Kieli muokkaa ja luo todellisuutta. Ammattimaiset kielentuottajat ovat merkittävässä roolissa siinä, millaiseksi koettu todellisuutemme konstruoidaan. Juuri nyt olemme sellaisessa vaiheessa, jossa nimeämisen avulla on mahdollista harjoittaa poikkeuksellisen suurta vallankäyttöä.
Olen pitänyt selkokielisyyden ja laajemman selkeän kielenkäytön tavoitetta sinällään varteenotettavana. Viestinnän selkeys on läpileikkaava ihanne tieteellisistä artikkeleista virkamiesteksteihin, uutisiin, raportteihin ja ohjeistuksiin. Selkeyden negaatioksi asettuvat paitsi kiemuraisuus ja monitulkintaisuus, myös pitkät lauserakenteet, lauseenvastikkeet ja rikas käsitteistö. Sivistyssanoiksi kategorisoituja ilmaisuja on vältettävä.
Selkokielisyydessä on kyse myös jostain laajemmasta. Ymmärsin sen perusteellisesti vasta hiljattain.
En arvostele sitä, kuinka viranomaisohjeistuksen kaltaisen selkeän informaation sisältämä viesti on välitettävä mahdollisimman yksinkertaisesti sellaisillekin kuulujoille, joiden kognitiivinen kapasiteetti tai kielitaito on normista poikkeava. Viranomaisohjeistuksilla ja vastaavilla on paikkansa ja tehtävänsä. Puhun laajemmasta kielenkäytössä yhteiskunnan mediaympäristöissä. Mediasta ja journalismista; kieltä, tekstiä, puhetta ja todellisuutta tuottavista viestinnän ammattilaisista.
Heidän ihanteenaan on välittää viesti mahdollisimman selkeästi. Samalla he osallistuvat sen nimeämiseen, mitä maailmassa on. Kun luodaan käsite, luodaan konsepti. Luodaan uusi ajattelun rakenne, merkitysten uusi keskittymä ja kietoutuma. Vahvasti kontekstuaalinen, merkitysten verkostoon väistämättä jo syntyessään kytkeytynyt, tiettyjä polkuja ja reittejä painottava ja tiettyihin suuntiin kytkeytyvä.
Selkokielisyydessä, kuten kaikessa nimeämisessä, on kyse käsitteellisestä vallankäytöstä. Nyansoituneesti ja hienojakoisesti sosiaalisia ilmiöitä, kokemuksia, jäsennyksiä, suhteita, ilmiöitä ja vaikutuksia tarkasteleva, kollektiivisen intellektuaalisen ajattelun ja työstämisen synnyttämä käsitteellinen rakenne puretaan. Tilalle pystytetään potentiaalisesti banaaleja ja massiivisia uudelleentulkintoja, joilla on valta pelkistää koko käsitteellinen kompleksisuus tiettyyn, haluamaansa suuntaan.
Olemme nimeämisen taitekohdassa, jossa pääsemme asettamaan mallit ja kehykset sille, minkä kautta täysin olennaisia konsepteja jatkossa ajatellaan. Tässä kohdassa pääsemme kehystämään sellaisia perustavanlaatuisuuksia, kuin mikä on ihmisen rooli ja erityisasema, kenelle yhteiskunta on tehty, mikä tekee ihmisestä arvokkaan ja niin edelleen. Tämä ei ilmene vain eksplisiittisissä lauseissa vaan olennaisella tavalla esimerkiksi siinä, millä sanoilla kuvailemme ihmisten ja ihmisryhmien ominaisuuksia.
Entä millaisen nimen annamme yhteiskunnassamme uusille ilmiöille? Kuuluvatko ne samaan kategoriaan vanhojen kanssa, voivatko ne tulla kutsutuksi vanhojen nimillä? Teknologian historia on täynnä tänä päivänä huvittavia nimityksiä, joiden avulla uudet innovaatiot on pyritty linkittämään vanhoihin, aina näköradiosta sähköaivoihin. Selkokielisyys liittyy usein tunnettuuteen ja samalla jo olemassa olevaan. Täydellisen selkokielisyyden ihanteen vallitessa yhteiskunnallista muutosta ei näin ollen voi koskaan tapahtua, sillä uudet asiat vaativat määritelmällisesti uusia käsitteitä. Vielä katkerampi tosiasia on, että globaalissa maailmassamme uudet käsitteet tulevat ensimmäisenä muista kielistä kuin suomesta, minkä johdosta ne sisältävät vierasperäisiksi luokiteltuja kirjaimia, jolloin niitä pidetään entistäkin vaikeampina.
Vaikeita sanoja tulee välttää. Vierasperäisiä sanoja tulee välttää. Joihinkin pisteisiin asti tämä pitää paikkansa, ja riittävän sama informaatiosisältö välittyy muokatulla käsitteistöllä, mutta rajat tulevat nopeasti vastaan. Konseptit ja abstraktit yhteiskunnalliset rakenteet ovat määritelmällisesti monimutkaisia. Ne eivät ole jotakin, jota on kuvattu monimutkaisella kielellä. Ne konstituoituvat kielellisesti. Ne ovat kieltä.
Seuraavaksi siirryn konkretian tasolle ja kerron ajankohtaisista esimerkeistä siitä, kuinka kielenkäytöllä ollaan selkokielisyyden nimissä johtamassa harhaan. Kuten sanoin, olemme taitekohdassa, jossa pääsemme asettamaan mallit ja kehykset sille, minkä kautta olennaisia konsepteja jatkossa hahmotetaan. Juuri nyt meidän ajatteluamme ja toimintaa haastaa kehittyvä teknologia, etenkin tekoäly. Language-model on kieli-malli, kahdesta vakiintuneesta sanasta ja niiden vakiintuneista käännöksistä muodostunut yhdyssana on onneksemme selkeä ja suomen kieleen sopiva. Mutta mitä kielimalli tekee?
Olen kuullut useamman asiantuntijaksi tituleeratun puhuvan luovasta tekoälystä.
Pahempaa nimeämisvirhettä tuskin voi tehdä.
Mitä kielimalli tai neuroverkkoihin perustuva kuvamalli tekevät? Ne generoivat. Ne ovat generatiivisia tekoälyjä, generative AI. Generatiivinen on kuitenkin ilmeinen vaikea sivistyssana, jonka tilalle on vaihdettu kotoperäinen luovuus. Juuri tässä menemme harhaan. Suomen kielessä on vain yksi luoda-verbi, joka kadottaa äärimmäisen olennaisen merkityseron generate ja create -käsitteiden välillä, samoin kuin adjektiivien generative ja creative.
Juuri tässä on kuitenkin kyse siitä, että tuon suomen kielestä puuttuvan käsite-erottelun sisällä on itsessään mahdollisesti kaikkein keskeinen teoreettinen ja viime kädessä yhteiskunnallinen jäsennys siitä, mitä nämä teknologiat itse asiassa tekevät ja mikä on ihmisen asema ja rooli. ”Generoida” ja ”generatiivinen” ovat sanoja, joita toimittajat haluavat välttää, vaikka täsmälleen niitä tarvitaan kertomaan, mitä nämä uudet teknologiat käytännössä tekevät. On valtava, vuosisatoja jatkunut ja edelleen kiinnostavana käyvä filosofinen keskustelu, mitä luovuus (creativity) ja ihmisen kyky uuden, esimerkiksi taiteen luomiseen (create) on. Sekä erityisesti juuri nyt: voiko koneella olla tätä samaa kykyä? Voiko tekoälyohjelman generoimaa kuvaa pitää taiteena? Onko tekoälyohjelma luova, kuten ihminen? Mitä se merkitsee, jos on? Mitä tapahtuu eri taiteenaloille ja taitelijoille? Mitä tapahtuu ihmisen olemukselle? Kuka tekee rajanvedon? Mitä tapahtuu kulttuurin ansaintalogiikalle? Mitä tapahtuu kulttuurille? Mitä tapahtuu? Miksi?
Koko tämä äärimmäisen tärkeä ja ajankohtainen keskustelu sivuutetaan ja vääristetään olemattomaksi röyhkeän selkokielisyyden nimissä.
Muutakin harhaanjohtamisia tapahtuu. Mistä on kyse esimerkiksi melko kömpelössä tietämys-sanassa, joka esiintyy useissa yhdyssanoissa? Tietämyksenhallinta, tietämysverkot, jopa tietämyskone?
Käytännössä kyse on lähes poikkeuksetta yrityksestä paikata sitä virhettä, jonka teimme jo vuosikymmeniä sitten ”suomentamalla” ja ”selkokielistämällä” informaation ja datan tiedoksi. Sellaisilla onnettomilla, mutta valitettavasti jo vakiintuneilla käsitteillämme, kuten tietoverkko, tietoturva, tietotekniikka ja tiedonkäsittely, olemme tehneet mahdottomaksi semanttisen ja epistemologisen pohdinnan siitä, mitä perustavanlaatuista eroa tiedon ja informaation välillä on.
Pahin esimerkki on tietysti laskurin (computer) kääntäminen tietokoneeksi jo noin 60 vuotta sitten. Teknologiaa ja sen tulevaisuuden mahdollisuuksia (ja uhkia) käsittelevään filosofiseen keskusteluun jo 80-luvulla noussut käsite knowledge machine jää meille käsittämättä. Koko spekulaatio siitä, mitä voisi tapahtua, jos meillä olisi knowledge machines, katoaa, koska me käännöksinemme luulemme, että laskurimme ja dataajamme ovat sitä jo.
Mitä lopulta peräänkuulutan? Selkokieli on paikallaan viranomaisten välittämässä informaatiossa. On myös positiivista, että laajemmista tietosisällöistä muokataan selkokielistettyjä erillisversioita esimerkiksi aloittelevien kielenoppijoiden tai kognitiivisesti rajoittuneiden henkilöiden tarpeisiin. Mutta on pelkkä valhe todeta, kuinka ”selkokieli sopii kaikille”. Päinvastoin, on runsaasti tilanteita, joissa selkokielisyyteen pyrkiminen on harhaanjohtamista ja vääristelyä.
Tämän näkemykseni taustalla on kielen konstitutiiviseen rooliin perustuva todellisuuskäsitys. En allekirjoita niin sanottua naiivia realismia, jossa oletetaan valmis, absoluuttinen, selkä ulkomaailma, jonka tarkasteluun kieli tarjoaa välineen, ja tämän välineen avulla kaikki voivat tarkastella tätä välineen takana olevaa samaa, yhteistä, muuttumatonta todellisuutta. Tämän sijaan, suuri osa ilmiöistä on määritelmällisesti kielellisiä ja konstituoituvat nimenomaan kielessä. Sanon ”suuri osa”, en tässä yhteydessä tee väitettä kaiken todellisuuden viimekätisestä perustavanlaatuisesta luonteesta. Mutta esimerkiksi filosofian kaltainen tieteenala on olemukseltaan kieltä, ajattelua. Tämä kielen muuttaminen on ydinsisällön itsensä suoraa muuttamista, ei jonkinlaisen muuttumattoman ytimen ympärillä olevan pinnan hiomista. Ette voi poistaa vaikeita sanoja poistamalla sitä, mistä nimenomaisesti on kyse.
Loppuun vielä tärkeä huomio. Ilmiö toimii myös toisin päin. On akateemisia käsitteitä, joita populaarissa puheessa ylikäytetään, ja käytetään väärin. Tällainen on esimerkiksi narratiivi, mistä kertomuksentutkijat ovat ansiokkaasti huomauttaneet. Akateeminen käsitteistö ei itsessään tee tekstistä parempaa, jos sen käyttö ei ole koherenttia. Monimutkaisia käsitejärjestelmiä voi luoda monenlaisissa konteksteissa. Asiakasrajapinnat, jalkauttamiset, sidosryhmäkumppanuudet, palveluprofiilit ja kokemusmuotoilut konstituoivat jälleen uutta todellisuutta. Siteeratkaamme Deleuzea ja Guattaria:
”Lopulta nöyryytyksen huippuna” Deleuze ja Guattari (1993) kirjoittavat, ”käsitteet ovat kaapanneet tietotekniikka, markkinointi, suunnittelu ja mainonta”.
Deleuze, G & Guattari, F. (1993). Mitä filosofia on? Suom. Leevi Lehto. Gaudeamus
Kirjoitin ensimmäisen kerran perusteellisesti sukupuolestani vuonna 2021. Avasin pitkällä esseelläni erittäin olennaisen keskustelun, jossa kritisoin nykyään valtavirtaistunutta transaktivismia haitallisesta sukupuolikäsityksestä, pohdin omaa identiteettiäni sekä naisen käsitettä, ja niin edelleen. Jatkoin syyskuussa 2022, jolloin käsittelin erityisesti sukupuolen essentialisointia ja ammensin gender nihilismin käsitteestä. Tietenkään muutamien lukijoiden pienessä blogissa ilmestynyt teksti ei ollut minkäänlaisen varsinaisen keskustelun avaus, jos muutamia twitter-kommentteja ei lasketa. Mutta nyt, vuonna 2023, saan vihdoinkin lukea ajatuksiani oikeasta, painetusta kirjasta.
Emilia Männynväli: Toiset en suostu katoamaan. Into, 2023
Jo pitkään arvostamani toimittaja ja kirjailija Emilia Männynväli kirjoittaa teoksensa nimikkoesseessä, kuinka toiste hän ei suostu katoamaan. Runollisen fraasin merkitys ilmenee esseetä lukiessa. Männynvälin teksti on erinomaista, suoraa, rohkeaa ja perusteltua, mutta samalla itsestään selvää, ja sitä, mitä olen itsekseni lukenut ja kirjoitellut jo vuosia. Tämä on kuitenkin ainoastaan hyvä asia. Mikään määrä epämääräistä nettitekstiä ei korvaa aitoa Kirjaa kovine kansineen.
Lisäksi, Männynväli tiivistää oman viestini ytimekkäämmin ja taitavammin, kytkien sen samalla ansiokkaasti liberaalifeminismin problemaattiseen historiaan. Naiseuden ahtaalla määrittelyllä on pitkä historia, jossa esimerkiksi rodullistetut ja työväenluokkaiset naiset on aikanaan suljettu ulkopuolelle. Kiinnostavaa kyllä, osittain samaa argumenttia on käytetty valtavirran transaktivismin piirissä. On sanottu, kuinka se, että epäröimme määritellä koirassukupuoleen syntyneen henkilön naiseksi, on samaa jatkumoa kuin se että teemme saman rodullistetuille. Musta naisen keho on samalla tavalla määritelty epäoikeaksi naiskehoksi kuin peniksen ja kivekset sisältävä keho, ja kunnon feminismiä olisi ymmärtää molempien olevan naiskehoja. Tämä argumentti on mielestäni aina ollut hyvin rasistinen, ja Männynvälin näkökulma on huomattavasti parempi.
Männynväli aloittaa esseensä aivan samanlaisella tunnustusvirkkeellä kuin minäkin, mutta vielä suoremmin. Hän myöntää heti olevansa nainen, minä taas tyydyn luonnontieteelliseen naaras-sanaan. Hän kuvailee ensimmäiset sivut ymmärrettävää ja paikoin samaistuttavaa kamppailua kasvusta sukupuolistereotypioiden keskellä. Minäkin olen ehdottomasti ”en niin kuin muut tytöt”. Näitä kokemuksia on kaikkialla.
”Tuli lisää sääntöjä. Sanottiin, että ellei halua olla täysi moukka, pitää itsestään puhua cis-naisena, joka tarkoittaa, että identifioituu sukupuoleensa, vaikka nimenomaan siis en ollut identifioitunut.”
Siinä. Painettuna paperille täsmälleen se ristiriita, jota olen pyöritellyt jo vuosia, ja joka on koko ajan ollut meidän kaikkien silmiemme edessä, mutta johon puuttumista ollaan pelätty terfisminä. Nimenomaan en identifioitunut.
”Yhden virheen äänekkäät transaktivistit ovat tavallaan mielestäni tehneet, jakaessaan ihmiset trans- cis- ja muunsukupuolisiin (tms.). Moni vanhempi ihminen on tuohtunut, ”enhän minä ole mikään cis”, enhän minä koe mitenkään olevani nainen!” mutta heidät on tuomittu transfoobikoiksi ja bigoteiksi kuuntelematta lainkaan. Heillä kuitenkin olisi erittäin tärkeää sanottavaa sukupuoli-identiteetistä, ja sen monista merkityksistä.
Naisena syntynyt ja naiseksi kutsuttu henkilö tuohtuu syystäkin kun hänen sanotaan olevan ”sukupuoli-identiteetiltään nainen” tai ”kokevan olevansa nainen”. Hän edustaa suurta kategoriaa joka jää keskustelujen ja tiukkojen luokittelujen varjoon. Ihmisiä, jotka eivät koe sukupuolikategorioita omakseen, eivät pidä esimerkiksi ”naiseudesta”, mutta eivät myöskään koe sukupuoli-identiteetteihin liittyvää käsitteistöä relevantiksi tavaksi jäsentää itseään. He saattavat sanoa, etteivät ole sinut naiseutensa kanssa, mutta jättää asian siihen. Toki tämä sinuina oleminen on ehdottomasti nimenomaan sidoksissa ympäröivään yhteiskuntaan normeineen.
On yhtä lailla väärinsukupuolittavaa leimata tällainen henkilö cis:ksi, kuin on leimata esimerkiksi minut naiseksi. Identiteettimme ja kokemuksemme vaihtelevat ja juuri hänelle ”naiseus” voi olla lähinnä inha muistutus oman kehon rajoitteista ja yhteiskunnassamme asuvasta normittavasta ajattelusta, mutta ei missään nimessä mitään, mitä hän aktiivisesti kokee olevansa.”
Männynväli kertaa feministisen ja laajemmankin ihmisoikeuskamppailun pitkää historiaa.
”Naisruumis on se, jota on aina riepoteltu yhteiskunnallisten ja poliittisten konfliktien areenoilla milloin minkäkin ideologian tarpeisiin.”
Nimenomaan naisruumis. Oikeanlaisen naisruumiin kontrolli, ulkonäkövaatimukset, valkoinen ja siro ihanne, rodullistettujen ulossulkeminen, ja niin edelleen. Näitä tällaista ruumista kantavia on edelleen noin puolet meistä kaikista, mutta kuten itsekin jäsensin
”Varsin monella tytön kehossa syntyneillä (ja puhun nyt tytöistä koska olen itsekin sellainen) on epämukavia tuntemuksia kehoaan kohtaan. Nämä eivät johdu vähiten siitä, kuinka naisen roolimallit yhä edelleen ovat ahtaat. (…) Etenkin naiset kärsivät siitä, mitä vaatimuksia ja odotuksia heidän sukupuoleensa sisältyy, joissakin kulttuureissa vielä paljon enemmän. Nimeämällä heidät cis-vihollisiksi, jotka eivät ymmärrä eksklusiivisen trans-ryhmämme kokemusta, tehdään pelkästään vahinkoa.”
myös Männynväli tiivistää, kärjekkäämmin ja osuvammin
”Tänä päivänä ’ihan tavallisille naisille’ on tehty tavattoman vaikeaksi osallistua tähän heitä koskevaan keskusteluun. Heidät on suljettu ulos siitä luomalla hirvittävä akateeminen uuskieli sukupuolesta ja vaatimalla sen täydellistä hallintaa.”
Männynväli onnistuu tiivistämään sen, mitä en itse suoraan peräänkuuluttanut, mutta josta voin kyllä sanoa kirjoittaneeni. ”Nainen” tarkoitettuna naaraana syntynyttä ihmistä on edelleen relevantti kategoria, johon liittyvistä epäkohdista kärsivät miljoonat. Itse puhuin ”suuresta kategoriasta ihmisiä, joka jää keskustelujen ja tiukkojen luokittelujen varjoon”. Siteerasin esimerkiksi Leena Vilkan erinomaista kolumnia vuosien takaa, joka toi esiin sellaisen position, johon en ole mediassa aikaisemmin törmännyt. Kaikki naiset eivät ole sinut naiseutensa kanssa, vaikka ovatkin ”naisia”. Kaikki naiset eivät siis määritelmällisesti ole cis. Tämä pudottaa pohjan pois suurelta osalta eksklusiivista identiteettiä painottavalta transkeskustelulta. Kuten huomautin 2022, oikeastaan lähes jokainen meistä on valtavirtaisten määritelmien mukaan trans.
Mitä erityistä sitten liittyy naisruumiiseen? Esseensä lopussa Männynväli purkaa ilmoille kaikkein tärkeimmän.
”Kauan sitten luin jostakin, että ’pillu on mielentila’. Rohkenen olla eri mieltä: kyllä pillu on ihan vain pillu. (…) Ei tyttöjä naiteta lapsina siksi, että heillä on mielentila, joka on pillu. Se ei ole tyttöjen mielentila, jota ympärileikataan. Tyttösikiöitä ei abortoida ja naisia ympäri maailman raiskata ja kunniamurhata näiden mielentilojen vuoksi. Ei tyttöjen kouluun pääsyä evätä siksi että näillä on mielentila. Naiset ympäri maailman eivät kuole synnytyksiin sen vuoksi, mikä heidän mielentilansa on.”
Tämä on voimakasta tekstiä, jossa on epäkorrektiuden tuntua. Jotain tämän tyyppistä olen lukenut äärioikeiston masinoimiksi terf-järjestöiksi leimattujen toimijoiden viestinnästä. Jolloin tällaisessa, naarasruumiin erityisyyteen, ja naisten sorron nimenomaisen ruumiilliseen puoleen liittyvässä argumentaatiossa on jotakin terffiä. Modernimpaa olisi todeta kuinka transnaiset ne vasta syrjintää kokevatkin, ja kuinka heidän syrjintänsä on yhtä lailla osa suurta naisten syrjinnän ongelmaa. En kiistä heidän syrjintäänsä ja sen ongelmallisuutta, mutta siinä mistä Männynväli kirjoittaa, on kyse hyvin spesifistä asiasta. Kyse on tietynlaisen ruumiin systemaattisesta sorrosta, mikä tietysti johtuu tähän ruumiiseen liittyvistä kulttuurisista normeista, mutta joka toimenpiteenä kohdistuu nimenomaan ruumiiseen – jopa vauvan tai sikiön.
Epäkorrektiuden tuntu ei ole vain oma mielikuvani, eikä Männynvälin tekstin pitäminen kiistanalaisena ja osin vaiettuna olkiukko. Erityisen oireellista on se, kuinka Männynvälin ajattelu on aktiivisesti leimattu transfobiseksi. Hänen julkinen esiintymisensä on peruttu, koska hänen puhettaan ruumiillisesta todellisuudesta on pidetty transfobiana. Olisi siis fobiaa, pelkoa, todeta kuinka naisia sorretaan heidän ruumiinsa vuoksi tai kuinka ei itse koe identifioituvansa naiseksi. Tai kuinka transsukupuoliset samaistuvat sukupuolen kulttuuriseen ja sosiaaliseen konstruktioon. Tietty tapa ajatella todella on oikeampi ja edistyksellisempi, eikä tämä näy vain aktiivisen edistykselliseksi leimautuvissa tahoissa, vaan myös laajemmissa yhteyksissä, mistä annan esimerkin hetken kuluttua.
Lopulta Männynväli pudottaa metaforisesti pommin
”Pidän epäruumiillista, usvaista ajatus-naista varsin keskiluokkaisena ja uusliberalistisena fantasiana”
Tässä kärjekkäästi ilmaistussa fraasissa kiteytyy laajempi vastakkainasettelu, joka on varmasti pitkälti keinotekoinen, mutta jonka strateginen hyödyntäminen on tässä tapauksessa onnistunutta. Kyse on hyvin vanhasta ja edelleen aktiivista keskustelua myös feminismin sisällä herättävästä jaosta ruumiiseen/materiaan ja diskurssiin/kieleen/abstraktiin. Männynvälin essee, kuten hänen teoksensa muutkin esseet, edustaa vahvaa ruumiillisuuden näkökulmaa. Nimenomaan ruumiin ja materiaalisen todellisuuden, esimerkiksi tuotannon olosuhteiden, hylkäämisestä aiheutuu suurin osa yhteiskunnan ongelmista, voidaan väittää. Pidän erinomaisena sivalluksena hahmottaa myös valtavirtainen transaktivismin sukupuolikäsitys osana viime kädessä uusliberaalia ruumiittomuuden fantasiaa.
Nimenomaan tästä olen itse asiassa kirjoittanut aikaisemmin, väittämällä suoraan kuinka transsukupuolisuus on transhumanismia. Männynväli itse kirjoittaa transsukupuolisuudesta onnistuneen suorasanaisesti
”On ihmisiä, jotka kokevat kroonista ahdistusta biologisesta sukupuolestaan tai samaistuvat johonkin sukupuolen sosiaaliseen ja kulttuuriseen konstruktioon enemmän kuin ruumiiseensa.”
