”Meidän tehtävämme vähemmistön edustajina ei ole toimia tietopankkeinanne. Mikäli mielitte vastauksia jatkuviin kysymyksiinne, on aika alkaa maksaa meille. Google on keksitty, lopeta meidän vainoamisemme jatkuvilla kysymyksilläsi. Emme aio vastata enää yhteenkään kysymykseen. Etsikää tietonne itse, aikuiset ihmiset.”

Jotakuinkin yllä kuvatun kaltainen retoriikka on paitsi tyypillistä myös osittain ymmärrettävää. Se kuitenkin ruokkii surullista maailmaa, jossa henkisten kompetenssien perusteella rakennetaan raja-aitoja, jotka lopulta haittaavat kaikkia.

Minä edustan kaltaisenani autistina henkilöä, jolle tiedon saaminen on äärimmäinen tarve, ja taipumus kysellä siksi suuri. Olen jo aivan pienestä pitäen hahmottanut tiedon hakemisen laajana kokonaisuutena, joka sisältää niin kirjat, lehdet, ihmiset kuin tietokoneetkin. Kun harjoitan itsenäistä tiedon etsintää minua askarruttavasta aiheesta, suoritan sen esimerkiksi lukemalla kirjoja sekä pyrkimällä keskustelemaan niiden henkilöiden kanssa, joiden oletan tietävän aiheesta.

Olen jo vuosia käynyt esimerkiksi vanhempieni kanssa riitaa siitä, miten kyselemiseni suhteutuu oma-aloitteisen tiedonetsinnän ihanteeseen. Olen aikanaan kokenut monia pettymyksiäni, kun vastaus kysymykseeni, jonka heidän tiedän tietävän, on ”googlaa” tai ”ota itse selvää”. Olen pyrkinyt inttämään, että sitä itse-selvän-ottamista parhaillani suoritan, miksi muuten olisin ajautunut tähän keskustelutilanteeseen alun perinkään.

Erityisen vaikeita aikoja oli ylä-aste, ne vuodet kun seksiin ja seksuaalisuuteen liittyvät asiat ovat nuorille samaan aikaan kiehtovia ja todella noloja. Lienee selvää, että kun yritin avoimesti kysyä esimerkiksi luokkatovereiltani, mitä tarkoittaa klitoris tai huoraaminen, tai miksi jollekin tietylle sanalle tai kuvalle hihitellään, sain vastaukseksi vain kikattelua ja vihjailua, ohjeita ”etsiä googlen kuvahausta”, mutta kukaan ei koskaan kehdannut selittää mitään suoraan. Tämä oli varsin turhauttavaa, sillä tiesin heidän tietävän kyllä kaikki vastaukset.

Yksittäisten ja luonteeltaan teknisten sanojen määritelmien tarkastaminen on wikipedian ansiosta onneksi kohtuullisen helppoa. Minäkin käytän sitä nykyään runsaasti kun haluan määritelmän rajatulle, yleensä fyysiselle asialle. Mutta monimutkaisempien aiheiden ja konseptien kanssa ”tiedon etsiminen” on jo aikaisemmassa kirjoituksessani kuvaamani kaltainen loputon suo.

Internet”, se mitä tarkastellaan kun ”googlataan” on paperinen kaatopaikka joka levittäytyy loputtomana horisonttiin. Sinne voi huutaa käskyn, joka tuo mukanaan 0.67 sekunnissa käteen vinon pinon lappusia, mutta niiden kontekstista ei tiedä mitään. Todennäköisesti yksittäisessä lapussa kyllä lukee mikä se on ja mihin se liittyy. Mutta sen sijaintia ja asemaa ei voi paikantaa, ei voi paikantaa mistä se tulee ja miksi, eikä varsinkaan sitä, mitä sinne sen viereen, tuntemattomaan pinoon jäi kun käskyni kävi.

Moni asia, joista ”käsketään ottamaan itse selvää” on todellisuudessa olla moniulotteinen, vaikea ja laaja ongelma, jonka parissa filosofit, sosiologit, yhteiskuntatieteilijät, humanistit kielen- ja kulttuuritutkijat ja muut tieteilijät ovat pähkäilleet jo kymmeniä tai satoja vuosia, ja pähkäilevät yhä edelleen. Mitä on sukupuolen monimaisuus, mitä on tasa-arvo, miten se näkyy yhteiskunnassa. Mitä tarkoittaa identiteetti, mitä on kunnioittava käytös, mitä on kunnioittaminen ja mitä on käytös, mitä on seksuaalinen suuntautuminen. Mitä on sukupuoli? Mitä on todellisuuden kielellinen rakentuminen? Mitä on valta?

