisesta lukeminen on kirjaimellisesti suoraan minuun osuva, järisyttävän vaikuttava aihe.

Tässä välissä on syytä huomauttaa, mitä Criado-Perez ”sukupuolella” tarkoitti. Heti ensimmäisillä sivuilla hän ilmoittaa, kuinka ongelmat koskevat sekä biologista (sex) että sosiaalista (gender) sukupuolta. Ns. sosiaalinen sukupuoli ei kuitenkaan ole irrallinen ilmiö, vaan kyse on tietynlaisen kehon normittamisesta sekä toisaalta syrjimisestä. Criado-Perez tiivistää loistavasti:

”Ongelma ei ole naisen biologinen keho. Ongelma on tälle keholle antamamme sosiaalinen merkitys ja se, että me sosiaalisesti määräytyvistä syistä emme ota sitä huomioon.”

 

Sitaattiin tiivistyy kaikenlaisen sukupuolikeskustelun ydin.

Jatketaan sisällöstä. Naisten kehon erilaisuutta ei huomioida miesten mittoihin suunnitelluissa autoissa, käyttöesineissä, asunnoissa, suojavarusteissa, hyllyjen korkeuksissa jne., mutta pysäyttävimmillään ja raadollisimmillaan huomiotta jättäminen on lääketieteessä. Kun puhutaan kirjaimellisesti solun ja molekyylin tarkkuudella tapahtuvasta toiminnasta, ovat sukupuolten väliset erot todella raskauttavia.

Ja näitä eroja riittää. Toisin kuin minäkin luulin, naiset eivät ole pienikokoisia miehiä, joilla on rinnat sekä peniksen tilalla vagina. Naiset ovat hyvin pitkälti erilaisia olentoja. Emmekä ole ymmärtäneet tätä, sillä ihmiseksi kutsumamme on käytännössä mies.

Criado-Perez luettelee kattavasti lähdeviitattuna, kuinka sukupuolieroja on ihmisruumiin kaikista kudostyypeissä ja elinryhmissä, yleisimpien sairauksien esiintyvyydessä, taudinkulussa ja vakavuusasteessa, sydämen perustoimintojen mekaniikassa, keuhkojen tilavuudessa… Sekä runsaasti solutasolla, mikä vaikuttaa aivan suoraan siihen, miten monet lääkkeet toimivat.

Criado-Perez kertoo, kuinka naisten jättäminen lääketieteellisten kokeiden ulkopuolelle johtaa siihen, etteivät esimerkiksi monet lääkkeet toimi naisilla, koska naisen ja miehen keho ovat eri asioita. Naisten oireita sydäninfarktinkaan kaltaisissa vakavissa kohtauksissa ei tunnisteta, sillä niitä pidetään epätyypillisinä. Naiset kirjaimellisesti kuolevat sillä heitä ei ole ymmärretty omaksi erityiseksi ihmisryhmäkseen, vaikka he edustavat puolta väestöstä.

”Tuhansien vuosien ajan lääketiede on lähtenyt siitä oletuksesta, että miehen keho voi edustaa koko ihmiskuntaa. Tämän seurauksena meillä on valtaisa historiallinen puute naisen kehoa koskevasta datasta, ja tämä puute vain kasvaa, kun tutkijat jatkavat piittaamatta siitä, että on polttava tarve saada naiset, naisen solut ja naaraseläimet mukaan heidän tutkimuksiinsa. On skandaali, että tämä jatkuu vielä 21. vuosisadalla. Sen pitäisi olla lehtien otsikoissa ympäri maailman. Naiset kuolevat, ja lääketieteen maailma on osallisena. Sen on herättävä.”

 

Lisäksi naisten oireita ja vaivoja ei hoideta, saati sitten tutkita yhtä laajasti ja laadukkaasti. Lukiessani aloin jopa miettiä, saattavatko omatkin, toistaiseksi heikosti hoitoa eri terveydenhuollon yksiköissä saaneet krooniset suolisto-oireeni olla jotakin ”tuntemattomia naisten vaivoja”. Eikä ajatus vaatinut edes foliohatun päähän laittamista. Minä olen osa aliarvioitua ja syrjittyä ryhmää, halusin tai en.

Kirja on täynnä toinen toistaan surullisempia ja vihaiseksi tekeviä esimerkkejä miehille suunnatusta maailmasta. Minäkin olen esimerkiksi Twitterissä maininnut aina-niin-seksikkäästä vessa-asiasta naisspesifinä ongelmana. Yksittäinen partioleiri, jossa miesjohtajat ajattelevat ”kusipressun” olevan riittävä käymälä, on kuitenkin pieni ongelma verrattuna maailman miljooniin, joka päivä niin eläviin naisiin. Naiset ns. kolmannen maailman maissa kärsivät virtsatietulehduksista, naiset paastoavat ja pidättäytyvät juomasta, koska heillä ei ole mahdollisuutta päästä vessaan! Yleisten käymälöiden puute vaivaa myös ”vauraita länsimaita”. Mutta mitäs pienestä, kun pisuaari on joka kulmassa tai tarpeen vaatiessa vaikka kadulla. Eikös ihmisellä ole penis, jolla hoitaa kusihommat?

Mitä kaikille ongelmille on tehtävissä? Kirja sai epätoivoiseksi ja vihaiseksi, sillä vielä hetki sitten kuvittelin sukupuolten välisen tasa-arvon olevan ainakin länsimaissa lähes valmis. Kirja sai toivottomaksi osoittaessaan, kuinka syvällä ja kuinka monenlaisissa rakenteissa miesoletus sijaitsee. Kirja sai ymmärtämään, kuinka naaraaksi syntynyt ihminen, naaraan kehollaan, kromosoimeillaan, kudoksillaan, elimillään, soluillaan, on erityinen olento, jota emme vieläkään osaa huomioida.

Tästä päästään nykyisen feminismin sekä siihen liittyvän liikehdinnän perustavanlaatuisiin ongelmiin.

Feminismi puolustaa naisten oikeuksia. Tämä käy ilmi jo aatteen nimestä. Intersektionaalinen feminismi, sinällään erinomainen ajatus, ymmärtää sukupuolen ohella muitakin syrjinnän syitä, kuten niin sanotun etnisyyden, iän, yhteiskuntaluokan jne. Nyt en kuitenkaan mene feminismin aatehistoriaan tai käsiteanalyysiin, enkä kategorisoi, mitä aatetta mitkäkin tahot tarkalleen edustavat.

Nostetaan heti kissa pöydälle. Transaktivismi, transihmisten oikeuksien puolustaminen, on nykyään valtavan mediaseksikästä. Sehän on hyvä, sillä totta kai transihmiset ansaitsevat samat ihmisoikeudet kuin muutkin. Lisäksi heihin kohdistuu paljon syrjintää. On ilmeistä, että sukupuoliroolien ollessa edelleen ahtaat, on paljon ihmisiä, jotka eivät kykene elämään syntymäsukupuolensa mukaisessa roolissa, vaan haluavat tulla kohdatuksi toisen sukupuolen roolissa. He kokevat sen omakseen. Heillä on siihen oikeus, ja meidän on arkielämämme tilanteissa kohdattava toiset siinä sukupuolessa missä he haluavat tulla kohdatuiksi: käyttää heidän haluamiaan nimiä, oltava kaikin tavoin ihmisiksi.

Transoikeudet ovat ihmisoikeuksia, kuulee sanottavan, ja on täysin selvää, että ihmisille kuuluvat samat oikeudet koetusta sukupuolesta riippumatta. Oikeus elää tulematta syrjityksi ja häirityksi, oikeus omaan nimeen, laadukkaaseen terveydenhuoltoon jne. On kuitenkin myös transaktivistien ajamia asioita, jotka asettuvat ristiriitaan tässä esitettyjen naisten edelleen valtavan puutteellisten oikeuksien kanssa. Lukekaa loppuun ennen kuin syytätte foobikoksi.

Transaktivismissa on perimmäisesti kyse sukupuolikategorioiden uudelleenmuotoilusta ja soveltamisesta elämän eri osa-alueilla. Tässä ei sinänsä ole mitään ongelmaa, etenkin jos kyse on ahtaista sukupuolirooleista. Ongelma on siinä, että tämä uudelleensovittaminen tapahtuu maailmassa, jossa nämä kategoriat ovat kaikkea muuta kuin tasavertaiset. Jossa toinen kategoria (mies) on totaalisen hallitseva, niin että silloinkin, kun ollaan näennäisesti neutraaleja ja ilman sukupuolta, edistetään käytännössä piilotettua miesnormia. Jossa toinen kategoria, nainen, on systemaattisesti tuhansien vuosien ajan ollut näkymätön kaikilla mahdollisilla elämän osa-alueilla. JA jossa tämän toisen kategorian edustajien, puolen koko maapallon väestöstä, oikeuksien toteutuminen vaatii fundamentaalisesti heidän erillisyytensä tunnustamista.

