Millainen on täydellinen yhteiskunta? Maailmantyttäret ja antikapitalististen teknologiainnovaatioiden utopia

untamoJätä kommentti

”Illan hämärtyessä saatoimme käden heilautuksella viitata mukaamme lämmintä kajoa hehkuvan mekaanisen kengurun, se pompahteli edellämme ja näytti meille tietä, toki se todellisuudessa seurasi rannekkeidemme komentoja. Keskipäivällä auringon korventaessa pahimmin pyysimme latauspisteeltä mukaamme konealbatrossin, joka sitten liiteli yläpuolellamme ja tarjosi helpottavaa varjoaan. Kompensaatio, jonka näistä palveluista laitteidemme kautta maksoimme, meni keksintöjen materiaali- ja rakennuskulujen kattamiseen.”

Vastaako tämä kuvaus elämäämme ihanneyhteiskunnassa? Kuinka hyvin voimme ylipäätänsä visioida sitä, miltä ihanteellinen yhteiskunta näyttäisi? Millaisia välineitä kaunokirjallisuus tarjoaa utopian kuvittelemiseen? Millaisen yhteiskunnan minä haluan?

Tässä kirjallisuusanalyysi-esseessä käyn seikkaperäisesti läpi erinomaisen nuortenkirjailija Siiri Enorannan romaania Maailmantyttäret (2022, WSOY) ja siinä esitettyä utopiamaailmaa. En tee varsinaisia juonipaljastuksia, mutta kuvailen kirjaa ja sen tapahtumia kuitenkin sen verran yksityiskohtaisesti, että suosittelen kirjan lukemista ennen tekstiini perehtymistä, mikäli kirja ylipäätänsä on lukulistallasi. Tämä siis ainoastaan paremman lukukokemuksen varmistamiseksi. Tai sitten anna mennä ja lue tekstini heti. Onhan se viime kädessä ennemmin poliittista kuin kirjallisuudellista pohdintaa.

Siiri Enorannan Maailmantyttäret on juonensa puolesta yksinkertainen ja mukava kertomus viiden tytön ystävystymisestä. Se on tyypillinen tarina siitä, kuinka alussa vastaan purnaava saa huomata ystävyyden olevan sittenkin tärkeintä. Samalla se on opettavainen kasvutarina siitä, miten hyvä utopiayhteiskunta on, ja miten se muokkaa kaikista parempia. Utopistisen Maailmankodin ikävästä naapurimaa Saarivaltiosta kotoisin olevien hahmojen jyrkät asenteet pehmentyvät Maailmankodin syleilyssä, ja lopussa kaikki ovat kavereita. Monien hahmojen tehtävä on representoida tietynlaisia asenteita, mutta joukossa on myös kiinnostavia hahmoja. Joka tapauksessa, kirjan varsinainen anti ja kiinnostavuus ei ole lastenkirjamaisessa tarinassa, vaan sen esittämässä kiehtovassa, kokonaisvaltaisessa maailmakuvassa.

Luin Enorannan teosta ennen kaikkea poliittisena puheenvuorona. Se tarjoaa monella tavalla mielenkiintoisen vision tulevaisuuden utopistisesta yhteiskunnasta. Takakannessa teosta kehutaan visionääriseksi, ja sen esittämä tulevaisuudenkuva on saanut lukijoiden parissa runsaasti ihailua. Tässä paneudun tarkemmin siihen, millainen Enorannan esittämä maailma on, ja kuinka varteenotettavana visiona sitä voidaan pitää. Kirjoitan tarkoituksellisen poliittista analyysia, joka lähtee omista tietoisista lähtökohdistani henkilönä, joka edustaa antikapitalistista, ns. vasemmistolaista feminismiä.

Esitän ensiksi kuitenkin hieman yleisiä ajatuksia. Mielenkiintoisen teoksen visiosta teki sen tunnistettavuus, suoranainen konventionaalisuus. Vaikka en ole lukenut yhtä kokonaisvaltaista ja yhtenäistä utopiakuvausta, sisältää Enorannan luoma maailma kuitenkin valtavasti tutun kuuloisia elementtejä. Hänen maalaamansa kuva on paikoin suorastaan kiusallisen yksityiskohtainen. Vastaan tulevat niin osallistavat esittävän taiteen performanssit, olohuoneiksi kutsutut ”autonomiset sosiaalikeskukset”, rakennusten viherseinät kuin elämää helpottavat älyrannekkeetkin. Saatan tuntea lukevani yhtä aikaa erilaisten 2000-luvun aktivistiryhmien julistuksia, vihreiden ja vasemmiston (nuorison) poliittisia ohjelmia kuin Sitran ja muiden ajatuspajojen raportteja. Osittain jopa yritysmaailman Slush-henkisiä julkilausumia. Se, mitä kirja tekee, on näiden kaikkien kietominen yhteen ja kirjoittaminen tarinaksi. Sellaisena se puhuttelee meitä ja esittää suoraan kysymyksen: onko siis tämä se, mitä haluatte?

Utopiayhteiskunnan nimi on teoksessa Maailmankoti, ja se kattaa ison osan koko maailmaa, ei kuitenkaan kaikkea. Osa on tuhoutunut ydinsodassa, ja osa ei halua liittyä Maailmankotiin, kuten alussa mainitsemani Saarivaltio. Maailmankoti on post-apokalyptinen solarpunk-yhteiskunta, joka on eksplisiittisen antikapitalistinen. Maailmankodissa kaikki tuntuu olevan, kuten ajatuspajojen tulevaisuutta visioivissa raporteissa, ekologista jälleenrakentamista, terapiaa ja hoivaa tai esittävää taidetta.

Seuraavaksi käyn tarkemmin Maailmankodin yhteiskuntajärjestelmän elementtejä läpi.

Historia

Kirjassa eletään vuotta 2130. 2020-luvun lopulla on tapahtunut Romahdus, joka piti sisällään ydinsodan ja kahden miljardin ihmisen kuoleman. Romahdukseen johtanut kehityskulku muistuttaa omaa nykymaailmaamme, on kestämätön kapitalistinen talousjärjestelmä, luontoa tuhoava kulutusyhteiskunta ja niin edelleen. Romahduksen jälkeen sähköiset omaisuudet olivat kadonneet ja suuri määrä infrastruktuuria oli tuhottu. Ihmiset olivat tilanteessa, jossa oli pakko aloittaa alusta.

Varsinainen tapahtumien kulku selitetään tiiviisti erään hahmon muistiinpanoissa. Siinä toiminta tapahtuu passiivissa, joten ei käy ilmi, miten ja keiden toimesta kaikki lopulta saatiin aikaan. Kuitenkin, armeijat lakkautettiin, perustettiin rauhankomiteoita ja totuuskomissioita, palkattiin satojatuhansia ihmisoikeustarkkailijoita ja diplomaatteja, solmittiin sopimuksia kuten aseidenkieltosopimus, aloitettiin laaja uusiutuvan energian rakentamisprojekti, otettiin rahajärjestelmä demokraattiseen hallintaan ja asetettiin varallisuuskatto. Vuonna 2049 perustettiin Maailmankoti, johon liittyivät melkein kaikki maapallon asutetut alueet. Valtioiden väliset rajat lakkautettiin ja alueet nimettiin uudelleen.

Maailmanrauha

Maailmanrauha on saavutettu kehittyneen lohkoketjuteknologian avulla (!!!). Suora sitaatti:

”Ja sitten kehittyneet ketjusitoumusteknologiat mahdollistivat luotettavat, muun muassa tietoliikennettä koskevat sopimukset miljardien yksittäisten ihmisten kesken, ja Maailmankoti pystyttiin perustamaan.”

Päätöksenteko ja hallinto

Systeemin kokonaisvaltainen rakenne jää epäselväksi. Maailmankoti vaikuttaa olevan jollakin tavalla yhtenäinen rakenne, vaikka toiminta sen sisällä on suhteellisen vapaata. Sen puitteissa tapahtuu kuitenkin jonkinlaista demokraattista päätöksentekoa, joka koskee kaikkia. On asioita, joita koko Maailmankodissa on äänestyksen perusteella kielletty, kuten elinikää pidentävän teknologian kehittäminen sekä fuusioenergian käyttö. Maailmankodilla on myös jonkinlainen hallinnollinen rakenne, joka voi sallia tai kieltää asioita suoraan; esimerkiksi eräät hahmot saivat luvan salaiseen projektiinsa Maailmankodilta.

Demokraattisia instituutioita on paljon, ja usealla tasolla tapahtuu äänestämistä. Demokratiassa on kuitenkin mukana teknokratian elementtejä. Äänestää, ainakin Maailmankodin laajuisesti, saavat ne, jotka ovat täyttäneet viisitoista vuotta ja osallistuneet koulutukseen.

Maailmankodissa esiintyy poliittista erimielisyyttä, jota ilmeisesti ratkaistaan neuvottelemalla. Mainitaan esimerkiksi, kuinka jotkut haluaisivat kieltää kaiken teknologian käytön, jotkut taas haluaisivat huomattavasti automatisoidumman maailman.

Alueet, rajat, kansalaisuus

Valtioita ei ole, mutta eri alueita, jotka mukailevat vanhojen valtioiden rajoja, on nimetty uusilla nimillä. On Vuoritammimaa, Mulperimaa, Raudusmaa jne. Kaikkialla voi liikkua vapaasti.

Maailmankodin asukkailla on passit, jotka takaavat heille tiettyjä oikeuksia. Ulkopuoliset saavat käyttöönsä väliaikaiset oleskelupassit. Mutta myös ilman passeja olevista pidetään huolta.

Yksi selkeä alue ei ole halunnut liittyä Maailmankotiin, ja sen nimi on Saarivaltio. Siellä vallitsee meidän näkökulmastamme tavallisempi kapitalisminkaltainen talousjärjestelmä, mutta uusiutuvaa ja edistyksellistä teknologiaa on paljon.

Teknologia

Maailmankoti on utopia, ja tämän utopian avain on kehittynyt akkuteknologia. Teknologiaa on Maailmankodissa yltäkylläisesti, ja se on tehokasta älyteknologiaa. Energiantuottomenetelmiä ovat ainakin tuuli-, aurinko-, vesi-, levä- ja bakteerivoimalat sekä kierrätyspolttoaineet. Fossiiliset polttoaineet on kielletty. Fuusioenergia on kehitetty, mutta sitä ei ole haluttu ottaa käyttöön. Uusiutuvan energian riittävyys taataan niin kehittyneillä akuilla, että teknologiaa voidaan käyttää yltäkylläisesti.

Toinen avainteknologia on eräänlainen lohkoketjuteknologia, josta käytetään nimeä ketjusitoumusteknologia. Sen avulla on mahdollistettu luotettavat ja laajat sopimukset, jotka takaavat koko yhteiskunnan koossa pysymisen ja maailmanrauhan.

Erilaisia teknologisia vempaimia voidaan kehittää uusiutuvasta materiaalista, ja niillä helpotetaan elämää eri tavoin. 3D-tulostusta käytetään paljon, ja jokaisella ihmisellä on jonkinlainen tulostuskiintiö, jonka avulla voi tulostaa haluamansa tavaroita.

Älypuhelimia ei ole, mutta jokaisella on kädessään älyranneke, jossa on useita elämää helpottavia sovelluksia. Esimeriksi Vaeltaja-sovelluksen avulla voi matkustaa turvallisesti ja se näyttää yöpymis- ja ruokapaikat. Älyranneketta ei kuitenkaan saa käyttöönsä ilman ”asiaankuuluvaa koulutusjaksoa”.

Älykkäällä teknologialla hallinnoidaan asioita, esimerkiksi kauppojen ovella voi skannata eettisyyden takaavat sertifikaatit. Skannattavaa informaatiota on ylipäätänsä paljon kaikkialla. Myös hologrammiteknologiaa on paljon. Esimerkiksi videopuhelut perustuvat hologrammihahmoihin, jotka heijastetaan puhujien rannekkeista.

Liikkuminen tapahtuu hahmojen harjoittaman jalankulun lisäksi esimerkiksi levijunilla, linja-autoilla sekä tekoälyn ohjaamilla itse ajavilla autoilla. Mainitaan myös paljon muita ”härveleitä”. Joihinkin paikkoihin pitää edelleen mennä lentokoneella. Käytössä on myös mielikuvituksellisempia välineitä, joita hyödynnetään silkasta ilosta. Esimerkkinä vanhasta purjelaivasta rakennettu pyörillä hankalasti kulkeva purjelinnaksi kutsuttu väline.

Teknologisesta yltäkylläisyydestä huolimatta materian käyttö on kuitenkin maltillista. Orgaanisiin ja kierrätettyihin materiaaleihin perustuva teknologia on pitkälle kehittynyttä ja niistä voidaan valmistaa kaikenlaista. Ihmisten elämä ei kuitenkaan ole tuhlailevaa, vaan ”Maailmankodin lapset on pienestä pitäen opetettu korjaamaan, parkitsemaan, tilkitsemään ja säästämään”.

Tekoälyn käyttö on ilmeisesti minimaalista. Mainitaan vuonna 2047 tapahtunut tekoälyprojektionnettomuus, jossa väestönrakenteentutkimusjärjestelmä alkoi automaattisesti eliminoida väestöä. Tämän jälkeen tekoälyteknologiaa ei ole haluttu juuri käyttää.

Ympäristö

Ekologinen jälleenrakennustyö on edelleen laajasti käynnissä. Luentoa entisöidään, hiilidioksidia sidotaan ilmakehästä, vanhoja rakennelmia puretaan ja ympäristöjä ennallistetaan. Ilmasto vaikuttaa olevan lämmin verrattuna nykypäiväämme. Esimerkiksi entisen Ruotsin alueella on tyypillisesti kesäisin yli 30 astetta lämmintä ja paljon hyttysiä sekä rankkasateita.

Talous

Talousjärjestelmä on demokraattisessa hallinnassa ja vallitsee varallisuuskatto. Talousjärjestelmää ei nimetä, mutta se vaikuttaa jonkinlaiselta demokraattiselta sosialismilta. Järjestelmä on eksplisiittisen antikapitalistinen. Kapitalismi on tuhoisa vaihe historiassa, joka johti Romahdukseen ja miljardien kuolemaan. Tämä tiedetään ja tätä opetetaan jokaiselle.

Digitaalinen valuutta on käytössä. Vallitsee yleinen ja yhtäläinen perustulo, ja kaikki saavat rannekkeisiinsa tietyn määrän rahaa tasaisin väliajoin. On epäselvää, mikä kaikki maksaa ja mikä ei; iso osa toiminnasta perustuu solidaarisuuteen ja yhteistyöhön ilman transaktioita. Rahaa ei ihmisten välisissä palveluksissa juuri käytetä, vaan eri paikoissa yöpyminen ja ruuan saaminen on mahdollista esimerkiksi osallistumalla hieman paikan työntekoon. Kauppoja kuitenkin on, samoin lainaamoita. Ihmiset käyvät myös paljon vaihtokauppaa pienissä yhteisöissään.

Kuri ja järjestys

Armeijat ja sotateollisuus on lakkautettu ja sen resurssit ohjattu uusiutuvan energian kehittämiseen. Poliisi on olemassa, mutta sitä tarvitaan vain vähän, sen yleisintä työtä on ympäristöongelmien torjuminen. Poliisilla on äärimmäisten väkivaltatilanteiden varalta käytössä nukutusnuolet.

Myös vankiloita on olemassa. Niissä on hyvät oltavat ja paljon hyvinvointipalveluita, ja niissä esimerkiksi osallistutaan luonnon ennallistamiseen purkamalla vanhoja rakennelmia.

Työ

On epäselvää, miten työnjako on tarkalleen järjestetty. Kaikenlaisia töitä on, ja niistä maksetaan palkkaa. Kirjan alussa yksi hahmoista keskustelee ammatinvalinnanohjaajan kanssa, ja esille tulevat terapeutti, taitelija, hoivaaja, diplomaatti, kulttuurinsäilyttäjä, keinopölyttäjä, viherarkkitehti… Yksi hahmoista toivoo olevansa argumentoija, sovittelija ja rauhanneuvottelija, joka edistää sovintoa konfliktialueilla. Matkan varrella kohdataan perinteisempiä ammatteja kuten lääkäreitä ja insinöörejä.

Opiskelu

Koulutusjärjestelmä on yhtenäinen, mutta opiskelu vaikuttaisi olevan suhteellisen vapaata. Yliopistoja on olemassa, mutta niiden toiminnasta ei kerrota paljoa. Opintoja voi suorittaa useammassa yliopistossa samanaikaisesti, ja voimassa on ikuinen opinto-oikeus. Itsenäinen opiskelu on ilmeisesti valtavirtaista, sillä tarinan edetessä hahmojen kerrotaan opiskelevan usein, vaikka he tekevät koko ajan matkaa.

Nimeltä mainitaan sellaisia opintokokonaisuuksia, kuin Elämäntapana permakulttuuri, Ikuisen talouskasvun harha: kapitalismin nousu ja tuho ja Poikkitaiteellisuuden monet kasvot.

Paikat, asuminen

Mukavia paikkoja on paljon. Esimerkiksi Olohuoneet ovat avoimia paikkoja, jonne kuka vain saa tulla. Lisäksi on muun muassa puihin rakennettuja kyliä ja musiikkitalo, jossa voi esittää ja kuunnella musiikkiesityksiä ilmaiseksi.

Kirjastoja on olemassa, ja niissä on paljon oikeita kirjoja hyllyssä. Kirjastoa jossa hahmot vieraillaan kuvataan ihanaksi paikaksi, joka on rakennettu innovatiivisesti ja sisältää paljon kaikkea mukavaa.

Kaupunkejakin on, ja niissä on paljon innovatiivista teknologiaa ja sähköllä liikkuvia härveleitä. Kerrostaloja saattaa olla myös keskellä metsää.

Esimerkki asumisesta on paratiisimainen kerrostalokompleksi, jossa on marjoja kasvavat viherseinät, ja puutarhat, tikkaita ja siltoja parvekkeilta toisille, yhteiskeittiöitä ja leikkiviä lapsia.

Terveydenhuolto

Muiden vakavien tautien kerrotaan kadonneen, paitsi tiettyjen hyttysten aiheuttaman Nunezia-kuumeen. Se on tappanut yhden hahmon vanhemmat. Geenimanipulaatio on yleistä ja sillä voi hoitaa vakavia tauteja jo raskausaikana, mutta kaikki ihmiset eivät tätä halua. Maailmankodissa on laadukkaita sairaaloita, joista saa hyvää hoitoa ilmaiseksi.

Ihmisten ominaisuudet

Geenimanipulaatio on laajasti käytössä, ja sillä voi muuttaa ulkonäköön liittyviä ominaisuuksia. Ihonväri rasistisessa mielessä ”rodun” merkitsijänä on kadonnut, kun siitä on tullut hiusten tai paidan värin kaltainen valintakysymys. Suurin osa ihmisistä on iholtaan melko tummia, koska se on auringon kestämisen kannalta käytännöllistä. Ihonväriin liittyvät historialliset jännitteet ja rasismi kuitenkin tiedetään historiallisina ilmiöinä ja niitä opiskellaan. Ainakin yksi hahmo suhtautuu eksplisiittisen rasistisesti niihin muutamiin, jotka ovat päättäneet valita valkoisen ihonvärin, liittyyhän se ikävään historiaan.

Sukupuoli

Sukupuolen ilmaisu on hyvin vapaata, mainitaan että suuresta osasta vastaantulevia henkilöitä ei voi tunnistaa sukupuolta. Ihmiset voivat myös muunnella kehojaan – yhdellä poikana syntyneenä hahmolla on penis, rinnat ja ”naisellinen” ulkonäkö ja hän identifioi itsensä naiseksi.

Kuitenkin, ihmisten sukupuoli merkitään edelleen virallisiin rekistereihin. Vastasyntyneen lapsen sukupuolta ei määritellä, vaan ennen murrosikää täytetään lääkärissä kaavake, jonka perusteella käydään sen sukupuolen murrosikä läpi, mihin koetaan kuuluvan. Ihmiset kuitenkin syntyvät edelleen biologisesti naaraan tai uroksen kehoon.

Uskonto

Kristinuskon vanhassa muodossaan kerrotaan kadonneen. Mutta erilaisia uskontoja on paljon, ja niitä harjoitetaan esimerkiksi yhteisötemppelissä, missä jokaisella on omat tilansa. Temppelikohtauksessa luetellaan esimerkiksi Äiti Maan palvojat, uuskristityt, multiversumeihin uskovat, neojoogit ja jotkut jotka ”masturboivat autuas ilme kasvoillaan”.

Pohdintaa: Onko Maailmankoti sitä, mitä haluamme?

Maailmankoti vaikuttaa lähes kaikin puolin täydelliseltä. Kirja saa lukijansa, kuten sen selvä tarkoitus onkin, kysymään miksemme elä tällaisessa yhteiskunnassa. Erityisen miellyttävältä kuulostaa Maailmankodin ihmisten tapa hoitaa yhteiselonsa ja (ainakin pinnallinen) työnjakonsa. Maailma, jossa voi kävellä minne vain, jossa kaikki paikat ovat mukavia yhteisöjä, ja kaikkeen voi osallistua vähintään antamalla oman työpanoksensa, kuulostaa hyvällä tavalla suurella partioleirillä rakennettua pienoiskaupunkia. Partiossa yhteiselon toimivuus perustuu toki ihmisjoukon valikoituneisuuteen.

Lisäksi teos onnistui vaikuttamaan joillakin aivan tietyillä utopiaelementeillään, joista olennaisimpia ovat ikuinen opiskeluoikeus yliopistoissa ja taattu perustulo. Toki kirjassa ei kerrottu, millaisia yliopistot ovat. Mikäli ne ovat muuttuneet tilallisista instituutioista virtuaalirannekkeen kautta käytettäviksi sisällöiksi, liikutaan äkkiä dystopian puolelle. Erityisen tärkeää on myös kirjastojen, siis paperisten kirjojen paikkojen olemassaolo. Vaikka lyijykyniä pidetään antiikkisina, paperinen tiedontallennus- ja järjestämismuoto on pitänyt pintansa. Tämä on hieno tulevaisuusvisio.

Teos herätti kuitenkin myös olennaisia kysymyksiä, joita on syytä pohtia poliittisia tai ylipäätänsä tulevaisuutta koskevia visioitamme pohtiessa. Käsittelen niitä seuraavaksi. Ne koskevat teknologiaa yleisesti, ”älyteknologiaa”, poliittista järjestystä, työtä, ihmistenmuokkausteknologiaa sekä lisähuomiona sukupuolta.

Teknologiasta. Toisinaan kirjassa ollaan stereotyyppisissä hippiunelmatiloissa, joissa teknologian sijasta keskiössä ovat hampunviljelyäänestykset, tanssiesitykset ja läheisyys luontoon. Toisaalta kaiken tämän mahdollistaa teknologia. Toisinaan liikutaan paikoissa, jotka ovat täynnä huipputeknologiaa. Kirjan utopiamaailmassa on onnistuttu ylittämään digitaalisen teknologian riippuvuus kaivannaismineraaleista. Materiaaliteknologiset innovaatiot mahdollistavat laitteiden rakentamisen lähes orgaanisesti. Teknologia takaa jopa maailmanrauhan. Kirjan olennainen viesti on, että utopian saavuttaaksemme meidän on kehittävä parempaa teknologiaa, avainasemassa uusiutuvien materiaalien käyttö. Meidän ei tule luopua digitaalisista laitteista vaan keksiä parempia tapoja rakentaa ne. Ja käyttää teknologiaa oikein.

On Enorannalta uskalias visio esittää lohkoketjuihin perustuva maailmanrauha – tällaista kuulee tyypillisesti lähinnä kryptovaluuttoihin hurahtaneilta nuorilta miehiltä internetissä. Mutta jos ja kun luottamusta tarvitaan, ja tällä tavalla luottamusta voi aggregoida, eikä siihen sisälly kasvavaa mineraalivarojen käyttöä, niin miksipäs ei?

Älyteknologiasta (tietoverkkoihin perustuvat digitaaliset laitteet). Kirjassa ei mainita terminä internetiä, mutta tietoverkkojen hyödyntäminen on suurta. Auki on kuitenkin massiivisia kysymyksiä. Miten tietoverkkoja ja dataa hallinnoidaan? Kuka niihin liittyviä päätöksiä tekee? Älykkäät sovellukset tarkoittavat suurten datamäärien keräämistä, tallentamista ja hyödyntämistä. Kuka tämän tekee ja missä? Onko edelleen massiivisia, energiaa vieviä datakeskuksia?

Teoksessa, kuten lähes kaikessa scifissä jo kauan ennen matkapuhelinten keksimistä, jokaisella hahmolla on henkilökohtainen älylaite, joka on vertauskuvallinen kehon jatke. Tällaiset visiot ovat laimentuneet sen myötä, kun älypuhelimista tuli oikeasti sellaisia laitteita, mutta Enoranta esittelee vision uudelleen. Laajemmaksi filosofiseksi kysymykseksi kuitenkin jää, edellyttääkö näkemyksemme hyvästä elämästä jokaisen ihmisen jatkamista henkilökohtaisella digitaalisella laitteella – olisi se sitten kännykkä, ranneke tai älylasit. Argumentteja voidaan esittää sekä puolesta että vastaan. Merkittävää on joka tapauksessa, kuka tätä ihmisyyden teknologiaa hallinnoi. Teos kutsuu pohtimaan mahdollisuutta, jossa ihmisen digitaalisessa ruumiinjatkeessa ei olisi kyse yksityisen korporaation datankeruusta, vaan jostakin oikeasti elämää parantavasta yhteisestä asiasta. Kannattaisiko meidän jatkaa kuvittelua?

