Tällä kertaa kirjoitan pitkästi aikaa omasta autismistani. Kerron, kuinka se määrittää perustavanlaatuisesti suhtautumistani joihinkin asioihin. Ja kuinka sen vuoksi tietynlaisia asioita kritisoivat ihmiset voivat samalla tulla kritisoineeksi suoraan minua, minunkaltaisiani ja meille välttämättömiä asioita.
Maanantaina 3.1. ihmeteltiin ja paheksuttiin joukolla Helsingin sanomien henkilöjuttua miehestä, joka ” erää ennen aamuviittä, kuuntelee äänikirjat tuplanopeudella ja suunnittelee jokaisen päivän puolen tunnin tarkkuudella”. Olen itsekin seurannut Leo Straniusta Twitterissä, ja ihmetellyt kuinka hän ehtii lukea niin monta kirjaa, mutta jutusta paljastui, kuinka hän ehtii tehdä hyvin paljon muutakin.
Jutussa käy ilmi Straniuksen elämäntavasta esimerkiksi seuraavaa
Hän laatii päivän ohjelmansa puolen tunnin tarkkuudella
Hän herää kello 4.45
Hän kuuntelee äänikirjoja tuplanopeudella, yli 360 kappaletta vuodessa
Hän tehostaa aikaansa esimerkiksi venyttelemällä, harjaamalla hampaita ja kuuntelemalla äänikirjoja tuplanopeudella yhtä aikaa
Hän suunnittelee perhe-elämänsä puolisonsa kanssa viikoittaisissa pienemmissä sekä neljännesvuosittain pidettävissä suuremmissa palavereissa.
Stranius on kirjoittanut elämäntavastaan oppaan, jota en ole toistaiseksi lukenut, ja keskityn siksi tässä vain hesarin juttuun. Ennen kaikkea sitä seuranneeseen kommentointiin.
Jutun alle, sosiaaliseen mediaan sekä kaveriryhmieni ryhmächatteihin ilmestyi toinen toistaan paheksuvampia kommentteja. Kuinka sairasta tuollainen tehokkuusajattelu on, kuinka kamalaa on puristaa elämästä tuolla tavalla numeerisesti kaikki irti. Tehokkuusvinkkejä pilkattiin ja keksittiin itse ”parempia”; minäkin jaoin niitä itsekseni hymähdellen.
Lisäksi juttu yhdistettiin osaksi Helsingin sanomien ja laajemminkin ”median” kertomaa tarinaa menestyjistä (jota se varmasti olikin). Hyvin moni on jo ilmaissut ärtymyksensä sellaista juttutyyppiä kohtaan, jossa ”täysin tavallinen” opiskelija, nuoripari tai vastaava perustaa menestyvän yrityksen, omistaa kymmeniä sijoitusasuntoja, hankkii nopeasti miljoonaomaisuuden, irtautuu töistä ja elää hulppeaa unelmaelämää tai vastaavaa. Käytännössä poikkeuksetta taustalta löytyvät rikkaat vanhemmat tai muuta valmista pääomaa.
Tämä juttu ei kuitenkaan varsinaisesti ollut sellainen. Siinä ei oltu saavutettu niinkään menestystä, ainoastaan tehokkuutta, joka esiteltiin ihailtavana elämäntapana.
Tehokkuusajattelu on monessa yhteydessä turmiollista. Se on omiaan tuhoamaan esimerkiksi yliopiston kaltaisia arvokkaita instituutioita. Sen nähdään myös murskaavan yksilön tasolla eräänlaisen elämän tarkoituksen.
Juttua ja Straniuksen elämäntapaa paheksuvista kommenteista tuli selkeästi ilmi vastakkainen elämäntapaihanne. Tämä ihanne ei ole mitenkään radikaali, vaan sitä on toistettu naistenlehtien ja vastaavien sivuilla niin kauan kuin muistan. Tämä ihanne on yksinkertaisesti rennosti ottaminen ja kiireettömyys. Hyvä elämä ei voi eikä saa olla sitä, että on ”aikataulujen orja”, vaan hyvän elämän mittarina on nimenomaan aikatauluttomuus, mikä on sama asia kuin vapaus. Suunnittelu, aikatauluttaminen ja optimointi ovat haitallisia tekoja, ja niiden vastakohtana ovat hyveelliset ”rennosti ottaminen” ja suunnittelemattomuus. On suuri klisee, kuinka esimerkiksi ”lomalla on ihaninta se, ettei ole kiire minnekään”. Ja kuinka esimerkiksi joulupäivän ihanuus tiivistyy sekä lifestylemedioissa että aidoissa keskusteluissa aitojen ihmisten kanssa siihen, että ”saa olla koko päivän yöpuvussa, syödä suklaata sohvalla, ilman että on kiire minnekään”.
Selvä asia. Vallitsevan tarinan ollessa tällainen, on Straniuksen elämäntavan asettaminen ihanteeksi suorastaan ihmeellinen teko.
Ja nyt minä haluan vastustaa. En Straniusta, en hesaria (edes HS Visiota), vaan teitä hänen vastustajiaan. Minulle ja monelle muulle autismin kirjolla olevalle nimenomaan aikataulutettu elämäntapa on hyvinvoinnin kannalta tärkeä, lähes välttämätön asia. En voi kuvitella mitään ahdistavampaa tapaa viettää päiviäni, kuin joka tuutista ylistettävä yöpukupäivä pitkin sohvia ilman kiirettä.
Vaikka ensireaktioni hesarissa esiteltyyn Straniuksen päivärytmiin oli itsellenikin ensin kauhistus, tajusin, että minun unelmapäiväni ovat pitkälti samantyyppisiä. Jos kysytään, milloin minä olen rennoimmillani, millaisina päivinä nautin elämästäni eniten, vastaukseni on selvä. Olen yli kymmenen vuotta rakastanut intohimoisesti treenileirien päiviä urheiluopistoissa ja valmennuskeskuksissa. En ole tiennyt mitään miellyttävämpää, kuin käteen luotu viidentoista minuutin tarkkuudella laadittu aikataulu aikaisine heräämisineen ja useine treeneineen. On aivan ihanaa heittäytyä sen varaan.
Stranius kertoi myöhemmin radiohaastattelussa aikatauluttavansa myös rennosti olemisen. Kuinka täydelliseltä se kuulostaakaan! Mikään ei ole rennompaa kuin aikataulutettu rentous, ja tarkoitan tätä aivan tosissani. Ihannoimieni treenileirien päiväohjelmissakin oli usein tämän tyyppinen kohta
klo 17:00-18:00 Päivällinen
klo 18:00-19:00 Vapaa-aika
klo 19:00-19:30 Palaveri
jne
Mikä sen vapaampaa kuin kalenteroitu vapaa-aika! Silloin olen todella osannut ja kyennyt nauttimaan muiden ylistämästä joutilaisuudesta. Maannut pitkin sohvia tekemättä mitään ihmeellistä koko aikatauluun merkityn vapaa-aika-osioni ajan (tai nuorempana todennäköisesti aikatauluttaen siihen joitain hurjia ja/tai kyseenalaisia seikkailuja kaverien kanssa, mutta se on toinen juttu).
On joitakin erittäin suuresti arvostamiani ja ihailemiani tahoja, jotka määrätietoisesti ylistävät joutilaisuutta ja laiskuutta. Ajattelen erityisesti kirjailija-filosofi Pontus Purokurua, joka on useaan otteeseen puhunut laiskottelun ja joutenolon suoranaisesta vallankumouksellisuudesta. Olen Purokurun filosofian kanssa muuten samaa mieltä suurin piirtein kaikessa, mutta tämä aihe on sellainen, jossa joku ei ymmärrä jotakuta.
Toki on selvää, että Purokuru on oikeassa. Siitä, kuinka nykyinen aikamme on pakottanut ja puristanut ihmisen armottomasti yhä tehokkaammin oravanpyörässä juoksevaksi tuottajakoneeksi, on kirjoitettu jo pitkään. Siitä, kuinka tehokkuusajattelu, jonka suorana osana tarkan aikataluttamisen hyvettä voidaan pitää, on nimenomaan sokeaa markkinalogiikkaa, sitä samaa joka tuhoaa ympäristön. Sekä moderni, suorastaan kolonialistinen keksintö, joka levisi ja valtasi kellottomassa ja aikatauluttomassa maailmassa autuaana elävien alkuperäisväestöjen (joihin lukeutuvat toki esim. maalaiset suomalaisetkin vielä pitkälle viime vuosisadan puolelle) elämät.
Mutta minäkään en ole väärässä. Minunkin mielestäni tehokkuuden asemaa yhteiskunnallisena yliarvona kuuluu haastaa voimakkaasti, minunkin mielestäni laiskottelu voi olla vallankumouksellista.
Haluan vain muistuttaa, että on meitä joitakuita, jotka yksilöinä olemme ohjelmoitu ajattelemaan ja kokemaan toisin. Moni meistä on autisti, ja moni autisti on tällainen, mutta se ei ole välttämätöntä.
Me emme koe aikatauluttoman joutilaisuuden tuottamaa onnellisuuden tunnetta. Meille ylin vapaus on nimenomaan struktuurissa, vaikka olisimme itse kirjoittaneet sen. Meille aito rentous, aito vapaus, aito stressittömän olemisen ilo asuu vasta aikataulun varaan heittäytymisessä.
Tietenkin on todennäköistä, että suuri osa muiden tekemistä aikatauluista on huonoja. Tietenkin on niin, että kirjoitamme usein itse itsellemme parhaat aikataulut. Emmekä tietenkään nauti minkä tahansa ulkoa sanellun aikataulun varassa olemisesta.
Mutta tällaisia me joka tapauksessa olemme. Kun sadannessayhdessä lifestyle-sivujen artikkelissa ylistetään jouten oloa yöpuvussa ilman kelloa, se vain hieman ärsyttää. Mutta kun mietitään laajempaa yhteiskunnallista utopiaa ja rakenteiden muuttamista paremmaksi, on hyvä huomioida ihmisten tarpeiden erilaisuus. Niiden mahdollinen suoranainen vastakkaisuus.
Minä olen syntynyt tytöksi, female, naaras, femme, sukupuolikromosomit xx ja niin edelleen. Olen naispuoliseksi täysin ”normaali” tarkoittaen sitä, että minulla ei ole tilastollisesta normaalista, enemmistöstä poikkeavia fyysisiä muodostumia, joita esimerkiksi intersukupuolisilla on. Minulla on myös tavallinen, naispuolisille tarkoitettu suomalainen nimi.
