Me pakenemme sinne mistä sinä pakenet – voiko toiminta olla työtä?

”Jos tienaat sillä rahaa, se ei ole aktivismia”

Antti Rautiaisen napakka väite noin viikko sitten kirvoitti niin eri- kuin samanmielisyyttäkin. Keskiössä olevana kysymyksenä pysyi se, mikä on aktivismia, ja kuinka sitä harjoitetaan monin tavoin. Se tarvitsee kaiken inhimillisen toiminnan tavoin resursseja, ja tämä on ymmärrettävä.

Itse kuitenkin näin väitteen sisältämän paljon syvemmän ja perustavanlaatuisemman ulottuvuuden, joka ei liity niinkään aktivismiin, vaan toiminnan luonteen muuttumiseen rahan saamisen myötä. Eikä tässäkään ensisijaisesti rahan saamisen myötä, vaan sen myötä, kun toiminnasta tulee työtä. En tiedä, ajoiko Rautiainen nimenomaan tätä aspektia, mutta itse haluan nostaa sen esille.

Kyseessä on perustavanlaatuinen ristiriita, joka läpäisee koko toiminnan siinä vaiheessa, kun työksi luettava rahan ansaitseminen alkaa. Tämä ristiriita ei liity rahaan tai toimintaan itseensä, vaan se kumpuaa jo valmiiksi nykyisessä järjestelmässämme olevasta jyrkästä vastakkainasettelusta. Siellä, mistä asiasta tulee jonkun työtä, alkaa määritelmällinen pako.

Kyseessä on prosessi, jossa ihmiselämän tietyt toiminnot on sulkeistettu ja toiseutettu toisarvoiseksi vähemmän-elämäksi. Tähän viitataan lauseissa ohimennen: se on vain työtä. Traditionaalinen ihminen tekee asioita, menee paikkoihin, nauttii ystäviensä seurasta, puuhaa kaikenlaista, ja tämän ohella käy töissä. Tuota työssä-olemista ei puheessa lueta elämäksi, vaan se sivuutetaan. Mitä teit viikonloppuna? En mitään. Olin vain töissä. Elämä alkaa vasta kun työ loppuu, kun alkaa loma. Työstä pyristellään irti.

Huomatkaa toki, että puhun samanaikaisesti kahdesta järjestelmästä, jotka ovat täysin sidoksissa toisiinsa. Toisaalta mukana on klassinen marxilainen ymmärrys työstä: se on orjuuttavaa ja vieraannuttavaa, se on käytäntö, johon työläisen täytyy alistua. Ihminen, työläinen ei ole vapaa tekemään mitä haluaa, vaan hänen on käytettävä tietty suuri aika valveillaoloajastaan jonkun toisen palveluksessa. Lisäksi työ on nykyään muuttanut muotoaan, joten tämä vastentahtoisesti toisen palveluksessa käytetty aika on levittäytynyt yhä laajemmalle, ja sekoittunut sen oikean kunnon ajan kanssa. Tässä tilannekuvassa ei ole mitään uutta.

Toisaalta, puhun siitä, kuinka yksilöt artikuloivat omaa elämäänsä, ja millaista on tekstiympäristöjä hallitseva työpuhe. Edellä esittämäni – Mitä teit viikonloppuna? – En mitään. Olin vain töissä. on täysin luonteva ja usein kuultu keskustelunkulku. Lehdet ja vastaavat pursuavat sellaista terminologiaa, kuten työstä palautuminen, työssä jaksaminen, työn kuormittavuus. Puheessa seikkailee monoliittinen mörkö nimeltä työ – tuo yhtenäinen ja kiinteä osa subjektiivista todellisuutta, jonka ympärille se kaikki varsinainen elämä saa rakentua.

Täsmälleen sama toiminta on toiselle pako jostakin, toiselle se, mitä pitää kohta paeta.

Se, mitä mahdollista sisältöä tämä yhtenäiseksi pakotettu työ-käsite pitää sisällään, ei ole lainkaan linjassa sen kanssa, mitä asioita luettelemme kertoessamme elämästä. Klassisena esimerkkinä voi olla esimerkiksi lapsen lomapäivä. Hän voi käyttää minuutti- tai tuntitolkulla aikaa kertoessaan, kuinka hyppäsi altaaseen, sukelsi renkaita, kiipeili patjojen päällä, pomppi trampoliinilla, potki palloa, seikkaili ja niin edelleen. Kaiken saman kaikissa samoissa paikoissa kokenut palkattu liikunnanohjaaja taas kuittaa kaiken parilla lauseella. En mitään, olin koko päivän töissä. Täsmälleen sama substanssi on toiselle elämää itsessään, toiselle siitä väkisin irrotettu erillisosa.