Poliittisesta järjestyksestä. Se, millainen poliittinen järjestys täydellisessä yhteiskunnassa vallitsisi, on ikuisuusaihe. Mielestäni visio, jossa äänestää saisi vain tietyn koulutuksen käyneenä, ei kuulosta välttämättä huonolta. Tämä olisi nykyisestä demokraattisesta mallistamme siirtymä kohti historiallisempia teknokraattisia visioita: esimerkiksi John Sturart Mill esitti 1800-luvulla, että korkeammin koulutetuilla tulisi olla enemmän ääniä. Olemme pitäneet pyhänä demokraattisena periaatteena sitä, että jokaisen ääni painaa yhtä paljon. Jos äänestäminen perustuu kykyihin ja tietoihin, järjestelmä ei ole enää puhdas demokratia vaan teknokratia. Toki Maailmankodissa ei ilmeisesti testata onko henkilö pätevä saamansa koulutuksen jälkeen, pääasia että koulutuksen käy.

Tietoa, lukeneisuutta, koulutusta ja sivistystä suuresti arvostavana ihmisenä järjestelmä kuulostaa minusta hyvältä – ainakin ensi-ajattelullisesti. Suuri osa huonoista päätöksistä perustunee siihen että tyhmä kansa äänestää väärin, omien etujensa vastaisesti. (Erillinen kysymys, mitkä asiat ovat johtaneet tähän kansan tyhmyyden tilaan?) Lisäksi meillä on jo nyt spesifi instituutio määrittelemään korkein tieto, ja se on tiedeinstituutio.

Tämä on kuitenkin naiivia ajattelua. Ensinnäkin, on ilmeistä, että tällaisessa järjestelmässä valta kasautuu tietylle pienelle taholle. Maailmankodissa on oltava jokin hallintoinstanssi, joka kouluttaa äänestäjät ja ylipäätänsä päättää, mitä koulutukseen sisältyy. Kuinka varmistetaan, ettei tätä valtaa käytetä väärin? Lisäksi, voi olla naiivia ajatella, että tieteellinen tieto tai menetelmä olisi ratkaisu kaikkeen, että jos vain oppineet tieteilijät tekisivät päätökset puolestamme, olisi kaikki hyvin. Eräs demokraattisen järjestelmän perustelu on nimenomaan se, kuinka yhteiskunta on niin tavattoman kompleksinen systeemi, ettei millään yksittäisellä taholla, edes parhaalla tieteellisellä toimijalla, voi olla riittävästi tietoa parhaimpien päätösten tekemiseen. Keskitetty valta on vaarallista, vaikka se keskittyisi ”hyville”.

Ihmisten muokkaamisesta. Olen jo pitkään suhtautunut ajatukseen biologista ihmistä parantavasta teknologiasta myönteisesti. Elämme jo nyt sen keskellä: silmälasit, tekonivelet, kuulolaitteet – puhumattakaan kaikista lääkkeistämme. Tänä päivänä kammoksuttu geenimuuntelukin on Maailmankodissa normaali asia. On selvää, että ”luonnollisen” ihmisen perään on turha haikailla.

Tämä kuitenkin asettaa uusia mielenkiintoisia eettisiä kysymyksiä, kun ihmisen geneettisestä parantelusta voi tulla uusi moraalinen imperatiivi. Eräs kirjan hahmoista kantaa kaunaa äidilleen, joka kieltäytyi geeniteknologiasta, joka olisi pelastanut hänen veljensä tappavalta sairaudelta. Moraalisesti oikein olisi, hahmon mielestä, ollut käyttää geenimuuntelua, niin lapsi olisi saanut elää. ”Luonnollisuutta” korkealle arvottavasta näkökulmasta voi tulla moraalisesti väärä. Yhtä lailla tänä päivänä pidämme vanhempia, jotka jättävät lapsensa rokottamatta, perustellusti moraalittomina. Mutta mihin asti imperatiivit yltävät kun teknologia kehittyy? Mitä kaikkea biologiselle ruumiille on tehtävä, että yltäisi edes ihmisyyden aloitustasolle?

Sukupuolesta. Mielestäni Enoranta epäonnistuu toivottavan sukupuoliutopian luomisessa. Tämä on kertomuksen heikoimpia lenkkejä – sinällään hyvin pieni, mutta nimenomaan itselleni sukupuoliroolien kanssa kamppailevana merkityksellinen.

Monelta osin Maailmankodin sukupuolikäsitys vaikuttaa juuri sellaiselta kuin sen toivoisin utopiassa olevankin – ihmiset saavat ilmaista itseään juuri niin kuin tahtovat. Ihmisten ”sukupuolta” ei välttämättä edes tunnista eikä tarvitsekaan, sillä asialla ei ole merkitystä. Edes lapsia ei määritellä sukupuoleen, heillä on vain jotkut elimet, ja sitten he kasvavat ilmaisemaan itseään juuri siten kuin haluavat. Toki mikäli lisääntyminen tapahtuu edelleen perinteiseen tapaan, saattaisi erilaisten sukusolujen olla tarpeen nimetä esimerkiksi naaraiksi ja uroksiksi (mutta mikäli lisääntyminenkin hoituu täysin teknologisesti, tämäkään ei liene tarpeellista).

Kaikkeen tähän nähden on tavattoman ristiriitaista, että yksi hahmoista on esimurrosikäisenä kokenut, että hänen sukupuoleensa kuuluvat penis ja rinnat. Hän on sitten saanut naishormoneita, koska on ollut syntyjään uros, ja kasvanut tyytyväisenä naiseksi. Ilmeisesti kaikkien esimurrosikäisten on mahdollista saada sellaisia hormoneita, joiden avulla kasvaa sellaiseen ruumiiseen mitä tahtovat.

Valtava ristiriita: Maailmassa, jossa sukupuoliroolit ovat poissa, ja jokainen voi kehostaan riippumatta ilmaista itseään miten tahtoo – mikä saa 11-vuotiaan ajattelemaan, että hänellä on oltava rinnat jotta hän voi olla oma itsensä? Mikä ylipäätänsä saa ihmiset, etenkin nuoret lapset, ajattelemaan, että he tarvitsevat tietynlaiset sukuelimet, jos kerran oleminen ja itseilmaisu ei mitenkään riipu niistä? Se, että feminiinisesti itsensä kokeva ihminen tarvitsee tiettyjä elimiä, on ristiriidassa sen kanssa, ettei sukupuolen ilmaisu riipu mitenkään kehosta.

Tähän voisin kuitenkin todeta, että sukupuolta kuvatessaan Enoranta on todennäköisesti tehnyt mielestäni tarpeettoman sivuloikan ajankohtaiseen poliittiseen keskusteluun. Kirja on toki kauttaaltaan poliittinen, mutta kokonaisvaltaisen utopiakuvauksen sijaan Enoranta ikään kuin käy ilmoittamassa, että tarvitsisimme nykyiseen yhteiskuntaamme hormonihoitoja alaikäisille nuorille. Kuitenkin, vaatimus kehoa muuttavista hormonihoidoista nuorille nykyisessä, valitettavan sukupuoliroolittuneessa yhteiskunnassamme, sekä vaatimus sukupuoliroolien purkamisesta, ovat lähtökohtaisesti ristiriitaiset. Edellinen on sidoksissa nykypäivämme ei-toivottuun tilanteeseen, jossa kärsitään sukupuolidysforiasta, koska yhteiskunnan sukupuoliroolit ovat niin ahtaat. Se on kuin laastari ikävän vamman päälle. Sen kömpelö siirtäminen utopiayhteiskuntaan on kuin kuvailisi sinne todella hyviä ja toimiva kriisikeskuksia raiskatuille – sen sijaan että uskaltaisi kuvata yhteiskunnan kokonaan ilman raiskauksia.

Työstä. Laajemman yhteiskunnallisen työnjaon kuvaus jäi kokonaan auki. On erittäin relevantti kysymys, miten tahdomme jakaa välttämättömät tehtävät, jotka saattavat olla raskaita tai ikäviä, mutta joita ilman elämä ei ole mahdollista. Mikä on ihmisten insentiivi esimerkiksi käsitellä jätteitä (oletettu inhottava tehtävä)? Miten jätteiden käsittely saadaan muotoiltua sellaiseksi toimenkuvaksi, että se on mielekästä? Kuka tämän muotoilun tekee? Mikä ylipäätänsä on se instituutio, joka maksaa ihmisille palkkaa, jos he sellaista saavat? Mistä se saa tähän palkanmaksuun vaadittavan rahan? En osaa itsekään vastata näihin kysymyksiin, vaikka ne ovat koko yhteiskunnan toteutumisen keskiössä.

Onko Maailmankoti siis sitä mitä kaipaamme? Pitkälti kyllä. Demokraattinen talousjärjestelmä, perustulo, ikuinen opiskeluoikeus ja ennen kaikkea edistyksellinen akku- ja materiaaliteknologia ovat hyviä tienviittoja kohti utopiaa. Sukupuoliroolitkin puretaan. Pohdittavia, kompleksisia asioita ovat edelleen digitaaliselle teknologialle antamamme rooli sekä näkemyksemme teknokratiasta päätöksentekojärjestelmän perustana. Lisäksi biologisen ihmisyyden parantelua ja sen mukanaan tuomia uusia moraalisia imperatiiveja on syytä pohtia eettisesti vielä paljon perusteellisemmin.

Teknologia kuitenkin tulee pelastamaan meidät – ei teknologia yksin vaan teknologia hyvässä demokraattisessa hallinnassa. Ihmeelliset materiaali- ja energiateknologiset innovaatiot tulevat takaamaan meille hyvän elämän, ja tämä saattaa olla toivoa herättävä viesti. Ehkä nykyisen osaamistalous-tietokykykapitalismi-kilpailukyky-yhteiskuntamme rasittava käsite ”innovaatio” onkin se, joita meidän on radikaaleina yhteiskuntakriitikkoina nimenomaisesti vaalittava. Innovaatioiden generoiminen ei onnistu tarpeeksi hyvin kapitalistisessa yhteiskunnassa, ja muun muassa siksi tarvitsemme toisenlaisen järjestelmän.

(Sivuhuomio. Juuri tällaisten ajattelutapojen omaksuminen vahvistaa sitä järjestystä, jossa on olemassa sellainen yhteinen hyvyys, josta elinkeinoelämä pääsee ammentamaan antaumuksella, ja joka kapitalistisen realismin mukaisessa yhteiskunnassamme tuottaa relevantteja argumentteja siitä, kuinka ”tunkekaa innovaatiot perseeseenne”. Mutta kirjoitetaanpas tästä toiste.)

Niin, ja vielä. Miksi emme jo elä Maailmankodissa? Siihen tarvittaisiin kaksi asiaa: kehittyneempää teknologiaa ja ydinsota. Edellistä yritetään kehittää koko ajan, mutta onko niin, että tarvitsemme väistämättä jälkimmäisen kääntämään nyt monella tavalla pieleen menevän kehityksemme suunnan?

Millainen on sinun utopiasi? Vastaako tämä sitä, vai kuulostaako Maailmankoti paternalistiselta dystopialta? Pelastaako teknologia? Kerro tässä tai Twitterissä!

Kuvat: creative commons -kuvia Google-haulla ”futuristic utopian society”

Advertisement

Sukupuolen essentialisointi haittaa meitä kaikkia

untamo1 kommentti

Mitä kuuluu sukupuolelle? Jos puhuu biologisesta sukupuolesta, on putinin ja äärioikeiston sätkynukke! Kaikki transnaiset ovat fetissimiehiä! On vihapuhetta sanoa, että naisilla on kuukautiset! Anti-gender-liike! Fasismi! Groomaajat! Sulkekaamme Twitter hetkeksi.

Kirjoitin sukupuolestani ja sukupuoleen liittyvän keskustelun ongelmista pitkällisesti viime vuonna. Olen edelleen sanojeni takana, etenkin tämä kappale tiivistää sanomani hyvin:

”Minkä vuoksi jonkun henkilön identiteetti olisi tärkeämpi kuin toisen? Millä oikeudella toinen saisi sanella ja määrittää toisen identiteettiä? Transsukupuoliset eivät ole sen arvokkaampi ihmisryhmä kuin muutkaan. On tuhoisa tie tulkita vastakkainasettelu transsukupuolisen identiteetin olemassaolon ja yhteiskuntamme yleisen naisvihamielisyyden, ahtaiden naisen roolimallien, naisiin kohdistuvien odotusten ja muun vastaavan välillä. Niiden spekuloiminen, pohtiminen ja niihin huomion kiinnittäminen ei ole transsukupuolisilta pois. Transsukupuolisuus on eräs tällä hetkellä relevantti tapa sanoittaa sukupuoli-identiteettiään. Mutta identiteetti on kirjo, ihminen ei ole cis TAI trans, ihmisen suhde sukupuoleensa on monimutkainen ja jatkuvasti keskellä yhteiskunnan mullistuksia.”

Tämän jälkeen olen jossain määrin vältellyt aiheeseen liittyvää keskustelua ainakin sosiaalisessa mediassa. Näkökulmien polarisoituminen, viha ja kuonan määrä sekä järjettömän kokoiset väärinymmärrykset ovat jatkuvia. Toisinaan somessa näkemäni kärjistyneet väärinymmärryskannat ovat tihkuneet aitoonkin elämään, ja olen törmännyt niihin reaalisessa arjessakin.

Nyt kuitenkin palaan aiheen pariin. Palaan, sillä haluan nimetä joitakin spesifejä transaktivismin ongelmia. Haluan puhua kahdesta toisiinsa liittyvästä asiasta. Ensin: käsitteen trans venyttämisestä ja tämän ongelmista. Sitten, essentialismista. Tulen esittelemään löytämäni gender nihilismin ajatuksen.

Minä väitän, että tietynlainen transaktivismi on perusteettomasti ominut sukupuolidysforian omaksi eksklusiiviseksi asiakseen ja tullut siksi vähätelleeksi valtavaa määrää muuta kokemusta. Tästä vähättelystä nousee ristiriitoja. Tämä vähättely näyttäytyy siinä, mitä käsitteellä trans nykyään tarkoitetaan.

Trans. Sanaa käytetään kuvaamaan henkilöä, jonka sukupuoli tai sukupuolen ilmaisu ei ole yksiselitteisesti hänelle syntymässä määritellyn sukupuolen ja siihen yleensä liitettyjen odotusten mukainen, ja jotka itse määrittelevät olevansa transihmisiä. (Seta)

Aikaisemmin olin luullut trans-etuliitteen (-sukupuolinen, -ihminen, -gender jne.) tarkoittavan ihmistä, joka kokee olevansa toista sukupuolta kuin syntymässä määritelty. Tämän lisäksi on meitä, jotka koemme olevamme jotain muuta tai emme mitään, ja meille termejä riittää: muunsukupuolinen, genderqueer, non-binary, genderfluid, genderless ja niin edelleen.

Viime kesänä eräässä mukavassa nuorille suunnatussa sateenkaari-ihmisten tapaamisessa ohjaajahenkilö kuitenkin määritteli sanan noin, ja protestoin heti. Ajattelin, ettei hän voi olla oikeassa, tuon perusteella minäkin olen trans. Mutta Setan sanaston tarkistaminen paljasti: hän oli oikeassa.

Kritisoin jo aiemmin cis-käsitettä siitä, että siinä henkilön sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisu ovat hänelle syntymässä määritellyn sukupuolen ja siihen kulttuurissa yleensä liitettyjen odotusten mukaiset. Odotuksiahan on edelleen valtavasti, sekä miehelle että naiselle. Kuka ikinä voisi täyttää nämä kaikki ja olla oikea Cis?

Trans-henkilö taas on kuka tahansa, joka ei ole yksiselitteisesti hänelle syntymässä määritellyn sukupuolen ja siihen yleensä liitettyjen odotusten mukainen. Käsi ylös, kuinka moni ilmaisee sukupuoltaan tavalla, joka on yksiselitteisestiodotusten mukainen? Ja minkä kaikkien odotusten? Tämän kaupungin, maan, maailman vai perheen sisällä?

Käsite näyttää tekevän sen mitä monet pelkäävät. Liudentamaan konseptia niin, että oikeastaan lähes jokainen meistä on trans. Ongelmallista tässä on se, että samanaikaisesti vaalitaan puhetapaa spesifistä ja eksklusiivisesta transyhteistöstä (trans community) jonka erityisyys perustuu vastakkainasetteluun heitä sortavan cis-maailman kanssa. Fuck the cistem.

Varsin monella tytön kehossa syntyneillä (ja puhun nyt tytöistä koska olen itsekin sellainen) on epämukavia tuntemuksia kehoaan kohtaan. Nämä eivät johdu vähiten siitä, kuinka naisen roolimallit yhä edelleen ovat ahtaat. Kärjistäen, voimme pelätä että esimerkiksi rintojen kasvaminen saa aikaan sen, ettemme enää voi pukeutua löysiin ja poikamaisiin vaatteisiin, olla kiinnostuneita teknologiasta ja niin edelleen, ja että meidän pitää alkaa käyttämään meikkiä, epäkäytännöllisiä vaatteita, kasvattaa hiukset pitkiksi ja haluta lapsia. Ja puhua tunteista, olla tunteellisia ja hoivaavia, olla ihmissuhdekeskeisiä ja empaattisia, ja epärationaalisia, koska miehet ovat järki ja naiset ovat tunteet, eikö vain.

(Tunnekeskeisyyden, empaattisuuden, hoivaavuuden ja epärationaalisuuden odotukset ovat muuten erityisesti meille autisteille vaikeita ja vastenmielisiä, sillä meiltä määritelmällisesti puuttuvat nuo ominaisuudet. Ei ihme, että autistien keskuudessa sukupuoli-identiteetin ”häiriöt” ovat tyypillisiä).

Tämä on ongelma, johon meidän kaikkien tulisi yhdessä puuttua. Ahtaat roolit on purettava, ihmisten on voitava saada olla omia itsejään sukupuolesta riippumatta.

Etenkin naiset kärsivät siitä, mitä vaatimuksia ja odotuksia heidän sukupuoleensa sisältyy, joissakin kulttuureissa vielä paljon enemmän. Nimeämällä heidät cis-vihollisiksi, jotka eivät ymmärrä eksklusiivisen trans-ryhmämme kokemusta, tehdään pelkästään vahinkoa.

Toisaalta, dysforian ja epämukavuuden kokemuksetkin ovat eri tasoisia ja täysin yksilöllisiä. Ei ole sama asia olla nainen, jota harmittaa sukupuolensa silloin kun hän huomaa työpaikkansa johdon suosivan vain miehiä, tai naisena syntynyt kaverini, joka koki niin vahvaa dysforiaa, että leikkautti rintansa pois, käytti hormoneita, kasvattaa partaa ja on nykyään miehen nimellä oleva mies. Transmies. Molempien kuitenkin voidaan sanoa käyvän samaa kamppailua, ja se kamppailu on jäykkiä sukupuolirakenteita vastaan.

Ääripäät ja internetsotien osapuolet eivät ymmärrä toistensa kokemuksia eivätkä sitä, kuinka kyse on samasta kamppailusta. Ei ole eksklusiivista trans-yhteisöä, jonka ulkopuolella joka ikinen syleilisi sukupuolirooleja ja samaistuisi niihin täydellä sydämellä.

Seuraavaksi essentialismin kysymykseen. Kuten olen aiemmin sanonut, kaikki sukupuoli-identiteettiin käsitteemme ovat erottamattomasti sidoksissa epätäydelliseen maailmaan, jossa sukupuoli-identiteetti ylipäätänsä on olemassa. Utopiassa ei olisi mitään ”naiseutta” tai ”mieheyttä”, johon samaistua, josta pyrkiä eroon tai jota pyrkiä representoimaan. Kehon sukupuolitetut piirteet olisivat yhtä tyhjiä merkitsijöitä kuin nyt on veriryhmä, ja niitä tarvittaisiin lähinnä lääkärissä.

Me feministit vastustamme sukupuoleen liittyvää syrjintää ja epätasa-arvoa. Mielestäni kaikkien feministien tulisi pyrkiä sukupuolen pönkittämisen sijaan viime kädessä purkamaan sukupuoli (gender). Abolish gender.

Mikä on esimerkiksi nainen? Nykyään pidetään transfobisena sanoa, että nainen on ihmislajin aikuinen naaras, sellainen joka tuottaa suuria sukusoluja. Sitä pidetään transfobisena, koska myös koiraana syntynyt voi kokea olevansa nainen. Mikä tällöin on tämä kategoria ”nainen” joka koiraana eli miehenä syntyneellä on? Mitä se on?

Kyse on genderistä, joka on puhtaasti sosiaalinen konstruktio, se koostuu merkityksistä, käytänteistä, tavoista, normeista.

Transaktivistisessa puheessa gender pyritään usein määritelmällisesti essentialisoimaan, se on sinällään olemassa oleva merkitysten kimppu, joka ihmisellä voi aidosti ”olla”. Toisinaan tämä essentialisointi palaa biologiselle tasolle, kuinka transsukupuolisella identiteetillä olisi biologinen perusta esimerkiksi aivojen rakenteessa. Tällöin ollaan kirjaimellisesti takaisin alkupisteessä: koska minulla on tietynlainen keho, minulla on oltava tietynlainen gender.

Alyson Escalanten vuonna 2016 julkaisema Gender Nihilism -manifesti (”Anti-Manifesto”) käy nimenomaan tämän ajattelun kimppuun. Se peräänkuuluttaa koko genderin radikaalia hylkäämistä, ja syyttää sekä perinteisiä liberaalifeministejä että trans- ja queeraktivisteja siitä, että he ottavat politiikkansa lähtökohdaksi essentiaalisesti olemassa olevan genderin. Tämän sijasta tulisi pyrkiä genderin totaaliseen hylkäämiseen, gender abolition.

Manifesti on vielä pidemmälle menevän antiessentiaalinen, ja sen keskeisenä lähtökohtana on, ettei mitään essentiaalista ihmisluontoa ja aitoa itseä ole olemassa. Sen mukaan edes radikaalifeministinen vaatimus genderin hylkäämisestä ei riitä, sillä se painottaa liikaa sexin essentiaalisuutta. Myös sex pitää lopulta hylätä essentialisoivana kategoriana.

Pidän manifestista, sekä sen ideasta jossain määrin ammentavasta xenofeminismistä (kts. xenofeminismi). Tietenkin ymmärrän, että se on kärjistettyä utopiaa, ja vajavainen nykytilanne vaatii jossain määrin naisen sukupuolen (sex) essentiaalisuuden tunnistamista, jotta se ei historian ja yhä jatkuvan nykyisyyden tavoin jää essentiaalisen mieheyden varjoon. Tästä Caroline Criado-Perez kirjoittaa. On toki selvää, ettei Criado-Perezin kuvaama parempi maailma, jossa biologisia sukupuolia tilastoidaan entistä tarkemmin esimerkiksi lääketieteen kehittämisen vuoksi, ole lopullinen utopia, vaan kyseessä on vääristyneen nykytilanteen korjausliike.

Mitä siis peräänkuulutan juuri nyt?

Transaktivismin piirissä tulisi lopettaa kahtiajaon konstruointi ja ymmärtää sukupuolen ahtauden koskevan meitä kaikkia.

Feminismin parissa laajemmin tulisi lopettaa genderin essentialisointi ja pyrkiä sen radikaaliin purkamiseen.

Oma asiansa on se, kuinka laajemmassa mediassa ja keskustelussa tulee lopettaa haitallisen vastakkainasettelun ylläpitäminen, jossa mukamas vastakkain ovat naisten ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavat. Puhumattakaan siitä, että edelliset ovat kaikki terffejä, jotka ovat kaikki äärioikeiston masinoimia. Tätä älyttömyyttä on jo aivan tarpeeksi. Onneksi esimerkiksi Suomen Kuvalehti julkaisi hiljattain erinomaisen, monipuolisen ja kattavan populaaritason jutun koko sukupuoliaiheen monimutkaisuudesta. Suosittelen lukemaan.

.

Artikkelit

Alyson Escalante: Gender Nihilism: An Anti-Manifesto. https://libcom.org/article/gender-nihilism-anti-manifesto-alyson-escalante

Laboria Cuboniks: Xenofeministinen manifesti. (suomennos). https://www.zelda.fi/articles/xenofeministinen-manifesti/

Heinonen, Jukka: Mitä sillä on väliä. Suomen Kuvalehti 34/2022 https://suomenkuvalehti.fi/paajutut/mita-silla-on-valia/

Kuvat: craiyon, syötesanoina gender roles, cyberpunk ja xenofeminism

Miksi rallia paheksutaan?

untamoJätä kommentti

Olin mukana Elokapinan Jyväskylän MM-rallien vastaisessa mielenosoituksessa elokuun alussa. Minä, kuten monet muutkin, paheksumme ralleja ja laajemmin autourheilua. Paheksuva henki oli yhteinen mielenosoittajien keskuudessa. Kylteissämme luki iskulauseita, kuten ”ralliteollisuus lisää ylikulutusta”, ”ralliteollisuus viherpesee”, ”stop the white elite rallies” ja niin edelleen.

