Kunnianhimon puolesta, häkkielämää vastaan

 

Heidän maailmankuvassaan tavoiteltu yhteiskunta on kuin nautakarja parsinavetassaan.

 

Entä jos kaikki vain jää?

Tämä kauhistuttava, ahdistava ajatus tuli mieleeni ensimmäisen kerran joskus viime vuoden lopulla, ja on sittemmin kummitellut yhä useammin taka-alalla. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kauempana menneisyydessä on entisenlainen maailma.

Nyt kun pandemia-aika on mullistanut mullistukset, on yhä useammasta keinosta tullut ”uudeksi normaaliksi” nimetty viheliäinen uudisnormi, johon on – mikä masentavinta – totuttu. Asiat jotka vielä vuosi sitten olivat jotakin täysin uutta, mahdollisesti hankalaa, pelottavaa, epämääräistä ja ennen kaikkea väliaikaista, ovat ehtineet kulkea pikakelauksella kaikkien portaiden läpi ja muuttua tottumukseksi.

En puhu sinällään suurista ja merkittävistä asioista, vaan enimmäkseen ns. pikkuseikoista. Jotka on voitu ja voidaan jatkossakin vain jättää. ”Kuinka korona muuttaa työelämää pysyvästi” on kirjoitettu lehdissä jo monta kuukautta. Suuretkin yhtiöt luopuvat konttoreistaan, koska hei, eihän niitä enää tarvita. Jos kerran asetuimme ”kotitoimistoihimme”, ”etätöihin”, miksi emme voisi jäädä niihin? Helpompaahan se on. Yksinkertaisempaa, halvempaa, turvallisempaa.

”Tapahtuman” järjestäjän tarvitsee enää tuskin mainita, että termi tarkoittaakin nykyään reaaliaikaista videolähetystä tai videopalaveria. Ja vaikka olosuhteet paranisivat, miksi edes tehdä mitään muuta? Miksi enää kokoontua yhteen, kun voi istua tietokoneella ja painaa play? Valtavat toiminto- ja rituaalikasat liittyen esimerkiksi opiskeluun ja sen aloittamiseen on jo kertaalleen yksinkertaistettu videon katselemiseksi, miksi siis enää vaivautua tilojen varaamiseen, matkustamiseen, aikataulujen sovittamiseen ja kaikenlaiseen muuhun turhaan säätöön. Koska tämähän sujuu hyvin näin. Tämä voisi jäädä tavaksi. Pysyväksi.

Tämä voisi jäädä. Miksi enää mennä, matkustaa, tehdä, kohdata? Digitalisaatio avaa aivan uusia mahdollisuuksia, mistä etenkin teknologiayhtiöt ovat mielissään. ”Elämää” on mahdollista tehdä siten että se on tietokoneiden näppäinten painamista mutta siitä käytetään silti samoja nimityksiä kuin ennenkin. Miksi enää koskaan nousisimme sohviltamme? Miksi tekisimme enää mitään?

Miksi tekisimme enää koskaan mitään? Tekeminen saattaa aiheuttaa vaivaa sekä riskejä. Miksi elämämme olisi jotakin muuta, kuin näiden kahden asian, vaivan ja riskin, minimoimista?

 

Tavoiteltu tulevaisuus?

 

Tämän tekstin on tarkoitus käsitellä edellisen vastaväitettä. Sitä, miksi meidän olisi tehtävä mitään.

Eräällä yhteiskuntapolitiikan kurssilla sain luettavakseni suomalaisen artikkelin, joka käsitteli sekä globaalia että kotimaista ruoka-apua. Artikkelin kirjoittaja Tiina Silvasti esittelee monenlaisia aiheeseen liittyviä moraalisia ongelmia. Loppupuolella Silvasti käy läpi neljä huomiota siitä, miksi vauraiden maiden (kuten USA, Kanada, Suomi) ruoka-apu on moraalinen ongelma. Neljäs huomio on erityisen tärkeä, mielestäni tärkein. Vaikka sitä voidaan pitää itsestään selvänä, esittää se tärkeän periaatteen, jonka soisi johtavan yhteiskunnallista ajattelua laajemmin.