En kuitenkaan suostu sanomaan olevani ”nainen”. Olen tuonut tämän esille useampaan kertaan sosiaalisen median keskusteluissa. Olen tuonut tämän esille myös tavallisissa keskusteluissa ihmisten kanssa. Minä kilpailen naisten sarjassa ja käytän naisten pukuhuonetta, mutta en ole nainen. Onneksi olen hyvin harvoin joutunut tilanteisiin, joissa minua puhutellaan suoraan naiseksi. Koska minulla on puutteellinen sosiaalisten normien tuntemus, osaan usein töksäyttää kiellon päin naamaa. ”Enkä ole!”
En ole myöskään suostunut olemaan tyttö. Tämä lukee jo niissä papereissa, joita päiväkodin, neuvolan ja koulun ammattilaiset ovat minusta kirjoittaneet. Olen kuulemma jo hyvin nuorena selitellyt kuraattoreille ja vastaaville, kuinka en oikein koe olevani tyttö ja kuinka tyttöys ja tyttömäisyys tuntuvat vierailta. Näitä papereita luettiin uudelleen asperger-diagnosointiprosessini yhteydessä kuutisen vuotta sitten.
En kuitenkaan missään nimessä ole koskaan halunnut olla tai kokenut olevani poika (mitä nyt joskus päiväkodissa puoliksi leikilläni). Mistä oikein on kyse? Sukupuoliahan pitäisi olla vain kaksi, joten jos en ole tyttö enkä poika, mitä ihmettä silloin olen?
Sukupuolimallit, joihin kotona kasvoin, olivat ikään kuin liian edistykselliset. Äitini antoi minulle naisen mallin, joka oli suoraan kaukaa utopistisesta tulevaisuudesta, saavuttamattomien taipaleiden takaa. Hänen elämää ohjaava periaatteensa oli, että hänellä ja meillä on vapaus olla juuri sellaisia ihmisiä kuin olemme. Itse hän halveksi kulttuurista naisen stereotyyppiä, eikä hänelle tehnyt lainkaan tiukkaa ottaa siitä etäisyyttä. Hän pukeutui hyvin ”sukupuolineutraalisti”, eikä hänen päällään edes juhlissa nähnyt mitään sterotyyppiseen naiseuteen kuuluvaa. Ei hameita, röyhelöitä, helmoja, pitsejä, heleitä, värejä, koruja tai kankaita. Farkut, verkkarit, hupparit ja neulepuserot, siinä kaikki.
Kodissamme ei myöskään ollut mitään sellaista kosmetiikkaa tai muuta välineistöä, mikä naiseuteen liitetään. Vasta muiden luona kyläillessä olen saanut huomata, miten paljon esimerkiksi kylpyhuoneissa onkaan ylimääräistä naistyypillistä välinettä kihartimista ja hiustenlaittoasioista koruihin, voiteisiin, tuotteisiin ja meikkeihin. Meikannut äitini ei koskaan, eikä käyttänyt mitään muutakaan ehostusta. Tulkitsin, että hän osoitti sillä tavalla olevansa vahva nainen. Niin vahva, ettei ole Nainen laisinkaan.
Olen ikään kuin kasvanut kulttuuriin, jossa ihmiset ovat päässeet irti ahtaista sukupuolimalleista. Me voimme yhä olla ”naisia” tai ”miehiä” riippuen ruumiimme rakenteesta ja elimistä, mutta se ei ole millään tavalla muuta olemusta sääntelevä attribuutti.
Ympärillämme kuitenkin oli ihmisiä, jotka eivät näin pitkällä olleet. He olivat halveksittavia. Äitini halveksi usein ääneen esimerkiksi paljon meikkiä käyttäviä ihmisiä, kuinka rumiksi he olivat ”maalanneet itsensä”. Samoin kyytiä saivat korut ja hiustyylit sekä monet stereotyyppiset hienot vaatteet. Ymmärsin, että niiden käyttäjät olivat ikään kuin alistettuja. He pukeutuivat ja ehostivat itsensä sillä tavalla, sillä se olivat omaksuneet kulttuuriset vaatimukset niin vahvasti. He eivät olleet vapaita, kuten me, vaan sukupuolinormin kahlitsemia.
Myös puhetavat olivat toisilla vääränlaisia. Esimerkiksi ”tyttöjen iltaa” viettävät aikuiset naiset, samoin kuin puheet ”naisenergiasta”, ”boss-ladyista” tms. olivat halveksuttuja, sillä niissä ihmiset määrittävät itsensä turhaan sukupuolen kautta. Ja ennen kaikkea tekevät sukupuolesta, tuosta pienestä ja typerästä asiasta, framille nostettavan asian jota ihannoida ja jossa märehtiä. Äitini ei olisi ikinä alistunut sellaiseen, kuten en minäkään hänen jalanjäljissään. Hän oli vahva ja itsenäinen ihminen, joka ei voinut sietää esimerkiksi illanviettoja, joissa ”me naiset” valmistelemme yhdessä ruokaa samalla kun ”miehet” tekevät ulkona ”miesten asioita”. Meidän tehtävämme oli murskata mokomat roolit.
Tällaisen ”sukupuolikasvatuksen” kotona sain. Olin siitä tavattoman ylpeä, ja olen edelleen. Niin pitkään kun olen äitini jalanjälkiä kulkenut, luulisi sen olevan itsestään selvää, että voin myös hänen tavoin todeta: olen nainen mutta naiseus ei määrittele minua lainkaan. Se tarkoittaa vain tiettyjä ominaisuuksia kehossani eikä mitään enempää. Minä voin olla juuri sellainen nainen kuin haluan!
Mutta ei, ei onnistu.
Olen kokenut hankalaksi ymmärtää, miksi en voi vain totella äitiäni. Miksi en todellakin voi vain olla ”sellainen nainen kuin haluan”, minkä vuoksi minun on irtisanouduttava koko kategoriasta? Etenkään aikaisemmin en tavannut löytää sopivia vasta-argumentteja, ja tämä ahdisti minua. Nykyään luulen osaavani jäsentää syyt paremmin, vaikka koen kaikkiaan olevani vasta alkutekijöissä. Oletan, että sukupuolentutkimuksen teoriaan ja klassikoihin perehtyminen voisi auttaa.
”One does not born, rather become, a woman”
Tunnettu Simone de Beauvoirin sitaatti on mielestäni edelleen osuvimpia tiivistyksiä koko ”naisen” käsitteen merkityksestä. ”Nainen”, yhtä lailla kuin ”mies”, on rooleja, ennakko-oletuksia, käyttäytymismalleja, tapoja olla ja ajatella, ilmeitä, eleitä, habitusta, puhetta, sanoja, normeja, malleja, olemista, tekemistä. Nämä eivät synny, mutta muun inhimillisen kulttuurin tavoin alkavat iskostua lapseen jo pienestä pitäen. Vaikka nykyinen yhteiskuntamme olisi kuinka tasa-arvoinen ja edistyksellinen, sukupuoleen liittyvät käsitteet kantavat silti sisällään valtavaa painolastia. ”Nainen” ei redusoidu keholliseksi ominaisuudeksi, vaan on vahva, voimakas sana.
Mitä näistä sukupuoleen liitettävistä, sen mukanaan kantamista ominaisuuksista, odotuksista, normeista, rooleista ja vastaavista tulisi ajatella? Jyrkimpiä sukupuolistereotypioita on helppo pitää ainoastaan haitallisena, mutta kuinka suhtautua niiden konseptiin ylipäätänsä? Ovatko ne jotakin, josta määritelmällisesti tulisi pyrkiä eroon?
Tähän eroon pyrkimiseen liittyen olen vasta vuoden sisällä ymmärtänyt jotakin mahdollisesti uutta ja mahdollisesti merkittävää. Olen aikaisemmin jakanut ihmisiä yksiulotteisesti TERFeihin[1] ja ei-terfeihin. TERFin tärkein määritelmä oli, että muut syyttävät sellaiseksi. Silloin mitään, mitä tällainen tyyppi sanoo, ei kuulu eikä saa kuunnella. Olen sitä mieltä, että kirjaimellinen trans-ekslusiivisuus feminismin nimissä on typerää eikä palvele ketään. Mutta viime vuoden puolella päädyin kuin päädyinkin lukemaan erästä sarjakuvaa, jonka vasta myöhemmin tajusin TERFiksi leimatun kirjoittamaksi. Sain silloin mahtavan oivalluksen.
Sarjakuvan tekijä oli @TatsuyaIshida9, enkä todellakaan tiedä, tarkoittiko hän tätä, tai tarkoittavatko terfiksi leimatut ylipäätänsä tätä, vai onko tämä vain ikioma oivallukseni. Mutta tässä se tulee, varokaa.
Meillä on erilaisia suhtautumistapoja sukupuolirooleihin ja siihen mitä niiden kanssa tulisi tehdä. Yksi ongelmallinen seikka transsukupuolisuuden konseptissa on se, kuinka se sukupuolirooleja vastaan sopimisen sijaan syleilee ja vahvistaa niitä – ainakin sen voidaan tulkita tekevän niin.
Mitä tarkoitan? Jos ihminen on trans, esimerkiksi transnainen, on oltava ominaisuuskimppu nimeltä ”nainen”. Kun tarpeeksi naiseuden kriteerejä täyttyy, ihminen kokee olevansa nainen, olisi syntynyt millaisella keholla hyvänsä. Tämä tulee esille etenkin ja nimenomaan diagnostiikassa, jossa syvällisten haastattelujen ja muiden menetelmien avulla pyritään selvittämään, kuinka ”nainen” henkilö on. Tietenkään nämä ominaisuudet eivät ole yksinkertaisia naiseuden stereotypioita, mutta jotakin ne ovat. Ne voivat olla jotain vaikeasti artikuloitavaa, epämääräistä, hyvin tunnepitoista, syvää ja henkilökohtaista. Mutta ne ovat sidoksissa yhteiskuntaamme ja ympäristöömme, sillä vain täällä esiintyvät ne sukupuolet, joiksi tullaan, joista de Beauvoirkin puhui.