Mielenosoitus sai osakseen myös odotettua kritiikkiä. (Eikä nyt käsitellä lapsellisia kakkavesipyssyllä ampujia). Monet pohtivat itse asiassa melko aiheellisesti, kuinka järkevää on valtavassa ylikulutuksen ja epäekologisen elämäntavan vyyhdissä keskittää huomionsa hyvin marginaaliseen toimintoon. Lisäksi tylsän kuuloinen mutta täysin asiallinen huomio on, että rallit ovat Jyväskylän kaupungille ja laajemmin seutukunnalle hyvin tärkeä tapahtuma, joka tuo paljon tuloja ja näkyvyyttä. Tiedän monien pienempien paikkakuntien suurissa urheilutapahtumissa käyneenä, kuinka valtavan tärkeitä ne paikkakunnille ovat. Tosin on paljon mukavampaa, että paikallinen yhteinen tapahtuma on esimerkiksi Jukolan viesti tai yleisurheilukilpailut, kuin meluisa ja katuja tukkiva ralli.

On toki ilmeistä, että rallit ovat tavattoman helppo paheksunnan kohde. Niin helppo maali, että se tuntuu jopa hieman tyhmältä. Harva asia on yhtä suuri ylikulutuksen ja muun pahan symboli kuin kovaäänisellä autolla päristely kovaa. Siihen kiteytyy muutakin pahaa: metelin tuottaminen, piittaamattomuus, fossiilisten polttoaineiden käyttö, autoilun ihannointi ja niin edelleen. Ja ovathan täysillä kaahaavat autot absurdi näky nykyisen ilmastokatastrofin keskellä. Puhumattakaan aidatusta mainostusalueesta, jossa autot ja autourheilu ovat esillä kojuissa ja tiskeillä, ja kyltit ja viirit mainostavat helpompaa autoelämää. Mikä määrä paheksuttavaa syntiä yhdessä paketissa.

Jäin mielenosoituksemme jälkeen vielä miettimään, miksi minä paheksun ralleja, ja miksi ralleja yleensä paheksutaan. Ilmeisten osatekijöiden (melu, ylikulutus jne.) luettelostani huolimatta vastaus ei kuitenkaan ole täysin ilmeinen. Sanoisin, että syitä paheksunnalle on kaksi. Ensimmäisen allekirjoitan itse, ja sen vuoksi osoitin mieltäni. Toinen on puolestaan problemaattisempi.

Syy numero yksi:

Ralliteollisuus lisää ylikulutusta. Tämä on suoraan luettavissa siitä pamfletista, jota Elokapinassa jaoimme (kuvassa). Rallin MM-sarja itsessään on valtavasti ympäristöä kuormittava toiminto, kun kilpa-autoja kuljetetaan laivoilla ja rekoilla ympäri maailmaa, ja perässä autoilevat kymmenet tuhannet katsojat. Lisäksi kyseessä on autoteollisuuden näyteikkuna, jonka avulla pyritään lisäämään autojen ostamista ja käyttöä. Koska fossiilisten polttoaineiden käyttö on kestämättömällä tasolla, pitää niiden tuhlaus rallien kaltaiseen toimintaan lopettaa. Tämä lienee itsestään selvä viesti, josta ei tarvitse saarnata enempää. Rallit ovat väärin, koska ne aiheuttavat haittaa ympäristölle.

Autourheilu toki on eräs urheilun tai ainakin kilpailun muoto, jonka moni kokee hienona ja tärkeänä. Puheen tasolla autourheilusarjatkin pyrkivät siirtymään ekologisempiin polttoaineisiin. Toki täyssähköisetkin autot kuluttavat ympäristöä, akkujen valmistaminen kuluttaa luonnonvaroja ja niin edelleen. Mutta jos hypoteettisesti tulevaisuudessa keksittäisiin auto, joka aidosti ei tuhlaa luonnonvaroja tai aiheuta päästöjä, se voisi esimerkiksi olla täysin kierrätetty ja kulkea aurinkoenergialla tms., saisiko tällaisilla autoilla kilpailla?

Tämän perustelun mukaan kyllä. Auto on paha koska se tuottaa päästöjä ja kuluttaa luonnonvaroja, ja kun nämä aspektit poistetaan tai minimoidaan, auto ei enää ole paha. Sillä voi vaikka kilpailla toisia autoja vastaan ja ajaa tosi lujaa. Pärrrrrr.

Syy numero kaksi:

Autourheilu edustaa itsessään syntiä. Tässä perustelussa allekirjoitetaan kaikki edellinen, auto on paha koska se tuottaa päästöjä ja kuluttaa luonnonvaroja ja niin edelleen. Mutta tämä on kuitenkin vain pintaa. Varsinainen pahuus on siinä, kuinka pyrkimällä maksimaalisen nopeaan kulkuvälineeseen ihminen pyrkii kohtalokkaan tuhoisalla tavalla asettumaan luonnon yläpuolelle, sen herraksi. Luonnottoman kovaa ajaminen on jotakin, jota ei muutenkaan kuulu tehdä, tulisi siitä päästöjä tai ei.

Tästä näkökulmasta hypoteettinen supernopea kierrätysaurinkoenergiascifiauto ei olisi sen parempi eikä sellaisen valmistamiseen tulisi pyrkiä, sillä ihmisen ei ylipäätänsä tule pyrkiä liikkumaan teknologian avulla mahdollisimman kovaa. Teknologia ei sinällään ole paha, ja sitä voidaan käyttää moneen hyödylliseen asiaan, mutta sen tuhlaaminen luonnottomaan hurjasteluun ei käy päinsä.

Tämä on mielenkiintoinen näkökulma, jollainen on laajemmin läsnä erilaisten syväekologisuuden kanssa yhtenevien ajatustapojen kanssa. Se kuuluu nähdäkseni elimellisesti myös tietyn genren posthumanistiseen ajatteluun.

Ihmisen ympäristötuhoa aiheuttavaa toimintaa, tai tietyissä yhteyksissä tarkennettuna valkoisen, länsimaisen rikkaan (mies)ihmisen, voidaan paheksua siihen liittyvän maailmankuvan vuoksi. Tuossa maailmankuvassa, tai laajemmin todettuna käsityksessä tai taipumuksessa, ihminen on luonnon herra ja alistaa muun luonnon palvelukseensa. Ihminen kehittää teknologiaa, jolla pyrkii saavuttamaan aina vain kunnianhimoisempia ja samalla ylimielisempiä asioita, kaiken muun luonnon kustannuksella.

Stop The White Elite Rallies

Valkoinen eliitti irtautuu luonnosta ja luulee olevansa sen herra. Ylikulutus on nimenomaan sitä. Valkoinen eliitti ei ymmärrä ihmisen täysin perustavanlaatuista roolia osana luontoa ja ekologista systeemiä, vaan pyrkii alistamaan sen. On yhä kauempana luonnosta. On luonnoton.

Allekirjoitanko itse kaiken tämän? Ehkä. Periaatteessa. On kuitenkin kiinnostava havainto, kuinka oheinen (sinällään paikkansa pitävä) kertomus luontoa alistavasta ihmisestä ja sen pahuudesta on itsessään ikivanha ja perustavanlaatuinen.

Frankfurtin koulukunta puhui täsmälleen samasta asiasta 1940-luvulla ja paikansi luonnosta vieraantuneen ihmisen, joka pyrkii ottamaan sen haltuunsa, 1700-luvun valistukseen. Mutta tästä voidaan mennä edelleen kauemmas, uskonnollisiin sfääreihin. Useiden uskontojen mytologiasta löytyy kertomuksia ihmisistä, jotka pyrkivät tulemaan Jumalan paikalle, pyrkivät ylittämään ihmisyytensä, mutta saavat todennäköisesti julman opetuksen omasta paikastaan. Tämä on antiikin Kreikan Prometheus -myytti, Lähi-idän uskonnoissa on tällaisia kertomuksia, kyseessä on täysin klassinen tarina.

Mahdollisimman kovaa nopeutta autollaan tavoitteleva ihminen on hybriksen vallassa. Hän pyrkii ylittämään luonnon ja olemaan jumala.

Eikä tätä tule sallia. Ihminen kisatkoon hevosen selässä, keksikööt teknologiaa arkeaan helpottamaan, mutta lopettakoon tuhlauksen sellaiseen, mikä on täysin luonnotonta.

Palataan ralleihin. Nämä kaksi perustelua eroavat käytännössä siten, että ensimmäisen mukaan päästötön ralli olisi hyväksyttävä, toisen mukaan ei, vaan autourheilu itsessään on väärin. Sanoin kannattavani ensimmäistä, mutta olevani toisen suhteen epävarma.

Mitä pyrin sanomaan? Mitätöikö uskonnollisiin oppeihin palautuva kertomus ihmisestä jumalan/luonnon ylittäjänä tämän kertomuksen todenperäisyyden? Entä käyttökelpoisuuden? Näin ei tule varmastikaan väittää. Nykytilanne on se, että ihminen tai ainakin valkoinen eliitti luulee olevansa luonnon yläpuolella ja riistää sitä armotta. Tämä on väärin.

Hahmottelin kuitenkin alustavasti laajempaa kiinnostavaa ajattelua, joka liittyy ihmisen toimien luonnollisuuteen, ja tämän luonnollisuuden käyttämiseen perusteluna toimien hyväksyttävyydelle. Tämä on valtaisia vyyhti, johon liittyvät Frankfurtin koulukunta, syväekologia, posthumanismi, klassiset uskonnolliset myytit ja tämän päivän ilmastoliikkeiden argumentaatio. Toin aiheen esille tietyssä konkreettisessa kontekstissa, joka antoi konkreettiseen tapaukseen sidotun mahdollisuuden sen alustavaan pohtimiseen.

Kuvat: Alex Inkiläinen; david latorre romero; Hanson Lu; Dima Panyukov; Mathias Arlund; Jan Ivo Henze on Unsplash

Kaiken samanaikaisuuden digitaalinen illuusio

untamoJätä kommentti

Syksyllä 2020 elimme muutaman viikon tavallisen näköistä opintoelämää. Yksi kurssi, jolla olin, oli englanninkielinen ja lähtökohtaisesti kansainvälinen. Se oli osa opintosuuntaa, jonka opiskelijoista ainakin puolet tuli eri maista. Siksi oli luontevaa tehdä syksymme oppitunneista niin sanottua hybridiopetusta. Joka tunnilla jossakin päin maailmaa, suljettujen rajojen takana, kuunteli opetusta ”via zoom” muutama opiskelija. Tämä oli ymmärrettävä ja siinä tilanteessa välttämätön tapa hyödyntää tietotekniikkaa. Välillä joku esitti kysymyksenkin, joka kuului pätkien opettajan tietokoneelta.

Yhdelle syyskuiselle aamupäivälle, kurssimme oppitunnille, oli tulossa eräs hyvin tunnettu ja monissa piireissä arvostettu henkilö puhumaan. Odotin sitä mielenkiinnolla. Tästä henkilöstä, kutsutaan häntä vaikka Penaksi, oli puhuttu paljon sekä opiskelijoiden keskuudessa että mediassa.

Kello tuli tunnin alkamisajan, istuimme luokassamme vakituisen opettajamme kanssa, ja odotimme Penaa saapuvaksi. Pian opettaja kertoi, että ”Pena will attend via zoom”, mikä oli tietysti pettymys, mutta parempi kuin ei mitään. Noin kymmenen minuutin kuluttua sovitusta seinälle heijastettuun Zoom-kokoukseen ilmestyi ylimääräinen osallistujaruutu, ja kaiuttimista alkoi kuulua huriseva meteli. Ruudusta erottui mies auton ratissa, moottorin pauhutessa taustalla.

Olin tyrmistynyt. Mutta se oli kuuluisan Penan esitys. Arvostetun, tunnetun Penan kontribuutio. Jotain hän höpisi puhelimensa täristessä kojelaudalla ja moottorin äänen vaimentaessa puheen, katsojien arvaillessa mitä hän mahtaa sanoa ja kuinka pahasti liikenneturvallisuus vaarantuu.

Saatan olla ennakkoluuloinen, mutta sen jälkeen arvostukseni henkilöä kohtaan on laskenut huimasti.

Tietotekniikka on tehnyt meille jotakin. Siitä on kirjoitettu, eikä Pekka Vahvanen ole pahasti väärässä todetessaan, kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan.

Digitaalinen teknologia, jolla viittaan tässä laveasti nykyaikaisiin tietokoneisiin ja älypuhelimiin sekä internetiin ja etenkin sen uusimpiin sovelluksiin, on eräs maailmassamme hallitsevista massiivisista voimista. Mutta se ei ole itsessään neutraali, eikä se ole syntynyt neutraaliin tilaan.

Digitaalinen teknologia on luonut meille erilaisia illuusioita. Kun etä-sanaa käyttämällä siirretään vuoria, muutetaan musta valkoiseksi ja päivä yöksi, muutetaan vuosisataisia sosiaalisia instituutioita yhden tuotteen käyttämiseksi yksin, lienee kyse osin tietoisesta vallankäytöstä. Voimme lopettaa kaiken sen tekemisen mitä aikaisemmin teimme, väittäen, ettei mikään ole muuttunut. Voimme tehdä toiminnoistamme eksklusiivisesti pelkkää tietokoneen käyttämistä nimeten sen samanlaisilla sanoilla arjeksemme, mitä olemme käyttäneet vuosikymmenet. Asteriski tai sulut, ja toteutus etänä.

Viime aikoina on keskusteltu monenlaisin sävyin Facebookin, siis Meta Platforms Inc:n suunnitelmista ”Metarversumin” luomiseksi. Joidenkin mainosten tai juttujen perusteella kyse lienee lähinnä yhden firman tuottamasta pelistä, jota pelataan virtuaalilasit päässä. Kaltaiseni scifin ystävät ovat nähneet metarversumi-termin laajemmin, tarkoittaen ei vain yhden yhtiön luomaa alustaa, vaan jonkinlaista futuristista virtuaalitodellisuuden kokonaisuutta, joka toimii kokonaisena toisena ulottuvuutena reaalisen maailman rinnalla. Tämä on vanha ja suorastaan klassinen cyberpunk-trope.

Nykyinen maailmamme on kuitenkin ”boring dystopia”, ja suomalaisetkin keskustelijat ovat huomauttaneet, kuinka elämme jo nyt metaversumissa. Olemme hermoratojamme myöten sidottuja internetiin, joka on levittänyt läpitunkevan verkkonsa ihan kaikkialle todellisuuksiin ja tajuntoihin. Se hallitsee jo maailmaamme ja maailmassa olemistamme.

Merkittävä digitaalisuuden luoma illuusio on illuusio kaiken samanaikaisuudesta. Kaiken, tai useiden tapahtumien mahdollisuudesta kerääntyä päällekkäin teoriassa äärettömäksi pinoksi. Internetistä puuttuvat asioiden kertymistä rajaavat fyysiset seinät, kirjahyllyn laidat, ihmisen muistin kyvyn rajat ja ennen kaikkea ihmisen rajallinen fyysinen nopeus. Ihmisen tilallinen elämä on väistämättä rajattua, ja toistaiseksi nopeimmalla laajasti saatavilla olevalla kulkumuodolla eli lentokoneella siirtyminen pitkän fyysisen matkan päähän vie tunteja. Puhumattakaan traditionaalisesta autoilusta tai kävelystä. Vaikka Rovaniemellä olisi kivaa juuri nyt, niin oman pienen maamme sisälläkään en ehtisi sinne ennen kuin on jo yö.

Fyysiseen paikkajakoon perustuvan maailmamme toimintojen suorittaminen tietokoneella muokkaa aikaa ja sen käsittämistä radikaalisti. Se muovaa sekä tilan että ajan ilmenemismuotoja ja kokemuksia ja luo siten konsepteja, joiden ei pitäisi olla mahdollisia. Voimme toki, ajatella, että hyperverkottuminen ja ubiikkiyhteiskunnan synty ovat ensisijaisesti positiivinen kehityskulku, että nykyaikaisten teknologioiden rekursiivinen potentiaali saadaan mobilisoitua kohti parempaa edistyksellistä todellisuutta[1].

Todellisuus, johon digitaaliset mahdollistamiset ovat syntyneet, ei kuitenkaan suuntaudu kohti innovatiivista vapautta, vaan on läpikotaisin kapitalismin kolonisoima. Ollessamme kymmenillä verkkoalustoilla, laitteilla ja ruuduilla samanaikaisesti emme onnistu lopulta olemaan kuin tismalleen saman myllyn entistä tehokkaammassa puristuksessa.

Mitä ajan ja tilan digitaalinen rikkominen on luonut? Toiminto, esimerkiksi valtiollinen instituutio, ei sijaitse enää rakennuksessa tietyssä maantieteellisessä pisteessä, jonne siirtymistä sen käyttäminen kansalais-asiakkaana vaatii. Sen sijaan siirrymme instituutiosta toiseen pelkästään virtuaalimaailmassa. Ohitamme kilometrien, tuntien tai päivien siirtymät pitkin verkkokaapeleita. Ehdimme tällä tavoin tehdä enemmän. Ehdimme sekunnissa tehdä sen, mikä ennen vei kaksi tuntia tai päivän. Ehdimme samalla minuutilla ja samanaikaisesti tehdä kolme aiemman maailman kolmen eri päivän toimintoa.

Tulemme menettäneeksi temporaaliset rajamme ja haluamme lisää. Annamme teknologian mahdollistaa entistä täydempiä aikatauluja, joihin teoriassa mahtuu loputon määrä kerroksia päällekkäin. Voimme ajatella voivamme täysin samanaikaisesti luennoida oppilaille ja siirtyä autoa ajaen toiseen paikkaan.

(Minä muuten puhuin vakituisen opettajamme, Penan hyvän tuttavan, kanssa oppitunnistamme jonka koin pettymykseksi. Kyseessä ei ollut virhe tai yllättävä käänne, vaan Penan tietoinen suunnitelma. Kiireinen mies oli suunnitellut aikataulunsa ja toimensa tismalleen siten. Hän ajatteli, että pystyy.)

Ulkoisesti, osittain ja joskus näyttää siltä, että pystyy. Voimme tehdä montaa, monessa eri tilassa, todellisuudessa ja ajallisessa jäsennyksessä sijaitsevaa toimintoa näennäisen samanaikaisesti siirtelemällä työpöydän ikkunoita ja välilehtiä, tarttumalla toiseen digitaaliseen laitteeseen tai tekemällä tämän kaiken samaan aikaan kun teemme jotakin maallisen maailman manuaalisuutta, jonka ennen ajateltiin vaativan koko keskittymisen. Kuten autolla ajaminen, joka itsessään on hidas tapa siirtää omaa ruumistaan. Siirtyessämme Helsingistä Tampereelle voimme samalla siirtyä moneen muuhun paikkaan.

Tämä kaikki kuulostaa edistykselliseltä. Minkä vuoksi olen huolissani, ja minkä vuoksi arvostukseni innovatiivista multitask-Penaa kohtaan väheni eikä noussut? Vielä kolmekymmentä vuotta sitten ajatus henkilöstä yhtä aikaa luennoimassa oppituntia sekä siirtymässä sata kilometriä tunnissa toiseen kaupunkiin oli järjetön.

Väitteeni on, että tavassamme järjestää olemisemme viimeisten kymmententuhansien vuosien ajan on jotakin luovuttamatonta. Autolla ajaminen on itsestään selvä esimerkki toiminnosta, joka (ennen itseään ohjaavien autojen kehittämistä, joka on vielä pahasti kesken) vaatii edelleen täyden olemisen fyysisessä maailmassamme. Jos ajoneuvoa kuljettaessaan tekee samalla jotakin muuta, ajovirheiden ja onnettomuuksien riski sekä koko ympäröivän liikenneympäristön riski loukkaantua kasvaa huomattavasti. Nämä ovat autokoulujen alussa opittavia itsestäänselvyyksiä. Penalle vielä rautalangasta: Autoa ajaessa ei voi tehdä muita asioita, vaikka olisikin kiire.

Onko liikenneturvallisuus ainoa perustelu? Olisiko oppituntiluennointi mobiililaitteeseen ollut hyväksyttävämpää pelkääjän paikalta, jonkun muun hoitaessa ajamisen ilman ylimääräisiä häiriötekijöitä?

Vastaukseni on edelleen ei.

Tässä olemme merkittävän kysymyksen äärellä. En edes teeskentele enää olevani vain pragmaattinen tai rationaalinen, vaan tahdon arvottaa ja olla ideologinen, tahdon tarkastella olemassaoloamme arvojen tasolla ja erotella enemmän ja vähemmän huonot.

Kaiken samanaikaisuus on edelleen nimenomaan illuusio. Väitteeni on, että ihminen jäsentyy edelleen ajan ja tilan perusteella. Olemme materiaalisia ja ennen kaikkea temporaalisia. Näennäisesti rajattomista verkkoyhteyksistä huolimatta meillä on rajallinen kyky suorittaa asioita. Kolme, kymmenen tai kolmetuhatta selainikkunaa eivät saa meitä tekemään kuin rajatun määrän asioita kerrallaan. Emme ole muuttuneet äärettömiksi tai eksponentiaalisiksi luomastamme teknologiasta huolimatta.

On kysyttävä moraalisesti, onko tämä elämä hyvää. Onko henkilökohtainen olemassaolo, jota revitään digitaalisesti joka suunnasta katkeamattomalla syötöllä, syötteellä, se mitä haluamme? Onko loputtomaksi venyvä joustavana oleminen suotuisa elämisen muoto?

Joustavuus on termi, jota käytetään usein puhuttaessa siitä, kuinka teknologia on muuttanut arkipäiväistä elämää. Ajan ja tilan tiivistäminen ja kadottaminen mahdollistavat ihmisyksilön yhä useampiin suuntiin ulottuvan jouston, jota ei ole rajoittavinaan enää mikään.

Ihmiskäsityksen ollessa joustava, myös ajan ja tilan perusteella järjestettyjen instituutioiden toimintaan toivotaan joustavuutta. Monissa yhteyksissä se voi olla suotavaa, sillä esimerkiksi datankäsittelyn mahdollistavat tietokonejärjestelmät tekevät monesta tiloihin järjestetyistä toiminnoista konkreettisesti turhia. Viranomaisten kanssa asioinnit, joiden ainoana tavoitteena on konkreettinen merkintä, lupa tai vastaava, ovat tästä runsaasti käytetty ja hyvä esimerkki.

Joustavuuspuhe ei kuitenkaan rajoitu niihin, vaan lipuu joka kolkkaan. Eivätkä sitä tuota vain innovaatioita pöhisevät sanomalehtiliitteet vaan myös ihmiset itse. He kokevat kaiken liian jähmeäksi sillä olettavat lipuvansa datan mukana kaapeleita pitkin joka paikkaan aiempaan verrattuna moninkertaista vauhtia.

Yliopisto-opintoihin on saatava joustavuutta. Etäopetuksen hyvä puoli on nimenomaan joustavuuden mahdollistaminen.

Minkä mahdollistaminen, jos tarkkoja ollaan?

Ihmiset elävät, haluavat elää sekä ovat pakotettuja elämään hetki hetkeltä joustavampaa elämää digitaalisten virtojen näennäisessä äärettömyydessä. Rakenne, kuten materiaalisiin paikkoihin ja spesifeihin ajan hetkiin sijoitettu oppituntien lukujärjestys, katsotaan (kuka katsoo?) liian vanhanaikaiseksi, jähmeäksi ja joustamattomaksi. Vielä 90-luvulla opiskelleen sukupolven edustajat kertovat, kuinka tila-aika-struktuurin noudattaminen oli itsestään selvää. Se antoi rakenteen, jonka päälle kasattiin muut asiat. Jos luento oli maanantaina klo 10-12 päärakennuksen suuressa luentosalissa, siellä oltiin kyselemättä, eikä ollut sisäistä, ulkoista, taloudellista, sosiaalista tai mitään muutakaan tarvetta olla samaan aikaan konkreettisesti ja digitaalisesti kaikkialla muualla.

Onko jouston täyttämä elämä hyvää elämää? Kuinka merkityksellisiä ovat ne asiat, jotka naputamme esiin näyttöpäätteiltämme, jotka ilmenevät ruuduillamme vierekkäin ja päällekkäin? Mikä kaikki on sellaista, jonka voi napauttaa vielä yhdeksi välilehdeksi tuhannen muun auki olevan rinnalle, ja suorittaa sivumennen ja ohessa, osana tasaisen harmaata virtaa? Veroilmoituksen täyttäminen ei liene ihmeellinen elämys. Entä elokuvan katsominen? Minkä elokuvan? Kirjoittaminen? Opiskeleminen? Kommunikaatio ja vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa? Mahtuuko samaan virtaan vielä sosiaalisuudeksi kutsuttu inhimillisen olemassaolon perusaspekti? Jonka voidaan rakeisen web-kamerakuvan avulla olevan jollakin tavalla aitoa, siinä kapeana ikkunana Prisman verkkokaupan ja sähköpostin lähetysikkunan välissä.

Tähän vielä etäopetus, joustava opetus, ihmisten kiireisen arjen huomioiva autuas etäopetus. Jopa tuhatvuotisen yliopistoinstituution voidaan katsoa olevan parasta muuttua vain yhdeksi selainikkunaksi niiden kolmensadan joukkoon, joita illusorinen inhimillinen jousto ei muutenkaan ole pystynyt kerralla sisäistämään.

