Tämä on RANT hyvin olennaisesta aiheesta eli uusia muotoja saaneesta työ-retoriikasta. Purskautin kirjoituksen ilmoille välittömästi viime maanantaina, mitä klassisimmalla tavalla eli aamuradio-ohjelmasta närkästyneenä.
Ykkösaamussa 30.3. keskusteltiin otsikolla Mullistaako etätyö työelämän vanhat tavat. Keskustelijoina olivat varsinaiset asiantuntijat, yliopiston professori sekä työterveyslaitoksen tutkija. Ohjelma sinällään ei ollut radikaalisti poikkeava jo vuosia ja etenkin viime viikkoja kuuntelemastani puhetavasta, mutta se symboloi erinomaisesti sitä tuskaista narratiivia, joka piirtää virheellistä kuvaa käsitteistöstä, jonka käyttö lisääntyy ja lisääntyy.
Heidän tavassaan puhua ”etätyöstä” ei ole mitään järkeä. Radioon valikoimallaan puheenparrella he maalaavat kuvaa omituisesta monoliittisesta kulttuurista, jossa ”työ” equals jonkinlainen toimistossa istuminen. Kuitenkin, esimerkiksi, työn tämänkaltainen voimakkaan keskiluokkainen ja vieläpä keskiluokkamääreenkin sisällä spesifi käsittäminen sotii voimakkaasti sitä narratiivia vastaan, mitä meille jo esimerkiksi pieninä lapsina on opetettu.
Kun ”työstä” puhutaan lapsille ja nuorillekin, esimerkiksi lastenkirjojen kuvituksissa, ”mikä haluaisit olla isona” -kyselyissä, stereotyyppisissä ammattien listauksissa, koulukirjojen kuvituskuvissa, toistuu siellä erilainen tarina työstä, nimenomaan ammatteina. Ammateiksi luokitellaan tyypillisesti nimenomaan tiettyjä tehtäviä, jotka merkillepantavan hegemonisesti ovat nimenomaan niin sanottuja nykyajan duunarihommia, ammatteja, ammattikoulun valmistamia. Eikä sikäli ihme, sillä nämä ovat selkeitä. Niistä saa jäsennellyt ja selkeää maailmankuvaa piirtävät kuvitukset lastenkirjojen sivuille, missä hahmot esiintyvät tunnusomaisessa työvaatetuksessa. Poliisi, palomies, maalari, leipuri, kauppias, maanviljelijä, parturi, lääkäri, opettaja, putkimies, veturinkuljettaja, rakennusmies, kokki, puutarhuri, siivooja, lentäjä. Tätä työ on, tällaisia ovat ammatit, näistä ammateista sitten valitaan kun kysytään, ”mikä sinusta tulee isona”. Ammattikouluhegemoniasta poiketaan korkeintaan silloin, kun voidaan nimetä selkeä ammattinimikkeellinen tehtävä korkeamman koulutustason työlle, kuten lääkäri, opettaja tai toimittaja.
Mutta mitä ihmettä maalaavat nämä radiot ja lehdet täyttävät etätyötarinan kertojat? Työ on heidän retoriikassaan jotakin sellaista, jota tehdään eksplisiittisesti tietokoneella. Professiot ja vastaavat liudentuvat, sen sijaan puhutaan esimerkiksi suunnittelutyöstä, tiimityöstä, yksin tehtävästä työstä, esimiehen alaisuudessa tehtävästä työstä. Koko ammatin konsepti on toissijainen tai jopa kadonnut. Kuva- ja oppikirjojen äärellä varttunut lapsi hämmästelee: mitä ihmettä on maalarin, leipurin, kokin ja vastaavan etätyö, mistä nyt edes puhutaan?