Ei ole nimettävissä spesifiä tahoa, joka naisia jättää huomiotta, vaan kyse on koko yhteiskunnassamme vaikuttavasta piilorakenteesta. Se voidaan tosin sanoa, että eri konkreettisissa tilanteissa toimijat ovat usein miehiä. Criado-Perez kertoo konkreettisesti esimerkiksi mieslääkäreistä, jotka ovat vähätelleet hänen omia vaivojaan, sekä lääketieteellisten tutkimusten apurahalautakunnissa vaikuttavista miehistä, joiden mielestä biologisella sukupuolella ei ole väliä, ja sukupuolierottelun huomioiminen tutkimuksissa on turhaa ja epätieteellistä. ”All male panelit” ovat todellinen ongelma, kun suunnitellaan esimerkiksi teknologiaa, tutkimusta tai lähestulkoon mitä tahansa. Mutta miehet jatkavat sen toistamista, ettei sukupuolella ole muka väliä, ja ”unohtavat” sitten esimerkiksi puettavien suojavälineiden suunnittelussa sen, että osalla niiden käyttäjistä on rinnat.

Silloin kun transaktivismissa pyritään yhtä lailla korostamaan, ettei sukupuolella (sex) ole mitään väliä, liikkuu se samassa laajassa rintamassa kuin jo tuhansia vuosia hegemonisessa asemassa ollut ”patriarkaatti”, kaikki ne yhteiskuntamme asenteet ja normit, joiden vuoksi miljoonat naiset kärsivät joka ikinen päivä, sillä heitä ei huomioida.

(Edistyksellinen!) isäni osti VK-kustannuksen uuden ”Naisten ja tyttöjen urheiluvalmennus” -kirjan heti kun se ilmestyi vuonna 2012. Teos oli ensimmäinen suomenkielinen valmennuskirja, jolla oli spesifi sukupuolinäkökulma. Urheiluvalmennuksen ja fyysiseen harjoitteluun liittyvän tiedon mieskeskeisyys on myös Criado-Perezin mainitsema asia, siksi kirja oli erinomainen ja tarpeellinen. Muutama vuosi sitten muistan Twitter-transaktivistien nostaneen kirjan esille esimerkkinä ongelmallisesta kirjallisuudesta, jossa on bioessentialistinen ja siksi transfobinen naiskäsitys tms.

Bioessentialismi. Se on termi, jota transaktivistit käyttävät mielellään. Sillä viitataan jotakuinkin naisen käsittämiseen biologisena olentona. Se on transfobiaa tai ainakin ongelmallista syrjintää, sanovat. Naistenklinikan nimi on ongelmallinen sillä naistentaudit, ongelmallinen nimi sekin, koskevat vain biologisia naisia.

Sinällään surkuhupaisaa, että nimenomaan bioessentialismi olisi sitä, mitä maailma kipeästi tarvitsee. Nimenomaan bioessentialismin puutteen vuoksi koko nykyinen lääketieteemme on vinoutunutta ja naiset kärsivät sairauksista sekä kuolevat, sillä heitä ei ole ymmärretty essentiaalisesti naisiksi, omiksi tietynlaisiksi olennoikseen.

Emme yksinkertaisesti voi suhtautua hyväksyttävänä ja transihmisten ihmisoikeusasiana väitteeseen, että biologinen sukupuoli tulisi häivyttää. Sillä se on juuri sitä, mitä tapahtuu, mikä on haitallista, ja mistä Criado-Perez neljäsataa sivuaan kirjoitti.

”Ensimmäinen teemoista on naisen keho – tai tarkemmin sen näkymättömyys. Se, että naisen keho unohdetaan säännönmukaisesti ottaa huomioon muotoilussa – liittyi se sitten sairaanhoitoon, tekniikkaan tai arkkitehtuuriin – on johtanut naisille epäsuotuisampaan maailmaan, jossa suunnistaminen on vaarallisempaa. Se saa meidät vahingoittamaan itseämme työssämme ja autoissa, joita ei ole suunniteltu naisten kehojen mittojen mukaan. Se saa meidät kuolemaan lääkkeisiin, jotka eivät toimi. Se on luonut maailman, johon naiset eivät vain sovi kovin hyvin.”

 

Ei ole suora transaktivistien iskulause, että biologinen sukupuoli tulisi häivyttää. Mutta sitä epäsuorasti ajaa ajatus esimerkiksi biologisen sukupuolen perusteella rajatun urheilun tai vastaavan ruumiillisen toiminnan alasajosta. Tai mahdollisuuden antamisesta kenelle tahansa väärentää oma sukupuolensa, koko tilastollisen sukupuolen konseptin irrottamista biologisesta todellisuudesta (kuinka sitten kerätään sitä kipeästi tarvittavaa sukupuolidataa, jota edelleen on puutteellisesti, ja jonka tarvetta miehet edelleen vähättelevät?)

Criado-Perez sanoo aivan suoraan

”Nämä erot sivuutetaan, ja me jatkamme elämäämme ikään kuin miehen keho ja siihen liittyvä kokemus elämästä olisivat sukupuolineutraaleja. Tämä on yksi naisiin kohdistuvan syrjinnän muoto.”

 

Vielä rautalangasta: biologisen sukupuolen sivuuttamista ajavat transaktivistit ja muut henkilöt harjoittavat naisiin kohdistuvaa syrjintää.

Transaktivismi ja transihmisten oikeuksien ajaminen ei sinällään ole ristiriidassa naisten oikeuksien kanssa, jos kyse on sukupuolidysforiasta kärsivien henkilöiden oikeudesta saada hoitoa sekä tulla kohdatuiksi heille sopimillaan tavoilla. Tai ahtaiden sukupuoliroolien purkamisesta. Mutta jos siihen sisällytetään biologisen sukupuolen sivuuttamiseen pyrkiminen, se on suoraan naisiin kohdistuvaa syrjintää.

Yhtä lailla naisten oikeuksien puolustaminen, silloin kun nainen ymmärretään biologiseksi olennoksi, olisi fundamentaalisen tärkeä osa feminismiä, aivan sen ydintä. Mikäli tällainen puolustamis- ja kamppailutyö leimataan transfobiaksi, kuljetaan kirjaimellisesti taaksepäin, samassa linjassa aborttia vastustavien kristilliskonservatiivien kanssa.

Monet sanovat periaatteessa oikeutetusti, että jos sinun feminismisi tai naiskäsityksesi ei huomioi transnaisia, se ei ole feminismiä. Mutta jos ”transnaisten huomioiminen” tarkoittaa sitä, että nainen kamppailtuna kategoriana, jota juuri ollaan saamassa esiin omine fyysisine erikoistarpeineen, kuuluu jälleen unohtaa ja väittää ainoan sukupuolieron sijaitsevan ns. korvien välissä, on väitteen esittäjä väärässä. Sillä se on antifeminismiä.

On käsittämätöntä, kuinka feministeinä ja edistyksellisinä itseään pitävät näkevät gender-sukupuoleen perustuvan jaottelun tärkeämpänä ja olennaisempana kuin sex-sukupuoleen. Ja kuinka jälkimmäisen mainitsevia voidaan pitää väärämielisinä vihapuhujina. Heidän syrjintänsä ei juuri poikkea vuosituhantisesta naisten syrjinnän, vähättelyn ja piilottamisen ketjusta. Heidän vähättelemisensä on kirjaimellisesti historiallisen taantumuksellista.

Totta kai meidän pitää utopistisessa unelmatilanteessa ajatella koko sukupuoli uudelleen, ja luopua vaikka kaikista käsitteistä. Valitettavasti olemme siitä satoja vuosia kauempana kuin vielä ennen Criado-Perezin teoksen lukemista luulin. Maailmamme on yhä miesten maailma, ja naisia ja naiseutta, siis tietynlaiseen ruumiiseen syntymistä, häivytetään ja piilotetaan, kertakaikkisesti unohdetaan yhä systemaattisesti. Utopistisiin sukupuolenhäivytysreformeihin ja tietynlaisessa queer-teoriassa ihannoituihin sukupuolen moninaisuuden pirstaleiseen ilotulitukseen ei voida lähteä maailmassa, jossa sukupuolen ”unohtaminen” on edelleen itsessään järjestelmällinen syrjinnän keino.

Vielä yksi kulma keskusteluun. Mainitsin ylempänä transihmisten oikeuksien puolustamisen olevan nykyään mediaseksikästä. Tämähän on sinällään hienoa, ja lisäksi Suomessa ymmärrettävää, sillä olihan lainsäädännössämme todella akuuttia korjaamista vaativia kohtia (lisääntymiskyvyttömyysvaatimus). Tilanne on kuitenkin myös se, että ns. ”transasioiden puolustaminen” on helppo tapa kerätä irtopisteitä ja nostattaa omaa profiiliaan tiedostavana monille ei-transhenkilöille. Tällaiset henkilöt ovat usein miehiä.

Helsingin Sanomien mainion Uutisraportti-podcastin Tuomas Peltomäki sanoi kerran lähes sympaattisen paljastavasti, kuinka transihmiset ovat sellainen vähemmistöryhmä, joka on todella lähellä hänen sydäntään. Uskon hänen sanoittaneen laajemmankin ns. liberaalin, hieman punavihertävän nuoren kaupunkilaismiehen ajatusmaailmaa. (Sivuhuomio on se, kuinka hän käytti ryhmästä tietämättään halventavaa nimitystä ja sai siksi itse vihat päälleen karmeana transfoobikkona).