Tässä tullaan ongelman ytimeen. On esimerkiksi yhdistyksiä, joiden toiminta on sikäli vinoutunutta, että osa on paikalla koska parhaillaan elää itse elämäänsä ja pakenee sitä taas seuraavana aamuna möllöttävää monoliittia, osa taas ei tee mitään koska on monoliitin sisällä, ja aikoo vasta huomenna tai ensi viikolla aloittaa puolestaan oman elämänsä. Palkatun työntekijän asema yhdistyksessä on väistämättä erilainen. Täsmälleen sama toiminta on toiselle pako jostakin, toiselle se, mitä pitää kohta paeta. Kun sovitaan tapahtumaa, ja vertaillaan, milloin kenelläkin on lomaa, odotetaan vapaaehtoiselta jäseneltä ja palkatulta työntekijältä täysin vastakkaisia vastauksia. Vaikka joukko näyttää yhtenäisiltä, vallitsee henkilöiden välillä syvä, ylittämätön kuilu.

Saman voi ulottaa aktivismiin, jonka käsitän tässä yhteydessä laajemmin yhteiseksi toiminnaksi jonkin asian eteen. Mikäli samaa toimintaa tekee joku työkseen ja joku vapaa-ajakseen, on heidän välillään täysin perustavanlaatuinen ristiriita. Toinen pakenee, toinen odottaa pakenemista. Toinen elää, toinen kertoo vasta myöhemmin lomallaan, oikeassa elämässään, olleensa vain töissä. Onnistunut ”Tapahtuma x” voi olla ”Tapahtuma x”, tai sitten ”työkuvioita koko päivä”.

Toinen elää, toinen kertoo vasta myöhemmin lomallaan, oikeassa elämässään, olleensa vain töissä.

Prekarisoituva ja pirstaloituva elämä voi olla mahdollisuus, mutta siihen suhtautuminen on yksilöllistä. Osa kaikkein hajanaisimpienkin hommien tekijöistä sulkeistaa kaiken toimintansa voimakkaasti: työhommia, ei-työhommia, työhommia. ”Työhommat” rikkovat päivien aikaa möllöttäen klöntteinä oikean elämän palasten välillä, olisivat ne sitten internetsivun tarkastamista, ihmisen kanssa puhumista, kävelyä tai miettimistä itsekseen. Osa taas on iloisesti luopunut koko ”loman” käsitteestä, ja sankariyrittäjän tavoin julistaa olevansa ”aina töissä”. Osa taas on maanviljelijöitä tai huippu-urheilijoita, joiden ”työksi” kutsuttava asia, se mistä he palkkaa saavat, on definitiivisesti aivan koko heidän elämänsä.

Erilaisia työhönsuhtautumistapoja joka tapauksessa on, ja koska aihe on mielenkiintoinen, tulen kirjoittamaan siitä jatkossakin.

Nyt keskeisin viestini kuitenkin on tavanomaisessa toiminnassa asuva perustavanlaatuinen ristiriita, jonka esiin nostaminen Rautiaisen tavoin on suotavaa ja pohdittavaa. ”Jos tienaat sillä rahaa, jos se on työtäsi, se ei ole aktivismia”. Tai muutakaan, miksi me sitä kutsumme. Se on vain työtäsi.

Jotain, josta pakenet jonnekin muualle. Ja jos me olemme jo muualla, kuinka voimme koskaan todella olla samassa tilassa?

Sanojen katoaminen. Lyhyt välihuomio korkeakouluaiheesta

 

 

 

Bisnespuhe, bullshit, paskanjauhanta, jargon, tuo sisällötön sanamassa, jota joka paikka yhä enenevissä määrin pursuaa. Kuten Orwellin klassikkoteoksessa Vuonna 1984 esiintyvä uuskieli, on tämä puhe eräänlaista maagista nimeämistä, joka peittää alleen alkuperäisen laitoksen, esimerkiksi yliopiston ajatuksen. Allegoria on peräisin Andre Spiceriltä, joka erinomaisessa teoksessaan Paskanjauhantabisnes (Business Bullshit)[1] erittelee kriittisesti sitä sisältönsä menettänyttä jargonmassaa, joka on vallannut nykypäivän organisaatiot.