Väärinkäsitysten välttämiseksi tehtävä selväksi muutama asia. Ensinnäkin, en syyllistä joustovaatimuksesta mitään yksittäistä tahoa. En pidä esimerkiksi opiskelijoita itsekkäinä jouston vaatijoina, enkä toisaalta abstraktia ”työelämää” tai vastaavaa sellaisenaan yksipuolisena jouston edellyttäjänä. Kyse on paljon kompelksisemmasta rakenteesta. En pyri nimeämään syyllisiä vaan havainnoimaan ilmiötä.

Toisekseen, en väitä, että joustavuuden vaade olisi yksinomaan digitaalisten alustojen syytä. Moni puolustautuu todennäköisesti sanomalla, että heillä on esimerkiksi töitä, mikä on syy joustavamman opetuksen kaipuulle, ei mikään epämääräinen digitalisaatio sinänsä.

Väitän kuitenkin, että intensivoitunut työelämä on itsessään osa laajempaa jälkiteollisen tietoyhteiskunnan olemusta, jota digitalisaatio elimellisesti luo, mutta joka samanaikaisesti tuottaa digitaaliset ilmiöt. Kyse on merkittävästi myös kapitalismin uusista, entistä joustavammista muodoista. Kuten alussa totesin, digitaalinen teknologia ei ole syntynyt neutraaliin tilaan.

Digitaalinen pirstoutunut elämämme ja jokapäiväinen joustava olemassaolomme tapahtuu täysin kapitalistisen järjestelmän ehdoilla. Samat riistämisen, monetisaation, tehostamisen ja kilpailun logiikat tapahtuvat kaikilla alustoilla. Meiltä vaaditaan työntekijöinä, asiakkaina ja kuluttajina yhä enemmän. Joustavuutta opetukseen kaipaavat ainakaan enimmäkseen ole niitä, jotka harjoittaisivat omaa vapautunutta olemustaan, vaan pirstaloituneen ja monialustaisen tehokkuuden myllyssä kamppailevia voimattomia yksilöitä.

Penakin oli ennen kaikkea liian kiireinen henkilö, mutta samanaikaisesti opportunisti. Hänen arkinen elämänsä oli levittynyt liian monille alustuille, fyysisille ja digitaalisille, mikä oli sallinut oppitunnin mittaisen työtehtävän ja luennoitsijan aikoinaan arvokkaan roolin typistymisen sivuun asetetun mobiililaitteen yksittäisen applikaation ruuduksi.

Mikä on meille tärkeää ja mitä me toivomme? Kenen intresseissä vääjäämättömästi etenevä digitalisaatio on positiivinen asia ja mitä kehityskulkuja se ruokkii? Mihin suuntaan ja kenen ehdoilla haluamme joustaa, jos haluamme joustaa? Olemmeko irrotettavissa tilasta ja ajasta puhtaaksi virtuaalisuudeksi, vai kuuluuko käsitykseemme ihmisyydestä definitiivisesti materiaalinen komponentti? Onko siinä jotakin vaalimisen arvoista vai tulisiko pyrkiä astumaan tilan ja ajan tuolle puolen? Kuinka monta selainikkunaa voidaan pinota päällekkäin ja mahtuuko web-kameran linssiin kokonainen elämismaailma?

 

Lähteitä

Laboria Cuboniks. (2015). Xenofeministinen manifesti. https://www.zelda.fi/articles/xenofeministinen-manifesti/

Vahvanen, Pekka (2018). Kone kaikkivaltias. Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan. Atena

Kuvat: Freepik, PinClipart

[1] kts. ”Xenofeministinen manifesti”

Miksi Leo Stranius oli oikeassa

untamoJätä kommentti

Tällä kertaa kirjoitan pitkästi aikaa omasta autismistani. Kerron, kuinka se määrittää perustavanlaatuisesti suhtautumistani joihinkin asioihin. Ja kuinka sen vuoksi tietynlaisia asioita kritisoivat ihmiset voivat samalla tulla kritisoineeksi suoraan minua, minunkaltaisiani ja meille välttämättömiä asioita.

Maanantaina 3.1. ihmeteltiin ja paheksuttiin joukolla Helsingin sanomien henkilöjuttua miehestä, joka ” erää ennen aamuviittä, kuuntelee äänikirjat tuplanopeudella ja suunnittelee jokaisen päivän puolen tunnin tarkkuudella”. Olen itsekin seurannut Leo Straniusta Twitterissä, ja ihmetellyt kuinka hän ehtii lukea niin monta kirjaa, mutta jutusta paljastui, kuinka hän ehtii tehdä hyvin paljon muutakin.

Jutussa käy ilmi Straniuksen elämäntavasta esimerkiksi seuraavaa

Hän laatii päivän ohjelmansa puolen tunnin tarkkuudella

Hän herää kello 4.45

Hän kuuntelee äänikirjoja tuplanopeudella, yli 360 kappaletta vuodessa

Hän tehostaa aikaansa esimerkiksi venyttelemällä, harjaamalla hampaita ja kuuntelemalla äänikirjoja tuplanopeudella yhtä aikaa

Hän suunnittelee perhe-elämänsä puolisonsa kanssa viikoittaisissa pienemmissä sekä neljännesvuosittain pidettävissä suuremmissa palavereissa.

Stranius on kirjoittanut elämäntavastaan oppaan, jota en ole toistaiseksi lukenut, ja keskityn siksi tässä vain hesarin juttuun. Ennen kaikkea sitä seuranneeseen kommentointiin.

Jutun alle, sosiaaliseen mediaan sekä kaveriryhmieni ryhmächatteihin ilmestyi toinen toistaan paheksuvampia kommentteja. Kuinka sairasta tuollainen tehokkuusajattelu on, kuinka kamalaa on puristaa elämästä tuolla tavalla numeerisesti kaikki irti. Tehokkuusvinkkejä pilkattiin ja keksittiin itse ”parempia”; minäkin jaoin niitä itsekseni hymähdellen.

Lisäksi juttu yhdistettiin osaksi Helsingin sanomien ja laajemminkin ”median” kertomaa tarinaa menestyjistä (jota se varmasti olikin). Hyvin moni on jo ilmaissut ärtymyksensä sellaista juttutyyppiä kohtaan, jossa ”täysin tavallinen” opiskelija, nuoripari tai vastaava perustaa menestyvän yrityksen, omistaa kymmeniä sijoitusasuntoja, hankkii nopeasti miljoonaomaisuuden, irtautuu töistä ja elää hulppeaa unelmaelämää tai vastaavaa. Käytännössä poikkeuksetta taustalta löytyvät rikkaat vanhemmat tai muuta valmista pääomaa.

Tämä juttu ei kuitenkaan varsinaisesti ollut sellainen. Siinä ei oltu saavutettu niinkään menestystä, ainoastaan tehokkuutta, joka esiteltiin ihailtavana elämäntapana.

Tehokkuusajattelu on monessa yhteydessä turmiollista. Se on omiaan tuhoamaan esimerkiksi yliopiston kaltaisia arvokkaita instituutioita. Sen nähdään myös murskaavan yksilön tasolla eräänlaisen elämän tarkoituksen.

Juttua ja Straniuksen elämäntapaa paheksuvista kommenteista tuli selkeästi ilmi vastakkainen elämäntapaihanne. Tämä ihanne ei ole mitenkään radikaali, vaan sitä on toistettu naistenlehtien ja vastaavien sivuilla niin kauan kuin muistan. Tämä ihanne on yksinkertaisesti rennosti ottaminen ja kiireettömyys. Hyvä elämä ei voi eikä saa olla sitä, että on ”aikataulujen orja”, vaan hyvän elämän mittarina on nimenomaan aikatauluttomuus, mikä on sama asia kuin vapaus. Suunnittelu, aikatauluttaminen ja optimointi ovat haitallisia tekoja, ja niiden vastakohtana ovat hyveelliset ”rennosti ottaminen” ja suunnittelemattomuus. On suuri klisee, kuinka esimerkiksi ”lomalla on ihaninta se, ettei ole kiire minnekään”. Ja kuinka esimerkiksi joulupäivän ihanuus tiivistyy sekä lifestylemedioissa että aidoissa keskusteluissa aitojen ihmisten kanssa siihen, että ”saa olla koko päivän yöpuvussa, syödä suklaata sohvalla, ilman että on kiire minnekään”.

Selvä asia. Vallitsevan tarinan ollessa tällainen, on Straniuksen elämäntavan asettaminen ihanteeksi suorastaan ihmeellinen teko.

Ja nyt minä haluan vastustaa. En Straniusta, en hesaria (edes HS Visiota), vaan teitä hänen vastustajiaan. Minulle ja monelle muulle autismin kirjolla olevalle nimenomaan aikataulutettu elämäntapa on hyvinvoinnin kannalta tärkeä, lähes välttämätön asia. En voi kuvitella mitään ahdistavampaa tapaa viettää päiviäni, kuin joka tuutista ylistettävä yöpukupäivä pitkin sohvia ilman kiirettä.

Vaikka ensireaktioni hesarissa esiteltyyn Straniuksen päivärytmiin oli itsellenikin ensin kauhistus, tajusin, että minun unelmapäiväni ovat pitkälti samantyyppisiä. Jos kysytään, milloin minä olen rennoimmillani, millaisina päivinä nautin elämästäni eniten, vastaukseni on selvä. Olen yli kymmenen vuotta rakastanut intohimoisesti treenileirien päiviä urheiluopistoissa ja valmennuskeskuksissa. En ole tiennyt mitään miellyttävämpää, kuin käteen luotu viidentoista minuutin tarkkuudella laadittu aikataulu aikaisine heräämisineen ja useine treeneineen. On aivan ihanaa heittäytyä sen varaan.

Stranius kertoi myöhemmin radiohaastattelussa aikatauluttavansa myös rennosti olemisen. Kuinka täydelliseltä se kuulostaakaan! Mikään ei ole rennompaa kuin aikataulutettu rentous, ja tarkoitan tätä aivan tosissani. Ihannoimieni treenileirien päiväohjelmissakin oli usein tämän tyyppinen kohta

klo 17:00-18:00 Päivällinen

klo 18:00-19:00 Vapaa-aika

klo 19:00-19:30 Palaveri

jne

Mikä sen vapaampaa kuin kalenteroitu vapaa-aika! Silloin olen todella osannut ja kyennyt nauttimaan muiden ylistämästä joutilaisuudesta. Maannut pitkin sohvia tekemättä mitään ihmeellistä koko aikatauluun merkityn vapaa-aika-osioni ajan (tai nuorempana todennäköisesti aikatauluttaen siihen joitain hurjia ja/tai kyseenalaisia seikkailuja kaverien kanssa, mutta se on toinen juttu).

On joitakin erittäin suuresti arvostamiani ja ihailemiani tahoja, jotka määrätietoisesti ylistävät joutilaisuutta ja laiskuutta. Ajattelen erityisesti kirjailija-filosofi Pontus Purokurua, joka on useaan otteeseen puhunut laiskottelun ja joutenolon suoranaisesta vallankumouksellisuudesta. Olen Purokurun filosofian kanssa muuten samaa mieltä suurin piirtein kaikessa, mutta tämä aihe on sellainen, jossa joku ei ymmärrä jotakuta.

Toki on selvää, että Purokuru on oikeassa. Siitä, kuinka nykyinen aikamme on pakottanut ja puristanut ihmisen armottomasti yhä tehokkaammin oravanpyörässä juoksevaksi tuottajakoneeksi, on kirjoitettu jo pitkään. Siitä, kuinka tehokkuusajattelu, jonka suorana osana tarkan aikataluttamisen hyvettä voidaan pitää, on nimenomaan sokeaa markkinalogiikkaa, sitä samaa joka tuhoaa ympäristön. Sekä moderni, suorastaan kolonialistinen keksintö, joka levisi ja valtasi kellottomassa ja aikatauluttomassa maailmassa autuaana elävien alkuperäisväestöjen (joihin lukeutuvat toki esim. maalaiset suomalaisetkin vielä pitkälle viime vuosisadan puolelle) elämät.

Mutta minäkään en ole väärässä. Minunkin mielestäni tehokkuuden asemaa yhteiskunnallisena yliarvona kuuluu haastaa voimakkaasti, minunkin mielestäni laiskottelu voi olla vallankumouksellista.

Haluan vain muistuttaa, että on meitä joitakuita, jotka yksilöinä olemme ohjelmoitu ajattelemaan ja kokemaan toisin. Moni meistä on autisti, ja moni autisti on tällainen, mutta se ei ole välttämätöntä.

Me emme koe aikatauluttoman joutilaisuuden tuottamaa onnellisuuden tunnetta. Meille ylin vapaus on nimenomaan struktuurissa, vaikka olisimme itse kirjoittaneet sen. Meille aito rentous, aito vapaus, aito stressittömän olemisen ilo asuu vasta aikataulun varaan heittäytymisessä.

Tietenkin on todennäköistä, että suuri osa muiden tekemistä aikatauluista on huonoja. Tietenkin on niin, että kirjoitamme usein itse itsellemme parhaat aikataulut. Emmekä tietenkään nauti minkä tahansa ulkoa sanellun aikataulun varassa olemisesta.

Mutta tällaisia me joka tapauksessa olemme. Kun sadannessayhdessä lifestyle-sivujen artikkelissa ylistetään jouten oloa yöpuvussa ilman kelloa, se vain hieman ärsyttää. Mutta kun mietitään laajempaa yhteiskunnallista utopiaa ja rakenteiden muuttamista paremmaksi, on hyvä huomioida ihmisten tarpeiden erilaisuus. Niiden mahdollinen suoranainen vastakkaisuus.

Kuvat: Freepik, hakusanalla ”relax”

Kirja, joka teki minusta intohimoisen feministin: Näkymättömät naiset

untamoJätä kommentti

Tässä kirjoituksessa kerron yhdestä, mullistavasta kirjasta, sekä sen paljastamista nyky-yhteiskuntamme syvän antifeministisistä piirteistä. Nämä piirteet hallitsevat sielläkin, missä kaikki on olevinaan hyvää ja edistyksellistä. Ota hatustasi kiinni ja lue, tekstiä on paljon ja asiaa sitäkin enemmän. Aikaisemmin olen puhunut kirjoista täällä, täällä, ja täällä.

Näkymättömät naiset. Näin tilastot paljastavat, miten maailma on suunniteltu miehille
Kirjoittaja: Caroline Criado-Perez
Suomentaja: Arto Schroderus
Julkaistu: 2019
Julkaisija: WSOY
Kategoria: Perusteellinen, journalismityyppinen tietokirja

”Kolme teemaa nousee esiin yhä uudelleen: naisen keho, naisen palkaton hoitotaakka ja miesten väkivalta naisia kohtaan. Nämä asiat ovat niin merkittäviä, että ne koskettavat elämämme miltei jokaista osa-aluetta ja vaikuttavat kokemukseemme kaikesta, oli kyse sitten julkisesta liikennevälineistä tai politiikasta, työpaikasta tai lääkärin vastaanotosta. Miehet kuitenkin unohtavat ne, koska miehillä ei ole naisen kehoa.”
 
”Nämä erot sivuutetaan, ja me jatkamme elämäämme ikään kuin miehen keho ja siihen liittyvä kokemus elämästä olisivat sukupuolineutraaleja. Tämä on yksi naisiin kohdistuvan syrjinnän muoto.”
 

 

Nyt kerron kirjasta, joka teki minusta intohimoisen feministin. Kirjasta, joka opetti valtavasti, suututti silmittömästi ja kaiken ohella sai minut suhtautumaan omaan sukupuoleeni, omaan naiseuteeni uudella tavalla. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, en pidä itseni kutsumisesta naiseksi ja koen olevani naiseuden ulkopuolella. Criado-Perezin raastavan erinomaisen teoksen jälkeen kuitenkin ymmärsin, kuinka siinä puhutaan myös nimenomaan minusta. Naiseus on minunkin elämääni fundamentaalisesti hallitseva asia, josta en pääse eroon. Ja johon kohdistuvan järjestelmällisen syrjinnän vaikutuksista minäkin kärsin.

Kerron myös, kuinka kirja sai oivaltamaan nykyisen, internetissä vallalla olevan tietynlaisen feminismin perustavanlaatuisen antifeministiset piirteet. Kirja suututti, sillä se sai oivaltamaan paitsi maailman totaalisen epäoikeudenmukaisuuden, myös joidenkin näennäisesti oikeudenmukaisuutta ajavien todellisen sijainnin sortoa edistävien voimien joukossa. Kirja paljasti kamppailun, joka tuntuu mahdottomalta.

Brittikirjailija ja feministi Criado-Perez tarjoaa perusteellisen tietopaketin siitä, millä kaikilla elämän osa-alueilla naisia ja naiseutta edelleen syrjitään. Kyse ei (aina) ole konkreettisesta syrjintä-aktista, vaan kirjan nimen mukaisesti naiseuden näkymättömyydestä. Siitä, kuinka elämän lähes kaikilla osa-alueilla mies ja ennen kaikkea miehen keho on yhä oletusarvo.

”Kolme teemaa nousee esiin yhä uudelleen: naisen keho, naisen palkaton hoitotaakka ja miesten väkivalta naisia kohtaan. Nämä asiat ovat niin merkittäviä, että ne koskettavat elämämme miltei jokaista osa-aluetta ja vaikuttavat kokemukseemme kaikesta, oli kyse sitten julkisesta liikennevälineistä tai politiikasta, työpaikasta tai lääkärin vastaanotosta. Miehet kuitenkin unohtavat ne, koska miehillä ei ole naisen kehoa.
(…)
Nämä erot sivuutetaan, ja me jatkamme elämäämme ikään kuin miehen keho ja siihen liittyvä kokemus elämästä olisivat sukupuolineutraaleja.”

 

Myönnän itsekin pitäneeni vielä pari viikkoa sitten sukupuolineutraaliutta ihanteena. Olen aina ollut voimakkaasti sitä mieltä, ettei miehen ja naisen välillä ole eroa, ja kaikenlainen sukupuolijaottelu tulisi yhteiskunnasta häivyttää. Olen ihannoinut sekasaunoja ja kaikenlaista kiintiötöntä ja nimeämätöntä toimintaa, jossa ”ollaan vain ihmisiä”.

Kirja paljasti minun olleen väärässä. Totaalisen väärässä. Sain heittää yli kaksikymmentä vuotta hallinneen ajatusmallini roskikseen.

Noin ajatellessani olen todennäköisesti vain ylläpitänyt voimakasta piiloajatusta, jossa sukupuolineutraali on todellisuudessa mies. Eivätkä miehet ja naiset ole samanlaisia. Eivät lainkaan samanlaisia, ja juuri se on kirjan keskeinen viesti.

Kirja jakautuu kuuteen osaan, joiden sisällä on yhteensä kuusitoista lukua. Osat on teemoiteltu konteksteittain: naisten huomiotta jättämistä käsitellään jokapäiväisessä elämässä, työelämässä, muotoilussa, lääketieteessä, julkisessa elämässä sekä katastrofeissa ja poikkeustilanteissa. Naisten huomiotta jättämisen keinot ovat lukuisia, mutta ne jakautuvat jotakuinkin Criado-Perezin yllä siteeratussa johdannossa mainittuun kolmeen kategoriaan.

  • Naisen keho ja sen totaalinen erilaisuus normina pidettyyn miehen kehoon verrattuna
  • Naisen palkaton hoitotyö ja siihen liittyvä asema koko talousjärjestelmässämme
  • Naisiin kohdistuva systemaattinen väkivalta

Aiheet linkittyvät toisiinsa ja naiseuden piilottaminen tietyssä kontekstissa johtaa toiseen. Kontekstit vaihtelivat sinällään pinnallisen tuntuisista arjen asioista vakaviin elämän ja kuoleman kysymyksiin. Toisaalta on miesten mittoihin suunnitellun koskettimiston soittamisen aiheuttamista rasitusvaivoista kärsiviä naispianisteja, toisaalta sydäninfarketeihin kuolevia naisia, joiden oireet poikkeavat ”tyypillisistä” eli toisin sanoen miesten oireista. Ongelma on kuitenkin sama.

Voisin siteerata kirjan suurin piirtein kokonaan, mutta pyrin poimimaan itselleni tärkeimmät teemat. Kirjan näkökulma on globaali, ja esimerkiksi miesten naisiin kohdistava systemaattinen väkivalta ei onnekseni Suomessa ole niin suuri ongelma, kuin Intian kaupungeissa, joissa naiset eivät voi liikkua kaduilla tulematta ahdistelluiksi tai jopa tapetuiksi. Mutta kaikkia elämän osa-alueita koskettavasta naisen kehon unohtamisesta lukeminen on kirjaimellisesti suoraan minuun osuva, järisyttävän vaikuttava aihe.

Tässä välissä on syytä huomauttaa, mitä Criado-Perez ”sukupuolella” tarkoitti. Heti ensimmäisillä sivuilla hän ilmoittaa, kuinka ongelmat koskevat sekä biologista (sex) että sosiaalista (gender) sukupuolta. Ns. sosiaalinen sukupuoli ei kuitenkaan ole irrallinen ilmiö, vaan kyse on tietynlaisen kehon normittamisesta sekä toisaalta syrjimisestä. Criado-Perez tiivistää loistavasti:

”Ongelma ei ole naisen biologinen keho. Ongelma on tälle keholle antamamme sosiaalinen merkitys ja se, että me sosiaalisesti määräytyvistä syistä emme ota sitä huomioon.”

 

Sitaattiin tiivistyy kaikenlaisen sukupuolikeskustelun ydin.

Jatketaan sisällöstä. Naisten kehon erilaisuutta ei huomioida miesten mittoihin suunnitelluissa autoissa, käyttöesineissä, asunnoissa, suojavarusteissa, hyllyjen korkeuksissa jne., mutta pysäyttävimmillään ja raadollisimmillaan huomiotta jättäminen on lääketieteessä. Kun puhutaan kirjaimellisesti solun ja molekyylin tarkkuudella tapahtuvasta toiminnasta, ovat sukupuolten väliset erot todella raskauttavia.

Ja näitä eroja riittää. Toisin kuin minäkin luulin, naiset eivät ole pienikokoisia miehiä, joilla on rinnat sekä peniksen tilalla vagina. Naiset ovat hyvin pitkälti erilaisia olentoja. Emmekä ole ymmärtäneet tätä, sillä ihmiseksi kutsumamme on käytännössä mies.

Criado-Perez luettelee kattavasti lähdeviitattuna, kuinka sukupuolieroja on ihmisruumiin kaikista kudostyypeissä ja elinryhmissä, yleisimpien sairauksien esiintyvyydessä, taudinkulussa ja vakavuusasteessa, sydämen perustoimintojen mekaniikassa, keuhkojen tilavuudessa… Sekä runsaasti solutasolla, mikä vaikuttaa aivan suoraan siihen, miten monet lääkkeet toimivat.

Criado-Perez kertoo, kuinka naisten jättäminen lääketieteellisten kokeiden ulkopuolelle johtaa siihen, etteivät esimerkiksi monet lääkkeet toimi naisilla, koska naisen ja miehen keho ovat eri asioita. Naisten oireita sydäninfarktinkaan kaltaisissa vakavissa kohtauksissa ei tunnisteta, sillä niitä pidetään epätyypillisinä. Naiset kirjaimellisesti kuolevat sillä heitä ei ole ymmärretty omaksi erityiseksi ihmisryhmäkseen, vaikka he edustavat puolta väestöstä.

”Tuhansien vuosien ajan lääketiede on lähtenyt siitä oletuksesta, että miehen keho voi edustaa koko ihmiskuntaa. Tämän seurauksena meillä on valtaisa historiallinen puute naisen kehoa koskevasta datasta, ja tämä puute vain kasvaa, kun tutkijat jatkavat piittaamatta siitä, että on polttava tarve saada naiset, naisen solut ja naaraseläimet mukaan heidän tutkimuksiinsa. On skandaali, että tämä jatkuu vielä 21. vuosisadalla. Sen pitäisi olla lehtien otsikoissa ympäri maailman. Naiset kuolevat, ja lääketieteen maailma on osallisena. Sen on herättävä.”

 

Lisäksi naisten oireita ja vaivoja ei hoideta, saati sitten tutkita yhtä laajasti ja laadukkaasti. Lukiessani aloin jopa miettiä, saattavatko omatkin, toistaiseksi heikosti hoitoa eri terveydenhuollon yksiköissä saaneet krooniset suolisto-oireeni olla jotakin ”tuntemattomia naisten vaivoja”. Eikä ajatus vaatinut edes foliohatun päähän laittamista. Minä olen osa aliarvioitua ja syrjittyä ryhmää, halusin tai en.

Kirja on täynnä toinen toistaan surullisempia ja vihaiseksi tekeviä esimerkkejä miehille suunnatusta maailmasta. Minäkin olen esimerkiksi Twitterissä maininnut aina-niin-seksikkäästä vessa-asiasta naisspesifinä ongelmana. Yksittäinen partioleiri, jossa miesjohtajat ajattelevat ”kusipressun” olevan riittävä käymälä, on kuitenkin pieni ongelma verrattuna maailman miljooniin, joka päivä niin eläviin naisiin. Naiset ns. kolmannen maailman maissa kärsivät virtsatietulehduksista, naiset paastoavat ja pidättäytyvät juomasta, koska heillä ei ole mahdollisuutta päästä vessaan! Yleisten käymälöiden puute vaivaa myös ”vauraita länsimaita”. Mutta mitäs pienestä, kun pisuaari on joka kulmassa tai tarpeen vaatiessa vaikka kadulla. Eikös ihmisellä ole penis, jolla hoitaa kusihommat?

