Informaatioergonomia

Kirjoitin ensimmäisen kerran perusteellisesti sukupuolestani vuonna 2021. Avasin pitkällä esseelläni erittäin olennaisen keskustelun, jossa kritisoin nykyään valtavirtaistunutta transaktivismia haitallisesta sukupuolikäsityksestä, pohdin omaa identiteettiäni sekä naisen käsitettä, ja niin edelleen. Jatkoin syyskuussa 2022, jolloin käsittelin erityisesti sukupuolen essentialisointia ja ammensin gender nihilismin käsitteestä. Tietenkään muutamien lukijoiden pienessä blogissa ilmestynyt teksti ei ollut minkäänlaisen varsinaisen keskustelun avaus, jos muutamia twitter-kommentteja ei lasketa. Mutta nyt, vuonna 2023, saan vihdoinkin lukea ajatuksiani oikeasta, painetusta kirjasta.

Jo pitkään arvostamani toimittaja ja kirjailija Emilia Männynväli kirjoittaa teoksensa nimikkoesseessä, kuinka toiste hän ei suostu katoamaan. Runollisen fraasin merkitys ilmenee esseetä lukiessa. Männynvälin teksti on erinomaista, suoraa, rohkeaa ja perusteltua, mutta samalla itsestään selvää, ja sitä, mitä olen itsekseni lukenut ja kirjoitellut jo vuosia. Tämä on kuitenkin ainoastaan hyvä asia. Mikään määrä epämääräistä nettitekstiä ei korvaa aitoa Kirjaa kovine kansineen.

Lisäksi, Männynväli tiivistää oman viestini ytimekkäämmin ja taitavammin, kytkien sen samalla ansiokkaasti liberaalifeminismin problemaattiseen historiaan. Naiseuden ahtaalla määrittelyllä on pitkä historia, jossa esimerkiksi rodullistetut ja työväenluokkaiset naiset on aikanaan suljettu ulkopuolelle. Kiinnostavaa kyllä, osittain samaa argumenttia on käytetty valtavirran transaktivismin piirissä. On sanottu, kuinka se, että epäröimme määritellä koirassukupuoleen syntyneen henkilön naiseksi, on samaa jatkumoa kuin se että teemme saman rodullistetuille. Musta naisen keho on samalla tavalla määritelty epäoikeaksi naiskehoksi kuin peniksen ja kivekset sisältävä keho, ja kunnon feminismiä olisi ymmärtää molempien olevan naiskehoja. Tämä argumentti on mielestäni aina ollut hyvin rasistinen, ja Männynvälin näkökulma on huomattavasti parempi.

Männynväli aloittaa esseensä aivan samanlaisella tunnustusvirkkeellä kuin minäkin, mutta vielä suoremmin. Hän myöntää heti olevansa nainen, minä taas tyydyn luonnontieteelliseen naaras-sanaan. Hän kuvailee ensimmäiset sivut ymmärrettävää ja paikoin samaistuttavaa kamppailua kasvusta sukupuolistereotypioiden keskellä. Minäkin olen ehdottomasti ”en niin kuin muut tytöt”. Näitä kokemuksia on kaikkialla.

”Tuli lisää sääntöjä. Sanottiin, että ellei halua olla täysi moukka, pitää itsestään puhua cis-naisena, joka tarkoittaa, että identifioituu sukupuoleensa, vaikka nimenomaan siis en ollut identifioitunut.”

Siinä. Painettuna paperille täsmälleen se ristiriita, jota olen pyöritellyt jo vuosia, ja joka on koko ajan ollut meidän kaikkien silmiemme edessä, mutta johon puuttumista ollaan pelätty terfisminä. Nimenomaan en identifioitunut.

Kirjoitin 2021:

”Yhden virheen äänekkäät transaktivistit ovat tavallaan mielestäni tehneet, jakaessaan ihmiset trans- cis- ja muunsukupuolisiin (tms.). Moni vanhempi ihminen on tuohtunut, ”enhän minä ole mikään cis”, enhän minä koe mitenkään olevani nainen!” mutta heidät on tuomittu transfoobikoiksi ja bigoteiksi kuuntelematta lainkaan. Heillä kuitenkin olisi erittäin tärkeää sanottavaa sukupuoli-identiteetistä, ja sen monista merkityksistä.

