Me pakenemme sinne mistä sinä pakenet – voiko toiminta olla työtä?

”Jos tienaat sillä rahaa, se ei ole aktivismia”

Antti Rautiaisen napakka väite noin viikko sitten kirvoitti niin eri- kuin samanmielisyyttäkin. Keskiössä olevana kysymyksenä pysyi se, mikä on aktivismia, ja kuinka sitä harjoitetaan monin tavoin. Se tarvitsee kaiken inhimillisen toiminnan tavoin resursseja, ja tämä on ymmärrettävä.

Itse kuitenkin näin väitteen sisältämän paljon syvemmän ja perustavanlaatuisemman ulottuvuuden, joka ei liity niinkään aktivismiin, vaan toiminnan luonteen muuttumiseen rahan saamisen myötä. Eikä tässäkään ensisijaisesti rahan saamisen myötä, vaan sen myötä, kun toiminnasta tulee työtä. En tiedä, ajoiko Rautiainen nimenomaan tätä aspektia, mutta itse haluan nostaa sen esille.

Kyseessä on perustavanlaatuinen ristiriita, joka läpäisee koko toiminnan siinä vaiheessa, kun työksi luettava rahan ansaitseminen alkaa. Tämä ristiriita ei liity rahaan tai toimintaan itseensä, vaan se kumpuaa jo valmiiksi nykyisessä järjestelmässämme olevasta jyrkästä vastakkainasettelusta. Siellä, mistä asiasta tulee jonkun työtä, alkaa määritelmällinen pako.

Kyseessä on prosessi, jossa ihmiselämän tietyt toiminnot on sulkeistettu ja toiseutettu toisarvoiseksi vähemmän-elämäksi. Tähän viitataan lauseissa ohimennen: se on vain työtä. Traditionaalinen ihminen tekee asioita, menee paikkoihin, nauttii ystäviensä seurasta, puuhaa kaikenlaista, ja tämän ohella käy töissä. Tuota työssä-olemista ei puheessa lueta elämäksi, vaan se sivuutetaan. Mitä teit viikonloppuna? En mitään. Olin vain töissä. Elämä alkaa vasta kun työ loppuu, kun alkaa loma. Työstä pyristellään irti.

Huomatkaa toki, että puhun samanaikaisesti kahdesta järjestelmästä, jotka ovat täysin sidoksissa toisiinsa. Toisaalta mukana on klassinen marxilainen ymmärrys työstä: se on orjuuttavaa ja vieraannuttavaa, se on käytäntö, johon työläisen täytyy alistua. Ihminen, työläinen ei ole vapaa tekemään mitä haluaa, vaan hänen on käytettävä tietty suuri aika valveillaoloajastaan jonkun toisen palveluksessa. Lisäksi työ on nykyään muuttanut muotoaan, joten tämä vastentahtoisesti toisen palveluksessa käytetty aika on levittäytynyt yhä laajemmalle, ja sekoittunut sen oikean kunnon ajan kanssa. Tässä tilannekuvassa ei ole mitään uutta.

Toisaalta, puhun siitä, kuinka yksilöt artikuloivat omaa elämäänsä, ja millaista on tekstiympäristöjä hallitseva työpuhe. Edellä esittämäni – Mitä teit viikonloppuna? – En mitään. Olin vain töissä. on täysin luonteva ja usein kuultu keskustelunkulku. Lehdet ja vastaavat pursuavat sellaista terminologiaa, kuten työstä palautuminen, työssä jaksaminen, työn kuormittavuus. Puheessa seikkailee monoliittinen mörkö nimeltä työ – tuo yhtenäinen ja kiinteä osa subjektiivista todellisuutta, jonka ympärille se kaikki varsinainen elämä saa rakentua.

Täsmälleen sama toiminta on toiselle pako jostakin, toiselle se, mitä pitää kohta paeta.

