Informaatioergonomia

 

Tulevaisuudessa korkeakoulutus on jotakin aivan muuta kuin mitä se tänä päivänä on.

Lue lisää muutoksesta, joka odottaa ihan nurkan takana. https://t.co/ig3cv4t6pp#jatkuvaoppiminen #oleikuinenopiskelija pic.twitter.com/PsZJhxKLmY

— Tampere University (@TampereUni) June 16, 2020

 

 

Bisnespuhe, bullshit, paskanjauhanta, jargon, tuo sisällötön sanamassa, jota joka paikka yhä enenevissä määrin pursuaa. Kuten Orwellin klassikkoteoksessa Vuonna 1984 esiintyvä uuskieli, on tämä puhe eräänlaista maagista nimeämistä, joka peittää alleen alkuperäisen laitoksen, esimerkiksi yliopiston ajatuksen. Allegoria on peräisin Andre Spiceriltä, joka erinomaisessa teoksessaan Paskanjauhantabisnes (Business Bullshit)[1] erittelee kriittisesti sitä sisältönsä menettänyttä jargonmassaa, joka on vallannut nykypäivän organisaatiot.

Britanniassa työskentelevä Spicer käyttää eräänä lukuisista esimerkeistään Cambridgen yliopistoa, jota suorastaan väkivaltaisen tuntuisesti muokattiin vastaamaan managerialismin ihanteita irrationaalisine toiminta-ajatuksineen. ”Siirrettävät taidot”, ”brändin tunnistettavuus”, ”lisäarvo” ja ”opiskelijoiden tuotanto” valtasivat alaa sellaisilta, rumiksi ja vanhentuneiksi tulkituilta konsepteilta kuten tutkimus ja opetus.

Bisnesjargonin ja yliopiston epäpyhä yhteenliittymä ei ole kotimaassakaan vieras, tuotteistamiseen, markkinaistamiseen (sekä vielä johonkin monimutkaisempaan) liittyvän retoriikan levittäytyessä jokaiselle mahdolliselle sektorille. Itse asiassa, Spicer itse käyttää yhtenä konkreettisista esimerkeistään kaukaa haetuista analogioista kyseenalaisia intressejä palvelevien jättimäisten organisaatiomuutosten taustalla ”erästä suomalaista korkeakoulua” ja sen ”hintavaa fuusiota”. Aalto-yliopistosta oli kuulemma tulossa Pohjoismaiden MIT.

 

Aihe, jota lähden käsittelemään on käsittämättömän laaja ja ansaitsisi ehdottomasti perusteellista teoreettista jäsentämistä ja akateemista tarkastelua. Itse vain raapaisen pintaa, puran hieman tunteitani juuri viimeisimpien näkemieni asioiden johdosta, ja palaan vielä myöhemmin systemaattisempaan käsittelyyn.

Olkaamme siis lyhyitä, todetkaamme tämän hetkinen tilanne. Vanha kunnon pilkan kohde, uusi Tampereen yliopisto, on taas julistanut jotain uutta. Niemenomaan Tampereen yliopiston uusi, tuhoamisvimmainen jargon on jotakin surullista ja kylmäävää, mutta toivoa herättää toisaalta se, että se on saanut myös erittäin laajaa vastarintaa.

Kerron lyhyesti, mikä häiritsee. Se liittyy kaiken häivyttämiseen, kadottamiseen ja purkamiseen. Disruptio on definitiivinen käyttövoima, sitä eletään ja hengitetään. Asioita tai seikkoja joihin kieli on aikaisemmin viitattu, ei ole enää olemassa, ne joko aktiivisesti kielletään tai niitä ei nähdä. Tämän sijasta muodostetaan uuskieltä, epämääräistä paskanjauhantaa, löysäjargonia, uudissanoja, jotka ovat niin laveita että voivat tarkoittaa oikeastaan mitä tahansa. Yliopiston kaltainen laitos ei perustu enää millekään minkä päälle se on rakennettu (esimerkiksi sivistys tai jotkin konkreettiset tieteenalat) vaan kaikki on samaa, harmaata ja rajatonta ei-mitään.

Keskeinen tällainen termi on koulutuspolitiikan nykysuosikki osaaminen. Kyseistä ihmesanaa palvotaan kaikilla koulutusasteilla, peruskoulusta yliopistoon. Esimerkiksi ammattikouluissa ei enää suoriteta opintopisteitä, vaan osaamispisteitä. Opinto-ohjelmat täyttyvät osaamisella, joka ei viittaa mihinkään, on työelämäosaamista, osaamisen kehittämistä, osaamisen hyödyntämistä, vuorovaikutusosaamista ja niin edelleen.

 

Osaamista käsitteenä kohdellaan kuin uutta taikaesinettä, joka on löydetty korjaamaan kaikki kenen tahansa keksimät ongelmat ja epäkohdat. Tampereen yliopistokin rakentaa jargoninsa sen aivan validin käsityksen päälle, että ”maailma ja yhteiskunta muuttuvat hurjasti”. Työelämä muuttuu, digitalisaatio tulee, kaikki muuttuu samoin kun se on muuttunut jo viimeiset kaksi- viisi- tai kahdeksankymmentä vuotta. Mutta niin muuttuu, tunnustan tämän kyllä.

