Suosittelen kirjoja 2

Tässä kirjoituksessa suosittelen jälleen ei-kaunokirjallisuutta. Olen valinnut kolme aivan äskettäin lukemaani erinomaista teosta, jotka ovat tehneet suuren vaikutuksen. Teokset ovat hyvin eri tyyppisiä: pamflettimainen pseudoproosateos 90-luvulta, tuore väitöskirja sekä yliopistollisena oppikirjanakin käytetty kokoelmateos 2000-luvun alusta. Lukekaa suositukseni ja ottakaa opiksenne!

Edelliset suositukseni: Suosittelen kirjoja

 

Kesytetyt kehot
Kirjoittaja: Jyri Puhakainen
Julkaistu: 1998
Julkaisija: Tampere University Press
Kategoria: Proosallinen, tieteellinen teos

Filosofi Jyri Puhakainen tuli tunnetuksi 1990-luvun lopulla väitöstutkimuksestaan Kohti ihmisen valmentamista (1995), jossa hän kyseenalaisti voimakkaasti siihen asti vallalla olleet käsitykset urheiluvalmennuksesta. Kyseessä oli myös ensimmäinen suomalainen liikunta- ja urheilufilosofian alan tutkimus. Puhakainen argumentoi mekaanista, konemaisiksi suoritteiksi redusoitua ihmiskäsitystä vastaan, vastateesinään holistinen ihmiskäsitys.

Kesytetyt kehot jatkaa samaa teemaa. Muodoltaan teos on hyvin uniikki, sillä sen esitysasu lainaa kaunokirjallisuutta. Teos koostuu lähes kokonaan dialogista, jonka osapuolet ovat Puhakainen itse sekä fiktiivinen urheilija ”Harri”. ”Harri” toisaalta pakottaa maanläheisillä kysymyksillään Puhakaista tuomaan filosofiset ajatuksensa akateemisen ylätason pohdinnan piiristä tavalliselle ihmisille ymmärrettäviksi ja relevanteiksi. Toisaalta ”Harri” on ”maallikon” roolistaan huolimatta sittenkin oikeastaan suuri älykkö, joka puolihuomaamatta name-droppailee suuria teoreetikkoja ja kyselee vilpittömänä kaikkein keskeisimpiä kysymyksiä.

Teoksessa on vahvaa pamflettimaisuutta. Puhakaisen ”puheenvuorot” yltyvät pitkiksi, eikä hän puhu ainoastaan urheiluvalmennuksen mekanistisuudesta, vaan suhtautuu kriittisesti koko ympäröivän yhteiskunnan lisääntyvään teknokraattisuuteen. Yli 20 vuotta vanha teos tuntuu edelleen paitsi ajankohtaiselta, myös omalla tavallaan haikealta – ikään kuin varoitusviestiltä, jota emme osanneet ajoissa kuunnella. Monet kirjassa kauhistellut kehityskulut, etenkin informaatioteknologiaan liittyneet, ovat toteutuneet moninkertaisina. Kiihtyvä kapitalistinen kilpailuyhteiskunta jatkaa jylläävää voimaansa ja ihmisyys pirstaloitumistaan.

Itse urheiluvalmennuksessa on sittemmin tapahtunut paljonkin muutosta (jonkinlainen käännepiste teknokratian voittokulussa lienee vain pari vuotta kirjan jälkeen julki tullut Lahden dopingkohu): ihmiskeskeinen valmennus on nykyään valtavirtaa, ja kehitysohjelmissa toistetaan fraasia ”urheilija keskiöön”. Teos ei missään nimessä olekaan pelkkä urheiluvalmennuksen kritiikki, vaan ehdottomasti koko yhteiskuntamme. Sellaisena sitä tulee lukea ja sellaisena siitä saa eniten irti. Puhakaisen yhteiskuntakritiikki puree ja kutsuu kapinaan teknokraattisen maailman hegemoniaa vastaan.

”On protestoitava kaikin mahdollisin keinoin normaalisuuden hulluutta vastaan ja paljastettava asioiden sovinnaisuus, teennäisyys ja valheellinen rakkaus.”

”Aito ihmisyys ei ole sopeutumista elämää tuhoavaan kulttuuriin ja sen eri instituutioihin vaan kapinointia näitä vastaan.”