Ja on henkilöitä, olen ymmärtänyt, jotka haluaisivat voimakkaammin nimenomaan eroon sukupuolirooleista, ja kaikesta siitä ylimääräisestä termin mukana kulkevasta ominaisuuskimpusta. Absoluuttiseen nollatilaan, jossa esimerkiksi ”nainen” tarkoittaisi vain kehon muotoa siinä missä ”sinisilmäinenkin”, emme toki tule pääsemään. Mutta lähemmäs sitä voimme pyrkiä.
Alla oleva, erittäin kärjistetty ja tarkoituksellisen röyhkeä sarjakuva onnistuu tiivistämään juuri kärjekkyydessään ongelman ytimen. Naiseus tunnistetaan ulkoisten ominaisuuksien kimpuksi, joka voidaan pukea päälle ja vieläpä ylpeillen.
On kuitenkin erittäin tärkeää, että tässä nykyisessä maailmassa meillä on tapoja käsitteellistää suhtautumisemme vallitseviin sukupuoliin ja kaikkeen niiden ympärillä liikkuvaan. Cis, trans, kaltaiseni epätietoinen muunsukupuolinen, kaikki tämä on tarpeellista. Jokaisen identiteetti on tärkeä ja kyseiselle henkilölle toivon mukaan oikea. Tekee ihmiselle pahaa yrittää väkisin puhutella häntä käsitteillä jotka eivät ole tästä maailmasta, vaan kaukaisesta utopiatulevaisuudesta. Kuten minun kaltaiseni keholla varustettua automaattisesti ”naiseksi”.
Erittäin olennainen on myös havainto siitä, että sukupuolen rooli osana yksilön identiteettiä vaihtelee. Otan rinnastuskohteeksi kansallisuuden. Minulle kansallisuus ei ole lainkaan merkittävä osa identiteettiäni. Jos Suomi liitettäisiin huomenna Ruotsiin, ei tuottaisi lainkaan tuskaa alkaa kutsumaan itseäni yhdessä yössä ruotsalaiseksi. En kuitenkaan halvenna niitä, esimerkiksi etnisiä vähemmistöjä enkä enemmistöjäkään, joille oma kansallisuus on erittäin tärkeä, oikea identiteetin kiinnepiste. Sukupuoli on yhtä lailla toisille varsin yhdentekevä käsite, toisille hyvin merkityksellinen. Äitini on malliesimerkki henkilöstä, jolle käsite ei kerta kaikkiaan ole tärkeä, ei sellainen jonka kautta hän haluaa identifioitua.
Tumblrsta poimittu viisaus: ” – Mitä ovat sukupuolinormit? – Ne ovat Harry Potter ja Liekehtivä Pikari -elokuvan Beauxbatons – Durmstrang – saapumiskohtaus”
Sanaa cis käytetään kuvaamaan sitä, että henkilön sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisu ovat hänelle syntymässä määritellyn sukupuolen ja siihen kulttuurissa yleensä liitettyjen odotusten mukaiset. Suurin osa ihmisistä on cissukupuolisia.
– Seta, sateenkaarisanasto
Cis tai cissukupuolisuus tarkoittaa, että ihminen kokee omakseen mies- tai naissukupuolen, johon hänet on syntymässä määritelty kehonsa perusteella
– Pirkanmaan Seta
Yhden virheen äänekkäät transaktivistit ovat tavallaan mielestäni tehneet, jakaessaan ihmiset trans- cis- ja muunsukupuolisiin (tms.). Moni vanhempi ihminen on tuohtunut, ”enhän minä ole mikään cis”, enhän minä koe mitenkään olevani nainen!” mutta heidät on tuomittu transfoobikoiksi ja bigoteiksi kuuntelematta lainkaan. Heillä kuitenkin olisi erittäin tärkeää sanottavaa sukupuoli-identiteetistä, ja sen monista merkityksistä.
Naisena syntynyt ja naiseksi kutsuttu henkilö – äitini kaltainen, tuohtuu syystäkin kun hänen sanotaan olevan ”sukupuoli-identiteetiltään nainen” tai ”kokevan olevansa nainen”. Hän edustaa suurta kategoriaa joka jää keskustelujen ja tiukkojen luokittelujen varjoon. Ihmisiä, jotka eivät koe sukupuolikategorioita omakseen, eivät pidä esimerkiksi ”naiseudesta”, mutta eivät myöskään koe sukupuoli-identiteetteihin liittyvää käsitteistöä relevantiksi tavaksi jäsentää itseään. He saattavat sanoa, etteivät ole sinut naiseutensa kanssa, mutta jättää asian siihen. Toki tämä sinuina oleminen on ehdottomasti nimenomaan sidoksissa ympäröivään yhteiskuntaan normeineen.
On yhtä lailla väärinsukupuolittavaa leimata tällainen henkilö cis:ksi, kuin on leimata esimerkiksi minut naiseksi. Identiteettimme ja kokemuksemme vaihtelevat ja juuri hänelle ”naiseus” voi olla lähinnä inha muistutus oman kehon rajoitteista ja yhteiskunnassamme asuvasta normittavasta ajattelusta, mutta ei missään nimessä mitään, mitä hän aktiivisesti kokee olevansa.
On sanottava transsukupuolisuudesta muutakin. Mielestäni se on sairaus. Älkääkä nyt heti kaikotko ja blokatko, vaan kuunnelkaa, mitä tarkoitan. Viittaan sairaudella tässä yhteydessä poikkeamaan, virheeseen, ja ensisijaisesti maailmassa olevaan virheeseen. Utopiamaailmassa, jossa sukupuoli ei oikeasti tarkoittaisi mitään, jossa ”genderiä” ei olisi edes olemassa vaan ihmisillä olisi tietynlaiset elimet, niille ehkä sanat ja sillä hyvä, ei transsukupuolisuutta olisi olemassa. Ei olisi mitään ylimääräistä ”sukupuolta”, joka olisi jotakin muuta kuin tapa sanoittaa tietynlaista kehoa. Mutta maailmamme ei ole tällainen, vaan valovuosien päässä siitä. Täällä ihmisestä voi tulla trans, hän voi omaksua kokonaisen sukupuoliroolinormiominaisuuskimpun itselleen, koska sellainen kimppu on ylipäätänsä olemassa.
Tietenkään tässä omaksumisessa ei ole mitään väärää, vaan se on ehdottoman validia ja välttämätöntä yksilölle. Me kamppailemme kaikki enemmän tai vähemmän sukupuoleen liittyvien odotus-ominaisuus-kimppujen kanssa, ja transsukupuolisuuden olemassaolo on vain eräs tämän maailman, tämän ympäristön ilmentymä. Se on oire, mutta ei yksilön oire, vaan koko yhteiskunnan oire. Mikäli siis meitä kahlitsevaa sukupuoliroolimalliodotusjuttua pitää ylipäätänsä haitallisena ja oireellisena.
Minä pidän, sillä se synnyttää ihmisissä kaikenlaista dysforiaa ja ahdistusta. Me, jotka synnymme xx-kromosomeilla, kohdulla ja munasarjoilla, emme voi olla ”vain naisia”. Yhteiskunnassamme tulemme naisiksi, ja se sattuu enemmän ja vähemmän. Osaa niin paljon, että he eivät yksinkertaisesti koe koko sukupuoli-identiteetti-roolimalli-odotusnormikimppu-asiaa omakseen vaan hylkäävät sen. He eivät ole sairaita, vaan sairas on yhteiskuntamme.
Nyt pidän itseäni sillanrakentajana ja suurena ymmärtäjänä. Ajattelen ymmärtäväni laajasti ja syvästi niin perinteisiä transaktivistejakin, ja kaikkiaan perinteisten nimien alla kulkevaa sukupuolivähemmistöjen oikeuksien kamppailua, kuin myös niitä, jotka on leimattu TERFeiksi ja jätetty kuuntelematta, kuin myös niitä lukuisia nuorempia ja vanhempia tavisihmisiä, jotka kokevat ehkä milloinkaan ääneen sanomatonta sukupuoleensa liittyvää vastenmielisyyttä.
Naiseuden mallit ja odotukset ovat edelleen ahtaat ja monikerroksiset, eikä ole ihme että moni tytöksi syntynyt, mukaan lukien minä, alkaa suorastaan vihata ”naiseuttaan” ja sen ohessa esimerkiksi tuntemaan vahvaa kehodysforiaa. Mielestäni on väärin todeta, että transsukupuolisuus johtuu yksinomaan sisäistetystä naisvihasta tai yhteiskunnan ahtaista roolimalleista. Mutta ehdottomasti väärä tie on myös se, mille monet transaktivistit ovat valitettavasti lähteneet, jossa kaikki spekulointikin tällaisen dysforian olemassaololla leimataan transfobiaksi.
Minkä vuoksi jonkun henkilön identiteetti olisi tärkeämpi kuin toisen? Millä oikeudella toinen saisi sanella ja määrittää toisen identiteettiä? Transsukupuoliset eivät ole sen arvokkaampi ihmisryhmä kuin muutkaan. On tuhoisa tie tulkita vastakkainasettelu transsukupuolisen identiteetin olemassaolon ja yhteiskuntamme yleisen naisvihamielisyyden, ahtaiden naisen roolimallien, naisiin kohdistuvien odotusten ja muun vastaavan välillä. Niiden spekuloiminen, pohtiminen ja niihin huomion kiinnittäminen ei ole transsukupuolisilta pois. Transsukupuolisuus on eräs tällä hetkellä relevantti tapa sanoittaa sukupuoli-identiteettiään. Mutta identiteetti on kirjo, ihminen ei ole cis TAI trans, ihmisen suhde sukupuoleensa on monimutkainen ja jatkuvasti keskellä yhteiskunnan mullistuksia.
Miksi he, jotka eniten juuri ovat leimojen ja kategorioiden asettamista vastaan, asettavat muille leimoja ja kategorioita? Eikö jokaisella tulisi olla täysi itsemääräämisoikeus, oikeus omaan identiteettiinsä?
On ihmisiä (blogi, artikkeli), jotka ovat kokeneet ”detransition”. On siis aitoja, oikeita ihmisiä, jotka ovat esimerkiksi syntyneet naisiksi, mutta kokeneet niin pahaa dysforiaa, että ovat identifioituneet miehiksi. He ovat saattaneet elää transmiehen elämää, mutta sittemmin todeta, että tämäkään ei ole oma juttuni, ja ikään kuin ”palata naiseksi”. Osa on ehtinyt ottaa hormonihoitoja tai vastaavaa, osa ei mitään.