Sukupuolen sosiaalinen ja kulttuurinen konstruktio. Se on transnaisen nainen tai transmiehen mies, enkä tarkoita tätä arvottavasti. Kirjoitin 2021 käytännössä aivan samoin
”Mielestäni transsukupuolisuus on ”sairaus”. Viittaan sairaudella tässä yhteydessä poikkeamaan, virheeseen, ja ensisijaisesti maailmassa olevaan virheeseen. Utopiamaailmassa, jossa sukupuoli ei oikeasti tarkoittaisi mitään, jossa ”genderiä” ei olisi edes olemassa vaan ihmisillä olisi tietynlaiset elimet, niille ehkä sanat ja sillä hyvä, ei transsukupuolisuutta olisi olemassa. Ei olisi mitään ylimääräistä ”sukupuolta”, joka olisi jotakin muuta kuin tapa sanoittaa tietynlaista kehoa. Mutta maailmamme ei ole tällainen, vaan valovuosien päässä siitä. Täällä ihmisestä voi tulla trans, hän voi omaksua kokonaisen sukupuoliroolinormiominaisuuskimpun itselleen, koska sellainen kimppu on ylipäätänsä olemassa.”
Mitä tämä kulttuuriseen konstruktioon, sukupuoliroolinormiominaisuuskimppuun samaistuminen sitten on? Kuten kirjoitin elokuussa 2023, kyse on samasta (ja pitkälti perustellusta) biologisen ruumiin rajojen hylkäämisen haaveesta kuin transhumanismissa.
”Kehon muokkauksen vapautta korostavan ideaalin taustalla on perustavanlaatuisella tavalla trans-alkuisia ajattelutapoja yhdistävä ihmiskäsitys: ihminen biologisena olentona on sinällään vajavainen. ”
Tällainen ajattelu kulkee radikaalisti eri suuntaan kuin Männynvälin ja joidenkin muidenkin kirjoittajien korostama ruumiin ja materian todellisuus. On erityisen osuvaa, kuinka Männynväli nimittää ajatusta naiseudesta ”usvaisena” ja materiasta irrallisena keskiluokkaiseksi ja uusliberaaliksi fantasiaksi. Nimenomaan transhumanismia on kutsuttu aivan samanlaiseksi uusliberaaliksi fantasiaksi, jossa oletettu kaikkivoipa individuaali sielu ylittää vajavaiset ruumiilliset rajoitteet.
Tässä tullaan kuitenkin siihen, kuinka samaa mieltä lopulta olen Männynvälin kanssa. Männynväli osuu erinomaisesti nimenomaan tämänpäiväisen keskustelumme ongelmiin. Olen sekä tässä että muualla käyttänyt käsitettä valtavirran transaktivismi tai -ajattelu, millä viittaan siihen, kuinka aikoinaan tumblrista tuttu ajattelu- ja käsitemaailma näkyy kaikenlaisten edistyksellisenä itseään pitävien toimijoiden viestinnässä. Esimerkiksi cis- ja trans-käsitteet on otettu annettuna ja viralliset instituutiot kuin akateemiset toimijatkin ovat ylisensitiivisiä nainen -sanan käytössä (mistä Männynväli antaa lähteistettyjä esimerkkejä). Olettamalla esimerkiksi kaikkien olevan cis-sukupuolisia tehdään valtava virhe, ja transidentiteetin eksklusiivisuutta korostava ajattelutapa sulkee pois paljon relevanttia todellista kokemusta.
Se kohta, jossa mahdollinen erimielisyyteni ilmenisi, liittyy kuitenkin ruumiillisuuden korostamiseen. Vaikka sinällään olen samaa mieltä ja pidän argumenttia hyvänä, en voi olla kokematta viehätystä johonkin suorastaan akselerationistiseen sukupuoliajatteluun. Koen jonkinasteista vetoa transhumanismia kohtaan ja pidän edistyksellisimpänä feminisminä teknologiaa ja keinotekoisuutta korostavaa ajattelua (Haraway, xenofeminismi jne.). Enkä oikeastaan ole vakuuttunut nimenomaan ruumiin karvaan ruumiilliseen todellisuuteen vetoavasta transhumanismin kritiikistä. Mutta tämä on lähinnä filosofinen keskustelu, ja kiinnostaa minua nimenomaan sellaisena. Pidän täysin selvänä, kuinka tämän päivän yhteiskunnassa ja politiikassa tarvitaan nimenomaan sellaista ruumiillisuuden todellisuuden sinnikästä korostamista, mitä Männynväli tekee.
Toivon, että mahdollisimman moni löytää Männynvälin esseen ja suhtautuu siihen vakavasti. Hänen argumenttejaan ei tule tuomita olkiukkoina, sillä kuten perutun esiintymisen tapaus osoittaa, hän on täsmälleen ongelman ytimessä. Näistä asioista puhuminen todella nähdään jollain tapaa vääränä. Männynväli kirjoittaa kärkkäästi, kuinka ei tahdo ryhtyä pillun- tissin- tai kohdunkantotelineeksi, sellaista hän on kuullut nuoruudessaan tarpeeksi.
Vastikään Poliittinen talous -lehdessä ilmestyi mielenkiintoinen tutkimusartikkeli ”Synnytinelinten poliittinen talous: Biologisen uusintamisen kustannuksista poliittisen talouden vaginaalisilla rajapinnoilla”. Artikkeli käsitteli naisten terveyden ongelmaa: raskauden ja synnyttämisen aiheuttamaa inkontinenssia ja sen taloudellisia kustannuksia. Paitsi luonnehdin äsken väärin. 34-sivuisessa artikkelissa mainitaan nainen-sana kuusi kertaa, ja ainoastaan siteeraamisen ja referoinnin yhteydessä (esimerkiksi tilastollinen tutkimus siitä, kuinka moni mies ja kuinka moni nainen kärsii vaivasta). Kyse ei kuitenkaan eksplisiittisesti ole naisista, naisten terveydestä ja naisten vaivasta, vaan vaginaalisista rajapinnoista, vaginoista, synnyttäjistä, synnytinelimistä ja kohdullisista ihmisistä. Caroline Criado-Perez on kirjoittanut ansiokkaasti siitä kamppailusta, jota etenkin lääketieteessä käydään, jotta terveydenhuollon epätasa-arvo ymmärrettäisiin ja siihen vaikutettaisiin. Se edellyttää naisten tilastoimista naisina ja naisten erityisten terveysongelmien (kuten synnytinelinten ongelmat, joista artikkeli kertoo) spesifiä huomioimista. Artikkelin kirjoittajat ovat päättäneet kuitenkin kulkea uhmakkaasti päinvastaiseen suuntaan ja osoittaa, kuinka kyse ei ole naisista tai heidän vaivoistaan, vaan vaginaalisista rajapinnoista. Reduktio vaginaalisiksi rajapinnoiksi tekee tyhjäksi tasa-arvokamppailua, mistä myös Männynväli kirjoittaa. Tai ehkä olemme väärässä. Ehkä Männynväli (ja minä) olemme vain vanhanaikaisia terffejä, joiden pitäisi hyväksyä, että inklusiivinen kielenkäyttö luokittelee ihmiset miehiksi ja ei-miehiksi. ”Naisen” näkemisessä heikompana versiona ainoasta sukupuolesta eli miehestä ei ole edes uusi ajatus, vaan ikivanha. Palatkaamme yhden sukupuolen malliin, ja huomioikaamme tämän jälkeen jokainen yksilönä?
Helsingin sanomat on vasemmistolainen, iltapäivälehdet ovat vasemmistolaisia, Yleisradio ainakin on vasemmistolainen. Eduskunnassa tehdään jatkuvasti vasemmistolaista politiikkaa. Yritykset ovat nykyään omaksuneet vasemmistolaiset arvot, yliopistoissa ajetaan vasemmistolaisuutta, tiede on vasemmistolaista. Media on kallellaan vasemmalle. Julkinen keskustelu on kallellaan vasemmalle. Meillä vallitsee punaviherhegemonia.
Kaikki tämä on osa suurta ja edelleen paisuvaa väärinkäsitystä, jossa uusin kapitalismin vaihe, tällä hetkellä vallitseva taloudellisen arvon kasaamisen logiikka, on onnistuttu ymmärtämään katastrofaalisella tavalla väärin. Seuraavaksi avaan lyhyesti tätä kehitystä. Apunani toimii viherpesun käsite ja sen mukaan nimetty tuore tietokirja.
Lisäksi kiinnitän analyysini ainakin yhdestä kulmasta laajempaan ”keskusteluun”. Kuuntelen viidettä vuotta Leevi Leivon ja Rami Kurimon Puheenaihe -podcastia, josta on muodostunut kiinnostava foorumi hyvin monen tyyppisille erilaisille näkökulmille ja aatteille. Olen kuitenkin harmikseni huomannut siinä alkavan esiintyä (tai ehkä olen vain alkanut huomata) tendenssin mukailla tietynlaista (twitter)oikeistolaista narratiivia. Tämä on narratiivi median ja journalismin ”vasemmistolaisuudesta”. Puheenaihe-podcast edustaa tekstissäni toisaalta väärinkäsitystä itseään, mutta toisaalta tämän väärinkäsityksen itsetietoista havaitsemista.
Minun on myös asemoitava itseni. Miellän itseni periaatteessa vasemmistolaiseksi, mutta koska vasemmistolaisuus tarkoittaa nykyisessä keskustelussa yhä enemmän tietynlaista kapitalismia, vierastan käsitettä. Näkökulmastani näyttää kuitenkin päivä päivältä turhauttavammalta, kun korkeasti koulutetut oikeistolaiseksi profiloituneet ihmiset eivät tunnu omaavan minkäänlaista tietämystä siitä, mitä vasemmisto tarkoittaa ja mitä se tavoittelee. Ihmekös tuo, kun sitä ei juuri ole olemassa, ainakaan valtavirtaisessa puoluepolitiikassa.
Mitä meillä sitten on olemassa? Mitä media, yritykset, yliopistot, organisaatiot ja muut sitten ovat, jos eivät vasemmistolaisia? Voimmehan me huomata, kuinka laajasti niin sanotut ”vasemmistolaiset arvot” on hyväksytty. Rasismi on ikävää. Tasa-arvo on tärkeää. Ilmastonmuutos on vakava asia, johon tulee suhtautua vakavasti. Seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat tärkeitä. Yritys kuin yrityskin liputtaa priden puolesta, ilmoittaa toimivansa vastuullisesti ja olevansa ekologinen. Myös puolueettomuuteen pyrkivässä lehdistössä on vahva tendenssi olla hyvien puolella ja allekirjoittaa samat ideaalit. Kaiken tämän mieltäminen ”vasemmistolaisuudeksi” on kuitenkin naiivi virhe. Ottakaamme sen sijaan markkinoinnin asiantuntijat kertomaan, mistä siinä on kyse.
Tarjoan luettavaksi ymmärrettävää, helppolukuista ja viihdyttävää mutta samalla terävää ja olennaisesta kertovaa tuoretta teosta: markkinoinnin ja viestinnän ammattilaisten kirjoittamaa Viherpesuopasta (Isokangas, Niipola & Vassinen, 2022). Toivon jokaisen oman elämänsä oikeistolaisten lukevan sen ja ymmärtävän, että tämä kertoo siitä, mitä he luulevat vasemmistolaisuudeksi. Tämä on seikkaperäinen ja lukuisilla esimerkeillä rikastettu kooste ilmiöstä, jota he ovat tosissaan väittäneet vasemmistolaisuudeksi, mutta jossa on kyse jostakin aivan muusta. Viime kädessä kapitalismista.
Kirjoittajat avaavat selkeästi valtavaa, jo vähintään pari vuosikymmentä vaikuttanutta yritysvastuun trendiä. ”Vastuullisuus” on vallitseva liike-elämän trendi ja vastuullisuusviestintä sisäänrakennettu modernin yrityksen brändinrakentamiseen. Kirjan nimi on viherpesuopas, mutta kirjoittajat kuvailevat myös muunlaisia ”pesuohjelmia”, joita yrityksissä hyödynnetään ahkerasti: pinkkipesua, sateenkaaripesua, ruskeapesua jne. Kaikissa on kyse siitä, kuinka yritykselle on markkinoinnin kannalta hyödyllistä pyrkiä näyttäytymään sillä hetkellä trendikkäässä valossa: ympäristöystävällisenä, seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolustajana ja niin edelleen.
Suosittelen lukemaan kirjan kokonaan. Se antaa hyvän kansantajuisen käsityksen siitä, missä liike-elämässä ollaan laajassa mittakaavassa menossa. Ja ennen kaikkea siitä, kuinka kyse on kaiken aikaa kapitalistisesta voitontavoittelusta.
”Huonoimmillaan wokewashing ja koko woke-kapitalismi perustuvat samaan periaatteeseen kuin anekauppa. Pienellä rahalla ja kovalla äänellä jaloja aatteita ylistävät mainokset varmistavat yksilötasolla sen, että firman markkinointijohtaja ja mainostoimiston luova henkilöstö saavat hyvän omantunnon. Suuryrityksen tasolla aatteellisiin kampanjoihin ja kansalaisjärjestöjen tukemiseen käytetyt summat ovat kustannustehokas tapa varmistaa se, että liiketoiminta voi jatkua vanhaan malliin ilman todellisia muutoksia.”
Massiivinen väärinkäsitys, jonka oikeistolaishenkiset tekevät, on nimenomaan kapitalistisen systeemin itsensä olettaminen vasemmistolaiseksi. Tarkoitan vasemmistolla tässä tapauksessa kapitalismia vastustavaa poliittista ajattelua, joka pohjautuu Marxin teorioihin työn ja pääoman välisestä ristiriidasta ja riistosta. Yritysvastuulla ei ole tämän kanssa mitään tekemistä. Päinvastoin, se on keino ylläpitää kapitalismia.
Yritykset, ylipäätänsä hegemoninen kapitalistinen systeemi, kattaa ilman muuta myös valtavirtaisen median. Suomessa tähän lukeutuvat lähinnä Helsingin Sanomat, iltapäivälehdet sekä muiden kaupunkien suuret lehdet – pienempiä aikakauslehtiä löytyy jokaiselle poliittiselle aatteelle. Suuret mediat toimivat kuten suuryritykset toimivat – niiden implisiittinen tavoite on systeemin ylläpitäminen. Kapitalistinen koneisto tiettyine valtavirtaisine talousteorioineen otetaan annettuna ja sen päälle rakennetaan. Sillä, pyritäänkö omaa imagoa kiillottamaan tekemällä kiinnostuneita juttuja seksuaalivähemmistöistä, feminismistä, ilmastoaktivismista ja niin edelleen, ei jälleen kerran ole mitään tekemistä vasemmistolaisuuden kanssa.
Palatkaamme Puheenaihe-podcastiin. Leivo sanoitti heinäkuun lopun episodissa vihdoin sen, mikä on ollut pinnalla mutta mitä ei ole kyetty artikuloimaan. Kurimo pyrki jälleen herättämään spekulaatiota Helsingin sanomien vasemmistolaisuudesta perustuen ties mihin hyvesignalointiin, mutta Leivo totesi hyvin suoraan mistä siinä on kyse: ESG-kapitalismista. Se on aate, jota HS muiden suurmedioiden sekä yritysten ohessa edustaa.
ESG on vain yritysvastuun moderni käsite, environmental, social, governmental. ESG-kriteerit muodostavat mittarit, joiden avulla yritykset voivat raportoida vastuullisuudestaan. Leivon lanseeraama (ainakin minä kuulin sen häneltä ensimmäisenä) ESG-kapitalismi on loistava käsite kuvaamaan hyvin laajaa valtavirtaisten organisaatioiden nykytilaa. Kaikkialla pyritään ainakin paperilla näyttämään vastuulliselta, koska se on trendikästä. Ja ennen kaikkea, kaikkialla ollaan syvästi, elimellisesti sitoutuneita kapitalismiin. Tätä eivät horjuta minkäänlaiset rasismin nollatoleranssi-julistukset.
Mitä itse pidän erityisen ikävänä, on se, kuinka edes potentiaali millekään kapitalismia haastavalle on täysin olematon. Klassisella tavalla vasemmistolaiset ajatuksemme kapitalistisen järjestelmän kumoamisesta, arvonluonnin perustan mullistamisesta jne. eivät tule edes noteeratuiksi, kun jokainen pyörii tiukasti kapitalistisen realismin omissa mehuissa, syytellen toinen toisiaan ties miksi -isteiksi koska he pyörittävät erilaisia markkinointikampanjoita.
Myös Isokangas, Niipola ja Vassinen tunnustavat tilanteen haitallisuuden.
”Liioiteltu puhe hyvien asioiden edistämisestä luo valheellisia mielikuvia, jotka vain hidastavat todellista edistystä. Tyhjänpäiväinen ja katteeton lässytys merkityksellisyydestä syö luottamusta ja estää aidon merkityksellisyyden. Jokainen epäuskottava vastuullisuusväite antaa edistyksen vastaisille voimille mahdollisuuden väittää, että ilmastonmuutos, biodiversiteetti tai ihmisoikeudet ovat vain mainosmiesten kehittämiä iskulauseita, joiden ainoa tarkoitus on johtaa tolkun ihmisiä harhaan.”
Toki tässä oletetaan kontroversiaali ”todellinen edistys”, mutta kuten sanoin, kyseessä on yleistajuinen tietokirja eikä yhteiskuntafilosofinen tutkielma. Voimme tulkita tässä tarkoitettavan arkijärkistä käsitystä siitä, että jotkin yhteiskunnalliset kehityskulut ovat toivottavampia kuin toiset, esimerkiksi se, että ilmastonmuutos pysäytetään, on enemmän tasa-arvoa ja kaikilla on kivaa.
Mitä Puheenaiheeseen tulee, Viherpesuoppaan kirjoittajia haastateltiin jo viime joulukuussa. Suosittelen kuuntelemaan jakson. Meidän on havaittava kokonaiskuva, eikä sorruttava yksinkertaistuksiin.
”Oikeistolaisia” on kuitenkin edelleen runsaasti. Oman elämänne oikeistolaiset! Kritisoikaa teoksessa esitettyjä ilmiöitä täysin rinnoin, osoittakaa yritysten hyvesignalointi. Mutta jos haluatte kritisoida vasemmistolaista ajattelua, ottakaa luettavaksi vaikkapa vasemmistonuorten poliittinen ohjelma. Älkää silloin juuttuko kritisoimaan sitä, mikä yritys vaihtaa logonsa pride-viikolla tai julistaa olevansa vihreä ja vastuullinen, vaan kommentoikaa ehdotuksia omaisuuskatosta, universaalista ja vastikkeettomasta perustulosta, ikuisesta ja maksuttomasta opinto-oikeudesta, presidentti-instituution lakkauttamisesta, donitsitalouteen siirtymisestä ja niin edelleen.
Kuvat: Otava, Freepik
Update 16.9: lisätty maininta kirjoittajien haastettelun sisältäneestä podcast-jaksosta
“This something new is transhumanism—a worldview that seeks a quality of life that brings about perpetual progress, self-transformation, practical optimism, visionary solutions, and critical thinking—the transhuman.” (Vita-More 1983)
Tämä kirjoitus käsittelee transhumanismia. Suomenkielinen keskustelu transhumanismista on toisinaan törmännyt käännösongelmaan. Käsite ”transhuman”, jolla voidaan tarkoittaa teknologian avulla uudelle ihmisyyden tasolle siirtyvää henkilöä, ei ole suomennettavissa ilman väärinkäsitystä. Kirjaimellinen käännös olisi ”transihminen”, jolla tarkoitetaan kuitenkin transsukupuolista henkilöä. Trans- etuliite ja siitä johdetut yhdyssanat ovat kiinteä osa sekä transhumanismia että keskustelua sukupuolen moninaisuudesta. Tämä voi sotkea käsitteitä.
Minun väitteeni on, että kyse ei ole sattumasta tai väärinkäsityksestä, vaan käsitteistä ja ideoista, joiden sisältö on olennaisilta osin sama. Transhumanismi ja transsukupuolinen positio ovat merkittäviltä osin yhtäläiset. Tarkoitan tällä sitä, ettei sukupuolen moninaisuuden ja transihmisen identiteetin puolesta voi puhua menestyksekkäästi sitoutumatta transhumanismiin. Vaikka käsityksiä sukupuolesta ja sen moninaisuudesta on lukuisia erilaisia myös feminististen, queer- yms. liikkeiden sisällä, on transhumanismi sisäänrakennettuna nimenomaan valtavirtaiseen käsitykseen näistä asioista. Valtavirtaisella tarkoitan sitä, mikä näkyy suurten kansallisten toimijoiden julistuksissa ja mitä puolustetaan laajasti edistyksellisessä ajattelussa ja politiikassa.
En argumentoi näitä ajattelutapoja vastaan, eikä niiden yhdistäminen ole tarkoitettu syytteeksi kumpaakaan kohtaan. Pyrin sen sijaan tuomaan tällä hetkellä hyvin erillään olevat kaksi keskustelua yhteen. Vaikka suhtaudun transhumanismiin sinällään myönteisesti, tuon esille kuitenkin myös siihen kohdistuvaa kritiikkiä ja osoitan samalla, kuinka sillä saattaa olla vaikutusta myös sukupuolikäsityksiin. Koska miellän itseni osaksi jonkinlaista laajaa feminististä liikehdintää sukupuolen moninaisuuden puolesta, viittaan tähän positioon paikoin monikon ensimmäisessä persoonassa.
Mitä transhumanismi on? Yksinkertaistettuna kyse on ajattelutavasta tai suuntauksesta, jossa ihmisen kykyjä pyritään parantelemaan teknologian avulla siten, että ne ylittävät tähänastisen ihmisyyden, ja tuloksena on uusia, parempia ihmisyksilöitä ja uusi, onnellinen maailma. Näin tiivistää transhumanismista kattavan teoksen hiljattain kirjoittanut Maija-Riitta Ollila (2023). On huomattavaa, että haaveet ja pyrkimykset ihmisten parantamisesta ja parantelusta sinänsä ovat suurin piirtein yhtä vanhoja kuin ihmiskunta. Ollila (2023) jäljittää sen jo Gilgamesh-myytteihin. Palaamme vielä tähän laajaan näkökulmaan. Kuvaan kuitenkin ensin sitä, mistä transhumanismissa nimenomaan modernina aatteena ja liikkeenä on kyse.
Keskeinen toimija modernissa transhumanismissa on Humanity+ verkosto, jonka teksteihin tutustumalla voi ajattelusta saada käsityksen. Organisaatio perustettiin World Transhumanist Associationin nimellä vuonna 1998. Perustajina olivat Nick Bostrom ja David Pearce, jotka edelleen ovat transhumanistisen ajattelun keskeisiä nimiä. (Ollila 2023). Humanity+ ilmoittaa missiokseen edistää ”eettistä teknologian käyttöä ja näyttöön perustuvaa tiedettä ihmisen kykyjen laajentamiseksi” sekä kannattaa ”korkean teknologian käyttöä suotuisan tulevaisuuden aikaansaamiseksi” ja ihmisten voimiseksi ”paremmin kuin hyvin”.
Mitä tämä ihmisen kykyjen edistäminen käytännössä tarkoittaa? Keskeinen teksti on Natasha Vita-Moren transhumanistinen manifesti vuodelta 1983. Siinä ikääntyminen ilmoitetaan taudiksi (disease). Ihmiselämää on pidennettävä bioteknologian keinoin. Ihmisten on voitava muokata kehojaan geeni- ja nanoteknologian avulla, ja tulevaisuudessa esimerkiksi laajentaa kognitiivisia kykyjään tekoälyjärjestelmien avulla. Yksilöllinen geneettinen vapaus on tärkeää, jokaisen on saatava muokata kehonsa sellaiseksi kuin haluaa. Transhuman on uudenlainen ihminen, biologis-tekninen organismi joka kehittyy teknologian kehittyessä. Vita-More tekee vielä erottelun transhumanin ja kyborgin välillä: kyborgi staattinen ihmisen ja koneen yhdistelmä, mutta transhuman on jatkuvaa ja dynaamista kehitystä. Transhumanismi ylittää ongelmat, se ylittää sairauden, niukkuuden sekä syrjinnän ja eriarvoisuuden.