Britanniassa työskentelevä Spicer käyttää eräänä lukuisista esimerkeistään Cambridgen yliopistoa, jota suorastaan väkivaltaisen tuntuisesti muokattiin vastaamaan managerialismin ihanteita irrationaalisine toiminta-ajatuksineen. ”Siirrettävät taidot”, ”brändin tunnistettavuus”, ”lisäarvo” ja ”opiskelijoiden tuotanto” valtasivat alaa sellaisilta, rumiksi ja vanhentuneiksi tulkituilta konsepteilta kuten tutkimus ja opetus.

Bisnesjargonin ja yliopiston epäpyhä yhteenliittymä ei ole kotimaassakaan vieras, tuotteistamiseen, markkinaistamiseen (sekä vielä johonkin monimutkaisempaan) liittyvän retoriikan levittäytyessä jokaiselle mahdolliselle sektorille. Itse asiassa, Spicer itse käyttää yhtenä konkreettisista esimerkeistään kaukaa haetuista analogioista kyseenalaisia intressejä palvelevien jättimäisten organisaatiomuutosten taustalla ”erästä suomalaista korkeakoulua” ja sen ”hintavaa fuusiota”. Aalto-yliopistosta oli kuulemma tulossa Pohjoismaiden MIT.

 

Aihe, jota lähden käsittelemään on käsittämättömän laaja ja ansaitsisi ehdottomasti perusteellista teoreettista jäsentämistä ja akateemista tarkastelua. Itse vain raapaisen pintaa, puran hieman tunteitani juuri viimeisimpien näkemieni asioiden johdosta, ja palaan vielä myöhemmin systemaattisempaan käsittelyyn.

Olkaamme siis lyhyitä, todetkaamme tämän hetkinen tilanne. Vanha kunnon pilkan kohde, uusi Tampereen yliopisto, on taas julistanut jotain uutta. Niemenomaan Tampereen yliopiston uusi, tuhoamisvimmainen jargon on jotakin surullista ja kylmäävää, mutta toivoa herättää toisaalta se, että se on saanut myös erittäin laajaa vastarintaa.

Kerron lyhyesti, mikä häiritsee. Se liittyy kaiken häivyttämiseen, kadottamiseen ja purkamiseen. Disruptio on definitiivinen käyttövoima, sitä eletään ja hengitetään. Asioita tai seikkoja joihin kieli on aikaisemmin viitattu, ei ole enää olemassa, ne joko aktiivisesti kielletään tai niitä ei nähdä. Tämän sijasta muodostetaan uuskieltä, epämääräistä paskanjauhantaa, löysäjargonia, uudissanoja, jotka ovat niin laveita että voivat tarkoittaa oikeastaan mitä tahansa. Yliopiston kaltainen laitos ei perustu enää millekään minkä päälle se on rakennettu (esimerkiksi sivistys tai jotkin konkreettiset tieteenalat) vaan kaikki on samaa, harmaata ja rajatonta ei-mitään.

Keskeinen tällainen termi on koulutuspolitiikan nykysuosikki osaaminen. Kyseistä ihmesanaa palvotaan kaikilla koulutusasteilla, peruskoulusta yliopistoon. Esimerkiksi ammattikouluissa ei enää suoriteta opintopisteitä, vaan osaamispisteitä. Opinto-ohjelmat täyttyvät osaamisella, joka ei viittaa mihinkään, on työelämäosaamista, osaamisen kehittämistä, osaamisen hyödyntämistä, vuorovaikutusosaamista ja niin edelleen.

 

Osaamista käsitteenä kohdellaan kuin uutta taikaesinettä, joka on löydetty korjaamaan kaikki kenen tahansa keksimät ongelmat ja epäkohdat. Tampereen yliopistokin rakentaa jargoninsa sen aivan validin käsityksen päälle, että ”maailma ja yhteiskunta muuttuvat hurjasti”. Työelämä muuttuu, digitalisaatio tulee, kaikki muuttuu samoin kun se on muuttunut jo viimeiset kaksi- viisi- tai kahdeksankymmentä vuotta. Mutta niin muuttuu, tunnustan tämän kyllä.

