“Musk often talks about his own brain as though it’s a computer. You can see this very clearly in Isaacson’s biography, where he quotes Musk time and again talking about his “default settings” and having to zone out so he can engage in “batch processing” of information. (…) This is a very clear transhumanist desire, to begin to merge man and machine.” (Paris Marx)
Kriittinen teknologiatoimittaja, kanadalainen Paris Marx, on ansiokkaasti ja seikkaperäisesti käsitellyt Elon Muskin hahmoa kaikkine ongelmallisuuksineen. Neliosaisessa, perusteellisessa podcast-sarjassaan hän ei paneudu ainoastaan siihen, mitä kaikkea ikävää ja typerää Musk tekee ja on tehnyt, vaan havainnollistaa laajempia aatteellisia kokonaisuuksia ja kehityskulkuja, joiden osa Musk on. Musk ei ainoastaan sekoile Twitterissä hakeakseen huomiota, vaan ajaa systemaattisesti tiettyjä ideologioita.
Nämä ideologiat tai Elon Musk eivät kuitenkaan ole tämän kirjoituksen keskiössä. Haluan sen sijaan tarttua erääseen hyvin spesifiin havaintoon Marxin Muskia kohtaan esittämässään kritiikissä. Hän onnistuu muutamalla ratkaisevalla lauseella havainnollistamaan, kuinka sinällään perusteltu kritiikki on vaarassa ajautua suuntiin, joita itse pidän haitallisina.
Tässä tekstissä yhdistän useita erilaisia puhetapoja suureksi kokonaisuudeksi. Kokonaisuus on oikeastaan väärä ilmaisu, en väitä kyseessä olevan systemaattinen, yhteinen agenda. Tarkoitukseni on pikemminkin kerätä yhteen erilaisia havaintoja erilaisista lähteistä, pyrkimättä muodostamaan niistä koherenttia ja kattavaa teoriaa. Nämä puhetavat liittyvät kuitenkin samaan aiheeseen. Tämä aihe olen minä. Tarkemmin, tämä aihe on autistinen kokemus.
Esitän ensin väitteeni, jonka jälkeen palaan havainnollistamaan, mitä tarkoitan.
Väitän, että monet niistä tavoista, joilla kritisoidaan teknologiaa ja siihen liittyviä aspekteja ja ilmiöitä, tulevat samalla vähätelleeksi ja poissulkeneeksi autistista kokemusta.
Väite ei ole, että teknologiaa ja sen ilmiöitä ei saisi kritisoida, tai että kritiikeissä ei olisi perää. Tietyn muotoiset kritiikit kuitenkin perustuvat sellaiselle normatiiviselle ihmiskuvalle, josta autistinen kokemus on ulossuljettu.
Aloitan heti alussa esittämästäni esimerkistä. Marx osoittaa usein esimerkein, kuinka Musk puhuu itsestään kuin olisi tietokone. Hänen on prosessoitava informaatiota tietyllä tavalla, ja niin edelleen. Tämä ei ole harmitonta puhetta, vaan tässä on kyse jostakin, väittää Marx. Kyse on transhumanistisesta pyrkimyksestä sulauttaa yhteen ihminen ja kone. Selkeästä transhumanistisesta halusta, kuuluu Marxin väite kirjaimellisesti.
En kiistä, etteikö pyrkimys ihmisen ja koneen yhdistämisestä olisi muun muassa transhumanismin eräs pyrkimyksistä. Kyse ei kuitenkaan missään tapauksessa ole eksklusiivisesti transhumanistisesta agendasta, vaan huomattavasti laajemmasta filosofisesta ajatusrakennelmasta, jonka typistäminen transhumanismiksi on vääristävää. Tämän ajatusrakennelman, koneen käsitteen, ihmisen käsitteen, näiden dynaamisuuden ja kontingenssin jäsentaminen on sinällään suurimpia kiinnostuksenkohteitani. Tässä tekstissä en kuitenkaan mene syvälle itse filosofiaan, vaan tarkastelutasoni on paljon banaalimpi ja henkilökohtaisempi. Puhun kokemuksesta.