”Transhumanists invent and design with technology and collaborate with the cosmos, perform in multiple realities, automorph mind and body, conceive, innovate, and explore. We indelibly engrave longevity memes. We are the neo-cyberneticists utilizing high-end creativity, engineering skills, scientific data, and automated tools to author our visions.” (Vita-More 1983)
Ajankohtaisempia esimerkkejä transhumanisteista ja transhumanistisista pyrkimyksistä löytää runsaasti Ollilan (2023) teoksesta. Voidaan puhua esimerkiksi ihmisen augmentaatiosta täydentävien teknologioiden avulla, joka voi olla puettavaa ja interaktiivista. Neuroteknologian avulla voitaisiin parantaa paitsi kognitiivista kapasiteettia, myös moraalin ja tahdon heikkoutta. Bioteknologisin keinoin ihmisestä voitaisiin saada kestävämpi ja voimakkaampi, ja tätä pyritään hyödyntämään etenkin sotateknologiassa. Transhumanistit ovat hyvinkin optimisia sille, mitä kaikkea teknologian avulla voidaan vielä tehdä – ihmisen täysi potentiaali on vielä pitkälti hyödyntämättä.
Siirrytään sitten transhuman-sanan toisen käännöksen puoleen. Edistyksellinen ja minunkin allekirjoittamani käsitys sukupuolen moninaisuudesta on, kuinka sukupuoli on jatkumo, joka koostuu erilaisista geneettisistä, kehityksellisistä, hormonaalisista, fysiologisista, psykologisista, sosiaalisista ja kulttuurisista ominaisuuksista. Jokaisella on yksilöllinen sukupuoli-identiteetti, johon voi sisältyä sukupuoliristiriita, jos sukupuoli-identiteetti ei vastaa syntymässä määritettyä sukupuolta. Tällöin ihmisellä voi olla tarvetta korjata sukupuoltaan esimerkiksi hormonaalisin ja kirurgisin toimenpitein. Tämä voi tarkoittaa puberteetin lääkkeellistä jarruttamista, hormoniterapiaa, sukurauhasten tai rintojen poistoa. On tärkeää, että ihmisellä on itsemääräämisoikeus hoidostaan: ketään toisaalta pakoteta hoitoon eikä toisaalta evätä siltä. (SMOK 2021).
Hoidon saaminen voidaan perustellusti nähdä ihmisoikeuskysymyksenä, sillä ihmisen tosiasialliset mahdollisuudet elää oman sukupuoli-identiteettinsä mukaista elämää riippuvat niistä. Esimerkiksi lapsille ja nuorille voi puberteettikehitystä jarruttava lääkitys olla tärkeää, sillä silloin keho ei ehdi kehittyä sellaiseksi, että siinä on dysforiaa aiheuttavia piirteitä (kuten naaraspuolisilla erottuvat rinnat). Yhtä lailla on olennainen ihmisoikeuskysymys, ettei ketään pakoteta hoitoon vastoin tahtoaan.
Hyvässä yhteiskunnassa, mitä esimerkiksi Seta jäsenjärjestöineen ajaa, ja mitkä tavoitteet löytyvät laajasti monien puolueiden ohjelmista, hoitoon pääsy on helppoa ja maksutonta. Sukupuolen korjaaminen on mahdollista alaikäisillekin, ja tarjolla on tarvittaessa hormoniblokkerihoitoja. Sekä kehon muokkaaminen että sen muokkaamatta jättäminen on mahdollista ja aidosti saavutettavaa.
Mitä tekemistä tällä on transhumanismin kanssa?
Huomaamme, että pyrkimyksissä on kyse olennaisesti samasta asiasta. Transhumanismin ydinarvoja on morfologinen vapaus. Ihmistä muokkaavien teknologioiden tulee olla laajasti saatavilla. Jokaisella ihmisellä on oikeus parantaa ja muokata paitsi kehoaan, myös kognitiotaan ja tunteitaan (kts esim. Bostrom 2005). Kyse on kehollisesta itsemääräämisoikeudesta. Vita-Moren (1983) alkuperäisessä manifestissa asia sanotaan selkeästi
“People have a fundamental right to own their body, shape who they are, and live their lives.”
Kehollinen itsemääräämisoikeus on tärkeimpiä transihmisten oikeuksia puolustavan liikkeen, koko sateenkaariliikkeen tavoitteita. Tämä ei tarkoita vain oikeutta esimerkiksi pukeutua ja ehostaa itseään miten haluaa. Keholliseen itsemääräämisoikeuteen liittyy olennaisella tavalla myös kehon hormonaalinen ja kirurginen muokkaaminen. Vasta silloin esimerkiksi transidentiteetin omaava henkilö voi elää täyttä elämää omana itsenään. Fundamentaalinen oikeus omaan kehoon on todella fundamentaalinen.
Kehon muokkauksen vapautta korostavan ideaalin taustalla on perustavanlaatuisella tavalla trans-alkuisia ajattelutapoja yhdistävä ihmiskäsitys: ihminen biologisena olentona on sinällään vajavainen. Se, mihin tämä vajavaisuus on suhteessa, on monimutkainen filosofinen kysymys, mutta yleisellä ja karkealla tasolla voidaan puhua kulttuurin, tosiasiallisesti eletyn sosiaalisen elämän kaltaisista asioista.
Luonto, mikäli sellainen pystytään määrittelemään, ei ole riittävä takaamaan sellaista hyvää ihmisyyttä, mitä haluamme. Transhumanistit uskaltavat julistaa sairauksiksi ja ongelmiksi asiat, jotka tulevat laajasti määritellyksi luonnollisiksi. Ikääntyminen on sairaus. Ihmisen intellektuaalinen kapasiteetti on riittämätön. Ihmisen ruumiin toiminnot, aistit, alttius tartuntataudeille, kaikki tämä on puutteellista. Jopa ihmisen emotionaalinen ja moraalinen toiminta on puutteellista. (Ollila 2023). Lisäksi, ihmisen biologiseen sukupuoleen liittyvät elimet ovat puutteellisia. Ihmisen sukupuolihormonituotanto on väärää ja puutteellista. Ihmisen kehon muodot ovat vääriä.
Ja lähes kaikkea tätä voidaan korjata ja parantaa erilaisten teknologioiden avulla. On lopulta veteen piirretty viiva, keinotekoinen rajaus, mitkä näistä teknologioista ovat ”vaarallista” transhumanismia, mitkä taas arkisia ja hyväksyttyjä. Nimenomaan tätä myös transhumanismin aktiiviset puolustajat korostavat, vasta-argumenttinaan liikettä kritisoivia vastaan. Ihmisen immuunijärjestelmää parantavat rokotteet ovat tunnetuin esimerkki laajasti hyväksytystä ”paranteluteknologiasta”. Mikäli määritelmää laventaa entisestään, siihen voidaan lukea lähes kaikki lääkkeet. Tällöin transhumanistisista pyrkimyksistä tulee osa ihmisen perusolemusta, ja käsite laventuu tarkoittamaan tavallista huonon olotilan parantamista, mikä on osa kaikkia inhimillisiä kulttuureja. Tästä myös radikaalimpien ja invasiivisempien parantelukeinojen puolustajat saavat hyvän argumentin – aivoimplantitkin ovat osa jotakin, mitä olemme tehneet aina.
Jonkinlaista rajanvetoa voisi pyrkiä tekemään siihen, parannellaanko ”tervettä” vai ”sairasta” kehoa, mutta terveys on suhteellinen konstruktio, jota ei voida määritellä tyhjentävästi. Voidaan yrittää puhua vaivojen vakavuudesta: joku voi aktiivisesti kuolla esimerkiksi ilman malariarokotetta tai sydämentahdistinta, mutta ei ilman genitaalikirurgiaa, silikoni-implantteja tai Neuralink-sirua. Mutta tämäkin erottelu on vaillinaista ja puutteellista.
Mitä tämä kaikki tarkoittaa transsukupuolisuuden ja siihen liittyvien ilmiöiden kannalta? Peräänkuulutan sitä, että transaktivistit tunnistaisivat itsensä aktiivisesti osaksi transhumanistista liikettä. Puhe luonnollisuudesta sekä esimerkiksi transsukupuolisuuden normaaliutta, luonnollisuutta ja jopa triviaalisuutta korostava argumentaatio menee 180 astetta väärään suuntaan, ja on ainoastaan haitallista liikkeen tavoitteiden kannalta. Kannatammehan me fundamentaalista kehollista itsemääräämisoikeutta. Yhteinen vihollisemme on tätä vastustavat (bio)konservatiivit.
Toisinaan näen ja kuulen argumentteja siitä, kuinka esimerkiksi transmiehet ovat ihan tavallisia miehiä, itse asiassa aivoiltaan biologisia miehiä muistuttavia. Heillä on kirjaimellisesti miesten aivot mutta naisten keho – transsukupuolisuus näkyisi siis aivoissa. Siispä genitaalikirurgia ja hormonihoito ovat vain flunssalääkkeen kaltaista harmitonta normaalia toimintaa, jossa ohjataan yksilö omaan luonnolliseen olotilaansa. Tämä ajattelu on reaktionääristä ja vaarallista. Sukupuolen (gender) käsityksen palauttaminen biologiaan on ei-toivottua naturalisointia, joka sotii itseään vastaan (kts. Alyson Escalante 2016). Emme voi samaan aikaan kannattaa vapautta sekä systeemiä, jossa jokaisella on ”luonnollinen” paikkansa.
Tämän sijaan meidän tulisi ymmärtää, kuinka olemme Natasha Vita-Moren ja Nick Bostromin rinnalla vaatimassa fundamentaalista kehollista itsemääräämisoikeutta. Olemme niitä, jotka vaativat, että ihmisen on saatava muokata ja parannella kehoaan ilman kenenkään estelyä ja vetoamista luonnon peukaloinnin vaarallisuuteen tai muuhun vanhanaikaisuuteen. Jos kehonsa kokee itse puutteelliseksi, sitä on voitava saada muokata edistyksellisimmällä käytössä olevalla teknologialla ilman että kukaan biokonservatiivi väittää, että kyllähän kehosi on luonnollisena hyvä. Minulle on voitava kuulua niitä ominaisuuksia mitä haluan, eikä kukaan saa väittää, että olisi jokin luonnollinen olotila, joka olisi parempi. Sukupuoli on yksi niistä vanhoista, purettavista rakenteista paremman ihmisyyden tiellä.
Tässä ajattelutavassa nimenomaan feministisenä ajatteluna ei itse asiassa ole mitään uutta. Feminismi / queer-aktivismi ja transhumanismi ovat yhdistyneet aiemminkin. Vita-Moren (1983) mukaan transhumanismin taustalla oleva filosofia kumpuaa feminismistä, kansalaisoikeusliikkeestä, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen liikkeestä, eläinoikeusliikkeestä sekä ympäristöliikkeestä. Lisäksi on feministisiä suuntauksia, joissa keinotekoisuus tulee nostetuksi keskiöön. Donna Haraway kyborgeineen on aiheen klassikko jo 80-luvulta. Nykyään nähdäkseni edistyksellisintä feminististä ja queer-aktivistista ajattelua edustaa ”xenofeminismi”, joka korostaa antinaturalismia ja vieraantuneisuutta. Se korostaa teknologian vapauttavaa potentiaalia ja sitä, kuinka se mahdollistaa biotekniset interventiot sekä sukupuolen lakkauttamisen ja hajottamisen sadoiksi sukupuoliksi. Jos luonto on väärässä, muutetaan luontoa, kuuluu Laboria Cuboniksin (2014) manifestin lopputeesi. Vaikkei sitä itse eksplikoikaan, manifesti on kirjaimellista transhumanismia. Samalla se on nykyisen trans- ja queer-ajattelumme ainoa johdonmukainen suunta.
“We favour allowing individuals wide personal choice over how they enable their lives. This includes use of techniques that may be developed to assist memory, concentration, and mental energy; life extension therapies; reproductive choice technologies; cryonics procedures; and many other possible human modification and enhancement technologies.” (Humanity+)
Voisin päättää kirjoitukseni tähän, ja todeta kaiken olevan hyvin. Olemme onnellisia transhumanisteja, jotka teknologia vapauttaa ruumiidemme puutteellisuudesta. Eläköön hormonit, sirut, nanoteknologia ja kyborgit!
Asiasta on kuitenkin käännettävä esiin myös toinen puoli. Transhumanismiin on etenkin viime aikoina kohdistunut runsaasti kritiikkiä. Tämä kritiikki on aiheellista ja otettava vakavasti. Sinällään siinä ei ole sisällöllisesti kovin paljon uutta. Mutta uusi näkökulma on puolestaan se, kuinka tämä kritiikki on otettava vakavasti myös trans- ja queer-liikkeiden sisällä, sillä olemme ideologisesti osa samaa ajattelutapaa.
Tuon esille kritiikin kaksi puolta. Ensimmäinen liittyy transhumanismin ja eugeniikan yhteyteen. Toinen on filosofisempi ja liittyy näkemykseen ihmisen vajavaisuudesta nimenomaisesti yhteiskunnallisessa kontekstissa.
Transhumanismi on eugeniikkaa steroideilla, kirjoittaa Emile Torres (2023). Torres on tuonut ansiokkaasti esille transhumanistisen pohjavireen vaikutusvaltaisten teknologiapersoonien (Elon Musk ja kumppanit) edistämässä ideologiassa. Se kietoutuu muihin ideologioihin, jotka kuitenkin kietoutuvat lopulta synkkiin lähtökohtiin, kuten eugeniikkaan. (Ideologioista voi lukea laajemmin täältä, en tässä käsittele niitä sen enempää). Tämä yhteys on hyvin tunnustettu. Tunnettu saksalaisfilosofi Jürgen Habermas pohtii teoksessaan The Future of Human Nature (2003) monipuolisesti uuden geeni- ja bioteknologian mahdollisuuksia ja sitä, kuinka ne johtavat väistämättä kysymyksiin eugeniikasta.
Mikä eugeniikassa on niin väärää, ja kattaako tämä vääryys kaikki transhumanismin muodot? Tiivistettynä eugeniikassa on kyse ”ihmisrodun” jalostuksesta paremmaksi. Brutaaleimmassa muodossaan tämä tarkoittaa vääränlaisten pakkosterilointia tai tuhoamista keskitysleireillä natsien tapaan, jotka veivät eugeniikan äärimmilleen. Voidaan kuitenkin argumentoida, ja tämän esittää Ollila (2023), ettei eugeniikan perusajatuksessa ole sinällään mitään vialla. Eikö ihmisten jalostaminen paremmaksi ole hyväntahtoinen ajatus? Osa transhumanisteista kannattaakin eksplisiittisesti liberaalia eugeniikkaa, joka eroaa jyrkästi natsien pahasta negatiivisesta eugeniikasta. Suhtaudun ajatukseen joka tapauksessa varauksella. En referoi tässä kaikkea aiheesta esitettyä kritiikkiä; suosittelen tutustumaan sekä Ollilan teokseen että Torresin artikkelisarjaan Truthdig-verkkolehdessä. Vaikuttaa joka tapauksessa erittäin vaaralliselta päättää jonkinlainen paremman ihmisen kategoria, jonka suuntaan väestöä aletaan ohjata.
Transhumanismissa pyritään siis luomaan parempia, uusia ihmisiä. Transhumans. Kollektiivisena västötasoisena pyrkimyksenä tämä johtaa väistämättä eugeniikkaan. Sen voi yritellä perustella sittenkin hyväksi aatteeksi, mutta olen itsekin Torresin tavoin skeptinen sen suhteen, voiko pyrkimys onnistua ilman syrjiviä ja eriarvoistavia toimia ja ihmisten jakautumista vielä jyrkemmin eri luokkiin muka koskaan onnistua. Aikaisemmin ei ole onnistunut. Mutta ovatko myös yksilön valinnat yhtä lailla haitallisia?
Edelleen, radikaalin yksilönvapauden puitteissa jokainen saa muokata kehonsa sellaiseksi kuin haluaa. Valtio tai muu toimija ei ohjaile sitä, millaiset keholliset ominaisuudet ovat suotavia. On jokaisen oma ja ainoastaan oma valinta, kuuluvatko hänelle esimerkiksi rinnat tai superkuulo. Hyvin kompleksiset eettiset kysymykset koskevat geeniteknologiaa ja jälkeläisten ominaisuuksien parantelua, mutta esimerkiksi vain omaan kehoon kohdistuvat muokkaukset eivät sisälly tähän. On vaikea nähdä minkäänlaisena haitallisena rodunjalostuksena sitä, jos suuri joukko ihmisiä käyttää esimerkiksi sukupuolihormonivalmisteita.
Asia ei kuitenkaan ole näin yksiselitteinen. Habermas (2003) tiivistää, ettei eugenistisia pyrkimyksiä voi normalisoida nimenomaan sen vuoksi, että niitä ei voi erottaa yhteiskunnallisista ennakkoluuloista ja yhteiskunnassa jo valmiiksi olevista suhtautumisista tiettyyn elämistapoihin.
Tästä pääsemme argumenttini toiseen osaan. Tämä on mielestäni vielä eugeniikka-argumenttiakin painavampi, tai pikemminkin sen takana oleva varsinainen painava argumentti. Uhka ei ole, että olemme slippery slopella matkalla kohti keskitysleirejä. Uhka on se, mitä tapahtuu nyt.
Kuten kirjoitin ja kuten transhumanistit ja -aktivistit vaativat, kehollisen itsemääräämisoikeuden, tämän tärkeän yksilönvapauden puitteissa, jokainen saa muokata kehonsa sellaiseksi kuin haluaa. Todellinen ongelma on kuitenkin siinä, että nämä valinnat tapahtuvat määritelmällisesti sellaisen yhteiskunnallisen kehyksen sisällä, joka suosii tietynlaisia ominaisuuksia ja aspekteja. Olemme kiinteästi ja läpikotaisin kapitalistisen systeemin sisällä, jossa ihmisiä asetetaan tietynlaisiin positioihin. Tekemämme ”valinnat” eivät ole vapaita, vaan niitä ohjaavat yhteiskunnalliset pakotteet.
Minkä vuoksi voisin esimerkiksi toivoa lääkitystä, joka vähentää unen tarpeeni kahteen tuntiin yössä tai jopa poistaa sen kokonaan? Jotta voin tehdä enemmän työtä. Kognitiivisten kykyjen geneettinen parantelu voisi mahdollistaa vielä paremmat innovaatiot ja vielä suuremman liikevoiton. Ihmiset ”parantelevat” keskittymiskykyään jo nyt lääkeainein selviytyäkseen työelämän ja opiskelujen vaatimuksista. Meidän valintamme eivät ole meidän valintojamme niin kauan kuin olemme kytkettyjä tietyllä tavalla toimivaan koneistoon. Vastaava koneisto sisältää myös sukupuoliroolit ja niihin liittyvät fyysiset odotukset. Ihmisen on paranneltava itselleen esimerkiksi rinnat ja stereotyyppinen naisellinen ääni ja ulkonäkö, koska yhteiskunnassamme tietyt luonteenpiirteet ja ominaisuudet yhdistetään henkilöön, jolla on nämä. Tätä kutsutaan sukupuolinormiksi.
Ihminen, joka käyttää stimulantteja selviytyäkseen kuormittavista työtehtävistään, ihminen joka käy hormonikuurin muuttaakseen kehonsa sukupuolitettuja piirteitä; molemmat muokkaavat itseään jonkin ulkoisen standardin mukaisesti. Tarve olla nopeampi, älykkäämpi, naismaisempi, ne johtuvat systeemisistä rakenteista.
Vaikka iturataan kohdistuviin geenihoitoihin ja jälkeläisten ominaisuuksien paranteluun liittyvä keskustelu on kokonaan oma, laaja keskustelunsa (kts. esim. Häyry 2012 ja Ollila 2023), voidaan siitä poimia myös osia tähän. Jälkeläisten ominaisuuksien paranteluun liittyvät eettiset kysymykset yhtenevät sukupuolikeskusteluun liittyviin kysymyksiin nimenomaan niiltä osin, kun pohditaan, tulisiko lasten murrosikää voitava rajoittaa hormonihoidoilla. Tietenkään kyse ei ole yhtä invasiivisesta toimenpiteestä kuin esimerkiksi alkioseulonnassa, mutta molemmissa pohdinta ulottuu minä ja minun kehoni -asetelmasta vastuuseen toista, alaikäistä ihmistä kohtaan. Minkä vuoksi lapselle on tehtävä näin? Jos lapsesta voidaan jo ennen syntymää muokata sinisilmäinen ja vaaleaihoinen, tämä voi parantaa hänen elämäänsä kun hän ei siten joudu rasistisen kiusaamisen kohteeksi. Mutta onko tämä oikea tapa lähestyä rasismin rakenteellista ongelmaa? Entä mitä sukupuolta on oltava lapsen, joka on herkkä, tunteellinen ja leikkii mielellään nukeilla? Normien ja odotusten mukaan tyttölapsi – näin käyttäytyvää poikalasta varmaan kiusataan. Mistä tulee tarkalleen tarve olla tietynlaisessa ruumiissa? Kenen normeihin pyrimme lapsia sopeuttamaan?
Jos ja mahdollisesti kun nämä normit ja rakenteet ovat pysyviä eikä niistä pääse eroon, voitaisiin argumentoida tämän muokkailun olevan kuitenkin paikallaan, parantaahan se kiistatta yksilön sen hetkistä olotilaa. Mutta tähänkin sisältyy ongelma – palaamme taas eugeniikkaan liittyviin argumentteihin.
Yhteiskunta, jossa tiettyä asiaa ollakseen tai tehdäkseen on väistämättä muokattava kehonsa tietynlaiseksi, on välttämättä eriarvoistava. ”Vapaan markkinatalouden” olosuhteissa, joissa paranteluteknologiat olisivat laajasti saatavilla, tulee suurin osa tiettyä asiaa haluavista mukauttamaan kehonsa yhä enemmän tähän asiaan soveltuvaksi. Jokaisen, joka haluaa pärjätä tietyssä työpaikassa, on oltava kahdenkymmenenkahden tunnin työputkiin kykenevä supersuorittaja. Jokaisen, joka pitää kauniista vaatteista ja on empaattinen ja herkkä, tulee näyttää naiselliselta. Jokainen, jos doping sallittaisiin urheilussa, joka haluaa voittaa hiihtokisan, tulee olla pumpattu täyteen hormoneita. Tämä eriarvoistaa ja luo pahimmillaan uusia kasteja – kyberpunk-genren klassikko on ”luomuihmisten” ala-arvoinen asema yhteiskunnan hylkiöinä.
Haitallisia prosesseja ja systeemejä vastaan protestointikin on yhä vaikeampaa, jos teknologioiden avulla voimme yhä enemmän mukautua niihin. Miksi vastustaa superkiireistä työelämää, jos siihen voi parantelun avulla sopeutua. Miksi sukupuolirooleja, kun kehoaan voi muuttaa niihin sopivaksi? Eikä parantelun tarvitse olla edes invasiivista – kuormittavista ja terveyden tuhoavista varastotöistäkään ei tarvitse päästä eroon kun työläiset voidaan eksoskeletonien avulla muuttaa kyborgeiksi ja komentaa sitten tekemään töitä entistä kovemmin.
Tässä kohtaa meidän kaikkien on pysähdyttävä yhtä aikaa peilin eteen, ja nimenomaan rinnakkain. Meidän on reflektoitava samaa asiaa yhdessä. Radikaali kehollinen itsemääräämisoikeus näyttäytyy uudessa valossa yhteiskunnassa, jossa meitä ohjataan valmiiksi tiettyihin suuntiin. Se ei olekaan vapautta. Emme välttämättä haluakaan sitä sellaisenaan. Sinällään se on perustavalla tavalla paikallaan oleva tavoite, mutta olemmeko siihen valmiita?
Yksilön valintojen ja yhteiskunnallisten rakenteiden välinen ikiaikainen, ympäristökeskustelusta tuttu vastakkainasettelu tulee tähänkin aihepiiriin vahvasti sisälle, mutta emme saisi juuttua samoihin väsyneisiin puolusteluargumentteihin kuin ympäristökeskustelussa. Olennaista ei ole se, laitanko minä tai sinä banaaninkuoren biojätteeseen tai haluanko jotenkin korjata kehoni mielestäni paremmaksi. Tähän keskittyminen on harhaanjohtavaa, samoin rakenteisiin liittyvien vetoomusten tulkitseminen henkilökohtaisina hyökkäyksinä.
Minulla ei ole kaiken kattavaa ratkaisuehdotusta. Pyrkimykseni oli tuoda keskusteluja yhteen sekä osoittaa, kuinka etenkin meidän edistyksellisiä sateenkaariasioita ajavien tulisi ymmärtää paikkamme transhumanistisessa keskustelussa ja kritiikissä. En tarjoa ratkaisua, mutta tiivistän kirjoitukseni lopuksi joitakin ehdotuksia, jotka suuntaan nimenomaan meille ns. sateenkaariväelle.