Suosittelen teosta kaikille, joita niin urheilu-, teknokratia- kuin yleinen yhteiskuntakritiikkikin kiinnostaa. Lukeminen saattaa aiheuttaa haikeutta, sillä kuten todettu, toisinaan Puhakaisen sanat ovat kuin varoitusviesti, jota emme kuunnelleet.

”Meidän tulisi välittömästi aloittaa tietokonemystiikan ja siihen liittyvien ilmiöiden purkaminen. Jatkuva puhe tekoälystä, tietotyöstä, tietovarastosta ja tietoyhteiskunnasta on useimmiten täysin tyhjää. Siinä ymmärretään harvoin, että ihmisen elämässä on tiedonkin kohdalla kyse laadullisista ominaisuuksista, kuten arvostelukyvystä, viisaudesta ja kokonaisuuksien ymmärtämisestä, eikä miljardeista informaatiobiteistä.”

”Työnnä perseeseesi looginen empirismi ja positivistisen yhtenäistieteen objektivistinen logiikka!”

 

 

 

Elinikäinen oppiminen ihmistä määrittämässä. Genealoginen analyysi EU:n, OECD:n ja UNESCO:n politiikasta
Kirjoittaja: Heikki Kinnari
Julkaistu: 2020
Julkaisija: Suomen kasvatustieteellinen seura / Turun yliopisto
Kategoria: Väitöskirja

Viime syyskuussa Oskari Onninen kirjoitti Image-lehteen jutun, joka teki todella suuren vaikutuksen. ”Selviytyjät” -otsikoitu artikkeli puki kerralla sanoiksi aiheen, jonka kritiikki on hautunut alitajunnassani jo vuosia. Kyse on elinikäisen oppimisen diskurssista. Ja laajemmin, koko siitä osaamisdiskurssista, jolle nykyiset koulutusjärjestelmät varhaiskasvatuksesta korkeakoulutukseen ja vapaa-ajan harrastuksiin perustuvat. Heikki Kinnari oli yksi keskeisistä haastatelluista, joten varasin tuota pikaa hänen upouuden tutkimuksensa kirjastosta.

Mikä seikkailu tutkimus olikaan! Kuten Kinnari itsekin johdannossa luonnehtii, teos on paksu ja seikkaperäinen käydessään läpi asiakirjoja vuosi vuodelta – osittain lukeminen puuduttaakin. Siitä huolimatta lukukokemus kokonaisuudessaan oli niin loistavan oivaltava elämys, että se sai suorastan iloiseksi. Eräs suurimmista kiinnostuksen kohteistani on sen selvittäminen, mistä erilaiset ajatukset ja ideologiat, diskurssit ja narratiivit, tulevat. Harva asia antaa yhtä paljon riemukasta tyydyttämistä, kuin sen tajuaminen, miten tietty puhetapa on lähtöisin jostakin, joka taas jostakin.

Kinnari levitti kerralla auki koko sen epämääräisen osaamispuhetavan, jonka kanssa olen kamppaillut lähes koko kouluaikani, kaikkein eniten viimeisimmät vuodet ammattikorkeakoulussa. Elinikäiselle oppimiselle, vaadituille kompetensseille, ihanneihmisyydelle laajoine taitoineen, oli osoitettavissa selkeät lähtöpisteet. Antoisinta luettavaa on uusimman aikakauden, 2000-luvun Euroopan Unionin politiikka avaintaitoraportteineen ja kilpailukykyisen kansalaisen malleineen. Kinnari onnistuu pukemaan sanoiksi myös kritiikin tätä kaikkea kohtaan, täsmällisemmin kuin tähän mennessä yksikään toinen.

”Elinikäisen oppimisen avaintaidot rakentavat standardimallia eurooppalaisesta työmarkkinakansalaisesta ja kykypääomakoneesta. Kompetenssit hallitsevat niin yksilöllisen kuin yhteisöllisen menestyksen ja harmonian kontekstissa. Ne rakentavat pikemminkin normaaliutta kuin ihannetta kansalaisuudesta, sillä jokaisen Euroopan kansalaisen tulee omaksua vaadittavat perustaidot. Siksi niiden halutaan materialisoituvan kansallisiin strategioihin ja opetussuunnitelmiin. Todellisuudessa uusliberalistiseen inklusiivisuuteen perustuvat avaintaidot saattavat pikemminkin sulkea ulos kuin osallistaa. Avaintaidot rakentavat keskiluokkaisen tietotyöläisen työmarkkinakansalaisuuden normatiivista mallia, jonka vain osa eurooppalaisista voi elämässään täyttää.”