Otetaan henkilö, multimiljardööri tai vaatimaton opiskelija, joka kuvailee ajatteluaan, toimintaansa ja kokemustaan (tieto)koneellisin metaforin. Jos väitämme, että tämä kuvailu on osa tiettyä agendaa, tarkoituksellinen pyrkimys tavoitella jotakin, väitämme samalla, että se on pelkkää varta vasten luotua mainospuhetta. Oikeasti henkilö ei toimi, ajattele ja koe niin kuin kone, vaan tämän alla on jokin puhdas ja luonnollinen ihmiskokemus, jota hän pyrkii agendansa nimissä peittelemään.
Nimenomaan tämä oletus on ratkaisevan väärä. Ei ole olemassa universaalia, luonnollista ihmiskokemusta, kuten ei myöskään tapaa sanoittaa sitä. Minulle, kuten monelle muullekin autismin kirjolla olevalle, koneisiin, koneellisiin prosesseihin ja systeemeihin liittyvät metaforat ovat yksinkertaisesti parhaalta tuntuva ymmärrys ja sanoitus omasta olemisen tavastamme.
En sinällään haluaisi puolustella Elon Muskia, joka vaikuttaa olevan ilmeinen kusipää. Mutta tämä on merkittävää: hän on myös kertonut olevansa autisti. Tämä vain vahvistaa näiden konemetaforien merkitystä, ei transhumanismin ajamisena vaan autistisen kokemuksen sanoittamisena. ”Having to zone out so one can engage in batch processing of information” kuulostaa erittäin tyypilliseltä ja järkeenkäypältä autistisen ihmisen kokemukselta, jopa sellaiselta, joka annettaisiin ohjeena autistin läheisille. Anna hänen olla omissa oloissaan, etenkin sosiaalisten tilanteiden jälkeen.
On toki selvää, että autistitkin ovat yksilöitä, eikä minun (saati sitten typerän multimiljardöörin) autistinen kokemukseni ole universaali autistinen kokemus. Yleisiä piirteitä on kuitenkin löydettävissä.
Autistiselle kognitiolle tyypillinen tapa on pyrkiä systematisoimaan ilmiöitä (Kieseppä 2016), sen sijaan että pyrkimys suuntautuisi esimerkiksi empatisointiin. Tämä tarkoittaa, kuinka autistit pyrkivät informaatiota prosessoidessaan (kappas, taas metafora) analysoimaan, tutkimaan sekä rakentamaan systeemejä ja järjestelmiä. Toisten ihmisten tunteita puolestaan he pyrkivät tunnistamaan vähemmän. Tämä ei ole sinällään oikein tai väärin.
On kuitenkin siten, että usein teknologiaan kohdistuva kritiikki asettaa ihmisen ja koneen vastakkaisiksi. Koneen oletetut piirteet ovat antiteesi oletetusta ihmisen olemuksesta. Analysointi, logiikka, systeemit ja järjestelmät ovat stereotyyppisiä konemaisia piirteitä. Ihmistä puolestaan määrittävät kyky empatiaan, emotionaalisuuteen, sosiaalisuuteen ja niin edelleen.
Näin ollen, useat listaukset, jotka pyrkivät määrittelemään ihmisen ainutlaatuisen olemuksen, jonakin sellaisena johon koneet eivät koskaan pysty, tulevat määritelleeksi tämän olemuksen niin kapeasti, että se sulkee osan ihmisistä ulkopuolelle.
Mikä nimenomaan autistin kannalta merkittävää, tätä ainutlaatuista ihmisyyttä uhkaavat, tai sen kanssa kilpailevat ja sille auttamatta häviävät piirteet ovat nimenomaan niitä, jotka kuvaavat autistista kokemusta. Ihmiset kykenevät empatiaan, koneet eivät (enkä minä). Kone (ja minä) systematisoi ja järjestää, ihminen toimii intuitiolla ja tunteella.
Sanoin keskittyväni nimenomaan teknologian kritiikkiin. Kritiikkiin sisältyy aina implikaatio siitä, mikä asioiden laidan pitäisi olla. Aina jos teknologian kylmä, rationaalinen logiikka kahlitsee ja hallitsee, oletamme, että sen alla on jokin pulppuavan luovuuden, inhimillisyyden tai vastaavan taso.