Tällaiset ihmiset haluavat täysin relevantisti ja täysin omiin, aitoihin kokemuksiinsa pohjaten kertoa, kuinka dysoforia ja naisiin kohdistuvat odotukset ja normipaineet saattavat aiheuttaa tilan jonka voi mieltää transidentiteetiksi. He eivät ole siinä yhtään sen vääremmässä kuin kukaan muukaan, joka sanoittaa omaa identiteettiään. Täysi itsemäärittelyoikeus, kuten tiedostavat tahot mielellään korostavat. Silti tällaiset tullaan usein leimatuksi terffeiksi ja heidän ajatuksensa Vääriksi ja Vahingolliseksi. Jos he pääsevät mediassa ääneen, on se suurin piirtein sama kuin natsin päästäminen julistamaan oppiaan. Sillä eihän voi olla niin että ”transsukupuolinen identiteetti aiheutuu yksilön kokemista paineista ja ahdistuksesta”. Ei väliä vaikka heidän identiteettinsä ja elämäntarinansa aidosti olisi se, sillä se on väärä. Vain tiettyjen ihmisten identiteetti ja tarina lasketaan oikeaksi.
Tietenkin on selvää, että väite siitä, että KAIKKI transsukupuolisuus aiheutuisi yksinomaan tietystä syystä kuten naisena syntyneiden kokemista paineista, on epäjärkevä. Mutta aivan yhtä epäjärkevää on kieltää tämä kokonaan. Jokainen ihminen käsittelee omaa sukupuoltaan eri tavoin elämänsä varrella. Meillä on kausia kun koemme yhtä, kausia kun toista, ja tämä tulisi tunnistaa ja hyväksyä. Etenkin nuoret etsivät identiteettiään ja kokeilevat monenlaisia asioita. Kasvettuamme vanhemmiksi osaamme usein reflektoida elämäämme taaksepäin ja ymmärtää, miksi esimerkiksi ”trans” tuntui joskus omalta minuudelta, mutta ei tunnu enää. Tämä ei tee meistä terffejä tai foobikoita.
Ymmärrän täysin terffeiksi luokiteltujen henkilöiden huolen siitä, mitä tapahtuu jos naiseus tarkoittaa vaatteen kaltaista asiaa, jonka voi pukea päälle tuosta vain. Sekä etenkin sitä, kuinka stereotyyppisen naisen roolin täyttämättä jättäminen voi tarkoittaa, ettei ole lainkaan nainen. Huolen siitä, kuinka stereotypioita syleillään niiden ongelmallisuuden osoittamisen sijaan. Ja kuinka se voi entisestään lisätä muottiin mahtumattomien tyttöjen ahdistusta.
Eräs parhaista koko tätä asiaa käsitelleistä puheenvuoroista tavallisessa mediassa nähtiin viime kesänä. Psykiatri Teemu Kärnä avaa erittäin maltillisesti ja ymmärrettävästi monimutkaista aihetta.
Artikkelin jälkeen nähty kommentointi piirsi isolta osin ymmärrystäni siitä, minkä vuoksi tietynlainen transaktivismi on pahasti pielessä. Ensinnäkin juttua syytettiin muun muassa vaaralliseksi: kyse on vaikeista ja kipeistä asioista, joita ei tule levitellä julkisuuteen. Siis se, että transsukupuolisuudelle on syitä, että sitä ylipäätänsä voi pohtia, on Kiellettyä Tietoa vaikka olisi totta. Suuri yleisö, kuten valtakunnallisen lehden lukijat, tulee pitää helppojen ja typistettyjen yksinkertaistuksien varassa. Juttua syytettiin tietysti myös transfobiseksi.
Minä olen nähnyt paljon aivan oikeaa transfobiaa kuten on varmaan jokainen vähänkään syvemmällä internetissä ollut. Tähän ei tietenkään ole syytä toistaa sakeimpia solvauksia, mutta tunnistettavaa on esim. transnaisen nimittely mieheksi, nimittely pervoksi, kummajaiseksi ja hulluksi tai sukuelimiin liittyvät solvaukset. Kaunopuheisempaa mutta yhtä lailla transfobian leiman ansaitsevaa tavaraa löytyy myös mm. Suomen Perustan julkaisuista, joissa saatetaan virallisen näköisissä artikkeleissa kutsua transsukupuolisuutta pelleilyksi tai pahaksi mielisairaudeksi. Fobiassa aidosti hyökätään ihmisryhmää vastaan.
Laajojen yhteiskunnallisten asioiden tieteellinen tai journalistinenkaan spekulointi ei ole fobiaa. Kyse on laajasti sukupuolista, naisista, ihmisistä, nuorista ja heidän kohtaamistaan ongelmista, eikä yksi taho voi omia keskustelua itselleen. It’s not about you. On julmaa ajatella kaiken oman sukupuoli-identiteetin pohdinnan ja siitä keskustelun kuuluvan vain sille ryhmälle, jolla on selkeä ja tietoinen transidentiteetti josta he ovat ylpeitä.
Tilaa tarvitsevat myös identiteetistään epävarmat nuoret. Naiseuden ahtaiden roolimallien kanssa kamppailevat tytöt. Ajoittaista dysforiaa kokevat nuoret naiset. Sukupuolirooleihin niin kyllästyneet tyypit etteivät osaa kutsua itseään edes muunsukupuolisiksi. Miehet, joita naisen identiteetti kutsuu koska mieheyden roolimallit ovat yhtä lailla ahtaat, mutta jotka eivät ole varmoja. Kaikki, jotka eivät ole varmoja. Autistit, jotka ovat niin sukupuoli-identiteetin käsitteen ulkopuolella, etteivät halua kutsua itseään sellaisiksi. Naiset, jotka tahtoivat olla miehiä, mutta tahtovat nyt olla naisia. Miehet, jotka eivät ole koskaan kokeneet miehuuttaan omakseen, mutta jotka eivät halua puhua asiasta. Naiset, jotka eivät ole Naisia. Miehet, jotka eivät ole Miehiä. Me.
Palataan vielä itseeni. Minun sukupuoli-identiteettiini kuten koko olemukseni on vahvasti sidoksissa autismiini. Autisminkirjon häiriöt ovat tytöillä alidiagnosoituja ja stereotyyppinen kuva autistista onkin nimenomaan sosiaalisesti kömpelö mutta älykäs poika. Kun tarkastellaan autistisen piirteiden havaitsemiseen käytettäviä mittareita, saavat miehet keskimäärin naisia korkeampia tuloksia. Karkeasti sanottuna autistin aivot ovat ”äärimmäiset miesaivot”.
Ei ole ihme, että esimerkiksi autistinen Elizabeth Hawker kirjoittaa, kuinka piti autistisia aivojaan vuosien ajan virheellisesti maskuliinisina aivoina. Hän kävi läpi transprosessin female-to-male mutta ymmärsi vasta paljon myöhemmin, ettei olekaan ”mies” vaan hyvin erilainen nainen. Autismi niin sanottujen sukupuoli-identiteetin häiriöiden takana olisi ehdottomasti paljon enemmän keskustelua ja pohdintaa kaipaava asia. On ymmärrettävää, että sopeutumattomuus yhteiskuntaan menee sekaisin sopeutumattomuuden naiseuteen kanssa.
Minäkin olen tavallaan hyvin erilainen nainen. Autismi ei ole ainoa a:lla alkava asia joka minua luonnehtii: olenhan myös esimerkiksi aseksuaali, aromanttinen ja absolutisti. Minulta puuttuu ikään kuin kaikki ne identitääriset kiinnekohdat jotka normaali-ihmistä luonnehtivat. Olen kaiken ulkopuolella, myös sukupuolen. Sillä kuten olen jo useaan kertaan toistanut, en voi omaksua ”naista” joka tarkoittaisi vain kehon ominaisuuksia, sillä sitä käsite ei tässä maailman tilassa ole.
Ulkopuolisuuteni tuntuu kaikesta huolimatta hyvältä. Luonnehdin sitä myös eräänlaiseksi keskeneräisyydeksi, mikä ei kuitenkaan sisällä olettamusta valmiiksi tulemisesta. Miellän olevani eräänlainen ikuinen lapsi. Sillä nimenomaan lapsena jokainen on vielä niin aseksuaali, aromanttinen kuin normatiiviseen sosiaaliseen käytökseen mukautumatonkin – mitä me autistit olemme ikuisesti. Eikä lapsilla ole fyysistä sukupuolta ennen murrosikää, vaan he voivat juosta ja urheilla vapaana moisesta. Vapaita, kauniita olentoja, joihin samaistun.
Kehodysforiaahan minä en koe. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että minua on siunattu hyvin hoikalla ja androgyynillä keholla. Olemattoman kokoinen rinnusta ja kaikkiaan solakka vartalo – näytän lähinnä hontelolta pikkupojalta. Rakastan kehoani, se ei ikään kuin milloinkaan kasvanut siihen kauheuteen mitä pelkäsin. ´
Kuukautiset kuitenkin inhottavat. Mainitsen tässä yhteydessä vain lyhyesti, kuinka huutava biologinen vääryys on se, että ihmisnaaraat joutuvat kärsimään kuukausittaisesta verenvuodosta. Kirjoitan aiheesta myöhemmin pidemmälti, sen yhteydessä kun puhun laajemmin niin sanotun luonnon ja niin sanotun teknologian niin sanotusta vastakkainasettelusta. Jos saisin poistattaa kohtuni ja vastaavat naaras-elimeni turvallisesti ja riskittömästi nyt, en epäröisi hetkeäkään. Ne ovat inhaa ja ällöttävää muistutusta siitä homo sapiensin evolutiivisesta roolista, joka todennäköisimmin lepää kaiken vuosituhansien kokoisen kulttuurisen sukupuoleen liittyvän normikerrostuman alla. Tätä pakottavaa, alkuperäistä niin sanotun luonnon asettamaa roolia pohdimme myöhemmin.
Normikerrostuman purkaminen on joka tapauksessa hidas ja vaivalloinen tehtävä. Olen puhunut kirjoituksessani erilaisista ryhmittymistä ja tahoista, joista osa on itsenimettyjä ja osa ulkoa annettuja leimoja. Ketkä ovat purkamassa näitä kerrostumia, ketkä kasaamassa niitä uudelleen? Jääkäämme pohtimaan sitä.