Huomioon keskittäminen nälkään, Silvasti kirjoittaa, suuntaa poliittista mielenkiintoa pois muista sosiaalisista ongelmista. Nykyaikana länsimainen yhteiskunta, jossa kukaan ei näänny nälkään, ei ole riittävä yhteiskunnallinen päämäärä. Tavoitteet tulee asettaa korkeammalle. Meillä on yhteiskuntana mahdollisuus ja oikeus vaatia itseltämme, toisiltamme ja ympäristöltämme enemmän. Kuoleman välttäminen, hengissä säilyminen ei ole riittävä yhteiskunnallinen päämäärä, ja tämä on lupa todeta. Elämämme saa olla enemmän, sen kuuluu olla enemmän, näemme yhteiskunnallisena velvollisuutena, jota ilmentää esimerkiksi ihmis- ja perusoikeuksien julistuksemme sekä lainsäädäntömme, että se on enemmän.

Kaikenlaisen vähättelyn sijaan meidän tulisi olla tästä ylpeitä.

Edelleen tyypillinen argumentti suomalaisessa yhteiskunnan ajankohtaisia ongelmia käsittelevässä keskustelussa on sota- ja pula-aikoihin vetoaminen. On suorastaan meemi, kuinka vanha jäärä tulee tilittämään paremmasta elämästä haaveileville nuorille, kuinka omassa nuoruudessaan joutui hiihtämään kouluun viisikymmentä kilometriä suuntaansa kesät talvet ja molempiin suuntiin oli vastatuuli ja ylämäki. Huomio kuin huomiokin voidaan tyrmätä toteamalla, että isoisillänne oli rintamalla paljon kurjempaa. Koska sodistakin selvittiin, nyt kuuluu selvitä mistä vain, ja kaikki kritiikki on turhaa, heikkojen nykynuorten valitusta!

Sota-aikoihin viittaava retoriikka on jälleen nostellut päätään viimeisten kuukausien aikana. Vähintään omasta lapsuudesta, olisi se sitten 70- tai 90-luvulla, muistutetaan ja kerrotaan kuinka se oli paljon karumpaa kuin nykykakaroiden hemmoteltu elämä.

Pandemia aika on mullistanut ja kääntänyt päälaelleen suhdettamme tavoiteltuun elämään. On unohdettu se, kuinka naurettavaa ja tuloksetonta on jatkuva ”kyllä ennen oli paljon rankempaa!” -retoriikka on ja tehty siitä uutta poliittista valtavirtaa.

Elämä, joka ennen oli monisisältöinen käsite kaikkine aspekteineen, on typistetty riskin ja vaivan välttämiseksi. Elossa pysymiseksi. Toinen toistaan järkevämpien tahojen puheenvuoroissa kuuluu taantunut käsitys siitä, kuinka ainoa yhteiskunnallinen tavoite on, ettei kukaan kuole tiettyyn tautiin. Tämän käsityksen kanssa he voivat patsastella kuin Silvastin artikkelin omaa hyveellisyyttään korostavat amerikkalaiset ruoka-aputoimijat, vaikka heidän ”tavoittelemansa maailma” on absoluuttinen minimi ja sellaisenaan surullinen häkkiversio kaikesta siitä mistä muuten puhumme.

Heidän maailmankuvassaan tavoiteltava yhteiskunta on kuin nautakarja parsinavetassaan, jossa jokaisen eteen kyllä tuodaan ruoka ja juoma, niin että hengissä pysyvät. Maailma, jossa ainoana tavoitteena on, ettei kukaan kuole nälkään tai koronaan, näyttäisi täydellisimmillään siltä, että jokainen on suljettu yksin automatisoituun selliin, ikuisesti. Oven raosta tulee ruoka, ketään muuta ei kohdata. Milloinkaan. Kukaan ei kuole nälkään, kukaan ei kuole tartuntatautiin, turvallisuus ja vaivannäön minimointi ovat absoluuttisessa huipussaan.