Minä itse kuulun vähemmistöön, enkä nyt tarkoita autismia tai sukupuoli-identiteettiä. Minä olen erittäin älykäs[1] ja omaan aivan poikkeukselliset ajattelun ja kielellisen jäsentämisen lahjat. Minä perehdyn yliopistossa filosofiaan ja yhteiskuntatieteisiin, akateeminen ja kriittinen ajattelu on mieleeni sisäänrakennettuna ja luen päivästä toiseen tieteellistä kirjallisuutta sen ymmärtämisestä suuresti nauttien. Minä haluankin pohtia sitä, mitä on esimerkiksi sukupuoli, todellisuuden kielellinen rakentuminen ja valta. Judith Butlerin ja muiden teoreetikkojen lukeminen tuottaa suurta iloa ja oivalluksia.

Mutta kuten sanoin, kuulun vähemmistöön. Ja nyt päästään asian ytimeen. Kun puhun kysymisestä tiedon hankintana, ei tärkein viestini ole se, että asemoin itseni kysyjäksi, ja jatkan peruskouluikäisen tavoin sen ihmettelyä, miksei minulle vastata. Puhun kysyjinä noista muista.

Kenestä noista muista? Tavallisista ihmisistä. Nimettömästä massasta, enemmistöstä. Normaaleista kansalaisista. Tavallinen ja normaali tarkoittavat tässä yhteydessä tilastollista huomattavaa määräenemmistöä: suurin osa suomalaisista on heteroseksuaali, on cis-sukupuolinen eikä koe ongelmia oman sukupuoli-identiteettinsä kanssa, on neurotyypillinen, kävelee kahdella jalalla, on ihonsa pigmentiltä vaalea, puhuu suomea äidinkielenään ja niin edelleen. Ja vielä, ei esimerkiksi omaa ylempää korkeakoulututkintoa[2], eikä luojan kiitos, ei ole Twitterissä!

Monen vähemmistöryhmän sekä tämän massan/valtaväestön välillä vallitsee tai ainakin siihen tietynlaisella puheella rakennetaan voimakasta vastakkainasettelua. Suuri ongelma on se, kuinka viimeisilläkin kieltämisillämme selittää yhtään mitään tulemme sulkeneeksi portit viimeiseltäkin yhteistyöltä.

Miltä yhteistyöltä, saattaa joku tähän väliin kysyä. Aloitan luetteloni uudelleen, suurin osa suomalaisista on heteroseksuaaleja, cis-sukupuolisia, ei-niin-koulutettuja jne. Vaikka olisimme miten päin, vaikka huutaisimme ja potkisimme, tuolla ne kuitenkin ovat. Vaikka postaisimme miljoona hashtagia ja marssisimme tuhat kilometriä kulkueessa, tuolla ne yhä ovat. Ihmiset, massa, tavalliset ihmiset aivan joka päivä, ja mikäli tavoitteemme ei ole absoluuttisen eksklusiivinen omavaraisyhteisö muurien sisällä, saarella tai toisella planeetalla, tulee meidän hyväksyä tämä. Tulee sietää. En kuitenkaan suinkaan sano näiden ”muiden”, näiden tavallisten, olevan ilkeitä tai pahoja, ne vain ovat. (Tästä tullaan tekemään lennokkaasti loikkaava aasinsilta tolkun ihmisen käsitteeseen, jonka tärkeyttä tulen käsittelemään myöhemmissä kirjoituksissani!)

On itsestäänselvyyksien selittämistä todeta, että koska suurin osa väestöstä ei koe esimerkiksi sukupuoleen liittyvää dysforiaa, siihen liittyvät termit ja käsitteet ovat vieraita. Lopullisen syvällisen filosofisen oivalluksen sukupuolen konseptin luonteesta sijaan haluamme todennäköisesti päästä jonkinlaiseen hetkelliseen rauhalliseen yhteiseloon. Siihen pääsemme, kun vastaamme kysymyksiin niin kuin itse koemme hyväksi.

Me vähemmistön edustajat itse asiassa olemme definitiivisesti käveleviä tietopankkeja. Tämä ”tieto” on sitä mieltymystä, olettamusta ja ajatelmaa, joka sisältää preferenssit siitä, kuinka toivomme itseämme kohdeltavan. Ne saa meistä ulos vain kysymällä. Jos ei kysy, ei voi tietää. Jos ei vastaa kysymykseen, ei voi valittaa, ettei olisi yritetty ymmärtää.