Kun edistyksellisinä itseään pitävät miehet yhtyvät transaktivismin vahvan antifeministisiin puoliin ja toitottavat suureen ääneen naisten biologiseen naiseuteen perustuvan erityiskohtelun purkamista, ovat he tismalleen samalla patriarkaalisella naisten sorron linjalla kuin jo tuhansien vuosien ajan. Aivan samalla linjalla Criado-Perezin kuvailemien naisten vaivoja vähättelevien mieslääkäreiden, lääkkeensä miehille kehittävien tutkijoiden, sanitettitilat vain miehille suunnittelevien miesten ja naisten kokemaan väkivaltaan vähättelevästi suhtautuvien miesten kanssa. Ei mitään uutta auringon alla.

PAITSI se, että tällä kertaa näillä miehillä on mahdollisuus profiloitua edistyksellisiksi. Nimettömät lääketieteelliset komiteat hallintojen syövereissä täyttävät miesasiantuntijat eivät yritä profiloitua miksikään, mutta sosiaalisen median alustalla tai radiossa samaa naisten alistamista suoltavat miehet saavatkin yhtäkkiä leiman edistyksellisinä, jopa feministeinä. Kuinka feminismi onkaan kääntynyt surullisesti ympäri!

Esimerkki naisia vähättelevästä mieslääkäristä on sellainen, jonka moni ns. nykyfeministi varmaan tunnistaisi ja osaisi nimetä kyseessä olevan naisten sortamisen ja miehen ongelmallisen valta-aseman. Samat henkilöt kuitenkin ylistävät samaa tekeviä miehiä toisaalla, kun heidän alistustoimenpiteensä on puettuna trendikkääseen transaktivismikaapuun.

On toki itsestäänselvää, että sosiaalisessa tai perinteisessäkään mediassa kirjoittelu on aivan eri asia kuin konkreettisten toimenpiteiden tekeminen. On kuitenkin huolestuttava ilmiö, millainen spinnaus on tapahtunut ja kuinka samat sortavat kehityskulut jatkavat kukoistamistaan tullen yhä uusilla keinoilla hyväksytyiksi.

Mitä nyt on tehtävissä? Kuten sanoin, pelkkä Criado-Perezin kirja itsessään sai vajoamaan epätoivoon. Kirjan lopussa julistettu ”naisten on aika astua näkyviin” kuulostaisi hienolta tavoitteelta, mutta yhä suuremman epätoivon aiheuttaa se, kuinka tällaista ryhmää, naisten oikeuksien puolustajia, ei tunnu enää olevan.

Tietenkin monella saralla on tapahtunut paljon hyvää. Naisten kokemaa systemaattista väkivaltaa on ainakin joissakin länsimaisissa yhteiskunnissa saatu kampanjoiden avulla nostettua esiin. Sukupuolitietoisen budjetoinnin kaltaiset termit ovat Suomessakin yhä arkipäiväisempiä ja opin itsekin vasta viime kesänä feministisen talouspolitiikan olevan ylipäätänsä olemassa.

Tuntuu kuitenkin järkyttävältä, miten naisten oikeuksien puolustajia tunnutaan myös systemaattisesti vainoavan. Internetissä kiertää tapauksia, joissa naisten oikeuksien puolustamista kutsutaan vihaksi ja pahimmillaan naisia myös kohdellaan väkivaltaisesti. On äärimmäisen surkuhupaisaa, kuinka tietynlainen transaktivismi on saanut aikaan sen luulemisen, että esimerkiksi ”naisten biologisten oikeuksien puolustaminen” olisi haitallista ”terf-kulttuuria”, mikä taas kulkisi samassa linjassa kristilliskonservatiivisen, seksuaalivähemmistöjä laajasti sortavan liikehdinnän kanssa. Vaikka periaatteessa naisten oikeuksien polkeminen itsessään on jatkumoa sekä kristilliselle että kaikenlaisten aatteiden värittämälle syrjintäperinteelle, nyt vain puettuna muodikkaaseen sateenkaarenväriseen kaapuun. ”Nuo ovat niitä terfejä”, sanovat monet älykkäätkin liberaalit henkilöt naisten oikeuksien puolustajista. ”He vastustavat kaikkia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajia. He kannattavat persuja ja Viktor Orbania. He ovat pahoja.”

Pahinta eivät kuitenkaan ole yksittäiset tuhahtelijat, vaan systeemeissämme piilevä valta. ”Naisten oikeuksien puolustaminen on vihapuhetta” -narratiivi on niin vahva, että useita naisia puolustavia henkilöitä bannataan Twitterista. Sosiaalisen median suodatusjärjestelmät ovat nykyajan erittäin vaikutusvaltainen voima, jolla on käytännössä yksin valta yksin sanella oikea ja väärä puhe. Kun (todennäköisesti enimmäkseen miehistä koostuva) järjestelmä, joko manuaalinen tai algoritminen (algoritmitkin ovat ihmisen, siis usein miehen tekemiä) pääsee leimaamaan naisten oikeuksien ajamisen pahaksi, ollaan niin vaarallisilla vesillä, että edes Criado-Perez ei maininnut tästä.

Mistä löytyisivät ne naiset, ihmiset, ketkä tahansa, jotka ryhtyisivät kamppailuun? Ketkä asettuisivat puolustamaan naisten oikeuksia? Ketkä kamppailisvat nimenomaan naisten kehon erillisyyden tunnistamisen puolesta ja rohkenisivat julistaa

”Nämä erot sivuutetaan, ja me jatkamme elämäämme ikään kuin miehen keho ja siihen liittyvä kokemus elämästä olisivat sukupuolineutraaleja. Tämä on yksi naisiin kohdistuvan syrjinnän muoto.”

Valitettavasti tämä essee ei pääty toivon sanoihin. Sen sijaan luettelen joitakin kehotuksia, vaikka ne ovatkin väin ininää tuulessa. Ja totean muuten senkin, että myönnän nyt, tosin vastenmielisesti, mutta kuitenkin myönnän, kuuluvani itse joukkoon NAISET.

  • Lue Caroline Criado-Perezin Näkymättömät naiset. Olisit mies, nainen, mitä tahansa, lue se. Se kertoo myös sinusta. Lue, lue, lue, lue!
  • Tarkastele fyysistä maailmaa ympärilläsi kriittisesti. Kenelle se on suunniteltu? Kenen ehdoilla?
  • Edistyksellinen mies. Tarkastele itseäsi ja sanomisiasi kriittisesti. Kenen etua ajat? Kenen oikeuksia oikeasti puolustat? Ymmärrätkö sinä, mistä puhut?
  • Kysy itseltäsi: tiedätkö sinä, mikä on nainen?
  • Vielä uudestaan. Tiedätkö sinä, mikä on nainen?

Ongelma ei ole naisen biologinen keho. Ongelma on tälle keholle antamamme sosiaalinen merkitys ja se, että me sosiaalisesti määräytyvistä syistä emme ota sitä huomioon.”

 

 

Kuvat: freepik

Suosittelen kirjaa: Finanssikirous

Tällä kertaa suosittelen vain yhtä kirjaa. Se on niin merkittävä, että ansaitsee oman artikkelinsa, ansaitsee pidemmän perehtymisensä ja ennen kaikkia ansaitsisi tulla aivan jokaisen lukemaksi.

Aikaisemmat kirjasuositukseni voit lukea täältä: Suosittelen kirjojaSuosittelen kirjoja 2

Finanssikirous. Miten kansainväliset rahoitusmarkkinat tekevät meistä kaikista köyhempiä

Kirjoittaja: Nicholas Shaxson
Suomentaja: Mari Janatuinen ja Laura Kalmukoski
Julkaistu: 2019
Julkaisija: Into
Kategoria: Perusteellinen, journalismityyppinen tietokirja

 

”Tarvitsemme uuden kansalaisliikkeen kaatamaan korruptoituneen status quon. Taloutemme romahti jo kerran, kun pankit kasvoivat niin suuriksi, ettei niiden voinut antaa kaatua. Miten kilpailulainsäätäjämme ovat voineet antaa näiden pankkien kasvaa vielä suuremmiksi kriisin jälkeen? Miksei neljää suurta tilintarkastusfirmaa ole hajotettu niin, että päästäisiin eroon eturistiriidoista? Miksei teknologiamonopoleja kuten Amazonia, Googlea ja Facebookia säännellä tehokkaasti? Miksi niiden annetaan viedä mainostulot media-alan yhtiöiltä ja muilta, jotka tuottavat ahkerasti niille tärkeää sisältöä ja sitten kanavoida voitot veroparatiiseihin? Miksi sallitaan ”välittäjämonopolit”, joissa vaikutusvaltaiset toimijat asettuvat maailmanlaajuisten toimitusketjujen tärkeisiin pullonkauloihin ja louhivat vaurautta kaikilta verkoston toimijoilta, kuten Veblenin kärpäsiä syövät rupikonnat? Muutoksen aikaansaaminen on tässäkin asiassa vaikeaa – mutta ilman järjestäytynyttä vastaliikettä se on mahdotonta.”