Miksi tämä ei kelpaa? Moni osaisi varmaan itsekin vastata: koska sellainen elämä ei ole riittävää elämää. Me haluamme enemmän.

Yhteiskuntaa ei kuulu rakentaa absoluuttisen minimin varaan. Me ansaitsemme paljon enemmän, hyvän elämän ja tavoiteltavan yhteiskunnan kriteerit ovat paljon korkeammalla. Me voimme tavoitella vaikka mitä hyvää, merkityksellisyyttä, läheisiä suhteita, kulttuuria, itsensä toteuttamista, ystävyyttä, taidetta, elämyksellisyyttä… Kuka näin väittää? Minä väitän, se on minun tekstini keskeisin väite! Minä haluan, että yhteiskuntamme tavoittelee enemmän. Haluan, että olemme ylpeitä kehityksestämme ja globaalista positiostamme, antamatta sen jarruttaa että jossakin on ja joskus oli asiat huonommin.

Jossakin on asiat aina huonommin. Yhteiskunnan tai yhteisön rakentamisen tapa, joka perustuu huonommuudella kilvoitteluun, ei ole yleisyydestään huolimatta kestävä. Lähes minkä tahansa ehdotuksen voi tyrmätä sillä, että jossain muualla on tai joskus ennen oli asiat vielä huonommin. Esimerkiksi kohtuuttomista ”pandemiantorjuntatoimenpiteistä” on suomalaisen turha valittaa, sillä Ranskassa tai Hollannissa rajoitetaan ihmisten liikkumista poliisivoimin, sakoin ja voimakeinoin. Meidän tulisi siis olla tyytyväisiä! Jostain syystä samat mediat, jotka vastaavia vertailujuttuja tekevät, eivät kuitenkaan vähättele esimerkiksi suomalaista seksuaalista ahdistelua, sillä Intiassa ja Lähi-Idässä naisia raiskataan joka päivä ja paljon pahemmin! Meidän tulisi siis olla tyytyväisiä mitättömiin kourimisiin, turhanpäiväisista huoritteluista puhumattakaan. Olla vain ja sietää! Ja entäs lasten oikeudet? Kyllä pitäisi piiskaa saada antaa kun muissa maissa lapset joutuvat pakkotöihin, mikä on paljon pahempi.

Lienee selvää, että edellisen kaltainen retoriikka ja tapa rakentaa yhteiskunnan periaatteita on vaarallinen tie, jolle emme halua. Niinpä meidän ei tule antaa sille tuumaakaan myöskään missään pandemian mukanaan tuomaa totalitarismia tai ylipäätänsä vain huonoa hallintoa kritisoivassa keskustelussa. Olemme sivistynyt ja arvokas demokratia, tunnustamme valtavan määrän ihmisen perusoikeuksia, tavoitteemme ovat yleviä ja kunnianhimoisia ja hyvä niin. Älkäämme siis taantuko! Jos esimerkiksi vailla aitoa, järkevää syytä keskeytetty harrastus on vaarassa syrjäyttää lapsia, on se otettava vakavasti, ja oltava ylpeitä siitä, miten korkealla yhteisessä arvomaailmassamme on lasten syrjäytymättömyys ja miten hyvässä tilassa olemmekaan, kun näemme lapsillamme muitakin oikeuksia kuin ravinnon saamisen. Näemme lapsillamme vaikka mitä oikeuksia merkityksellisestä elämästä ihmissuhteisiin, itsenäisyyteen ja hyvään koulutukseen. Ei muodostaa siitä kilpajuoksua pohjalle ja aloittaa luentoa siitä, miten kyllä ennen pärjättiin ilman harrastuksia, ja isoisä oli rintamalla, ja koulumatkakin hiihdettiin viisikymmentä kilometriä molempiin suuntiin vastatuuleen ja ylämäkeen.