Suosittelen teosta aatehistoriasta ja ennen kaikkea kriittisestä kasvatustieteestä kiinnostuneille. Niille, jotka haluavat tietää, miksi nyt puhutaan niin kuin puhutaan. Mikäli yli 500-sivuinen väitöskirja on liian raskas, suosittelen jokaista noutamaan kirjastosta ainakin syyskuun Imagen, ja lukemaan, kuinka Oskari Onninen popularisoi ydinsisällöt viiteen sivuun. Hänen mukaansa Euroopan Unioni kuulostaa kaikkine ihannekansalaispuheineen Neuvostoliitolta!

 

 

Uusi jako. Miten Suomesta tuli kilpailukyky-yhteiskunta?
Toimittajat: Risto Heiskala, Eeva Luhtakallio
Julkaistu: 2006
Julkaisija: Gaudeamus
Kategoria: Tieteellinen, eri kirjoittajien artikkeleista koottu teos

Aivan 1990-luvun lopussa syntyneenä, ja 2000-luvun informaatioyhteiskunnassa kasvaneena olen tottunut kilpailukykypuheen olevan normi. Vasta alettuani lukemaan tieteellistä kirjallisuutta olen tajunnut, että näin ei aina olekaan ollut, että kilpailukyky ei olekaan painovoiman kaltainen itsestäänselvyys. Olen sittemmin etsinyt aiheesta yleisesitystä, ja tämä on tähän mennessä löytämistäni parhaita. Se vastaa siihen kysymykseen, jonka haluankin kysyä: Miten Suomesta tuli kilpailukyky-yhteiskunta?

Kirjan kymmenen artikkelia keskittyvät hieman eri aiheisiin. Pääpaino on joka tapauksessa 1980- ja 1990-luvuissa, niissä ajoissa, joille sijoittuu suuria yhteiskunnallisia mullistuksia ja jolloin poliittinen puhe ratkaisevasti muuttui.

Antoisimpia artikkeleita on Anu Kantolan Suomea trimmaamassa: suomalaisen kilpailuvaltion sanastot, joka purkaa osiin sitä kielenkäyttöä, joka itselleni on ollut jokapäiväinen normi. Esimerkiksi rakennemuutos tuli puheisiin ensi kerran yritysten raporteissa vuonna 1984, ja siitä politiikkaan vuonna 1987! Kuuluisa kilpailukyky puolestaan oli käsitteenä ensi kerran esillä Koiviston ja Sorsan hallitusohjelmassa 1980-luvulla, tosin vain pariin kertaan. Sittemmin määrä kasvoi kiihtyvästi.

Kirja on toki osittain vanhentunut. Vaikka teoksen idea on tarkastella nimenomaa 1980- ja 1990-lukuja, voisi olla mielenkiintoisempaa, jos edes osa aiheista linkittyisi myös nykyaikaan. Lisäksi esimerkiksi Heikki Luostarisen ja Turo Uskalin artikkeli journalismin muutoksesta on nimenomaan 2000-luvun muutosvoimia pohtiessaan auttamatta jäljessä, mutta toisaalta tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen siihen, millaiseksi median oletettiin kehittyvän vielä hetki sitten.

Suosittelen teosta kaltaisilleni nuorille, jotka ovat kiinnostuneita poliittisesta lähihistoriasta ja haluavat selvennyksen siitä, mitä tapahtui kun puheenparsi muuttui tällaiseksi.

 

 

Suosittelen kirjoja

Tässä kirjoituksessa suosittelen ei-kaunokirjallisuutta. Olen valinnut kirjahyllystäni viisi maininnan arvoista ja keskenään hyvin erilaista kirjaa, jotka olen viime vuosien aikana lukenut. Nämä eivät suinkaan edusta TOP5:ttä eivätkä jonkinlaista kaanonia hyvistä ajatuksistani, eivätkä nämä ole mikään ”lue nämä niin ymmärrät minua” -kokoelma. Olen lukenut niin paljon, että on vaikea arvottaa kaikkein vaikuttavimpia teoksia tai tehdä paremmuuslistoja. (Jos sellainen tulisi kuitenkin tehdä, osaisin nimetä sille nostettavaksi Kivistö & Pihlströmin teoksen).