Naisena syntynyt ja naiseksi kutsuttu henkilö tuohtuu syystäkin kun hänen sanotaan olevan ”sukupuoli-identiteetiltään nainen” tai ”kokevan olevansa nainen”. Hän edustaa suurta kategoriaa joka jää keskustelujen ja tiukkojen luokittelujen varjoon. Ihmisiä, jotka eivät koe sukupuolikategorioita omakseen, eivät pidä esimerkiksi ”naiseudesta”, mutta eivät myöskään koe sukupuoli-identiteetteihin liittyvää käsitteistöä relevantiksi tavaksi jäsentää itseään. He saattavat sanoa, etteivät ole sinut naiseutensa kanssa, mutta jättää asian siihen. Toki tämä sinuina oleminen on ehdottomasti nimenomaan sidoksissa ympäröivään yhteiskuntaan normeineen.

On yhtä lailla väärinsukupuolittavaa leimata tällainen henkilö cis:ksi, kuin on leimata esimerkiksi minut naiseksi. Identiteettimme ja kokemuksemme vaihtelevat ja juuri hänelle ”naiseus” voi olla lähinnä inha muistutus oman kehon rajoitteista ja yhteiskunnassamme asuvasta normittavasta ajattelusta, mutta ei missään nimessä mitään, mitä hän aktiivisesti kokee olevansa.”

Männynväli kertaa feministisen ja laajemmankin ihmisoikeuskamppailun pitkää historiaa.

”Naisruumis on se, jota on aina riepoteltu yhteiskunnallisten ja poliittisten konfliktien areenoilla milloin minkäkin ideologian tarpeisiin.”

Nimenomaan naisruumis. Oikeanlaisen naisruumiin kontrolli, ulkonäkövaatimukset, valkoinen ja siro ihanne, rodullistettujen ulossulkeminen, ja niin edelleen. Näitä tällaista ruumista kantavia on edelleen noin puolet meistä kaikista, mutta kuten itsekin jäsensin

”Varsin monella tytön kehossa syntyneillä (ja puhun nyt tytöistä koska olen itsekin sellainen) on epämukavia tuntemuksia kehoaan kohtaan. Nämä eivät johdu vähiten siitä, kuinka naisen roolimallit yhä edelleen ovat ahtaat. (…) Etenkin naiset kärsivät siitä, mitä vaatimuksia ja odotuksia heidän sukupuoleensa sisältyy, joissakin kulttuureissa vielä paljon enemmän. Nimeämällä heidät cis-vihollisiksi, jotka eivät ymmärrä eksklusiivisen trans-ryhmämme kokemusta, tehdään pelkästään vahinkoa.”

myös Männynväli tiivistää, kärjekkäämmin ja osuvammin

”Tänä päivänä ’ihan tavallisille naisille’ on tehty tavattoman vaikeaksi osallistua tähän heitä koskevaan keskusteluun. Heidät on suljettu ulos siitä luomalla hirvittävä akateeminen uuskieli sukupuolesta ja vaatimalla sen täydellistä hallintaa.”

Männynväli onnistuu tiivistämään sen, mitä en itse suoraan peräänkuuluttanut, mutta josta voin kyllä sanoa kirjoittaneeni. ”Nainen” tarkoitettuna naaraana syntynyttä ihmistä on edelleen relevantti kategoria, johon liittyvistä epäkohdista kärsivät miljoonat. Itse puhuin ”suuresta kategoriasta ihmisiä, joka jää keskustelujen ja tiukkojen luokittelujen varjoon”. Siteerasin esimerkiksi Leena Vilkan erinomaista kolumnia vuosien takaa, joka toi esiin sellaisen position, johon en ole mediassa aikaisemmin törmännyt. Kaikki naiset eivät ole sinut naiseutensa kanssa, vaikka ovatkin ”naisia”. Kaikki naiset eivät siis määritelmällisesti ole cis. Tämä pudottaa pohjan pois suurelta osalta eksklusiivista identiteettiä painottavalta transkeskustelulta. Kuten huomautin 2022, oikeastaan lähes jokainen meistä on valtavirtaisten määritelmien mukaan trans.