Se, mitä mahdollista sisältöä tämä yhtenäiseksi pakotettu työ-käsite pitää sisällään, ei ole lainkaan linjassa sen kanssa, mitä asioita luettelemme kertoessamme elämästä. Klassisena esimerkkinä voi olla esimerkiksi lapsen lomapäivä. Hän voi käyttää minuutti- tai tuntitolkulla aikaa kertoessaan, kuinka hyppäsi altaaseen, sukelsi renkaita, kiipeili patjojen päällä, pomppi trampoliinilla, potki palloa, seikkaili ja niin edelleen. Kaiken saman kaikissa samoissa paikoissa kokenut palkattu liikunnanohjaaja taas kuittaa kaiken parilla lauseella. En mitään, olin koko päivän töissä. Täsmälleen sama substanssi on toiselle elämää itsessään, toiselle siitä väkisin irrotettu erillisosa.

Tässä tullaan ongelman ytimeen. On esimerkiksi yhdistyksiä, joiden toiminta on sikäli vinoutunutta, että osa on paikalla koska parhaillaan elää itse elämäänsä ja pakenee sitä taas seuraavana aamuna möllöttävää monoliittia, osa taas ei tee mitään koska on monoliitin sisällä, ja aikoo vasta huomenna tai ensi viikolla aloittaa puolestaan oman elämänsä. Palkatun työntekijän asema yhdistyksessä on väistämättä erilainen. Täsmälleen sama toiminta on toiselle pako jostakin, toiselle se, mitä pitää kohta paeta. Kun sovitaan tapahtumaa, ja vertaillaan, milloin kenelläkin on lomaa, odotetaan vapaaehtoiselta jäseneltä ja palkatulta työntekijältä täysin vastakkaisia vastauksia. Vaikka joukko näyttää yhtenäisiltä, vallitsee henkilöiden välillä syvä, ylittämätön kuilu.

Saman voi ulottaa aktivismiin, jonka käsitän tässä yhteydessä laajemmin yhteiseksi toiminnaksi jonkin asian eteen. Mikäli samaa toimintaa tekee joku työkseen ja joku vapaa-ajakseen, on heidän välillään täysin perustavanlaatuinen ristiriita. Toinen pakenee, toinen odottaa pakenemista. Toinen elää, toinen kertoo vasta myöhemmin lomallaan, oikeassa elämässään, olleensa vain töissä. Onnistunut ”Tapahtuma x” voi olla ”Tapahtuma x”, tai sitten ”työkuvioita koko päivä”.

Toinen elää, toinen kertoo vasta myöhemmin lomallaan, oikeassa elämässään, olleensa vain töissä.

Prekarisoituva ja pirstaloituva elämä voi olla mahdollisuus, mutta siihen suhtautuminen on yksilöllistä. Osa kaikkein hajanaisimpienkin hommien tekijöistä sulkeistaa kaiken toimintansa voimakkaasti: työhommia, ei-työhommia, työhommia. ”Työhommat” rikkovat päivien aikaa möllöttäen klöntteinä oikean elämän palasten välillä, olisivat ne sitten internetsivun tarkastamista, ihmisen kanssa puhumista, kävelyä tai miettimistä itsekseen. Osa taas on iloisesti luopunut koko ”loman” käsitteestä, ja sankariyrittäjän tavoin julistaa olevansa ”aina töissä”. Osa taas on maanviljelijöitä tai huippu-urheilijoita, joiden ”työksi” kutsuttava asia, se mistä he palkkaa saavat, on definitiivisesti aivan koko heidän elämänsä.

Erilaisia työhönsuhtautumistapoja joka tapauksessa on, ja koska aihe on mielenkiintoinen, tulen kirjoittamaan siitä jatkossakin.

Nyt keskeisin viestini kuitenkin on tavanomaisessa toiminnassa asuva perustavanlaatuinen ristiriita, jonka esiin nostaminen Rautiaisen tavoin on suotavaa ja pohdittavaa. ”Jos tienaat sillä rahaa, jos se on työtäsi, se ei ole aktivismia”. Tai muutakaan, miksi me sitä kutsumme. Se on vain työtäsi.

Jotain, josta pakenet jonnekin muualle. Ja jos me olemme jo muualla, kuinka voimme koskaan todella olla samassa tilassa?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s