Meidän tulee ymmärtää, että ajaessamme radikaalia kehollista itsemääräämisoikeutta olemme transhumanisteja. Meidän tulee suhtautua transhumanismiin liittyvään kritiikkiin vakavasti ja reflektoida sitä myös omissa tavoitteissamme
Meidän tulee hahmottaa asemamme kapitalistisen systeemin ja muiden toimintaamme ohjaavien pakottavien systeemien sisällä ja ymmärtää, että systeemi suosii tietynlaisia ihmisen kehoja ja ominaisuuksia. Täydellinen muokkailun ”vapaus” systeemin puitteissa tarkoittaa vahvimpien valtaa ja ihmisten ohjautumista yhä enemmän koneiston vaatimusten mukaisesti, pahimmillaan jakautumista yhä vahvempiin kehollisiin kasteihin
Meidän ei kuitenkaan tule olla toivottomia eikä varsinkaan peräänkuuluttaa minkäänlaista ”luonnollista järjestystä”. Toivomiemme vapauksien ja teknologioiden ongelmat liittyvät niiden tämänhetkisiin puitteisiin, ei niihin itseensä. Voimme edelleen toivoa niiden vapauttavaa potentiaalia.
Sillä tietenkin tavoittelemassamme xenofeministisessä kyberpunk-utopiassa kaikkea tätä teknologiaa käytetään mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla ilman minkäänlaista ohjausta. Sadat sukupuolet voivat kukkia, kuten Laboria Cuboniks (2014) kirjoittaa. Sukupuolidysforiaa ei olisi, sillä ei olisi esimerkiksi omaan, kohdun ja rinnat sisältävään kehooni kohdistuvia yhteiskunnallisia normeja. Keho ja oleminen voisi olla mitä vain, ilman vaadetta olla työelämään kelpaava supersuorittaja. Kasvaisiko minulla vaikka siivet? Ihan vain hyvin vuoksi? Virittäisinkö kognitiivisen kapasiteettini äärimmilleen vain siksi että voisin ymmärtää paremmin jo kuolleiden kielten kielioppia – joilla kukaan ei takuulla tee liiketoimintaa. Miten upea olisikaan maailma, jossa edistyksellisintä teknologiaa voitaisiin käyttää aidosti vapaasti, ilman että vaateena on olla tietynlainen ihminen tietynlaisen koneiston palveluksessa.
Suositusta jatkolukemiselle
Suomenkielinen perehtyminen transhumanismiin kannattaa aloittaa Ollilan (2023) kattavasta uutuusteoksesta, jossa aihetta käsitellään hyvin monipuolisesti. Ollila on valtiotieteen tohtori, mutta kirja on varsin populaari ja helposti lähestyttävä – voi olla joidenkin makuun liiankin populaari. Kattavasta lähdeluettelosta hyötyy silti jokainen; kirja on vähintään erinomainen portti aiheeseen.
Häyry (2012) kirjoittaa hieman vanhemmassa teoksessaan hyvin systemaattisesti ja seikkaperäisesti geneettisestä valikoinnista ja parantelusta, ja esittelee kattavasti kuuden teoreetikon ajatuksia. Tarjoaa paljon lisää luettavaa ja ajateltavaa.
Ehdotonta luettavaa on paras feministinen manifesti ja edistyksellisin sekä teknologia- että sukupuolinäkökulma mitä olen tähän mennessä löytänyt: Laboria Cuboniksin (2014) Xenofeminismi. Suomennos on todella laadukas, mutta internetistä löytyy myös alkuperäinen englanninkielinen.
”Illan hämärtyessä saatoimme käden heilautuksella viitata mukaamme lämmintä kajoa hehkuvan mekaanisen kengurun, se pompahteli edellämme ja näytti meille tietä, toki se todellisuudessa seurasi rannekkeidemme komentoja. Keskipäivällä auringon korventaessa pahimmin pyysimme latauspisteeltä mukaamme konealbatrossin, joka sitten liiteli yläpuolellamme ja tarjosi helpottavaa varjoaan. Kompensaatio, jonka näistä palveluista laitteidemme kautta maksoimme, meni keksintöjen materiaali- ja rakennuskulujen kattamiseen.”
Vastaako tämä kuvaus elämäämme ihanneyhteiskunnassa? Kuinka hyvin voimme ylipäätänsä visioida sitä, miltä ihanteellinen yhteiskunta näyttäisi? Millaisia välineitä kaunokirjallisuus tarjoaa utopian kuvittelemiseen? Millaisen yhteiskunnan minä haluan?
Tässä kirjallisuusanalyysi-esseessä käyn seikkaperäisesti läpi erinomaisen nuortenkirjailija Siiri Enorannan romaania Maailmantyttäret (2022, WSOY) ja siinä esitettyä utopiamaailmaa. En tee varsinaisia juonipaljastuksia, mutta kuvailen kirjaa ja sen tapahtumia kuitenkin sen verran yksityiskohtaisesti, että suosittelen kirjan lukemista ennen tekstiini perehtymistä, mikäli kirja ylipäätänsä on lukulistallasi. Tämä siis ainoastaan paremman lukukokemuksen varmistamiseksi. Tai sitten anna mennä ja lue tekstini heti. Onhan se viime kädessä ennemmin poliittista kuin kirjallisuudellista pohdintaa.
Siiri Enorannan Maailmantyttäret on juonensa puolesta yksinkertainen ja mukava kertomus viiden tytön ystävystymisestä. Se on tyypillinen tarina siitä, kuinka alussa vastaan purnaava saa huomata ystävyyden olevan sittenkin tärkeintä. Samalla se on opettavainen kasvutarina siitä, miten hyvä utopiayhteiskunta on, ja miten se muokkaa kaikista parempia. Utopistisen Maailmankodin ikävästä naapurimaa Saarivaltiosta kotoisin olevien hahmojen jyrkät asenteet pehmentyvät Maailmankodin syleilyssä, ja lopussa kaikki ovat kavereita. Monien hahmojen tehtävä on representoida tietynlaisia asenteita, mutta joukossa on myös kiinnostavia hahmoja. Joka tapauksessa, kirjan varsinainen anti ja kiinnostavuus ei ole lastenkirjamaisessa tarinassa, vaan sen esittämässä kiehtovassa, kokonaisvaltaisessa maailmakuvassa.
Luin Enorannan teosta ennen kaikkea poliittisena puheenvuorona. Se tarjoaa monella tavalla mielenkiintoisen vision tulevaisuuden utopistisesta yhteiskunnasta. Takakannessa teosta kehutaan visionääriseksi, ja sen esittämä tulevaisuudenkuva on saanut lukijoiden parissa runsaasti ihailua. Tässä paneudun tarkemmin siihen, millainen Enorannan esittämä maailma on, ja kuinka varteenotettavana visiona sitä voidaan pitää. Kirjoitan tarkoituksellisen poliittista analyysia, joka lähtee omista tietoisista lähtökohdistani henkilönä, joka edustaa antikapitalistista, ns. vasemmistolaista feminismiä.
Esitän ensiksi kuitenkin hieman yleisiä ajatuksia. Mielenkiintoisen teoksen visiosta teki sen tunnistettavuus, suoranainen konventionaalisuus. Vaikka en ole lukenut yhtä kokonaisvaltaista ja yhtenäistä utopiakuvausta, sisältää Enorannan luoma maailma kuitenkin valtavasti tutun kuuloisia elementtejä. Hänen maalaamansa kuva on paikoin suorastaan kiusallisen yksityiskohtainen. Vastaan tulevat niin osallistavat esittävän taiteen performanssit, olohuoneiksi kutsutut ”autonomiset sosiaalikeskukset”, rakennusten viherseinät kuin elämää helpottavat älyrannekkeetkin. Saatan tuntea lukevani yhtä aikaa erilaisten 2000-luvun aktivistiryhmien julistuksia, vihreiden ja vasemmiston (nuorison) poliittisia ohjelmia kuin Sitran ja muiden ajatuspajojen raportteja. Osittain jopa yritysmaailman Slush-henkisiä julkilausumia. Se, mitä kirja tekee, on näiden kaikkien kietominen yhteen ja kirjoittaminen tarinaksi. Sellaisena se puhuttelee meitä ja esittää suoraan kysymyksen: onko siis tämä se, mitä haluatte?
Utopiayhteiskunnan nimi on teoksessa Maailmankoti, ja se kattaa ison osan koko maailmaa, ei kuitenkaan kaikkea. Osa on tuhoutunut ydinsodassa, ja osa ei halua liittyä Maailmankotiin, kuten alussa mainitsemani Saarivaltio. Maailmankoti on post-apokalyptinen solarpunk-yhteiskunta, joka on eksplisiittisen antikapitalistinen. Maailmankodissa kaikki tuntuu olevan, kuten ajatuspajojen tulevaisuutta visioivissa raporteissa, ekologista jälleenrakentamista, terapiaa ja hoivaa tai esittävää taidetta.
Seuraavaksi käyn tarkemmin Maailmankodin yhteiskuntajärjestelmän elementtejä läpi.
Historia
Kirjassa eletään vuotta 2130. 2020-luvun lopulla on tapahtunut Romahdus, joka piti sisällään ydinsodan ja kahden miljardin ihmisen kuoleman. Romahdukseen johtanut kehityskulku muistuttaa omaa nykymaailmaamme, on kestämätön kapitalistinen talousjärjestelmä, luontoa tuhoava kulutusyhteiskunta ja niin edelleen. Romahduksen jälkeen sähköiset omaisuudet olivat kadonneet ja suuri määrä infrastruktuuria oli tuhottu. Ihmiset olivat tilanteessa, jossa oli pakko aloittaa alusta.
Varsinainen tapahtumien kulku selitetään tiiviisti erään hahmon muistiinpanoissa. Siinä toiminta tapahtuu passiivissa, joten ei käy ilmi, miten ja keiden toimesta kaikki lopulta saatiin aikaan. Kuitenkin, armeijat lakkautettiin, perustettiin rauhankomiteoita ja totuuskomissioita, palkattiin satojatuhansia ihmisoikeustarkkailijoita ja diplomaatteja, solmittiin sopimuksia kuten aseidenkieltosopimus, aloitettiin laaja uusiutuvan energian rakentamisprojekti, otettiin rahajärjestelmä demokraattiseen hallintaan ja asetettiin varallisuuskatto. Vuonna 2049 perustettiin Maailmankoti, johon liittyivät melkein kaikki maapallon asutetut alueet. Valtioiden väliset rajat lakkautettiin ja alueet nimettiin uudelleen.
Maailmanrauha
Maailmanrauha on saavutettu kehittyneen lohkoketjuteknologian avulla (!!!). Suora sitaatti:
”Ja sitten kehittyneet ketjusitoumusteknologiat mahdollistivat luotettavat, muun muassa tietoliikennettä koskevat sopimukset miljardien yksittäisten ihmisten kesken, ja Maailmankoti pystyttiin perustamaan.”
Päätöksenteko ja hallinto
Systeemin kokonaisvaltainen rakenne jää epäselväksi. Maailmankoti vaikuttaa olevan jollakin tavalla yhtenäinen rakenne, vaikka toiminta sen sisällä on suhteellisen vapaata. Sen puitteissa tapahtuu kuitenkin jonkinlaista demokraattista päätöksentekoa, joka koskee kaikkia. On asioita, joita koko Maailmankodissa on äänestyksen perusteella kielletty, kuten elinikää pidentävän teknologian kehittäminen sekä fuusioenergian käyttö. Maailmankodilla on myös jonkinlainen hallinnollinen rakenne, joka voi sallia tai kieltää asioita suoraan; esimerkiksi eräät hahmot saivat luvan salaiseen projektiinsa Maailmankodilta.
Demokraattisia instituutioita on paljon, ja usealla tasolla tapahtuu äänestämistä. Demokratiassa on kuitenkin mukana teknokratian elementtejä. Äänestää, ainakin Maailmankodin laajuisesti, saavat ne, jotka ovat täyttäneet viisitoista vuotta ja osallistuneet koulutukseen.
Maailmankodissa esiintyy poliittista erimielisyyttä, jota ilmeisesti ratkaistaan neuvottelemalla. Mainitaan esimerkiksi, kuinka jotkut haluaisivat kieltää kaiken teknologian käytön, jotkut taas haluaisivat huomattavasti automatisoidumman maailman.
Alueet, rajat, kansalaisuus
Valtioita ei ole, mutta eri alueita, jotka mukailevat vanhojen valtioiden rajoja, on nimetty uusilla nimillä. On Vuoritammimaa, Mulperimaa, Raudusmaa jne. Kaikkialla voi liikkua vapaasti.
Maailmankodin asukkailla on passit, jotka takaavat heille tiettyjä oikeuksia. Ulkopuoliset saavat käyttöönsä väliaikaiset oleskelupassit. Mutta myös ilman passeja olevista pidetään huolta.
Yksi selkeä alue ei ole halunnut liittyä Maailmankotiin, ja sen nimi on Saarivaltio. Siellä vallitsee meidän näkökulmastamme tavallisempi kapitalisminkaltainen talousjärjestelmä, mutta uusiutuvaa ja edistyksellistä teknologiaa on paljon.
Teknologia
Maailmankoti on utopia, ja tämän utopian avain on kehittynyt akkuteknologia. Teknologiaa on Maailmankodissa yltäkylläisesti, ja se on tehokasta älyteknologiaa. Energiantuottomenetelmiä ovat ainakin tuuli-, aurinko-, vesi-, levä- ja bakteerivoimalat sekä kierrätyspolttoaineet. Fossiiliset polttoaineet on kielletty. Fuusioenergia on kehitetty, mutta sitä ei ole haluttu ottaa käyttöön. Uusiutuvan energian riittävyys taataan niin kehittyneillä akuilla, että teknologiaa voidaan käyttää yltäkylläisesti.
Toinen avainteknologia on eräänlainen lohkoketjuteknologia, josta käytetään nimeä ketjusitoumusteknologia. Sen avulla on mahdollistettu luotettavat ja laajat sopimukset, jotka takaavat koko yhteiskunnan koossa pysymisen ja maailmanrauhan.
Erilaisia teknologisia vempaimia voidaan kehittää uusiutuvasta materiaalista, ja niillä helpotetaan elämää eri tavoin. 3D-tulostusta käytetään paljon, ja jokaisella ihmisellä on jonkinlainen tulostuskiintiö, jonka avulla voi tulostaa haluamansa tavaroita.
Älypuhelimia ei ole, mutta jokaisella on kädessään älyranneke, jossa on useita elämää helpottavia sovelluksia. Esimeriksi Vaeltaja-sovelluksen avulla voi matkustaa turvallisesti ja se näyttää yöpymis- ja ruokapaikat. Älyranneketta ei kuitenkaan saa käyttöönsä ilman ”asiaankuuluvaa koulutusjaksoa”.
Älykkäällä teknologialla hallinnoidaan asioita, esimerkiksi kauppojen ovella voi skannata eettisyyden takaavat sertifikaatit. Skannattavaa informaatiota on ylipäätänsä paljon kaikkialla. Myös hologrammiteknologiaa on paljon. Esimerkiksi videopuhelut perustuvat hologrammihahmoihin, jotka heijastetaan puhujien rannekkeista.
Liikkuminen tapahtuu hahmojen harjoittaman jalankulun lisäksi esimerkiksi levijunilla, linja-autoilla sekä tekoälyn ohjaamilla itse ajavilla autoilla. Mainitaan myös paljon muita ”härveleitä”. Joihinkin paikkoihin pitää edelleen mennä lentokoneella. Käytössä on myös mielikuvituksellisempia välineitä, joita hyödynnetään silkasta ilosta. Esimerkkinä vanhasta purjelaivasta rakennettu pyörillä hankalasti kulkeva purjelinnaksi kutsuttu väline.
Teknologisesta yltäkylläisyydestä huolimatta materian käyttö on kuitenkin maltillista. Orgaanisiin ja kierrätettyihin materiaaleihin perustuva teknologia on pitkälle kehittynyttä ja niistä voidaan valmistaa kaikenlaista. Ihmisten elämä ei kuitenkaan ole tuhlailevaa, vaan ”Maailmankodin lapset on pienestä pitäen opetettu korjaamaan, parkitsemaan, tilkitsemään ja säästämään”.
Tekoälyn käyttö on ilmeisesti minimaalista. Mainitaan vuonna 2047 tapahtunut tekoälyprojektionnettomuus, jossa väestönrakenteentutkimusjärjestelmä alkoi automaattisesti eliminoida väestöä. Tämän jälkeen tekoälyteknologiaa ei ole haluttu juuri käyttää.
Ympäristö
Ekologinen jälleenrakennustyö on edelleen laajasti käynnissä. Luentoa entisöidään, hiilidioksidia sidotaan ilmakehästä, vanhoja rakennelmia puretaan ja ympäristöjä ennallistetaan. Ilmasto vaikuttaa olevan lämmin verrattuna nykypäiväämme. Esimerkiksi entisen Ruotsin alueella on tyypillisesti kesäisin yli 30 astetta lämmintä ja paljon hyttysiä sekä rankkasateita.
Talous
Talousjärjestelmä on demokraattisessa hallinnassa ja vallitsee varallisuuskatto. Talousjärjestelmää ei nimetä, mutta se vaikuttaa jonkinlaiselta demokraattiselta sosialismilta. Järjestelmä on eksplisiittisen antikapitalistinen. Kapitalismi on tuhoisa vaihe historiassa, joka johti Romahdukseen ja miljardien kuolemaan. Tämä tiedetään ja tätä opetetaan jokaiselle.
Digitaalinen valuutta on käytössä. Vallitsee yleinen ja yhtäläinen perustulo, ja kaikki saavat rannekkeisiinsa tietyn määrän rahaa tasaisin väliajoin. On epäselvää, mikä kaikki maksaa ja mikä ei; iso osa toiminnasta perustuu solidaarisuuteen ja yhteistyöhön ilman transaktioita. Rahaa ei ihmisten välisissä palveluksissa juuri käytetä, vaan eri paikoissa yöpyminen ja ruuan saaminen on mahdollista esimerkiksi osallistumalla hieman paikan työntekoon. Kauppoja kuitenkin on, samoin lainaamoita. Ihmiset käyvät myös paljon vaihtokauppaa pienissä yhteisöissään.
Kuri ja järjestys
Armeijat ja sotateollisuus on lakkautettu ja sen resurssit ohjattu uusiutuvan energian kehittämiseen. Poliisi on olemassa, mutta sitä tarvitaan vain vähän, sen yleisintä työtä on ympäristöongelmien torjuminen. Poliisilla on äärimmäisten väkivaltatilanteiden varalta käytössä nukutusnuolet.
Myös vankiloita on olemassa. Niissä on hyvät oltavat ja paljon hyvinvointipalveluita, ja niissä esimerkiksi osallistutaan luonnon ennallistamiseen purkamalla vanhoja rakennelmia.
Työ
On epäselvää, miten työnjako on tarkalleen järjestetty. Kaikenlaisia töitä on, ja niistä maksetaan palkkaa. Kirjan alussa yksi hahmoista keskustelee ammatinvalinnanohjaajan kanssa, ja esille tulevat terapeutti, taitelija, hoivaaja, diplomaatti, kulttuurinsäilyttäjä, keinopölyttäjä, viherarkkitehti… Yksi hahmoista toivoo olevansa argumentoija, sovittelija ja rauhanneuvottelija, joka edistää sovintoa konfliktialueilla. Matkan varrella kohdataan perinteisempiä ammatteja kuten lääkäreitä ja insinöörejä.
Opiskelu
Koulutusjärjestelmä on yhtenäinen, mutta opiskelu vaikuttaisi olevan suhteellisen vapaata. Yliopistoja on olemassa, mutta niiden toiminnasta ei kerrota paljoa. Opintoja voi suorittaa useammassa yliopistossa samanaikaisesti, ja voimassa on ikuinen opinto-oikeus. Itsenäinen opiskelu on ilmeisesti valtavirtaista, sillä tarinan edetessä hahmojen kerrotaan opiskelevan usein, vaikka he tekevät koko ajan matkaa.
Nimeltä mainitaan sellaisia opintokokonaisuuksia, kuin Elämäntapana permakulttuuri, Ikuisen talouskasvun harha: kapitalismin nousu ja tuho ja Poikkitaiteellisuuden monet kasvot.
Paikat, asuminen
Mukavia paikkoja on paljon. Esimerkiksi Olohuoneet ovat avoimia paikkoja, jonne kuka vain saa tulla. Lisäksi on muun muassa puihin rakennettuja kyliä ja musiikkitalo, jossa voi esittää ja kuunnella musiikkiesityksiä ilmaiseksi.
Kirjastoja on olemassa, ja niissä on paljon oikeita kirjoja hyllyssä. Kirjastoa jossa hahmot vieraillaan kuvataan ihanaksi paikaksi, joka on rakennettu innovatiivisesti ja sisältää paljon kaikkea mukavaa.
Kaupunkejakin on, ja niissä on paljon innovatiivista teknologiaa ja sähköllä liikkuvia härveleitä. Kerrostaloja saattaa olla myös keskellä metsää.
Esimerkki asumisesta on paratiisimainen kerrostalokompleksi, jossa on marjoja kasvavat viherseinät, ja puutarhat, tikkaita ja siltoja parvekkeilta toisille, yhteiskeittiöitä ja leikkiviä lapsia.
Terveydenhuolto
Muiden vakavien tautien kerrotaan kadonneen, paitsi tiettyjen hyttysten aiheuttaman Nunezia-kuumeen. Se on tappanut yhden hahmon vanhemmat. Geenimanipulaatio on yleistä ja sillä voi hoitaa vakavia tauteja jo raskausaikana, mutta kaikki ihmiset eivät tätä halua. Maailmankodissa on laadukkaita sairaaloita, joista saa hyvää hoitoa ilmaiseksi.
Ihmisten ominaisuudet
Geenimanipulaatio on laajasti käytössä, ja sillä voi muuttaa ulkonäköön liittyviä ominaisuuksia. Ihonväri rasistisessa mielessä ”rodun” merkitsijänä on kadonnut, kun siitä on tullut hiusten tai paidan värin kaltainen valintakysymys. Suurin osa ihmisistä on iholtaan melko tummia, koska se on auringon kestämisen kannalta käytännöllistä. Ihonväriin liittyvät historialliset jännitteet ja rasismi kuitenkin tiedetään historiallisina ilmiöinä ja niitä opiskellaan. Ainakin yksi hahmo suhtautuu eksplisiittisen rasistisesti niihin muutamiin, jotka ovat päättäneet valita valkoisen ihonvärin, liittyyhän se ikävään historiaan.
Sukupuoli
Sukupuolen ilmaisu on hyvin vapaata, mainitaan että suuresta osasta vastaantulevia henkilöitä ei voi tunnistaa sukupuolta. Ihmiset voivat myös muunnella kehojaan – yhdellä poikana syntyneenä hahmolla on penis, rinnat ja ”naisellinen” ulkonäkö ja hän identifioi itsensä naiseksi.
Kuitenkin, ihmisten sukupuoli merkitään edelleen virallisiin rekistereihin. Vastasyntyneen lapsen sukupuolta ei määritellä, vaan ennen murrosikää täytetään lääkärissä kaavake, jonka perusteella käydään sen sukupuolen murrosikä läpi, mihin koetaan kuuluvan. Ihmiset kuitenkin syntyvät edelleen biologisesti naaraan tai uroksen kehoon.
Uskonto
Kristinuskon vanhassa muodossaan kerrotaan kadonneen. Mutta erilaisia uskontoja on paljon, ja niitä harjoitetaan esimerkiksi yhteisötemppelissä, missä jokaisella on omat tilansa. Temppelikohtauksessa luetellaan esimerkiksi Äiti Maan palvojat, uuskristityt, multiversumeihin uskovat, neojoogit ja jotkut jotka ”masturboivat autuas ilme kasvoillaan”.
Pohdintaa: Onko Maailmankoti sitä, mitä haluamme?
Maailmankoti vaikuttaa lähes kaikin puolin täydelliseltä. Kirja saa lukijansa, kuten sen selvä tarkoitus onkin, kysymään miksemme elä tällaisessa yhteiskunnassa. Erityisen miellyttävältä kuulostaa Maailmankodin ihmisten tapa hoitaa yhteiselonsa ja (ainakin pinnallinen) työnjakonsa. Maailma, jossa voi kävellä minne vain, jossa kaikki paikat ovat mukavia yhteisöjä, ja kaikkeen voi osallistua vähintään antamalla oman työpanoksensa, kuulostaa hyvällä tavalla suurella partioleirillä rakennettua pienoiskaupunkia. Partiossa yhteiselon toimivuus perustuu toki ihmisjoukon valikoituneisuuteen.