 

Finanssikirous on juuri sellainen kirja, joka kaikkien tulisi globaalin yhteiskuntamme ymmärtämiseksi lukea. Tunnettu brittiläinen taloustoimittaja Nicholas Shaxson avaa lähes neljänsadan sivun verran erittäin yksityiskohtaisesti läpimädän maailmamme perusrakenteita. Jo aikaisemmin Shaxson on kirjottanut veroparatiiseista (Aarresaaret on lukulistalla seuraavaksi), mutta Finanssikirouksessa tarkastelunäkökulma on laajempi. Kun katsomme koko globaalia finanssijärjestelmää, on se kehyksenä myös verokeinottelulle. Eivätkä veroparatiisit tai muutkaan yksittäiset tekijät ole sinällään ykkösvihollinen, vaan mätä järjestelmä on paljon laajempi. Paljon, paljon, paljon laajempi.

Shaxsonin teos on – niin kulunut kuin kielikuva onkin – kuin pitkä ja perusteellinen tutkimusmatka. Kerros kerrokselta, luku luvulta se etenee syvemmälle. Liikkeelle lähdetään lähihistoriasta, aatteista ja ajattelijoista, ja luku toisensa jälkeen edetään yhä syvemmälle finanssijärjestelmämme kurimukseen. Läpi käydään niin uusliberalismin hengen viriäminen 70-luvulta alkaen, epäonnistuva antitrusti-lainsäädäntö, Lontoo City kaikessa kauheudessaan, omaisuudensuojelubisnes, veroparatiisit, pääomasijoittaminen kuin epäonnistunut kolmannen tien politiikkakin. Kerronta on rikasta ja journalisminkaltaista, teos on kuin yksi pitkä reportaasi. Lähes jokainen luku päättyy seuraavan ennakointiin. Juuri kun lukija on pöyristyneenä tankannut sivukaupalla luvullisen kerrontaa karmivasta epäkohdasta, lupailee Shaxson että jotakin vielä pahempaa on tulossa. Ja uusi luku alkaa entistä häiriintyneemmän systeemin kuvauksella, joka heittää yhä uusia kierroksia ja murentaa lukija-paran jo murentuneen uskon yhteiskuntaamme entistäkin perusteellisemmin.

Tärkeintä kirjassa on sen rooli sen osoittajana, missä todelliset viholliset ovat. Vihollisella viittaan ensinnäkin esimerkiksi konkreettisen ilmasto- ja biodiversiteettikriisimme aiheuttajiin. Toisaalta viitaan abstraktimmin vihollisuutta nimeävään yhteiskuntakritiikkiin, ja lukemattomiin erilaisin tahoihin, jotka kamppailevat jotakin epäkohtaa vastaan.

Tähän teos antaa erinomaisesti perspektiiviä. Olo on suorastaan huijattu – usein aivan konkreettisesti huijattu. Tuhannet ja miljoonat edistyksellisenä itseään pitävät kamppailevat kulttuurisotamaisesti väärinä pitämiään aatteita vastaan, samalla kun suuret megakorporaatiot ja finanssimaailman jätit kirjaimellisesti ohjaavat toimintaa. Vasemmisto, jonka aikoinaan tuli ajaa radikaaliakin yhteiskunnallista tasa-arvoa, ihmisoikeuksia ja vapautta, on epäonnistujista suurimpia. Mainio esimerkki tästä on niin kutsuttu kolmannen tien politiikka (Luku 5). Kuten Shaxson kirjoittaa

”Kolmas tie oli kuitenkin alun perinkin offshore-malli, resepti, jolla maat tekevät itsessään käytännössä veroparatiiseja pärjätäkseen rajuilla, globalisoituneilla vesillä. Tätä mallia ajoi puolestaan kilpailukykyagenda, ajatus tai ideologia, jonka mukaan maiden on oltava ”avoimia yritystoiminnalle”, houkuteltava jatkuvasti kannustimilla suuria monikansallisia yrityksiä ja pankkeja ja juuretonta globaalia rahaa -veroleikkauksia, rahoitusalan sääntelyn purkamista, rikoksien katsomista läpi sormien.”

 

Shaxson keskittyy Britanniaan jossa muutokset ovat olleet mahdollisesti rajuimpia, mutta sama vasemmiston ja vasemmistolaisina itseään pitävien kriisi on havaittavissa kaikkialla, myös Suomessa. Vasemmistosta on tullut lillukanvarsiin keskittyvä ”ideologinen vasemmisto” joka tanssii onnellisesti globaalin pääoman pillin mukaan. Kilpailukyvyn käsite, jota Shaxson nimittää suoraan ”jallittamisen välineeksi” on iskostunut meilläkin syvälle täysin kyseenalaistamattomaan politiikan ytimeen. Se halkaisee meilläkin poliittista kenttää vasemmistosta oikeistopopulisteihin, eikä sen edessä nähdä vaihtoehtoja.

”Kansallinen kilpailukyky tarkoittaa kilpailukykyagendassa sitä, että vaurautta puristetaan talouden köyhemmistä, pienemmistä, vähemmän liikkuvista elementeistä ja se ojennetaan suuremmille, liikkuvammille globaaleille toimijoille, niin että ne voivat kilpailla maailmannäyttämöllä. Se on myös kone, joka tuottaa rikollisuutta ja väärinkäyttöä.”

 

Koko politiikan kehys on ennalta saneltu ja vaihtoehdoton – ja mikä pahinta – se vaikuttaa kelpaavan ihmisille erinomaisesti, onhan heidät usutettu luulemaan, että todelliset ongelmat ovat jossakin muualla. Että todelliset ongelmat olisivat esimerkiksi rasismi ja seksismi nimenomaan yksilön psyykeeseen iskostettuina perusominaisuuksina, joista on pyrittävä eroon tiedostamalla etuoikeuksiaan ja varomalla väärien sanojen käyttämistä. Että esimerkiksi vasemmistolaishenkisten merkittävin yhteiskunnallinen taistelu olisi valkoisuusnormien purkamista taiteessa, transfobisen kielen osoittamista puheissa ja mainoskuvien representaation tarkkailua. Että julistamalla itsensä ties miksi -istiksi milloinkin, olisi suuri yhteiskunnallinen taistelija. Ehkä osuvimpia tähän liittyviä kohtia koko teoksessa on kuvaus Hillary Clintonin vaalikampanjapuheesta vuodelta 2016. Clinton on tietenkin kaikkea muuta kuin feministinen ikoni, mutta hänen puheensa edustaa laajemmin koko sitä poliittista keskustelun kenttää, joka pitkälti heidän piiriinsä on omaksuttu

””Jos me pilkkoisimme isot pankit huomenna osiin”, hän huusi, ”lopettaisiko se rasismin?”

”Ei!” yleisö vastasi.

”Lopettaisiko se seksismin?”

”Ei!”

Ja näin hän jatkoi, innosti yleisöä isoa pankkeja puoltavalla viestillä, joka oli puettu joksikin ihan muuksi”

 

Teoksen lukemisen jälkeen ei ole epäselvyyttä, mistä kaikki paha johtuu. Globaali finanssijärjestelmä, jonka ytimenä on Lontoon Cityn kaltaiset paikat, on röyhkeydessään ja häikäilemättömyydessään kaikkialle lonkeronsa ulottava kurimus. Maiden hallitukset ovat sen otteessa, mitä esimerkiksi kyseenalaistamaton kilpailukyky-ajattelu korostaa. Pelkästään esimerkiksi varainhoitoala syö paitsi miljardisummia, myös valtavasti ”henkistä pääomaa”, sukupolviemme lahjakkaimpia ihmisiä, jotka esimerkiksi ilmastoa pelastavan teknologian kehittämisen sijaan käyttävät kaiken energiansa sen pohtimiseen, miten suurten omistajien varat saadaan piilotettua verotukselta ja muulta ikävältä mahdollisimman hyvin. On kokonaisia valtioita, kuten veroparatiisina tunnettu Cookinsaaret, joiden lainsäädäntö on käytännössä suurkorporaatioiden kirjoittamaa. Nämä korporaatiot – tämä finanssijärjestelmä, on kolonisoinut aivan koko maapallon, jota se käyttää temmellyskenttänään vapaasti ja häikäilemättömästi. Paitsi jo mainittu esimerkki ilmastokriisistä ja luonnon riistämisestä, riistäminen ulottuu myös yksilön arjelle vielä läheisempiin kohteisiin. Luvussa 9 Shaxson kertoo koskettavaa tarinaa brittiläisistä kotihoitajista, joilla ei ole riittävästi aikaa eikä resursseja hoitaa asiakkaitaan. Yrityksen, jossa he työskentelevät, omistaa yli seitsenkerroksinen yritystorni erilaisia Capital Partnersseja tytär- ja emoyhtiöineen. Häikäilemätön pääomasijoittaminen, joka kasvattaa kansallista kilpailukykyä ja varallisuutta, saa yksilöiden tasolla aikaan vain sairautta ja kärsimystä. Tarinallinen esimerkki tulee lähelle ja koskettaa lukijaa, mutta on vain haiseva hippunen, kompostikikkare, koko suuresta mädästä systeemistä.