Mitä kaikille ongelmille on tehtävissä? Kirja sai epätoivoiseksi ja vihaiseksi, sillä vielä hetki sitten kuvittelin sukupuolten välisen tasa-arvon olevan ainakin länsimaissa lähes valmis. Kirja sai toivottomaksi osoittaessaan, kuinka syvällä ja kuinka monenlaisissa rakenteissa miesoletus sijaitsee. Kirja sai ymmärtämään, kuinka naaraaksi syntynyt ihminen, naaraan kehollaan, kromosoimeillaan, kudoksillaan, elimillään, soluillaan, on erityinen olento, jota emme vieläkään osaa huomioida.

Tästä päästään nykyisen feminismin sekä siihen liittyvän liikehdinnän perustavanlaatuisiin ongelmiin.

Feminismi puolustaa naisten oikeuksia. Tämä käy ilmi jo aatteen nimestä. Intersektionaalinen feminismi, sinällään erinomainen ajatus, ymmärtää sukupuolen ohella muitakin syrjinnän syitä, kuten niin sanotun etnisyyden, iän, yhteiskuntaluokan jne. Nyt en kuitenkaan mene feminismin aatehistoriaan tai käsiteanalyysiin, enkä kategorisoi, mitä aatetta mitkäkin tahot tarkalleen edustavat.

Nostetaan heti kissa pöydälle. Transaktivismi, transihmisten oikeuksien puolustaminen, on nykyään valtavan mediaseksikästä. Sehän on hyvä, sillä totta kai transihmiset ansaitsevat samat ihmisoikeudet kuin muutkin. Lisäksi heihin kohdistuu paljon syrjintää. On ilmeistä, että sukupuoliroolien ollessa edelleen ahtaat, on paljon ihmisiä, jotka eivät kykene elämään syntymäsukupuolensa mukaisessa roolissa, vaan haluavat tulla kohdatuksi toisen sukupuolen roolissa. He kokevat sen omakseen. Heillä on siihen oikeus, ja meidän on arkielämämme tilanteissa kohdattava toiset siinä sukupuolessa missä he haluavat tulla kohdatuiksi: käyttää heidän haluamiaan nimiä, oltava kaikin tavoin ihmisiksi.

Transoikeudet ovat ihmisoikeuksia, kuulee sanottavan, ja on täysin selvää, että ihmisille kuuluvat samat oikeudet koetusta sukupuolesta riippumatta. Oikeus elää tulematta syrjityksi ja häirityksi, oikeus omaan nimeen, laadukkaaseen terveydenhuoltoon jne. On kuitenkin myös transaktivistien ajamia asioita, jotka asettuvat ristiriitaan tässä esitettyjen naisten edelleen valtavan puutteellisten oikeuksien kanssa. Lukekaa loppuun ennen kuin syytätte foobikoksi.

Transaktivismissa on perimmäisesti kyse sukupuolikategorioiden uudelleenmuotoilusta ja soveltamisesta elämän eri osa-alueilla. Tässä ei sinänsä ole mitään ongelmaa, etenkin jos kyse on ahtaista sukupuolirooleista. Ongelma on siinä, että tämä uudelleensovittaminen tapahtuu maailmassa, jossa nämä kategoriat ovat kaikkea muuta kuin tasavertaiset. Jossa toinen kategoria (mies) on totaalisen hallitseva, niin että silloinkin, kun ollaan näennäisesti neutraaleja ja ilman sukupuolta, edistetään käytännössä piilotettua miesnormia. Jossa toinen kategoria, nainen, on systemaattisesti tuhansien vuosien ajan ollut näkymätön kaikilla mahdollisilla elämän osa-alueilla. JA jossa tämän toisen kategorian edustajien, puolen koko maapallon väestöstä, oikeuksien toteutuminen vaatii fundamentaalisesti heidän erillisyytensä tunnustamista.

Ei ole nimettävissä spesifiä tahoa, joka naisia jättää huomiotta, vaan kyse on koko yhteiskunnassamme vaikuttavasta piilorakenteesta. Se voidaan tosin sanoa, että eri konkreettisissa tilanteissa toimijat ovat usein miehiä. Criado-Perez kertoo konkreettisesti esimerkiksi mieslääkäreistä, jotka ovat vähätelleet hänen omia vaivojaan, sekä lääketieteellisten tutkimusten apurahalautakunnissa vaikuttavista miehistä, joiden mielestä biologisella sukupuolella ei ole väliä, ja sukupuolierottelun huomioiminen tutkimuksissa on turhaa ja epätieteellistä. ”All male panelit” ovat todellinen ongelma, kun suunnitellaan esimerkiksi teknologiaa, tutkimusta tai lähestulkoon mitä tahansa. Mutta miehet jatkavat sen toistamista, ettei sukupuolella ole muka väliä, ja ”unohtavat” sitten esimerkiksi puettavien suojavälineiden suunnittelussa sen, että osalla niiden käyttäjistä on rinnat.

Silloin kun transaktivismissa pyritään yhtä lailla korostamaan, ettei sukupuolella (sex) ole mitään väliä, liikkuu se samassa laajassa rintamassa kuin jo tuhansia vuosia hegemonisessa asemassa ollut ”patriarkaatti”, kaikki ne yhteiskuntamme asenteet ja normit, joiden vuoksi miljoonat naiset kärsivät joka ikinen päivä, sillä heitä ei huomioida.

(Edistyksellinen!) isäni osti VK-kustannuksen uuden ”Naisten ja tyttöjen urheiluvalmennus” -kirjan heti kun se ilmestyi vuonna 2012. Teos oli ensimmäinen suomenkielinen valmennuskirja, jolla oli spesifi sukupuolinäkökulma. Urheiluvalmennuksen ja fyysiseen harjoitteluun liittyvän tiedon mieskeskeisyys on myös Criado-Perezin mainitsema asia, siksi kirja oli erinomainen ja tarpeellinen. Muutama vuosi sitten muistan Twitter-transaktivistien nostaneen kirjan esille esimerkkinä ongelmallisesta kirjallisuudesta, jossa on bioessentialistinen ja siksi transfobinen naiskäsitys tms.

Bioessentialismi. Se on termi, jota transaktivistit käyttävät mielellään. Sillä viitataan jotakuinkin naisen käsittämiseen biologisena olentona. Se on transfobiaa tai ainakin ongelmallista syrjintää, sanovat. Naistenklinikan nimi on ongelmallinen sillä naistentaudit, ongelmallinen nimi sekin, koskevat vain biologisia naisia.

Sinällään surkuhupaisaa, että nimenomaan bioessentialismi olisi sitä, mitä maailma kipeästi tarvitsee. Nimenomaan bioessentialismin puutteen vuoksi koko nykyinen lääketieteemme on vinoutunutta ja naiset kärsivät sairauksista sekä kuolevat, sillä heitä ei ole ymmärretty essentiaalisesti naisiksi, omiksi tietynlaisiksi olennoikseen.

Emme yksinkertaisesti voi suhtautua hyväksyttävänä ja transihmisten ihmisoikeusasiana väitteeseen, että biologinen sukupuoli tulisi häivyttää. Sillä se on juuri sitä, mitä tapahtuu, mikä on haitallista, ja mistä Criado-Perez neljäsataa sivuaan kirjoitti.

”Ensimmäinen teemoista on naisen keho – tai tarkemmin sen näkymättömyys. Se, että naisen keho unohdetaan säännönmukaisesti ottaa huomioon muotoilussa – liittyi se sitten sairaanhoitoon, tekniikkaan tai arkkitehtuuriin – on johtanut naisille epäsuotuisampaan maailmaan, jossa suunnistaminen on vaarallisempaa. Se saa meidät vahingoittamaan itseämme työssämme ja autoissa, joita ei ole suunniteltu naisten kehojen mittojen mukaan. Se saa meidät kuolemaan lääkkeisiin, jotka eivät toimi. Se on luonut maailman, johon naiset eivät vain sovi kovin hyvin.”

 

Ei ole suora transaktivistien iskulause, että biologinen sukupuoli tulisi häivyttää. Mutta sitä epäsuorasti ajaa ajatus esimerkiksi biologisen sukupuolen perusteella rajatun urheilun tai vastaavan ruumiillisen toiminnan alasajosta. Tai mahdollisuuden antamisesta kenelle tahansa väärentää oma sukupuolensa, koko tilastollisen sukupuolen konseptin irrottamista biologisesta todellisuudesta (kuinka sitten kerätään sitä kipeästi tarvittavaa sukupuolidataa, jota edelleen on puutteellisesti, ja jonka tarvetta miehet edelleen vähättelevät?)

Criado-Perez sanoo aivan suoraan

”Nämä erot sivuutetaan, ja me jatkamme elämäämme ikään kuin miehen keho ja siihen liittyvä kokemus elämästä olisivat sukupuolineutraaleja. Tämä on yksi naisiin kohdistuvan syrjinnän muoto.”

 

Vielä rautalangasta: biologisen sukupuolen sivuuttamista ajavat transaktivistit ja muut henkilöt harjoittavat naisiin kohdistuvaa syrjintää.

Transaktivismi ja transihmisten oikeuksien ajaminen ei sinällään ole ristiriidassa naisten oikeuksien kanssa, jos kyse on sukupuolidysforiasta kärsivien henkilöiden oikeudesta saada hoitoa sekä tulla kohdatuiksi heille sopimillaan tavoilla. Tai ahtaiden sukupuoliroolien purkamisesta. Mutta jos siihen sisällytetään biologisen sukupuolen sivuuttamiseen pyrkiminen, se on suoraan naisiin kohdistuvaa syrjintää.

Yhtä lailla naisten oikeuksien puolustaminen, silloin kun nainen ymmärretään biologiseksi olennoksi, olisi fundamentaalisen tärkeä osa feminismiä, aivan sen ydintä. Mikäli tällainen puolustamis- ja kamppailutyö leimataan transfobiaksi, kuljetaan kirjaimellisesti taaksepäin, samassa linjassa aborttia vastustavien kristilliskonservatiivien kanssa.

Monet sanovat periaatteessa oikeutetusti, että jos sinun feminismisi tai naiskäsityksesi ei huomioi transnaisia, se ei ole feminismiä. Mutta jos ”transnaisten huomioiminen” tarkoittaa sitä, että nainen kamppailtuna kategoriana, jota juuri ollaan saamassa esiin omine fyysisine erikoistarpeineen, kuuluu jälleen unohtaa ja väittää ainoan sukupuolieron sijaitsevan ns. korvien välissä, on väitteen esittäjä väärässä. Sillä se on antifeminismiä.

On käsittämätöntä, kuinka feministeinä ja edistyksellisinä itseään pitävät näkevät gender-sukupuoleen perustuvan jaottelun tärkeämpänä ja olennaisempana kuin sex-sukupuoleen. Ja kuinka jälkimmäisen mainitsevia voidaan pitää väärämielisinä vihapuhujina. Heidän syrjintänsä ei juuri poikkea vuosituhantisesta naisten syrjinnän, vähättelyn ja piilottamisen ketjusta. Heidän vähättelemisensä on kirjaimellisesti historiallisen taantumuksellista.

Totta kai meidän pitää utopistisessa unelmatilanteessa ajatella koko sukupuoli uudelleen, ja luopua vaikka kaikista käsitteistä. Valitettavasti olemme siitä satoja vuosia kauempana kuin vielä ennen Criado-Perezin teoksen lukemista luulin. Maailmamme on yhä miesten maailma, ja naisia ja naiseutta, siis tietynlaiseen ruumiiseen syntymistä, häivytetään ja piilotetaan, kertakaikkisesti unohdetaan yhä systemaattisesti. Utopistisiin sukupuolenhäivytysreformeihin ja tietynlaisessa queer-teoriassa ihannoituihin sukupuolen moninaisuuden pirstaleiseen ilotulitukseen ei voida lähteä maailmassa, jossa sukupuolen ”unohtaminen” on edelleen itsessään järjestelmällinen syrjinnän keino.

Vielä yksi kulma keskusteluun. Mainitsin ylempänä transihmisten oikeuksien puolustamisen olevan nykyään mediaseksikästä. Tämähän on sinällään hienoa, ja lisäksi Suomessa ymmärrettävää, sillä olihan lainsäädännössämme todella akuuttia korjaamista vaativia kohtia (lisääntymiskyvyttömyysvaatimus). Tilanne on kuitenkin myös se, että ns. ”transasioiden puolustaminen” on helppo tapa kerätä irtopisteitä ja nostattaa omaa profiiliaan tiedostavana monille ei-transhenkilöille. Tällaiset henkilöt ovat usein miehiä.

Helsingin Sanomien mainion Uutisraportti-podcastin Tuomas Peltomäki sanoi kerran lähes sympaattisen paljastavasti, kuinka transihmiset ovat sellainen vähemmistöryhmä, joka on todella lähellä hänen sydäntään. Uskon hänen sanoittaneen laajemmankin ns. liberaalin, hieman punavihertävän nuoren kaupunkilaismiehen ajatusmaailmaa. (Sivuhuomio on se, kuinka hän käytti ryhmästä tietämättään halventavaa nimitystä ja sai siksi itse vihat päälleen karmeana transfoobikkona).

Kun edistyksellisinä itseään pitävät miehet yhtyvät transaktivismin vahvan antifeministisiin puoliin ja toitottavat suureen ääneen naisten biologiseen naiseuteen perustuvan erityiskohtelun purkamista, ovat he tismalleen samalla patriarkaalisella naisten sorron linjalla kuin jo tuhansien vuosien ajan. Aivan samalla linjalla Criado-Perezin kuvailemien naisten vaivoja vähättelevien mieslääkäreiden, lääkkeensä miehille kehittävien tutkijoiden, sanitettitilat vain miehille suunnittelevien miesten ja naisten kokemaan väkivaltaan vähättelevästi suhtautuvien miesten kanssa. Ei mitään uutta auringon alla.

PAITSI se, että tällä kertaa näillä miehillä on mahdollisuus profiloitua edistyksellisiksi. Nimettömät lääketieteelliset komiteat hallintojen syövereissä täyttävät miesasiantuntijat eivät yritä profiloitua miksikään, mutta sosiaalisen median alustalla tai radiossa samaa naisten alistamista suoltavat miehet saavatkin yhtäkkiä leiman edistyksellisinä, jopa feministeinä. Kuinka feminismi onkaan kääntynyt surullisesti ympäri!

Esimerkki naisia vähättelevästä mieslääkäristä on sellainen, jonka moni ns. nykyfeministi varmaan tunnistaisi ja osaisi nimetä kyseessä olevan naisten sortamisen ja miehen ongelmallisen valta-aseman. Samat henkilöt kuitenkin ylistävät samaa tekeviä miehiä toisaalla, kun heidän alistustoimenpiteensä on puettuna trendikkääseen transaktivismikaapuun.

On toki itsestäänselvää, että sosiaalisessa tai perinteisessäkään mediassa kirjoittelu on aivan eri asia kuin konkreettisten toimenpiteiden tekeminen. On kuitenkin huolestuttava ilmiö, millainen spinnaus on tapahtunut ja kuinka samat sortavat kehityskulut jatkavat kukoistamistaan tullen yhä uusilla keinoilla hyväksytyiksi.

Mitä nyt on tehtävissä? Kuten sanoin, pelkkä Criado-Perezin kirja itsessään sai vajoamaan epätoivoon. Kirjan lopussa julistettu ”naisten on aika astua näkyviin” kuulostaisi hienolta tavoitteelta, mutta yhä suuremman epätoivon aiheuttaa se, kuinka tällaista ryhmää, naisten oikeuksien puolustajia, ei tunnu enää olevan.

Tietenkin monella saralla on tapahtunut paljon hyvää. Naisten kokemaa systemaattista väkivaltaa on ainakin joissakin länsimaisissa yhteiskunnissa saatu kampanjoiden avulla nostettua esiin. Sukupuolitietoisen budjetoinnin kaltaiset termit ovat Suomessakin yhä arkipäiväisempiä ja opin itsekin vasta viime kesänä feministisen talouspolitiikan olevan ylipäätänsä olemassa.

Tuntuu kuitenkin järkyttävältä, miten naisten oikeuksien puolustajia tunnutaan myös systemaattisesti vainoavan. Internetissä kiertää tapauksia, joissa naisten oikeuksien puolustamista kutsutaan vihaksi ja pahimmillaan naisia myös kohdellaan väkivaltaisesti. On äärimmäisen surkuhupaisaa, kuinka tietynlainen transaktivismi on saanut aikaan sen luulemisen, että esimerkiksi ”naisten biologisten oikeuksien puolustaminen” olisi haitallista ”terf-kulttuuria”, mikä taas kulkisi samassa linjassa kristilliskonservatiivisen, seksuaalivähemmistöjä laajasti sortavan liikehdinnän kanssa. Vaikka periaatteessa naisten oikeuksien polkeminen itsessään on jatkumoa sekä kristilliselle että kaikenlaisten aatteiden värittämälle syrjintäperinteelle, nyt vain puettuna muodikkaaseen sateenkaarenväriseen kaapuun. ”Nuo ovat niitä terfejä”, sanovat monet älykkäätkin liberaalit henkilöt naisten oikeuksien puolustajista. ”He vastustavat kaikkia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajia. He kannattavat persuja ja Viktor Orbania. He ovat pahoja.”

Pahinta eivät kuitenkaan ole yksittäiset tuhahtelijat, vaan systeemeissämme piilevä valta. ”Naisten oikeuksien puolustaminen on vihapuhetta” -narratiivi on niin vahva, että useita naisia puolustavia henkilöitä bannataan Twitterista. Sosiaalisen median suodatusjärjestelmät ovat nykyajan erittäin vaikutusvaltainen voima, jolla on käytännössä yksin valta yksin sanella oikea ja väärä puhe. Kun (todennäköisesti enimmäkseen miehistä koostuva) järjestelmä, joko manuaalinen tai algoritminen (algoritmitkin ovat ihmisen, siis usein miehen tekemiä) pääsee leimaamaan naisten oikeuksien ajamisen pahaksi, ollaan niin vaarallisilla vesillä, että edes Criado-Perez ei maininnut tästä.

Mistä löytyisivät ne naiset, ihmiset, ketkä tahansa, jotka ryhtyisivät kamppailuun? Ketkä asettuisivat puolustamaan naisten oikeuksia? Ketkä kamppailisvat nimenomaan naisten kehon erillisyyden tunnistamisen puolesta ja rohkenisivat julistaa

”Nämä erot sivuutetaan, ja me jatkamme elämäämme ikään kuin miehen keho ja siihen liittyvä kokemus elämästä olisivat sukupuolineutraaleja. Tämä on yksi naisiin kohdistuvan syrjinnän muoto.”

Valitettavasti tämä essee ei pääty toivon sanoihin. Sen sijaan luettelen joitakin kehotuksia, vaikka ne ovatkin väin ininää tuulessa. Ja totean muuten senkin, että myönnän nyt, tosin vastenmielisesti, mutta kuitenkin myönnän, kuuluvani itse joukkoon NAISET.

  • Lue Caroline Criado-Perezin Näkymättömät naiset. Olisit mies, nainen, mitä tahansa, lue se. Se kertoo myös sinusta. Lue, lue, lue, lue!
  • Tarkastele fyysistä maailmaa ympärilläsi kriittisesti. Kenelle se on suunniteltu? Kenen ehdoilla?
  • Edistyksellinen mies. Tarkastele itseäsi ja sanomisiasi kriittisesti. Kenen etua ajat? Kenen oikeuksia oikeasti puolustat? Ymmärrätkö sinä, mistä puhut?
  • Kysy itseltäsi: tiedätkö sinä, mikä on nainen?
  • Vielä uudestaan. Tiedätkö sinä, mikä on nainen?

”Ongelma ei ole naisen biologinen keho. Ongelma on tälle keholle antamamme sosiaalinen merkitys ja se, että me sosiaalisesti määräytyvistä syistä emme ota sitä huomioon.”

 

 

Kuvat: freepik

Suosittelen kirjaa: Finanssikirous

untamo1 kommentti

Tällä kertaa suosittelen vain yhtä kirjaa. Se on niin merkittävä, että ansaitsee oman artikkelinsa, ansaitsee pidemmän perehtymisensä ja ennen kaikkia ansaitsisi tulla aivan jokaisen lukemaksi.

Aikaisemmat kirjasuositukseni voit lukea täältä: Suosittelen kirjoja; Suosittelen kirjoja 2

Finanssikirous. Miten kansainväliset rahoitusmarkkinat tekevät meistä kaikista köyhempiä

Kirjoittaja: Nicholas Shaxson
Suomentaja: Mari Janatuinen ja Laura Kalmukoski
Julkaistu: 2019
Julkaisija: Into
Kategoria: Perusteellinen, journalismityyppinen tietokirja

 

”Tarvitsemme uuden kansalaisliikkeen kaatamaan korruptoituneen status quon. Taloutemme romahti jo kerran, kun pankit kasvoivat niin suuriksi, ettei niiden voinut antaa kaatua. Miten kilpailulainsäätäjämme ovat voineet antaa näiden pankkien kasvaa vielä suuremmiksi kriisin jälkeen? Miksei neljää suurta tilintarkastusfirmaa ole hajotettu niin, että päästäisiin eroon eturistiriidoista? Miksei teknologiamonopoleja kuten Amazonia, Googlea ja Facebookia säännellä tehokkaasti? Miksi niiden annetaan viedä mainostulot media-alan yhtiöiltä ja muilta, jotka tuottavat ahkerasti niille tärkeää sisältöä ja sitten kanavoida voitot veroparatiiseihin? Miksi sallitaan ”välittäjämonopolit”, joissa vaikutusvaltaiset toimijat asettuvat maailmanlaajuisten toimitusketjujen tärkeisiin pullonkauloihin ja louhivat vaurautta kaikilta verkoston toimijoilta, kuten Veblenin kärpäsiä syövät rupikonnat? Muutoksen aikaansaaminen on tässäkin asiassa vaikeaa – mutta ilman järjestäytynyttä vastaliikettä se on mahdotonta.”

 

Finanssikirous on juuri sellainen kirja, joka kaikkien tulisi globaalin yhteiskuntamme ymmärtämiseksi lukea. Tunnettu brittiläinen taloustoimittaja Nicholas Shaxson avaa lähes neljänsadan sivun verran erittäin yksityiskohtaisesti läpimädän maailmamme perusrakenteita. Jo aikaisemmin Shaxson on kirjottanut veroparatiiseista (Aarresaaret on lukulistalla seuraavaksi), mutta Finanssikirouksessa tarkastelunäkökulma on laajempi. Kun katsomme koko globaalia finanssijärjestelmää, on se kehyksenä myös verokeinottelulle. Eivätkä veroparatiisit tai muutkaan yksittäiset tekijät ole sinällään ykkösvihollinen, vaan mätä järjestelmä on paljon laajempi. Paljon, paljon, paljon laajempi.

Shaxsonin teos on – niin kulunut kuin kielikuva onkin – kuin pitkä ja perusteellinen tutkimusmatka. Kerros kerrokselta, luku luvulta se etenee syvemmälle. Liikkeelle lähdetään lähihistoriasta, aatteista ja ajattelijoista, ja luku toisensa jälkeen edetään yhä syvemmälle finanssijärjestelmämme kurimukseen. Läpi käydään niin uusliberalismin hengen viriäminen 70-luvulta alkaen, epäonnistuva antitrusti-lainsäädäntö, Lontoo City kaikessa kauheudessaan, omaisuudensuojelubisnes, veroparatiisit, pääomasijoittaminen kuin epäonnistunut kolmannen tien politiikkakin. Kerronta on rikasta ja journalisminkaltaista, teos on kuin yksi pitkä reportaasi. Lähes jokainen luku päättyy seuraavan ennakointiin. Juuri kun lukija on pöyristyneenä tankannut sivukaupalla luvullisen kerrontaa karmivasta epäkohdasta, lupailee Shaxson että jotakin vielä pahempaa on tulossa. Ja uusi luku alkaa entistä häiriintyneemmän systeemin kuvauksella, joka heittää yhä uusia kierroksia ja murentaa lukija-paran jo murentuneen uskon yhteiskuntaamme entistäkin perusteellisemmin.

Tärkeintä kirjassa on sen rooli sen osoittajana, missä todelliset viholliset ovat. Vihollisella viittaan ensinnäkin esimerkiksi konkreettisen ilmasto- ja biodiversiteettikriisimme aiheuttajiin. Toisaalta viitaan abstraktimmin vihollisuutta nimeävään yhteiskuntakritiikkiin, ja lukemattomiin erilaisin tahoihin, jotka kamppailevat jotakin epäkohtaa vastaan.

