Ovipumput Espoossa, kadotetut rakennukset Jyväskylässä ja Heinolassa, hienojakoinen elämä reunoilla ja raja-alueilla

Samaan tapaan kuin videopalavereista ja niiden syrjäyttämästä elämän välttämättömyydestä, mutta kontekstina fyysinen harjoittelu.

Running track in park scene

Minä tiivistin pettymykseni ja katkeruuteni ovipumppuun. Oven paukahtavaa sulkeutumista estävänä, äänimaisemaa tasoittavana objektina, joka sen sijaan päästää vaimean klikin ajastetun sähkölukon sulkeutuessa, juuri se oli ensimmäinen konkreettinen objekti jonka osasin nimetä ja sen jälkeen vihata.

*

Vapauden kokemus. Rajoittamattomuus. Mitä suurempi liikkumavara, mitä suurempi konkreettinen liikkumavara, sitä parempi ympäristö. Kauheimmissa tiloissa ei voi kättään nostaa eikä jalkaansa siirtää ilman että vahingossa potkaisee jotain sosiaalista konstruktiota, ja ahtaus kuristaa joka kulmaa. Parhaissa taas, niissä tärkeimmissä, voi lopulta tehdä ihan mitä tahansa, ja se on täysin normaalia.

En siedä, en siedä että minua rajoitetaan. En siedä ahtaita käytäviä, vahvasti omistettuja sisätiloja, enkä hotellihuoneita, kaikkein vähiten hotellihuoneita. En ole rajoitettavissa tietynlaisiin liikesuuntiin ja pintoihin, en ole asetettavissa minkäänlaisin muotteihin. Minua ja toimintojani ei voi tehdä valmiiksi ja annostella jälkikäteen tarjottimella. Minä teen mitä vain. Minun on oltava vapaa.

Koko sosiaalinen maailma rakentuu satunnaisuudelle, sanoin jo aikaisemmin, kaikki arvokas mitä toisistamme saamme, on nimenomaisesti kielen ja täydellisen kattavan määrittelyn ulkopuolella. Vangitsemattomana kuvilla, kaaviolla, pisteillä, pilkuilla ja sulkeilla. Laajennan, koko ihmisyydessä on kyse satunnaisuudesta ja määrittelemättömyydestä, hienojakoisesta elämästä jonka kuluukin versota nimenomaan sieltä, missä rajat ovat tarpeeksi karkeat.

*

Jyväskylän Rautpohjassa on eräs suuri rakennus ja Heinolan Vierumäellä on eräs suuri rakennus. Molempia yhdistää kuluneisuus, vanhuus ja huonokuntoisuus, ja sen myötä mahdollisesti edessä siintävä purkutuomio. Jos ei purku, niin ainakin kunnostus, uusintaminen, muokkaaminen kokonaan toiseksi rakennukseksi.

Nämä rakennukset ovat urheiluhalleja. Yleisurheiluun ja pallopeleihin, juoksuratoineen ja kenttineen. Varsin banaalia, vai mitä, mutta antakaas kun minä kerron urheiluhalleista! Antakaas kun kerron juuri näistä urheiluhalleista, ja kerron mitä ne kertovat ihmisyydestä, tilojen satunnaisuudesta, määrittelemättömän arvokkuudesta, suunnittelemattomuudessa kukoistamisesta, rajattomuudesta ja tilattomuudesta ja näistä juuri niinä piirteinä, jotka mahdollistavat ihmisyydessä tärkeimmän.

*

Indeterminismi, suunnittelemattomuus, ennalta-arvaamattomuus, kaaos. Rajojen ylittäminen, alittaminen ja koetteleminen, ylipäätänsä tietoinen ja aktiivinen suhtautuminen niihin. Toimijana oleminen, toimijuus, sitomattomana ja arvaamattomana subjektina liukuminen tilasta ja episodista toiseen.

Kaikkialle on mahdollista piirtää rajoja, ovia ja aitoja, huoneita ja huonejakoja, digitaalisia alustoja, kuvakkeita ja ruutuja, käytäviä, penkkejä ja puistoja, autoja ja turvavöitä, junavaunuja, mutta oleminen alkaa vasta kun näihin suhtaudutaan ne huomioivina, ylittävinä, alittavina ja reagoivina toimijoina. Voitte piirtää rajan satatuhatta kertaa, mutta elämä alkaa definitiivisesti siitä, mitä jää sen ulkopuolelle.