Otetaan esimerkiksi kommunikaatio. Toisen asemaan asettuminen ja ymmärtäminen, muiden tunteiden tunnistaminen, sosiaalisten signaalien ymmärtäminen, ilmeiden ja eleiden tulkitseminen, kyky ei-kielelliseen kommunikaatioon. Oheinen lista voisi olla mikä tahansa yleiskritiikki siitä, mitä kykyjä sinällään jo varsin sujuvaa kieltä tuottavilta tekoälyavustajilta puuttuu, ja minkä vuoksi ne eivät voi vielä mitenkään korvata ihmistä. Vaikka esimerkiksi kielimallit ja äänengenerointiteknologia tuottavat täysin aidon kuuloista puhetta ja kykenevät ”keskusteluun”, yllä mainitut elementit tekoälyltä puuttuvat. Tämän vuoksi tekoäly ei koskaan voi olla ystävä tai kumppani, hyvä että edes asiakaspalvelija.
Lista on kuitenkin suoraan autismiliiton materiaaleista ja luonnehtii niitä piirteitä, jotka autismin kirjolla olevalle ihmiselle tyypillisesti ovat vaikeita. Näin ollen, tekoälyn kehityksemme on kiinnostavan ongelman äärellä: se kommunikoi tällä hetkellä kuin autisti. Piirteitä on muitakin, esimerkiksi vaikeus ymmärtää ironiaa ja kielikuvia, asioiden ottaminen kirjaimellisesti ja niin edelleen.
En tietenkään väitä, että autistien mieli toimisi kirjaimellisesti samalla tavalla kuin suuri kielimalli tai vastaava teknologia. Mutta huomautan: kun kritisoimme näitä teknologioita niiden epäinhimillisyydestä, oletamme samalla tietynlaisen ihmisen, ja syytämme epäinhimillisyydestä myös monia muita ihmisiä, kuten minua.
On selvää, että sopivanlaisen ihmisen, tai jopa ihmisen ylipäätänsä, muotti on ollut ennenkin kapea. Asiaa ei kuitenkaan auta sen korvaaminen uudella, joka sulkee vastaavasti toisen ihmisryhmän pois. Posthumanismin puolesta kirjoittava Rosi Braidotti (2013) antaa tästä valitettavan esimerkin. Hän syyttää klassista humanismia, varsin oikeutetusti, sen kapeasta ihmiskuvasta: rationaalinen, valistunut, valkoinen, miespuolinen. Hän kuitenkin tahtoo korvata tämän uudella subjektilla, jolla on jälleen tietynlaiset määrittävät ydinominaisuudet: kehollisuus, seksuaalisuus, affektiivisuus, empatia ja halu. Ja niin on minun vuoroni tuntea itseni ulkopuoliseksi. Ahtaiden kategorioiden sortava vaikutus ei poistu korvaamalla ne toiselta puolelta ahtailla kategorioilla.
Puhtaan, aidon ja luonnollisen ihmisen määritteleminen törmää väistämättä ongelmiin, eikä ole sellaista määritelmää, joka ei sulkisi joitakuita ulkopuolelle. Tämä koskee kaikenlaisia osa-alueita. En kykene tunnistamaan itseäni siitä puhtaan ja luonnollisen, tai sisimmältään affektiivisen, empaattisen, seksuaalisen jne. ihmisen konstruktiosta, jota teknologia uhkaa, ja jota teknologia ei toisaalta kykene jäljittelemään.
Palatkaamme alkuun. Kuten sanoin, teknologiaa sopii kritisoida. P. Marxin ja monien muiden, sinällään ansiokkaiden teknologiakriitikkojen puheen huomaan kuitenkin rakentavan asetelmaa, jota tahdon vastustaa. Kun kritiikki perustetaan teknologian tietyille ominaisuuksille, ihmisen tietyille ominaisuuksille, ja näiden vastakohtaisuudelle, mennään väärään suuntaan. Lisäksi, kun näiden erilliseksi oletettujen asioiden yhteen sotkeminen nähdään tietoisena transhumanismin tai muun aktiivisen ideologian edistämisenä, ylläpidetään käsitystä niiden muuten luonnollisesta erillisyydestä. Kielletään kokonaisuudessaan mahdollisuus siitä, että ihmisen kokemus tai piirteet tai olemistapa voivat muodostaa teknologialle attribuoituja, ihan sellaisenaan.
Minun on toimittava strukturoitujen aikataulujen mukaisesti ja käsittelen kommunikaatiosta saamani informaation nimenomaan kielellisenä ja pitkälti kirjaimellisesti, minun asetukseni vaativat toisinaan informaation prosessointia rauhassa. Mikäli teknologian vastustamisenne perustuu tämän problematisoinnille, olen osana teknologiaa ja teitä vastaan.