Lisäksi teos onnistui vaikuttamaan joillakin aivan tietyillä utopiaelementeillään, joista olennaisimpia ovat ikuinen opiskeluoikeus yliopistoissa ja taattu perustulo. Toki kirjassa ei kerrottu, millaisia yliopistot ovat. Mikäli ne ovat muuttuneet tilallisista instituutioista virtuaalirannekkeen kautta käytettäviksi sisällöiksi, liikutaan äkkiä dystopian puolelle. Erityisen tärkeää on myös kirjastojen, siis paperisten kirjojen paikkojen olemassaolo. Vaikka lyijykyniä pidetään antiikkisina, paperinen tiedontallennus- ja järjestämismuoto on pitänyt pintansa. Tämä on hieno tulevaisuusvisio.
Teos herätti kuitenkin myös olennaisia kysymyksiä, joita on syytä pohtia poliittisia tai ylipäätänsä tulevaisuutta koskevia visioitamme pohtiessa. Käsittelen niitä seuraavaksi. Ne koskevat teknologiaa yleisesti, ”älyteknologiaa”, poliittista järjestystä, työtä, ihmistenmuokkausteknologiaa sekä lisähuomiona sukupuolta.
Teknologiasta. Toisinaan kirjassa ollaan stereotyyppisissä hippiunelmatiloissa, joissa teknologian sijasta keskiössä ovat hampunviljelyäänestykset, tanssiesitykset ja läheisyys luontoon. Toisaalta kaiken tämän mahdollistaa teknologia. Toisinaan liikutaan paikoissa, jotka ovat täynnä huipputeknologiaa. Kirjan utopiamaailmassa on onnistuttu ylittämään digitaalisen teknologian riippuvuus kaivannaismineraaleista. Materiaaliteknologiset innovaatiot mahdollistavat laitteiden rakentamisen lähes orgaanisesti. Teknologia takaa jopa maailmanrauhan. Kirjan olennainen viesti on, että utopian saavuttaaksemme meidän on kehittävä parempaa teknologiaa, avainasemassa uusiutuvien materiaalien käyttö. Meidän ei tule luopua digitaalisista laitteista vaan keksiä parempia tapoja rakentaa ne. Ja käyttää teknologiaa oikein.
On Enorannalta uskalias visio esittää lohkoketjuihin perustuva maailmanrauha – tällaista kuulee tyypillisesti lähinnä kryptovaluuttoihin hurahtaneilta nuorilta miehiltä internetissä. Mutta jos ja kun luottamusta tarvitaan, ja tällä tavalla luottamusta voi aggregoida, eikä siihen sisälly kasvavaa mineraalivarojen käyttöä, niin miksipäs ei?
Älyteknologiasta (tietoverkkoihin perustuvat digitaaliset laitteet). Kirjassa ei mainita terminä internetiä, mutta tietoverkkojen hyödyntäminen on suurta. Auki on kuitenkin massiivisia kysymyksiä. Miten tietoverkkoja ja dataa hallinnoidaan? Kuka niihin liittyviä päätöksiä tekee? Älykkäät sovellukset tarkoittavat suurten datamäärien keräämistä, tallentamista ja hyödyntämistä. Kuka tämän tekee ja missä? Onko edelleen massiivisia, energiaa vieviä datakeskuksia?
Teoksessa, kuten lähes kaikessa scifissä jo kauan ennen matkapuhelinten keksimistä, jokaisella hahmolla on henkilökohtainen älylaite, joka on vertauskuvallinen kehon jatke. Tällaiset visiot ovat laimentuneet sen myötä, kun älypuhelimista tuli oikeasti sellaisia laitteita, mutta Enoranta esittelee vision uudelleen. Laajemmaksi filosofiseksi kysymykseksi kuitenkin jää, edellyttääkö näkemyksemme hyvästä elämästä jokaisen ihmisen jatkamista henkilökohtaisella digitaalisella laitteella – olisi se sitten kännykkä, ranneke tai älylasit. Argumentteja voidaan esittää sekä puolesta että vastaan. Merkittävää on joka tapauksessa, kuka tätä ihmisyyden teknologiaa hallinnoi. Teos kutsuu pohtimaan mahdollisuutta, jossa ihmisen digitaalisessa ruumiinjatkeessa ei olisi kyse yksityisen korporaation datankeruusta, vaan jostakin oikeasti elämää parantavasta yhteisestä asiasta. Kannattaisiko meidän jatkaa kuvittelua?
Poliittisesta järjestyksestä. Se, millainen poliittinen järjestys täydellisessä yhteiskunnassa vallitsisi, on ikuisuusaihe. Mielestäni visio, jossa äänestää saisi vain tietyn koulutuksen käyneenä, ei kuulosta välttämättä huonolta. Tämä olisi nykyisestä demokraattisesta mallistamme siirtymä kohti historiallisempia teknokraattisia visioita: esimerkiksi John Sturart Mill esitti 1800-luvulla, että korkeammin koulutetuilla tulisi olla enemmän ääniä. Olemme pitäneet pyhänä demokraattisena periaatteena sitä, että jokaisen ääni painaa yhtä paljon. Jos äänestäminen perustuu kykyihin ja tietoihin, järjestelmä ei ole enää puhdas demokratia vaan teknokratia. Toki Maailmankodissa ei ilmeisesti testata onko henkilö pätevä saamansa koulutuksen jälkeen, pääasia että koulutuksen käy.
Tietoa, lukeneisuutta, koulutusta ja sivistystä suuresti arvostavana ihmisenä järjestelmä kuulostaa minusta hyvältä – ainakin ensi-ajattelullisesti. Suuri osa huonoista päätöksistä perustunee siihen että tyhmä kansa äänestää väärin, omien etujensa vastaisesti. (Erillinen kysymys, mitkä asiat ovat johtaneet tähän kansan tyhmyyden tilaan?) Lisäksi meillä on jo nyt spesifi instituutio määrittelemään korkein tieto, ja se on tiedeinstituutio.
Tämä on kuitenkin naiivia ajattelua. Ensinnäkin, on ilmeistä, että tällaisessa järjestelmässä valta kasautuu tietylle pienelle taholle. Maailmankodissa on oltava jokin hallintoinstanssi, joka kouluttaa äänestäjät ja ylipäätänsä päättää, mitä koulutukseen sisältyy. Kuinka varmistetaan, ettei tätä valtaa käytetä väärin? Lisäksi, voi olla naiivia ajatella, että tieteellinen tieto tai menetelmä olisi ratkaisu kaikkeen, että jos vain oppineet tieteilijät tekisivät päätökset puolestamme, olisi kaikki hyvin. Eräs demokraattisen järjestelmän perustelu on nimenomaan se, kuinka yhteiskunta on niin tavattoman kompleksinen systeemi, ettei millään yksittäisellä taholla, edes parhaalla tieteellisellä toimijalla, voi olla riittävästi tietoa parhaimpien päätösten tekemiseen. Keskitetty valta on vaarallista, vaikka se keskittyisi ”hyville”.
Ihmisten muokkaamisesta. Olen jo pitkään suhtautunut ajatukseen biologista ihmistä parantavasta teknologiasta myönteisesti. Elämme jo nyt sen keskellä: silmälasit, tekonivelet, kuulolaitteet – puhumattakaan kaikista lääkkeistämme. Tänä päivänä kammoksuttu geenimuuntelukin on Maailmankodissa normaali asia. On selvää, että ”luonnollisen” ihmisen perään on turha haikailla.
Tämä kuitenkin asettaa uusia mielenkiintoisia eettisiä kysymyksiä, kun ihmisen geneettisestä parantelusta voi tulla uusi moraalinen imperatiivi. Eräs kirjan hahmoista kantaa kaunaa äidilleen, joka kieltäytyi geeniteknologiasta, joka olisi pelastanut hänen veljensä tappavalta sairaudelta. Moraalisesti oikein olisi, hahmon mielestä, ollut käyttää geenimuuntelua, niin lapsi olisi saanut elää. ”Luonnollisuutta” korkealle arvottavasta näkökulmasta voi tulla moraalisesti väärä. Yhtä lailla tänä päivänä pidämme vanhempia, jotka jättävät lapsensa rokottamatta, perustellusti moraalittomina. Mutta mihin asti imperatiivit yltävät kun teknologia kehittyy? Mitä kaikkea biologiselle ruumiille on tehtävä, että yltäisi edes ihmisyyden aloitustasolle?
Sukupuolesta. Mielestäni Enoranta epäonnistuu toivottavan sukupuoliutopian luomisessa. Tämä on kertomuksen heikoimpia lenkkejä – sinällään hyvin pieni, mutta nimenomaan itselleni sukupuoliroolien kanssa kamppailevana merkityksellinen.
Monelta osin Maailmankodin sukupuolikäsitys vaikuttaa juuri sellaiselta kuin sen toivoisin utopiassa olevankin – ihmiset saavat ilmaista itseään juuri niin kuin tahtovat. Ihmisten ”sukupuolta” ei välttämättä edes tunnista eikä tarvitsekaan, sillä asialla ei ole merkitystä. Edes lapsia ei määritellä sukupuoleen, heillä on vain jotkut elimet, ja sitten he kasvavat ilmaisemaan itseään juuri siten kuin haluavat. Toki mikäli lisääntyminen tapahtuu edelleen perinteiseen tapaan, saattaisi erilaisten sukusolujen olla tarpeen nimetä esimerkiksi naaraiksi ja uroksiksi (mutta mikäli lisääntyminenkin hoituu täysin teknologisesti, tämäkään ei liene tarpeellista).
Kaikkeen tähän nähden on tavattoman ristiriitaista, että yksi hahmoista on esimurrosikäisenä kokenut, että hänen sukupuoleensa kuuluvat penis ja rinnat. Hän on sitten saanut naishormoneita, koska on ollut syntyjään uros, ja kasvanut tyytyväisenä naiseksi. Ilmeisesti kaikkien esimurrosikäisten on mahdollista saada sellaisia hormoneita, joiden avulla kasvaa sellaiseen ruumiiseen mitä tahtovat.
Valtava ristiriita: Maailmassa, jossa sukupuoliroolit ovat poissa, ja jokainen voi kehostaan riippumatta ilmaista itseään miten tahtoo – mikä saa 11-vuotiaan ajattelemaan, että hänellä on oltava rinnat jotta hän voi olla oma itsensä? Mikä ylipäätänsä saa ihmiset, etenkin nuoret lapset, ajattelemaan, että he tarvitsevat tietynlaiset sukuelimet, jos kerran oleminen ja itseilmaisu ei mitenkään riipu niistä? Se, että feminiinisesti itsensä kokeva ihminen tarvitsee tiettyjä elimiä, on ristiriidassa sen kanssa, ettei sukupuolen ilmaisu riipu mitenkään kehosta.
Tähän voisin kuitenkin todeta, että sukupuolta kuvatessaan Enoranta on todennäköisesti tehnyt mielestäni tarpeettoman sivuloikan ajankohtaiseen poliittiseen keskusteluun. Kirja on toki kauttaaltaan poliittinen, mutta kokonaisvaltaisen utopiakuvauksen sijaan Enoranta ikään kuin käy ilmoittamassa, että tarvitsisimme nykyiseen yhteiskuntaamme hormonihoitoja alaikäisille nuorille. Kuitenkin, vaatimus kehoa muuttavista hormonihoidoista nuorille nykyisessä, valitettavan sukupuoliroolittuneessa yhteiskunnassamme, sekä vaatimus sukupuoliroolien purkamisesta, ovat lähtökohtaisesti ristiriitaiset. Edellinen on sidoksissa nykypäivämme ei-toivottuun tilanteeseen, jossa kärsitään sukupuolidysforiasta, koska yhteiskunnan sukupuoliroolit ovat niin ahtaat. Se on kuin laastari ikävän vamman päälle. Sen kömpelö siirtäminen utopiayhteiskuntaan on kuin kuvailisi sinne todella hyviä ja toimiva kriisikeskuksia raiskatuille – sen sijaan että uskaltaisi kuvata yhteiskunnan kokonaan ilman raiskauksia.
Työstä. Laajemman yhteiskunnallisen työnjaon kuvaus jäi kokonaan auki. On erittäin relevantti kysymys, miten tahdomme jakaa välttämättömät tehtävät, jotka saattavat olla raskaita tai ikäviä, mutta joita ilman elämä ei ole mahdollista. Mikä on ihmisten insentiivi esimerkiksi käsitellä jätteitä (oletettu inhottava tehtävä)? Miten jätteiden käsittely saadaan muotoiltua sellaiseksi toimenkuvaksi, että se on mielekästä? Kuka tämän muotoilun tekee? Mikä ylipäätänsä on se instituutio, joka maksaa ihmisille palkkaa, jos he sellaista saavat? Mistä se saa tähän palkanmaksuun vaadittavan rahan? En osaa itsekään vastata näihin kysymyksiin, vaikka ne ovat koko yhteiskunnan toteutumisen keskiössä.
Onko Maailmankoti siis sitä mitä kaipaamme? Pitkälti kyllä. Demokraattinen talousjärjestelmä, perustulo, ikuinen opiskeluoikeus ja ennen kaikkea edistyksellinen akku- ja materiaaliteknologia ovat hyviä tienviittoja kohti utopiaa. Sukupuoliroolitkin puretaan. Pohdittavia, kompleksisia asioita ovat edelleen digitaaliselle teknologialle antamamme rooli sekä näkemyksemme teknokratiasta päätöksentekojärjestelmän perustana. Lisäksi biologisen ihmisyyden parantelua ja sen mukanaan tuomia uusia moraalisia imperatiiveja on syytä pohtia eettisesti vielä paljon perusteellisemmin.
Teknologia kuitenkin tulee pelastamaan meidät – ei teknologia yksin vaan teknologia hyvässä demokraattisessa hallinnassa. Ihmeelliset materiaali- ja energiateknologiset innovaatiot tulevat takaamaan meille hyvän elämän, ja tämä saattaa olla toivoa herättävä viesti. Ehkä nykyisen osaamistalous-tietokykykapitalismi-kilpailukyky-yhteiskuntamme rasittava käsite ”innovaatio” onkin se, joita meidän on radikaaleina yhteiskuntakriitikkoina nimenomaisesti vaalittava. Innovaatioiden generoiminen ei onnistu tarpeeksi hyvin kapitalistisessa yhteiskunnassa, ja muun muassa siksi tarvitsemme toisenlaisen järjestelmän.
(Sivuhuomio. Juuri tällaisten ajattelutapojen omaksuminen vahvistaa sitä järjestystä, jossa on olemassa sellainen yhteinen hyvyys, josta elinkeinoelämä pääsee ammentamaan antaumuksella, ja joka kapitalistisen realismin mukaisessa yhteiskunnassamme tuottaa relevantteja argumentteja siitä, kuinka ”tunkekaa innovaatiot perseeseenne”. Mutta kirjoitetaanpas tästä toiste.)
Niin, ja vielä. Miksi emme jo elä Maailmankodissa? Siihen tarvittaisiin kaksi asiaa: kehittyneempää teknologiaa ja ydinsota. Edellistä yritetään kehittää koko ajan, mutta onko niin, että tarvitsemme väistämättä jälkimmäisen kääntämään nyt monella tavalla pieleen menevän kehityksemme suunnan?
Millainen on sinun utopiasi? Vastaako tämä sitä, vai kuulostaako Maailmankoti paternalistiselta dystopialta? Pelastaako teknologia? Kerro tässä tai Twitterissä!
Mitä kuuluu sukupuolelle? Jos puhuu biologisesta sukupuolesta, on putinin ja äärioikeiston sätkynukke! Kaikki transnaiset ovat fetissimiehiä! On vihapuhetta sanoa, että naisilla on kuukautiset! Anti-gender-liike! Fasismi! Groomaajat! Sulkekaamme Twitter hetkeksi.
Kirjoitin sukupuolestani ja sukupuoleen liittyvän keskustelun ongelmista pitkällisesti viime vuonna. Olen edelleen sanojeni takana, etenkin tämä kappale tiivistää sanomani hyvin:
”Minkä vuoksi jonkun henkilön identiteetti olisi tärkeämpi kuin toisen? Millä oikeudella toinen saisi sanella ja määrittää toisen identiteettiä? Transsukupuoliset eivät ole sen arvokkaampi ihmisryhmä kuin muutkaan. On tuhoisa tie tulkita vastakkainasettelu transsukupuolisen identiteetin olemassaolon ja yhteiskuntamme yleisen naisvihamielisyyden, ahtaiden naisen roolimallien, naisiin kohdistuvien odotusten ja muun vastaavan välillä. Niiden spekuloiminen, pohtiminen ja niihin huomion kiinnittäminen ei ole transsukupuolisilta pois. Transsukupuolisuus on eräs tällä hetkellä relevantti tapa sanoittaa sukupuoli-identiteettiään. Mutta identiteetti on kirjo, ihminen ei ole cis TAI trans, ihmisen suhde sukupuoleensa on monimutkainen ja jatkuvasti keskellä yhteiskunnan mullistuksia.”
Tämän jälkeen olen jossain määrin vältellyt aiheeseen liittyvää keskustelua ainakin sosiaalisessa mediassa. Näkökulmien polarisoituminen, viha ja kuonan määrä sekä järjettömän kokoiset väärinymmärrykset ovat jatkuvia. Toisinaan somessa näkemäni kärjistyneet väärinymmärryskannat ovat tihkuneet aitoonkin elämään, ja olen törmännyt niihin reaalisessa arjessakin.
Nyt kuitenkin palaan aiheen pariin. Palaan, sillä haluan nimetä joitakin spesifejä transaktivismin ongelmia. Haluan puhua kahdesta toisiinsa liittyvästä asiasta. Ensin: käsitteen trans venyttämisestä ja tämän ongelmista. Sitten, essentialismista. Tulen esittelemään löytämäni gender nihilismin ajatuksen.
Minä väitän, että tietynlainen transaktivismi on perusteettomasti ominut sukupuolidysforian omaksi eksklusiiviseksi asiakseen ja tullut siksi vähätelleeksi valtavaa määrää muuta kokemusta. Tästä vähättelystä nousee ristiriitoja. Tämä vähättely näyttäytyy siinä, mitä käsitteellä trans nykyään tarkoitetaan.
Trans. Sanaa käytetään kuvaamaan henkilöä, jonka sukupuoli tai sukupuolen ilmaisu ei ole yksiselitteisesti hänelle syntymässä määritellyn sukupuolen ja siihen yleensä liitettyjen odotusten mukainen, ja jotka itse määrittelevät olevansa transihmisiä. (Seta)
Aikaisemmin olin luullut trans-etuliitteen (-sukupuolinen, -ihminen, -gender jne.) tarkoittavan ihmistä, joka kokee olevansa toista sukupuolta kuin syntymässä määritelty. Tämän lisäksi on meitä, jotka koemme olevamme jotain muuta tai emme mitään, ja meille termejä riittää: muunsukupuolinen, genderqueer, non-binary, genderfluid, genderless ja niin edelleen.
Viime kesänä eräässä mukavassa nuorille suunnatussa sateenkaari-ihmisten tapaamisessa ohjaajahenkilö kuitenkin määritteli sanan noin, ja protestoin heti. Ajattelin, ettei hän voi olla oikeassa, tuon perusteella minäkin olen trans. Mutta Setan sanaston tarkistaminen paljasti: hän oli oikeassa.
Kritisoin jo aiemmin cis-käsitettä siitä, että siinä henkilön sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisu ovat hänelle syntymässä määritellyn sukupuolen ja siihen kulttuurissa yleensä liitettyjen odotusten mukaiset. Odotuksiahan on edelleen valtavasti, sekä miehelle että naiselle. Kuka ikinä voisi täyttää nämä kaikki ja olla oikea Cis?
Trans-henkilö taas on kuka tahansa, joka ei ole yksiselitteisesti hänelle syntymässä määritellyn sukupuolen ja siihen yleensä liitettyjen odotusten mukainen. Käsi ylös, kuinka moni ilmaisee sukupuoltaan tavalla, joka on yksiselitteisesti odotusten mukainen? Ja minkä kaikkien odotusten? Tämän kaupungin, maan, maailman vai perheen sisällä?
Käsite näyttää tekevän sen mitä monet pelkäävät. Liudentamaan konseptia niin, että oikeastaan lähes jokainen meistä on trans. Ongelmallista tässä on se, että samanaikaisesti vaalitaan puhetapaa spesifistä ja eksklusiivisesta transyhteistöstä (trans community) jonka erityisyys perustuu vastakkainasetteluun heitä sortavan cis-maailman kanssa. Fuck the cistem.
Varsin monella tytön kehossa syntyneillä (ja puhun nyt tytöistä koska olen itsekin sellainen) on epämukavia tuntemuksia kehoaan kohtaan. Nämä eivät johdu vähiten siitä, kuinka naisen roolimallit yhä edelleen ovat ahtaat. Kärjistäen, voimme pelätä että esimerkiksi rintojen kasvaminen saa aikaan sen, ettemme enää voi pukeutua löysiin ja poikamaisiin vaatteisiin, olla kiinnostuneita teknologiasta ja niin edelleen, ja että meidän pitää alkaa käyttämään meikkiä, epäkäytännöllisiä vaatteita, kasvattaa hiukset pitkiksi ja haluta lapsia. Ja puhua tunteista, olla tunteellisia ja hoivaavia, olla ihmissuhdekeskeisiä ja empaattisia, ja epärationaalisia, koska miehet ovat järki ja naiset ovat tunteet, eikö vain.
(Tunnekeskeisyyden, empaattisuuden, hoivaavuuden ja epärationaalisuuden odotukset ovat muuten erityisesti meille autisteille vaikeita ja vastenmielisiä, sillä meiltä määritelmällisesti puuttuvat nuo ominaisuudet. Ei ihme, että autistien keskuudessa sukupuoli-identiteetin ”häiriöt” ovat tyypillisiä).
Tämä on ongelma, johon meidän kaikkien tulisi yhdessä puuttua. Ahtaat roolit on purettava, ihmisten on voitava saada olla omia itsejään sukupuolesta riippumatta.
Etenkin naiset kärsivät siitä, mitä vaatimuksia ja odotuksia heidän sukupuoleensa sisältyy, joissakin kulttuureissa vielä paljon enemmän. Nimeämällä heidät cis-vihollisiksi, jotka eivät ymmärrä eksklusiivisen trans-ryhmämme kokemusta, tehdään pelkästään vahinkoa.
Toisaalta, dysforian ja epämukavuuden kokemuksetkin ovat eri tasoisia ja täysin yksilöllisiä. Ei ole sama asia olla nainen, jota harmittaa sukupuolensa silloin kun hän huomaa työpaikkansa johdon suosivan vain miehiä, tai naisena syntynyt kaverini, joka koki niin vahvaa dysforiaa, että leikkautti rintansa pois, käytti hormoneita, kasvattaa partaa ja on nykyään miehen nimellä oleva mies. Transmies. Molempien kuitenkin voidaan sanoa käyvän samaa kamppailua, ja se kamppailu on jäykkiä sukupuolirakenteita vastaan.
Ääripäät ja internetsotien osapuolet eivät ymmärrä toistensa kokemuksia eivätkä sitä, kuinka kyse on samasta kamppailusta. Ei ole eksklusiivista trans-yhteisöä, jonka ulkopuolella joka ikinen syleilisi sukupuolirooleja ja samaistuisi niihin täydellä sydämellä.
Seuraavaksi essentialismin kysymykseen. Kuten olen aiemmin sanonut, kaikki sukupuoli-identiteettiin käsitteemme ovat erottamattomasti sidoksissa epätäydelliseen maailmaan, jossa sukupuoli-identiteetti ylipäätänsä on olemassa. Utopiassa ei olisi mitään ”naiseutta” tai ”mieheyttä”, johon samaistua, josta pyrkiä eroon tai jota pyrkiä representoimaan. Kehon sukupuolitetut piirteet olisivat yhtä tyhjiä merkitsijöitä kuin nyt on veriryhmä, ja niitä tarvittaisiin lähinnä lääkärissä.
Me feministit vastustamme sukupuoleen liittyvää syrjintää ja epätasa-arvoa. Mielestäni kaikkien feministien tulisi pyrkiä sukupuolen pönkittämisen sijaan viime kädessä purkamaan sukupuoli (gender). Abolish gender.
Mikä on esimerkiksi nainen? Nykyään pidetään transfobisena sanoa, että nainen on ihmislajin aikuinen naaras, sellainen joka tuottaa suuria sukusoluja. Sitä pidetään transfobisena, koska myös koiraana syntynyt voi kokea olevansa nainen. Mikä tällöin on tämä kategoria ”nainen” joka koiraana eli miehenä syntyneellä on? Mitä se on?