Tähän teos antaa erinomaisesti perspektiiviä. Olo on suorastaan huijattu – usein aivan konkreettisesti huijattu. Tuhannet ja miljoonat edistyksellisenä itseään pitävät kamppailevat kulttuurisotamaisesti väärinä pitämiään aatteita vastaan, samalla kun suuret megakorporaatiot ja finanssimaailman jätit kirjaimellisesti ohjaavat toimintaa. Vasemmisto, jonka aikoinaan tuli ajaa radikaaliakin yhteiskunnallista tasa-arvoa, ihmisoikeuksia ja vapautta, on epäonnistujista suurimpia. Mainio esimerkki tästä on niin kutsuttu kolmannen tien politiikka (Luku 5). Kuten Shaxson kirjoittaa

”Kolmas tie oli kuitenkin alun perinkin offshore-malli, resepti, jolla maat tekevät itsessään käytännössä veroparatiiseja pärjätäkseen rajuilla, globalisoituneilla vesillä. Tätä mallia ajoi puolestaan kilpailukykyagenda, ajatus tai ideologia, jonka mukaan maiden on oltava ”avoimia yritystoiminnalle”, houkuteltava jatkuvasti kannustimilla suuria monikansallisia yrityksiä ja pankkeja ja juuretonta globaalia rahaa -veroleikkauksia, rahoitusalan sääntelyn purkamista, rikoksien katsomista läpi sormien.”

 

Shaxson keskittyy Britanniaan jossa muutokset ovat olleet mahdollisesti rajuimpia, mutta sama vasemmiston ja vasemmistolaisina itseään pitävien kriisi on havaittavissa kaikkialla, myös Suomessa. Vasemmistosta on tullut lillukanvarsiin keskittyvä ”ideologinen vasemmisto” joka tanssii onnellisesti globaalin pääoman pillin mukaan. Kilpailukyvyn käsite, jota Shaxson nimittää suoraan ”jallittamisen välineeksi” on iskostunut meilläkin syvälle täysin kyseenalaistamattomaan politiikan ytimeen. Se halkaisee meilläkin poliittista kenttää vasemmistosta oikeistopopulisteihin, eikä sen edessä nähdä vaihtoehtoja.

”Kansallinen kilpailukyky tarkoittaa kilpailukykyagendassa sitä, että vaurautta puristetaan talouden köyhemmistä, pienemmistä, vähemmän liikkuvista elementeistä ja se ojennetaan suuremmille, liikkuvammille globaaleille toimijoille, niin että ne voivat kilpailla maailmannäyttämöllä. Se on myös kone, joka tuottaa rikollisuutta ja väärinkäyttöä.”

 

Koko politiikan kehys on ennalta saneltu ja vaihtoehdoton – ja mikä pahinta – se vaikuttaa kelpaavan ihmisille erinomaisesti, onhan heidät usutettu luulemaan, että todelliset ongelmat ovat jossakin muualla. Että todelliset ongelmat olisivat esimerkiksi rasismi ja seksismi nimenomaan yksilön psyykeeseen iskostettuina perusominaisuuksina, joista on pyrittävä eroon tiedostamalla etuoikeuksiaan ja varomalla väärien sanojen käyttämistä. Että esimerkiksi vasemmistolaishenkisten merkittävin yhteiskunnallinen taistelu olisi valkoisuusnormien purkamista taiteessa, transfobisen kielen osoittamista puheissa ja mainoskuvien representaation tarkkailua. Että julistamalla itsensä ties miksi -istiksi milloinkin, olisi suuri yhteiskunnallinen taistelija. Ehkä osuvimpia tähän liittyviä kohtia koko teoksessa on kuvaus Hillary Clintonin vaalikampanjapuheesta vuodelta 2016. Clinton on tietenkin kaikkea muuta kuin feministinen ikoni, mutta hänen puheensa edustaa laajemmin koko sitä poliittista keskustelun kenttää, joka pitkälti heidän piiriinsä on omaksuttu

””Jos me pilkkoisimme isot pankit huomenna osiin”, hän huusi, ”lopettaisiko se rasismin?”

”Ei!” yleisö vastasi.

”Lopettaisiko se seksismin?”

”Ei!”

Ja näin hän jatkoi, innosti yleisöä isoa pankkeja puoltavalla viestillä, joka oli puettu joksikin ihan muuksi”

 

Teoksen lukemisen jälkeen ei ole epäselvyyttä, mistä kaikki paha johtuu. Globaali finanssijärjestelmä, jonka ytimenä on Lontoon Cityn kaltaiset paikat, on röyhkeydessään ja häikäilemättömyydessään kaikkialle lonkeronsa ulottava kurimus. Maiden hallitukset ovat sen otteessa, mitä esimerkiksi kyseenalaistamaton kilpailukyky-ajattelu korostaa. Pelkästään esimerkiksi varainhoitoala syö paitsi miljardisummia, myös valtavasti ”henkistä pääomaa”, sukupolviemme lahjakkaimpia ihmisiä, jotka esimerkiksi ilmastoa pelastavan teknologian kehittämisen sijaan käyttävät kaiken energiansa sen pohtimiseen, miten suurten omistajien varat saadaan piilotettua verotukselta ja muulta ikävältä mahdollisimman hyvin. On kokonaisia valtioita, kuten veroparatiisina tunnettu Cookinsaaret, joiden lainsäädäntö on käytännössä suurkorporaatioiden kirjoittamaa. Nämä korporaatiot – tämä finanssijärjestelmä, on kolonisoinut aivan koko maapallon, jota se käyttää temmellyskenttänään vapaasti ja häikäilemättömästi. Paitsi jo mainittu esimerkki ilmastokriisistä ja luonnon riistämisestä, riistäminen ulottuu myös yksilön arjelle vielä läheisempiin kohteisiin. Luvussa 9 Shaxson kertoo koskettavaa tarinaa brittiläisistä kotihoitajista, joilla ei ole riittävästi aikaa eikä resursseja hoitaa asiakkaitaan. Yrityksen, jossa he työskentelevät, omistaa yli seitsenkerroksinen yritystorni erilaisia Capital Partnersseja tytär- ja emoyhtiöineen. Häikäilemätön pääomasijoittaminen, joka kasvattaa kansallista kilpailukykyä ja varallisuutta, saa yksilöiden tasolla aikaan vain sairautta ja kärsimystä. Tarinallinen esimerkki tulee lähelle ja koskettaa lukijaa, mutta on vain haiseva hippunen, kompostikikkare, koko suuresta mädästä systeemistä.

Kaiken keskellä on surullista ymmärtää, kuinka pihalla monet yhteiskuntakriittisenä itseään pitävät ovat. Tiedostavien henkilöiden pahin uhka yhteiskunnallemme on olevinaan esimerkiksi satunnaishenkilöiden pienpuoluepelleilyt. Ikään kuin fasismilla flirttaileva maalaisjeppe olisi pahempi uhka kuin ympäristömme tuhoavan suurpääoman kanssa flirttaileva vallassa oleva hallitus. Toisaalta, myös toisenlaisen ”syvän pään” yhteiskuntakriittiset ovat pahasti hakoteillä. Globaali eliitti, joka hallitsee maailmaa salaliitossa ja sanelee käskyt ei edes ole kaukaa haettu teoria. Mutta se ei asu tunneleissa tai syö lapsia, vaan koostuu täysin laillisten finanssiyhtiöiden, suurpääoman, megakorporaatioiden verkostosta. Laillisen, koska he kirjaimellisesti saavat lain taipumaan edessään puolelleen. Rokotekriittisetkin luulevat löytäneensä viisauden siitä, että lääkeyhtiöt hallitsevat maailmaa ja rokottaminen on hallinnan tapa, vaikka maailmaa hallitsevat laajasti kaikki suuret yhtiöt, eivätkä heidän aseensa ole rokotteet vaan aivan tavallinen laillinen yritystoiminta ja politiikka, jossa jokainen meistä on valjastettu palvelemaan vain suurpääoman kasvattamisen etua. Mitä salaliittoihin sinällään tulee, niitäkin ehdottomasti on. Mutta ne eivät koostu juutalaisista tai vapaamuurareista, vaan varakkaista, menestyneistä ja taitavista liikemiehistä ja konsulteista jotka yhteistoimin piilottelevat massiivisia varojaan pois verotuksen ulottuvilta ja ujuttavat mieleisensä lainsäädäntöhankkeet läpi.

Minä luin teoksen maallikkona. Sellaisena, jonka taloustietämys ulottuu omaksi iloksi luettuun runsaaseen kirjallisuuteen. Tietämättömyyteni paistanee nytkin läpi, puhunhan vain ”suurpääomasta” ja ”finanssijärjestelmästä”, vaikka teos vilisi kyllä yksityiskohtaista käsitteistöä holding-yhtiöstä offshore-alueeseen ja trustista pääomasijoitusyhtiöön. Minun päällimmäinen kokemukseni teoksesta on joka tapauksessa laajempi oivallus siitä, kuinka maailmamme oikeasti toimii. Se on ymmärrys siitä, miksi kaikki, aina ilmastokriisistä ihmisten väliseen eriarvoisuuteen, rasismiin ja syrjintään on niin pielessä. Se on ymmärrys siitä, missä todelliset mädät rakenteet piilevät. Mutta, voi olla, että teos ei tarjoa mitään uutta poliittisen talouden tutkimukseen, kansantaloustieteeseen tai maailmanpolitiikan tutkimukseen perehtyneille. Voi olla, että minun, maallikon, hehkuttama sisältö on sellaista, jonka asiaan perehtynyt tutkija ohittaisi olankohautuksella ja toteaisi, että kyllä kaikki tämä tiedettiin jo. Ja voi olla, että havaintoni siitä, missä todellinen vihollinen piilee, on niin nähty että juuri sen vuoksi on alettu kiinnittää huomiota sellaiseen mitä kutsun lillukanvarsiksi. En kuitenkaan haluaisi ajatella näin, sillä teos paljastaa myös konkreettisen vaikuttamisketjun jossa kansalaisten huomio tietoisesti käännetään pois. Asiantuntijat myöhemmin asiaa avatkoon.

Jos moitittavaa teoksesta haluaa löytää, se on yksityiskohtien ja ylipäätänsä tiedon valtavan suuri määrä. Varsinkin kärsimättömämpi lukija saattaa ajatella, että eiköhän tämä jo riitä, asia tuli jo selväksi. Mutta toisaalta materiaalin runsaus on myös omanlaisensa kiero hyve. Kun paha ja pielessä oleva asia ei vain lopu kesken, lukija kuuluukin hukuttaa siihen. Jatkamalla jatkaa, sillä totuus todella on näin karmea.

Mainittakoon lopuksi vielä ajankohtaiseen tilanteeseen liittyvä pohdinta. Olisi hyvin mielenkiintoista lukea päivitetty lisäluku, jossa käsiteltäisiin sitä, kuinka pandemia-aika on vaikuttanut tämän ”ekosysteemin” toimintaan. Tai pikemminkin, millä röyhkeillä tavoilla jo valmiiksi röyhkeyksiä tekevät toimijat ovat hyötyneet ns. koronakriisistä. Rokotteiden patenttisuojilla rahastaminen, eli suora rahastaminen kriisin ja kärsimyksen pitkittämisellä, on ainakin yksi konkreettinen ja esilläkin ollut seikka. Mitenköhän muuten kriisiä käytetään hyväksi? Ainakin teknologiayhtiöt (etunenässä GAFAM[1]), joiden valta on jo ennestään kohtuuton, tanssivat riemusta kun ihmisten välinen vuorovaikutus muuttuu tarkoittamaan heidän palvelujensa käyttämistä. Normaalin elämän teeskentely ja hymisevä mukautuminen siihen, että elämä onkin todellisuudessa muutaman firman tuotteen käyttämistä näyttöpäätteellä, sataa aivan suoraan yhtiöiden laariin. Ja laitanpas vielä lopuksi foliohatun päähäni, näin, ottaen huomioon mitä kaikkea röyhkeää yhtiöt ovat jo tehneet ja millä kaikilla tavoilla ja käsitteillä huijanneet ja sumuttaneet, eikö olisikin erinomainen huijaus pyrkiä kaikin tavoin pidentämään kriisitietoisuuden kestoa? Ja esimerkiksi edistämään lockdownien kaltaisia, ihmisiä mahdollisimman paljon tiettyyn teknologiaan sitovia mutta taudin kannalta toissijaisia ja yleisen terveyden kannalta vain haitallisia toimenpiteitä? Ja… hyvä on, otetaanpas hattu pois. Ja toivotaan, että joku osaava tutkiva journalisti joskus tulevaisuudessa, jos sitä on, todella selvittäisi näiden suurinta valtaa käyttävien globaalien toimijoiden roolin ja toimet ns. pandemiakriisimme aikana.

 

 

[1] Google, Amazon, Facebook, Apple, Microsoft. Kts. Wikipediasta

Meidän on lakattava pelkäämästä toisiamme

untamoJätä kommentti

Eilen, perjantaina 9.4.2021, hallitus julkaisi niin sanotun exit-strategiansa: ”Suuntaviivat covid-19-epidemiaan liittyvien rajoitustoimien ja -suositusten hallitulle purkamiselle”. Kuten mediassa on toisteltu jo jonkin aikaa, näkymä (historiallisen totalitaristisesta) nykytilanteesta pois on oltava. Tuon näkymän esittely, sekä itse julkaisu että siitä kirjoitetut uutisjutut, saivat kaltaiseni merkityksettömän kansalaisenkin pohtimaan sitä, miten nykyisestä tilanteesta todella pääsee pois.

Paikkoja avataan rajoituksin. Kokoontumisrajoituksia höllennetään. Ulkoharrastustoimintaa avataan osittain ja rajoitetusti. Turvavälisuositus voimassa toistaiseksi. Rajoitus voimassa. Oltava varovainen. Vältettävä. Varottava. Pelättävä.

Näkymä tulevasta keväästä, kesästä, syksystä ja elämästä vaikutti ensi lukemalta positiiviselta: poimihan katse sellaisia toivoa tuovia avainsanoja, kuten tapahtuma, ulkoharrastus ja yleisötilaisuudet. Tarkemmin pohdittuna tulevaisuus vaikuttaa kuitenkin edelleen toivottomalta. Vaikka rajoituksia lievennetään ja kevennetään, on tulevaisuuden näkymä edelleen samanlainen.

Kaikkea inhimillistä olemista tulee määrittämään fundamentaalinen, uuteen olemukseen sisäänrakennettu pelko.

Ihminen on uhka toiselle ihmiselle. Varottava, vaarallinen uhka. Ihmisen olemukseen sisäänrakennettu tuhoisuus on se, jonka ehdoilla Uusi Elämä sanellaan. Kaiken tekeminen perustuu siihen, että ohjaamme jatkuvasti räjähdysherkkiä ja myrkyllisiä tappokoneita, joiden kanssa meidän on oltava varuillamme. Vaikka meidän annettaisiinkin tehdä elämään kuuluvia pieniä asioita, niiden ehtona on sisäistetty ymmärrys omasta olemuksesta pysyvänä uhkatekijänä.

Se, mitä nyt haluan sanoa, on ettei mikään pandemia tai mikään poikkeustila voi olla ohi, ennen kuin lakkaa tila, jossa ihmiset lähtökohtaisesti pelkäävät toisiaan hysteerisesti.

Voidaan realistisesti todeta ihmisen todella olevan AINA uhka toiselle ihmiselle. Kun kaivetaan mukaan pienimmätkin tilastonrippeet siitä, kuka saattaa olla sarjamurhaaja, kenellä saattaa olla norovirus tai kuka saattaa olla vaikka tuntemattomien päälle käyvä raiskaaja, ei absoluuttisen sataprosenttisen turvallista tapaa olla toisten ihmisten ilmoilla ole olemassa. Ei ole milloinkaan ollut eikä tule milloinkaan olemaan.

Siitä huolimatta olemme pystyneet elämään yhteiseloa näihin päiviin saakka. Teemme joka päivä asioita, jotka eivät ole sataprosenttisen absoluuttisen turvallisia, sillä tämä on elävä maailma, ei matemaattinen simulaatio. Täällä mikään ei ole täydellistä ja varmaa, ja hienoimpien luonnontieteidenkin käytännön sovellutukset perustuvat korkeintaan erittäin suuriin todennäköisyyksiin. Absoluuttiseen puhtauteen pyrkiminen on kirjaimellisesti päättymätön prosessi, sillä sellainen tila on olemassa vain kuvitelmissa ja simulaatioissa.

Se, mitä nyt haluan sanoa, on ettemme voi perustaa elämäämme toisen ihmisen pelolle.

Miksi emme?

Koska ihmisen elämä on määritelmällisesti yhteistoimintaa. Koko käsitys rationaalisesta ja riippumattomasta individuaalista, autonomisesta homo economicuksesta on verrattain tuore länsimainen ilmiö.

Lähes kaikki ne kiinnepisteet, joilla elämäämme ja ympäristöämme sanoitamme ovat sosiaalisia konstruktioita. Instituutiot yliopistosta eduskuntaan, urheiluseurasta pörssiyritykseen ja oikeuslaitoksesta ammattiliittoon ovat perimmäiseltä olemukseltaan pelkkää ihmisten yhteistoimintaa. ”Perustuslakivaliokunta”, ”Helsingin yliopisto” tai ”Suomi” eivät ole mitenkään luonnollisesti olemassa, vaan ne ovat yhteistoimintamme keinotekoisia tekeleitä.

Lähes kaikki käsitteet ja rakenteet ympärillämme ovat lopulta redusoitavissa ihmisten väliseen kommunikaatioon ja toimintaan. Eduskuntakin – virallisuutensa ja arvokkuutensa vuoksi hyvä toistuva esimerkki – on lopulta määritelmällisesti puhekunta, parlamentti. Politiikan tekeminen, lainsäädäntö, on definitiivisesti ihmisten puhumista toisilleen.

Yritän tässä perustella sitä, millaista elämämme elämä on perustavanlaatuiselta luonteeltaan. Kuinka kaikki ympärillämme on yhteistoimintaa ja kuinka siksi käsitykset, jossa ihminen on toisesta peläten erossa pysyvä pelkäävä individuaali ovat totaalisen virheellisiä.

Teknologia-avusteinen yhteistoimintakin on häviävän tuore ilmiö ja lopulta vain teknisten välineiden samanaikaista käyttämistä yksinään. Videopuhelusovellusten kaltaiset hienot keksinnöt eivät juuri poikkea vuosituhannen alun innovaatiosta nimeltä tekstiviesti. (Lukekaa mitä Henrik Dettman kirjoittaa!) Yhteistoimintaa, sitä yhteistä elämää jota ihmisen elämä määritelmällisesti on, ei ole teknisten laitteiden käyttäminen yksilön menevissä kopeissa. Jos niin sanottu uuskieli yrittää väittää sitä sellaiseksi, kyse on vain valehtelusta.

Palataan hallituksen muistioon. Kuten sanoin, siinä rakennetaan kuva maailmasta, jossa kaikki on järjestettävä sen ehdolla, että ihminen on uhka. Sen sijaan, että uhka olisi esimerkiksi joidenkin levittämä tauti tai joidenkin väkivaltarikollisuus, uhkaavuus on sisäänkirjoitettu inhimilliseen olemukseen. Siitä on tehty jokaista perisynnin lailla määrittelevä ominaisuus. Juuri sinä olet uhka, juuri sinun ja sinua on varottava. Jos menet johonkin tapahtumasta kutsuttuun, pysy aktiivisesti erossa, turvavälin päässä kaikesta sillä sinussa asuu Pahuus.

Minun mielestäni – maallikon, ei epidemiologin, huom. huom. – koko koronahommassa ollaan menty ja jatketaan yhä edelleen mahdollisesti ikuisuuteen pahasti väärään suuntaan, kun keskiöön on nostettu ns. uhan eli taudin sijaan ihmisen olemus. Tosin kuin ohjeet, muistiot ja tiedotteet esittävät, jokainen meistä EI ole potentiaalinen vaarallisen viruksen kantaja. (Emme tietenkään puhu absoluuttisuudesta, sillä totta kai jokainen meistä on potentiaalinen vaikka mikä jos pienimmätkin todennäköisyydet lasketaan). Esimerkiksi yhtä tiettyä virusta, SARS-CoV-2, ei kanna käytännössä kukaan, joka asuu 99 % :ssa Suomen kunnista. Eikä kukaan, joka asuu omissa oloissaan, juuri näkemättä muita. Esimerkkinä minä, pienessä kunnassa yksin asuva henkilö, EN ole potentiaalinen pelättävä ko.viruksen kantaja.

On aivan sama, mitä ihminen yleisesti tekee. Esimerkiksi juuri tuon viruksen leviämiseen ei kirjaimellisesti vaikuta, miten väestö laajassa mittakaavassa toimii, millaisia arkisen olemisen toimia jokainen asukas jokaisessa kunnassa omaksuu. Siihen vaikuttaa, täysi itsestäänselvyys, se kuinka sairastuneet ihmiset toimivat. Henkilökohtaisen oman vaarallisuuden ja myrkyllisyyden tietoisuuden kasvattaminen on turhaa ja valheellista väestöllä laajasti, mutta mahdollisesti jopa edelleen puutteellista aivan oikeasti hengitystieinfektiota sairastavilla ihmisillä. Tänäänkin joku helsinkiläinen menee sukuloimaan tai töihin vaikka tuntee pientä nuhaa, pelkää mahdollisesti ansionmenetystä.

Siitä huolimatta strategioissa ja ohjeissa ei keskitytä siihen, kuinka sairastuneiden liikkumista ihmisten ilmoilla saataisiin vähennettyä, eikä pidetä uhkana joissakin ihmisissä olevaa tautia, vaan jokaisesta henkilöstä on tehty perisynninkantaja. Kontrollitoimet pyrkivät hallinnoimaan kaikkea ja jokaista niin voimakkaasti, että suorastaan unohtuu mistä alun perin oli kyse.

Voimmeko enää milloinkaan unohtaa tämän keinotekoisesti rakennetun pelon? Kävin tänään erään toisen asian tiimoilla kaikilla Itä-Lapin kuntien verkkosivuilla, ja lähes jokaisen etusivulla paistoivat tiedotteet siitä, kuinka on edelleen muistettava turvaväli ja kasvomaski.

Olemme siis ihan oikeasti tilanteessa, jossa rationaalisena toimintana nähdään se, että jossakin Pelkosenniemellä missä tautia ei ole ollut koskaan, ihmiset varovat toisiaan riskialttiina myrkkytynnyreinä. Ja se nähdään jollain tavalla jotakin edistäväksi.

Koko koronaviruksen ajatteleminen voitaisiin pian lopettaa. Me olemme saaneet tehtyä tätä elämäämme jo kymmeniä vuosia siten että keskuudessamme on sekä tartuntatauteja että ihmisiä, joille taudit ovat vaarallisia. Hieno keksintö rokotukset onneksi saavat aikaan sen, että riskiryhmään kuuluvien henkilöiden riski sairastua vakavasti ja kuolla pienenee erittäin merkittävästi. Ei siis ole kertakaikkisen mitään syytä edes kontrolloida juuri covid-19:ta leviämistä norojen, influenssien ja muiden vaarallisten tautien keskellä – puhumattakaan siitä että kontrolloitaisiin kaikkea inhimillistä olemista kaikkialla näin yleisesti pelkän kontrolloinnin vuoksi.

Exit-strategian konsepti on hyvä, mutta mikään ei lopu jos kaikki edelleen rakennetaan sille oletukselle, että uhka asuu ihmisyydessä kristillisen perisynnin tavoin.

Minä haluan nähdä ihmisten tekevän niitä asioita joita ovat elämässään yleisesti tehneet: urheilevan, tapaavan toisiaan, opiskelevan, sivistyvän, nauttivan kulttuurista, iloitsevan, auttavan toisiaan ja tekevän yhteistyötä ilman, että luulevat itseään ja toisiaan uhaksi.

Exit tapahtuu kun uhka ja vaara ymmärretään inhimillisestä olemuksesta irralliseksi, EI kristilliseksi perisynniksi. Se tapahtuu kun näemme toisemme ja kohtaamme. Se tapahtuu kun lakkaamme hysteerisesti pelkäämästä toisiamme.

 

 

Kuva: Technology vector created by studiogstock – www.freepik.com

Minun sukupuoleni

untamo6 kommenttia

Minä olen syntynyt tytöksi, female, naaras, femme, sukupuolikromosomit xx ja niin edelleen. Olen naispuoliseksi täysin ”normaali” tarkoittaen sitä, että minulla ei ole tilastollisesta normaalista, enemmistöstä poikkeavia fyysisiä muodostumia, joita esimerkiksi intersukupuolisilla on. Minulla on myös tavallinen, naispuolisille tarkoitettu suomalainen nimi.

En kuitenkaan suostu sanomaan olevani ”nainen”. Olen tuonut tämän esille useampaan kertaan sosiaalisen median keskusteluissa. Olen tuonut tämän esille myös tavallisissa keskusteluissa ihmisten kanssa. Minä kilpailen naisten sarjassa ja käytän naisten pukuhuonetta, mutta en ole nainen. Onneksi olen hyvin harvoin joutunut tilanteisiin, joissa minua puhutellaan suoraan naiseksi. Koska minulla on puutteellinen sosiaalisten normien tuntemus, osaan usein töksäyttää kiellon päin naamaa. ”Enkä ole!”

En ole myöskään suostunut olemaan tyttö. Tämä lukee jo niissä papereissa, joita päiväkodin, neuvolan ja koulun ammattilaiset ovat minusta kirjoittaneet. Olen kuulemma jo hyvin nuorena selitellyt kuraattoreille ja vastaaville, kuinka en oikein koe olevani tyttö ja kuinka tyttöys ja tyttömäisyys tuntuvat vierailta. Näitä papereita luettiin uudelleen asperger-diagnosointiprosessini yhteydessä kuutisen vuotta sitten.