Tähän ”muutokseen vastaaminen” tapahtuu siten, että yksilöllä on ”osaaminen”. ”Maailmassa” tai ”yhteiskunnassa” selviytyminen edellyttää yksilöltä tietynlaista ominaisuuksien kokonaisuutta, ja sitä kutsutaan ”osaamiseksi”. Kyse ei ole enää sen erittelystä, millaisia taitoja missäkin roolissa tai positiossa selviäminen vaatisi, vaan taustalla näyttää olevan laajempi ajatus koko yhteiskunnan hallittavuudesta.

Tämä osaaminen on kuitenkin definitiivisen abstrakti. Se on uusi, pysyvä ja lähtemätön osa subjektia. Se vaikuttaa jonkinlaiselta erittäin totaaliselta olemuksen, ajatusten, käyttäytymisen ja persoonallisuuden kokonaisuudelta, jolle on kuitenkin asetettavissa todella numeerisia määritelmiä. Ja tämä viimeinen lause tekeekin asiasta aivan uudella tavalla kiinnostavan.

 

Samaa osaamisjargonia olen lukenut esimerkiksi Haaga-Helian materiaaleista jo ties kuinka pitkään. Tampereen yliopisto kuitenkin antoi äkkiarvaamatta niin kutsuttuun osaamisdiskurssiin aivan uudenlaisen ja dystooppisuudessaan suorastaan klassisen elementin.

Osaaminen on jotakin, jota ihmisestä on mahdollista mitata tekoälyn avulla.

Kun meistä jokaisen vastuu oman osaamisemme kehittämisestä kasvaa, on löydettävä uusia tapoja mitata ja tukea oppimista. Pilotoimme korkeakouluyhteisössämme tekoälyyn perustuvaa teknologiaa, jonka avulla kuka tahansa voi tutkia oman osaamisensa nykytilaa ja saada tietoa, mihin suuntaan sitä kannattaa kehittää.[2]

Osaaminen on jotakin abstraktia ja sanoittamatonta ja siksi terminä juuri sitä perinteistä paskanjauhantaa, tämä oli johtoajatukseni vielä eiliseen iltaan asti. Osaaminen näyttäisi kuitenkin olevan myös aivan uudenlainen mikrototalitaristisen hallinnan keino. Niin sisällötöntä kuin kaikki osaamispuhe onkin, on kuitenkin näköjään mahdollista operationalisoida ja kvantifioida se jonkinlaisiksi matemaattisiksi lausekkeiksi. Näihin lausekkeisiin, yhtälöihin, algoritmeihin (en ole atk-ihminen, pahoittelen) syötetään jonkun määrittelemät täsmälliset arvot. Sen verran atk-ihminen olen, että tiedän ettei ohjelmoinnissa voi käyttää löysää jargonia vaan definitiivisesti täysin täsmällistä kieltä.

Tämä vie koko osaamiskeskustelun, ja ylipäätänsä yliopistojen muuttumiskeskustelun täysin scifeihin ulottuvuuksiin. Animessa Psycho Pass käytetään laitteita, jotka automaattisesti tunnistavat ihmisistä rikokseen taipuvaiset, ja poliisin toiminta perustuu täysin niiden käyttöön. Mikäköhän taho voisi hyötyä osaamisentunnistimisesta? Ehkä kaikki työn tai ”työn” tekeminen perustuu jatkossa sille, että sopivat ihmiset skannataan väkijoukosta automaattisesti. Tästä saisi lisää mainiota scifiä (kiehtovasta asetelmastaan huolimatta Psycho Pass ei kuitenkaan ollut kovin hyvä sarjana).

Leikki sikseen. Edelleen epämääräisen jargonin, uuskielen, leviäminen korkeakoulumaailmassa tuntuu pahalta ja karmaisee. Tutkintoja ja sivistystä halveksutaan, mutta tilalle ei tarjota käytännössä mitään. On epämääräinen ”tulevaisuus”, jonka armoilla kaikki roikumme kuin sätkynuket, ja joka ”talouden tosiasioiden” ohella on luita ja ytimiä myöten sisäistetty alun perin ideologinen narratiivi, johon jokainen pyrkii mukautumaan. Tulevaisuus ja tulevaisuuden työelämä.

 

Tämä riittää tällä kertaa. Kirjoitan vielä pidemmästi, laajemmasti, etsin käsiini lisää lähteitä ja avaudun niin sivistyksen kuolemasta kuin ennen kaikkea subjektiivisesta jatkuvan ahdistuksen kokemuksesta, mikä aiheutetaan tietoisesti fragmentoimalla kaikki mahdollinen. Kuten Spicer osuvasti tiivistää, kaikki tämä sisällötön jargon kertoo maailmasta, johon on iskenyt kammottava sukupuutto, joka on aiheuttanut laajamittaisen väestön ja kaikkien konkreettisten objektien tuhoutumisen.

 

Kuvissa esitetyt teksti ovat peräsin suoraan Haaga-Helian sekä Tampereen yliopiston verkkosivuilta.

 

[1] Spicer, Andre (2018). Paskanjauhantabisnes. n&n. Tampere

[2] TUNI (2020) ”Suomessa on siirryttävä jatkuvaan oppimiseen”. https://www.tuni.fi/sites/default/files/media/file/tampereen-korkeakouluyhteison-kannanotto.pdf