Tähän ”muutokseen vastaaminen” tapahtuu siten, että yksilöllä on ”osaaminen”. ”Maailmassa” tai ”yhteiskunnassa” selviytyminen edellyttää yksilöltä tietynlaista ominaisuuksien kokonaisuutta, ja sitä kutsutaan ”osaamiseksi”. Kyse ei ole enää sen erittelystä, millaisia taitoja missäkin roolissa tai positiossa selviäminen vaatisi, vaan taustalla näyttää olevan laajempi ajatus koko yhteiskunnan hallittavuudesta.

Tämä osaaminen on kuitenkin definitiivisen abstrakti. Se on uusi, pysyvä ja lähtemätön osa subjektia. Se vaikuttaa jonkinlaiselta erittäin totaaliselta olemuksen, ajatusten, käyttäytymisen ja persoonallisuuden kokonaisuudelta, jolle on kuitenkin asetettavissa todella numeerisia määritelmiä. Ja tämä viimeinen lause tekeekin asiasta aivan uudella tavalla kiinnostavan.

 

Samaa osaamisjargonia olen lukenut esimerkiksi Haaga-Helian materiaaleista jo ties kuinka pitkään. Tampereen yliopisto kuitenkin antoi äkkiarvaamatta niin kutsuttuun osaamisdiskurssiin aivan uudenlaisen ja dystooppisuudessaan suorastaan klassisen elementin.

Osaaminen on jotakin, jota ihmisestä on mahdollista mitata tekoälyn avulla.

Kun meistä jokaisen vastuu oman osaamisemme kehittämisestä kasvaa, on löydettävä uusia tapoja mitata ja tukea oppimista. Pilotoimme korkeakouluyhteisössämme tekoälyyn perustuvaa teknologiaa, jonka avulla kuka tahansa voi tutkia oman osaamisensa nykytilaa ja saada tietoa, mihin suuntaan sitä kannattaa kehittää.[2]

Osaaminen on jotakin abstraktia ja sanoittamatonta ja siksi terminä juuri sitä perinteistä paskanjauhantaa, tämä oli johtoajatukseni vielä eiliseen iltaan asti. Osaaminen näyttäisi kuitenkin olevan myös aivan uudenlainen mikrototalitaristisen hallinnan keino. Niin sisällötöntä kuin kaikki osaamispuhe onkin, on kuitenkin näköjään mahdollista operationalisoida ja kvantifioida se jonkinlaisiksi matemaattisiksi lausekkeiksi. Näihin lausekkeisiin, yhtälöihin, algoritmeihin (en ole atk-ihminen, pahoittelen) syötetään jonkun määrittelemät täsmälliset arvot. Sen verran atk-ihminen olen, että tiedän ettei ohjelmoinnissa voi käyttää löysää jargonia vaan definitiivisesti täysin täsmällistä kieltä.

Tämä vie koko osaamiskeskustelun, ja ylipäätänsä yliopistojen muuttumiskeskustelun täysin scifeihin ulottuvuuksiin. Animessa Psycho Pass käytetään laitteita, jotka automaattisesti tunnistavat ihmisistä rikokseen taipuvaiset, ja poliisin toiminta perustuu täysin niiden käyttöön. Mikäköhän taho voisi hyötyä osaamisentunnistimisesta? Ehkä kaikki työn tai ”työn” tekeminen perustuu jatkossa sille, että sopivat ihmiset skannataan väkijoukosta automaattisesti. Tästä saisi lisää mainiota scifiä (kiehtovasta asetelmastaan huolimatta Psycho Pass ei kuitenkaan ollut kovin hyvä sarjana).

Leikki sikseen. Edelleen epämääräisen jargonin, uuskielen, leviäminen korkeakoulumaailmassa tuntuu pahalta ja karmaisee. Tutkintoja ja sivistystä halveksutaan, mutta tilalle ei tarjota käytännössä mitään. On epämääräinen ”tulevaisuus”, jonka armoilla kaikki roikumme kuin sätkynuket, ja joka ”talouden tosiasioiden” ohella on luita ja ytimiä myöten sisäistetty alun perin ideologinen narratiivi, johon jokainen pyrkii mukautumaan. Tulevaisuus ja tulevaisuuden työelämä.

 

Tämä riittää tällä kertaa. Kirjoitan vielä pidemmästi, laajemmasti, etsin käsiini lisää lähteitä ja avaudun niin sivistyksen kuolemasta kuin ennen kaikkea subjektiivisesta jatkuvan ahdistuksen kokemuksesta, mikä aiheutetaan tietoisesti fragmentoimalla kaikki mahdollinen. Kuten Spicer osuvasti tiivistää, kaikki tämä sisällötön jargon kertoo maailmasta, johon on iskenyt kammottava sukupuutto, joka on aiheuttanut laajamittaisen väestön ja kaikkien konkreettisten objektien tuhoutumisen.