Haluan kuitenkin ylipäätänsä suositella ihmisille kirjoja, ja niinpä nostan esille tässä muutaman teoksen puhtaasti sen perusteella, että haluan syystä tai toisesta suositella sitä. Olkaa siis hyvät ja lukekaa, mitä tänään on suositeltavana. Kuten sanoin, tässä on ei-kaunokirjallisuutta, kaunokirjallisuuden vuoro tullee myöhemmin.

(Kirjahyllyni koostuu muuten sekä omistamistani että eri kirjastoista lainatuista kirjoista, jotka ovat iloisesti sekaisin!)

kansi1

Sivistyksen puolustus
Kirjoittajat: Sari Kivistö & Sami Pihlström
Julkaistu: 2018
Julkaisija: Gaudeamus
Kategoria: Tieteellinen vertaisarvioitu teos

Tämä heti julkaisuvuonnaan 2018 lukemani teos on ollut vaikuttavimpia oman arvomaailmani jäsentäjiä. Se on loistavaa luettavaa pyrkiessään filosofisen analyyttisesti perustelemaan sitä, miksi sivistys on itseisarvo. Kaiken hyödykkeistämisen, tuotteistamisen ja kaupallistamisen keskellä teos on tietoinen kannanotto sivistyksen itseisarvoista ja riippumatonta asemaa vastaan. Teos kertoo myös akateemisesta elämästä, jonka ideaaliversion suuri ihailija ja arvostaja minusta tuli viimeistään tuolloin. Akateeminen vapaus, sivistyksen arvo, akateeminen elämänmuoto sekä kirjaston konseptin merkitys ovat keskeisiä teemoja, joissa lukija saa piehtaroida.

Akateeminen elämä, humanistiset tieteet, filosofia, kaikki sellainen mitä tietynsävyinen suuri retoriikka pitää puuhasteluna, perustelee teoksessa kauniisti itse itsensä, itsellään. Sen lukeminen saa ymmärtämään, kuinka ne, joita haukutaan höpöhöpötieteiden lukijoiksi, ovat arvokas mutta toisaalta eksklusiivinen joukko, jota niin sanotuilla maallikon aivoilla voikin olla vaikea ymmärtää.

Suuri osa kirjallisuudesta jota luen, on luonteeltaan sikäli kriittistä, että se dekonstruoi, purkaa ja kyseenalaistaa. Tämän teoksen funktioksi kuitenkin määrittelen jonkin itseisarvoisuuden puolustamisen. Itseisarvon ylipäätäinen olemassaolo keskellä epävarmaa ja fragmentaarista maailmaa on tavattoman mahtava asia, ja olen tyytyväinen voivani itsekin nimetä sivistyksen kertakaikkiseksi itseisarvokseni, joksikin, joka vain on tärkeää.

Kenelle konkreettisesti suosittelen tätä? Kyseessä on tieteellinen teos, filosofisen analyyttinen, akateemista kieltä pitkine lauseineen ja vaikeine sivistyssanoineen, (koska juuri se on itsessään tärkeää kertoessaan maailmasta omalla tavallaan!). Kaikille harjaantuneille tieteellisen tekstin lukijoille, jotka pohtivat esimerkiksi, mikä on yliopiston asema ja tarkoitus, mikä on erilaisten vähemmän kaupallisesti arvostettujen tieteiden merkitys, miksi akateemista elämänmuotoa ylipäätänsä tarvitaan.

Olen sittemmin tykästynyt laajemminkin sekä uskonnonfilosofian professori Pihlströmin että yleisen kirjallisuustieteen professori Kivistön kirjoituksiin (hyvin usein he kirjoittavat yhdessä), jotka usein käsittelevät saman tyyppisiä teemoja. Heillä on erinomaisia puheenvuoroja sivistyksen puolesta muun muassa Tiede & edistys -lehdessä.

kansi2

Taloustiede: käyttäjän opas
Kirjoittaja: Ha-Joon Chang
Suomentaja: Marja Ollila
Julkaistu: 2015
Julkaisija: Into
Kategoria: Laadukas yleisteos

Tämä on sellainen teos, jota suosittelen nimenomaisesti kaikille. Edellisestä poiketen, teos on kirjoitettu suoraan laajalle yleisölle, ja on kieleltään paikoin jopa kertovaa, lukijaa puhuttelevaa ja opastavaa, tuoden mieleen esseekirjoittamisen tai jotkin journalistiset tekstilajit.