[1] TERF on lyhenne sanoista Trans Exclusive Radical Feminist
On hyvin vaikeaa ymmärtää suurinta osaa väestöstä. Vaikka kuinka yritän vääntää aivojani, tuntuu uskomattoman käsittämättömältä ajatus, että toinen ihminen tai olento houkuttelisi seksuaalisesti. Että olisi jokin lisääntymiselimiin liittyvä ruumiillinen vietti, joka toisessa vetäisi puoleensa.
aseksuaalinen 1.sukupuolista halua t. vetovoimaa tuntematon.
(Kielitoimiston sanakirja)
Aseksuaalisuus: Aseksuaali eli aseksuaalinen ihminen kokee hyvin vähän tai ei lainkaan seksuaalista vetovoimaa toisia henkilöitä kohtaan. Sana ei määrittele kokijan omaa sukupuolta tai sukupuoli-identiteettiä. Aseksuaalinen ihminen voi tuntea emotionaalista vetovoimaa mihin sukupuoleen tahansa tai ei kehenkään.
(Seta)
Minä olen aseksuaali. Nyt kerron seikkaperäisesti, mitä se juuri minun kohdallani tarkoittaa, millaiset ajatukset ja ennen kaikkea millainen maailmankuva tähän seksuaalisten suuntautumisten kummajaiseen liittyy. Olen pitelemätön ja saatan loukata. Nostan itseni muiden yläpuolelle. Mutta tämä on äärimmäisen tarkoituksellista. Tämä teksti on tarkoitettu paljastavaksi.
*
Toisista ihmisistä pitämistä, tykkäämistä, rakastamista ja nuorempana jopa ihastumista olen harjoittanut jo pienestä pitäen. Autismistani huolimatta tiedän, miten kiehtovan moniulotteisia ja rikkaita ihmisten väliset vuorovaikutussuhteet ja yhdessä olemisen muodostamat tilanteet voivat olla. Aina on ollut ihmisiä, joita ihailen, ja joiden hyvät ominaisuudet ovat niin tavattoman monisäikeisiä, etteivät ne ole eroteltavissa listaksi, vaan kyse on pikemminkin abstraktista kokonaisuudesta. Kuin kirjan tai elokuvan hahmo: sellaisenaan kertakaikkisen upea. Puoleensavetävä, pidän, tykkään, ajattelen paljon ja usein.
Nuorempana, päiväkodissa, ala-asteella ja vielä ylä-asteen alussakin ihastuin paljon ja usein. Elin heteronormatiivisessa ja ylipäätänsä alloseksuaalisuusnormatiivisessa maailmassa, jossa sata prosenttia ihmisistä on heteroita tai homoja. Myöhemmin opin, että on myös biseksuaaleja, mutta vasta noin 15-vuotiaana kuulin ensimmäisen kerran aseksuaalisuudesta.
Päiväkodissa ja ala-asteella tyttöpuoliset luokkatoverini usein tykkäsivät monista pojista. Siitä juoruttiin ja kikateltiin, tuo tykkää tuosta. Tuo on ihastunut. Koska oli monia mahtavia tyyppejä, joiden persoonallisuuden ja olemuksen kokonaisuus viehätti, kerroin minäkin, kuinka tykkään ja olen ihastunut tuohon ja tuohon. Kun vanhenimme, se aiheutti yhä enemmän hämmennystä. Etenkin 12-vuotiaana kävin monet kummalliset keskustelut, joissa hieman parempi kaverini tunnusti minulle tykkäävänsä yhdestä luokan pojasta, ja kerroin päälle vilpittömästi, että minä tykkään myös.
Jossain vaiheessa maailma sitten hiljalleen romuttui, kun sain ymmärtää puhuneeni kaikki ne vuodet eri kieltä jokaisen kanssa. Luulin, että puhumme minun tykkäämisestäni. Mutta ei, he puhuivat eri tykkäämisestä, jostain muusta, kummallisesta, kerta kaikkiaan käsittämättömästä.
*
Joskus 10-tai 11-vuotiaana olin luokan tuhmien poikien luona välitunnilla, kun he kertoivat joukon hissukalle, mitä tarkoittaa ”seksi”. Käytännössä he kertoivat lapsellisella kielellä millainen on heteroseksuaalinen penetraatio: tämä työnnetään tuonne. Hyi olkoon, ajattelin. Hyi, hyi, hyi!
Tuosta päivästä on 12 vuotta, eikä asenteeni ”seksiä” kohtaan ole muuttunut tippaakaan. Suhtaudun siihen yhä samoilla 11-vuotiaan aivoilla: jotakin tavattoman ällöttävää. Hyi, hyi, hyi!
Ihmisyyteen kuuluu ruumiillisia ällöttäviä asioita, jotka koskettavat jokaisen elämää, mutta jotka siitä huolimatta ovat likaisia ja inhottavia. Näitä ovat käytännössä kaikki ruumiin aukkoihin ja eritteisiin liittyvä. Ulostaminen, virtsaaminen, oksentaminen. Peräsuolentähystys, sukupuoliyhdyntä, sperma, hiki ja veri. Piereminen, paskantaminen ja paneminen. Kaikki samaa, yhtä ällöttävää kategoriaa. Vessajuttuja. Inhottavia, mutta pakollisia (myös seksi on pakollista ihmislajin säilymisen kannalta, joskaan ei yksilön). Likainen osa ihmisyyttä. Ei mikään tabu, ei mitään saatanallista, mutta ei myöskään mitään ihanaa, mitä haluaa miettiä yhtään sen enempää kuin on tarpeellista. Pakollinen paha.
Enkä voi käsittää, kuinka näihin on mahdollista liittää mitään niitä hienoja tunteita, mitä ihminen kokee ihmisenä ja ihmisyytenä, millaisia tilanteita ja tunteita syntyy toisten ihmisten välille, millaisia suhteita, millaisia interaktioita. Ajatus seksuaalisesta vietistä toista ihmistä kohtaan kuulostaa yhtä kierolta, kuin hinku että joku tietty henkilö pyyhkisi takapuolen tai suorittaisi suolihuuhtelun.
Minä pidän puhtaudesta. Ylevästä, hienosta ihmisyydestä. Maailmankuvaani aseksuaalina ei kuulu vain seksin pitäminen ällöttävänä, vaan myös toiseksi ääripääksi näkemäni abstraktin puhtaan ihmisyyden ylimalkainen korostaminen.
Oikeastaan ymmärrän hyvin keskiaikaisia moraalikäsityksiä neitsytkultteineen ja seksuaalisuuden saastaisuustulkintoineen. Näen perää historiallisessa kristillisessä (ja todennäköisesti muidenkin uskontukuntien piirissä vallinneessa) ajattelussa, jossa maallinen ja taivaallinen on selkeästi erotettu toisistaan. Lihalliset nautinnot on mielestäni erinomaisen kuvaava termi. On erikseen lihalliset nautinnot: ruoka ja seksi, ruumiillisen ravinnon- ja lisääntymisentarpeen tyydyttäminen, joissa ei sinällään ole mitään väärää. Mutta erikseen, näiden yläpuolella, on pyhempää ja korkeampaa olemusta, joka ei ole sidoksissa ruumiillisten viettien kahleisiin. Vasta siellä todellinen ihmisyys pääsee täydellistymään.
Ja tämä tarkoittaa myös ihmissuhteita. Rakkautta, välittämistä, solidaarisuutta, yhteenkuuluvuutta, rakastamista, kaikkea hienoa ja kaunista. Pidän ihmisten välisistä upeista hetkistä, suhteista, tunnetiloista, kokemuksista. Kohtaamisesta. Olemisesta. Kaikista upeista kielellisistä kerrostumista, jotka vuorovaikutustilanteissa muodostuvat, kaikista hetkistä, joissa inhimilliset kielelliset todellisuudet yhteenkietoutuvat ja muodostavat jälleen uutta.
Ja ilman muuta ihminen on ihminen, kehollinen ja ennen kaikkea tilallinen olento. Kuten olen sanonut, vastustan yli kaiken puhetapaa, jossa virtuaalisen laitteen näpyttely tai ruudun tuijottaminen samaistetaan ihmisten kohtaamiseen. Ihmisten välillä, ihmisyydessä, inhimillisessä todellisuudessa syntyy kaikki se kaunis, upea ja ainutlaatuinen, mitä arvostan. Ihmiset ovat kokonaisia. Kauniita. Ja heidän välillään on jotakin joka on vielä enemmän kuin he yksittäin.
*
Entä rakkaus? Mikään ei kuvaa yhtä hyvin näkemystäni rakkaudesta ja aseksuaalisuudesta, kuin eräs internetistä, harrastelijakirjoittajien foorumilta, romaanin mittaisesta tarinasta (joka sittemmin on jo kadonnut) peräsin oleva kohta. Tarina kertoo tavattoman moniulotteisesta ystäväporukasta, jonka sisällä on niin seksuaalis-romanttisia suhteita ja jännitteitä kuin muutakin, kaikkien tunneskaalojen laidasta laitaan.
Tarinan lopussa yksi henkilö avautuu kahdelle muulle, kuinka rakastaa heitä kaikkia, rakastaa niin paljon, haluaa halata ja helliä (cuddle) heitä ja olla heidän kanssaan, rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Rakastaa, love -sanaa toistetaan erityisen paljon. I love you guys, I really love.
Myöhemmin kuulleet henkilöt keskustelevat keskenään ja miettivät, kuinka suhtautua tähän ystävänsä viestiin, jossa hän on tunnustanut olevansa aseksuaali.
Onko mitään parempaa, kauniimpaa ja ennen kaikkea oivaltavampaa tapaa tuoda esille aseksuaalinen suuntautuminen? Ei ”minä olen”, ei ”minä en”. Vaan sen ilmeneminen ylitsepursuavassa, solidaarisessa, rajoittamattomassa ja sääntelemättömässä rakkaudessa. Rakastan teitä kaikkia, rakastan enemmän kuin mitään muuta. Rakastan.