Huomautus: Braidotin teoksessa teknologia ei ole uhka vaan ehdottomasti mahdollisuus. Teos visioi mitä innovatiivisimpia uusia yhteenliittymiä ja teknologioiden käyttökohteita. Lähtökohta on kuitenkin subjekti, jolla on tietty perusolemus, vaikka perusolemus samaan aikaan kielletään. Braidotti on kuitenkin erinomainen esimerkki siitä, että myös teknologiamyönteinen puhe voi perustua ihmisen kapeaan määrittelyyn.
“This something new is transhumanism—a worldview that seeks a quality of life that brings about perpetual progress, self-transformation, practical optimism, visionary solutions, and critical thinking—the transhuman.” (Vita-More 1983)
Tämä kirjoitus käsittelee transhumanismia. Suomenkielinen keskustelu transhumanismista on toisinaan törmännyt käännösongelmaan. Käsite ”transhuman”, jolla voidaan tarkoittaa teknologian avulla uudelle ihmisyyden tasolle siirtyvää henkilöä, ei ole suomennettavissa ilman väärinkäsitystä. Kirjaimellinen käännös olisi ”transihminen”, jolla tarkoitetaan kuitenkin transsukupuolista henkilöä. Trans- etuliite ja siitä johdetut yhdyssanat ovat kiinteä osa sekä transhumanismia että keskustelua sukupuolen moninaisuudesta. Tämä voi sotkea käsitteitä.
Minun väitteeni on, että kyse ei ole sattumasta tai väärinkäsityksestä, vaan käsitteistä ja ideoista, joiden sisältö on olennaisilta osin sama. Transhumanismi ja transsukupuolinen positio ovat merkittäviltä osin yhtäläiset. Tarkoitan tällä sitä, ettei sukupuolen moninaisuuden ja transihmisen identiteetin puolesta voi puhua menestyksekkäästi sitoutumatta transhumanismiin. Vaikka käsityksiä sukupuolesta ja sen moninaisuudesta on lukuisia erilaisia myös feminististen, queer- yms. liikkeiden sisällä, on transhumanismi sisäänrakennettuna nimenomaan valtavirtaiseen käsitykseen näistä asioista. Valtavirtaisella tarkoitan sitä, mikä näkyy suurten kansallisten toimijoiden julistuksissa ja mitä puolustetaan laajasti edistyksellisessä ajattelussa ja politiikassa.
En argumentoi näitä ajattelutapoja vastaan, eikä niiden yhdistäminen ole tarkoitettu syytteeksi kumpaakaan kohtaan. Pyrin sen sijaan tuomaan tällä hetkellä hyvin erillään olevat kaksi keskustelua yhteen. Vaikka suhtaudun transhumanismiin sinällään myönteisesti, tuon esille kuitenkin myös siihen kohdistuvaa kritiikkiä ja osoitan samalla, kuinka sillä saattaa olla vaikutusta myös sukupuolikäsityksiin. Koska miellän itseni osaksi jonkinlaista laajaa feminististä liikehdintää sukupuolen moninaisuuden puolesta, viittaan tähän positioon paikoin monikon ensimmäisessä persoonassa.
Mitä transhumanismi on? Yksinkertaistettuna kyse on ajattelutavasta tai suuntauksesta, jossa ihmisen kykyjä pyritään parantelemaan teknologian avulla siten, että ne ylittävät tähänastisen ihmisyyden, ja tuloksena on uusia, parempia ihmisyksilöitä ja uusi, onnellinen maailma. Näin tiivistää transhumanismista kattavan teoksen hiljattain kirjoittanut Maija-Riitta Ollila (2023). On huomattavaa, että haaveet ja pyrkimykset ihmisten parantamisesta ja parantelusta sinänsä ovat suurin piirtein yhtä vanhoja kuin ihmiskunta. Ollila (2023) jäljittää sen jo Gilgamesh-myytteihin. Palaamme vielä tähän laajaan näkökulmaan. Kuvaan kuitenkin ensin sitä, mistä transhumanismissa nimenomaan modernina aatteena ja liikkeenä on kyse.