 

Kuvissa esitetyt teksti ovat peräsin suoraan Haaga-Helian sekä Tampereen yliopiston verkkosivuilta.

 

[1] Spicer, Andre (2018). Paskanjauhantabisnes. n&n. Tampere

[2] TUNI (2020) ”Suomessa on siirryttävä jatkuvaan oppimiseen”. https://www.tuni.fi/sites/default/files/media/file/tampereen-korkeakouluyhteison-kannanotto.pdf

Tuskastuttavan etätyöpuheen ristiriitaisuus

Tämä on RANT hyvin olennaisesta aiheesta eli uusia muotoja saaneesta työ-retoriikasta. Purskautin kirjoituksen ilmoille välittömästi viime maanantaina, mitä klassisimmalla tavalla eli aamuradio-ohjelmasta närkästyneenä.

Ykkösaamussa 30.3. keskusteltiin otsikolla Mullistaako etätyö työelämän vanhat tavat. Keskustelijoina olivat varsinaiset asiantuntijat, yliopiston professori sekä työterveyslaitoksen tutkija. Ohjelma sinällään ei ollut radikaalisti poikkeava jo vuosia ja etenkin viime viikkoja kuuntelemastani puhetavasta, mutta se symboloi erinomaisesti sitä tuskaista narratiivia, joka piirtää virheellistä kuvaa käsitteistöstä, jonka käyttö lisääntyy ja lisääntyy.

Heidän tavassaan puhua ”etätyöstä” ei ole mitään järkeä. Radioon valikoimallaan puheenparrella he maalaavat kuvaa omituisesta monoliittisesta kulttuurista, jossa ”työ” equals jonkinlainen toimistossa istuminen. Kuitenkin, esimerkiksi, työn tämänkaltainen voimakkaan keskiluokkainen ja vieläpä keskiluokkamääreenkin sisällä spesifi käsittäminen sotii voimakkaasti sitä narratiivia vastaan, mitä meille jo esimerkiksi pieninä lapsina on opetettu.

Kun ”työstä” puhutaan lapsille ja nuorillekin, esimerkiksi lastenkirjojen kuvituksissa, ”mikä haluaisit olla isona” -kyselyissä, stereotyyppisissä ammattien listauksissa, koulukirjojen kuvituskuvissa, toistuu siellä erilainen tarina työstä, nimenomaan ammatteina. Ammateiksi luokitellaan tyypillisesti nimenomaan tiettyjä tehtäviä, jotka merkillepantavan hegemonisesti ovat nimenomaan niin sanottuja nykyajan duunarihommia, ammatteja, ammattikoulun valmistamia. Eikä sikäli ihme, sillä nämä ovat selkeitä. Niistä saa jäsennellyt ja selkeää maailmankuvaa piirtävät kuvitukset lastenkirjojen sivuille, missä hahmot esiintyvät tunnusomaisessa työvaatetuksessa. Poliisi, palomies, maalari, leipuri, kauppias, maanviljelijä, parturi, lääkäri, opettaja, putkimies, veturinkuljettaja, rakennusmies, kokki, puutarhuri, siivooja, lentäjä. Tätä työ on, tällaisia ovat ammatit, näistä ammateista sitten valitaan kun kysytään, ”mikä sinusta tulee isona”. Ammattikouluhegemoniasta poiketaan korkeintaan silloin, kun voidaan nimetä selkeä ammattinimikkeellinen tehtävä korkeamman koulutustason työlle, kuten lääkäri, opettaja tai toimittaja.

Man in different costume of occupations

Mutta mitä ihmettä maalaavat nämä radiot ja lehdet täyttävät etätyötarinan kertojat? Työ on heidän retoriikassaan jotakin sellaista, jota tehdään eksplisiittisesti tietokoneella. Professiot ja vastaavat liudentuvat, sen sijaan puhutaan esimerkiksi suunnittelutyöstä, tiimityöstä, yksin tehtävästä työstä, esimiehen alaisuudessa tehtävästä työstä. Koko ammatin konsepti on toissijainen tai jopa kadonnut. Kuva- ja oppikirjojen äärellä varttunut lapsi hämmästelee: mitä ihmettä on maalarin, leipurin, kokin ja vastaavan etätyö, mistä nyt edes puhutaan?