Byrokratiassa sanan haitallisessa merkityksessä poistetaan ihmiseltä toimijan taakka ja asetelleen maailma niin tiukoilla säännöillä määriteltyihin rakenteisiin, että kulkijat sen läpi voivat olla tahdottomia koneita. Suljettu systeemi, jonka läpi kuljetetaan kappaleita sadan prosentin automaatiolla.

Mutta vain subjektilla on sosiaalinen elämä siinä mielessä kun sen käsitän digitaalisesti suljetun systeemin ulko- ala- ja yläpuolella, spontaaneissa ja nimeämättömissä raja-alueissa. Ja vain suljetun systeemin ulkopuolella voi olla urheilu.

*

Tiedättekö, mitä tapahtuu, kun teen harjoituksen? Tarkennan, jalan tehtävän nopeus-, nopeusketteryys-, juoksutekniikka-, koordinaatio- tai jopa vauhtikestävyysharjoituksen? Ja ennen kaikkea, tärkeimpänä, minkä tahansa alku- tai loppuverryttelyn? Tiedättekö, millaista se on? Tiedättekö, mitä siihen tarvitaan?

Jyväskylän ja Vierumäen vanhat hallit kertovat sen meille täydellisesti. Katsokaa näitä halleja, katsokaa niiden pohjapiirrosta ja oppikaa, mitä se kertoo meille elämästä. Kuunnelkaa tarkasti. Molempia hallitsee kestopinnoitteinen juoksurata, jonka keskellä on kolmesta neljään monikäyttöistä pallokenttää. Juoksurata ja pallokentät, niissä siis juostaan ja palloillaan.

Mutta ei siinä vielä kaikki! Vasta kun katsommea juoksuradan ulkopuolelle, näemme, mitä muuta niistä löytyy! Samassa tasossa radan kanssa, sen kaarteiden ulkopuolella, on muitakin suorituspaikkoja. Korkeushyppypatja, keihäänheittoon soveltuva pressu, pituushyppylaatikko, Jyväskylässä jopa seiväshyppypatja. Kuulantyöntörinki. Pehmeää mattoa, jossa jumpata.

No se on paljon se! Mutta, ei siinäkään kaikki, sillä nyt tullaan tärkeimpään ja ehdottomasti kaikkein fundamentaalisimpaan ominaisuuteen koko halleissa. Vaikka molemmat ovat jaoteltavissa juoksurataan, kenttiin ja nimettyihin suorituspaikkoihin, arvokkainta on kuitenkin se, mitä jää suorituspaikkojen ulkopuolelle.

Kuten sanoin, emme voi sulkeistaa sosiaalista vuorovaikutusta näkyvissä oleviin, säänneltyihin ja rajallisiin tiloihin ja tilanteisiin, emmekä voi tehdä samaa urheilulle ja treenaamiselle! Siksi molempien hallien tärkein osa on se määrittelemätön ja nimeämätön erilaisiin väleihin jäävä alue kestopäällystettä, jonka päällä yksittäiset urheilijat hölkkäilevät ja pyörittelevät käsiään, istuvat venyttelemässä, joukkueet ja pienryhmät istuvat ringeissään venyttelemässä, joku seisoo seinän vieressä heiluttelemassa jalkojaan, ihmiset verryttelevät ees-taas matkalla ei minnekään, koska verryttely definitiivisesti on matkaa ei minnekään. Juoksurata on tärkeä, mutta takasuoran suuntainen suora, jota ei aivan lasketa varsinaiseen rataan, jossa niin pienet lapset kuin urheilijatkin voivat juosta lyhyitä spurttejaan, asetella aitoja aitakävelyä varten, tehdä koordinaatioliikkeitä ja hypellä edes takaisin. Se ”takasuora” on tärkeintä, mitä hallissa voi olla! Kaikki se nimeämätön alue! Epämääräinen verryttely! Kun sijoitatte siihen uuden suorituspaikan, esimerkiksi pingispöydän, jää reunoille kuitenkin aina tilaa tehdä ei-mitään-nimettyä.

Tuli kevät, tuli kesä, tuli hallin sulku ja remontti, ja tuli uudelleen avattu halli. Takasuora, taka-alue, epämääräinen nimeämätön oli poissa, ja tilalla oli kuntosali. Siis juuri sellainen perinteinen aluekokonaisuus mitä ajattelette, kun sanon ”kuntosali”, yhtenäisen värinen matto, ja erilaisia kuntosalilaitteita. Niiden käyttöhän on sikäli tarkkaa ja säänneltyä, että yhdellä laitteella tehdään yhtä liikettä tismalleen ohjeiden mukaan, ja muiden on pysyttävä turvaetäisyydellä, etteivät he jää painopakkojen tai vipujen alle. Siksi koko kuntosalin lattiapinta-ala on viimeistä neliösenttiä myöten tarkasti säänneltyä aluetta. Laitteiden välinen alue ei ole määrittelemätöntä, vaan laitteet turvaetäisyyksineen kattavat ja nimeävät koko alueen pinta-alan.