 

 

Mitä pidempään pandemia-aikaa on kestänyt, sitä kauemmaksi olemme liikkuneet mahdollisista ylevistä tavoitteistamme, sitä vahvemmin hyvä elämä on jäänyt hengissä pysymisen sinnittelemiseen. Tämä on paitsi turvallisempaa, myös vaivattomampaa.

Peräänkuulutan kunnianhimoa. Meidän tulee tehdä asioita, vaikka ne vaatisivat hieman vaivaa, vaikka sohvalle ja tietokoneen ääreen jääminen olisi kaikin tavoin helpompaa, vaivattomampaa ja lisäksi vielä turvallisempaa. Meidän tulee jatkaa arvokkaita asioita kohti kulkemista niin kuin silloin ennen, koska pystymme siihen. Meidän ei tule alistua helppouteen, meidän ei tule alistua helppouden ja turvallisuuden, riskien ja vaivan minimoinnin ympärillä pyörivään mitättömään häkkielämään. Olemme kerran jo päässeet korkeammalle, mitä kaikkea yhteiskunnassamme onkaan! Miten paljon muutakin jo suorastaan lakiin kirjoitettuna, kuin pelkkä riskien ja vaivan minimointi. Me siis todella haluamme enemmän, en vain minä, vaan me.

”Tarvitaan rohkeutta ja viitseliäisyyttä” sanoi urheilumanageri Harri Halme. (Yle 18.1.21) Tärkeitä asioita ei tulisi jättää tekemättä vain koska se on helpointa. Esimerkkinä lasten urheilu kilpailuineen ja tapahtumineen, mikä oli kyseisen keskustelun keskiössä. Sitä voidaan tehdä. Sitä tehdään koko ajan, ja se onnistuu. Vaikka pinnallinen reaktio olisi kieltää se vaarallisena, vaikka helpompaa olisi vain lopettaa ja perua kaikki, sitä todella voidaan tehdä, kuuluu tehdä ja pitää tehdä. Se on osa elämäämme laajemmin, ennen kaikkea lasten elämää, korvaamaton osa montaa tuhatta pientä kohtaloa. Niin korkealla yhteiskuntamme on että se tunnustaa tämän, ettei se näe lapsia vain ruokittavana nautakarjana turvallisessa navetassaan, vaan tunnustaa elämän kokonaisvaltaisen arvon ja rikkauden.

Meidän tulee tehdä asioita, vaikka ne vaikuttaisivat pinnallisella ensireaktiolla vaarallisilta ja hurjilta, vaikka vaistot neuvoisivat kieltämään ne varmuuden vuoksi. Elämä, jossa päätökset perustuvat pelkkiin vaistomaisiin reaktioihin ja fiilikseen, on suppea, köyhä, kurinalainen ja rajattu häkkielämä. Aluksi voi kauhistuttaa, mutta kun pysähdymme kuuntelemaan ja miettimään, käymään täysin yksinkertaisia tosiasioita läpi, huomaamme että voimmekin tehdä ja saavuttaa vaikka mitä.

Reaktioiden varassa kauhisteluun haksahtavat monet toimittajat. Täydellinen esimerkki oli Harri Halmeen samaisessa ohjelmassa esittämä kertomus viime kesän Paavo Nurmi -Gamesista. Ne siis järjestettiin, todella järjestettiin Suomen Turussa ja mukana oli huippuyleisurheilijoita yli kahdestakymmenestä maasta. ”Turvajärjestelyt” olivat suorastaan liiankin massiiviset, ja jokainen urheilija ja toimihenkilö oli testattu viruksen varalta moneen kertaan. Paikalla oli yleisöä hurraamassa. Miltä kuulostaa? Moni ajatellee samoin kuin viestintäpäällikkö Halmeelle kisapäivän aamuna soittanut toimittaja, joka hämmästeli, onko heillä muka oikeasti kahdenkymmenenneljän maan urheilijat Suomessa. Halme kertoi säikähtäneensä, tiesikö toimittaja jostakin aivan uudesta käänteestä? Mutta ei tiennyt, hän oli vain epäuskoinen, sillä tilanne kuulosti niin pahalta, koska se oli pinnallinen reaktio, tunnetila, fiilis. Mutta kisajärjestelyt todella olivat hyvät ja toimivat. Moisille tunnetiloille ei ollut syytä. Kisat vedettiin läpi onnellisesti vailla liiallista riskiä.