En kuitenkaan missään nimessä ole koskaan halunnut olla tai kokenut olevani poika (mitä nyt joskus päiväkodissa puoliksi leikilläni). Mistä oikein on kyse? Sukupuoliahan pitäisi olla vain kaksi, joten jos en ole tyttö enkä poika, mitä ihmettä silloin olen?

 

 

Sukupuolimallit, joihin kotona kasvoin, olivat ikään kuin liian edistykselliset. Äitini antoi minulle naisen mallin, joka oli suoraan kaukaa utopistisesta tulevaisuudesta, saavuttamattomien taipaleiden takaa. Hänen elämää ohjaava periaatteensa oli, että hänellä ja meillä on vapaus olla juuri sellaisia ihmisiä kuin olemme. Itse hän halveksi kulttuurista naisen stereotyyppiä, eikä hänelle tehnyt lainkaan tiukkaa ottaa siitä etäisyyttä. Hän pukeutui hyvin ”sukupuolineutraalisti”, eikä hänen päällään edes juhlissa nähnyt mitään sterotyyppiseen naiseuteen kuuluvaa. Ei hameita, röyhelöitä, helmoja, pitsejä, heleitä, värejä, koruja tai kankaita. Farkut, verkkarit, hupparit ja neulepuserot, siinä kaikki.

Kodissamme ei myöskään ollut mitään sellaista kosmetiikkaa tai muuta välineistöä, mikä naiseuteen liitetään. Vasta muiden luona kyläillessä olen saanut huomata, miten paljon esimerkiksi kylpyhuoneissa onkaan ylimääräistä naistyypillistä välinettä kihartimista ja hiustenlaittoasioista koruihin, voiteisiin, tuotteisiin ja meikkeihin. Meikannut äitini ei koskaan, eikä käyttänyt mitään muutakaan ehostusta. Tulkitsin, että hän osoitti sillä tavalla olevansa vahva nainen. Niin vahva, ettei ole Nainen laisinkaan.

Olen ikään kuin kasvanut kulttuuriin, jossa ihmiset ovat päässeet irti ahtaista sukupuolimalleista. Me voimme yhä olla ”naisia” tai ”miehiä” riippuen ruumiimme rakenteesta ja elimistä, mutta se ei ole millään tavalla muuta olemusta sääntelevä attribuutti.

Ympärillämme kuitenkin oli ihmisiä, jotka eivät näin pitkällä olleet. He olivat halveksittavia. Äitini halveksi usein ääneen esimerkiksi paljon meikkiä käyttäviä ihmisiä, kuinka rumiksi he olivat ”maalanneet itsensä”. Samoin kyytiä saivat korut ja hiustyylit sekä monet stereotyyppiset hienot vaatteet. Ymmärsin, että niiden käyttäjät olivat ikään kuin alistettuja. He pukeutuivat ja ehostivat itsensä sillä tavalla, sillä se olivat omaksuneet kulttuuriset vaatimukset niin vahvasti. He eivät olleet vapaita, kuten me, vaan sukupuolinormin kahlitsemia.

Myös puhetavat olivat toisilla vääränlaisia. Esimerkiksi ”tyttöjen iltaa” viettävät aikuiset naiset, samoin kuin puheet ”naisenergiasta”, ”boss-ladyista” tms. olivat halveksuttuja, sillä niissä ihmiset määrittävät itsensä turhaan sukupuolen kautta. Ja ennen kaikkea tekevät sukupuolesta, tuosta pienestä ja typerästä asiasta, framille nostettavan asian jota ihannoida ja jossa märehtiä. Äitini ei olisi ikinä alistunut sellaiseen, kuten en minäkään hänen jalanjäljissään. Hän oli vahva ja itsenäinen ihminen, joka ei voinut sietää esimerkiksi illanviettoja, joissa ”me naiset” valmistelemme yhdessä ruokaa samalla kun ”miehet” tekevät ulkona ”miesten asioita”. Meidän tehtävämme oli murskata mokomat roolit.

Tällaisen ”sukupuolikasvatuksen” kotona sain. Olin siitä tavattoman ylpeä, ja olen edelleen. Niin pitkään kun olen äitini jalanjälkiä kulkenut, luulisi sen olevan itsestään selvää, että voin myös hänen tavoin todeta: olen nainen mutta naiseus ei määrittele minua lainkaan. Se tarkoittaa vain tiettyjä ominaisuuksia kehossani eikä mitään enempää. Minä voin olla juuri sellainen nainen kuin haluan!

Mutta ei, ei onnistu.

Olen kokenut hankalaksi ymmärtää, miksi en voi vain totella äitiäni. Miksi en todellakin voi vain olla ”sellainen nainen kuin haluan”, minkä vuoksi minun on irtisanouduttava koko kategoriasta? Etenkään aikaisemmin en tavannut löytää sopivia vasta-argumentteja, ja tämä ahdisti minua. Nykyään luulen osaavani jäsentää syyt paremmin, vaikka koen kaikkiaan olevani vasta alkutekijöissä. Oletan, että sukupuolentutkimuksen teoriaan ja klassikoihin perehtyminen voisi auttaa.

 

 

”One does not born, rather become, a woman”

 

Tunnettu Simone de Beauvoirin sitaatti on mielestäni edelleen osuvimpia tiivistyksiä koko ”naisen” käsitteen merkityksestä. ”Nainen”, yhtä lailla kuin ”mies”, on rooleja, ennakko-oletuksia, käyttäytymismalleja, tapoja olla ja ajatella, ilmeitä, eleitä, habitusta, puhetta, sanoja, normeja, malleja, olemista, tekemistä. Nämä eivät synny, mutta muun inhimillisen kulttuurin tavoin alkavat iskostua lapseen jo pienestä pitäen. Vaikka nykyinen yhteiskuntamme olisi kuinka tasa-arvoinen ja edistyksellinen, sukupuoleen liittyvät käsitteet kantavat silti sisällään valtavaa painolastia. ”Nainen” ei redusoidu keholliseksi ominaisuudeksi, vaan on vahva, voimakas sana.

Mitä näistä sukupuoleen liitettävistä, sen mukanaan kantamista ominaisuuksista, odotuksista, normeista, rooleista ja vastaavista tulisi ajatella? Jyrkimpiä sukupuolistereotypioita on helppo pitää ainoastaan haitallisena, mutta kuinka suhtautua niiden konseptiin ylipäätänsä? Ovatko ne jotakin, josta määritelmällisesti tulisi pyrkiä eroon?

Tähän eroon pyrkimiseen liittyen olen vasta vuoden sisällä ymmärtänyt jotakin mahdollisesti uutta ja mahdollisesti merkittävää. Olen aikaisemmin jakanut ihmisiä yksiulotteisesti TERFeihin[1] ja ei-terfeihin. TERFin tärkein määritelmä oli, että muut syyttävät sellaiseksi. Silloin mitään, mitä tällainen tyyppi sanoo, ei kuulu eikä saa kuunnella. Olen sitä mieltä, että kirjaimellinen trans-ekslusiivisuus feminismin nimissä on typerää eikä palvele ketään. Mutta viime vuoden puolella päädyin kuin päädyinkin lukemaan erästä sarjakuvaa, jonka vasta myöhemmin tajusin TERFiksi leimatun kirjoittamaksi. Sain silloin mahtavan oivalluksen.

Sarjakuvan tekijä oli @TatsuyaIshida9, enkä todellakaan tiedä, tarkoittiko hän tätä, tai tarkoittavatko terfiksi leimatut ylipäätänsä tätä, vai onko tämä vain ikioma oivallukseni. Mutta tässä se tulee, varokaa.

Meillä on erilaisia suhtautumistapoja sukupuolirooleihin ja siihen mitä niiden kanssa tulisi tehdä. Yksi ongelmallinen seikka transsukupuolisuuden konseptissa on se, kuinka se sukupuolirooleja vastaan sopimisen sijaan syleilee ja vahvistaa niitä – ainakin sen voidaan tulkita tekevän niin.

Mitä tarkoitan? Jos ihminen on trans, esimerkiksi transnainen, on oltava ominaisuuskimppu nimeltä ”nainen”. Kun tarpeeksi naiseuden kriteerejä täyttyy, ihminen kokee olevansa nainen, olisi syntynyt millaisella keholla hyvänsä. Tämä tulee esille etenkin ja nimenomaan diagnostiikassa, jossa syvällisten haastattelujen ja muiden menetelmien avulla pyritään selvittämään, kuinka ”nainen” henkilö on. Tietenkään nämä ominaisuudet eivät ole yksinkertaisia naiseuden stereotypioita, mutta jotakin ne ovat. Ne voivat olla jotain vaikeasti artikuloitavaa, epämääräistä, hyvin tunnepitoista, syvää ja henkilökohtaista. Mutta ne ovat sidoksissa yhteiskuntaamme ja ympäristöömme, sillä vain täällä esiintyvät ne sukupuolet, joiksi tullaan, joista de Beauvoirkin puhui.

Ja on henkilöitä, olen ymmärtänyt, jotka haluaisivat voimakkaammin nimenomaan eroon sukupuolirooleista, ja kaikesta siitä ylimääräisestä termin mukana kulkevasta ominaisuuskimpusta. Absoluuttiseen nollatilaan, jossa esimerkiksi ”nainen” tarkoittaisi vain kehon muotoa siinä missä ”sinisilmäinenkin”, emme toki tule pääsemään. Mutta lähemmäs sitä voimme pyrkiä.

Alla oleva, erittäin kärjistetty ja tarkoituksellisen röyhkeä sarjakuva onnistuu tiivistämään juuri kärjekkyydessään ongelman ytimen. Naiseus tunnistetaan ulkoisten ominaisuuksien kimpuksi, joka voidaan pukea päälle ja vieläpä ylpeillen.

On kuitenkin erittäin tärkeää, että tässä nykyisessä maailmassa meillä on tapoja käsitteellistää suhtautumisemme vallitseviin sukupuoliin ja kaikkeen niiden ympärillä liikkuvaan. Cis, trans, kaltaiseni epätietoinen muunsukupuolinen, kaikki tämä on tarpeellista. Jokaisen identiteetti on tärkeä ja kyseiselle henkilölle toivon mukaan oikea. Tekee ihmiselle pahaa yrittää väkisin puhutella häntä käsitteillä jotka eivät ole tästä maailmasta, vaan kaukaisesta utopiatulevaisuudesta. Kuten minun kaltaiseni keholla varustettua automaattisesti ”naiseksi”.

Erittäin olennainen on myös havainto siitä, että sukupuolen rooli osana yksilön identiteettiä vaihtelee. Otan rinnastuskohteeksi kansallisuuden. Minulle kansallisuus ei ole lainkaan merkittävä osa identiteettiäni. Jos Suomi liitettäisiin huomenna Ruotsiin, ei tuottaisi lainkaan tuskaa alkaa kutsumaan itseäni yhdessä yössä ruotsalaiseksi. En kuitenkaan halvenna niitä, esimerkiksi etnisiä vähemmistöjä enkä enemmistöjäkään, joille oma kansallisuus on erittäin tärkeä, oikea identiteetin kiinnepiste. Sukupuoli on yhtä lailla toisille varsin yhdentekevä käsite, toisille hyvin merkityksellinen. Äitini on malliesimerkki henkilöstä, jolle käsite ei kerta kaikkiaan ole tärkeä, ei sellainen jonka kautta hän haluaa identifioitua.

Tumblrsta poimittu viisaus: ” – Mitä ovat sukupuolinormit? – Ne ovat Harry Potter ja Liekehtivä Pikari -elokuvan Beauxbatons – Durmstrang – saapumiskohtaus”

 

Sanaa cis käytetään kuvaamaan sitä, että henkilön sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisu ovat hänelle syntymässä määritellyn sukupuolen ja siihen kulttuurissa yleensä liitettyjen odotusten mukaiset. Suurin osa ihmisistä on cissukupuolisia.

– Seta, sateenkaarisanasto

 

Cis tai cissukupuolisuus tarkoittaa, että ihminen kokee omakseen mies- tai naissukupuolen, johon hänet on syntymässä määritelty kehonsa perusteella

– Pirkanmaan Seta

 

Yhden virheen äänekkäät transaktivistit ovat tavallaan mielestäni tehneet, jakaessaan ihmiset trans- cis- ja muunsukupuolisiin (tms.). Moni vanhempi ihminen on tuohtunut, ”enhän minä ole mikään cis”, enhän minä koe mitenkään olevani nainen!” mutta heidät on tuomittu transfoobikoiksi ja bigoteiksi kuuntelematta lainkaan. Heillä kuitenkin olisi erittäin tärkeää sanottavaa sukupuoli-identiteetistä, ja sen monista merkityksistä.

Naisena syntynyt ja naiseksi kutsuttu henkilö – äitini kaltainen, tuohtuu syystäkin kun hänen sanotaan olevan ”sukupuoli-identiteetiltään nainen” tai ”kokevan olevansa nainen”. Hän edustaa suurta kategoriaa joka jää keskustelujen ja tiukkojen luokittelujen varjoon. Ihmisiä, jotka eivät koe sukupuolikategorioita omakseen, eivät pidä esimerkiksi ”naiseudesta”, mutta eivät myöskään koe sukupuoli-identiteetteihin liittyvää käsitteistöä relevantiksi tavaksi jäsentää itseään. He saattavat sanoa, etteivät ole sinut naiseutensa kanssa, mutta jättää asian siihen. Toki tämä sinuina oleminen on ehdottomasti nimenomaan sidoksissa ympäröivään yhteiskuntaan normeineen.

On yhtä lailla väärinsukupuolittavaa leimata tällainen henkilö cis:ksi, kuin on leimata esimerkiksi minut naiseksi. Identiteettimme ja kokemuksemme vaihtelevat ja juuri hänelle ”naiseus” voi olla lähinnä inha muistutus oman kehon rajoitteista ja yhteiskunnassamme asuvasta normittavasta ajattelusta, mutta ei missään nimessä mitään, mitä hän aktiivisesti kokee olevansa.

 

On sanottava transsukupuolisuudesta muutakin. Mielestäni se on sairaus. Älkääkä nyt heti kaikotko ja blokatko, vaan kuunnelkaa, mitä tarkoitan. Viittaan sairaudella tässä yhteydessä poikkeamaan, virheeseen, ja ensisijaisesti maailmassa olevaan virheeseen. Utopiamaailmassa, jossa sukupuoli ei oikeasti tarkoittaisi mitään, jossa ”genderiä” ei olisi edes olemassa vaan ihmisillä olisi tietynlaiset elimet, niille ehkä sanat ja sillä hyvä, ei transsukupuolisuutta olisi olemassa. Ei olisi mitään ylimääräistä ”sukupuolta”, joka olisi jotakin muuta kuin tapa sanoittaa tietynlaista kehoa. Mutta maailmamme ei ole tällainen, vaan valovuosien päässä siitä. Täällä ihmisestä voi tulla trans, hän voi omaksua kokonaisen sukupuoliroolinormiominaisuuskimpun itselleen, koska sellainen kimppu on ylipäätänsä olemassa.

Tietenkään tässä omaksumisessa ei ole mitään väärää, vaan se on ehdottoman validia ja välttämätöntä yksilölle. Me kamppailemme kaikki enemmän tai vähemmän sukupuoleen liittyvien odotus-ominaisuus-kimppujen kanssa, ja transsukupuolisuuden olemassaolo on vain eräs tämän maailman, tämän ympäristön ilmentymä. Se on oire, mutta ei yksilön oire, vaan koko yhteiskunnan oire. Mikäli siis meitä kahlitsevaa sukupuoliroolimalliodotusjuttua pitää ylipäätänsä haitallisena ja oireellisena.

Minä pidän, sillä se synnyttää ihmisissä kaikenlaista dysforiaa ja ahdistusta. Me, jotka synnymme xx-kromosomeilla, kohdulla ja munasarjoilla, emme voi olla ”vain naisia”. Yhteiskunnassamme tulemme naisiksi, ja se sattuu enemmän ja vähemmän. Osaa niin paljon, että he eivät yksinkertaisesti koe koko sukupuoli-identiteetti-roolimalli-odotusnormikimppu-asiaa omakseen vaan hylkäävät sen. He eivät ole sairaita, vaan sairas on yhteiskuntamme.

 

 

Nyt pidän itseäni sillanrakentajana ja suurena ymmärtäjänä. Ajattelen ymmärtäväni laajasti ja syvästi niin perinteisiä transaktivistejakin, ja kaikkiaan perinteisten nimien alla kulkevaa sukupuolivähemmistöjen oikeuksien kamppailua, kuin myös niitä, jotka on leimattu TERFeiksi ja jätetty kuuntelematta, kuin myös niitä lukuisia nuorempia ja vanhempia tavisihmisiä, jotka kokevat ehkä milloinkaan ääneen sanomatonta sukupuoleensa liittyvää vastenmielisyyttä.

Naiseuden mallit ja odotukset ovat edelleen ahtaat ja monikerroksiset, eikä ole ihme että moni tytöksi syntynyt, mukaan lukien minä, alkaa suorastaan vihata ”naiseuttaan” ja sen ohessa esimerkiksi tuntemaan vahvaa kehodysforiaa. Mielestäni on väärin todeta, että transsukupuolisuus johtuu yksinomaan sisäistetystä naisvihasta tai yhteiskunnan ahtaista roolimalleista. Mutta ehdottomasti väärä tie on myös se, mille monet transaktivistit ovat valitettavasti lähteneet, jossa kaikki spekulointikin tällaisen dysforian olemassaololla leimataan transfobiaksi.

Minkä vuoksi jonkun henkilön identiteetti olisi tärkeämpi kuin toisen? Millä oikeudella toinen saisi sanella ja määrittää toisen identiteettiä? Transsukupuoliset eivät ole sen arvokkaampi ihmisryhmä kuin muutkaan. On tuhoisa tie tulkita vastakkainasettelu transsukupuolisen identiteetin olemassaolon ja yhteiskuntamme yleisen naisvihamielisyyden, ahtaiden naisen roolimallien, naisiin kohdistuvien odotusten ja muun vastaavan välillä. Niiden spekuloiminen, pohtiminen ja niihin huomion kiinnittäminen ei ole transsukupuolisilta pois. Transsukupuolisuus on eräs tällä hetkellä relevantti tapa sanoittaa sukupuoli-identiteettiään. Mutta identiteetti on kirjo, ihminen ei ole cis TAI trans, ihmisen suhde sukupuoleensa on monimutkainen ja jatkuvasti keskellä yhteiskunnan mullistuksia.

Miksi he, jotka eniten juuri ovat leimojen ja kategorioiden asettamista vastaan, asettavat muille leimoja ja kategorioita? Eikö jokaisella tulisi olla täysi itsemääräämisoikeus, oikeus omaan identiteettiinsä?

On ihmisiä (blogi, artikkeli), jotka ovat kokeneet ”detransition”. On siis aitoja, oikeita ihmisiä, jotka ovat esimerkiksi syntyneet naisiksi, mutta kokeneet niin pahaa dysforiaa, että ovat identifioituneet miehiksi. He ovat saattaneet elää transmiehen elämää, mutta sittemmin todeta, että tämäkään ei ole oma juttuni, ja ikään kuin ”palata naiseksi”. Osa on ehtinyt ottaa hormonihoitoja tai vastaavaa, osa ei mitään.

Tällaiset ihmiset haluavat täysin relevantisti ja täysin omiin, aitoihin kokemuksiinsa pohjaten kertoa, kuinka dysoforia ja naisiin kohdistuvat odotukset ja normipaineet saattavat aiheuttaa tilan jonka voi mieltää transidentiteetiksi. He eivät ole siinä yhtään sen vääremmässä kuin kukaan muukaan, joka sanoittaa omaa identiteettiään. Täysi itsemäärittelyoikeus, kuten tiedostavat tahot mielellään korostavat. Silti tällaiset tullaan usein leimatuksi terffeiksi ja heidän ajatuksensa Vääriksi ja Vahingolliseksi. Jos he pääsevät mediassa ääneen, on se suurin piirtein sama kuin natsin päästäminen julistamaan oppiaan. Sillä eihän voi olla niin että ”transsukupuolinen identiteetti aiheutuu yksilön kokemista paineista ja ahdistuksesta”. Ei väliä vaikka heidän identiteettinsä ja elämäntarinansa aidosti olisi se, sillä se on väärä. Vain tiettyjen ihmisten identiteetti ja tarina lasketaan oikeaksi.

Tietenkin on selvää, että väite siitä, että KAIKKI transsukupuolisuus aiheutuisi yksinomaan tietystä syystä kuten naisena syntyneiden kokemista paineista, on epäjärkevä. Mutta aivan yhtä epäjärkevää on kieltää tämä kokonaan. Jokainen ihminen käsittelee omaa sukupuoltaan eri tavoin elämänsä varrella. Meillä on kausia kun koemme yhtä, kausia kun toista, ja tämä tulisi tunnistaa ja hyväksyä. Etenkin nuoret etsivät identiteettiään ja kokeilevat monenlaisia asioita. Kasvettuamme vanhemmiksi osaamme usein reflektoida elämäämme taaksepäin ja ymmärtää, miksi esimerkiksi ”trans” tuntui joskus omalta minuudelta, mutta ei tunnu enää. Tämä ei tee meistä terffejä tai foobikoita.

Ymmärrän täysin terffeiksi luokiteltujen henkilöiden huolen siitä, mitä tapahtuu jos naiseus tarkoittaa vaatteen kaltaista asiaa, jonka voi pukea päälle tuosta vain. Sekä etenkin sitä, kuinka stereotyyppisen naisen roolin täyttämättä jättäminen voi tarkoittaa, ettei ole lainkaan nainen. Huolen siitä, kuinka stereotypioita syleillään niiden ongelmallisuuden osoittamisen sijaan. Ja kuinka se voi entisestään lisätä muottiin mahtumattomien tyttöjen ahdistusta.

 

 

Eräs parhaista koko tätä asiaa käsitelleistä puheenvuoroista tavallisessa mediassa nähtiin viime kesänä. Psykiatri Teemu Kärnä avaa erittäin maltillisesti ja ymmärrettävästi monimutkaista aihetta.

Artikkelin jälkeen nähty kommentointi piirsi isolta osin ymmärrystäni siitä, minkä vuoksi tietynlainen transaktivismi on pahasti pielessä. Ensinnäkin juttua syytettiin muun muassa vaaralliseksi: kyse on vaikeista ja kipeistä asioista, joita ei tule levitellä julkisuuteen. Siis se, että transsukupuolisuudelle on syitä, että sitä ylipäätänsä voi pohtia, on Kiellettyä Tietoa vaikka olisi totta. Suuri yleisö, kuten valtakunnallisen lehden lukijat, tulee pitää helppojen ja typistettyjen yksinkertaistuksien varassa. Juttua syytettiin tietysti myös transfobiseksi.

Minä olen nähnyt paljon aivan oikeaa transfobiaa kuten on varmaan jokainen vähänkään syvemmällä internetissä ollut. Tähän ei tietenkään ole syytä toistaa sakeimpia solvauksia, mutta tunnistettavaa on esim. transnaisen nimittely mieheksi, nimittely pervoksi, kummajaiseksi ja hulluksi tai sukuelimiin liittyvät solvaukset. Kaunopuheisempaa mutta yhtä lailla transfobian leiman ansaitsevaa tavaraa löytyy myös mm. Suomen Perustan julkaisuista, joissa saatetaan virallisen näköisissä artikkeleissa kutsua transsukupuolisuutta pelleilyksi tai pahaksi mielisairaudeksi. Fobiassa aidosti hyökätään ihmisryhmää vastaan.

Laajojen yhteiskunnallisten asioiden tieteellinen tai journalistinenkaan spekulointi ei ole fobiaa. Kyse on laajasti sukupuolista, naisista, ihmisistä, nuorista ja heidän kohtaamistaan ongelmista, eikä yksi taho voi omia keskustelua itselleen. It’s not about you. On julmaa ajatella kaiken oman sukupuoli-identiteetin pohdinnan ja siitä keskustelun kuuluvan vain sille ryhmälle, jolla on selkeä ja tietoinen transidentiteetti josta he ovat ylpeitä.

Tilaa tarvitsevat myös identiteetistään epävarmat nuoret. Naiseuden ahtaiden roolimallien kanssa kamppailevat tytöt. Ajoittaista dysforiaa kokevat nuoret naiset. Sukupuolirooleihin niin kyllästyneet tyypit etteivät osaa kutsua itseään edes muunsukupuolisiksi. Miehet, joita naisen identiteetti kutsuu koska mieheyden roolimallit ovat yhtä lailla ahtaat, mutta jotka eivät ole varmoja. Kaikki, jotka eivät ole varmoja. Autistit, jotka ovat niin sukupuoli-identiteetin käsitteen ulkopuolella, etteivät halua kutsua itseään sellaisiksi. Naiset, jotka tahtoivat olla miehiä, mutta tahtovat nyt olla naisia. Miehet, jotka eivät ole koskaan kokeneet miehuuttaan omakseen, mutta jotka eivät halua puhua asiasta. Naiset, jotka eivät ole Naisia. Miehet, jotka eivät ole Miehiä. Me.