Tunnetun korealaisen taloustieteilijän teos on selkein ja havainnollisin lukemani yleisesitys siitä, mitä paitsi talous, myös ennen kaikkea taloustiede on. Käymällä systemaattisesti mutta ymmärrettävästi läpi esimerkiksi erilaisten taloustieteellisten koulukuntien eroja suhteessa erilaisiin kysymyksiin ja käsitteisiin Chang antaa välineitä ymmärtää, mistä jokapäiväisessä talousretoriikassa on kyse.

Viimeistään tämä saa tavallisen pulliaisenkin ymmärtämään, kuinka ”taloustiede” ei ole vakio, vaan useiden kilpailevien näkemysten muodostama ihmistiede, ja nekin, jotka esimerkiksi mediassa puhuvat talouden asiantuntijoina, ovat vain yhden koulukunnan näkemyksen edustajia. Koska tämä moniarvoisuus ei tule käytännössä jokapäiväistä mediaa seuraavalle lainkaan esille, juuri siksi suosittelenkin tätä kirjaa aivan kaikille. ”Talouden tosiasiat” ovat mitä yleisintä retoriikkaa perustella mitä vain, joten lukekaa hyvät kansalaiset, mitä näillä tosiasioilla oikein tarkoitetaan!

kansi4

Mitä sitten jos ei liikuta. Etnografinen tutkimus nuorista miehistä
Kirjoittaja: Kati Kauravaara
Julkaistu: 2013
Julkaisija: LIKES / Jyväskylän yliopisto
Kateoria: Väitöskirja

Luulin Kauravaaran liikuntasosiologian alaan kuuluvaa tutkimusta lukiessani sen käsittelevän sitä, miksi nuoret eivät harrasta liikuntaa. Sen sijaan tulin lukeneeksi siihenastisen elämäni havainnollisimman ja kattavimman kuvauksen suomalaisesta luokkayhteiskunnasta läheltä tarkasteltuna, sekä tuntemattomana pitämääni työväenluokkaan sisältyvistä mentaliteeteista. (Käsite ei tässä yhteydessä ole tieteellinen, vaan tarkoitan ylipäätänsä mielentiloja, ajatusrakennelmia, piirteitä tms.)

Kauravaara tarkastelee muutaman kuukauden ajan kone- ja metallialan opiskelijoita ammatillisessa oppilaitoksessa lähietäisyydeltä, tekee haastatteluja ja havainnoi hyvin tarkkanäköisesti. Hänen tutkimuksessaan muodostuu kertomus ennen kaikkea siitä, millaista ylipäätänsä on työväenluokkaisen nuoren miehen elämä, ja mikä tärkeintä, mikä hänelle itselleen on siinä elämässä hyvää ja arvokasta. Kauravaara onnistuu muotoilemaan erinomaisen ja havainnollisen jäsennyksen siitä, mitä sellaiset ihmiset pitävät tärkeänä, joiden vastaukset kysymyksiin ovat etupäässä ”emmätiiä”. Taustalta löytyy todella klassisia arvoja aina kaverien kanssa olemisesta toiminnalliseen vapauteen.

Suosittelen kirjaa kaltaisilleni melko homogeenisessa ympäristöissä kasvaneille havainnolliseksi matkaksi toisenlaisten ihmisten elämään ja ajatteluun. Tunnistin toisaalta tekstistäni ne yläkouluvuosieni ”takapenkin pojat”, joita ei opiskelu kiinnostanut ja jotka ylpeästi suuntasivat amikseen kaikille lukioon meneville irvaillen. Silloin väheksyin heitä, mutta nyt ymmärrän heitä paremmin.