Kyse on genderistä, joka on puhtaasti sosiaalinen konstruktio, se koostuu merkityksistä, käytänteistä, tavoista, normeista.
Transaktivistisessa puheessa gender pyritään usein määritelmällisesti essentialisoimaan, se on sinällään olemassa oleva merkitysten kimppu, joka ihmisellä voi aidosti ”olla”. Toisinaan tämä essentialisointi palaa biologiselle tasolle, kuinka transsukupuolisella identiteetillä olisi biologinen perusta esimerkiksi aivojen rakenteessa. Tällöin ollaan kirjaimellisesti takaisin alkupisteessä: koska minulla on tietynlainen keho, minulla on oltava tietynlainen gender.
Alyson Escalanten vuonna 2016 julkaisema Gender Nihilism -manifesti (”Anti-Manifesto”) käy nimenomaan tämän ajattelun kimppuun. Se peräänkuuluttaa koko genderin radikaalia hylkäämistä, ja syyttää sekä perinteisiä liberaalifeministejä että trans- ja queeraktivisteja siitä, että he ottavat politiikkansa lähtökohdaksi essentiaalisesti olemassa olevan genderin. Tämän sijasta tulisi pyrkiä genderin totaaliseen hylkäämiseen, gender abolition.
Manifesti on vielä pidemmälle menevän antiessentiaalinen, ja sen keskeisenä lähtökohtana on, ettei mitään essentiaalista ihmisluontoa ja aitoa itseä ole olemassa. Sen mukaan edes radikaalifeministinen vaatimus genderin hylkäämisestä ei riitä, sillä se painottaa liikaa sexin essentiaalisuutta. Myös sex pitää lopulta hylätä essentialisoivana kategoriana.
Pidän manifestista, sekä sen ideasta jossain määrin ammentavasta xenofeminismistä (kts. xenofeminismi). Tietenkin ymmärrän, että se on kärjistettyä utopiaa, ja vajavainen nykytilanne vaatii jossain määrin naisen sukupuolen (sex) essentiaalisuuden tunnistamista, jotta se ei historian ja yhä jatkuvan nykyisyyden tavoin jää essentiaalisen mieheyden varjoon. Tästä Caroline Criado-Perez kirjoittaa. On toki selvää, ettei Criado-Perezin kuvaama parempi maailma, jossa biologisia sukupuolia tilastoidaan entistä tarkemmin esimerkiksi lääketieteen kehittämisen vuoksi, ole lopullinen utopia, vaan kyseessä on vääristyneen nykytilanteen korjausliike.
Mitä siis peräänkuulutan juuri nyt?
Transaktivismin piirissä tulisi lopettaa kahtiajaon konstruointi ja ymmärtää sukupuolen ahtauden koskevan meitä kaikkia.
Feminismin parissa laajemmin tulisi lopettaa genderin essentialisointi ja pyrkiä sen radikaaliin purkamiseen.
Oma asiansa on se, kuinka laajemmassa mediassa ja keskustelussa tulee lopettaa haitallisen vastakkainasettelun ylläpitäminen, jossa mukamas vastakkain ovat naisten ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavat. Puhumattakaan siitä, että edelliset ovat kaikki terffejä, jotka ovat kaikki äärioikeiston masinoimia. Tätä älyttömyyttä on jo aivan tarpeeksi. Onneksi esimerkiksi Suomen Kuvalehti julkaisi hiljattain erinomaisen, monipuolisen ja kattavan populaaritason jutun koko sukupuoliaiheen monimutkaisuudesta. Suosittelen lukemaan.
Olin mukana Elokapinan Jyväskylän MM-rallien vastaisessa mielenosoituksessa elokuun alussa. Minä, kuten monet muutkin, paheksumme ralleja ja laajemmin autourheilua. Paheksuva henki oli yhteinen mielenosoittajien keskuudessa. Kylteissämme luki iskulauseita, kuten ”ralliteollisuus lisää ylikulutusta”, ”ralliteollisuus viherpesee”, ”stop the white elite rallies” ja niin edelleen.
Mielenosoitus sai osakseen myös odotettua kritiikkiä. (Eikä nyt käsitellä lapsellisia kakkavesipyssyllä ampujia). Monet pohtivat itse asiassa melko aiheellisesti, kuinka järkevää on valtavassa ylikulutuksen ja epäekologisen elämäntavan vyyhdissä keskittää huomionsa hyvin marginaaliseen toimintoon. Lisäksi tylsän kuuloinen mutta täysin asiallinen huomio on, että rallit ovat Jyväskylän kaupungille ja laajemmin seutukunnalle hyvin tärkeä tapahtuma, joka tuo paljon tuloja ja näkyvyyttä. Tiedän monien pienempien paikkakuntien suurissa urheilutapahtumissa käyneenä, kuinka valtavan tärkeitä ne paikkakunnille ovat. Tosin on paljon mukavampaa, että paikallinen yhteinen tapahtuma on esimerkiksi Jukolan viesti tai yleisurheilukilpailut, kuin meluisa ja katuja tukkiva ralli.
On toki ilmeistä, että rallit ovat tavattoman helppo paheksunnan kohde. Niin helppo maali, että se tuntuu jopa hieman tyhmältä. Harva asia on yhtä suuri ylikulutuksen ja muun pahan symboli kuin kovaäänisellä autolla päristely kovaa. Siihen kiteytyy muutakin pahaa: metelin tuottaminen, piittaamattomuus, fossiilisten polttoaineiden käyttö, autoilun ihannointi ja niin edelleen. Ja ovathan täysillä kaahaavat autot absurdi näky nykyisen ilmastokatastrofin keskellä. Puhumattakaan aidatusta mainostusalueesta, jossa autot ja autourheilu ovat esillä kojuissa ja tiskeillä, ja kyltit ja viirit mainostavat helpompaa autoelämää. Mikä määrä paheksuttavaa syntiä yhdessä paketissa.
Jäin mielenosoituksemme jälkeen vielä miettimään, miksi minä paheksun ralleja, ja miksi ralleja yleensä paheksutaan. Ilmeisten osatekijöiden (melu, ylikulutus jne.) luettelostani huolimatta vastaus ei kuitenkaan ole täysin ilmeinen. Sanoisin, että syitä paheksunnalle on kaksi. Ensimmäisen allekirjoitan itse, ja sen vuoksi osoitin mieltäni. Toinen on puolestaan problemaattisempi.
Syy numero yksi:
Ralliteollisuus lisää ylikulutusta. Tämä on suoraan luettavissa siitä pamfletista, jota Elokapinassa jaoimme (kuvassa). Rallin MM-sarja itsessään on valtavasti ympäristöä kuormittava toiminto, kun kilpa-autoja kuljetetaan laivoilla ja rekoilla ympäri maailmaa, ja perässä autoilevat kymmenet tuhannet katsojat. Lisäksi kyseessä on autoteollisuuden näyteikkuna, jonka avulla pyritään lisäämään autojen ostamista ja käyttöä. Koska fossiilisten polttoaineiden käyttö on kestämättömällä tasolla, pitää niiden tuhlaus rallien kaltaiseen toimintaan lopettaa. Tämä lienee itsestään selvä viesti, josta ei tarvitse saarnata enempää. Rallit ovat väärin, koska ne aiheuttavat haittaa ympäristölle.
Autourheilu toki on eräs urheilun tai ainakin kilpailun muoto, jonka moni kokee hienona ja tärkeänä. Puheen tasolla autourheilusarjatkin pyrkivät siirtymään ekologisempiin polttoaineisiin. Toki täyssähköisetkin autot kuluttavat ympäristöä, akkujen valmistaminen kuluttaa luonnonvaroja ja niin edelleen. Mutta jos hypoteettisesti tulevaisuudessa keksittäisiin auto, joka aidosti ei tuhlaa luonnonvaroja tai aiheuta päästöjä, se voisi esimerkiksi olla täysin kierrätetty ja kulkea aurinkoenergialla tms., saisiko tällaisilla autoilla kilpailla?
Tämän perustelun mukaan kyllä. Auto on paha koska se tuottaa päästöjä ja kuluttaa luonnonvaroja, ja kun nämä aspektit poistetaan tai minimoidaan, auto ei enää ole paha. Sillä voi vaikka kilpailla toisia autoja vastaan ja ajaa tosi lujaa. Pärrrrrr.
Syy numero kaksi:
Autourheilu edustaa itsessään syntiä. Tässä perustelussa allekirjoitetaan kaikki edellinen, auto on paha koska se tuottaa päästöjä ja kuluttaa luonnonvaroja ja niin edelleen. Mutta tämä on kuitenkin vain pintaa. Varsinainen pahuus on siinä, kuinka pyrkimällä maksimaalisen nopeaan kulkuvälineeseen ihminen pyrkii kohtalokkaan tuhoisalla tavalla asettumaan luonnon yläpuolelle, sen herraksi. Luonnottoman kovaa ajaminen on jotakin, jota ei muutenkaan kuulu tehdä, tulisi siitä päästöjä tai ei.
Tästä näkökulmasta hypoteettinen supernopea kierrätysaurinkoenergiascifiauto ei olisi sen parempi eikä sellaisen valmistamiseen tulisi pyrkiä, sillä ihmisen ei ylipäätänsä tule pyrkiä liikkumaan teknologian avulla mahdollisimman kovaa. Teknologia ei sinällään ole paha, ja sitä voidaan käyttää moneen hyödylliseen asiaan, mutta sen tuhlaaminen luonnottomaan hurjasteluun ei käy päinsä.
Tämä on mielenkiintoinen näkökulma, jollainen on laajemmin läsnä erilaisten syväekologisuuden kanssa yhtenevien ajatustapojen kanssa. Se kuuluu nähdäkseni elimellisesti myös tietyn genren posthumanistiseen ajatteluun.
Ihmisen ympäristötuhoa aiheuttavaa toimintaa, tai tietyissä yhteyksissä tarkennettuna valkoisen, länsimaisen rikkaan (mies)ihmisen, voidaan paheksua siihen liittyvän maailmankuvan vuoksi. Tuossa maailmankuvassa, tai laajemmin todettuna käsityksessä tai taipumuksessa, ihminen on luonnon herra ja alistaa muun luonnon palvelukseensa. Ihminen kehittää teknologiaa, jolla pyrkii saavuttamaan aina vain kunnianhimoisempia ja samalla ylimielisempiä asioita, kaiken muun luonnon kustannuksella.
Stop The White Elite Rallies
Valkoinen eliitti irtautuu luonnosta ja luulee olevansa sen herra. Ylikulutus on nimenomaan sitä. Valkoinen eliitti ei ymmärrä ihmisen täysin perustavanlaatuista roolia osana luontoa ja ekologista systeemiä, vaan pyrkii alistamaan sen. On yhä kauempana luonnosta. On luonnoton.
Allekirjoitanko itse kaiken tämän? Ehkä. Periaatteessa. On kuitenkin kiinnostava havainto, kuinka oheinen (sinällään paikkansa pitävä) kertomus luontoa alistavasta ihmisestä ja sen pahuudesta on itsessään ikivanha ja perustavanlaatuinen.
Frankfurtin koulukunta puhui täsmälleen samasta asiasta 1940-luvulla ja paikansi luonnosta vieraantuneen ihmisen, joka pyrkii ottamaan sen haltuunsa, 1700-luvun valistukseen. Mutta tästä voidaan mennä edelleen kauemmas, uskonnollisiin sfääreihin. Useiden uskontojen mytologiasta löytyy kertomuksia ihmisistä, jotka pyrkivät tulemaan Jumalan paikalle, pyrkivät ylittämään ihmisyytensä, mutta saavat todennäköisesti julman opetuksen omasta paikastaan. Tämä on antiikin Kreikan Prometheus -myytti, Lähi-idän uskonnoissa on tällaisia kertomuksia, kyseessä on täysin klassinen tarina.
Mahdollisimman kovaa nopeutta autollaan tavoitteleva ihminen on hybriksen vallassa. Hän pyrkii ylittämään luonnon ja olemaan jumala.
Eikä tätä tule sallia. Ihminen kisatkoon hevosen selässä, keksikööt teknologiaa arkeaan helpottamaan, mutta lopettakoon tuhlauksen sellaiseen, mikä on täysin luonnotonta.
Palataan ralleihin. Nämä kaksi perustelua eroavat käytännössä siten, että ensimmäisen mukaan päästötön ralli olisi hyväksyttävä, toisen mukaan ei, vaan autourheilu itsessään on väärin. Sanoin kannattavani ensimmäistä, mutta olevani toisen suhteen epävarma.
Mitä pyrin sanomaan? Mitätöikö uskonnollisiin oppeihin palautuva kertomus ihmisestä jumalan/luonnon ylittäjänä tämän kertomuksen todenperäisyyden? Entä käyttökelpoisuuden? Näin ei tule varmastikaan väittää. Nykytilanne on se, että ihminen tai ainakin valkoinen eliitti luulee olevansa luonnon yläpuolella ja riistää sitä armotta. Tämä on väärin.
Hahmottelin kuitenkin alustavasti laajempaa kiinnostavaa ajattelua, joka liittyy ihmisen toimien luonnollisuuteen, ja tämän luonnollisuuden käyttämiseen perusteluna toimien hyväksyttävyydelle. Tämä on valtaisia vyyhti, johon liittyvät Frankfurtin koulukunta, syväekologia, posthumanismi, klassiset uskonnolliset myytit ja tämän päivän ilmastoliikkeiden argumentaatio. Toin aiheen esille tietyssä konkreettisessa kontekstissa, joka antoi konkreettiseen tapaukseen sidotun mahdollisuuden sen alustavaan pohtimiseen.
Syksyllä 2020 elimme muutaman viikon tavallisen näköistä opintoelämää. Yksi kurssi, jolla olin, oli englanninkielinen ja lähtökohtaisesti kansainvälinen. Se oli osa opintosuuntaa, jonka opiskelijoista ainakin puolet tuli eri maista. Siksi oli luontevaa tehdä syksymme oppitunneista niin sanottua hybridiopetusta. Joka tunnilla jossakin päin maailmaa, suljettujen rajojen takana, kuunteli opetusta ”via zoom” muutama opiskelija. Tämä oli ymmärrettävä ja siinä tilanteessa välttämätön tapa hyödyntää tietotekniikkaa. Välillä joku esitti kysymyksenkin, joka kuului pätkien opettajan tietokoneelta.
Yhdelle syyskuiselle aamupäivälle, kurssimme oppitunnille, oli tulossa eräs hyvin tunnettu ja monissa piireissä arvostettu henkilö puhumaan. Odotin sitä mielenkiinnolla. Tästä henkilöstä, kutsutaan häntä vaikka Penaksi, oli puhuttu paljon sekä opiskelijoiden keskuudessa että mediassa.
Kello tuli tunnin alkamisajan, istuimme luokassamme vakituisen opettajamme kanssa, ja odotimme Penaa saapuvaksi. Pian opettaja kertoi, että ”Pena will attend via zoom”, mikä oli tietysti pettymys, mutta parempi kuin ei mitään. Noin kymmenen minuutin kuluttua sovitusta seinälle heijastettuun Zoom-kokoukseen ilmestyi ylimääräinen osallistujaruutu, ja kaiuttimista alkoi kuulua huriseva meteli. Ruudusta erottui mies auton ratissa, moottorin pauhutessa taustalla.
Olin tyrmistynyt. Mutta se oli kuuluisan Penan esitys. Arvostetun, tunnetun Penan kontribuutio. Jotain hän höpisi puhelimensa täristessä kojelaudalla ja moottorin äänen vaimentaessa puheen, katsojien arvaillessa mitä hän mahtaa sanoa ja kuinka pahasti liikenneturvallisuus vaarantuu.
Saatan olla ennakkoluuloinen, mutta sen jälkeen arvostukseni henkilöä kohtaan on laskenut huimasti.
Tietotekniikka on tehnyt meille jotakin. Siitä on kirjoitettu, eikä Pekka Vahvanen ole pahasti väärässä todetessaan, kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan.
Digitaalinen teknologia, jolla viittaan tässä laveasti nykyaikaisiin tietokoneisiin ja älypuhelimiin sekä internetiin ja etenkin sen uusimpiin sovelluksiin, on eräs maailmassamme hallitsevista massiivisista voimista. Mutta se ei ole itsessään neutraali, eikä se ole syntynyt neutraaliin tilaan.
Digitaalinen teknologia on luonut meille erilaisia illuusioita. Kun etä-sanaa käyttämällä siirretään vuoria, muutetaan musta valkoiseksi ja päivä yöksi, muutetaan vuosisataisia sosiaalisia instituutioita yhden tuotteen käyttämiseksi yksin, lienee kyse osin tietoisesta vallankäytöstä. Voimme lopettaa kaiken sen tekemisen mitä aikaisemmin teimme, väittäen, ettei mikään ole muuttunut. Voimme tehdä toiminnoistamme eksklusiivisesti pelkkää tietokoneen käyttämistä nimeten sen samanlaisilla sanoilla arjeksemme, mitä olemme käyttäneet vuosikymmenet. Asteriski tai sulut, ja toteutus etänä.
Viime aikoina on keskusteltu monenlaisin sävyin Facebookin, siis Meta Platforms Inc:n suunnitelmista ”Metarversumin” luomiseksi. Joidenkin mainosten tai juttujen perusteella kyse lienee lähinnä yhden firman tuottamasta pelistä, jota pelataan virtuaalilasit päässä. Kaltaiseni scifin ystävät ovat nähneet metarversumi-termin laajemmin, tarkoittaen ei vain yhden yhtiön luomaa alustaa, vaan jonkinlaista futuristista virtuaalitodellisuuden kokonaisuutta, joka toimii kokonaisena toisena ulottuvuutena reaalisen maailman rinnalla. Tämä on vanha ja suorastaan klassinen cyberpunk-trope.
Nykyinen maailmamme on kuitenkin ”boring dystopia”, ja suomalaisetkin keskustelijat ovat huomauttaneet, kuinka elämme jo nyt metaversumissa. Olemme hermoratojamme myöten sidottuja internetiin, joka on levittänyt läpitunkevan verkkonsa ihan kaikkialle todellisuuksiin ja tajuntoihin. Se hallitsee jo maailmaamme ja maailmassa olemistamme.
Merkittävä digitaalisuuden luoma illuusio on illuusio kaiken samanaikaisuudesta. Kaiken, tai useiden tapahtumien mahdollisuudesta kerääntyä päällekkäin teoriassa äärettömäksi pinoksi. Internetistä puuttuvat asioiden kertymistä rajaavat fyysiset seinät, kirjahyllyn laidat, ihmisen muistin kyvyn rajat ja ennen kaikkea ihmisen rajallinen fyysinen nopeus. Ihmisen tilallinen elämä on väistämättä rajattua, ja toistaiseksi nopeimmalla laajasti saatavilla olevalla kulkumuodolla eli lentokoneella siirtyminen pitkän fyysisen matkan päähän vie tunteja. Puhumattakaan traditionaalisesta autoilusta tai kävelystä. Vaikka Rovaniemellä olisi kivaa juuri nyt, niin oman pienen maamme sisälläkään en ehtisi sinne ennen kuin on jo yö.
Fyysiseen paikkajakoon perustuvan maailmamme toimintojen suorittaminen tietokoneella muokkaa aikaa ja sen käsittämistä radikaalisti. Se muovaa sekä tilan että ajan ilmenemismuotoja ja kokemuksia ja luo siten konsepteja, joiden ei pitäisi olla mahdollisia. Voimme toki, ajatella, että hyperverkottuminen ja ubiikkiyhteiskunnan synty ovat ensisijaisesti positiivinen kehityskulku, että nykyaikaisten teknologioiden rekursiivinen potentiaali saadaan mobilisoitua kohti parempaa edistyksellistä todellisuutta[1].
Todellisuus, johon digitaaliset mahdollistamiset ovat syntyneet, ei kuitenkaan suuntaudu kohti innovatiivista vapautta, vaan on läpikotaisin kapitalismin kolonisoima. Ollessamme kymmenillä verkkoalustoilla, laitteilla ja ruuduilla samanaikaisesti emme onnistu lopulta olemaan kuin tismalleen saman myllyn entistä tehokkaammassa puristuksessa.
Mitä ajan ja tilan digitaalinen rikkominen on luonut? Toiminto, esimerkiksi valtiollinen instituutio, ei sijaitse enää rakennuksessa tietyssä maantieteellisessä pisteessä, jonne siirtymistä sen käyttäminen kansalais-asiakkaana vaatii. Sen sijaan siirrymme instituutiosta toiseen pelkästään virtuaalimaailmassa. Ohitamme kilometrien, tuntien tai päivien siirtymät pitkin verkkokaapeleita. Ehdimme tällä tavoin tehdä enemmän. Ehdimme sekunnissa tehdä sen, mikä ennen vei kaksi tuntia tai päivän. Ehdimme samalla minuutilla ja samanaikaisesti tehdä kolme aiemman maailman kolmen eri päivän toimintoa.
Tulemme menettäneeksi temporaaliset rajamme ja haluamme lisää. Annamme teknologian mahdollistaa entistä täydempiä aikatauluja, joihin teoriassa mahtuu loputon määrä kerroksia päällekkäin. Voimme ajatella voivamme täysin samanaikaisesti luennoida oppilaille ja siirtyä autoa ajaen toiseen paikkaan.
(Minä muuten puhuin vakituisen opettajamme, Penan hyvän tuttavan, kanssa oppitunnistamme jonka koin pettymykseksi. Kyseessä ei ollut virhe tai yllättävä käänne, vaan Penan tietoinen suunnitelma. Kiireinen mies oli suunnitellut aikataulunsa ja toimensa tismalleen siten. Hän ajatteli, että pystyy.)
Ulkoisesti, osittain ja joskus näyttää siltä, että pystyy. Voimme tehdä montaa, monessa eri tilassa, todellisuudessa ja ajallisessa jäsennyksessä sijaitsevaa toimintoa näennäisen samanaikaisesti siirtelemällä työpöydän ikkunoita ja välilehtiä, tarttumalla toiseen digitaaliseen laitteeseen tai tekemällä tämän kaiken samaan aikaan kun teemme jotakin maallisen maailman manuaalisuutta, jonka ennen ajateltiin vaativan koko keskittymisen. Kuten autolla ajaminen, joka itsessään on hidas tapa siirtää omaa ruumistaan. Siirtyessämme Helsingistä Tampereelle voimme samalla siirtyä moneen muuhun paikkaan.
Tämä kaikki kuulostaa edistykselliseltä. Minkä vuoksi olen huolissani, ja minkä vuoksi arvostukseni innovatiivista multitask-Penaa kohtaan väheni eikä noussut? Vielä kolmekymmentä vuotta sitten ajatus henkilöstä yhtä aikaa luennoimassa oppituntia sekä siirtymässä sata kilometriä tunnissa toiseen kaupunkiin oli järjetön.
Väitteeni on, että tavassamme järjestää olemisemme viimeisten kymmententuhansien vuosien ajan on jotakin luovuttamatonta. Autolla ajaminen on itsestään selvä esimerkki toiminnosta, joka (ennen itseään ohjaavien autojen kehittämistä, joka on vielä pahasti kesken) vaatii edelleen täyden olemisen fyysisessä maailmassamme. Jos ajoneuvoa kuljettaessaan tekee samalla jotakin muuta, ajovirheiden ja onnettomuuksien riski sekä koko ympäröivän liikenneympäristön riski loukkaantua kasvaa huomattavasti. Nämä ovat autokoulujen alussa opittavia itsestäänselvyyksiä. Penalle vielä rautalangasta: Autoa ajaessa ei voi tehdä muita asioita, vaikka olisikin kiire.
Onko liikenneturvallisuus ainoa perustelu? Olisiko oppituntiluennointi mobiililaitteeseen ollut hyväksyttävämpää pelkääjän paikalta, jonkun muun hoitaessa ajamisen ilman ylimääräisiä häiriötekijöitä?
Vastaukseni on edelleen ei.
Tässä olemme merkittävän kysymyksen äärellä. En edes teeskentele enää olevani vain pragmaattinen tai rationaalinen, vaan tahdon arvottaa ja olla ideologinen, tahdon tarkastella olemassaoloamme arvojen tasolla ja erotella enemmän ja vähemmän huonot.
