Informaatioergonomia

Työ on muuttunut toisenlaiseksi, sanotaan. Ei riitä että työläinen myy ruumiinsa, hänen on myytävä myös sielunsa, koko persoonansa.

Jo työnhakuvaiheessa ihmisen on myytävä ja tuotteistettava itsensä, kuvailtava ansioluetteloineen, miksi juuri hän olisi paras mahdollinen henkilö kyseiseen työhön. Työpaikoille ei kaivata enää vain kasvottomia tekijöitä täyttämään paikat, vaan Hyviä Tyyppejä, visionäärejä, innovaattoreita, huippuyksilöitä ja huipputekijöitä. Oi sitä mennyttä ihmisen osaa, kun työstään ei tarvinnut olla tippaakaan kiinnostunut, vaan sinne sai mennä mekaanisen kivikasvoisena, koska tarvitsee rahaa. Nyt on perusteltava motivaationsa, on oltava motivoitunut, kiinnostunut ja aktiivisesti halukas ottamaan työ. Miksi palkkaisimme juuri sinut?

Ei ihme, että mokomaa systeemiä tuskaillaan älähdyksin ja kirjoituksin. Jokaisen on oltava oma, yksilöllinen yksilönsä kaikessa yksilöydessään, ja työ kietoutuu niin lukemattomin säikein osaksi koko persoonallisuutta, ettei ole enää erotettavissa omaksi palasekseen.

Jokin kuitenkin mättää tässäkin puheessa, niin ajan hermoilla kun se onkin. Kyse on samasta vanhasta monoliitin luovasta harhakuvasta. Työ.

Kuten olen jo sanonut: linkki, esimerkiksi etätyöpuheessa ei ole mitään järkeä, sillä se maalaa kuvan monoliittisesta ykseydestä, jota voidaan tarkastella ja määritellä sellaisenaan. Nyt aion esittää uuden tavan puhua työstä. Ensiksi lähden, tai siltä se saattaa jonkun mielestä näyttää, puolustelemaan niin sanottuja työnantajia. Sitten tuon työkeskusteluihin sellaisen näkökulman, jota en ole havainnut vielä missään. Se ei ole työnantaja eikä -tekijä, ei riistäjä tai riistetty, vaan jotakin näkymätöntä.

Aloitetaan yksinkertaisten asioiden selittämisellä. On sinällään hedelmätöntä todeta ainoastaan, kuten edellä, työpaikoilla kaivattavan yhä enemmän oman persoonan esiin tuovia motivoituneita henkilöitä. On ilmeistä, että yhteiskunnassamme täytyy tehdä paljon erilaisia tehtäviä. Puhutaan toiste utopiayhteiskunnasta (jossa sielläkin täytyy toki tehdä paljon erilaisia tehtäviä) ja keskitytään nyt kapeasti tähän nykyiseen. Osa toimista on sellaisia, että niiden lopputulos on käytännössä sama riippumatta siitä, kuinka motivoitunut ja kiinnostunut tekijä on. Karkea esimerkki: lattia tulee siistiksi, kiroilisi lakaisukoneen työntäjä pahantuulisesti ikävää hommaansa, tai hehkuisi innosta ja lauleskelisi.

Mutta on paljon sellaisia toimia, jossa vuorovaikutus toisen kanssa ja siihen linkittyvä asennoituminen toimintaan ovat täysin ytimessä. Ihmiskäsitykseni, ja toivon mukaan monen muunkin, on ettei ihmistä voi ”rationalisoida” luvuiksi ja tuottavuudeksi ja esimerkiksi kvantifioida ja laskea ihmisten välistä toimintaa tehdastuotteen valmistamisen tavoin. (Ja tämä aspekti unohtuu nykyään liki kaikkialla!)