Mitä erityistä sitten liittyy naisruumiiseen? Esseensä lopussa Männynväli purkaa ilmoille kaikkein tärkeimmän.

”Kauan sitten luin jostakin, että ’pillu on mielentila’. Rohkenen olla eri mieltä: kyllä pillu on ihan vain pillu. (…) Ei tyttöjä naiteta lapsina siksi, että heillä on mielentila, joka on pillu. Se ei ole tyttöjen mielentila, jota ympärileikataan. Tyttösikiöitä ei abortoida ja naisia ympäri maailman raiskata ja kunniamurhata näiden mielentilojen vuoksi. Ei tyttöjen kouluun pääsyä evätä siksi että näillä on mielentila. Naiset ympäri maailman eivät kuole synnytyksiin sen vuoksi, mikä heidän mielentilansa on.”

Tämä on voimakasta tekstiä, jossa on epäkorrektiuden tuntua. Jotain tämän tyyppistä olen lukenut äärioikeiston masinoimiksi terf-järjestöiksi leimattujen toimijoiden viestinnästä. Jolloin tällaisessa, naarasruumiin erityisyyteen, ja naisten sorron nimenomaisen ruumiilliseen puoleen liittyvässä argumentaatiossa on jotakin terffiä. Modernimpaa olisi todeta kuinka transnaiset ne vasta syrjintää kokevatkin, ja kuinka heidän syrjintänsä on yhtä lailla osa suurta naisten syrjinnän ongelmaa. En kiistä heidän syrjintäänsä ja sen ongelmallisuutta, mutta siinä mistä Männynväli kirjoittaa, on kyse hyvin spesifistä asiasta. Kyse on tietynlaisen ruumiin systemaattisesta sorrosta, mikä tietysti johtuu tähän ruumiiseen liittyvistä kulttuurisista normeista, mutta joka toimenpiteenä kohdistuu nimenomaan ruumiiseen – jopa vauvan tai sikiön.

Epäkorrektiuden tuntu ei ole vain oma mielikuvani, eikä Männynvälin tekstin pitäminen kiistanalaisena ja osin vaiettuna olkiukko. Erityisen oireellista on se, kuinka Männynvälin ajattelu on aktiivisesti leimattu transfobiseksi. Hänen julkinen esiintymisensä on peruttu, koska hänen puhettaan ruumiillisesta todellisuudesta on pidetty transfobiana. Olisi siis fobiaa, pelkoa, todeta kuinka naisia sorretaan heidän ruumiinsa vuoksi tai kuinka ei itse koe identifioituvansa naiseksi. Tai kuinka transsukupuoliset samaistuvat sukupuolen kulttuuriseen ja sosiaaliseen konstruktioon. Tietty tapa ajatella todella on oikeampi ja edistyksellisempi, eikä tämä näy vain aktiivisen edistykselliseksi leimautuvissa tahoissa, vaan myös laajemmissa yhteyksissä, mistä annan esimerkin hetken kuluttua.

 

Lopulta Männynväli pudottaa metaforisesti pommin

”Pidän epäruumiillista, usvaista ajatus-naista varsin keskiluokkaisena ja uusliberalistisena fantasiana”

Tässä kärjekkäästi ilmaistussa fraasissa kiteytyy laajempi vastakkainasettelu, joka on varmasti pitkälti keinotekoinen, mutta jonka strateginen hyödyntäminen on tässä tapauksessa onnistunutta. Kyse on hyvin vanhasta ja edelleen aktiivista keskustelua myös feminismin sisällä herättävästä jaosta ruumiiseen/materiaan ja diskurssiin/kieleen/abstraktiin. Männynvälin essee, kuten hänen teoksensa muutkin esseet, edustaa vahvaa ruumiillisuuden näkökulmaa. Nimenomaan ruumiin ja materiaalisen todellisuuden, esimerkiksi tuotannon olosuhteiden, hylkäämisestä aiheutuu suurin osa yhteiskunnan ongelmista, voidaan väittää. Pidän erinomaisena sivalluksena hahmottaa myös valtavirtainen transaktivismin sukupuolikäsitys osana viime kädessä uusliberaalia ruumiittomuuden fantasiaa.