Minäkin olen sortunut samanlaiseen, hätiköityjen päätöksen tekemiseen pinnallisten ensireaktioiden varassa. Eräänä kesänä, vetäessäni isompien, jo uimataitoisten lasten uimakoulua, meillä oli viimeisen kerran kunniaksi spesiaaliohjelma. Lapset saisivat mennä kaikkiin muihin altaisiin ja tehdä mitä halusivat, kunhan noudattaisivat hallin sääntöjä. Olin jo topakasti sanomassa, että ei kuitenkaan hyppyaltaaseen, sehän on viisi metriä syvä ja tornit korkeita. Kokeneempi ohjaajaparini kuitenkin totesi vielä topakammin, miksi ei, hehän ovat jo uimataitoisia? Ja todella, miksi ei! Menimme myös hyppyaltaaseen, jossa tietenkin vahdimme toimintaa. Lapset hyppivät iloisena ponnahduslaudalta, uskaliaimmat kapusivat kolmeen metriin. Heillä oli hauskaa, hauskempaa kuin koskaan. Miksi ihmeessä ei? Olin nöyryyttävän ensireaktion uhri, ”hyppyallas” ja ”viisi metriä” kuulostivat hurjalta ja vaaralliselta, mutta lähempi tilanteeseen tutustuminen osoitti huolen turhaksi. Uimataitoiset lapset, vastuulliset valvojat, altaan selkeät säännöt. Hienoja asioita todella voi tehdä, kun ajattelee nenäänsä pidemmälle.

Peräänkuulutan ajattelua. Miettimistä. Harkitsemista. Päätösten tekemistä muidenkin seikkojen kuin ensireaktion perusteella. Niidenkin asioiden pohtimista, jotka kuulostavat vaikka kuinka pahalta. Sen sijaan että nojaisimme epämääräiseen ”yleiseen periaatteeseen” tulee meidän mennä jokaiseen tilanteeseen ja katsoa aitoja, vallitsevia asianlaitoja. ”Hyppyallas” kuulostaa vaaralliselta, mutta kun todella käymme tilanteen läpi kyvykkäine ohjaajineen, valvojineen, altaan järjestelyineen ja taitavine lapsineen, huomaamme ettei huoleen ole syytä. ”Urheilukisat pandemian keskellä” kuulostavat yhtä lailla vaaralliselta, mutta jälleen voimme mennä tosiasioihin, kuten todistetusti virusvapaiden ihmisten osallistuminen, toiminta jossa pitkäkestoisia lähikontakteja ei synny ja mikä tärkeintä: ylipäätänsä se tärkein tosiasia, ettei koko tautia alueella ole.

On nostettava päätään helsinkiläisen tietokoneensa ääreltä ja mentävä aitojen ihmisten aidon elämän luokse, mentävä konkreettisesti maakuntiin. Huomattava ettei ihmisten elämä ole uutisia, bittejä ja tilastoja, vaan jokapäiväistä toimintaa myös nyt. Ei ajateltava, mitä tuntuisi oikealta tehdä, mikä tuntuisi ja kuulostaisi vähiten vaaralliselta, vaan aivan oikeasti katsottava, mitä esimerkiksi pihtiputaalaisen yleisurheiluseuran junioriryhmä tai kuusamolainen hiihtoseura voi juuri nyt tehdä ja mitä se tekee. Ja antaa sen tehdä, sillä juuri se on arvokasta elämäämme.