*
”Olen parempi kuin muut ihmiset, olen älykkäämpi, rationaalisempi ja ylempänä. Minä, aseksuaalina, en altistu lihallisille iloille ja eläimellisille vieteille, vaan arvoni ovat ylevämpiä, puhtaampia ja kauniimpia. Ihminen on eläin, nisäkäs, jolla on eläimen tarpeet. Syödä, juoda ja lisääntyä. Nälkä ja seksuaalinen vietti. Ruuansulatus ja verenkierto. Nesteen tarve, seksin himo. Mutta oikea, suurempi, hienompi, ylevämpi ihmisyys alkaa siitä, mihin eläimellisyys päättyy. Olemme enemmän kuin muut eläimet. Meillä on kieli, taide, kirjallisuus, filosofia. Tuhatvuotiset aateperinteet, palatsit, kirjoitukset. Tieteet, tekstit, tarinat. Oppikokonaisuudet, aatehistoriat. Kieli, taide, kirjallisuus, filosofia. Ja vielä. ystävyys, yhteiset inhimilliset todellisuudet, rakkaus, välittäminen, solidaarisuus. Näissä meidän on kylvettävä, näitä meidän on ihailtava ja näitä kohti suuntauduttava. Ja minä, ainakin yhden vietin turmelemattomana, olen lähempänä näitä ja parempi kuin muut.”
Myönnän, että edellinen liioiteltu tekstikappale edustaa kaikesta huolimatta jonkin verran alitajuista maailmankuvaani. En pääse eroon ajatuksesta, että aseksuaali on jotakin enemmän. En pääse eroon ajatuksesta, että inhimillisyyden kauneus on primitiivisyydestä poispäin pyrkimisessä. En pääse eroon lievästä ylenkatsonnastani lihallisia iloja kohtaan – yhtä lailla alkeellista ja eläimellistä on mielestäni ylenpalttinen hyvästä ruuasta ja juomasta intoileminen.
Samalla myönnän, että koko tämä maailmankuvani voi itsessään olla jossain määrin lapsellinen – voi kaikkiaan olla naiivi rakennelma erotella joitakin asioita ylemmäksi ja paremmaksi ihmisyydeksi ja joitakin alemmaksi. Minua vielä ”korkeammalla” oleva näkisi todennäköisesti vielä laajemmat kokonaisuudet eikä jumittuisi vanhanaikaiseen dualismiini. En tarkoita yltiöpäistä filosofista piehtarointia ruumiinfenomenologiassa, vaan jotakin, joka näkee sitäkin laajemmin ja kokonaisvaltaisemmin. Minulla on opittavaa, kuten kaikilla meistä.
Mutta nämä ovat, juuri nyt, ne ajatelmani, jotka väistämättä vallitsevat suhteessa omaan aseksuaalisuuteeni ja aseksuaalisuuteen laajemmin. Aseksuaaliin, ”superihmiseen jota vietit eivät ole orjuuttaneet.”
Tässä oli yksi kertomus siitä, mitä on olla aseksuaali. Näkemyksiä on yhtä monta kuin meitäkin, ja puhun ajoittaisesta me-muodosta huolimatta äänellä, joka on ainoastaan minun.
”Meidän tehtävämme vähemmistön edustajina ei ole toimia tietopankkeinanne. Mikäli mielitte vastauksia jatkuviin kysymyksiinne, on aika alkaa maksaa meille. Google on keksitty, lopeta meidän vainoamisemme jatkuvilla kysymyksilläsi. Emme aio vastata enää yhteenkään kysymykseen. Etsikää tietonne itse, aikuiset ihmiset.”
Jotakuinkin yllä kuvatun kaltainen retoriikka on paitsi tyypillistä myös osittain ymmärrettävää. Se kuitenkin ruokkii surullista maailmaa, jossa henkisten kompetenssien perusteella rakennetaan raja-aitoja, jotka lopulta haittaavat kaikkia.
Minä edustan kaltaisenani autistina henkilöä, jolle tiedon saaminen on äärimmäinen tarve, ja taipumus kysellä siksi suuri. Olen jo aivan pienestä pitäen hahmottanut tiedon hakemisen laajana kokonaisuutena, joka sisältää niin kirjat, lehdet, ihmiset kuin tietokoneetkin. Kun harjoitan itsenäistä tiedon etsintää minua askarruttavasta aiheesta, suoritan sen esimerkiksi lukemalla kirjoja sekä pyrkimällä keskustelemaan niiden henkilöiden kanssa, joiden oletan tietävän aiheesta.
Olen jo vuosia käynyt esimerkiksi vanhempieni kanssa riitaa siitä, miten kyselemiseni suhteutuu oma-aloitteisen tiedonetsinnän ihanteeseen. Olen aikanaan kokenut monia pettymyksiäni, kun vastaus kysymykseeni, jonka heidän tiedän tietävän, on ”googlaa” tai ”ota itse selvää”. Olen pyrkinyt inttämään, että sitä itse-selvän-ottamista parhaillani suoritan, miksi muuten olisin ajautunut tähän keskustelutilanteeseen alun perinkään.
Erityisen vaikeita aikoja oli ylä-aste, ne vuodet kun seksiin ja seksuaalisuuteen liittyvät asiat ovat nuorille samaan aikaan kiehtovia ja todella noloja. Lienee selvää, että kun yritin avoimesti kysyä esimerkiksi luokkatovereiltani, mitä tarkoittaa klitoris tai huoraaminen, tai miksi jollekin tietylle sanalle tai kuvalle hihitellään, sain vastaukseksi vain kikattelua ja vihjailua, ohjeita ”etsiä googlen kuvahausta”, mutta kukaan ei koskaan kehdannut selittää mitään suoraan. Tämä oli varsin turhauttavaa, sillä tiesin heidän tietävän kyllä kaikki vastaukset.
Yksittäisten ja luonteeltaan teknisten sanojen määritelmien tarkastaminen on wikipedian ansiosta onneksi kohtuullisen helppoa. Minäkin käytän sitä nykyään runsaasti kun haluan määritelmän rajatulle, yleensä fyysiselle asialle. Mutta monimutkaisempien aiheiden ja konseptien kanssa ”tiedon etsiminen” on jo aikaisemmassa kirjoituksessani kuvaamani kaltainen loputon suo.
Internet”, se mitä tarkastellaan kun ”googlataan” on paperinen kaatopaikka joka levittäytyy loputtomana horisonttiin. Sinne voi huutaa käskyn, joka tuo mukanaan 0.67 sekunnissa käteen vinon pinon lappusia, mutta niiden kontekstista ei tiedä mitään. Todennäköisesti yksittäisessä lapussa kyllä lukee mikä se on ja mihin se liittyy. Mutta sen sijaintia ja asemaa ei voi paikantaa, ei voi paikantaa mistä se tulee ja miksi, eikä varsinkaan sitä, mitä sinne sen viereen, tuntemattomaan pinoon jäi kun käskyni kävi.
Moni asia, joista ”käsketään ottamaan itse selvää” on todellisuudessa olla moniulotteinen, vaikea ja laaja ongelma, jonka parissa filosofit, sosiologit, yhteiskuntatieteilijät, humanistit kielen- ja kulttuuritutkijat ja muut tieteilijät ovat pähkäilleet jo kymmeniä tai satoja vuosia, ja pähkäilevät yhä edelleen. Mitä on sukupuolen monimaisuus, mitä on tasa-arvo, miten se näkyy yhteiskunnassa. Mitä tarkoittaa identiteetti, mitä on kunnioittava käytös, mitä on kunnioittaminen ja mitä on käytös, mitä on seksuaalinen suuntautuminen. Mitä on sukupuoli? Mitä on todellisuuden kielellinen rakentuminen? Mitä on valta?
Minä itse kuulun vähemmistöön, enkä nyt tarkoita autismia tai sukupuoli-identiteettiä. Minä olen erittäin älykäs[1] ja omaan aivan poikkeukselliset ajattelun ja kielellisen jäsentämisen lahjat. Minä perehdyn yliopistossa filosofiaan ja yhteiskuntatieteisiin, akateeminen ja kriittinen ajattelu on mieleeni sisäänrakennettuna ja luen päivästä toiseen tieteellistä kirjallisuutta sen ymmärtämisestä suuresti nauttien. Minä haluankin pohtia sitä, mitä on esimerkiksi sukupuoli, todellisuuden kielellinen rakentuminen ja valta. Judith Butlerin ja muiden teoreetikkojen lukeminen tuottaa suurta iloa ja oivalluksia.
Mutta kuten sanoin, kuulun vähemmistöön. Ja nyt päästään asian ytimeen. Kun puhun kysymisestä tiedon hankintana, ei tärkein viestini ole se, että asemoin itseni kysyjäksi, ja jatkan peruskouluikäisen tavoin sen ihmettelyä, miksei minulle vastata. Puhun kysyjinä noista muista.
Kenestä noista muista? Tavallisista ihmisistä. Nimettömästä massasta, enemmistöstä. Normaaleista kansalaisista. Tavallinen ja normaali tarkoittavat tässä yhteydessä tilastollista huomattavaa määräenemmistöä: suurin osa suomalaisista on heteroseksuaali, on cis-sukupuolinen eikä koe ongelmia oman sukupuoli-identiteettinsä kanssa, on neurotyypillinen, kävelee kahdella jalalla, on ihonsa pigmentiltä vaalea, puhuu suomea äidinkielenään ja niin edelleen. Ja vielä, ei esimerkiksi omaa ylempää korkeakoulututkintoa[2], eikä luojan kiitos, ei ole Twitterissä!
Monen vähemmistöryhmän sekä tämän massan/valtaväestön välillä vallitsee tai ainakin siihen tietynlaisella puheella rakennetaan voimakasta vastakkainasettelua. Suuri ongelma on se, kuinka viimeisilläkin kieltämisillämme selittää yhtään mitään tulemme sulkeneeksi portit viimeiseltäkin yhteistyöltä.
Miltä yhteistyöltä, saattaa joku tähän väliin kysyä. Aloitan luetteloni uudelleen, suurin osa suomalaisista on heteroseksuaaleja, cis-sukupuolisia, ei-niin-koulutettuja jne. Vaikka olisimme miten päin, vaikka huutaisimme ja potkisimme, tuolla ne kuitenkin ovat. Vaikka postaisimme miljoona hashtagia ja marssisimme tuhat kilometriä kulkueessa, tuolla ne yhä ovat. Ihmiset, massa, tavalliset ihmiset aivan joka päivä, ja mikäli tavoitteemme ei ole absoluuttisen eksklusiivinen omavaraisyhteisö muurien sisällä, saarella tai toisella planeetalla, tulee meidän hyväksyä tämä. Tulee sietää. En kuitenkaan suinkaan sano näiden ”muiden”, näiden tavallisten, olevan ilkeitä tai pahoja, ne vain ovat. (Tästä tullaan tekemään lennokkaasti loikkaava aasinsilta tolkun ihmisen käsitteeseen, jonka tärkeyttä tulen käsittelemään myöhemmissä kirjoituksissani!)