Periaatteessa ymmärrän oikein hyvin, miksi monenlaiset yritykset ja muut organisaatiot hakevat tiimiin innovatiivisia ja motivoituneita huipputyyppejä ja muuta vastaavaa. Monimutkaisessa ihmisten välisessä keskustelusuunnitteluneuvottelu-hommassa ei ole yhdentekevää, onko ryhmän jäsen kiinnostunut ja sitoutunut vai ei. Tietysti voidaan sanoa, että sitoutunut tiimi tekee paremmin tulosta jne., ja muuta yritysbisnespuhetta, mutta voidaan sanoa myös, että toisten ihmisten kanssa toimiminen, kutsuttaisiin sitä millä nimellä tahansa, on yksinkertaisesti paremman tuntuista, kun kanssaihmiset ovat motivoituneita eivätkä väkinäisiä. On siis ymmärrettävää hakea sitoutuneita ja motivoituneita henkilöitä. Tiedän tämän itsekin koulun ryhmätöistä: kuinka entistäkin tuskastuttavampia ne ovat niiden kassan, joiden motivaatio on nolla.

Mutta meidän ei tarvitse mennä tällaiseen puheeseen, vaan voimme ottaa vielä tärkeämmän näkökulman. Unohdetaan hetkeksi työntekijät ja työnantajat, ja kaikenlaiset niihin liittyvät epämukavat valta-asetelmat. Otetaan mukaan tähän asti täysin näkymätön näkökulma. Työn kohteen on aika astua esiin.

Työn kohteella viittaan tässä tapauksessa ihmisiin, joten puhumme spesifisti sellaisista työtehtävistä, joissa tehdään jotakin nimenomaan jollekin ihmiselle. Ja haluan vielä tarkentaa määritelmääni, ettemme sekoitu epämääräiseen asiakas-jargoniin ja ala puhua asiakaskeskeisyyden nimeen. On olemassa paljon tavalla tai toisella heikommassa ja haavoittuvammassa asemassa olevia ihmisiä. Ja niin kauan kuin ihmiskäsityksemme on sellainen, että jokainen ansaitsee elää, ja niin kauan kuin synnymme maailmaan avuttomina poikasina, tarvitsemme toimintoja/tehtäviä/hommaa/työtä näiden auttamiseen.

Ei ole lainkaan yhdentekevää, millainen henkilö esimerkiksi päiväkodissa hoitaa lapsia. Kyse on pienen ihmisen elämän mahdollisesti yhdestä tärkeimmistä ihmissuhteista, ja tämän suhteen osapuoleksi tarvitaan henkilö, joka on itse aidosti kiinnostunut ja sitoutunut lasten kanssa olemiseen. Lapset eivät ole liukuhihnalle laitettava suorite, jota voi töihin työstämään mekaanisesti työnantajan käskemissä aikaraameissa saadakseen itselleen rahaa. Ne eivät ole muotoiltavaa massaa, jonka muotoiluprosessia voi tehostaa ja tehostaa. Eikä heidän kanssaan toimiminen ole kasvotonta rahan hankkimista, vaan talouden ja teknokratian ylittävää syvää inhimillistä olemista.

Toisinaan kun puhutaan työntekijöiden oikeuksista aina pitkistä vuorotteluvapaista irtisanomissuojiin, on oloni epämukava ymmärtäessäni, että siinä kikkaillaan meidän kustannuksellamme. Voidaan mennä konkretiaan asian helpottamiseksi. Siskoni koko ala-aste sujui epävarmojen luokanopettajansijaisuuksien puitteissa, eikä kunnollista ja kiinteää opettajasuhdetta ehtinyt muodostua. Sijaisia ei voinut palkata kuin määräajaksi kerrallaan. Tämä johtui siitä että virassa oleva työntekijä oli kohta toistakymmenettä vuotta äitiys-/ vuorotteluvapaa- yms. lomalla, olihan hänellä siihen työntekijän täysi oikeus. Omallakin kohdallani on ollut kaikilla kouluasteilla lukuisia tilanteita, joissa opettaja joutuu kesällä toteamaan, ettei tiedä tapaako meitä enää syksyllä, vaikka kaikki projektit yms. hommat ovat kesken. Koska hänen sopimuksensa on määräaikainen, koska oikea virka on jollakulla jota en koskaan ole edes tavannut. Ja jos tilanne on ikävä meille työstettävä aines -raukoille, on se takuulla ikävä myös epävarmuuteen juuttuneille sijaisille.