Nimenomaan tästä olen itse asiassa kirjoittanut aikaisemmin, väittämällä suoraan kuinka transsukupuolisuus on transhumanismia. Männynväli itse kirjoittaa transsukupuolisuudesta onnistuneen suorasanaisesti

”On ihmisiä, jotka kokevat kroonista ahdistusta biologisesta sukupuolestaan tai samaistuvat johonkin sukupuolen sosiaaliseen ja kulttuuriseen konstruktioon enemmän kuin ruumiiseensa.”

Sukupuolen sosiaalinen ja kulttuurinen konstruktio. Se on transnaisen nainen tai transmiehen mies, enkä tarkoita tätä arvottavasti. Kirjoitin 2021 käytännössä aivan samoin

”Mielestäni transsukupuolisuus on ”sairaus”. Viittaan sairaudella tässä yhteydessä poikkeamaan, virheeseen, ja ensisijaisesti maailmassa olevaan virheeseen. Utopiamaailmassa, jossa sukupuoli ei oikeasti tarkoittaisi mitään, jossa ”genderiä” ei olisi edes olemassa vaan ihmisillä olisi tietynlaiset elimet, niille ehkä sanat ja sillä hyvä, ei transsukupuolisuutta olisi olemassa. Ei olisi mitään ylimääräistä ”sukupuolta”, joka olisi jotakin muuta kuin tapa sanoittaa tietynlaista kehoa. Mutta maailmamme ei ole tällainen, vaan valovuosien päässä siitä. Täällä ihmisestä voi tulla trans, hän voi omaksua kokonaisen sukupuoliroolinormiominaisuuskimpun itselleen, koska sellainen kimppu on ylipäätänsä olemassa.”

Mitä tämä kulttuuriseen konstruktioon, sukupuoliroolinormiominaisuuskimppuun samaistuminen sitten on? Kuten kirjoitin elokuussa 2023, kyse on samasta (ja pitkälti perustellusta) biologisen ruumiin rajojen hylkäämisen haaveesta kuin transhumanismissa.

”Kehon muokkauksen vapautta korostavan ideaalin taustalla on perustavanlaatuisella tavalla trans-alkuisia ajattelutapoja yhdistävä ihmiskäsitys: ihminen biologisena olentona on sinällään vajavainen. ”

Tällainen ajattelu kulkee radikaalisti eri suuntaan kuin Männynvälin ja joidenkin muidenkin kirjoittajien korostama ruumiin ja materian todellisuus. On erityisen osuvaa, kuinka Männynväli nimittää ajatusta naiseudesta ”usvaisena” ja materiasta irrallisena keskiluokkaiseksi ja uusliberaaliksi fantasiaksi. Nimenomaan transhumanismia on kutsuttu aivan samanlaiseksi uusliberaaliksi fantasiaksi, jossa oletettu kaikkivoipa individuaali sielu ylittää vajavaiset ruumiilliset rajoitteet.

Tässä tullaan kuitenkin siihen, kuinka samaa mieltä lopulta olen Männynvälin kanssa. Männynväli osuu erinomaisesti nimenomaan tämänpäiväisen keskustelumme ongelmiin. Olen sekä tässä että muualla käyttänyt käsitettä valtavirran transaktivismi tai -ajattelu, millä viittaan siihen, kuinka aikoinaan tumblrista tuttu ajattelu- ja käsitemaailma näkyy kaikenlaisten edistyksellisenä itseään pitävien toimijoiden viestinnässä. Esimerkiksi cis- ja trans-käsitteet on otettu annettuna ja viralliset instituutiot kuin akateemiset toimijatkin ovat ylisensitiivisiä nainen -sanan käytössä (mistä Männynväli antaa lähteistettyjä esimerkkejä). Olettamalla esimerkiksi kaikkien olevan cis-sukupuolisia tehdään valtava virhe, ja transidentiteetin eksklusiivisuutta korostava ajattelutapa sulkee pois paljon relevanttia todellista kokemusta.