Eikä ollut enää juoksuradan nimeämätöntä taka-aluetta, oli vain neljä yhtä leveää, katkeamattomana kiertävää rataa, joiden ulkopuolelle astuessaan oli heti toiseksi nimetyllä alueella, kuten kuntosalissa. Silloin minä itkin ihan vähän.

Keskustelu tai vuorovaikutus voi olla tismalleen sitä, että prosessi on alusta loppuun säädelty, aloita/lopeta videopuhelu, mykistä ja avaa mikrofoni, anna puheenvuoro ja kuuntele. Samoin urheileminen tai treenaaminen voi olla tismalleen sitä, että astu tälle suorituspaikalle, tee tietty liike, astu seuraavalle, tee tietty liike.

Mutta se ei ole, ja se on teesini. Emme voi tehdä ihmisestä järjestelmien ohjaamaa ja byrokraattisesti hallituissa kulku-urissa liikkuvaa kappaletta ja tuotetta. Emme voi tiivistää fyysistä liikettä tai sosiaalista puhetta alusta loppuun hallittuihin kokonaisuuksiin. Voimme sanoa mikrofoniin, että nyt saa puhua vapaasti, voimme rakentaa erillisen rajatun alueen, ja nimetä sen spesifiksi toiminnallisen harjoittelun alueeksi, mutta se ei riitä, sillä se tärkeä mistä puhun, sen olemus on definitiiviesti määrittelemättömyydessä.

Ymmärrättekö, mistä puhun? Näettekö nimeämättömän kauneutta? Tiedättekö, millainen fyysinen toiminto on ”verryttely”?

Näettekö suruni ja katkeruuteni siinä, mitä tapahtuu ja tapahtunee, kun rakennetaan täysin uudet hallit, tilat ja rakennukset? Jotka kiiltävistä ja puhtaista pinnoistaan huolimatta perustuvat jokaisen toiminnon mahdollisimman tarkkaan paikalleen asettamiseen ja sitä kautta koko ihmisen, minun näkökulmastani tulkitun ihmisen, väkivaltaiseen vääristämiseen.

*

Ja kirosin sen uusitun espoolaisrakennuksen alimpaan helvettiin, kirosin uudet sähkölukittujen ovien tukkimat hiljaiset käytävät, kirosin jokaiseen liikkeeseen vaadittavat erilliset digitaaliset kulkukortit joita minulla ei enää ollut, surullisena puristin käsissäni metallisia avaimia ja muistelin penkkiä mitä saattoi edes siirtää huoneen toisesta laidasta huoneen toiseen laitaan.

 

Kuva: Tree vector created by brgfx – www.freepik.com

 

Pride-viikon kunniaksi: Sukupuolena rajoitinjärjestelmä

Tämä on hyvä julkaista Pride-viikon päätteeksi. Tämä on mahdollisimman rehellinen, juurtajaksainen selitys sukupuoli-identiteetistä ja sukupuolikokemuksesta. En kuulu sukupuolikäsityksen binääriseen valtavirtaan, vaan jonnekin muualle, outoon paikkaan, teille tietymättömille.

icons8-lgbt-flag-48

Kilpaileminen on hienoa. Erityisen hienoa se on silloin kun se on reilua ja oikeudenmukaista, ja erityisen reilua ja oikeudenmukaista se on silloin kun säännöt on luotu yksilöiden väliset synnynnäiset erot huomioiviksi.

Urheilu on järjetön konsepti ja sellaisenaan mahtava. Se on vain ja ainoastaan leikkiä, sellaisten fyysisten asioiden tekemistä kilvan, missä ei sinällään ole mitään järkeä, mutta jotka siitä huolimatta ovat merkityksellisen asemassa.

Ihmiset vain kehittävät itseään. Joku rakentaa taloa, toinen maalausta, toinen optimaalisesti tietyssä toiminnossa suoriutuvaa yksilöä. Usein etupäässä fyysisessä, johonkin primitiiviseen kykyyn perustuvassa. Nopeus. Kestävyys. Voima. Ja kaikki niiden jalostaminen yhä hienompiin ja hienompiin yksityiskohtiin. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Kun asetun lähtöviivalle, olen ylpeä ja tyytyväinen siitä, että en kilpaile kaikkien yksilöiden välisestä absoluuttisesta paremmuudesta. Sen sijaan kilpailen muiden, samalla tavalla lähtökohtaisesti fyysisesti rajoittuneiden kanssa. Sen ansiosta kilpailumme on reilua. Sen ansiosta se on mielekästä. Se parantaa kokemustani ja minäkuvaani urheilijana ja edistää psyykkistä hyvinvointiani.