Kaiken keskellä on surullista ymmärtää, kuinka pihalla monet yhteiskuntakriittisenä itseään pitävät ovat. Tiedostavien henkilöiden pahin uhka yhteiskunnallemme on olevinaan esimerkiksi satunnaishenkilöiden pienpuoluepelleilyt. Ikään kuin fasismilla flirttaileva maalaisjeppe olisi pahempi uhka kuin ympäristömme tuhoavan suurpääoman kanssa flirttaileva vallassa oleva hallitus. Toisaalta, myös toisenlaisen ”syvän pään” yhteiskuntakriittiset ovat pahasti hakoteillä. Globaali eliitti, joka hallitsee maailmaa salaliitossa ja sanelee käskyt ei edes ole kaukaa haettu teoria. Mutta se ei asu tunneleissa tai syö lapsia, vaan koostuu täysin laillisten finanssiyhtiöiden, suurpääoman, megakorporaatioiden verkostosta. Laillisen, koska he kirjaimellisesti saavat lain taipumaan edessään puolelleen. Rokotekriittisetkin luulevat löytäneensä viisauden siitä, että lääkeyhtiöt hallitsevat maailmaa ja rokottaminen on hallinnan tapa, vaikka maailmaa hallitsevat laajasti kaikki suuret yhtiöt, eivätkä heidän aseensa ole rokotteet vaan aivan tavallinen laillinen yritystoiminta ja politiikka, jossa jokainen meistä on valjastettu palvelemaan vain suurpääoman kasvattamisen etua. Mitä salaliittoihin sinällään tulee, niitäkin ehdottomasti on. Mutta ne eivät koostu juutalaisista tai vapaamuurareista, vaan varakkaista, menestyneistä ja taitavista liikemiehistä ja konsulteista jotka yhteistoimin piilottelevat massiivisia varojaan pois verotuksen ulottuvilta ja ujuttavat mieleisensä lainsäädäntöhankkeet läpi.

Minä luin teoksen maallikkona. Sellaisena, jonka taloustietämys ulottuu omaksi iloksi luettuun runsaaseen kirjallisuuteen. Tietämättömyyteni paistanee nytkin läpi, puhunhan vain ”suurpääomasta” ja ”finanssijärjestelmästä”, vaikka teos vilisi kyllä yksityiskohtaista käsitteistöä holding-yhtiöstä offshore-alueeseen ja trustista pääomasijoitusyhtiöön. Minun päällimmäinen kokemukseni teoksesta on joka tapauksessa laajempi oivallus siitä, kuinka maailmamme oikeasti toimii. Se on ymmärrys siitä, miksi kaikki, aina ilmastokriisistä ihmisten väliseen eriarvoisuuteen, rasismiin ja syrjintään on niin pielessä. Se on ymmärrys siitä, missä todelliset mädät rakenteet piilevät. Mutta, voi olla, että teos ei tarjoa mitään uutta poliittisen talouden tutkimukseen, kansantaloustieteeseen tai maailmanpolitiikan tutkimukseen perehtyneille. Voi olla, että minun, maallikon, hehkuttama sisältö on sellaista, jonka asiaan perehtynyt tutkija ohittaisi olankohautuksella ja toteaisi, että kyllä kaikki tämä tiedettiin jo. Ja voi olla, että havaintoni siitä, missä todellinen vihollinen piilee, on niin nähty että juuri sen vuoksi on alettu kiinnittää huomiota sellaiseen mitä kutsun lillukanvarsiksi. En kuitenkaan haluaisi ajatella näin, sillä teos paljastaa myös konkreettisen vaikuttamisketjun jossa kansalaisten huomio tietoisesti käännetään pois. Asiantuntijat myöhemmin asiaa avatkoon.

Jos moitittavaa teoksesta haluaa löytää, se on yksityiskohtien ja ylipäätänsä tiedon valtavan suuri määrä. Varsinkin kärsimättömämpi lukija saattaa ajatella, että eiköhän tämä jo riitä, asia tuli jo selväksi. Mutta toisaalta materiaalin runsaus on myös omanlaisensa kiero hyve. Kun paha ja pielessä oleva asia ei vain lopu kesken, lukija kuuluukin hukuttaa siihen. Jatkamalla jatkaa, sillä totuus todella on näin karmea.

Mainittakoon lopuksi vielä ajankohtaiseen tilanteeseen liittyvä pohdinta. Olisi hyvin mielenkiintoista lukea päivitetty lisäluku, jossa käsiteltäisiin sitä, kuinka pandemia-aika on vaikuttanut tämän ”ekosysteemin” toimintaan. Tai pikemminkin, millä röyhkeillä tavoilla jo valmiiksi röyhkeyksiä tekevät toimijat ovat hyötyneet ns. koronakriisistä. Rokotteiden patenttisuojilla rahastaminen, eli suora rahastaminen kriisin ja kärsimyksen pitkittämisellä, on ainakin yksi konkreettinen ja esilläkin ollut seikka. Mitenköhän muuten kriisiä käytetään hyväksi? Ainakin teknologiayhtiöt (etunenässä GAFAM[1]), joiden valta on jo ennestään kohtuuton, tanssivat riemusta kun ihmisten välinen vuorovaikutus muuttuu tarkoittamaan heidän palvelujensa käyttämistä. Normaalin elämän teeskentely ja hymisevä mukautuminen siihen, että elämä onkin todellisuudessa muutaman firman tuotteen käyttämistä näyttöpäätteellä, sataa aivan suoraan yhtiöiden laariin. Ja laitanpas vielä lopuksi foliohatun päähäni, näin, ottaen huomioon mitä kaikkea röyhkeää yhtiöt ovat jo tehneet ja millä kaikilla tavoilla ja käsitteillä huijanneet ja sumuttaneet, eikö olisikin erinomainen huijaus pyrkiä kaikin tavoin pidentämään kriisitietoisuuden kestoa? Ja esimerkiksi edistämään lockdownien kaltaisia, ihmisiä mahdollisimman paljon tiettyyn teknologiaan sitovia mutta taudin kannalta toissijaisia ja yleisen terveyden kannalta vain haitallisia toimenpiteitä? Ja… hyvä on, otetaanpas hattu pois. Ja toivotaan, että joku osaava tutkiva journalisti joskus tulevaisuudessa, jos sitä on, todella selvittäisi näiden suurinta valtaa käyttävien globaalien toimijoiden roolin ja toimet ns. pandemiakriisimme aikana.

 

 

[1] Google, Amazon, Facebook, Apple, Microsoft. Kts. Wikipediasta

Suosittelen kirjoja 2

Tässä kirjoituksessa suosittelen jälleen ei-kaunokirjallisuutta. Olen valinnut kolme aivan äskettäin lukemaani erinomaista teosta, jotka ovat tehneet suuren vaikutuksen. Teokset ovat hyvin eri tyyppisiä: pamflettimainen pseudoproosateos 90-luvulta, tuore väitöskirja sekä yliopistollisena oppikirjanakin käytetty kokoelmateos 2000-luvun alusta. Lukekaa suositukseni ja ottakaa opiksenne!

Edelliset suositukseni: Suosittelen kirjoja

 

Kesytetyt kehot
Kirjoittaja: Jyri Puhakainen
Julkaistu: 1998
Julkaisija: Tampere University Press
Kategoria: Proosallinen, tieteellinen teos

Filosofi Jyri Puhakainen tuli tunnetuksi 1990-luvun lopulla väitöstutkimuksestaan Kohti ihmisen valmentamista (1995), jossa hän kyseenalaisti voimakkaasti siihen asti vallalla olleet käsitykset urheiluvalmennuksesta. Kyseessä oli myös ensimmäinen suomalainen liikunta- ja urheilufilosofian alan tutkimus. Puhakainen argumentoi mekaanista, konemaisiksi suoritteiksi redusoitua ihmiskäsitystä vastaan, vastateesinään holistinen ihmiskäsitys.

Kesytetyt kehot jatkaa samaa teemaa. Muodoltaan teos on hyvin uniikki, sillä sen esitysasu lainaa kaunokirjallisuutta. Teos koostuu lähes kokonaan dialogista, jonka osapuolet ovat Puhakainen itse sekä fiktiivinen urheilija ”Harri”. ”Harri” toisaalta pakottaa maanläheisillä kysymyksillään Puhakaista tuomaan filosofiset ajatuksensa akateemisen ylätason pohdinnan piiristä tavalliselle ihmisille ymmärrettäviksi ja relevanteiksi. Toisaalta ”Harri” on ”maallikon” roolistaan huolimatta sittenkin oikeastaan suuri älykkö, joka puolihuomaamatta name-droppailee suuria teoreetikkoja ja kyselee vilpittömänä kaikkein keskeisimpiä kysymyksiä.