Se kohta, jossa mahdollinen erimielisyyteni ilmenisi, liittyy kuitenkin ruumiillisuuden korostamiseen. Vaikka sinällään olen samaa mieltä ja pidän argumenttia hyvänä, en voi olla kokematta viehätystä johonkin suorastaan akselerationistiseen sukupuoliajatteluun. Koen jonkinasteista vetoa transhumanismia kohtaan ja pidän edistyksellisimpänä feminisminä teknologiaa ja keinotekoisuutta korostavaa ajattelua (Haraway, xenofeminismi jne.). Enkä oikeastaan ole vakuuttunut nimenomaan ruumiin karvaan ruumiilliseen todellisuuteen vetoavasta transhumanismin kritiikistä. Mutta tämä on lähinnä filosofinen keskustelu, ja kiinnostaa minua nimenomaan sellaisena. Pidän täysin selvänä, kuinka tämän päivän yhteiskunnassa ja politiikassa tarvitaan nimenomaan sellaista ruumiillisuuden todellisuuden sinnikästä korostamista, mitä Männynväli tekee.

Toivon, että mahdollisimman moni löytää Männynvälin esseen ja suhtautuu siihen vakavasti. Hänen argumenttejaan ei tule tuomita olkiukkoina, sillä kuten perutun esiintymisen tapaus osoittaa, hän on täsmälleen ongelman ytimessä. Näistä asioista puhuminen todella nähdään jollain tapaa vääränä. Männynväli kirjoittaa kärkkäästi, kuinka ei tahdo ryhtyä pillun- tissin- tai kohdunkantotelineeksi, sellaista hän on kuullut nuoruudessaan tarpeeksi.

Vastikään Poliittinen talous -lehdessä ilmestyi mielenkiintoinen tutkimusartikkeli ”Synnytinelinten poliittinen talous: Biologisen uusintamisen kustannuksista poliittisen talouden vaginaalisilla rajapinnoilla”. Artikkeli käsitteli naisten terveyden ongelmaa: raskauden ja synnyttämisen aiheuttamaa inkontinenssia ja sen taloudellisia kustannuksia. Paitsi luonnehdin äsken väärin. 34-sivuisessa artikkelissa mainitaan nainen-sana kuusi kertaa, ja ainoastaan siteeraamisen ja referoinnin yhteydessä (esimerkiksi tilastollinen tutkimus siitä, kuinka moni mies ja kuinka moni nainen kärsii vaivasta). Kyse ei kuitenkaan eksplisiittisesti ole naisista, naisten terveydestä ja naisten vaivasta, vaan vaginaalisista rajapinnoista, vaginoista, synnyttäjistä, synnytinelimistä ja kohdullisista ihmisistä. Caroline Criado-Perez on kirjoittanut ansiokkaasti siitä kamppailusta, jota etenkin lääketieteessä käydään, jotta terveydenhuollon epätasa-arvo ymmärrettäisiin ja siihen vaikutettaisiin. Se edellyttää naisten tilastoimista naisina ja naisten erityisten terveysongelmien (kuten synnytinelinten ongelmat, joista artikkeli kertoo) spesifiä huomioimista. Artikkelin kirjoittajat ovat päättäneet kuitenkin kulkea uhmakkaasti päinvastaiseen suuntaan ja osoittaa, kuinka kyse ei ole naisista tai heidän vaivoistaan, vaan vaginaalisista rajapinnoista. Reduktio vaginaalisiksi rajapinnoiksi tekee tyhjäksi tasa-arvokamppailua, mistä myös Männynväli kirjoittaa. Tai ehkä olemme väärässä. Ehkä Männynväli (ja minä) olemme vain vanhanaikaisia terffejä, joiden pitäisi hyväksyä, että inklusiivinen kielenkäyttö luokittelee ihmiset miehiksi ja ei-miehiksi. ”Naisen” näkemisessä heikompana versiona ainoasta sukupuolesta eli miehestä ei ole edes uusi ajatus, vaan ikivanha. Palatkaamme yhden sukupuolen malliin, ja huomioikaamme tämän jälkeen jokainen yksilönä?

 

Kuva: Unsplash / Karollyne Videira Hubert