Kaiken samanaikaisuus on edelleen nimenomaan illuusio. Väitteeni on, että ihminen jäsentyy edelleen ajan ja tilan perusteella. Olemme materiaalisia ja ennen kaikkea temporaalisia. Näennäisesti rajattomista verkkoyhteyksistä huolimatta meillä on rajallinen kyky suorittaa asioita. Kolme, kymmenen tai kolmetuhatta selainikkunaa eivät saa meitä tekemään kuin rajatun määrän asioita kerrallaan. Emme ole muuttuneet äärettömiksi tai eksponentiaalisiksi luomastamme teknologiasta huolimatta.
On kysyttävä moraalisesti, onko tämä elämä hyvää. Onko henkilökohtainen olemassaolo, jota revitään digitaalisesti joka suunnasta katkeamattomalla syötöllä, syötteellä, se mitä haluamme? Onko loputtomaksi venyvä joustavana oleminen suotuisa elämisen muoto?
Joustavuus on termi, jota käytetään usein puhuttaessa siitä, kuinka teknologia on muuttanut arkipäiväistä elämää. Ajan ja tilan tiivistäminen ja kadottaminen mahdollistavat ihmisyksilön yhä useampiin suuntiin ulottuvan jouston, jota ei ole rajoittavinaan enää mikään.
Ihmiskäsityksen ollessa joustava, myös ajan ja tilan perusteella järjestettyjen instituutioiden toimintaan toivotaan joustavuutta. Monissa yhteyksissä se voi olla suotavaa, sillä esimerkiksi datankäsittelyn mahdollistavat tietokonejärjestelmät tekevät monesta tiloihin järjestetyistä toiminnoista konkreettisesti turhia. Viranomaisten kanssa asioinnit, joiden ainoana tavoitteena on konkreettinen merkintä, lupa tai vastaava, ovat tästä runsaasti käytetty ja hyvä esimerkki.
Joustavuuspuhe ei kuitenkaan rajoitu niihin, vaan lipuu joka kolkkaan. Eivätkä sitä tuota vain innovaatioita pöhisevät sanomalehtiliitteet vaan myös ihmiset itse. He kokevat kaiken liian jähmeäksi sillä olettavat lipuvansa datan mukana kaapeleita pitkin joka paikkaan aiempaan verrattuna moninkertaista vauhtia.
Yliopisto-opintoihin on saatava joustavuutta. Etäopetuksen hyvä puoli on nimenomaan joustavuuden mahdollistaminen.
Minkä mahdollistaminen, jos tarkkoja ollaan?
Ihmiset elävät, haluavat elää sekä ovat pakotettuja elämään hetki hetkeltä joustavampaa elämää digitaalisten virtojen näennäisessä äärettömyydessä. Rakenne, kuten materiaalisiin paikkoihin ja spesifeihin ajan hetkiin sijoitettu oppituntien lukujärjestys, katsotaan (kuka katsoo?) liian vanhanaikaiseksi, jähmeäksi ja joustamattomaksi. Vielä 90-luvulla opiskelleen sukupolven edustajat kertovat, kuinka tila-aika-struktuurin noudattaminen oli itsestään selvää. Se antoi rakenteen, jonka päälle kasattiin muut asiat. Jos luento oli maanantaina klo 10-12 päärakennuksen suuressa luentosalissa, siellä oltiin kyselemättä, eikä ollut sisäistä, ulkoista, taloudellista, sosiaalista tai mitään muutakaan tarvetta olla samaan aikaan konkreettisesti ja digitaalisesti kaikkialla muualla.
Onko jouston täyttämä elämä hyvää elämää? Kuinka merkityksellisiä ovat ne asiat, jotka naputamme esiin näyttöpäätteiltämme, jotka ilmenevät ruuduillamme vierekkäin ja päällekkäin? Mikä kaikki on sellaista, jonka voi napauttaa vielä yhdeksi välilehdeksi tuhannen muun auki olevan rinnalle, ja suorittaa sivumennen ja ohessa, osana tasaisen harmaata virtaa? Veroilmoituksen täyttäminen ei liene ihmeellinen elämys. Entä elokuvan katsominen? Minkä elokuvan? Kirjoittaminen? Opiskeleminen? Kommunikaatio ja vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa? Mahtuuko samaan virtaan vielä sosiaalisuudeksi kutsuttu inhimillisen olemassaolon perusaspekti? Jonka voidaan rakeisen web-kamerakuvan avulla olevan jollakin tavalla aitoa, siinä kapeana ikkunana Prisman verkkokaupan ja sähköpostin lähetysikkunan välissä.
Tähän vielä etäopetus, joustava opetus, ihmisten kiireisen arjen huomioiva autuas etäopetus. Jopa tuhatvuotisen yliopistoinstituution voidaan katsoa olevan parasta muuttua vain yhdeksi selainikkunaksi niiden kolmensadan joukkoon, joita illusorinen inhimillinen jousto ei muutenkaan ole pystynyt kerralla sisäistämään.
Väärinkäsitysten välttämiseksi tehtävä selväksi muutama asia. Ensinnäkin, en syyllistä joustovaatimuksesta mitään yksittäistä tahoa. En pidä esimerkiksi opiskelijoita itsekkäinä jouston vaatijoina, enkä toisaalta abstraktia ”työelämää” tai vastaavaa sellaisenaan yksipuolisena jouston edellyttäjänä. Kyse on paljon kompelksisemmasta rakenteesta. En pyri nimeämään syyllisiä vaan havainnoimaan ilmiötä.
Toisekseen, en väitä, että joustavuuden vaade olisi yksinomaan digitaalisten alustojen syytä. Moni puolustautuu todennäköisesti sanomalla, että heillä on esimerkiksi töitä, mikä on syy joustavamman opetuksen kaipuulle, ei mikään epämääräinen digitalisaatio sinänsä.
Väitän kuitenkin, että intensivoitunut työelämä on itsessään osa laajempaa jälkiteollisen tietoyhteiskunnan olemusta, jota digitalisaatio elimellisesti luo, mutta joka samanaikaisesti tuottaa digitaaliset ilmiöt. Kyse on merkittävästi myös kapitalismin uusista, entistä joustavammista muodoista. Kuten alussa totesin, digitaalinen teknologia ei ole syntynyt neutraaliin tilaan.
Digitaalinen pirstoutunut elämämme ja jokapäiväinen joustava olemassaolomme tapahtuu täysin kapitalistisen järjestelmän ehdoilla. Samat riistämisen, monetisaation, tehostamisen ja kilpailun logiikat tapahtuvat kaikilla alustoilla. Meiltä vaaditaan työntekijöinä, asiakkaina ja kuluttajina yhä enemmän. Joustavuutta opetukseen kaipaavat ainakaan enimmäkseen ole niitä, jotka harjoittaisivat omaa vapautunutta olemustaan, vaan pirstaloituneen ja monialustaisen tehokkuuden myllyssä kamppailevia voimattomia yksilöitä.
Penakin oli ennen kaikkea liian kiireinen henkilö, mutta samanaikaisesti opportunisti. Hänen arkinen elämänsä oli levittynyt liian monille alustuille, fyysisille ja digitaalisille, mikä oli sallinut oppitunnin mittaisen työtehtävän ja luennoitsijan aikoinaan arvokkaan roolin typistymisen sivuun asetetun mobiililaitteen yksittäisen applikaation ruuduksi.
Mikä on meille tärkeää ja mitä me toivomme? Kenen intresseissä vääjäämättömästi etenevä digitalisaatio on positiivinen asia ja mitä kehityskulkuja se ruokkii? Mihin suuntaan ja kenen ehdoilla haluamme joustaa, jos haluamme joustaa? Olemmeko irrotettavissa tilasta ja ajasta puhtaaksi virtuaalisuudeksi, vai kuuluuko käsitykseemme ihmisyydestä definitiivisesti materiaalinen komponentti? Onko siinä jotakin vaalimisen arvoista vai tulisiko pyrkiä astumaan tilan ja ajan tuolle puolen? Kuinka monta selainikkunaa voidaan pinota päällekkäin ja mahtuuko web-kameran linssiin kokonainen elämismaailma?
Tällä kertaa kirjoitan pitkästi aikaa omasta autismistani. Kerron, kuinka se määrittää perustavanlaatuisesti suhtautumistani joihinkin asioihin. Ja kuinka sen vuoksi tietynlaisia asioita kritisoivat ihmiset voivat samalla tulla kritisoineeksi suoraan minua, minunkaltaisiani ja meille välttämättömiä asioita.
Maanantaina 3.1. ihmeteltiin ja paheksuttiin joukolla Helsingin sanomien henkilöjuttua miehestä, joka ” erää ennen aamuviittä, kuuntelee äänikirjat tuplanopeudella ja suunnittelee jokaisen päivän puolen tunnin tarkkuudella”. Olen itsekin seurannut Leo Straniusta Twitterissä, ja ihmetellyt kuinka hän ehtii lukea niin monta kirjaa, mutta jutusta paljastui, kuinka hän ehtii tehdä hyvin paljon muutakin.
Jutussa käy ilmi Straniuksen elämäntavasta esimerkiksi seuraavaa
Hän laatii päivän ohjelmansa puolen tunnin tarkkuudella
Hän herää kello 4.45
Hän kuuntelee äänikirjoja tuplanopeudella, yli 360 kappaletta vuodessa
Hän tehostaa aikaansa esimerkiksi venyttelemällä, harjaamalla hampaita ja kuuntelemalla äänikirjoja tuplanopeudella yhtä aikaa
Hän suunnittelee perhe-elämänsä puolisonsa kanssa viikoittaisissa pienemmissä sekä neljännesvuosittain pidettävissä suuremmissa palavereissa.
Stranius on kirjoittanut elämäntavastaan oppaan, jota en ole toistaiseksi lukenut, ja keskityn siksi tässä vain hesarin juttuun. Ennen kaikkea sitä seuranneeseen kommentointiin.
Jutun alle, sosiaaliseen mediaan sekä kaveriryhmieni ryhmächatteihin ilmestyi toinen toistaan paheksuvampia kommentteja. Kuinka sairasta tuollainen tehokkuusajattelu on, kuinka kamalaa on puristaa elämästä tuolla tavalla numeerisesti kaikki irti. Tehokkuusvinkkejä pilkattiin ja keksittiin itse ”parempia”; minäkin jaoin niitä itsekseni hymähdellen.
Lisäksi juttu yhdistettiin osaksi Helsingin sanomien ja laajemminkin ”median” kertomaa tarinaa menestyjistä (jota se varmasti olikin). Hyvin moni on jo ilmaissut ärtymyksensä sellaista juttutyyppiä kohtaan, jossa ”täysin tavallinen” opiskelija, nuoripari tai vastaava perustaa menestyvän yrityksen, omistaa kymmeniä sijoitusasuntoja, hankkii nopeasti miljoonaomaisuuden, irtautuu töistä ja elää hulppeaa unelmaelämää tai vastaavaa. Käytännössä poikkeuksetta taustalta löytyvät rikkaat vanhemmat tai muuta valmista pääomaa.
Tämä juttu ei kuitenkaan varsinaisesti ollut sellainen. Siinä ei oltu saavutettu niinkään menestystä, ainoastaan tehokkuutta, joka esiteltiin ihailtavana elämäntapana.
Tehokkuusajattelu on monessa yhteydessä turmiollista. Se on omiaan tuhoamaan esimerkiksi yliopiston kaltaisia arvokkaita instituutioita. Sen nähdään myös murskaavan yksilön tasolla eräänlaisen elämän tarkoituksen.
Juttua ja Straniuksen elämäntapaa paheksuvista kommenteista tuli selkeästi ilmi vastakkainen elämäntapaihanne. Tämä ihanne ei ole mitenkään radikaali, vaan sitä on toistettu naistenlehtien ja vastaavien sivuilla niin kauan kuin muistan. Tämä ihanne on yksinkertaisesti rennosti ottaminen ja kiireettömyys. Hyvä elämä ei voi eikä saa olla sitä, että on ”aikataulujen orja”, vaan hyvän elämän mittarina on nimenomaan aikatauluttomuus, mikä on sama asia kuin vapaus. Suunnittelu, aikatauluttaminen ja optimointi ovat haitallisia tekoja, ja niiden vastakohtana ovat hyveelliset ”rennosti ottaminen” ja suunnittelemattomuus. On suuri klisee, kuinka esimerkiksi ”lomalla on ihaninta se, ettei ole kiire minnekään”. Ja kuinka esimerkiksi joulupäivän ihanuus tiivistyy sekä lifestylemedioissa että aidoissa keskusteluissa aitojen ihmisten kanssa siihen, että ”saa olla koko päivän yöpuvussa, syödä suklaata sohvalla, ilman että on kiire minnekään”.
Selvä asia. Vallitsevan tarinan ollessa tällainen, on Straniuksen elämäntavan asettaminen ihanteeksi suorastaan ihmeellinen teko.
Ja nyt minä haluan vastustaa. En Straniusta, en hesaria (edes HS Visiota), vaan teitä hänen vastustajiaan. Minulle ja monelle muulle autismin kirjolla olevalle nimenomaan aikataulutettu elämäntapa on hyvinvoinnin kannalta tärkeä, lähes välttämätön asia. En voi kuvitella mitään ahdistavampaa tapaa viettää päiviäni, kuin joka tuutista ylistettävä yöpukupäivä pitkin sohvia ilman kiirettä.
Vaikka ensireaktioni hesarissa esiteltyyn Straniuksen päivärytmiin oli itsellenikin ensin kauhistus, tajusin, että minun unelmapäiväni ovat pitkälti samantyyppisiä. Jos kysytään, milloin minä olen rennoimmillani, millaisina päivinä nautin elämästäni eniten, vastaukseni on selvä. Olen yli kymmenen vuotta rakastanut intohimoisesti treenileirien päiviä urheiluopistoissa ja valmennuskeskuksissa. En ole tiennyt mitään miellyttävämpää, kuin käteen luotu viidentoista minuutin tarkkuudella laadittu aikataulu aikaisine heräämisineen ja useine treeneineen. On aivan ihanaa heittäytyä sen varaan.
Stranius kertoi myöhemmin radiohaastattelussa aikatauluttavansa myös rennosti olemisen. Kuinka täydelliseltä se kuulostaakaan! Mikään ei ole rennompaa kuin aikataulutettu rentous, ja tarkoitan tätä aivan tosissani. Ihannoimieni treenileirien päiväohjelmissakin oli usein tämän tyyppinen kohta
klo 17:00-18:00 Päivällinen
klo 18:00-19:00 Vapaa-aika
klo 19:00-19:30 Palaveri
jne
Mikä sen vapaampaa kuin kalenteroitu vapaa-aika! Silloin olen todella osannut ja kyennyt nauttimaan muiden ylistämästä joutilaisuudesta. Maannut pitkin sohvia tekemättä mitään ihmeellistä koko aikatauluun merkityn vapaa-aika-osioni ajan (tai nuorempana todennäköisesti aikatauluttaen siihen joitain hurjia ja/tai kyseenalaisia seikkailuja kaverien kanssa, mutta se on toinen juttu).
On joitakin erittäin suuresti arvostamiani ja ihailemiani tahoja, jotka määrätietoisesti ylistävät joutilaisuutta ja laiskuutta. Ajattelen erityisesti kirjailija-filosofi Pontus Purokurua, joka on useaan otteeseen puhunut laiskottelun ja joutenolon suoranaisesta vallankumouksellisuudesta. Olen Purokurun filosofian kanssa muuten samaa mieltä suurin piirtein kaikessa, mutta tämä aihe on sellainen, jossa joku ei ymmärrä jotakuta.
Toki on selvää, että Purokuru on oikeassa. Siitä, kuinka nykyinen aikamme on pakottanut ja puristanut ihmisen armottomasti yhä tehokkaammin oravanpyörässä juoksevaksi tuottajakoneeksi, on kirjoitettu jo pitkään. Siitä, kuinka tehokkuusajattelu, jonka suorana osana tarkan aikataluttamisen hyvettä voidaan pitää, on nimenomaan sokeaa markkinalogiikkaa, sitä samaa joka tuhoaa ympäristön. Sekä moderni, suorastaan kolonialistinen keksintö, joka levisi ja valtasi kellottomassa ja aikatauluttomassa maailmassa autuaana elävien alkuperäisväestöjen (joihin lukeutuvat toki esim. maalaiset suomalaisetkin vielä pitkälle viime vuosisadan puolelle) elämät.
Mutta minäkään en ole väärässä. Minunkin mielestäni tehokkuuden asemaa yhteiskunnallisena yliarvona kuuluu haastaa voimakkaasti, minunkin mielestäni laiskottelu voi olla vallankumouksellista.
Haluan vain muistuttaa, että on meitä joitakuita, jotka yksilöinä olemme ohjelmoitu ajattelemaan ja kokemaan toisin. Moni meistä on autisti, ja moni autisti on tällainen, mutta se ei ole välttämätöntä.
Me emme koe aikatauluttoman joutilaisuuden tuottamaa onnellisuuden tunnetta. Meille ylin vapaus on nimenomaan struktuurissa, vaikka olisimme itse kirjoittaneet sen. Meille aito rentous, aito vapaus, aito stressittömän olemisen ilo asuu vasta aikataulun varaan heittäytymisessä.
Tietenkin on todennäköistä, että suuri osa muiden tekemistä aikatauluista on huonoja. Tietenkin on niin, että kirjoitamme usein itse itsellemme parhaat aikataulut. Emmekä tietenkään nauti minkä tahansa ulkoa sanellun aikataulun varassa olemisesta.
Mutta tällaisia me joka tapauksessa olemme. Kun sadannessayhdessä lifestyle-sivujen artikkelissa ylistetään jouten oloa yöpuvussa ilman kelloa, se vain hieman ärsyttää. Mutta kun mietitään laajempaa yhteiskunnallista utopiaa ja rakenteiden muuttamista paremmaksi, on hyvä huomioida ihmisten tarpeiden erilaisuus. Niiden mahdollinen suoranainen vastakkaisuus.
Tässä kirjoituksessa kerron yhdestä, mullistavasta kirjasta, sekä sen paljastamista nyky-yhteiskuntamme syvän antifeministisistä piirteistä. Nämä piirteet hallitsevat sielläkin, missä kaikki on olevinaan hyvää ja edistyksellistä. Ota hatustasi kiinni ja lue, tekstiä on paljon ja asiaa sitäkin enemmän. Aikaisemmin olen puhunut kirjoista täällä, täällä, ja täällä.
Näkymättömät naiset. Näin tilastot paljastavat, miten maailma on suunniteltu miehille Kirjoittaja: Caroline Criado-Perez Suomentaja: Arto Schroderus Julkaistu: 2019 Julkaisija: WSOY Kategoria: Perusteellinen, journalismityyppinen tietokirja
”Kolme teemaa nousee esiin yhä uudelleen: naisen keho, naisen palkaton hoitotaakka ja miesten väkivalta naisia kohtaan. Nämä asiat ovat niin merkittäviä, että ne koskettavat elämämme miltei jokaista osa-aluetta ja vaikuttavat kokemukseemme kaikesta, oli kyse sitten julkisesta liikennevälineistä tai politiikasta, työpaikasta tai lääkärin vastaanotosta. Miehet kuitenkin unohtavat ne, koska miehillä ei ole naisen kehoa.”
”Nämä erot sivuutetaan, ja me jatkamme elämäämme ikään kuin miehen keho ja siihen liittyvä kokemus elämästä olisivat sukupuolineutraaleja. Tämä on yksi naisiin kohdistuvan syrjinnän muoto.”
Nyt kerron kirjasta, joka teki minusta intohimoisen feministin. Kirjasta, joka opetti valtavasti, suututti silmittömästi ja kaiken ohella sai minut suhtautumaan omaan sukupuoleeni, omaan naiseuteeni uudella tavalla. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, en pidä itseni kutsumisesta naiseksi ja koen olevani naiseuden ulkopuolella. Criado-Perezin raastavan erinomaisen teoksen jälkeen kuitenkin ymmärsin, kuinka siinä puhutaan myös nimenomaan minusta. Naiseus on minunkin elämääni fundamentaalisesti hallitseva asia, josta en pääse eroon. Ja johon kohdistuvan järjestelmällisen syrjinnän vaikutuksista minäkin kärsin.
Kerron myös, kuinka kirja sai oivaltamaan nykyisen, internetissä vallalla olevan tietynlaisen feminismin perustavanlaatuisen antifeministiset piirteet. Kirja suututti, sillä se sai oivaltamaan paitsi maailman totaalisen epäoikeudenmukaisuuden, myös joidenkin näennäisesti oikeudenmukaisuutta ajavien todellisen sijainnin sortoa edistävien voimien joukossa. Kirja paljasti kamppailun, joka tuntuu mahdottomalta.
Brittikirjailija ja feministi Criado-Perez tarjoaa perusteellisen tietopaketin siitä, millä kaikilla elämän osa-alueilla naisia ja naiseutta edelleen syrjitään. Kyse ei (aina) ole konkreettisesta syrjintä-aktista, vaan kirjan nimen mukaisesti naiseuden näkymättömyydestä. Siitä, kuinka elämän lähes kaikilla osa-alueilla mies ja ennen kaikkea miehen keho on yhä oletusarvo.
”Kolme teemaa nousee esiin yhä uudelleen: naisen keho, naisen palkaton hoitotaakka ja miesten väkivalta naisia kohtaan. Nämä asiat ovat niin merkittäviä, että ne koskettavat elämämme miltei jokaista osa-aluetta ja vaikuttavat kokemukseemme kaikesta, oli kyse sitten julkisesta liikennevälineistä tai politiikasta, työpaikasta tai lääkärin vastaanotosta. Miehet kuitenkin unohtavat ne, koska miehillä ei ole naisen kehoa. (…) Nämä erot sivuutetaan, ja me jatkamme elämäämme ikään kuin miehen keho ja siihen liittyvä kokemus elämästä olisivat sukupuolineutraaleja.”
Myönnän itsekin pitäneeni vielä pari viikkoa sitten sukupuolineutraaliutta ihanteena. Olen aina ollut voimakkaasti sitä mieltä, ettei miehen ja naisen välillä ole eroa, ja kaikenlainen sukupuolijaottelu tulisi yhteiskunnasta häivyttää. Olen ihannoinut sekasaunoja ja kaikenlaista kiintiötöntä ja nimeämätöntä toimintaa, jossa ”ollaan vain ihmisiä”.
Kirja paljasti minun olleen väärässä. Totaalisen väärässä. Sain heittää yli kaksikymmentä vuotta hallinneen ajatusmallini roskikseen.
Noin ajatellessani olen todennäköisesti vain ylläpitänyt voimakasta piiloajatusta, jossa sukupuolineutraali on todellisuudessa mies. Eivätkä miehet ja naiset ole samanlaisia. Eivät lainkaan samanlaisia, ja juuri se on kirjan keskeinen viesti.
Kirja jakautuu kuuteen osaan, joiden sisällä on yhteensä kuusitoista lukua. Osat on teemoiteltu konteksteittain: naisten huomiotta jättämistä käsitellään jokapäiväisessä elämässä, työelämässä, muotoilussa, lääketieteessä, julkisessa elämässä sekä katastrofeissa ja poikkeustilanteissa. Naisten huomiotta jättämisen keinot ovat lukuisia, mutta ne jakautuvat jotakuinkin Criado-Perezin yllä siteeratussa johdannossa mainittuun kolmeen kategoriaan.
Naisen keho ja sen totaalinen erilaisuus normina pidettyyn miehen kehoon verrattuna
Naisen palkaton hoitotyö ja siihen liittyvä asema koko talousjärjestelmässämme
Naisiin kohdistuva systemaattinen väkivalta
Aiheet linkittyvät toisiinsa ja naiseuden piilottaminen tietyssä kontekstissa johtaa toiseen. Kontekstit vaihtelivat sinällään pinnallisen tuntuisista arjen asioista vakaviin elämän ja kuoleman kysymyksiin. Toisaalta on miesten mittoihin suunnitellun koskettimiston soittamisen aiheuttamista rasitusvaivoista kärsiviä naispianisteja, toisaalta sydäninfarketeihin kuolevia naisia, joiden oireet poikkeavat ”tyypillisistä” eli toisin sanoen miesten oireista. Ongelma on kuitenkin sama.
Voisin siteerata kirjan suurin piirtein kokonaan, mutta pyrin poimimaan itselleni tärkeimmät teemat. Kirjan näkökulma on globaali, ja esimerkiksi miesten naisiin kohdistava systemaattinen väkivalta ei onnekseni Suomessa ole niin suuri ongelma, kuin Intian kaupungeissa, joissa naiset eivät voi liikkua kaduilla tulematta ahdistelluiksi tai jopa tapetuiksi. Mutta kaikkia elämän osa-alueita koskettavasta naisen kehon unohtamisesta lukeminen on kirjaimellisesti suoraan minuun osuva, järisyttävän vaikuttava aihe.