Kaiken kaikkiaan, siitä, kuinka etätyöpuhe kohtelee eri yhteiskuntaluokissa ja eri ammattiasemissa olevia ihmisiä eriarvoisesti, on jo esitetty joitakin valideja puheenvuoroja. En juuri nyt jaksa kirjoittaa siitä, vaan esitän yksinkertaisen huomion. Miksi etätyöstä puhuvat tutkijat ja muut aidot asiantuntijat eivät voi, esimerkiksi juuri kansantajuisessa radiossa puhuessaan, esittää jonkinlaista seuraavantapaista täsmennystä puheensa alkuun: Monen henkilön työ on nykyään tietokoneella istumista, joten kun puhumme etätyöstä, on kyse siitä, että mietimme voisiko tätä tietokoneella istumista tehdä muissakin paikoissa kuin fyysisellä työpaikalla. Fin. Se on siinä. Onko tämän detaljin mainitseminen niin vaikeaa?

Ja toki se on hyvin relevantti huomio: tietokoneella voi istua monessa paikassa. Ehkä käsillä oleva globaalin talouden eksternaalinen kriisi muuttaakin tietokoneella tehtävän työn kulttuuria tai jopa konseptia. Näitä spekuloidaan sitten myöhemmin, jos planeetalla enää elämää on.

Täysin toinen aiheensa, se varsinainen ärtymyksen ja jopa suoranaisen suuttumuksen aiheensa on lastenkirjallisuuden piirtämä työelämänarratiivi. Se, missä työ on sitä, mitä se nyky-yhteiskunnassa on lähinnä ammatillisen koulutuksen näkökulmasta: sinulla on tietty asema, johon liittyy tietty fyysinen ja selkeä, lapsenkin ymmärtämä suorite, ja ennen kaikkea tunnuksenomainen vaatetus.

Huomioimatta on jäänyt se, kuinka esimerkiksi sinällään mainion Tatu ja Patu Työn Touhussa -lastenkirjan värikkäästi esittelemistä työtehtävistä itse asiassa toimistotyöntekijä edustaa sitä, mistä toisaalla käytetyssä retoriikassa lähes eksplisiittisesti puhutaan, kun puhutaan töistä. Ihmiset eivät ole Palomiehiä Tai Kokkeja Tai Puutarhureita. Ihmiset tekevät kaiken maailman yrityksissä ja firmoissa ja hallinnoissa ja järjestöissä suunnittelua ja ovat asiantuntijoita ja vanhempia asiantuntijoita ja sihteereitä ja hallinnoitsijoita ja nuorempia asiantuntijoita ja suunnittelunsuunnittelijoita ja päälliköitä ja sihteereitä ja esimiehiä ja vastaavia ja suunnittelevat ja hallinnoivat ja vastaavat ja raportoivat ja laskevat ja vastaavat ja raportoivat ja laskevat ja suunnittelevat ja raportoivat ja ja ja. En vieläkään ymmärrä tätä kuviota, joten ei ihme että lapsille uskotellaan maailman olevan niin yksinkertainen.

Occupations Career Employment Recruitment Position Concept

Joka tapauksessa, kaiken kaikkiaan, summa summarum ja niin edelleen. Lopettakaa puhuminen ”työstä” ja ”työelämästä” jonkinlaisena määrittelyn mahdollistavana monoliittina. Se on paikallaan korkeintaan silloin, kun puhutaan puhtaasta taloudellisesta arvosta, joka sallii kaiken sullomisen yhteen ainoaan kategoriaan, vaikka sekään ei tietenkään ole missään määrin realistista, sillä ei ole lainkaan säännöllistä, lasketaanko työsuorite taloudellista arvoa tuottavaksi vai ei.

Kun puhutte tai yritätte puhua ”työstä”, antakaa edes jotakin alustavia määreitä, sillä monoliittia nimeltä työ tai työelämä ei ole olemassa. Etätyötä voidaan tehdä, jos työ on tietokoneella istumista. Edelleen on monenlaista työtä kaikkialla, vaikka eläisimme lockdownissa. Mutta harhaanjohtava retoriikka lopetettakoon. Ja vielä erityisesti siksi, että termi tarkoittaa eri konteksteissa ja eri ikäryhmille opetettuna täysin eri asioita.

 

Kuvat: freepik.com