 

Peräänkuulutan kunnianhimoa, enemmän sen korostamista ja ylistämistä, kuinka hyviä ja hienoja olemmekaan ja kuinka meillä on kaikki oikeudet elää hyvää ja rikasta elämää. Tämä puhe ei saa olla varattu vain Jari Ehrnrootille ja muille oikeistolaisille. Niin epäseksikästä kuin se posthumanistisen ajattelun ajassamme onkin, tulee meidän ylpeinä korostaa sitä, kuinka emme ole vain eläimiä, kuinka elämämme ja olomme ei ole vain ravinnon hankkimista ja suojassa pysymistä. Haluamme ja saamme haluta merkityksellisyyttä, itsemme toteuttamista, yhteenkuuluvuutta, ystävyyttä, menestymistä, elämyksiä, taidetta, kokemuksia, tavoitteidemme tavoittelua, kirjallisuutta, uuden oppimista, rakkautta.

Kunnianhimoisesti tavoitelkaamme tätä. Jos olemme tälle tasolle päässeet, älkäämme väkisin hinkuko sieltä alas. Riemuitkaamme elämämme kokonaisvaltaisuudesta, riemuitkaamme siitä, ettemme ole turvallisesti ja riskittömästi häkeissämme täyttämässä primääriset tarpeemme, vaan siitä että voimme urheilla, tanssia, rakastaa, mennä paikkoihin, kokea, nähdä, kuulla. Toimikaamme rohkeina ja antakaamme mahdollisuudet mahdollisimman paljoon, sillä meitä ei kuulu kahlita.

Ei navetoille ja häkeille, ei typistetylle riskien ja vaivan minimoimiselle. Älkäämme jääkö vaan jatkakaamme nousemista. Kyllä elämälle juuri sillä tavalla kuin juuri me sen olemme oppineet ymmärtämään.

 

Kuvat: Disney/Pixar; Wikipedia; People vector created by brgfx – www.freepik.com

 

Pride-viikon kunniaksi: Sukupuolena rajoitinjärjestelmä

Tämä on hyvä julkaista Pride-viikon päätteeksi. Tämä on mahdollisimman rehellinen, juurtajaksainen selitys sukupuoli-identiteetistä ja sukupuolikokemuksesta. En kuulu sukupuolikäsityksen binääriseen valtavirtaan, vaan jonnekin muualle, outoon paikkaan, teille tietymättömille.

icons8-lgbt-flag-48

Kilpaileminen on hienoa. Erityisen hienoa se on silloin kun se on reilua ja oikeudenmukaista, ja erityisen reilua ja oikeudenmukaista se on silloin kun säännöt on luotu yksilöiden väliset synnynnäiset erot huomioiviksi.

Urheilu on järjetön konsepti ja sellaisenaan mahtava. Se on vain ja ainoastaan leikkiä, sellaisten fyysisten asioiden tekemistä kilvan, missä ei sinällään ole mitään järkeä, mutta jotka siitä huolimatta ovat merkityksellisen asemassa.

Ihmiset vain kehittävät itseään. Joku rakentaa taloa, toinen maalausta, toinen optimaalisesti tietyssä toiminnossa suoriutuvaa yksilöä. Usein etupäässä fyysisessä, johonkin primitiiviseen kykyyn perustuvassa. Nopeus. Kestävyys. Voima. Ja kaikki niiden jalostaminen yhä hienompiin ja hienompiin yksityiskohtiin. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Kun asetun lähtöviivalle, olen ylpeä ja tyytyväinen siitä, että en kilpaile kaikkien yksilöiden välisestä absoluuttisesta paremmuudesta. Sen sijaan kilpailen muiden, samalla tavalla lähtökohtaisesti fyysisesti rajoittuneiden kanssa. Sen ansiosta kilpailumme on reilua. Sen ansiosta se on mielekästä. Se parantaa kokemustani ja minäkuvaani urheilijana ja edistää psyykkistä hyvinvointiani.