On itsestäänselvyyksien selittämistä todeta, että koska suurin osa väestöstä ei koe esimerkiksi sukupuoleen liittyvää dysforiaa, siihen liittyvät termit ja käsitteet ovat vieraita. Lopullisen syvällisen filosofisen oivalluksen sukupuolen konseptin luonteesta sijaan haluamme todennäköisesti päästä jonkinlaiseen hetkelliseen rauhalliseen yhteiseloon. Siihen pääsemme, kun vastaamme kysymyksiin niin kuin itse koemme hyväksi.
Me vähemmistön edustajat itse asiassa olemme definitiivisesti käveleviä tietopankkeja. Tämä ”tieto” on sitä mieltymystä, olettamusta ja ajatelmaa, joka sisältää preferenssit siitä, kuinka toivomme itseämme kohdeltavan. Ne saa meistä ulos vain kysymällä. Jos ei kysy, ei voi tietää. Jos ei vastaa kysymykseen, ei voi valittaa, ettei olisi yritetty ymmärtää.
Mitä sitten teemme kun sanomme ”etsimään itse tietonsa” tai jopa suoraan ”googlaamaan”. Ensinnäkin, lähetämme tyypin sinne toivottomalle valtamerelle, josta voi aivan hyvin olla saaliina myös täyttä roskaa. Siellä on mahdotonta navigoida jos koko konsepti on vieras. Teemme lisäksi aivan liian suuren olettaman tämän tyypin henkisistä kompetensseista. Hän voi olla vaikka miten hyvä vaikka millä alalla, mutta akateeminen ja kriittinen tiedon pohdinta ja ajattelu voi olla vierasta, vaikeaa tai vastenmielistä. Kun muutenkin vallitsee jonkinmoinen tendenssi, jossa tiedettä ja oppineisuutta halveksitaan, on tämänkaltainen sen käyttö ”rangaistuksena” vain omiaan lisäämään epäluottamusta sitä kohtaan ja pahentamaan kuilua.
Yhdessä twitterketjussa, joka oli aloitettu tyypillisellä ”Me vähemmistön edustajat emme sitten ole tietopankkejanne!” -purkauksella, oli perässä monia myötäileviä kommentteja, joista yksi oli aivan huippu. Mitä tulee pohdintaan sukupuolesta, niin aloita vaikka tästä, hän kommentoi ja liitti Butlerin Gender Troublen ja muita feministisen teorian klassikoita. Kyllä, juuri sinä tavan kansalainen siellä, aloita suurista filosofisista klassikoista. Oikea pääsykoe, mittari jolla mitataan oletko tarpeeksi hyvä edes noteerattavaksi keskustelussa, paitsi jos et ole, siitä kärsimme vain me itse, sillä silloin käännyt meitä ja tiedettä vastaan ja saamme vain lisää syrjintää niskaan. Eikä mikään mitä haluamme, edisty.
Meidän tulee oppia sietämään elämäämme kaikenlaisten tavallisten ihmisten keskellä. Meidän tulee kysyä, kun emme tiedä, ja vastata kysymyksiin, mikäli haluamme edistää yhtään mitään meille tärkeää (ainakin minulle tärkeää, eli ihan tavallista yhteiseloa ilman syrjintää). Tietenkään ei ole tarkoituksenmukaista suhtautua kiusaamiseksi tarkoitettuun näsäviisasteluun vakavina kysymyksinä. Eikä tietenkään kenenkään yksilön henkilökohtainen tehtävä ei ole toimia ”tietopankkina” ja jokainen saa itselleen julistaa ettei puhu enää kenellekään tietynlaiselle tai kenellekään, vaikka jo ihan väsymyksensä vuoksi. Mutta älköön olko minkäänlaista kuviteltua yhteisöä, joka sulkee portit väärämielisiltä ja olettaa siten jotakin hyvää tapahtuvan.
Jälkihuomautus. Tämä teksti on kirjoitettu ennen loppuviikosta noin 28.6. herännyttä ”twittersotaa” siitä, onko intersektionaalinen feminismi liian vaikea sana. Tämä ei siis liity siihen, eikä tässä tarkoiteta sitä. Intersektionaalisen feminismin vaikeus käsitteenä kuitenkin liittyy tähän sikäli, että se voisi olla erinomainen esimerkki siitä, kuinka vaikeita sanoja saa ja pitää rohkeasti kysyä. Kyse on kuitenkin määritelmällisesti politiikan kielenkäytöstä, joka on aivan oma monimutkainen kenttänsä. Politiikassa on paljon muitakin vaikeita sanoja, joiden merkitystä pitäisi kysyä, kuten rakenteelliset uudistukset, työllisyystoimet, kilpailukyky ja niin edelleen. Politiikan kielenkäytöstä puhuminen on kuitenkin täysin eri keskustelu kuin vähemmistöjen sanastoista puhuminen.
Paitsi jälkimainitussa on toki se poliittinen ulottuvuus, että nämä terminologiavähemmistöt samaistuvat/samaistetaan nykyään vasemmistoon, mistä seuraa omia haitallisia aspektejaan, mutta niistä lukekaa esimerkiksi Jokke Karjalaisen blogista (etenkin tämä) – ja Liv Strömquistin loistavasta sarjakuva-albumista Uppgång och fall (Suom. Nousu ja tuho, Sammakko kustannus 2016)
[1] Huomautus. Tässä yhteydessä ei ole relevanttia keskustella siitä, että ”älykkyyttä on monenlaista” tai ”kaikki ovat jossain hyviä”. Tarkoitan faktisesti sitä, kuinka pieni osa väestöstä suuntautuu akateemisesti definitiivisesti ajattelua vaativiin tieteisiin eli lähinnä filosofiaan sekä osin yhteiskuntatieteisiin.
[2] Tilastokeskuksen mukaan 25 vuotta täyttäneestä väestöstä 11,2% omasi ylemmän korkeakoulututkinnon vuonna 2018. Sen sijaan 23,2%-lla korkein koulutus oli peruskoulu. Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestön koulutusrakenne [verkkojulkaisu].ISSN=1799-4586. Helsinki: Tilastokeskus
”Euroopassa tarvitaan nyt koviakin keinoja järjestyksen ja tavallisten ihmisten puolustamiseksi.”
Lause sisältää niin monta presuppositiota, että jää vaillinaiseksi, liki mitättömäksi, mikä ei tietenkään ole mikään yllätys. Haarukoin kyseistä tapausta hiukan, vaikka se onkin mitä todennäköisimmin rakennettu tahallaan karkeaksi kärjistykseksi.
Kronologisessa järjestyksessä. Mitä tarkoittaa tarvitseminen? Välttämättömyyttä hengissä pysymiselle? Tahtomista? Konseptin ylläpitämiseen vaadittavaa abstraktiota?
Mitä tarkoittaa nyt? Tänään, 26. päivä toukokuuta? Vuonna 2019? 2000-luvulla? Jonkin tietyn tapahtuman jälkeen? Minkä tapahtuman? Antroposeenin aikakaudella? Mikä on ”antroposeeni”? Miten historiallisia aikakausia ylipäätänsä tulisi määritellä? Miten minä voisin tietää?
Mitä on järjestys? Määrittyykö se negaation kautta? Onko se normeihin sopeutumattomien häiriötekijöiden puutosta? Lain noudattamista? Onko kyseessä objektien tasapaino ja harmonia?
Mikä on tavallinen ihminen? Onko kyse normatiivisesta vai numeeriseen esiintyvyyteen perustuvasta tavallisuudesta?
*
Laittakaamme asiat kontekstiinsa. Kyse on vaalikoneesta, ja viimeiset kysymykset, kuten oheinen, numerolla 21/22 kysytty, on tarkoitettu mittaamaan ”arvomaailmaa”, ne ovat ”yleisiä arvokysymyksiä” jne tms. Tarkoituksenmukaista ei välttämättä olekaan takertua yksityiskohtiin, vaan kyse on fiiliksestä. Mitä tunteita aiheet herättävät, mitä ajatuksia, mitä ihmettä?
Kärkäs omaan tulkintaani perustuva väitteeni on, että vaalit ovat täysin järjettömät. Ymmärrän ymmärtäväni asiat väärin, enkä etsi absoluuttista totuutta, vaan pyrin avaamaan omaa kokemusmaailmaani. Näin toimii täysin ylikierroksilla käyvä asperger-mieleni, se normatiivisesta näkökulmasta sekaisin oleva pääkoppani, jolle vaali-politiikka-jne-kausi on yhtä jatkuvaa informaatiohelvettiä.
Lähden näkemiini aiheisiin läpikotaisin. Näen uutta piilossa olevaa informaatiota, uusia aiheita, uusia näkökulmia, jokaisen sanan ja lauseen, välimerkin ja kirjaimen, välissä. Vaalikoneen täyttäminen on tuskaa, sillä jokainen kysymys avaa uuden vyöryn sellaisia asioita, joista, joiden tietämisestä, joihin perehtymisestä tai ymmärtämisestä en kykene ymmärtämään käytännössä mitään.
Muovikassit pitää kieltää EU:ssa. En tiedä muovista, en ole kemianteknikko tai insinööri, en ole kauppatieteilijä tai oikeustieteilijä, en tiedä tehtaista, en mistään!
EU-maiden tulisi perustaa yhteinen eurooppalainen armeija. En ole suorittanut edes varusmiespalvelusta, en tiedä sotilaallisesta toiminnasta mitään.
Laitonta maahanmuuttoa EU-alueelle torjutaan parhaiten avaamalla lisää mahdollisuuksia lailliselle maahanmuutolle. En ole ollut tekemisissä muuttamisen tai maahanmuuton kanssa, en tiedä rajoista tai turvallisuudesta, en ole rajatarkastusmotiivijuttujen tai minkään tuntija, en, en, en.
EU-alueelle on säädettävä kunkin jäsenmaan palkkatasoon sidottu minimipalkka. En tiedä talouspolitiikasta, en ole taloustieteilijä, en tiedä palkanmaksun konseptista tai käytännöistä.
Lääkekannabiksen käyttö ja viljely tulee sallia EU:ssa. En ole lääketieteilijä, en biologi, kemisti, tai farmaseutti, en ole opiskellut kyseisiä aloja, en kasvitiedettä, en maantiedettä, en lukiota enempää.