 

Palataan vielä itseeni. Minun sukupuoli-identiteettiini kuten koko olemukseni on vahvasti sidoksissa autismiini. Autisminkirjon häiriöt ovat tytöillä alidiagnosoituja ja stereotyyppinen kuva autistista onkin nimenomaan sosiaalisesti kömpelö mutta älykäs poika. Kun tarkastellaan autistisen piirteiden havaitsemiseen käytettäviä mittareita, saavat miehet keskimäärin naisia korkeampia tuloksia. Karkeasti sanottuna autistin aivot ovat ”äärimmäiset miesaivot”.

Ei ole ihme, että esimerkiksi autistinen Elizabeth Hawker kirjoittaa, kuinka piti autistisia aivojaan vuosien ajan virheellisesti maskuliinisina aivoina. Hän kävi läpi transprosessin female-to-male mutta ymmärsi vasta paljon myöhemmin, ettei olekaan ”mies” vaan hyvin erilainen nainen. Autismi niin sanottujen sukupuoli-identiteetin häiriöiden takana olisi ehdottomasti paljon enemmän keskustelua ja pohdintaa kaipaava asia. On ymmärrettävää, että sopeutumattomuus yhteiskuntaan menee sekaisin sopeutumattomuuden naiseuteen kanssa.

Minäkin olen tavallaan hyvin erilainen nainen. Autismi ei ole ainoa a:lla alkava asia joka minua luonnehtii: olenhan myös esimerkiksi aseksuaali, aromanttinen ja absolutisti. Minulta puuttuu ikään kuin kaikki ne identitääriset kiinnekohdat jotka normaali-ihmistä luonnehtivat. Olen kaiken ulkopuolella, myös sukupuolen. Sillä kuten olen jo useaan kertaan toistanut, en voi omaksua ”naista” joka tarkoittaisi vain kehon ominaisuuksia, sillä sitä käsite ei tässä maailman tilassa ole.

Ulkopuolisuuteni tuntuu kaikesta huolimatta hyvältä. Luonnehdin sitä myös eräänlaiseksi keskeneräisyydeksi, mikä ei kuitenkaan sisällä olettamusta valmiiksi tulemisesta. Miellän olevani eräänlainen ikuinen lapsi. Sillä nimenomaan lapsena jokainen on vielä niin aseksuaali, aromanttinen kuin normatiiviseen sosiaaliseen käytökseen mukautumatonkin – mitä me autistit olemme ikuisesti. Eikä lapsilla ole fyysistä sukupuolta ennen murrosikää, vaan he voivat juosta ja urheilla vapaana moisesta. Vapaita, kauniita olentoja, joihin samaistun.

Kehodysforiaahan minä en koe. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että minua on siunattu hyvin hoikalla ja androgyynillä keholla. Olemattoman kokoinen rinnusta ja kaikkiaan solakka vartalo – näytän lähinnä hontelolta pikkupojalta. Rakastan kehoani, se ei ikään kuin milloinkaan kasvanut siihen kauheuteen mitä pelkäsin. ´

Kuukautiset kuitenkin inhottavat. Mainitsen tässä yhteydessä vain lyhyesti, kuinka huutava biologinen vääryys on se, että ihmisnaaraat joutuvat kärsimään kuukausittaisesta verenvuodosta. Kirjoitan aiheesta myöhemmin pidemmälti, sen yhteydessä kun puhun laajemmin niin sanotun luonnon ja niin sanotun teknologian niin sanotusta vastakkainasettelusta. Jos saisin poistattaa kohtuni ja vastaavat naaras-elimeni turvallisesti ja riskittömästi nyt, en epäröisi hetkeäkään. Ne ovat inhaa ja ällöttävää muistutusta siitä homo sapiensin evolutiivisesta roolista, joka todennäköisimmin lepää kaiken vuosituhansien kokoisen kulttuurisen sukupuoleen liittyvän normikerrostuman alla. Tätä pakottavaa, alkuperäistä niin sanotun luonnon asettamaa roolia pohdimme myöhemmin.

Normikerrostuman purkaminen on joka tapauksessa hidas ja vaivalloinen tehtävä. Olen puhunut kirjoituksessani erilaisista ryhmittymistä ja tahoista, joista osa on itsenimettyjä ja osa ulkoa annettuja leimoja. Ketkä ovat purkamassa näitä kerrostumia, ketkä kasaamassa niitä uudelleen? Jääkäämme pohtimaan sitä.

 

[1] TERF on lyhenne sanoista Trans Exclusive Radical Feminist

Kunnianhimon puolesta, häkkielämää vastaan

untamoJätä kommentti

 

Heidän maailmankuvassaan tavoiteltu yhteiskunta on kuin nautakarja parsinavetassaan.

 

Entä jos kaikki vain jää?

Tämä kauhistuttava, ahdistava ajatus tuli mieleeni ensimmäisen kerran joskus viime vuoden lopulla, ja on sittemmin kummitellut yhä useammin taka-alalla. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kauempana menneisyydessä on entisenlainen maailma.

Nyt kun pandemia-aika on mullistanut mullistukset, on yhä useammasta keinosta tullut ”uudeksi normaaliksi” nimetty viheliäinen uudisnormi, johon on – mikä masentavinta – totuttu. Asiat jotka vielä vuosi sitten olivat jotakin täysin uutta, mahdollisesti hankalaa, pelottavaa, epämääräistä ja ennen kaikkea väliaikaista, ovat ehtineet kulkea pikakelauksella kaikkien portaiden läpi ja muuttua tottumukseksi.

En puhu sinällään suurista ja merkittävistä asioista, vaan enimmäkseen ns. pikkuseikoista. Jotka on voitu ja voidaan jatkossakin vain jättää. ”Kuinka korona muuttaa työelämää pysyvästi” on kirjoitettu lehdissä jo monta kuukautta. Suuretkin yhtiöt luopuvat konttoreistaan, koska hei, eihän niitä enää tarvita. Jos kerran asetuimme ”kotitoimistoihimme”, ”etätöihin”, miksi emme voisi jäädä niihin? Helpompaahan se on. Yksinkertaisempaa, halvempaa, turvallisempaa.

”Tapahtuman” järjestäjän tarvitsee enää tuskin mainita, että termi tarkoittaakin nykyään reaaliaikaista videolähetystä tai videopalaveria. Ja vaikka olosuhteet paranisivat, miksi edes tehdä mitään muuta? Miksi enää kokoontua yhteen, kun voi istua tietokoneella ja painaa play? Valtavat toiminto- ja rituaalikasat liittyen esimerkiksi opiskeluun ja sen aloittamiseen on jo kertaalleen yksinkertaistettu videon katselemiseksi, miksi siis enää vaivautua tilojen varaamiseen, matkustamiseen, aikataulujen sovittamiseen ja kaikenlaiseen muuhun turhaan säätöön. Koska tämähän sujuu hyvin näin. Tämä voisi jäädä tavaksi. Pysyväksi.

Tämä voisi jäädä. Miksi enää mennä, matkustaa, tehdä, kohdata? Digitalisaatio avaa aivan uusia mahdollisuuksia, mistä etenkin teknologiayhtiöt ovat mielissään. ”Elämää” on mahdollista tehdä siten että se on tietokoneiden näppäinten painamista mutta siitä käytetään silti samoja nimityksiä kuin ennenkin. Miksi enää koskaan nousisimme sohviltamme? Miksi tekisimme enää mitään?

Miksi tekisimme enää koskaan mitään? Tekeminen saattaa aiheuttaa vaivaa sekä riskejä. Miksi elämämme olisi jotakin muuta, kuin näiden kahden asian, vaivan ja riskin, minimoimista?

 

Tavoiteltu tulevaisuus?

 

Tämän tekstin on tarkoitus käsitellä edellisen vastaväitettä. Sitä, miksi meidän olisi tehtävä mitään.

Eräällä yhteiskuntapolitiikan kurssilla sain luettavakseni suomalaisen artikkelin, joka käsitteli sekä globaalia että kotimaista ruoka-apua. Artikkelin kirjoittaja Tiina Silvasti esittelee monenlaisia aiheeseen liittyviä moraalisia ongelmia. Loppupuolella Silvasti käy läpi neljä huomiota siitä, miksi vauraiden maiden (kuten USA, Kanada, Suomi) ruoka-apu on moraalinen ongelma. Neljäs huomio on erityisen tärkeä, mielestäni tärkein. Vaikka sitä voidaan pitää itsestään selvänä, esittää se tärkeän periaatteen, jonka soisi johtavan yhteiskunnallista ajattelua laajemmin.

Huomioon keskittäminen nälkään, Silvasti kirjoittaa, suuntaa poliittista mielenkiintoa pois muista sosiaalisista ongelmista. Nykyaikana länsimainen yhteiskunta, jossa kukaan ei näänny nälkään, ei ole riittävä yhteiskunnallinen päämäärä. Tavoitteet tulee asettaa korkeammalle. Meillä on yhteiskuntana mahdollisuus ja oikeus vaatia itseltämme, toisiltamme ja ympäristöltämme enemmän. Kuoleman välttäminen, hengissä säilyminen ei ole riittävä yhteiskunnallinen päämäärä, ja tämä on lupa todeta. Elämämme saa olla enemmän, sen kuuluu olla enemmän, näemme yhteiskunnallisena velvollisuutena, jota ilmentää esimerkiksi ihmis- ja perusoikeuksien julistuksemme sekä lainsäädäntömme, että se on enemmän.

Kaikenlaisen vähättelyn sijaan meidän tulisi olla tästä ylpeitä.

Edelleen tyypillinen argumentti suomalaisessa yhteiskunnan ajankohtaisia ongelmia käsittelevässä keskustelussa on sota- ja pula-aikoihin vetoaminen. On suorastaan meemi, kuinka vanha jäärä tulee tilittämään paremmasta elämästä haaveileville nuorille, kuinka omassa nuoruudessaan joutui hiihtämään kouluun viisikymmentä kilometriä suuntaansa kesät talvet ja molempiin suuntiin oli vastatuuli ja ylämäki. Huomio kuin huomiokin voidaan tyrmätä toteamalla, että isoisillänne oli rintamalla paljon kurjempaa. Koska sodistakin selvittiin, nyt kuuluu selvitä mistä vain, ja kaikki kritiikki on turhaa, heikkojen nykynuorten valitusta!

Sota-aikoihin viittaava retoriikka on jälleen nostellut päätään viimeisten kuukausien aikana. Vähintään omasta lapsuudesta, olisi se sitten 70- tai 90-luvulla, muistutetaan ja kerrotaan kuinka se oli paljon karumpaa kuin nykykakaroiden hemmoteltu elämä.

Pandemia aika on mullistanut ja kääntänyt päälaelleen suhdettamme tavoiteltuun elämään. On unohdettu se, kuinka naurettavaa ja tuloksetonta on jatkuva ”kyllä ennen oli paljon rankempaa!” -retoriikka on ja tehty siitä uutta poliittista valtavirtaa.

Elämä, joka ennen oli monisisältöinen käsite kaikkine aspekteineen, on typistetty riskin ja vaivan välttämiseksi. Elossa pysymiseksi. Toinen toistaan järkevämpien tahojen puheenvuoroissa kuuluu taantunut käsitys siitä, kuinka ainoa yhteiskunnallinen tavoite on, ettei kukaan kuole tiettyyn tautiin. Tämän käsityksen kanssa he voivat patsastella kuin Silvastin artikkelin omaa hyveellisyyttään korostavat amerikkalaiset ruoka-aputoimijat, vaikka heidän ”tavoittelemansa maailma” on absoluuttinen minimi ja sellaisenaan surullinen häkkiversio kaikesta siitä mistä muuten puhumme.

Heidän maailmankuvassaan tavoiteltava yhteiskunta on kuin nautakarja parsinavetassaan, jossa jokaisen eteen kyllä tuodaan ruoka ja juoma, niin että hengissä pysyvät. Maailma, jossa ainoana tavoitteena on, ettei kukaan kuole nälkään tai koronaan, näyttäisi täydellisimmillään siltä, että jokainen on suljettu yksin automatisoituun selliin, ikuisesti. Oven raosta tulee ruoka, ketään muuta ei kohdata. Milloinkaan. Kukaan ei kuole nälkään, kukaan ei kuole tartuntatautiin, turvallisuus ja vaivannäön minimointi ovat absoluuttisessa huipussaan.

Miksi tämä ei kelpaa? Moni osaisi varmaan itsekin vastata: koska sellainen elämä ei ole riittävää elämää. Me haluamme enemmän.

Yhteiskuntaa ei kuulu rakentaa absoluuttisen minimin varaan. Me ansaitsemme paljon enemmän, hyvän elämän ja tavoiteltavan yhteiskunnan kriteerit ovat paljon korkeammalla. Me voimme tavoitella vaikka mitä hyvää, merkityksellisyyttä, läheisiä suhteita, kulttuuria, itsensä toteuttamista, ystävyyttä, taidetta, elämyksellisyyttä… Kuka näin väittää? Minä väitän, se on minun tekstini keskeisin väite! Minä haluan, että yhteiskuntamme tavoittelee enemmän. Haluan, että olemme ylpeitä kehityksestämme ja globaalista positiostamme, antamatta sen jarruttaa että jossakin on ja joskus oli asiat huonommin.

Jossakin on asiat aina huonommin. Yhteiskunnan tai yhteisön rakentamisen tapa, joka perustuu huonommuudella kilvoitteluun, ei ole yleisyydestään huolimatta kestävä. Lähes minkä tahansa ehdotuksen voi tyrmätä sillä, että jossain muualla on tai joskus ennen oli asiat vielä huonommin. Esimerkiksi kohtuuttomista ”pandemiantorjuntatoimenpiteistä” on suomalaisen turha valittaa, sillä Ranskassa tai Hollannissa rajoitetaan ihmisten liikkumista poliisivoimin, sakoin ja voimakeinoin. Meidän tulisi siis olla tyytyväisiä! Jostain syystä samat mediat, jotka vastaavia vertailujuttuja tekevät, eivät kuitenkaan vähättele esimerkiksi suomalaista seksuaalista ahdistelua, sillä Intiassa ja Lähi-Idässä naisia raiskataan joka päivä ja paljon pahemmin! Meidän tulisi siis olla tyytyväisiä mitättömiin kourimisiin, turhanpäiväisista huoritteluista puhumattakaan. Olla vain ja sietää! Ja entäs lasten oikeudet? Kyllä pitäisi piiskaa saada antaa kun muissa maissa lapset joutuvat pakkotöihin, mikä on paljon pahempi.

Lienee selvää, että edellisen kaltainen retoriikka ja tapa rakentaa yhteiskunnan periaatteita on vaarallinen tie, jolle emme halua. Niinpä meidän ei tule antaa sille tuumaakaan myöskään missään pandemian mukanaan tuomaa totalitarismia tai ylipäätänsä vain huonoa hallintoa kritisoivassa keskustelussa. Olemme sivistynyt ja arvokas demokratia, tunnustamme valtavan määrän ihmisen perusoikeuksia, tavoitteemme ovat yleviä ja kunnianhimoisia ja hyvä niin. Älkäämme siis taantuko! Jos esimerkiksi vailla aitoa, järkevää syytä keskeytetty harrastus on vaarassa syrjäyttää lapsia, on se otettava vakavasti, ja oltava ylpeitä siitä, miten korkealla yhteisessä arvomaailmassamme on lasten syrjäytymättömyys ja miten hyvässä tilassa olemmekaan, kun näemme lapsillamme muitakin oikeuksia kuin ravinnon saamisen. Näemme lapsillamme vaikka mitä oikeuksia merkityksellisestä elämästä ihmissuhteisiin, itsenäisyyteen ja hyvään koulutukseen. Ei muodostaa siitä kilpajuoksua pohjalle ja aloittaa luentoa siitä, miten kyllä ennen pärjättiin ilman harrastuksia, ja isoisä oli rintamalla, ja koulumatkakin hiihdettiin viisikymmentä kilometriä molempiin suuntiin vastatuuleen ja ylämäkeen.

 

 

Mitä pidempään pandemia-aikaa on kestänyt, sitä kauemmaksi olemme liikkuneet mahdollisista ylevistä tavoitteistamme, sitä vahvemmin hyvä elämä on jäänyt hengissä pysymisen sinnittelemiseen. Tämä on paitsi turvallisempaa, myös vaivattomampaa.

Peräänkuulutan kunnianhimoa. Meidän tulee tehdä asioita, vaikka ne vaatisivat hieman vaivaa, vaikka sohvalle ja tietokoneen ääreen jääminen olisi kaikin tavoin helpompaa, vaivattomampaa ja lisäksi vielä turvallisempaa. Meidän tulee jatkaa arvokkaita asioita kohti kulkemista niin kuin silloin ennen, koska pystymme siihen. Meidän ei tule alistua helppouteen, meidän ei tule alistua helppouden ja turvallisuuden, riskien ja vaivan minimoinnin ympärillä pyörivään mitättömään häkkielämään. Olemme kerran jo päässeet korkeammalle, mitä kaikkea yhteiskunnassamme onkaan! Miten paljon muutakin jo suorastaan lakiin kirjoitettuna, kuin pelkkä riskien ja vaivan minimointi. Me siis todella haluamme enemmän, en vain minä, vaan me.

”Tarvitaan rohkeutta ja viitseliäisyyttä” sanoi urheilumanageri Harri Halme. (Yle 18.1.21) Tärkeitä asioita ei tulisi jättää tekemättä vain koska se on helpointa. Esimerkkinä lasten urheilu kilpailuineen ja tapahtumineen, mikä oli kyseisen keskustelun keskiössä. Sitä voidaan tehdä. Sitä tehdään koko ajan, ja se onnistuu. Vaikka pinnallinen reaktio olisi kieltää se vaarallisena, vaikka helpompaa olisi vain lopettaa ja perua kaikki, sitä todella voidaan tehdä, kuuluu tehdä ja pitää tehdä. Se on osa elämäämme laajemmin, ennen kaikkea lasten elämää, korvaamaton osa montaa tuhatta pientä kohtaloa. Niin korkealla yhteiskuntamme on että se tunnustaa tämän, ettei se näe lapsia vain ruokittavana nautakarjana turvallisessa navetassaan, vaan tunnustaa elämän kokonaisvaltaisen arvon ja rikkauden.

Meidän tulee tehdä asioita, vaikka ne vaikuttaisivat pinnallisella ensireaktiolla vaarallisilta ja hurjilta, vaikka vaistot neuvoisivat kieltämään ne varmuuden vuoksi. Elämä, jossa päätökset perustuvat pelkkiin vaistomaisiin reaktioihin ja fiilikseen, on suppea, köyhä, kurinalainen ja rajattu häkkielämä. Aluksi voi kauhistuttaa, mutta kun pysähdymme kuuntelemaan ja miettimään, käymään täysin yksinkertaisia tosiasioita läpi, huomaamme että voimmekin tehdä ja saavuttaa vaikka mitä.

Reaktioiden varassa kauhisteluun haksahtavat monet toimittajat. Täydellinen esimerkki oli Harri Halmeen samaisessa ohjelmassa esittämä kertomus viime kesän Paavo Nurmi -Gamesista. Ne siis järjestettiin, todella järjestettiin Suomen Turussa ja mukana oli huippuyleisurheilijoita yli kahdestakymmenestä maasta. ”Turvajärjestelyt” olivat suorastaan liiankin massiiviset, ja jokainen urheilija ja toimihenkilö oli testattu viruksen varalta moneen kertaan. Paikalla oli yleisöä hurraamassa. Miltä kuulostaa? Moni ajatellee samoin kuin viestintäpäällikkö Halmeelle kisapäivän aamuna soittanut toimittaja, joka hämmästeli, onko heillä muka oikeasti kahdenkymmenenneljän maan urheilijat Suomessa. Halme kertoi säikähtäneensä, tiesikö toimittaja jostakin aivan uudesta käänteestä? Mutta ei tiennyt, hän oli vain epäuskoinen, sillä tilanne kuulosti niin pahalta, koska se oli pinnallinen reaktio, tunnetila, fiilis. Mutta kisajärjestelyt todella olivat hyvät ja toimivat. Moisille tunnetiloille ei ollut syytä. Kisat vedettiin läpi onnellisesti vailla liiallista riskiä.

Minäkin olen sortunut samanlaiseen, hätiköityjen päätöksen tekemiseen pinnallisten ensireaktioiden varassa. Eräänä kesänä, vetäessäni isompien, jo uimataitoisten lasten uimakoulua, meillä oli viimeisen kerran kunniaksi spesiaaliohjelma. Lapset saisivat mennä kaikkiin muihin altaisiin ja tehdä mitä halusivat, kunhan noudattaisivat hallin sääntöjä. Olin jo topakasti sanomassa, että ei kuitenkaan hyppyaltaaseen, sehän on viisi metriä syvä ja tornit korkeita. Kokeneempi ohjaajaparini kuitenkin totesi vielä topakammin, miksi ei, hehän ovat jo uimataitoisia? Ja todella, miksi ei! Menimme myös hyppyaltaaseen, jossa tietenkin vahdimme toimintaa. Lapset hyppivät iloisena ponnahduslaudalta, uskaliaimmat kapusivat kolmeen metriin. Heillä oli hauskaa, hauskempaa kuin koskaan. Miksi ihmeessä ei? Olin nöyryyttävän ensireaktion uhri, ”hyppyallas” ja ”viisi metriä” kuulostivat hurjalta ja vaaralliselta, mutta lähempi tilanteeseen tutustuminen osoitti huolen turhaksi. Uimataitoiset lapset, vastuulliset valvojat, altaan selkeät säännöt. Hienoja asioita todella voi tehdä, kun ajattelee nenäänsä pidemmälle.

Peräänkuulutan ajattelua. Miettimistä. Harkitsemista. Päätösten tekemistä muidenkin seikkojen kuin ensireaktion perusteella. Niidenkin asioiden pohtimista, jotka kuulostavat vaikka kuinka pahalta. Sen sijaan että nojaisimme epämääräiseen ”yleiseen periaatteeseen” tulee meidän mennä jokaiseen tilanteeseen ja katsoa aitoja, vallitsevia asianlaitoja. ”Hyppyallas” kuulostaa vaaralliselta, mutta kun todella käymme tilanteen läpi kyvykkäine ohjaajineen, valvojineen, altaan järjestelyineen ja taitavine lapsineen, huomaamme ettei huoleen ole syytä. ”Urheilukisat pandemian keskellä” kuulostavat yhtä lailla vaaralliselta, mutta jälleen voimme mennä tosiasioihin, kuten todistetusti virusvapaiden ihmisten osallistuminen, toiminta jossa pitkäkestoisia lähikontakteja ei synny ja mikä tärkeintä: ylipäätänsä se tärkein tosiasia, ettei koko tautia alueella ole.

On nostettava päätään helsinkiläisen tietokoneensa ääreltä ja mentävä aitojen ihmisten aidon elämän luokse, mentävä konkreettisesti maakuntiin. Huomattava ettei ihmisten elämä ole uutisia, bittejä ja tilastoja, vaan jokapäiväistä toimintaa myös nyt. Ei ajateltava, mitä tuntuisi oikealta tehdä, mikä tuntuisi ja kuulostaisi vähiten vaaralliselta, vaan aivan oikeasti katsottava, mitä esimerkiksi pihtiputaalaisen yleisurheiluseuran junioriryhmä tai kuusamolainen hiihtoseura voi juuri nyt tehdä ja mitä se tekee. Ja antaa sen tehdä, sillä juuri se on arvokasta elämäämme.

 

Peräänkuulutan kunnianhimoa, enemmän sen korostamista ja ylistämistä, kuinka hyviä ja hienoja olemmekaan ja kuinka meillä on kaikki oikeudet elää hyvää ja rikasta elämää. Tämä puhe ei saa olla varattu vain Jari Ehrnrootille ja muille oikeistolaisille. Niin epäseksikästä kuin se posthumanistisen ajattelun ajassamme onkin, tulee meidän ylpeinä korostaa sitä, kuinka emme ole vain eläimiä, kuinka elämämme ja olomme ei ole vain ravinnon hankkimista ja suojassa pysymistä. Haluamme ja saamme haluta merkityksellisyyttä, itsemme toteuttamista, yhteenkuuluvuutta, ystävyyttä, menestymistä, elämyksiä, taidetta, kokemuksia, tavoitteidemme tavoittelua, kirjallisuutta, uuden oppimista, rakkautta.

Kunnianhimoisesti tavoitelkaamme tätä. Jos olemme tälle tasolle päässeet, älkäämme väkisin hinkuko sieltä alas. Riemuitkaamme elämämme kokonaisvaltaisuudesta, riemuitkaamme siitä, ettemme ole turvallisesti ja riskittömästi häkeissämme täyttämässä primääriset tarpeemme, vaan siitä että voimme urheilla, tanssia, rakastaa, mennä paikkoihin, kokea, nähdä, kuulla. Toimikaamme rohkeina ja antakaamme mahdollisuudet mahdollisimman paljoon, sillä meitä ei kuulu kahlita.

Ei navetoille ja häkeille, ei typistetylle riskien ja vaivan minimoimiselle. Älkäämme jääkö vaan jatkakaamme nousemista. Kyllä elämälle juuri sillä tavalla kuin juuri me sen olemme oppineet ymmärtämään.

 

Kuvat: Disney/Pixar; Wikipedia; People vector created by brgfx – www.freepik.com