Millä tavalla kilpailusarjani on rajoittuneiden sarja? No, meidän fysiologiaamme sanelee tietynlainen hormonitoiminta. Olemme vähemmän lihaksikkaita. Meillä on veressämme hyvin paljon vähemmän testosteronia ja siten pienemmät voimantuotto-ominaisuudet. Kehomme on pienempi ja heikompi, maksimaalinen hapenottokykymme alhaisempi. Nopeutemme on alhaisempi. Tämä kaikki on synnynnäisesti osa kehojamme ja läsnä kaikessa fyysisessä tekemisessämme.

Sarjaamme kutsutaan yleisesti nimellä ”naisten sarja”. Eivätkä erilaistuneiden hormonitoimintojen muokkaamat kehot ole ainoa keino jaotella kilpailusarjoja eri tasoisiin. Aikaisemmin kilpailin niiden joukossa, joiden elimistö ei ollut vielä kehittynyt riittäviin mittoihinsa. Kilpailin nuorten sarjassa. Omat sarjansa on myös heille joiden elimistö on iän myötä alkanut haurastua ja esimerkiksi voimantuotto-ominaisuudet heiketä. Ja useissa lajeissa kilpailijat jaotellaan hyvinkin tarkasti kilpailemaan vain sellaisten kanssa, joilla on yhtäläinen kehon massa. Lisäksi on sarjansa ja kokonaan omat kilpailunsa heille, joiden kehossa on synnynnäisiä ja syntyneitä vammoja, kuten puuttuvia raajoja tai kävelykyvyttömyyttä aiheuttavia sairauksia.

icons8-lgbt-flag-48

Hetkinen, mikä onkaan pointtini? Rinnastaa naiset vammaisiin? Pilkata vammoja ja vammaisuutta? Pilkata urheilujärjestelmää? No ei ainakaan se, vastahan kehuin sitä tasapuolisuudesta ja mielekkäiden kilpailuolosuhteiden luomisesta.

Itse asiassa minä tässä vain spekuloin ja analysoin omaa sukupuoli-identiteettiäni. Yhteiskunnassa puhutaan yleisesti miehistä ja naisista, ne ovat valtavia sosiaalisia konstruktioita jotka muokkaavat läpikotaisin olemista ja identiteettiä. On jaottelua ja järjestelyä, kategorisointia ja tyypittelyä. Ja ennen kaikkea identifiaatiota (se ei ollut oikea sana, anteeksi). Niitä, jotka ovat naisia. Naiset. Naisten vaatteet. Naisten tilat. Miehiä. Miesten vaatteet. Miesten tilat. Naiset. Miehet.

Tämä kaikki on minulle totaalisen hämmentävää ja outoa, enkä ole milloinkaan kyennyt ymmärtämään sitä. Siksi en voi sanoa että olen nainen. En minä ole nainen. Jos joku kysyy, mikä olen, en tiedä. En osaa määritellä itseäni näihin sosiaalisiin konstruktioihin. En minä osaa. Tämä on kaikki kummallista. Olen ”hän”, mutta englanniksi en osaisi puhua itsestäni kolmannessa persoonassa. En näytäkään keneltäkään. En voi olla ”nainen, joka on sellainen nainen kuin haluaa”, koska koko sana on niin latautunut. Asia vain ahdistaa. Ymmärtämättömyys ahdistaa.

Minulle koko ”naiseus” ja ”naisena oleminen” on tismalleen yhtä asiaa: fysiologisia ominaisuuksia kehossani. Ominaisuuksia, jotka säätelevät vain ja ainoastaan sen, missä sarjassa minun on mielekästä kilpailla kun mitellään fyysisiin kykyihin perustuvissa tehtävissä.

icons8-lgbt-flag-48

Tämä on se minun oma näkökulmani kaikenlaiseen sukupuolikeskusteluun. Kyselyissä raksin aina vaihtoehdon ”muu”. Jos kohtaa ei ole, piirrän sen. Paitsi kun kysytään kilpasarjaa. Sillä silloin ei kysytä sukupuolta, kysytään mitä fyysisiä rajoitteita kehossasi on.