Teoksessa on vahvaa pamflettimaisuutta. Puhakaisen ”puheenvuorot” yltyvät pitkiksi, eikä hän puhu ainoastaan urheiluvalmennuksen mekanistisuudesta, vaan suhtautuu kriittisesti koko ympäröivän yhteiskunnan lisääntyvään teknokraattisuuteen. Yli 20 vuotta vanha teos tuntuu edelleen paitsi ajankohtaiselta, myös omalla tavallaan haikealta – ikään kuin varoitusviestiltä, jota emme osanneet ajoissa kuunnella. Monet kirjassa kauhistellut kehityskulut, etenkin informaatioteknologiaan liittyneet, ovat toteutuneet moninkertaisina. Kiihtyvä kapitalistinen kilpailuyhteiskunta jatkaa jylläävää voimaansa ja ihmisyys pirstaloitumistaan.

Itse urheiluvalmennuksessa on sittemmin tapahtunut paljonkin muutosta (jonkinlainen käännepiste teknokratian voittokulussa lienee vain pari vuotta kirjan jälkeen julki tullut Lahden dopingkohu): ihmiskeskeinen valmennus on nykyään valtavirtaa, ja kehitysohjelmissa toistetaan fraasia ”urheilija keskiöön”. Teos ei missään nimessä olekaan pelkkä urheiluvalmennuksen kritiikki, vaan ehdottomasti koko yhteiskuntamme. Sellaisena sitä tulee lukea ja sellaisena siitä saa eniten irti. Puhakaisen yhteiskuntakritiikki puree ja kutsuu kapinaan teknokraattisen maailman hegemoniaa vastaan.

”On protestoitava kaikin mahdollisin keinoin normaalisuuden hulluutta vastaan ja paljastettava asioiden sovinnaisuus, teennäisyys ja valheellinen rakkaus.”

”Aito ihmisyys ei ole sopeutumista elämää tuhoavaan kulttuuriin ja sen eri instituutioihin vaan kapinointia näitä vastaan.”

Suosittelen teosta kaikille, joita niin urheilu-, teknokratia- kuin yleinen yhteiskuntakritiikkikin kiinnostaa. Lukeminen saattaa aiheuttaa haikeutta, sillä kuten todettu, toisinaan Puhakaisen sanat ovat kuin varoitusviesti, jota emme kuunnelleet.

”Meidän tulisi välittömästi aloittaa tietokonemystiikan ja siihen liittyvien ilmiöiden purkaminen. Jatkuva puhe tekoälystä, tietotyöstä, tietovarastosta ja tietoyhteiskunnasta on useimmiten täysin tyhjää. Siinä ymmärretään harvoin, että ihmisen elämässä on tiedonkin kohdalla kyse laadullisista ominaisuuksista, kuten arvostelukyvystä, viisaudesta ja kokonaisuuksien ymmärtämisestä, eikä miljardeista informaatiobiteistä.”

”Työnnä perseeseesi looginen empirismi ja positivistisen yhtenäistieteen objektivistinen logiikka!”

 

 

 

Elinikäinen oppiminen ihmistä määrittämässä. Genealoginen analyysi EU:n, OECD:n ja UNESCO:n politiikasta
Kirjoittaja: Heikki Kinnari
Julkaistu: 2020
Julkaisija: Suomen kasvatustieteellinen seura / Turun yliopisto
Kategoria: Väitöskirja

Viime syyskuussa Oskari Onninen kirjoitti Image-lehteen jutun, joka teki todella suuren vaikutuksen. ”Selviytyjät” -otsikoitu artikkeli puki kerralla sanoiksi aiheen, jonka kritiikki on hautunut alitajunnassani jo vuosia. Kyse on elinikäisen oppimisen diskurssista. Ja laajemmin, koko siitä osaamisdiskurssista, jolle nykyiset koulutusjärjestelmät varhaiskasvatuksesta korkeakoulutukseen ja vapaa-ajan harrastuksiin perustuvat. Heikki Kinnari oli yksi keskeisistä haastatelluista, joten varasin tuota pikaa hänen upouuden tutkimuksensa kirjastosta.

Mikä seikkailu tutkimus olikaan! Kuten Kinnari itsekin johdannossa luonnehtii, teos on paksu ja seikkaperäinen käydessään läpi asiakirjoja vuosi vuodelta – osittain lukeminen puuduttaakin. Siitä huolimatta lukukokemus kokonaisuudessaan oli niin loistavan oivaltava elämys, että se sai suorastan iloiseksi. Eräs suurimmista kiinnostuksen kohteistani on sen selvittäminen, mistä erilaiset ajatukset ja ideologiat, diskurssit ja narratiivit, tulevat. Harva asia antaa yhtä paljon riemukasta tyydyttämistä, kuin sen tajuaminen, miten tietty puhetapa on lähtöisin jostakin, joka taas jostakin.

Kinnari levitti kerralla auki koko sen epämääräisen osaamispuhetavan, jonka kanssa olen kamppaillut lähes koko kouluaikani, kaikkein eniten viimeisimmät vuodet ammattikorkeakoulussa. Elinikäiselle oppimiselle, vaadituille kompetensseille, ihanneihmisyydelle laajoine taitoineen, oli osoitettavissa selkeät lähtöpisteet. Antoisinta luettavaa on uusimman aikakauden, 2000-luvun Euroopan Unionin politiikka avaintaitoraportteineen ja kilpailukykyisen kansalaisen malleineen. Kinnari onnistuu pukemaan sanoiksi myös kritiikin tätä kaikkea kohtaan, täsmällisemmin kuin tähän mennessä yksikään toinen.

”Elinikäisen oppimisen avaintaidot rakentavat standardimallia eurooppalaisesta työmarkkinakansalaisesta ja kykypääomakoneesta. Kompetenssit hallitsevat niin yksilöllisen kuin yhteisöllisen menestyksen ja harmonian kontekstissa. Ne rakentavat pikemminkin normaaliutta kuin ihannetta kansalaisuudesta, sillä jokaisen Euroopan kansalaisen tulee omaksua vaadittavat perustaidot. Siksi niiden halutaan materialisoituvan kansallisiin strategioihin ja opetussuunnitelmiin. Todellisuudessa uusliberalistiseen inklusiivisuuteen perustuvat avaintaidot saattavat pikemminkin sulkea ulos kuin osallistaa. Avaintaidot rakentavat keskiluokkaisen tietotyöläisen työmarkkinakansalaisuuden normatiivista mallia, jonka vain osa eurooppalaisista voi elämässään täyttää.”

Suosittelen teosta aatehistoriasta ja ennen kaikkea kriittisestä kasvatustieteestä kiinnostuneille. Niille, jotka haluavat tietää, miksi nyt puhutaan niin kuin puhutaan. Mikäli yli 500-sivuinen väitöskirja on liian raskas, suosittelen jokaista noutamaan kirjastosta ainakin syyskuun Imagen, ja lukemaan, kuinka Oskari Onninen popularisoi ydinsisällöt viiteen sivuun. Hänen mukaansa Euroopan Unioni kuulostaa kaikkine ihannekansalaispuheineen Neuvostoliitolta!

 

 

Uusi jako. Miten Suomesta tuli kilpailukyky-yhteiskunta?
Toimittajat: Risto Heiskala, Eeva Luhtakallio
Julkaistu: 2006
Julkaisija: Gaudeamus
Kategoria: Tieteellinen, eri kirjoittajien artikkeleista koottu teos

Aivan 1990-luvun lopussa syntyneenä, ja 2000-luvun informaatioyhteiskunnassa kasvaneena olen tottunut kilpailukykypuheen olevan normi. Vasta alettuani lukemaan tieteellistä kirjallisuutta olen tajunnut, että näin ei aina olekaan ollut, että kilpailukyky ei olekaan painovoiman kaltainen itsestäänselvyys. Olen sittemmin etsinyt aiheesta yleisesitystä, ja tämä on tähän mennessä löytämistäni parhaita. Se vastaa siihen kysymykseen, jonka haluankin kysyä: Miten Suomesta tuli kilpailukyky-yhteiskunta?

Kirjan kymmenen artikkelia keskittyvät hieman eri aiheisiin. Pääpaino on joka tapauksessa 1980- ja 1990-luvuissa, niissä ajoissa, joille sijoittuu suuria yhteiskunnallisia mullistuksia ja jolloin poliittinen puhe ratkaisevasti muuttui.

Antoisimpia artikkeleita on Anu Kantolan Suomea trimmaamassa: suomalaisen kilpailuvaltion sanastot, joka purkaa osiin sitä kielenkäyttöä, joka itselleni on ollut jokapäiväinen normi. Esimerkiksi rakennemuutos tuli puheisiin ensi kerran yritysten raporteissa vuonna 1984, ja siitä politiikkaan vuonna 1987! Kuuluisa kilpailukyky puolestaan oli käsitteenä ensi kerran esillä Koiviston ja Sorsan hallitusohjelmassa 1980-luvulla, tosin vain pariin kertaan. Sittemmin määrä kasvoi kiihtyvästi.