Kaiken kaikkiaan, siitä, kuinka etätyöpuhe kohtelee eri yhteiskuntaluokissa ja eri ammattiasemissa olevia ihmisiä eriarvoisesti, on jo esitetty joitakin valideja puheenvuoroja. En juuri nyt jaksa kirjoittaa siitä, vaan esitän yksinkertaisen huomion. Miksi etätyöstä puhuvat tutkijat ja muut aidot asiantuntijat eivät voi, esimerkiksi juuri kansantajuisessa radiossa puhuessaan, esittää jonkinlaista seuraavantapaista täsmennystä puheensa alkuun: Monen henkilön työ on nykyään tietokoneella istumista, joten kun puhumme etätyöstä, on kyse siitä, että mietimme voisiko tätä tietokoneella istumista tehdä muissakin paikoissa kuin fyysisellä työpaikalla. Fin. Se on siinä. Onko tämän detaljin mainitseminen niin vaikeaa?
Ja toki se on hyvin relevantti huomio: tietokoneella voi istua monessa paikassa. Ehkä käsillä oleva globaalin talouden eksternaalinen kriisi muuttaakin tietokoneella tehtävän työn kulttuuria tai jopa konseptia. Näitä spekuloidaan sitten myöhemmin, jos planeetalla enää elämää on.
Täysin toinen aiheensa, se varsinainen ärtymyksen ja jopa suoranaisen suuttumuksen aiheensa on lastenkirjallisuuden piirtämä työelämänarratiivi. Se, missä työ on sitä, mitä se nyky-yhteiskunnassa on lähinnä ammatillisen koulutuksen näkökulmasta: sinulla on tietty asema, johon liittyy tietty fyysinen ja selkeä, lapsenkin ymmärtämä suorite, ja ennen kaikkea tunnuksenomainen vaatetus.
Huomioimatta on jäänyt se, kuinka esimerkiksi sinällään mainion Tatu ja Patu Työn Touhussa -lastenkirjan värikkäästi esittelemistä työtehtävistä itse asiassa toimistotyöntekijä edustaa sitä, mistä toisaalla käytetyssä retoriikassa lähes eksplisiittisesti puhutaan, kun puhutaan töistä. Ihmiset eivät ole Palomiehiä Tai Kokkeja Tai Puutarhureita. Ihmiset tekevät kaiken maailman yrityksissä ja firmoissa ja hallinnoissa ja järjestöissä suunnittelua ja ovat asiantuntijoita ja vanhempia asiantuntijoita ja sihteereitä ja hallinnoitsijoita ja nuorempia asiantuntijoita ja suunnittelunsuunnittelijoita ja päälliköitä ja sihteereitä ja esimiehiä ja vastaavia ja suunnittelevat ja hallinnoivat ja vastaavat ja raportoivat ja laskevat ja vastaavat ja raportoivat ja laskevat ja suunnittelevat ja raportoivat ja ja ja. En vieläkään ymmärrä tätä kuviota, joten ei ihme että lapsille uskotellaan maailman olevan niin yksinkertainen.
Joka tapauksessa, kaiken kaikkiaan, summa summarum ja niin edelleen. Lopettakaa puhuminen ”työstä” ja ”työelämästä” jonkinlaisena määrittelyn mahdollistavana monoliittina. Se on paikallaan korkeintaan silloin, kun puhutaan puhtaasta taloudellisesta arvosta, joka sallii kaiken sullomisen yhteen ainoaan kategoriaan, vaikka sekään ei tietenkään ole missään määrin realistista, sillä ei ole lainkaan säännöllistä, lasketaanko työsuorite taloudellista arvoa tuottavaksi vai ei.
Kun puhutte tai yritätte puhua ”työstä”, antakaa edes jotakin alustavia määreitä, sillä monoliittia nimeltä työ tai työelämä ei ole olemassa. Etätyötä voidaan tehdä, jos työ on tietokoneella istumista. Edelleen on monenlaista työtä kaikkialla, vaikka eläisimme lockdownissa. Mutta harhaanjohtava retoriikka lopetettakoon. Ja vielä erityisesti siksi, että termi tarkoittaa eri konteksteissa ja eri ikäryhmille opetettuna täysin eri asioita.
Kuvat: freepik.com
Informaatioergonomia 