Millä tavalla kilpailusarjani on rajoittuneiden sarja? No, meidän fysiologiaamme sanelee tietynlainen hormonitoiminta. Olemme vähemmän lihaksikkaita. Meillä on veressämme hyvin paljon vähemmän testosteronia ja siten pienemmät voimantuotto-ominaisuudet. Kehomme on pienempi ja heikompi, maksimaalinen hapenottokykymme alhaisempi. Nopeutemme on alhaisempi. Tämä kaikki on synnynnäisesti osa kehojamme ja läsnä kaikessa fyysisessä tekemisessämme.

Sarjaamme kutsutaan yleisesti nimellä ”naisten sarja”. Eivätkä erilaistuneiden hormonitoimintojen muokkaamat kehot ole ainoa keino jaotella kilpailusarjoja eri tasoisiin. Aikaisemmin kilpailin niiden joukossa, joiden elimistö ei ollut vielä kehittynyt riittäviin mittoihinsa. Kilpailin nuorten sarjassa. Omat sarjansa on myös heille joiden elimistö on iän myötä alkanut haurastua ja esimerkiksi voimantuotto-ominaisuudet heiketä. Ja useissa lajeissa kilpailijat jaotellaan hyvinkin tarkasti kilpailemaan vain sellaisten kanssa, joilla on yhtäläinen kehon massa. Lisäksi on sarjansa ja kokonaan omat kilpailunsa heille, joiden kehossa on synnynnäisiä ja syntyneitä vammoja, kuten puuttuvia raajoja tai kävelykyvyttömyyttä aiheuttavia sairauksia.

icons8-lgbt-flag-48

Hetkinen, mikä onkaan pointtini? Rinnastaa naiset vammaisiin? Pilkata vammoja ja vammaisuutta? Pilkata urheilujärjestelmää? No ei ainakaan se, vastahan kehuin sitä tasapuolisuudesta ja mielekkäiden kilpailuolosuhteiden luomisesta.

Itse asiassa minä tässä vain spekuloin ja analysoin omaa sukupuoli-identiteettiäni. Yhteiskunnassa puhutaan yleisesti miehistä ja naisista, ne ovat valtavia sosiaalisia konstruktioita jotka muokkaavat läpikotaisin olemista ja identiteettiä. On jaottelua ja järjestelyä, kategorisointia ja tyypittelyä. Ja ennen kaikkea identifiaatiota (se ei ollut oikea sana, anteeksi). Niitä, jotka ovat naisia. Naiset. Naisten vaatteet. Naisten tilat. Miehiä. Miesten vaatteet. Miesten tilat. Naiset. Miehet.

Tämä kaikki on minulle totaalisen hämmentävää ja outoa, enkä ole milloinkaan kyennyt ymmärtämään sitä. Siksi en voi sanoa että olen nainen. En minä ole nainen. Jos joku kysyy, mikä olen, en tiedä. En osaa määritellä itseäni näihin sosiaalisiin konstruktioihin. En minä osaa. Tämä on kaikki kummallista. Olen ”hän”, mutta englanniksi en osaisi puhua itsestäni kolmannessa persoonassa. En näytäkään keneltäkään. En voi olla ”nainen, joka on sellainen nainen kuin haluaa”, koska koko sana on niin latautunut. Asia vain ahdistaa. Ymmärtämättömyys ahdistaa.

Minulle koko ”naiseus” ja ”naisena oleminen” on tismalleen yhtä asiaa: fysiologisia ominaisuuksia kehossani. Ominaisuuksia, jotka säätelevät vain ja ainoastaan sen, missä sarjassa minun on mielekästä kilpailla kun mitellään fyysisiin kykyihin perustuvissa tehtävissä.

icons8-lgbt-flag-48

Tämä on se minun oma näkökulmani kaikenlaiseen sukupuolikeskusteluun. Kyselyissä raksin aina vaihtoehdon ”muu”. Jos kohtaa ei ole, piirrän sen. Paitsi kun kysytään kilpasarjaa. Sillä silloin ei kysytä sukupuolta, kysytään mitä fyysisiä rajoitteita kehossasi on.