Kirja on toki osittain vanhentunut. Vaikka teoksen idea on tarkastella nimenomaa 1980- ja 1990-lukuja, voisi olla mielenkiintoisempaa, jos edes osa aiheista linkittyisi myös nykyaikaan. Lisäksi esimerkiksi Heikki Luostarisen ja Turo Uskalin artikkeli journalismin muutoksesta on nimenomaan 2000-luvun muutosvoimia pohtiessaan auttamatta jäljessä, mutta toisaalta tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen siihen, millaiseksi median oletettiin kehittyvän vielä hetki sitten.

Suosittelen teosta kaltaisilleni nuorille, jotka ovat kiinnostuneita poliittisesta lähihistoriasta ja haluavat selvennyksen siitä, mitä tapahtui kun puheenparsi muuttui tällaiseksi.

 

 

Suosittelen kirjoja

Tässä kirjoituksessa suosittelen ei-kaunokirjallisuutta. Olen valinnut kirjahyllystäni viisi maininnan arvoista ja keskenään hyvin erilaista kirjaa, jotka olen viime vuosien aikana lukenut. Nämä eivät suinkaan edusta TOP5:ttä eivätkä jonkinlaista kaanonia hyvistä ajatuksistani, eivätkä nämä ole mikään ”lue nämä niin ymmärrät minua” -kokoelma. Olen lukenut niin paljon, että on vaikea arvottaa kaikkein vaikuttavimpia teoksia tai tehdä paremmuuslistoja. (Jos sellainen tulisi kuitenkin tehdä, osaisin nimetä sille nostettavaksi Kivistö & Pihlströmin teoksen).

Haluan kuitenkin ylipäätänsä suositella ihmisille kirjoja, ja niinpä nostan esille tässä muutaman teoksen puhtaasti sen perusteella, että haluan syystä tai toisesta suositella sitä. Olkaa siis hyvät ja lukekaa, mitä tänään on suositeltavana. Kuten sanoin, tässä on ei-kaunokirjallisuutta, kaunokirjallisuuden vuoro tullee myöhemmin.

(Kirjahyllyni koostuu muuten sekä omistamistani että eri kirjastoista lainatuista kirjoista, jotka ovat iloisesti sekaisin!)

kansi1

Sivistyksen puolustus
Kirjoittajat: Sari Kivistö & Sami Pihlström
Julkaistu: 2018
Julkaisija: Gaudeamus
Kategoria: Tieteellinen vertaisarvioitu teos

Tämä heti julkaisuvuonnaan 2018 lukemani teos on ollut vaikuttavimpia oman arvomaailmani jäsentäjiä. Se on loistavaa luettavaa pyrkiessään filosofisen analyyttisesti perustelemaan sitä, miksi sivistys on itseisarvo. Kaiken hyödykkeistämisen, tuotteistamisen ja kaupallistamisen keskellä teos on tietoinen kannanotto sivistyksen itseisarvoista ja riippumatonta asemaa vastaan. Teos kertoo myös akateemisesta elämästä, jonka ideaaliversion suuri ihailija ja arvostaja minusta tuli viimeistään tuolloin. Akateeminen vapaus, sivistyksen arvo, akateeminen elämänmuoto sekä kirjaston konseptin merkitys ovat keskeisiä teemoja, joissa lukija saa piehtaroida.

Akateeminen elämä, humanistiset tieteet, filosofia, kaikki sellainen mitä tietynsävyinen suuri retoriikka pitää puuhasteluna, perustelee teoksessa kauniisti itse itsensä, itsellään. Sen lukeminen saa ymmärtämään, kuinka ne, joita haukutaan höpöhöpötieteiden lukijoiksi, ovat arvokas mutta toisaalta eksklusiivinen joukko, jota niin sanotuilla maallikon aivoilla voikin olla vaikea ymmärtää.

Suuri osa kirjallisuudesta jota luen, on luonteeltaan sikäli kriittistä, että se dekonstruoi, purkaa ja kyseenalaistaa. Tämän teoksen funktioksi kuitenkin määrittelen jonkin itseisarvoisuuden puolustamisen. Itseisarvon ylipäätäinen olemassaolo keskellä epävarmaa ja fragmentaarista maailmaa on tavattoman mahtava asia, ja olen tyytyväinen voivani itsekin nimetä sivistyksen kertakaikkiseksi itseisarvokseni, joksikin, joka vain on tärkeää.

Kenelle konkreettisesti suosittelen tätä? Kyseessä on tieteellinen teos, filosofisen analyyttinen, akateemista kieltä pitkine lauseineen ja vaikeine sivistyssanoineen, (koska juuri se on itsessään tärkeää kertoessaan maailmasta omalla tavallaan!). Kaikille harjaantuneille tieteellisen tekstin lukijoille, jotka pohtivat esimerkiksi, mikä on yliopiston asema ja tarkoitus, mikä on erilaisten vähemmän kaupallisesti arvostettujen tieteiden merkitys, miksi akateemista elämänmuotoa ylipäätänsä tarvitaan.

Olen sittemmin tykästynyt laajemminkin sekä uskonnonfilosofian professori Pihlströmin että yleisen kirjallisuustieteen professori Kivistön kirjoituksiin (hyvin usein he kirjoittavat yhdessä), jotka usein käsittelevät saman tyyppisiä teemoja. Heillä on erinomaisia puheenvuoroja sivistyksen puolesta muun muassa Tiede & edistys -lehdessä.

kansi2

Taloustiede: käyttäjän opas
Kirjoittaja: Ha-Joon Chang
Suomentaja: Marja Ollila
Julkaistu: 2015
Julkaisija: Into
Kategoria: Laadukas yleisteos

Tämä on sellainen teos, jota suosittelen nimenomaisesti kaikille. Edellisestä poiketen, teos on kirjoitettu suoraan laajalle yleisölle, ja on kieleltään paikoin jopa kertovaa, lukijaa puhuttelevaa ja opastavaa, tuoden mieleen esseekirjoittamisen tai jotkin journalistiset tekstilajit.

Tunnetun korealaisen taloustieteilijän teos on selkein ja havainnollisin lukemani yleisesitys siitä, mitä paitsi talous, myös ennen kaikkea taloustiede on. Käymällä systemaattisesti mutta ymmärrettävästi läpi esimerkiksi erilaisten taloustieteellisten koulukuntien eroja suhteessa erilaisiin kysymyksiin ja käsitteisiin Chang antaa välineitä ymmärtää, mistä jokapäiväisessä talousretoriikassa on kyse.

Viimeistään tämä saa tavallisen pulliaisenkin ymmärtämään, kuinka ”taloustiede” ei ole vakio, vaan useiden kilpailevien näkemysten muodostama ihmistiede, ja nekin, jotka esimerkiksi mediassa puhuvat talouden asiantuntijoina, ovat vain yhden koulukunnan näkemyksen edustajia. Koska tämä moniarvoisuus ei tule käytännössä jokapäiväistä mediaa seuraavalle lainkaan esille, juuri siksi suosittelenkin tätä kirjaa aivan kaikille. ”Talouden tosiasiat” ovat mitä yleisintä retoriikkaa perustella mitä vain, joten lukekaa hyvät kansalaiset, mitä näillä tosiasioilla oikein tarkoitetaan!

kansi4

Mitä sitten jos ei liikuta. Etnografinen tutkimus nuorista miehistä
Kirjoittaja: Kati Kauravaara
Julkaistu: 2013
Julkaisija: LIKES / Jyväskylän yliopisto
Kateoria: Väitöskirja

Luulin Kauravaaran liikuntasosiologian alaan kuuluvaa tutkimusta lukiessani sen käsittelevän sitä, miksi nuoret eivät harrasta liikuntaa. Sen sijaan tulin lukeneeksi siihenastisen elämäni havainnollisimman ja kattavimman kuvauksen suomalaisesta luokkayhteiskunnasta läheltä tarkasteltuna, sekä tuntemattomana pitämääni työväenluokkaan sisältyvistä mentaliteeteista. (Käsite ei tässä yhteydessä ole tieteellinen, vaan tarkoitan ylipäätänsä mielentiloja, ajatusrakennelmia, piirteitä tms.)

Kauravaara tarkastelee muutaman kuukauden ajan kone- ja metallialan opiskelijoita ammatillisessa oppilaitoksessa lähietäisyydeltä, tekee haastatteluja ja havainnoi hyvin tarkkanäköisesti. Hänen tutkimuksessaan muodostuu kertomus ennen kaikkea siitä, millaista ylipäätänsä on työväenluokkaisen nuoren miehen elämä, ja mikä tärkeintä, mikä hänelle itselleen on siinä elämässä hyvää ja arvokasta. Kauravaara onnistuu muotoilemaan erinomaisen ja havainnollisen jäsennyksen siitä, mitä sellaiset ihmiset pitävät tärkeänä, joiden vastaukset kysymyksiin ovat etupäässä ”emmätiiä”. Taustalta löytyy todella klassisia arvoja aina kaverien kanssa olemisesta toiminnalliseen vapauteen.