Mitä sitten teemme kun sanomme ”etsimään itse tietonsa” tai jopa suoraan ”googlaamaan”. Ensinnäkin, lähetämme tyypin sinne toivottomalle valtamerelle, josta voi aivan hyvin olla saaliina myös täyttä roskaa. Siellä on mahdotonta navigoida jos koko konsepti on vieras. Teemme lisäksi aivan liian suuren olettaman tämän tyypin henkisistä kompetensseista. Hän voi olla vaikka miten hyvä vaikka millä alalla, mutta akateeminen ja kriittinen tiedon pohdinta ja ajattelu voi olla vierasta, vaikeaa tai vastenmielistä. Kun muutenkin vallitsee jonkinmoinen tendenssi, jossa tiedettä ja oppineisuutta halveksitaan, on tämänkaltainen sen käyttö ”rangaistuksena” vain omiaan lisäämään epäluottamusta sitä kohtaan ja pahentamaan kuilua.

Yhdessä twitterketjussa, joka oli aloitettu tyypillisellä ”Me vähemmistön edustajat emme sitten ole tietopankkejanne!” -purkauksella, oli perässä monia myötäileviä kommentteja, joista yksi oli aivan huippu. Mitä tulee pohdintaan sukupuolesta, niin aloita vaikka tästä, hän kommentoi ja liitti Butlerin Gender Troublen ja muita feministisen teorian klassikoita. Kyllä, juuri sinä tavan kansalainen siellä, aloita suurista filosofisista klassikoista. Oikea pääsykoe, mittari jolla mitataan oletko tarpeeksi hyvä edes noteerattavaksi keskustelussa, paitsi jos et ole, siitä kärsimme vain me itse, sillä silloin käännyt meitä ja tiedettä vastaan ja saamme vain lisää syrjintää niskaan. Eikä mikään mitä haluamme, edisty.

Meidän tulee oppia sietämään elämäämme kaikenlaisten tavallisten ihmisten keskellä. Meidän tulee kysyä, kun emme tiedä, ja vastata kysymyksiin, mikäli haluamme edistää yhtään mitään meille tärkeää (ainakin minulle tärkeää, eli ihan tavallista yhteiseloa ilman syrjintää). Tietenkään ei ole tarkoituksenmukaista suhtautua kiusaamiseksi tarkoitettuun näsäviisasteluun vakavina kysymyksinä. Eikä tietenkään kenenkään yksilön henkilökohtainen tehtävä ei ole toimia ”tietopankkina” ja jokainen saa itselleen julistaa ettei puhu enää kenellekään tietynlaiselle tai kenellekään, vaikka jo ihan väsymyksensä vuoksi. Mutta älköön olko minkäänlaista kuviteltua yhteisöä, joka sulkee portit väärämielisiltä ja olettaa siten jotakin hyvää tapahtuvan.

Jälkihuomautus. Tämä teksti on kirjoitettu ennen loppuviikosta noin 28.6. herännyttä ”twittersotaa” siitä, onko intersektionaalinen feminismi liian vaikea sana. Tämä ei siis liity siihen, eikä tässä tarkoiteta sitä. Intersektionaalisen feminismin vaikeus käsitteenä kuitenkin liittyy tähän sikäli, että se voisi olla erinomainen esimerkki siitä, kuinka vaikeita sanoja saa ja pitää rohkeasti kysyä. Kyse on kuitenkin määritelmällisesti politiikan kielenkäytöstä, joka on aivan oma monimutkainen kenttänsä. Politiikassa on paljon muitakin vaikeita sanoja, joiden merkitystä pitäisi kysyä, kuten rakenteelliset uudistukset, työllisyystoimet, kilpailukyky ja niin edelleen. Politiikan kielenkäytöstä puhuminen on kuitenkin täysin eri keskustelu kuin vähemmistöjen sanastoista puhuminen.

Paitsi jälkimainitussa on toki se poliittinen ulottuvuus, että nämä terminologiavähemmistöt samaistuvat/samaistetaan nykyään vasemmistoon, mistä seuraa omia haitallisia aspektejaan, mutta niistä lukekaa esimerkiksi Jokke Karjalaisen blogista (etenkin tämä) – ja Liv Strömquistin loistavasta sarjakuva-albumista Uppgång och fall (Suom. Nousu ja tuho, Sammakko kustannus 2016)

Kuva: Background vector created by freepik – www.freepik.com

[1] Huomautus. Tässä yhteydessä ei ole relevanttia keskustella siitä, että ”älykkyyttä on monenlaista” tai ”kaikki ovat jossain hyviä”. Tarkoitan faktisesti sitä, kuinka pieni osa väestöstä suuntautuu akateemisesti definitiivisesti ajattelua vaativiin tieteisiin eli lähinnä filosofiaan sekä osin yhteiskuntatieteisiin.

[2] Tilastokeskuksen mukaan 25 vuotta täyttäneestä väestöstä 11,2% omasi ylemmän korkeakoulututkinnon vuonna 2018. Sen sijaan 23,2%-lla korkein koulutus oli peruskoulu. Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestön koulutusrakenne [verkkojulkaisu].ISSN=1799-4586. Helsinki: Tilastokeskus