Kenen järjetön ajatus onkaan että minulla olisi jonkinlainen kompetenssi tietää ja päättää tällaisista asioista? Äänestämällä voit vaikuttaa, anna äänesi, jokaisella on mahdollisuus, mutta mahdollisuus mihin ihmeeseen? Vaikuttaminen menettää merkityksensä kun ymmärtää oman asiantuntemuksensa vajavaisuuden.
Koko vaalidemokratiapolitiikkapuolueäänestysjuttu alkaa vaikuttaa epäilyttävältä ja kummalliselta tiedostettuani sen, että on mitä epätodennäköisintä että kukaan muukaan esimerkiksi suomalaisista tai eurooppalaisista on asiantuntijoita kaikilla noilla aloilla ja sektoreilla, ja siten yhtään kyvykkäämpiä ymmärtämään ja päättämään. Mutulla mennään, mutulla päätetään, fiilis, tunne, ajatukset, järjetöntä?
Ja kumoan vielä kaiken huomauttamalla, että enhän ole perehtynyt edes valtiotieteeseen, hallintotieteeseen, politiikan tutkimukseen tai mihinkään vastaavaan. En edes tiedä mitä en tiedä. En tiedä mitä en tiedä että en tiedä en tiedä enkä tiedä.
Myös jokin seuraavista skenaariosta on varmasti mahdollinen.
1 – Olen liian nuori. Suurin osa väestömassasta on saavuttanut ajallisesti enemmän kokemusta ja tietää omakohtaisen kokemuksensa kautta esimerkiksi rahasta, työelämästä, ammatista ja vastaavasta.
2 – Kaikki muut ovatkin kuin ovatkin joidenkin alojen asiantuntijoita. Osaavat jotain, ovat opiskelleet jotain, ymmärtävät edes kapealla sektorilla niin paljon jotain, että osaavat esittää siitä arvioita ja mielipiteitä.
3 – En ole vielä kouluttautunut riittävästi. Kouluttautumalla oppii kaikesta kaiken.
4 – Olen ymmärtänyt koko tietämisen konseptin perustavanlaatuisesti väärin.
*
Minä muuten äänestin vaaleissa. Äänestin mutulla, ainoalla käytettävissäni olevalla vaihtoehdolla.
Ala-asteella en ajatellut näin vielä yhtä voimakkaasti. Ajattelin että olen muita fiksumpi koska osaan lukea ja kirjoittaa, vieläpä lukea ja kirjoittaa hyvin. Kun yksikään luokkatoveri ei pysty samaan, se johtuu enimmäkseen siitä että he ovat vielä niin nuoria. Kyllä eromme tasoittuvat kasvaessamme. Niinhän? Niinköhän?
Toisaalta elän jonkinlaisessa kuplassa älykkyyteni ja tietyissä konteksteissa ympärilläni olevien ihmisten kanssa, ja silmäni ovat päässeet sumentumaan todellisuudelta. Toisaalta mitään yhtä todellisuutta ei tietenkään ole olemassa, mutta sen kannan tuominen esille joka ikisen tilanteen kaikenkumoavana vasta-argumenttina pysäyttää pohdinnan alkutekijöihinsä.
Keitä ”ympäröimäni ihmiset” siis ovat? Ehkä perhe. Muutama internet-yhteisö. Jokunen harrastus. Ja ne sadat joiden kanssa olen joka päivä tekemisissä kun luen, kun luen joka ikinen päivä, kun luen kirjoja, lehtiä, tietokirjoja, kaunokirjoja, hyviä kirjoja, huonoja kirjoja, artikkeleita, juttuja, tekstejä, koosteita. Luen, joka päivä luen ja ahmin varsinkin painettua tekstiä kaikkialta.
Mitä tapahtuu kun menen uuteen kouluun? Millaisia ovat niin sanotut tavalliset ihmiset? Eivät enää lapset, vaan täysi-ikäiset, normaalin näköiset ja oloiset kansalaiset? Millaisia ovat ihmiset tuolla ”ulkona”?
Pöyristyttäviä idiootteja? En kykene ymmärtämään suurimman osan ajattelua kun esimerkiksi luen sitä räpellystä minkä pitäisi olla koulutehtäväksi tehty kirjoitus. Mitä ihmettä? Ja sama ihminen käyttäytyy normaalisti, puhuu järjellisiä lauseita, osallistuu ja ymmärtää, mutta ei osaa kirjoittaa. Ja asioista ollaan avoimia. Puolustellaan. Hyväksytään. Tämä ei vain ole minun juttuni, hehheh, ja mennään seuraavaan asiaan.
Eivätkä ihmiset osaa lukea. Eivät osaa lukea ja pystyvät elämään tässä yhteiskunnassa? Hävettää. Nolottaa. Heidän puolestaan. Ja kun katson heitä livenä hämmentää vain entistä enemmän. Mikä on tuo olento? Mitä ovat nuo kaikki olennot tuolla kaduilla ja turuilla ja toreilla ja liikkeessä ja liikenteessä?
Niin ovat melkein kaikki idiootteja, niin saa nykyään opiskella vaikka missä vaikkei osaa mitään. Ja on todella se akateemisesti koulutettujen oma kupla, korkean asteen korkeakoulututkinto mikä vaatii paljon älyllistä kirjoittamista, ja siellä kuplassa voi hyllyä, aijaijai.
Tässä kohtaa kuuluisi ilmoittaa painavansa jarrua ja todeta valistuneesti että t i e t e n k ä ä n kirjoitus- ja lukutaito eivät kerro kaikkea ihmisen älyykyydestä tai osaamisesta tai mukavuudesta tai pätevyydestä jne. yms. Että joka ei osaa jotain on hyvä jossain muussa, ja älykäskin voi olla inha idiootti eivätkä asiat korreloi keskenään jne. yms. Että vaikka esimerkiksi koulutoveri ei osaa kirjoittaa voi hänen tekemistään jossain ihan muussa asiassa ihastella.
Tottakai näin on ja sitä en siksi enempää jauha. Kerron kuitenkin rehellisesti, että en voi mitään päässäni vahvasti olevalla koko yllä kuvatun kaltaiselle mustavalkoiselle ajattelulle. Tietenkään en ajattele että kaikki kirjoitustaidottomat ja lukutaidottomat ovat idiootteja, se on vahva ja lopulta melko sisällötön haukkumasana.
Mutta kuitenkin ovat.
Ovat jotain muuta. En osaa olla vuorovaikutuksessa heidän kanssaan. En ymmärrä. Tuntematon pelottaa aina, klassiseksi käynyt määritelmä. ”Idiootti” on ikävä ja latautunut haukkumasana, ja lopulta sen käyttäminen kaikkea vierasta ja tuntematonta kohtaan kertoo eniten käyttäjästä itsestään.
Metsä rauhoittaa ja poistaa stressiä jne., kaupunki paha luonto hyvä yms. tms. Olen kaikesta äärimmäisen samaa mieltä. Olen klassinen vihaan-kaupunkeja-rakastan-luontoa –stereotyyppi, joka löytää todellisen Sisäisen Rauhansa vasta päästessään pois rakennetusta ympäristöstä.
Osaan todella hyvin eritellä, mikä luonnossa on niin rauhoittavaa. Kyse ei ole siitä mitä siellä on, vaan siitä mitä siellä ei ole. Ja tällöinkin puuttuva asia on ennen kaikkea abstraktio.
Miksi kaupunki ahdistaa? Miksi rakennettu ympäristö ahdistaa? Voidaan todeta tyypillisyys: monet autismikirjon henkilöt ahdistuvat kaupungeissa ja väenpaljoudessa. Minä kerron nyt miksi minä, ja pidän selitystä hyvin rationaalisena.
Rakennettu ympäristö on tavoittamattoman ja jäsentämättömän irrallisen informaation jatkuva ryöppy. Se puskee esiin kaikkialta eikä sitä voi paeta. Liian lukuisien konseptien käsittämättömyys ja niiden muodostama ketjuuntuneisuus nousee esiin jokaisessa ihmisen luomassa kohteessa ja heittää lisää vettä myllyyn. Omaan, ylikierroksilla käyvään ajattelutapaani.
Millä tavalla siis? Muutama konkreettinen ja aito esimerkki.
Tuossa on puinen penkki. Sen on suunnitellut joku joka on töissä jossain ja saa palkkaa jostain järjestelmästä jota pyörittää joku joka on töissä jossain sellaisella laitteella joka on rakennettu osista jotka ovat tuotu jostain ja niiden tuonti tapahtuu jollain joka on tehty jostain ja jossa on joku jonka joku jonka… a p u a j u u r i t ä t ä m i n ä t a r k o i t a n
Juuri tätä minä tarkoitan, kaikki on niin käsittämätöntä. Siis kaikki!
Ja tuossa kävelee henkilö toimistoon jonka on vuokrannut joku jolla on paikka jossain ja siellä paikassa olevan lattian asentaa henkilö jonka on työllistänyt yritys jonka sähköpostiviestinnässä käytettävän fontin suunnittelussa tarvitun tietokoneohjelman komponentin rakentajan tietokoneen johdon kuparipinnan pinnoitteen on… j a n i i n e d e l l e e n
Eivätkö nämä käsittämättömyydet lopu koskaan. Tiedän henkilön, joka on työkseen matkanjärjestäjä. Hän järjestää matkoja tietyn ammattialan, leikitään vaikka putkimiesten, yhdistysten jäsenille. On siis henkilö, jonka työ on järjestää matkoja tyypeille, jotta he saisivat virkistystä ja opetusta, koska he ovat järjestäytyneet yhdistykseksi, jotta heillä olisi paremmat työolot, koska heidän on tehtävä putkitöitä, koska pitää olla vesihuoltojärjestelmä, koska… Siis aivan mielipuolinen työnkuva! Ja silti aivan normaalinkuuloinen.
Entäs se luonto sitten?
Tuossa on mänty. Se kasvaa maasta. Piste. P i s t e.
Sen vuoksi luonto rauhoittaa juuri minua. Siellä minua ei ympäröi ihmisyhteisön välisten järjestelmän monimutkaiset ja käsittämättömillä tavoilla ketjuttuneet suhdekokonaisuudet, jotka rasittavat ajatuskapasiteettiani, vaan se tiedostavasta olemuksestamme riippumaton yleinen planeetan biomassa. Se joka ihmisnäkökulmasta vain on. Vain on. On!
Informaatioergonomia 