Suosittelen kirjaa kaltaisilleni melko homogeenisessa ympäristöissä kasvaneille havainnolliseksi matkaksi toisenlaisten ihmisten elämään ja ajatteluun. Tunnistin toisaalta tekstistäni ne yläkouluvuosieni ”takapenkin pojat”, joita ei opiskelu kiinnostanut ja jotka ylpeästi suuntasivat amikseen kaikille lukioon meneville irvaillen. Silloin väheksyin heitä, mutta nyt ymmärrän heitä paremmin.

kansi3

Luokan ääni ja hiljaisuus. Yhteiskunnallinen luokkajärjestys 2000-luvun alun Suomessa
Toimittajat: Anu-Hanna Anttila, Ralf-Kauranen, Kati Launis, Jussi Ojajärvi
Julkaistu: 2016
Julkaisuja: Vastapaino
Kategoria: Tieteellinen, eri kirjoittajien artikkeleista koottu teos

Tämä kokoomateos sisältää kahdeksan erittäin havainnollista suomalaisiin yhteiskuntaluokkiin liittyvää erillisartikkelia. Tutkimukset ovat hämmästyttävän osuvia ja purkavat analyyttisesti useita sellaisiakin aiheita, jotka edelleen näkyvät retoriikassa. Esimerkiksi Ralf Kauranen ja Emma Lamberg analysoivat artikkelissaan työn käsitteen merkitystä hyvinvoinnin synnyttäjänä pääministeri Jyrki Kataisen poliittisessa retoriikassa. Hallitukset ovat vaihtuneet, mutta samanlainen retoriikka on edelleen vallalla, joten artikkeli on hedelmällinen ja havainnollinen.

Ehdoton suosikkini on kuitenkin teoksen kahdeksas artikkeli, Katariina Mäkisen Maahanmuuttovastainen internet-aktivismi, uusliberaali ideaalikansalaisuus ja ylijäämäihmiset. Pelkästään sen perusteella voisin suositella kirjaa luettavaksi jokaiselle, joka käy esimerkiksi perussuomalaisten ja heidän puheidensa kanssa kulttuurisotaa, eli oikeastaan kaikille twitter-aktivisteille. Se on äärimmäisen tärkeä ja kaivattu puheenvuoro siitä, mitä kaikkea liittyy hommafoorumilaiseen retoriikkaan, ja antaisi työkaluja lähestyä koko tätä perussuomalaispopulismimaahanmuuttovastaisuusrasismitms.-ilmiötä paljon paremmin kuin nykyiset yritelmät.

Kieleltään teos on varsin tieteellinen, varsinkin ensimmäisissä yhteiskuntaluokkatutkimusta yleisesti esittelevissä luvuissaan, mutta sopii silti ehdottomasti hieman suuremmankin joukon luettavaksi.

Print

Tieto näkyväksi. Informaatiomuotoilun perusteet
Kirjoittajat: Juuso Koponen, Jonatan Hilden, Tapio Vapaasalo
Julkaistu: 2016
Julkaisija: Aalto-yliopisto
Kategoria: Laadukas oppikirjateos

Minä olen aina ollut kiinnostunut tiedon jäsentämisestä, ja graafisesta suunnittelustakin nimenomaan tiedonjäsentämisnäkökulmasta. Siksi tämä kirja oli nimenomaan konseptissaan kiinnostavinta, mitä luin pitkään aikaan. Kirja on uusi ja ehdottomasti laajinta, mitä aiheesta on julkaistu suomeksi.

Paksussa teoksessa käydään läpi nimensä mukaisesti informaatiomuotoilun perusteet. Siinä niin jäsennetään visualisointien ja infografiikoiden elementtejä ja piirteitä, kuin käydään myös seikkaperäisesti läpi erilaisia informaatiomuotoilun tyyppejä laajoine mallikuvineen. Tietokuvitus, kartat, tilasto- ja käsitegrafiikat, verkostomallit, tieteelliset visualisoinnit ja reitinosoittaminen saavat kaikki omat lukunsa.

Kenelle minä tätä suosittelen? Virallisesti teos on suunnattu ”asiantuntijoille, tieteentekijöille, journalisteille ja kuvan tekemisen ammattilaisille”. Käytännössä se on relevantti kaikille, jotka ovat jollain tavalla tiedon visualisoinnin kanssa tekemisissä. Sekä laajemmin kaikille, joita infografiikka ja informaation jäsentäminen jo pelkästään konsepteina kiehtovat valtavasti.

 

Books Stack Realistic

Vaikea maailma ei osaa lukea

Melkein kaikki ihmiset ovat idiootteja.

Ala-asteella en ajatellut näin vielä yhtä voimakkaasti. Ajattelin että olen muita fiksumpi koska osaan lukea ja kirjoittaa, vieläpä lukea ja kirjoittaa hyvin. Kun yksikään luokkatoveri ei pysty samaan, se johtuu enimmäkseen siitä että he ovat vielä niin nuoria. Kyllä eromme tasoittuvat kasvaessamme. Niinhän? Niinköhän?

Toisaalta elän jonkinlaisessa kuplassa älykkyyteni ja tietyissä konteksteissa ympärilläni olevien ihmisten kanssa, ja silmäni ovat päässeet sumentumaan todellisuudelta. Toisaalta mitään yhtä todellisuutta ei tietenkään ole olemassa, mutta sen kannan tuominen esille joka ikisen tilanteen kaikenkumoavana vasta-argumenttina pysäyttää pohdinnan alkutekijöihinsä.

Keitä ”ympäröimäni ihmiset” siis ovat? Ehkä perhe. Muutama internet-yhteisö. Jokunen harrastus. Ja ne sadat joiden kanssa olen joka päivä tekemisissä kun luen, kun luen joka ikinen päivä, kun luen kirjoja, lehtiä, tietokirjoja, kaunokirjoja, hyviä kirjoja, huonoja kirjoja, artikkeleita, juttuja, tekstejä, koosteita. Luen, joka päivä luen ja ahmin varsinkin painettua tekstiä kaikkialta.

Mitä tapahtuu kun menen uuteen kouluun? Millaisia ovat niin sanotut tavalliset ihmiset? Eivät enää lapset, vaan täysi-ikäiset, normaalin näköiset ja oloiset kansalaiset? Millaisia ovat ihmiset tuolla ”ulkona”?

Pöyristyttäviä idiootteja? En kykene ymmärtämään suurimman osan ajattelua kun esimerkiksi luen sitä räpellystä minkä pitäisi olla koulutehtäväksi tehty kirjoitus. Mitä ihmettä? Ja sama ihminen käyttäytyy normaalisti, puhuu järjellisiä lauseita, osallistuu ja ymmärtää, mutta ei osaa kirjoittaa. Ja asioista ollaan avoimia. Puolustellaan. Hyväksytään. Tämä ei vain ole minun juttuni, hehheh, ja mennään seuraavaan asiaan.

Eivätkä ihmiset osaa lukea. Eivät osaa lukea ja pystyvät elämään tässä yhteiskunnassa? Hävettää. Nolottaa. Heidän puolestaan. Ja kun katson heitä livenä hämmentää vain entistä enemmän. Mikä on tuo olento? Mitä ovat nuo kaikki olennot tuolla kaduilla ja turuilla ja toreilla ja liikkeessä ja liikenteessä?

Niin ovat melkein kaikki idiootteja, niin saa nykyään opiskella vaikka missä vaikkei osaa mitään. Ja on todella se akateemisesti koulutettujen oma kupla, korkean asteen korkeakoulututkinto mikä vaatii paljon älyllistä kirjoittamista, ja siellä kuplassa voi hyllyä, aijaijai.

Tässä kohtaa kuuluisi ilmoittaa painavansa jarrua ja todeta valistuneesti että t i e t e n k ä ä n kirjoitus- ja lukutaito eivät kerro kaikkea ihmisen älyykyydestä tai osaamisesta tai mukavuudesta tai pätevyydestä jne. yms. Että joka ei osaa jotain on hyvä jossain muussa, ja älykäskin voi olla inha idiootti eivätkä asiat korreloi keskenään jne. yms. Että vaikka esimerkiksi koulutoveri ei osaa kirjoittaa voi hänen tekemistään jossain ihan muussa asiassa ihastella.

Tottakai näin on ja sitä en siksi enempää jauha. Kerron kuitenkin rehellisesti, että en voi mitään päässäni vahvasti olevalla koko yllä kuvatun kaltaiselle mustavalkoiselle ajattelulle. Tietenkään en ajattele että kaikki kirjoitustaidottomat ja lukutaidottomat ovat idiootteja, se on vahva ja lopulta melko sisällötön haukkumasana.

Mutta kuitenkin ovat.

Ovat jotain muuta. En osaa olla vuorovaikutuksessa heidän kanssaan. En ymmärrä. Tuntematon pelottaa aina, klassiseksi käynyt määritelmä. ”Idiootti” on ikävä ja latautunut haukkumasana, ja lopulta sen käyttäminen kaikkea vierasta ja tuntematonta kohtaan kertoo eniten käyttäjästä itsestään.