Toki edellä kuvaamani kuvion purkaminen vaatii laajasti rakenteiden purkamista ja uudelleenmuotoilua kuntabyrokratian kiemuroista lähtien, mutta eräs näistä on työntekijän niin sanottujen oikeuksien niin sanottu heikentäminen.

Työn kohteen ääni ei koskaan kuulu työnantajien ja työntekijöiden välisessä kiistassa, mikä on ymmärrettävää, sillä työn kohteet ovat lähes määritelmällisesti heikkoja ja avuttomia. Eri asia kuin liikeyrityksen maksavat asiakkaat, joiden ”edusta” puhuminen on selvästi puhtaasti työnantajan tulostavoitteen täyttämisen intressien mukaista.

Edellä kuvattu rakenne ei tietenkään ole yksinkertainen. On paljon reuna- ja saumakohtia, joissa työntekijän, -antajan ja -kohteen välinen haastava yhtälö näyttäytyy entistäkin haastavampana.

On joka tapauksessa ymmärrettävää, ainakin joissakin tilanteissa pyrkiä palkkaamaan nimenomaan kokonaisvaltainen persoona kaikkine syvimpine ominaisuuksineen, mekaanisten työsuoritusten ostamisen sijaan. On ihmisten kohtaamispaikkoja, joissa itsensä on kokonaisvaltaisesti myytävä. Toki kapitalismi ja pääoman logiikka ja kaikki sellainen vaatii sitä, mutta myös toinen konkreettinen arvokas ihminen kaikessa ihmisyydessään vaatii sitä.

Pienet lapset tuskin miettivät taloudellisten rakenteiden perusteita ja asemaansa työelämäkoneiston rattaissa, mutta vanhemmaksi tulleet henkilöt voivat tuntea suurtakin epämukavuutta, inhoa ja syyllisyyttä tiedostaessaan roolinsa. Minä olen jonkun työn kohde, jonkun vaiva. Joku, esimerkiksi psykoterapeutti, hoitaja tai opettaja, joutuu olemaan tuollainen ystävällinen ja hyvä ihminen minua kohtaan työkseen, jaksaako hän sitä muka todella?

Etenkin nykyään on hoito- ja hoivatyön kuormittavuus nimenomaan emotionaalis-kognitiivisessa mielessä nostettu yhä vahvemmin esiin. Ihmiset ponnistelevat ja tekevät tunnetyötä lasten ja potilaiden kanssa päivät pitkät, jo alkavat hermot olla kireällä.

On sitten toisen analyysin paikka, mitä tunnetyön käsitteen käyttäminen sanoo ihmisen niin sanotusta olemuksesta, roolista ja asemasta. Tunnetyötä esiintyy nimittäin kaikkialla missä ihminen kohtaa toisen: parisuhteessa ”vastuu tunnetyöstä” voi usein olla heteroiden kesken naisella ja perheessä äidillä. Ystävyyssuhteessa joutuu tekemään paljon tunnetyötä. Johannes Ekholmin kipeän mainioissa romaanissa ”Rakkaus niinku” (jota siteerasin myös toisaalla) ystävä sanoo toiselle ”sä riistät mun kognitiivist ja affektiivist työtä”.

Mitä ihmisestä siis jää jäljelle, jos myös toisen kanssa oleminen kuuluu työn vältettävään ja kuormittavaan kategoriaan? Mikä ei ole työtä, mikä olisi sitä puhdasta ihmisyyttä? Mutta kuten sanoin, pohditaan näitä myöhemmin.

*

Tämän kirjoituksen pääasiallinen tarkoitus oli esittää uusi tapa puhua työstä. Työnantajat ja työntekijät, muistakaa myös meidät kohteet. Vaikka saatamme olla heikkoja, olemme nimenomaan teistä ja teidän henkilökohtaisista persoonallisuuksistanne äärimmäisen riippuvaisia.

Seuraavassa (tai sitä seuraavassa) artikkelissani aion ehdottaa erinomaista työelämäreformia, joka tyydyttää toiveita niin oikealla kuin vasemmallakin.

 

 

Kuvat:

Line vector created by macrovector – www.freepik.com
Technology vector created by rawpixel.com – www.freepik.com
Business vector created by macrovector_official – www.freepik.com