Tässä välissä on syytä huomauttaa, mitä Criado-Perez ”sukupuolella” tarkoitti. Heti ensimmäisillä sivuilla hän ilmoittaa, kuinka ongelmat koskevat sekä biologista (sex) että sosiaalista (gender) sukupuolta. Ns. sosiaalinen sukupuoli ei kuitenkaan ole irrallinen ilmiö, vaan kyse on tietynlaisen kehon normittamisesta sekä toisaalta syrjimisestä. Criado-Perez tiivistää loistavasti:
”Ongelma ei ole naisen biologinen keho. Ongelma on tälle keholle antamamme sosiaalinen merkitys ja se, että me sosiaalisesti määräytyvistä syistä emme ota sitä huomioon.”
Jatketaan sisällöstä. Naisten kehon erilaisuutta ei huomioida miesten mittoihin suunnitelluissa autoissa, käyttöesineissä, asunnoissa, suojavarusteissa, hyllyjen korkeuksissa jne., mutta pysäyttävimmillään ja raadollisimmillaan huomiotta jättäminen on lääketieteessä. Kun puhutaan kirjaimellisesti solun ja molekyylin tarkkuudella tapahtuvasta toiminnasta, ovat sukupuolten väliset erot todella raskauttavia.
Ja näitä eroja riittää. Toisin kuin minäkin luulin, naiset eivät ole pienikokoisia miehiä, joilla on rinnat sekä peniksen tilalla vagina. Naiset ovat hyvin pitkälti erilaisia olentoja. Emmekä ole ymmärtäneet tätä, sillä ihmiseksi kutsumamme on käytännössä mies.
Criado-Perez luettelee kattavasti lähdeviitattuna, kuinka sukupuolieroja on ihmisruumiin kaikista kudostyypeissä ja elinryhmissä, yleisimpien sairauksien esiintyvyydessä, taudinkulussa ja vakavuusasteessa, sydämen perustoimintojen mekaniikassa, keuhkojen tilavuudessa… Sekä runsaasti solutasolla, mikä vaikuttaa aivan suoraan siihen, miten monet lääkkeet toimivat.
Criado-Perez kertoo, kuinka naisten jättäminen lääketieteellisten kokeiden ulkopuolelle johtaa siihen, etteivät esimerkiksi monet lääkkeet toimi naisilla, koska naisen ja miehen keho ovat eri asioita. Naisten oireita sydäninfarktinkaan kaltaisissa vakavissa kohtauksissa ei tunnisteta, sillä niitä pidetään epätyypillisinä. Naiset kirjaimellisesti kuolevat sillä heitä ei ole ymmärretty omaksi erityiseksi ihmisryhmäkseen, vaikka he edustavat puolta väestöstä.
”Tuhansien vuosien ajan lääketiede on lähtenyt siitä oletuksesta, että miehen keho voi edustaa koko ihmiskuntaa. Tämän seurauksena meillä on valtaisa historiallinen puute naisen kehoa koskevasta datasta, ja tämä puute vain kasvaa, kun tutkijat jatkavat piittaamatta siitä, että on polttava tarve saada naiset, naisen solut ja naaraseläimet mukaan heidän tutkimuksiinsa. On skandaali, että tämä jatkuu vielä 21. vuosisadalla. Sen pitäisi olla lehtien otsikoissa ympäri maailman. Naiset kuolevat, ja lääketieteen maailma on osallisena. Sen on herättävä.”
Lisäksi naisten oireita ja vaivoja ei hoideta, saati sitten tutkita yhtä laajasti ja laadukkaasti. Lukiessani aloin jopa miettiä, saattavatko omatkin, toistaiseksi heikosti hoitoa eri terveydenhuollon yksiköissä saaneet krooniset suolisto-oireeni olla jotakin ”tuntemattomia naisten vaivoja”. Eikä ajatus vaatinut edes foliohatun päähän laittamista. Minä olen osa aliarvioitua ja syrjittyä ryhmää, halusin tai en.
Kirja on täynnä toinen toistaan surullisempia ja vihaiseksi tekeviä esimerkkejä miehille suunnatusta maailmasta. Minäkin olen esimerkiksi Twitterissä maininnut aina-niin-seksikkäästä vessa-asiasta naisspesifinä ongelmana. Yksittäinen partioleiri, jossa miesjohtajat ajattelevat ”kusipressun” olevan riittävä käymälä, on kuitenkin pieni ongelma verrattuna maailman miljooniin, joka päivä niin eläviin naisiin. Naiset ns. kolmannen maailman maissa kärsivät virtsatietulehduksista, naiset paastoavat ja pidättäytyvät juomasta, koska heillä ei ole mahdollisuutta päästä vessaan! Yleisten käymälöiden puute vaivaa myös ”vauraita länsimaita”. Mutta mitäs pienestä, kun pisuaari on joka kulmassa tai tarpeen vaatiessa vaikka kadulla. Eikös ihmisellä ole penis, jolla hoitaa kusihommat?
Mitä kaikille ongelmille on tehtävissä? Kirja sai epätoivoiseksi ja vihaiseksi, sillä vielä hetki sitten kuvittelin sukupuolten välisen tasa-arvon olevan ainakin länsimaissa lähes valmis. Kirja sai toivottomaksi osoittaessaan, kuinka syvällä ja kuinka monenlaisissa rakenteissa miesoletus sijaitsee. Kirja sai ymmärtämään, kuinka naaraaksi syntynyt ihminen, naaraan kehollaan, kromosoimeillaan, kudoksillaan, elimillään, soluillaan, on erityinen olento, jota emme vieläkään osaa huomioida.
Tästä päästään nykyisen feminismin sekä siihen liittyvän liikehdinnän perustavanlaatuisiin ongelmiin.
Feminismi puolustaa naisten oikeuksia. Tämä käy ilmi jo aatteen nimestä. Intersektionaalinen feminismi, sinällään erinomainen ajatus, ymmärtää sukupuolen ohella muitakin syrjinnän syitä, kuten niin sanotun etnisyyden, iän, yhteiskuntaluokan jne. Nyt en kuitenkaan mene feminismin aatehistoriaan tai käsiteanalyysiin, enkä kategorisoi, mitä aatetta mitkäkin tahot tarkalleen edustavat.
Nostetaan heti kissa pöydälle. Transaktivismi, transihmisten oikeuksien puolustaminen, on nykyään valtavan mediaseksikästä. Sehän on hyvä, sillä totta kai transihmiset ansaitsevat samat ihmisoikeudet kuin muutkin. Lisäksi heihin kohdistuu paljon syrjintää. On ilmeistä, että sukupuoliroolien ollessa edelleen ahtaat, on paljon ihmisiä, jotka eivät kykene elämään syntymäsukupuolensa mukaisessa roolissa, vaan haluavat tulla kohdatuksi toisen sukupuolen roolissa. He kokevat sen omakseen. Heillä on siihen oikeus, ja meidän on arkielämämme tilanteissa kohdattava toiset siinä sukupuolessa missä he haluavat tulla kohdatuiksi: käyttää heidän haluamiaan nimiä, oltava kaikin tavoin ihmisiksi.
Transoikeudet ovat ihmisoikeuksia, kuulee sanottavan, ja on täysin selvää, että ihmisille kuuluvat samat oikeudet koetusta sukupuolesta riippumatta. Oikeus elää tulematta syrjityksi ja häirityksi, oikeus omaan nimeen, laadukkaaseen terveydenhuoltoon jne. On kuitenkin myös transaktivistien ajamia asioita, jotka asettuvat ristiriitaan tässä esitettyjen naisten edelleen valtavan puutteellisten oikeuksien kanssa. Lukekaa loppuun ennen kuin syytätte foobikoksi.
Transaktivismissa on perimmäisesti kyse sukupuolikategorioiden uudelleenmuotoilusta ja soveltamisesta elämän eri osa-alueilla. Tässä ei sinänsä ole mitään ongelmaa, etenkin jos kyse on ahtaista sukupuolirooleista. Ongelma on siinä, että tämä uudelleensovittaminen tapahtuu maailmassa, jossa nämä kategoriat ovat kaikkea muuta kuin tasavertaiset. Jossa toinen kategoria (mies) on totaalisen hallitseva, niin että silloinkin, kun ollaan näennäisesti neutraaleja ja ilman sukupuolta, edistetään käytännössä piilotettua miesnormia. Jossa toinen kategoria, nainen, on systemaattisesti tuhansien vuosien ajan ollut näkymätön kaikilla mahdollisilla elämän osa-alueilla. JA jossa tämän toisen kategorian edustajien, puolen koko maapallon väestöstä, oikeuksien toteutuminen vaatii fundamentaalisesti heidän erillisyytensä tunnustamista.
Ei ole nimettävissä spesifiä tahoa, joka naisia jättää huomiotta, vaan kyse on koko yhteiskunnassamme vaikuttavasta piilorakenteesta. Se voidaan tosin sanoa, että eri konkreettisissa tilanteissa toimijat ovat usein miehiä. Criado-Perez kertoo konkreettisesti esimerkiksi mieslääkäreistä, jotka ovat vähätelleet hänen omia vaivojaan, sekä lääketieteellisten tutkimusten apurahalautakunnissa vaikuttavista miehistä, joiden mielestä biologisella sukupuolella ei ole väliä, ja sukupuolierottelun huomioiminen tutkimuksissa on turhaa ja epätieteellistä. ”All male panelit” ovat todellinen ongelma, kun suunnitellaan esimerkiksi teknologiaa, tutkimusta tai lähestulkoon mitä tahansa. Mutta miehet jatkavat sen toistamista, ettei sukupuolella ole muka väliä, ja ”unohtavat” sitten esimerkiksi puettavien suojavälineiden suunnittelussa sen, että osalla niiden käyttäjistä on rinnat.
Silloin kun transaktivismissa pyritään yhtä lailla korostamaan, ettei sukupuolella (sex) ole mitään väliä, liikkuu se samassa laajassa rintamassa kuin jo tuhansia vuosia hegemonisessa asemassa ollut ”patriarkaatti”, kaikki ne yhteiskuntamme asenteet ja normit, joiden vuoksi miljoonat naiset kärsivät joka ikinen päivä, sillä heitä ei huomioida.
(Edistyksellinen!) isäni osti VK-kustannuksen uuden ”Naisten ja tyttöjen urheiluvalmennus” -kirjan heti kun se ilmestyi vuonna 2012. Teos oli ensimmäinen suomenkielinen valmennuskirja, jolla oli spesifi sukupuolinäkökulma. Urheiluvalmennuksen ja fyysiseen harjoitteluun liittyvän tiedon mieskeskeisyys on myös Criado-Perezin mainitsema asia, siksi kirja oli erinomainen ja tarpeellinen. Muutama vuosi sitten muistan Twitter-transaktivistien nostaneen kirjan esille esimerkkinä ongelmallisesta kirjallisuudesta, jossa on bioessentialistinen ja siksi transfobinen naiskäsitys tms.
Bioessentialismi. Se on termi, jota transaktivistit käyttävät mielellään. Sillä viitataan jotakuinkin naisen käsittämiseen biologisena olentona. Se on transfobiaa tai ainakin ongelmallista syrjintää, sanovat. Naistenklinikan nimi on ongelmallinen sillä naistentaudit, ongelmallinen nimi sekin, koskevat vain biologisia naisia.
Sinällään surkuhupaisaa, että nimenomaan bioessentialismi olisi sitä, mitä maailma kipeästi tarvitsee. Nimenomaan bioessentialismin puutteen vuoksi koko nykyinen lääketieteemme on vinoutunutta ja naiset kärsivät sairauksista sekä kuolevat, sillä heitä ei ole ymmärretty essentiaalisesti naisiksi, omiksi tietynlaisiksi olennoikseen.
Emme yksinkertaisesti voi suhtautua hyväksyttävänä ja transihmisten ihmisoikeusasiana väitteeseen, että biologinen sukupuoli tulisi häivyttää. Sillä se on juuri sitä, mitä tapahtuu, mikä on haitallista, ja mistä Criado-Perez neljäsataa sivuaan kirjoitti.
”Ensimmäinen teemoista on naisen keho – tai tarkemmin sen näkymättömyys. Se, että naisen keho unohdetaan säännönmukaisesti ottaa huomioon muotoilussa – liittyi se sitten sairaanhoitoon, tekniikkaan tai arkkitehtuuriin – on johtanut naisille epäsuotuisampaan maailmaan, jossa suunnistaminen on vaarallisempaa. Se saa meidät vahingoittamaan itseämme työssämme ja autoissa, joita ei ole suunniteltu naisten kehojen mittojen mukaan. Se saa meidät kuolemaan lääkkeisiin, jotka eivät toimi. Se on luonut maailman, johon naiset eivät vain sovi kovin hyvin.”
Ei ole suora transaktivistien iskulause, että biologinen sukupuoli tulisi häivyttää. Mutta sitä epäsuorasti ajaa ajatus esimerkiksi biologisen sukupuolen perusteella rajatun urheilun tai vastaavan ruumiillisen toiminnan alasajosta. Tai mahdollisuuden antamisesta kenelle tahansa väärentää oma sukupuolensa, koko tilastollisen sukupuolen konseptin irrottamista biologisesta todellisuudesta (kuinka sitten kerätään sitä kipeästi tarvittavaa sukupuolidataa, jota edelleen on puutteellisesti, ja jonka tarvetta miehet edelleen vähättelevät?)
Criado-Perez sanoo aivan suoraan
”Nämä erot sivuutetaan, ja me jatkamme elämäämme ikään kuin miehen keho ja siihen liittyvä kokemus elämästä olisivat sukupuolineutraaleja. Tämä on yksi naisiin kohdistuvan syrjinnän muoto.”
Vielä rautalangasta: biologisen sukupuolen sivuuttamista ajavat transaktivistit ja muut henkilöt harjoittavat naisiin kohdistuvaa syrjintää.
Transaktivismi ja transihmisten oikeuksien ajaminen ei sinällään ole ristiriidassa naisten oikeuksien kanssa, jos kyse on sukupuolidysforiasta kärsivien henkilöiden oikeudesta saada hoitoa sekä tulla kohdatuiksi heille sopimillaan tavoilla. Tai ahtaiden sukupuoliroolien purkamisesta. Mutta jos siihen sisällytetään biologisen sukupuolen sivuuttamiseen pyrkiminen, se on suoraan naisiin kohdistuvaa syrjintää.
Yhtä lailla naisten oikeuksien puolustaminen, silloin kun nainen ymmärretään biologiseksi olennoksi, olisi fundamentaalisen tärkeä osa feminismiä, aivan sen ydintä. Mikäli tällainen puolustamis- ja kamppailutyö leimataan transfobiaksi, kuljetaan kirjaimellisesti taaksepäin, samassa linjassa aborttia vastustavien kristilliskonservatiivien kanssa.
Monet sanovat periaatteessa oikeutetusti, että jos sinun feminismisi tai naiskäsityksesi ei huomioi transnaisia, se ei ole feminismiä. Mutta jos ”transnaisten huomioiminen” tarkoittaa sitä, että nainen kamppailtuna kategoriana, jota juuri ollaan saamassa esiin omine fyysisine erikoistarpeineen, kuuluu jälleen unohtaa ja väittää ainoan sukupuolieron sijaitsevan ns. korvien välissä, on väitteen esittäjä väärässä. Sillä se on antifeminismiä.
On käsittämätöntä, kuinka feministeinä ja edistyksellisinä itseään pitävät näkevät gender-sukupuoleen perustuvan jaottelun tärkeämpänä ja olennaisempana kuin sex-sukupuoleen. Ja kuinka jälkimmäisen mainitsevia voidaan pitää väärämielisinä vihapuhujina. Heidän syrjintänsä ei juuri poikkea vuosituhantisesta naisten syrjinnän, vähättelyn ja piilottamisen ketjusta. Heidän vähättelemisensä on kirjaimellisesti historiallisen taantumuksellista.
Totta kai meidän pitää utopistisessa unelmatilanteessa ajatella koko sukupuoli uudelleen, ja luopua vaikka kaikista käsitteistä. Valitettavasti olemme siitä satoja vuosia kauempana kuin vielä ennen Criado-Perezin teoksen lukemista luulin. Maailmamme on yhä miesten maailma, ja naisia ja naiseutta, siis tietynlaiseen ruumiiseen syntymistä, häivytetään ja piilotetaan, kertakaikkisesti unohdetaan yhä systemaattisesti. Utopistisiin sukupuolenhäivytysreformeihin ja tietynlaisessa queer-teoriassa ihannoituihin sukupuolen moninaisuuden pirstaleiseen ilotulitukseen ei voida lähteä maailmassa, jossa sukupuolen ”unohtaminen” on edelleen itsessään järjestelmällinen syrjinnän keino.
Vielä yksi kulma keskusteluun. Mainitsin ylempänä transihmisten oikeuksien puolustamisen olevan nykyään mediaseksikästä. Tämähän on sinällään hienoa, ja lisäksi Suomessa ymmärrettävää, sillä olihan lainsäädännössämme todella akuuttia korjaamista vaativia kohtia (lisääntymiskyvyttömyysvaatimus). Tilanne on kuitenkin myös se, että ns. ”transasioiden puolustaminen” on helppo tapa kerätä irtopisteitä ja nostattaa omaa profiiliaan tiedostavana monille ei-transhenkilöille. Tällaiset henkilöt ovat usein miehiä.
Helsingin Sanomien mainion Uutisraportti-podcastin Tuomas Peltomäki sanoi kerran lähes sympaattisen paljastavasti, kuinka transihmiset ovat sellainen vähemmistöryhmä, joka on todella lähellä hänen sydäntään. Uskon hänen sanoittaneen laajemmankin ns. liberaalin, hieman punavihertävän nuoren kaupunkilaismiehen ajatusmaailmaa. (Sivuhuomio on se, kuinka hän käytti ryhmästä tietämättään halventavaa nimitystä ja sai siksi itse vihat päälleen karmeana transfoobikkona).
Kun edistyksellisinä itseään pitävät miehet yhtyvät transaktivismin vahvan antifeministisiin puoliin ja toitottavat suureen ääneen naisten biologiseen naiseuteen perustuvan erityiskohtelun purkamista, ovat he tismalleen samalla patriarkaalisella naisten sorron linjalla kuin jo tuhansien vuosien ajan. Aivan samalla linjalla Criado-Perezin kuvailemien naisten vaivoja vähättelevien mieslääkäreiden, lääkkeensä miehille kehittävien tutkijoiden, sanitettitilat vain miehille suunnittelevien miesten ja naisten kokemaan väkivaltaan vähättelevästi suhtautuvien miesten kanssa. Ei mitään uutta auringon alla.
PAITSI se, että tällä kertaa näillä miehillä on mahdollisuus profiloitua edistyksellisiksi. Nimettömät lääketieteelliset komiteat hallintojen syövereissä täyttävät miesasiantuntijat eivät yritä profiloitua miksikään, mutta sosiaalisen median alustalla tai radiossa samaa naisten alistamista suoltavat miehet saavatkin yhtäkkiä leiman edistyksellisinä, jopa feministeinä. Kuinka feminismi onkaan kääntynyt surullisesti ympäri!
Esimerkki naisia vähättelevästä mieslääkäristä on sellainen, jonka moni ns. nykyfeministi varmaan tunnistaisi ja osaisi nimetä kyseessä olevan naisten sortamisen ja miehen ongelmallisen valta-aseman. Samat henkilöt kuitenkin ylistävät samaa tekeviä miehiä toisaalla, kun heidän alistustoimenpiteensä on puettuna trendikkääseen transaktivismikaapuun.
On toki itsestäänselvää, että sosiaalisessa tai perinteisessäkään mediassa kirjoittelu on aivan eri asia kuin konkreettisten toimenpiteiden tekeminen. On kuitenkin huolestuttava ilmiö, millainen spinnaus on tapahtunut ja kuinka samat sortavat kehityskulut jatkavat kukoistamistaan tullen yhä uusilla keinoilla hyväksytyiksi.
Mitä nyt on tehtävissä? Kuten sanoin, pelkkä Criado-Perezin kirja itsessään sai vajoamaan epätoivoon. Kirjan lopussa julistettu ”naisten on aika astua näkyviin” kuulostaisi hienolta tavoitteelta, mutta yhä suuremman epätoivon aiheuttaa se, kuinka tällaista ryhmää, naisten oikeuksien puolustajia, ei tunnu enää olevan.
Tietenkin monella saralla on tapahtunut paljon hyvää. Naisten kokemaa systemaattista väkivaltaa on ainakin joissakin länsimaisissa yhteiskunnissa saatu kampanjoiden avulla nostettua esiin. Sukupuolitietoisen budjetoinnin kaltaiset termit ovat Suomessakin yhä arkipäiväisempiä ja opin itsekin vasta viime kesänä feministisen talouspolitiikan olevan ylipäätänsä olemassa.
Tuntuu kuitenkin järkyttävältä, miten naisten oikeuksien puolustajia tunnutaan myös systemaattisesti vainoavan. Internetissä kiertää tapauksia, joissa naisten oikeuksien puolustamista kutsutaan vihaksi ja pahimmillaan naisia myös kohdellaan väkivaltaisesti. On äärimmäisen surkuhupaisaa, kuinka tietynlainen transaktivismi on saanut aikaan sen luulemisen, että esimerkiksi ”naisten biologisten oikeuksien puolustaminen” olisi haitallista ”terf-kulttuuria”, mikä taas kulkisi samassa linjassa kristilliskonservatiivisen, seksuaalivähemmistöjä laajasti sortavan liikehdinnän kanssa. Vaikka periaatteessa naisten oikeuksien polkeminen itsessään on jatkumoa sekä kristilliselle että kaikenlaisten aatteiden värittämälle syrjintäperinteelle, nyt vain puettuna muodikkaaseen sateenkaarenväriseen kaapuun. ”Nuo ovat niitä terfejä”, sanovat monet älykkäätkin liberaalit henkilöt naisten oikeuksien puolustajista. ”He vastustavat kaikkia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajia. He kannattavat persuja ja Viktor Orbania. He ovat pahoja.”
Pahinta eivät kuitenkaan ole yksittäiset tuhahtelijat, vaan systeemeissämme piilevä valta. ”Naisten oikeuksien puolustaminen on vihapuhetta” -narratiivi on niin vahva, että useita naisia puolustavia henkilöitä bannataan Twitterista. Sosiaalisen median suodatusjärjestelmät ovat nykyajan erittäin vaikutusvaltainen voima, jolla on käytännössä yksin valta yksin sanella oikea ja väärä puhe. Kun (todennäköisesti enimmäkseen miehistä koostuva) järjestelmä, joko manuaalinen tai algoritminen (algoritmitkin ovat ihmisen, siis usein miehen tekemiä) pääsee leimaamaan naisten oikeuksien ajamisen pahaksi, ollaan niin vaarallisilla vesillä, että edes Criado-Perez ei maininnut tästä.
Mistä löytyisivät ne naiset, ihmiset, ketkä tahansa, jotka ryhtyisivät kamppailuun? Ketkä asettuisivat puolustamaan naisten oikeuksia? Ketkä kamppailisvat nimenomaan naisten kehon erillisyyden tunnistamisen puolesta ja rohkenisivat julistaa
”Nämä erot sivuutetaan, ja me jatkamme elämäämme ikään kuin miehen keho ja siihen liittyvä kokemus elämästä olisivat sukupuolineutraaleja. Tämä on yksi naisiin kohdistuvan syrjinnän muoto.”
Valitettavasti tämä essee ei pääty toivon sanoihin. Sen sijaan luettelen joitakin kehotuksia, vaikka ne ovatkin väin ininää tuulessa. Ja totean muuten senkin, että myönnän nyt, tosin vastenmielisesti, mutta kuitenkin myönnän, kuuluvani itse joukkoon NAISET.
Lue Caroline Criado-Perezin Näkymättömät naiset. Olisit mies, nainen, mitä tahansa, lue se. Se kertoo myös sinusta. Lue, lue, lue, lue!
Tarkastele fyysistä maailmaa ympärilläsi kriittisesti. Kenelle se on suunniteltu? Kenen ehdoilla?
Edistyksellinen mies. Tarkastele itseäsi ja sanomisiasi kriittisesti. Kenen etua ajat? Kenen oikeuksia oikeasti puolustat? Ymmärrätkö sinä, mistä puhut?
Kysy itseltäsi: tiedätkö sinä, mikä on nainen?
Vielä uudestaan. Tiedätkö sinä, mikä on nainen?
”Ongelma ei ole naisen biologinen keho. Ongelma on tälle keholle antamamme sosiaalinen merkitys ja se, että me sosiaalisesti määräytyvistä syistä emme ota sitä huomioon.”
Informaatioergonomia 