Keskeinen toimija modernissa transhumanismissa on Humanity+ verkosto, jonka teksteihin tutustumalla voi ajattelusta saada käsityksen. Organisaatio perustettiin World Transhumanist Associationin nimellä vuonna 1998. Perustajina olivat Nick Bostrom ja David Pearce, jotka edelleen ovat transhumanistisen ajattelun keskeisiä nimiä. (Ollila 2023). Humanity+ ilmoittaa missiokseen edistää ”eettistä teknologian käyttöä ja näyttöön perustuvaa tiedettä ihmisen kykyjen laajentamiseksi” sekä kannattaa ”korkean teknologian käyttöä suotuisan tulevaisuuden aikaansaamiseksi” ja ihmisten voimiseksi ”paremmin kuin hyvin”.
Mitä tämä ihmisen kykyjen edistäminen käytännössä tarkoittaa? Keskeinen teksti on Natasha Vita-Moren transhumanistinen manifesti vuodelta 1983. Siinä ikääntyminen ilmoitetaan taudiksi (disease). Ihmiselämää on pidennettävä bioteknologian keinoin. Ihmisten on voitava muokata kehojaan geeni- ja nanoteknologian avulla, ja tulevaisuudessa esimerkiksi laajentaa kognitiivisia kykyjään tekoälyjärjestelmien avulla. Yksilöllinen geneettinen vapaus on tärkeää, jokaisen on saatava muokata kehonsa sellaiseksi kuin haluaa. Transhuman on uudenlainen ihminen, biologis-tekninen organismi joka kehittyy teknologian kehittyessä. Vita-More tekee vielä erottelun transhumanin ja kyborgin välillä: kyborgi staattinen ihmisen ja koneen yhdistelmä, mutta transhuman on jatkuvaa ja dynaamista kehitystä. Transhumanismi ylittää ongelmat, se ylittää sairauden, niukkuuden sekä syrjinnän ja eriarvoisuuden.
”Transhumanists invent and design with technology and collaborate with the cosmos, perform in multiple realities, automorph mind and body, conceive, innovate, and explore. We indelibly engrave longevity memes. We are the neo-cyberneticists utilizing high-end creativity, engineering skills, scientific data, and automated tools to author our visions.” (Vita-More 1983)
Ajankohtaisempia esimerkkejä transhumanisteista ja transhumanistisista pyrkimyksistä löytää runsaasti Ollilan (2023) teoksesta. Voidaan puhua esimerkiksi ihmisen augmentaatiosta täydentävien teknologioiden avulla, joka voi olla puettavaa ja interaktiivista. Neuroteknologian avulla voitaisiin parantaa paitsi kognitiivista kapasiteettia, myös moraalin ja tahdon heikkoutta. Bioteknologisin keinoin ihmisestä voitaisiin saada kestävämpi ja voimakkaampi, ja tätä pyritään hyödyntämään etenkin sotateknologiassa. Transhumanistit ovat hyvinkin optimisia sille, mitä kaikkea teknologian avulla voidaan vielä tehdä – ihmisen täysi potentiaali on vielä pitkälti hyödyntämättä.
Siirrytään sitten transhuman-sanan toisen käännöksen puoleen. Edistyksellinen ja minunkin allekirjoittamani käsitys sukupuolen moninaisuudesta on, kuinka sukupuoli on jatkumo, joka koostuu erilaisista geneettisistä, kehityksellisistä, hormonaalisista, fysiologisista, psykologisista, sosiaalisista ja kulttuurisista ominaisuuksista. Jokaisella on yksilöllinen sukupuoli-identiteetti, johon voi sisältyä sukupuoliristiriita, jos sukupuoli-identiteetti ei vastaa syntymässä määritettyä sukupuolta. Tällöin ihmisellä voi olla tarvetta korjata sukupuoltaan esimerkiksi hormonaalisin ja kirurgisin toimenpitein. Tämä voi tarkoittaa puberteetin lääkkeellistä jarruttamista, hormoniterapiaa, sukurauhasten tai rintojen poistoa. On tärkeää, että ihmisellä on itsemääräämisoikeus hoidostaan: ketään toisaalta pakoteta hoitoon eikä toisaalta evätä siltä. (SMOK 2021).
Hoidon saaminen voidaan perustellusti nähdä ihmisoikeuskysymyksenä, sillä ihmisen tosiasialliset mahdollisuudet elää oman sukupuoli-identiteettinsä mukaista elämää riippuvat niistä. Esimerkiksi lapsille ja nuorille voi puberteettikehitystä jarruttava lääkitys olla tärkeää, sillä silloin keho ei ehdi kehittyä sellaiseksi, että siinä on dysforiaa aiheuttavia piirteitä (kuten naaraspuolisilla erottuvat rinnat). