työ

Miksi Leo Stranius oli oikeassa

untamoJätä kommentti

Tällä kertaa kirjoitan pitkästi aikaa omasta autismistani. Kerron, kuinka se määrittää perustavanlaatuisesti suhtautumistani joihinkin asioihin. Ja kuinka sen vuoksi tietynlaisia asioita kritisoivat ihmiset voivat samalla tulla kritisoineeksi suoraan minua, minunkaltaisiani ja meille välttämättömiä asioita.

Maanantaina 3.1. ihmeteltiin ja paheksuttiin joukolla Helsingin sanomien henkilöjuttua miehestä, joka ” erää ennen aamuviittä, kuuntelee äänikirjat tuplanopeudella ja suunnittelee jokaisen päivän puolen tunnin tarkkuudella”. Olen itsekin seurannut Leo Straniusta Twitterissä, ja ihmetellyt kuinka hän ehtii lukea niin monta kirjaa, mutta jutusta paljastui, kuinka hän ehtii tehdä hyvin paljon muutakin.

Jutussa käy ilmi Straniuksen elämäntavasta esimerkiksi seuraavaa

Hän laatii päivän ohjelmansa puolen tunnin tarkkuudella

Hän herää kello 4.45

Hän kuuntelee äänikirjoja tuplanopeudella, yli 360 kappaletta vuodessa

Hän tehostaa aikaansa esimerkiksi venyttelemällä, harjaamalla hampaita ja kuuntelemalla äänikirjoja tuplanopeudella yhtä aikaa

Hän suunnittelee perhe-elämänsä puolisonsa kanssa viikoittaisissa pienemmissä sekä neljännesvuosittain pidettävissä suuremmissa palavereissa.

Stranius on kirjoittanut elämäntavastaan oppaan, jota en ole toistaiseksi lukenut, ja keskityn siksi tässä vain hesarin juttuun. Ennen kaikkea sitä seuranneeseen kommentointiin.

Jutun alle, sosiaaliseen mediaan sekä kaveriryhmieni ryhmächatteihin ilmestyi toinen toistaan paheksuvampia kommentteja. Kuinka sairasta tuollainen tehokkuusajattelu on, kuinka kamalaa on puristaa elämästä tuolla tavalla numeerisesti kaikki irti. Tehokkuusvinkkejä pilkattiin ja keksittiin itse ”parempia”; minäkin jaoin niitä itsekseni hymähdellen.

Lisäksi juttu yhdistettiin osaksi Helsingin sanomien ja laajemminkin ”median” kertomaa tarinaa menestyjistä (jota se varmasti olikin). Hyvin moni on jo ilmaissut ärtymyksensä sellaista juttutyyppiä kohtaan, jossa ”täysin tavallinen” opiskelija, nuoripari tai vastaava perustaa menestyvän yrityksen, omistaa kymmeniä sijoitusasuntoja, hankkii nopeasti miljoonaomaisuuden, irtautuu töistä ja elää hulppeaa unelmaelämää tai vastaavaa. Käytännössä poikkeuksetta taustalta löytyvät rikkaat vanhemmat tai muuta valmista pääomaa.

Tämä juttu ei kuitenkaan varsinaisesti ollut sellainen. Siinä ei oltu saavutettu niinkään menestystä, ainoastaan tehokkuutta, joka esiteltiin ihailtavana elämäntapana.

Tehokkuusajattelu on monessa yhteydessä turmiollista. Se on omiaan tuhoamaan esimerkiksi yliopiston kaltaisia arvokkaita instituutioita. Sen nähdään myös murskaavan yksilön tasolla eräänlaisen elämän tarkoituksen.

Juttua ja Straniuksen elämäntapaa paheksuvista kommenteista tuli selkeästi ilmi vastakkainen elämäntapaihanne. Tämä ihanne ei ole mitenkään radikaali, vaan sitä on toistettu naistenlehtien ja vastaavien sivuilla niin kauan kuin muistan. Tämä ihanne on yksinkertaisesti rennosti ottaminen ja kiireettömyys. Hyvä elämä ei voi eikä saa olla sitä, että on ”aikataulujen orja”, vaan hyvän elämän mittarina on nimenomaan aikatauluttomuus, mikä on sama asia kuin vapaus. Suunnittelu, aikatauluttaminen ja optimointi ovat haitallisia tekoja, ja niiden vastakohtana ovat hyveelliset ”rennosti ottaminen” ja suunnittelemattomuus. On suuri klisee, kuinka esimerkiksi ”lomalla on ihaninta se, ettei ole kiire minnekään”. Ja kuinka esimerkiksi joulupäivän ihanuus tiivistyy sekä lifestylemedioissa että aidoissa keskusteluissa aitojen ihmisten kanssa siihen, että ”saa olla koko päivän yöpuvussa, syödä suklaata sohvalla, ilman että on kiire minnekään”.

Selvä asia. Vallitsevan tarinan ollessa tällainen, on Straniuksen elämäntavan asettaminen ihanteeksi suorastaan ihmeellinen teko.

Ja nyt minä haluan vastustaa. En Straniusta, en hesaria (edes HS Visiota), vaan teitä hänen vastustajiaan. Minulle ja monelle muulle autismin kirjolla olevalle nimenomaan aikataulutettu elämäntapa on hyvinvoinnin kannalta tärkeä, lähes välttämätön asia. En voi kuvitella mitään ahdistavampaa tapaa viettää päiviäni, kuin joka tuutista ylistettävä yöpukupäivä pitkin sohvia ilman kiirettä.

Vaikka ensireaktioni hesarissa esiteltyyn Straniuksen päivärytmiin oli itsellenikin ensin kauhistus, tajusin, että minun unelmapäiväni ovat pitkälti samantyyppisiä. Jos kysytään, milloin minä olen rennoimmillani, millaisina päivinä nautin elämästäni eniten, vastaukseni on selvä. Olen yli kymmenen vuotta rakastanut intohimoisesti treenileirien päiviä urheiluopistoissa ja valmennuskeskuksissa. En ole tiennyt mitään miellyttävämpää, kuin käteen luotu viidentoista minuutin tarkkuudella laadittu aikataulu aikaisine heräämisineen ja useine treeneineen. On aivan ihanaa heittäytyä sen varaan.

Stranius kertoi myöhemmin radiohaastattelussa aikatauluttavansa myös rennosti olemisen. Kuinka täydelliseltä se kuulostaakaan! Mikään ei ole rennompaa kuin aikataulutettu rentous, ja tarkoitan tätä aivan tosissani. Ihannoimieni treenileirien päiväohjelmissakin oli usein tämän tyyppinen kohta

klo 17:00-18:00 Päivällinen

klo 18:00-19:00 Vapaa-aika

klo 19:00-19:30 Palaveri

jne

Mikä sen vapaampaa kuin kalenteroitu vapaa-aika! Silloin olen todella osannut ja kyennyt nauttimaan muiden ylistämästä joutilaisuudesta. Maannut pitkin sohvia tekemättä mitään ihmeellistä koko aikatauluun merkityn vapaa-aika-osioni ajan (tai nuorempana todennäköisesti aikatauluttaen siihen joitain hurjia ja/tai kyseenalaisia seikkailuja kaverien kanssa, mutta se on toinen juttu).

On joitakin erittäin suuresti arvostamiani ja ihailemiani tahoja, jotka määrätietoisesti ylistävät joutilaisuutta ja laiskuutta. Ajattelen erityisesti kirjailija-filosofi Pontus Purokurua, joka on useaan otteeseen puhunut laiskottelun ja joutenolon suoranaisesta vallankumouksellisuudesta. Olen Purokurun filosofian kanssa muuten samaa mieltä suurin piirtein kaikessa, mutta tämä aihe on sellainen, jossa joku ei ymmärrä jotakuta.

Toki on selvää, että Purokuru on oikeassa. Siitä, kuinka nykyinen aikamme on pakottanut ja puristanut ihmisen armottomasti yhä tehokkaammin oravanpyörässä juoksevaksi tuottajakoneeksi, on kirjoitettu jo pitkään. Siitä, kuinka tehokkuusajattelu, jonka suorana osana tarkan aikataluttamisen hyvettä voidaan pitää, on nimenomaan sokeaa markkinalogiikkaa, sitä samaa joka tuhoaa ympäristön. Sekä moderni, suorastaan kolonialistinen keksintö, joka levisi ja valtasi kellottomassa ja aikatauluttomassa maailmassa autuaana elävien alkuperäisväestöjen (joihin lukeutuvat toki esim. maalaiset suomalaisetkin vielä pitkälle viime vuosisadan puolelle) elämät.

Mutta minäkään en ole väärässä. Minunkin mielestäni tehokkuuden asemaa yhteiskunnallisena yliarvona kuuluu haastaa voimakkaasti, minunkin mielestäni laiskottelu voi olla vallankumouksellista.

Haluan vain muistuttaa, että on meitä joitakuita, jotka yksilöinä olemme ohjelmoitu ajattelemaan ja kokemaan toisin. Moni meistä on autisti, ja moni autisti on tällainen, mutta se ei ole välttämätöntä.

Me emme koe aikatauluttoman joutilaisuuden tuottamaa onnellisuuden tunnetta. Meille ylin vapaus on nimenomaan struktuurissa, vaikka olisimme itse kirjoittaneet sen. Meille aito rentous, aito vapaus, aito stressittömän olemisen ilo asuu vasta aikataulun varaan heittäytymisessä.

Tietenkin on todennäköistä, että suuri osa muiden tekemistä aikatauluista on huonoja. Tietenkin on niin, että kirjoitamme usein itse itsellemme parhaat aikataulut. Emmekä tietenkään nauti minkä tahansa ulkoa sanellun aikataulun varassa olemisesta.

Mutta tällaisia me joka tapauksessa olemme. Kun sadannessayhdessä lifestyle-sivujen artikkelissa ylistetään jouten oloa yöpuvussa ilman kelloa, se vain hieman ärsyttää. Mutta kun mietitään laajempaa yhteiskunnallista utopiaa ja rakenteiden muuttamista paremmaksi, on hyvä huomioida ihmisten tarpeiden erilaisuus. Niiden mahdollinen suoranainen vastakkaisuus.

Kuvat: Freepik, hakusanalla ”relax”

Advertisement

Puhutaan työstä uudella tavalla

untamoJätä kommentti

Työ on muuttunut toisenlaiseksi, sanotaan. Ei riitä että työläinen myy ruumiinsa, hänen on myytävä myös sielunsa, koko persoonansa.

Jo työnhakuvaiheessa ihmisen on myytävä ja tuotteistettava itsensä, kuvailtava ansioluetteloineen, miksi juuri hän olisi paras mahdollinen henkilö kyseiseen työhön. Työpaikoille ei kaivata enää vain kasvottomia tekijöitä täyttämään paikat, vaan Hyviä Tyyppejä, visionäärejä, innovaattoreita, huippuyksilöitä ja huipputekijöitä. Oi sitä mennyttä ihmisen osaa, kun työstään ei tarvinnut olla tippaakaan kiinnostunut, vaan sinne sai mennä mekaanisen kivikasvoisena, koska tarvitsee rahaa. Nyt on perusteltava motivaationsa, on oltava motivoitunut, kiinnostunut ja aktiivisesti halukas ottamaan työ. Miksi palkkaisimme juuri sinut?

Ei ihme, että mokomaa systeemiä tuskaillaan älähdyksin ja kirjoituksin. Jokaisen on oltava oma, yksilöllinen yksilönsä kaikessa yksilöydessään, ja työ kietoutuu niin lukemattomin säikein osaksi koko persoonallisuutta, ettei ole enää erotettavissa omaksi palasekseen.

Jokin kuitenkin mättää tässäkin puheessa, niin ajan hermoilla kun se onkin. Kyse on samasta vanhasta monoliitin luovasta harhakuvasta. Työ.

Kuten olen jo sanonut: linkki, esimerkiksi etätyöpuheessa ei ole mitään järkeä, sillä se maalaa kuvan monoliittisesta ykseydestä, jota voidaan tarkastella ja määritellä sellaisenaan. Nyt aion esittää uuden tavan puhua työstä. Ensiksi lähden, tai siltä se saattaa jonkun mielestä näyttää, puolustelemaan niin sanottuja työnantajia. Sitten tuon työkeskusteluihin sellaisen näkökulman, jota en ole havainnut vielä missään. Se ei ole työnantaja eikä -tekijä, ei riistäjä tai riistetty, vaan jotakin näkymätöntä.

Aloitetaan yksinkertaisten asioiden selittämisellä. On sinällään hedelmätöntä todeta ainoastaan, kuten edellä, työpaikoilla kaivattavan yhä enemmän oman persoonan esiin tuovia motivoituneita henkilöitä. On ilmeistä, että yhteiskunnassamme täytyy tehdä paljon erilaisia tehtäviä. Puhutaan toiste utopiayhteiskunnasta (jossa sielläkin täytyy toki tehdä paljon erilaisia tehtäviä) ja keskitytään nyt kapeasti tähän nykyiseen. Osa toimista on sellaisia, että niiden lopputulos on käytännössä sama riippumatta siitä, kuinka motivoitunut ja kiinnostunut tekijä on. Karkea esimerkki: lattia tulee siistiksi, kiroilisi lakaisukoneen työntäjä pahantuulisesti ikävää hommaansa, tai hehkuisi innosta ja lauleskelisi.

Mutta on paljon sellaisia toimia, jossa vuorovaikutus toisen kanssa ja siihen linkittyvä asennoituminen toimintaan ovat täysin ytimessä. Ihmiskäsitykseni, ja toivon mukaan monen muunkin, on ettei ihmistä voi ”rationalisoida” luvuiksi ja tuottavuudeksi ja esimerkiksi kvantifioida ja laskea ihmisten välistä toimintaa tehdastuotteen valmistamisen tavoin. (Ja tämä aspekti unohtuu nykyään liki kaikkialla!)

Periaatteessa ymmärrän oikein hyvin, miksi monenlaiset yritykset ja muut organisaatiot hakevat tiimiin innovatiivisia ja motivoituneita huipputyyppejä ja muuta vastaavaa. Monimutkaisessa ihmisten välisessä keskustelusuunnitteluneuvottelu-hommassa ei ole yhdentekevää, onko ryhmän jäsen kiinnostunut ja sitoutunut vai ei. Tietysti voidaan sanoa, että sitoutunut tiimi tekee paremmin tulosta jne., ja muuta yritysbisnespuhetta, mutta voidaan sanoa myös, että toisten ihmisten kanssa toimiminen, kutsuttaisiin sitä millä nimellä tahansa, on yksinkertaisesti paremman tuntuista, kun kanssaihmiset ovat motivoituneita eivätkä väkinäisiä. On siis ymmärrettävää hakea sitoutuneita ja motivoituneita henkilöitä. Tiedän tämän itsekin koulun ryhmätöistä: kuinka entistäkin tuskastuttavampia ne ovat niiden kassan, joiden motivaatio on nolla.

Mutta meidän ei tarvitse mennä tällaiseen puheeseen, vaan voimme ottaa vielä tärkeämmän näkökulman. Unohdetaan hetkeksi työntekijät ja työnantajat, ja kaikenlaiset niihin liittyvät epämukavat valta-asetelmat. Otetaan mukaan tähän asti täysin näkymätön näkökulma. Työn kohteen on aika astua esiin.

Työn kohteella viittaan tässä tapauksessa ihmisiin, joten puhumme spesifisti sellaisista työtehtävistä, joissa tehdään jotakin nimenomaan jollekin ihmiselle. Ja haluan vielä tarkentaa määritelmääni, ettemme sekoitu epämääräiseen asiakas-jargoniin ja ala puhua asiakaskeskeisyyden nimeen. On olemassa paljon tavalla tai toisella heikommassa ja haavoittuvammassa asemassa olevia ihmisiä. Ja niin kauan kuin ihmiskäsityksemme on sellainen, että jokainen ansaitsee elää, ja niin kauan kuin synnymme maailmaan avuttomina poikasina, tarvitsemme toimintoja/tehtäviä/hommaa/työtä näiden auttamiseen.

Ei ole lainkaan yhdentekevää, millainen henkilö esimerkiksi päiväkodissa hoitaa lapsia. Kyse on pienen ihmisen elämän mahdollisesti yhdestä tärkeimmistä ihmissuhteista, ja tämän suhteen osapuoleksi tarvitaan henkilö, joka on itse aidosti kiinnostunut ja sitoutunut lasten kanssa olemiseen. Lapset eivät ole liukuhihnalle laitettava suorite, jota voi töihin työstämään mekaanisesti työnantajan käskemissä aikaraameissa saadakseen itselleen rahaa. Ne eivät ole muotoiltavaa massaa, jonka muotoiluprosessia voi tehostaa ja tehostaa. Eikä heidän kanssaan toimiminen ole kasvotonta rahan hankkimista, vaan talouden ja teknokratian ylittävää syvää inhimillistä olemista.

Toisinaan kun puhutaan työntekijöiden oikeuksista aina pitkistä vuorotteluvapaista irtisanomissuojiin, on oloni epämukava ymmärtäessäni, että siinä kikkaillaan meidän kustannuksellamme. Voidaan mennä konkretiaan asian helpottamiseksi. Siskoni koko ala-aste sujui epävarmojen luokanopettajansijaisuuksien puitteissa, eikä kunnollista ja kiinteää opettajasuhdetta ehtinyt muodostua. Sijaisia ei voinut palkata kuin määräajaksi kerrallaan. Tämä johtui siitä että virassa oleva työntekijä oli kohta toistakymmenettä vuotta äitiys-/ vuorotteluvapaa- yms. lomalla, olihan hänellä siihen työntekijän täysi oikeus. Omallakin kohdallani on ollut kaikilla kouluasteilla lukuisia tilanteita, joissa opettaja joutuu kesällä toteamaan, ettei tiedä tapaako meitä enää syksyllä, vaikka kaikki projektit yms. hommat ovat kesken. Koska hänen sopimuksensa on määräaikainen, koska oikea virka on jollakulla jota en koskaan ole edes tavannut. Ja jos tilanne on ikävä meille työstettävä aines -raukoille, on se takuulla ikävä myös epävarmuuteen juuttuneille sijaisille.

Toki edellä kuvaamani kuvion purkaminen vaatii laajasti rakenteiden purkamista ja uudelleenmuotoilua kuntabyrokratian kiemuroista lähtien, mutta eräs näistä on työntekijän niin sanottujen oikeuksien niin sanottu heikentäminen.

Työn kohteen ääni ei koskaan kuulu työnantajien ja työntekijöiden välisessä kiistassa, mikä on ymmärrettävää, sillä työn kohteet ovat lähes määritelmällisesti heikkoja ja avuttomia. Eri asia kuin liikeyrityksen maksavat asiakkaat, joiden ”edusta” puhuminen on selvästi puhtaasti työnantajan tulostavoitteen täyttämisen intressien mukaista.

Edellä kuvattu rakenne ei tietenkään ole yksinkertainen. On paljon reuna- ja saumakohtia, joissa työntekijän, -antajan ja -kohteen välinen haastava yhtälö näyttäytyy entistäkin haastavampana.

On joka tapauksessa ymmärrettävää, ainakin joissakin tilanteissa pyrkiä palkkaamaan nimenomaan kokonaisvaltainen persoona kaikkine syvimpine ominaisuuksineen, mekaanisten työsuoritusten ostamisen sijaan. On ihmisten kohtaamispaikkoja, joissa itsensä on kokonaisvaltaisesti myytävä. Toki kapitalismi ja pääoman logiikka ja kaikki sellainen vaatii sitä, mutta myös toinen konkreettinen arvokas ihminen kaikessa ihmisyydessään vaatii sitä.

Pienet lapset tuskin miettivät taloudellisten rakenteiden perusteita ja asemaansa työelämäkoneiston rattaissa, mutta vanhemmaksi tulleet henkilöt voivat tuntea suurtakin epämukavuutta, inhoa ja syyllisyyttä tiedostaessaan roolinsa. Minä olen jonkun työn kohde, jonkun vaiva. Joku, esimerkiksi psykoterapeutti, hoitaja tai opettaja, joutuu olemaan tuollainen ystävällinen ja hyvä ihminen minua kohtaan työkseen, jaksaako hän sitä muka todella?

Etenkin nykyään on hoito- ja hoivatyön kuormittavuus nimenomaan emotionaalis-kognitiivisessa mielessä nostettu yhä vahvemmin esiin. Ihmiset ponnistelevat ja tekevät tunnetyötä lasten ja potilaiden kanssa päivät pitkät, jo alkavat hermot olla kireällä.

On sitten toisen analyysin paikka, mitä tunnetyön käsitteen käyttäminen sanoo ihmisen niin sanotusta olemuksesta, roolista ja asemasta. Tunnetyötä esiintyy nimittäin kaikkialla missä ihminen kohtaa toisen: parisuhteessa ”vastuu tunnetyöstä” voi usein olla heteroiden kesken naisella ja perheessä äidillä. Ystävyyssuhteessa joutuu tekemään paljon tunnetyötä. Johannes Ekholmin kipeän mainioissa romaanissa ”Rakkaus niinku” (jota siteerasin myös toisaalla) ystävä sanoo toiselle ”sä riistät mun kognitiivist ja affektiivist työtä”.

Mitä ihmisestä siis jää jäljelle, jos myös toisen kanssa oleminen kuuluu työn vältettävään ja kuormittavaan kategoriaan? Mikä ei ole työtä, mikä olisi sitä puhdasta ihmisyyttä? Mutta kuten sanoin, pohditaan näitä myöhemmin.

*

Tämän kirjoituksen pääasiallinen tarkoitus oli esittää uusi tapa puhua työstä. Työnantajat ja työntekijät, muistakaa myös meidät kohteet. Vaikka saatamme olla heikkoja, olemme nimenomaan teistä ja teidän henkilökohtaisista persoonallisuuksistanne äärimmäisen riippuvaisia.

Seuraavassa (tai sitä seuraavassa) artikkelissani aion ehdottaa erinomaista työelämäreformia, joka tyydyttää toiveita niin oikealla kuin vasemmallakin.

 

 

Kuvat:

Line vector created by macrovector – www.freepik.com
Technology vector created by rawpixel.com – www.freepik.com
Business vector created by macrovector_official – www.freepik.com

 

 

 

Me pakenemme sinne mistä sinä pakenet – voiko toiminta olla työtä?

untamoJätä kommentti

”Jos tienaat sillä rahaa, se ei ole aktivismia”

Antti Rautiaisen napakka väite noin viikko sitten kirvoitti niin eri- kuin samanmielisyyttäkin. Keskiössä olevana kysymyksenä pysyi se, mikä on aktivismia, ja kuinka sitä harjoitetaan monin tavoin. Se tarvitsee kaiken inhimillisen toiminnan tavoin resursseja, ja tämä on ymmärrettävä.

Itse kuitenkin näin väitteen sisältämän paljon syvemmän ja perustavanlaatuisemman ulottuvuuden, joka ei liity niinkään aktivismiin, vaan toiminnan luonteen muuttumiseen rahan saamisen myötä. Eikä tässäkään ensisijaisesti rahan saamisen myötä, vaan sen myötä, kun toiminnasta tulee työtä. En tiedä, ajoiko Rautiainen nimenomaan tätä aspektia, mutta itse haluan nostaa sen esille.

Kyseessä on perustavanlaatuinen ristiriita, joka läpäisee koko toiminnan siinä vaiheessa, kun työksi luettava rahan ansaitseminen alkaa. Tämä ristiriita ei liity rahaan tai toimintaan itseensä, vaan se kumpuaa jo valmiiksi nykyisessä järjestelmässämme olevasta jyrkästä vastakkainasettelusta. Siellä, mistä asiasta tulee jonkun työtä, alkaa määritelmällinen pako.

Kyseessä on prosessi, jossa ihmiselämän tietyt toiminnot on sulkeistettu ja toiseutettu toisarvoiseksi vähemmän-elämäksi. Tähän viitataan lauseissa ohimennen: se on vain työtä. Traditionaalinen ihminen tekee asioita, menee paikkoihin, nauttii ystäviensä seurasta, puuhaa kaikenlaista, ja tämän ohella käy töissä. Tuota työssä-olemista ei puheessa lueta elämäksi, vaan se sivuutetaan. Mitä teit viikonloppuna? En mitään. Olin vain töissä. Elämä alkaa vasta kun työ loppuu, kun alkaa loma. Työstä pyristellään irti.

Huomatkaa toki, että puhun samanaikaisesti kahdesta järjestelmästä, jotka ovat täysin sidoksissa toisiinsa. Toisaalta mukana on klassinen marxilainen ymmärrys työstä: se on orjuuttavaa ja vieraannuttavaa, se on käytäntö, johon työläisen täytyy alistua. Ihminen, työläinen ei ole vapaa tekemään mitä haluaa, vaan hänen on käytettävä tietty suuri aika valveillaoloajastaan jonkun toisen palveluksessa. Lisäksi työ on nykyään muuttanut muotoaan, joten tämä vastentahtoisesti toisen palveluksessa käytetty aika on levittäytynyt yhä laajemmalle, ja sekoittunut sen oikean kunnon ajan kanssa. Tässä tilannekuvassa ei ole mitään uutta.

Toisaalta, puhun siitä, kuinka yksilöt artikuloivat omaa elämäänsä, ja millaista on tekstiympäristöjä hallitseva työpuhe. Edellä esittämäni – Mitä teit viikonloppuna? – En mitään. Olin vain töissä. on täysin luonteva ja usein kuultu keskustelunkulku. Lehdet ja vastaavat pursuavat sellaista terminologiaa, kuten työstä palautuminen, työssä jaksaminen, työn kuormittavuus. Puheessa seikkailee monoliittinen mörkö nimeltä työ – tuo yhtenäinen ja kiinteä osa subjektiivista todellisuutta, jonka ympärille se kaikki varsinainen elämä saa rakentua.

Täsmälleen sama toiminta on toiselle pako jostakin, toiselle se, mitä pitää kohta paeta.

Se, mitä mahdollista sisältöä tämä yhtenäiseksi pakotettu työ-käsite pitää sisällään, ei ole lainkaan linjassa sen kanssa, mitä asioita luettelemme kertoessamme elämästä. Klassisena esimerkkinä voi olla esimerkiksi lapsen lomapäivä. Hän voi käyttää minuutti- tai tuntitolkulla aikaa kertoessaan, kuinka hyppäsi altaaseen, sukelsi renkaita, kiipeili patjojen päällä, pomppi trampoliinilla, potki palloa, seikkaili ja niin edelleen. Kaiken saman kaikissa samoissa paikoissa kokenut palkattu liikunnanohjaaja taas kuittaa kaiken parilla lauseella. En mitään, olin koko päivän töissä. Täsmälleen sama substanssi on toiselle elämää itsessään, toiselle siitä väkisin irrotettu erillisosa.

Tässä tullaan ongelman ytimeen. On esimerkiksi yhdistyksiä, joiden toiminta on sikäli vinoutunutta, että osa on paikalla koska parhaillaan elää itse elämäänsä ja pakenee sitä taas seuraavana aamuna möllöttävää monoliittia, osa taas ei tee mitään koska on monoliitin sisällä, ja aikoo vasta huomenna tai ensi viikolla aloittaa puolestaan oman elämänsä. Palkatun työntekijän asema yhdistyksessä on väistämättä erilainen. Täsmälleen sama toiminta on toiselle pako jostakin, toiselle se, mitä pitää kohta paeta. Kun sovitaan tapahtumaa, ja vertaillaan, milloin kenelläkin on lomaa, odotetaan vapaaehtoiselta jäseneltä ja palkatulta työntekijältä täysin vastakkaisia vastauksia. Vaikka joukko näyttää yhtenäisiltä, vallitsee henkilöiden välillä syvä, ylittämätön kuilu.

Saman voi ulottaa aktivismiin, jonka käsitän tässä yhteydessä laajemmin yhteiseksi toiminnaksi jonkin asian eteen. Mikäli samaa toimintaa tekee joku työkseen ja joku vapaa-ajakseen, on heidän välillään täysin perustavanlaatuinen ristiriita. Toinen pakenee, toinen odottaa pakenemista. Toinen elää, toinen kertoo vasta myöhemmin lomallaan, oikeassa elämässään, olleensa vain töissä. Onnistunut ”Tapahtuma x” voi olla ”Tapahtuma x”, tai sitten ”työkuvioita koko päivä”.

Toinen elää, toinen kertoo vasta myöhemmin lomallaan, oikeassa elämässään, olleensa vain töissä.

Prekarisoituva ja pirstaloituva elämä voi olla mahdollisuus, mutta siihen suhtautuminen on yksilöllistä. Osa kaikkein hajanaisimpienkin hommien tekijöistä sulkeistaa kaiken toimintansa voimakkaasti: työhommia, ei-työhommia, työhommia. ”Työhommat” rikkovat päivien aikaa möllöttäen klöntteinä oikean elämän palasten välillä, olisivat ne sitten internetsivun tarkastamista, ihmisen kanssa puhumista, kävelyä tai miettimistä itsekseen. Osa taas on iloisesti luopunut koko ”loman” käsitteestä, ja sankariyrittäjän tavoin julistaa olevansa ”aina töissä”. Osa taas on maanviljelijöitä tai huippu-urheilijoita, joiden ”työksi” kutsuttava asia, se mistä he palkkaa saavat, on definitiivisesti aivan koko heidän elämänsä.

Erilaisia työhönsuhtautumistapoja joka tapauksessa on, ja koska aihe on mielenkiintoinen, tulen kirjoittamaan siitä jatkossakin.

Nyt keskeisin viestini kuitenkin on tavanomaisessa toiminnassa asuva perustavanlaatuinen ristiriita, jonka esiin nostaminen Rautiaisen tavoin on suotavaa ja pohdittavaa. ”Jos tienaat sillä rahaa, jos se on työtäsi, se ei ole aktivismia”. Tai muutakaan, miksi me sitä kutsumme. Se on vain työtäsi.

Jotain, josta pakenet jonnekin muualle. Ja jos me olemme jo muualla, kuinka voimme koskaan todella olla samassa tilassa?

Sanojen katoaminen. Lyhyt välihuomio korkeakouluaiheesta

untamoJätä kommentti

 

 

 

Bisnespuhe, bullshit, paskanjauhanta, jargon, tuo sisällötön sanamassa, jota joka paikka yhä enenevissä määrin pursuaa. Kuten Orwellin klassikkoteoksessa Vuonna 1984 esiintyvä uuskieli, on tämä puhe eräänlaista maagista nimeämistä, joka peittää alleen alkuperäisen laitoksen, esimerkiksi yliopiston ajatuksen. Allegoria on peräisin Andre Spiceriltä, joka erinomaisessa teoksessaan Paskanjauhantabisnes (Business Bullshit)[1] erittelee kriittisesti sitä sisältönsä menettänyttä jargonmassaa, joka on vallannut nykypäivän organisaatiot.

Britanniassa työskentelevä Spicer käyttää eräänä lukuisista esimerkeistään Cambridgen yliopistoa, jota suorastaan väkivaltaisen tuntuisesti muokattiin vastaamaan managerialismin ihanteita irrationaalisine toiminta-ajatuksineen. ”Siirrettävät taidot”, ”brändin tunnistettavuus”, ”lisäarvo” ja ”opiskelijoiden tuotanto” valtasivat alaa sellaisilta, rumiksi ja vanhentuneiksi tulkituilta konsepteilta kuten tutkimus ja opetus.

Bisnesjargonin ja yliopiston epäpyhä yhteenliittymä ei ole kotimaassakaan vieras, tuotteistamiseen, markkinaistamiseen (sekä vielä johonkin monimutkaisempaan) liittyvän retoriikan levittäytyessä jokaiselle mahdolliselle sektorille. Itse asiassa, Spicer itse käyttää yhtenä konkreettisista esimerkeistään kaukaa haetuista analogioista kyseenalaisia intressejä palvelevien jättimäisten organisaatiomuutosten taustalla ”erästä suomalaista korkeakoulua” ja sen ”hintavaa fuusiota”. Aalto-yliopistosta oli kuulemma tulossa Pohjoismaiden MIT.

 

Aihe, jota lähden käsittelemään on käsittämättömän laaja ja ansaitsisi ehdottomasti perusteellista teoreettista jäsentämistä ja akateemista tarkastelua. Itse vain raapaisen pintaa, puran hieman tunteitani juuri viimeisimpien näkemieni asioiden johdosta, ja palaan vielä myöhemmin systemaattisempaan käsittelyyn.

Olkaamme siis lyhyitä, todetkaamme tämän hetkinen tilanne. Vanha kunnon pilkan kohde, uusi Tampereen yliopisto, on taas julistanut jotain uutta. Niemenomaan Tampereen yliopiston uusi, tuhoamisvimmainen jargon on jotakin surullista ja kylmäävää, mutta toivoa herättää toisaalta se, että se on saanut myös erittäin laajaa vastarintaa.

Kerron lyhyesti, mikä häiritsee. Se liittyy kaiken häivyttämiseen, kadottamiseen ja purkamiseen. Disruptio on definitiivinen käyttövoima, sitä eletään ja hengitetään. Asioita tai seikkoja joihin kieli on aikaisemmin viitattu, ei ole enää olemassa, ne joko aktiivisesti kielletään tai niitä ei nähdä. Tämän sijasta muodostetaan uuskieltä, epämääräistä paskanjauhantaa, löysäjargonia, uudissanoja, jotka ovat niin laveita että voivat tarkoittaa oikeastaan mitä tahansa. Yliopiston kaltainen laitos ei perustu enää millekään minkä päälle se on rakennettu (esimerkiksi sivistys tai jotkin konkreettiset tieteenalat) vaan kaikki on samaa, harmaata ja rajatonta ei-mitään.

Keskeinen tällainen termi on koulutuspolitiikan nykysuosikki osaaminen. Kyseistä ihmesanaa palvotaan kaikilla koulutusasteilla, peruskoulusta yliopistoon. Esimerkiksi ammattikouluissa ei enää suoriteta opintopisteitä, vaan osaamispisteitä. Opinto-ohjelmat täyttyvät osaamisella, joka ei viittaa mihinkään, on työelämäosaamista, osaamisen kehittämistä, osaamisen hyödyntämistä, vuorovaikutusosaamista ja niin edelleen.

 

Osaamista käsitteenä kohdellaan kuin uutta taikaesinettä, joka on löydetty korjaamaan kaikki kenen tahansa keksimät ongelmat ja epäkohdat. Tampereen yliopistokin rakentaa jargoninsa sen aivan validin käsityksen päälle, että ”maailma ja yhteiskunta muuttuvat hurjasti”. Työelämä muuttuu, digitalisaatio tulee, kaikki muuttuu samoin kun se on muuttunut jo viimeiset kaksi- viisi- tai kahdeksankymmentä vuotta. Mutta niin muuttuu, tunnustan tämän kyllä.

Tähän ”muutokseen vastaaminen” tapahtuu siten, että yksilöllä on ”osaaminen”. ”Maailmassa” tai ”yhteiskunnassa” selviytyminen edellyttää yksilöltä tietynlaista ominaisuuksien kokonaisuutta, ja sitä kutsutaan ”osaamiseksi”. Kyse ei ole enää sen erittelystä, millaisia taitoja missäkin roolissa tai positiossa selviäminen vaatisi, vaan taustalla näyttää olevan laajempi ajatus koko yhteiskunnan hallittavuudesta.

Tämä osaaminen on kuitenkin definitiivisen abstrakti. Se on uusi, pysyvä ja lähtemätön osa subjektia. Se vaikuttaa jonkinlaiselta erittäin totaaliselta olemuksen, ajatusten, käyttäytymisen ja persoonallisuuden kokonaisuudelta, jolle on kuitenkin asetettavissa todella numeerisia määritelmiä. Ja tämä viimeinen lause tekeekin asiasta aivan uudella tavalla kiinnostavan.

 

Samaa osaamisjargonia olen lukenut esimerkiksi Haaga-Helian materiaaleista jo ties kuinka pitkään. Tampereen yliopisto kuitenkin antoi äkkiarvaamatta niin kutsuttuun osaamisdiskurssiin aivan uudenlaisen ja dystooppisuudessaan suorastaan klassisen elementin.

Osaaminen on jotakin, jota ihmisestä on mahdollista mitata tekoälyn avulla.

Kun meistä jokaisen vastuu oman osaamisemme kehittämisestä kasvaa, on löydettävä uusia tapoja mitata ja tukea oppimista. Pilotoimme korkeakouluyhteisössämme tekoälyyn perustuvaa teknologiaa, jonka avulla kuka tahansa voi tutkia oman osaamisensa nykytilaa ja saada tietoa, mihin suuntaan sitä kannattaa kehittää.[2]

Osaaminen on jotakin abstraktia ja sanoittamatonta ja siksi terminä juuri sitä perinteistä paskanjauhantaa, tämä oli johtoajatukseni vielä eiliseen iltaan asti. Osaaminen näyttäisi kuitenkin olevan myös aivan uudenlainen mikrototalitaristisen hallinnan keino. Niin sisällötöntä kuin kaikki osaamispuhe onkin, on kuitenkin näköjään mahdollista operationalisoida ja kvantifioida se jonkinlaisiksi matemaattisiksi lausekkeiksi. Näihin lausekkeisiin, yhtälöihin, algoritmeihin (en ole atk-ihminen, pahoittelen) syötetään jonkun määrittelemät täsmälliset arvot. Sen verran atk-ihminen olen, että tiedän ettei ohjelmoinnissa voi käyttää löysää jargonia vaan definitiivisesti täysin täsmällistä kieltä.

Tämä vie koko osaamiskeskustelun, ja ylipäätänsä yliopistojen muuttumiskeskustelun täysin scifeihin ulottuvuuksiin. Animessa Psycho Pass käytetään laitteita, jotka automaattisesti tunnistavat ihmisistä rikokseen taipuvaiset, ja poliisin toiminta perustuu täysin niiden käyttöön. Mikäköhän taho voisi hyötyä osaamisentunnistimisesta? Ehkä kaikki työn tai ”työn” tekeminen perustuu jatkossa sille, että sopivat ihmiset skannataan väkijoukosta automaattisesti. Tästä saisi lisää mainiota scifiä (kiehtovasta asetelmastaan huolimatta Psycho Pass ei kuitenkaan ollut kovin hyvä sarjana).

Leikki sikseen. Edelleen epämääräisen jargonin, uuskielen, leviäminen korkeakoulumaailmassa tuntuu pahalta ja karmaisee. Tutkintoja ja sivistystä halveksutaan, mutta tilalle ei tarjota käytännössä mitään. On epämääräinen ”tulevaisuus”, jonka armoilla kaikki roikumme kuin sätkynuket, ja joka ”talouden tosiasioiden” ohella on luita ja ytimiä myöten sisäistetty alun perin ideologinen narratiivi, johon jokainen pyrkii mukautumaan. Tulevaisuus ja tulevaisuuden työelämä.

 

Tämä riittää tällä kertaa. Kirjoitan vielä pidemmästi, laajemmasti, etsin käsiini lisää lähteitä ja avaudun niin sivistyksen kuolemasta kuin ennen kaikkea subjektiivisesta jatkuvan ahdistuksen kokemuksesta, mikä aiheutetaan tietoisesti fragmentoimalla kaikki mahdollinen. Kuten Spicer osuvasti tiivistää, kaikki tämä sisällötön jargon kertoo maailmasta, johon on iskenyt kammottava sukupuutto, joka on aiheuttanut laajamittaisen väestön ja kaikkien konkreettisten objektien tuhoutumisen.

 

Kuvissa esitetyt teksti ovat peräsin suoraan Haaga-Helian sekä Tampereen yliopiston verkkosivuilta.

 

[1] Spicer, Andre (2018). Paskanjauhantabisnes. n&n. Tampere

[2] TUNI (2020) ”Suomessa on siirryttävä jatkuvaan oppimiseen”. https://www.tuni.fi/sites/default/files/media/file/tampereen-korkeakouluyhteison-kannanotto.pdf

Tuskastuttavan etätyöpuheen ristiriitaisuus

untamo1 kommentti

Tämä on RANT hyvin olennaisesta aiheesta eli uusia muotoja saaneesta työ-retoriikasta. Purskautin kirjoituksen ilmoille välittömästi viime maanantaina, mitä klassisimmalla tavalla eli aamuradio-ohjelmasta närkästyneenä.

Ykkösaamussa 30.3. keskusteltiin otsikolla Mullistaako etätyö työelämän vanhat tavat. Keskustelijoina olivat varsinaiset asiantuntijat, yliopiston professori sekä työterveyslaitoksen tutkija. Ohjelma sinällään ei ollut radikaalisti poikkeava jo vuosia ja etenkin viime viikkoja kuuntelemastani puhetavasta, mutta se symboloi erinomaisesti sitä tuskaista narratiivia, joka piirtää virheellistä kuvaa käsitteistöstä, jonka käyttö lisääntyy ja lisääntyy.

Heidän tavassaan puhua ”etätyöstä” ei ole mitään järkeä. Radioon valikoimallaan puheenparrella he maalaavat kuvaa omituisesta monoliittisesta kulttuurista, jossa ”työ” equals jonkinlainen toimistossa istuminen. Kuitenkin, esimerkiksi, työn tämänkaltainen voimakkaan keskiluokkainen ja vieläpä keskiluokkamääreenkin sisällä spesifi käsittäminen sotii voimakkaasti sitä narratiivia vastaan, mitä meille jo esimerkiksi pieninä lapsina on opetettu.

Kun ”työstä” puhutaan lapsille ja nuorillekin, esimerkiksi lastenkirjojen kuvituksissa, ”mikä haluaisit olla isona” -kyselyissä, stereotyyppisissä ammattien listauksissa, koulukirjojen kuvituskuvissa, toistuu siellä erilainen tarina työstä, nimenomaan ammatteina. Ammateiksi luokitellaan tyypillisesti nimenomaan tiettyjä tehtäviä, jotka merkillepantavan hegemonisesti ovat nimenomaan niin sanottuja nykyajan duunarihommia, ammatteja, ammattikoulun valmistamia. Eikä sikäli ihme, sillä nämä ovat selkeitä. Niistä saa jäsennellyt ja selkeää maailmankuvaa piirtävät kuvitukset lastenkirjojen sivuille, missä hahmot esiintyvät tunnusomaisessa työvaatetuksessa. Poliisi, palomies, maalari, leipuri, kauppias, maanviljelijä, parturi, lääkäri, opettaja, putkimies, veturinkuljettaja, rakennusmies, kokki, puutarhuri, siivooja, lentäjä. Tätä työ on, tällaisia ovat ammatit, näistä ammateista sitten valitaan kun kysytään, ”mikä sinusta tulee isona”. Ammattikouluhegemoniasta poiketaan korkeintaan silloin, kun voidaan nimetä selkeä ammattinimikkeellinen tehtävä korkeamman koulutustason työlle, kuten lääkäri, opettaja tai toimittaja.

Man in different costume of occupations

Mutta mitä ihmettä maalaavat nämä radiot ja lehdet täyttävät etätyötarinan kertojat? Työ on heidän retoriikassaan jotakin sellaista, jota tehdään eksplisiittisesti tietokoneella. Professiot ja vastaavat liudentuvat, sen sijaan puhutaan esimerkiksi suunnittelutyöstä, tiimityöstä, yksin tehtävästä työstä, esimiehen alaisuudessa tehtävästä työstä. Koko ammatin konsepti on toissijainen tai jopa kadonnut. Kuva- ja oppikirjojen äärellä varttunut lapsi hämmästelee: mitä ihmettä on maalarin, leipurin, kokin ja vastaavan etätyö, mistä nyt edes puhutaan?

Kaiken kaikkiaan, siitä, kuinka etätyöpuhe kohtelee eri yhteiskuntaluokissa ja eri ammattiasemissa olevia ihmisiä eriarvoisesti, on jo esitetty joitakin valideja puheenvuoroja. En juuri nyt jaksa kirjoittaa siitä, vaan esitän yksinkertaisen huomion. Miksi etätyöstä puhuvat tutkijat ja muut aidot asiantuntijat eivät voi, esimerkiksi juuri kansantajuisessa radiossa puhuessaan, esittää jonkinlaista seuraavantapaista täsmennystä puheensa alkuun: Monen henkilön työ on nykyään tietokoneella istumista, joten kun puhumme etätyöstä, on kyse siitä, että mietimme voisiko tätä tietokoneella istumista tehdä muissakin paikoissa kuin fyysisellä työpaikalla. Fin. Se on siinä. Onko tämän detaljin mainitseminen niin vaikeaa?

Ja toki se on hyvin relevantti huomio: tietokoneella voi istua monessa paikassa. Ehkä käsillä oleva globaalin talouden eksternaalinen kriisi muuttaakin tietokoneella tehtävän työn kulttuuria tai jopa konseptia. Näitä spekuloidaan sitten myöhemmin, jos planeetalla enää elämää on.

Business concept. Business people discussing the charts and graphs showing the results of their successful teamwork. Selective focus.

Täysin toinen aiheensa, se varsinainen ärtymyksen ja jopa suoranaisen suuttumuksen aiheensa on lastenkirjallisuuden piirtämä työelämänarratiivi. Se, missä työ on sitä, mitä se nyky-yhteiskunnassa on lähinnä ammatillisen koulutuksen näkökulmasta: sinulla on tietty asema, johon liittyy tietty fyysinen ja selkeä, lapsenkin ymmärtämä suorite, ja ennen kaikkea tunnuksenomainen vaatetus.

Huomioimatta on jäänyt se, kuinka esimerkiksi sinällään mainion Tatu ja Patu Työn Touhussa -lastenkirjan värikkäästi esittelemistä työtehtävistä itse asiassa toimistotyöntekijä edustaa sitä, mistä toisaalla käytetyssä retoriikassa lähes eksplisiittisesti puhutaan, kun puhutaan töistä. Ihmiset eivät ole Palomiehiä Tai Kokkeja Tai Puutarhureita. Ihmiset tekevät kaiken maailman yrityksissä ja firmoissa ja hallinnoissa ja järjestöissä suunnittelua ja ovat asiantuntijoita ja vanhempia asiantuntijoita ja sihteereitä ja hallinnoitsijoita ja nuorempia asiantuntijoita ja suunnittelunsuunnittelijoita ja päälliköitä ja sihteereitä ja esimiehiä ja vastaavia ja suunnittelevat ja hallinnoivat ja vastaavat ja raportoivat ja laskevat ja vastaavat ja raportoivat ja laskevat ja suunnittelevat ja raportoivat ja ja ja. En vieläkään ymmärrä tätä kuviota, joten ei ihme että lapsille uskotellaan maailman olevan niin yksinkertainen.

Occupations Career Employment Recruitment Position Concept

Joka tapauksessa, kaiken kaikkiaan, summa summarum ja niin edelleen. Lopettakaa puhuminen ”työstä” ja ”työelämästä” jonkinlaisena määrittelyn mahdollistavana monoliittina. Se on paikallaan korkeintaan silloin, kun puhutaan puhtaasta taloudellisesta arvosta, joka sallii kaiken sullomisen yhteen ainoaan kategoriaan, vaikka sekään ei tietenkään ole missään määrin realistista, sillä ei ole lainkaan säännöllistä, lasketaanko työsuorite taloudellista arvoa tuottavaksi vai ei.

Kun puhutte tai yritätte puhua ”työstä”, antakaa edes jotakin alustavia määreitä, sillä monoliittia nimeltä työ tai työelämä ei ole olemassa. Etätyötä voidaan tehdä, jos työ on tietokoneella istumista. Edelleen on monenlaista työtä kaikkialla, vaikka eläisimme lockdownissa. Mutta harhaanjohtava retoriikka lopetettakoon. Ja vielä erityisesti siksi, että termi tarkoittaa eri konteksteissa ja eri ikäryhmille opetettuna täysin eri asioita.

 

Kuvat: freepik.com