kansi3

Luokan ääni ja hiljaisuus. Yhteiskunnallinen luokkajärjestys 2000-luvun alun Suomessa
Toimittajat: Anu-Hanna Anttila, Ralf-Kauranen, Kati Launis, Jussi Ojajärvi
Julkaistu: 2016
Julkaisuja: Vastapaino
Kategoria: Tieteellinen, eri kirjoittajien artikkeleista koottu teos

Tämä kokoomateos sisältää kahdeksan erittäin havainnollista suomalaisiin yhteiskuntaluokkiin liittyvää erillisartikkelia. Tutkimukset ovat hämmästyttävän osuvia ja purkavat analyyttisesti useita sellaisiakin aiheita, jotka edelleen näkyvät retoriikassa. Esimerkiksi Ralf Kauranen ja Emma Lamberg analysoivat artikkelissaan työn käsitteen merkitystä hyvinvoinnin synnyttäjänä pääministeri Jyrki Kataisen poliittisessa retoriikassa. Hallitukset ovat vaihtuneet, mutta samanlainen retoriikka on edelleen vallalla, joten artikkeli on hedelmällinen ja havainnollinen.

Ehdoton suosikkini on kuitenkin teoksen kahdeksas artikkeli, Katariina Mäkisen Maahanmuuttovastainen internet-aktivismi, uusliberaali ideaalikansalaisuus ja ylijäämäihmiset. Pelkästään sen perusteella voisin suositella kirjaa luettavaksi jokaiselle, joka käy esimerkiksi perussuomalaisten ja heidän puheidensa kanssa kulttuurisotaa, eli oikeastaan kaikille twitter-aktivisteille. Se on äärimmäisen tärkeä ja kaivattu puheenvuoro siitä, mitä kaikkea liittyy hommafoorumilaiseen retoriikkaan, ja antaisi työkaluja lähestyä koko tätä perussuomalaispopulismimaahanmuuttovastaisuusrasismitms.-ilmiötä paljon paremmin kuin nykyiset yritelmät.

Kieleltään teos on varsin tieteellinen, varsinkin ensimmäisissä yhteiskuntaluokkatutkimusta yleisesti esittelevissä luvuissaan, mutta sopii silti ehdottomasti hieman suuremmankin joukon luettavaksi.

Print

Tieto näkyväksi. Informaatiomuotoilun perusteet
Kirjoittajat: Juuso Koponen, Jonatan Hilden, Tapio Vapaasalo
Julkaistu: 2016
Julkaisija: Aalto-yliopisto
Kategoria: Laadukas oppikirjateos

Minä olen aina ollut kiinnostunut tiedon jäsentämisestä, ja graafisesta suunnittelustakin nimenomaan tiedonjäsentämisnäkökulmasta. Siksi tämä kirja oli nimenomaan konseptissaan kiinnostavinta, mitä luin pitkään aikaan. Kirja on uusi ja ehdottomasti laajinta, mitä aiheesta on julkaistu suomeksi.

Paksussa teoksessa käydään läpi nimensä mukaisesti informaatiomuotoilun perusteet. Siinä niin jäsennetään visualisointien ja infografiikoiden elementtejä ja piirteitä, kuin käydään myös seikkaperäisesti läpi erilaisia informaatiomuotoilun tyyppejä laajoine mallikuvineen. Tietokuvitus, kartat, tilasto- ja käsitegrafiikat, verkostomallit, tieteelliset visualisoinnit ja reitinosoittaminen saavat kaikki omat lukunsa.

Kenelle minä tätä suosittelen? Virallisesti teos on suunnattu ”asiantuntijoille, tieteentekijöille, journalisteille ja kuvan tekemisen ammattilaisille”. Käytännössä se on relevantti kaikille, jotka ovat jollain tavalla tiedon visualisoinnin kanssa tekemisissä. Sekä laajemmin kaikille, joita infografiikka ja informaation jäsentäminen jo pelkästään konsepteina kiehtovat valtavasti.

 

Books Stack Realistic

Vaikea maailma ei osaa lukea

Melkein kaikki ihmiset ovat idiootteja.

Ala-asteella en ajatellut näin vielä yhtä voimakkaasti. Ajattelin että olen muita fiksumpi koska osaan lukea ja kirjoittaa, vieläpä lukea ja kirjoittaa hyvin. Kun yksikään luokkatoveri ei pysty samaan, se johtuu enimmäkseen siitä että he ovat vielä niin nuoria. Kyllä eromme tasoittuvat kasvaessamme. Niinhän? Niinköhän?

Toisaalta elän jonkinlaisessa kuplassa älykkyyteni ja tietyissä konteksteissa ympärilläni olevien ihmisten kanssa, ja silmäni ovat päässeet sumentumaan todellisuudelta. Toisaalta mitään yhtä todellisuutta ei tietenkään ole olemassa, mutta sen kannan tuominen esille joka ikisen tilanteen kaikenkumoavana vasta-argumenttina pysäyttää pohdinnan alkutekijöihinsä.

Keitä ”ympäröimäni ihmiset” siis ovat? Ehkä perhe. Muutama internet-yhteisö. Jokunen harrastus. Ja ne sadat joiden kanssa olen joka päivä tekemisissä kun luen, kun luen joka ikinen päivä, kun luen kirjoja, lehtiä, tietokirjoja, kaunokirjoja, hyviä kirjoja, huonoja kirjoja, artikkeleita, juttuja, tekstejä, koosteita. Luen, joka päivä luen ja ahmin varsinkin painettua tekstiä kaikkialta.

Mitä tapahtuu kun menen uuteen kouluun? Millaisia ovat niin sanotut tavalliset ihmiset? Eivät enää lapset, vaan täysi-ikäiset, normaalin näköiset ja oloiset kansalaiset? Millaisia ovat ihmiset tuolla ”ulkona”?

Pöyristyttäviä idiootteja? En kykene ymmärtämään suurimman osan ajattelua kun esimerkiksi luen sitä räpellystä minkä pitäisi olla koulutehtäväksi tehty kirjoitus. Mitä ihmettä? Ja sama ihminen käyttäytyy normaalisti, puhuu järjellisiä lauseita, osallistuu ja ymmärtää, mutta ei osaa kirjoittaa. Ja asioista ollaan avoimia. Puolustellaan. Hyväksytään. Tämä ei vain ole minun juttuni, hehheh, ja mennään seuraavaan asiaan.

Eivätkä ihmiset osaa lukea. Eivät osaa lukea ja pystyvät elämään tässä yhteiskunnassa? Hävettää. Nolottaa. Heidän puolestaan. Ja kun katson heitä livenä hämmentää vain entistä enemmän. Mikä on tuo olento? Mitä ovat nuo kaikki olennot tuolla kaduilla ja turuilla ja toreilla ja liikkeessä ja liikenteessä?

Niin ovat melkein kaikki idiootteja, niin saa nykyään opiskella vaikka missä vaikkei osaa mitään. Ja on todella se akateemisesti koulutettujen oma kupla, korkean asteen korkeakoulututkinto mikä vaatii paljon älyllistä kirjoittamista, ja siellä kuplassa voi hyllyä, aijaijai.

Tässä kohtaa kuuluisi ilmoittaa painavansa jarrua ja todeta valistuneesti että t i e t e n k ä ä n kirjoitus- ja lukutaito eivät kerro kaikkea ihmisen älyykyydestä tai osaamisesta tai mukavuudesta tai pätevyydestä jne. yms. Että joka ei osaa jotain on hyvä jossain muussa, ja älykäskin voi olla inha idiootti eivätkä asiat korreloi keskenään jne. yms. Että vaikka esimerkiksi koulutoveri ei osaa kirjoittaa voi hänen tekemistään jossain ihan muussa asiassa ihastella.

Tottakai näin on ja sitä en siksi enempää jauha. Kerron kuitenkin rehellisesti, että en voi mitään päässäni vahvasti olevalla koko yllä kuvatun kaltaiselle mustavalkoiselle ajattelulle. Tietenkään en ajattele että kaikki kirjoitustaidottomat ja lukutaidottomat ovat idiootteja, se on vahva ja lopulta melko sisällötön haukkumasana.

Mutta kuitenkin ovat.

Ovat jotain muuta. En osaa olla vuorovaikutuksessa heidän kanssaan. En ymmärrä. Tuntematon pelottaa aina, klassiseksi käynyt määritelmä. ”Idiootti” on ikävä ja latautunut haukkumasana, ja lopulta sen käyttäminen kaikkea vierasta ja tuntematonta kohtaan kertoo eniten käyttäjästä itsestään.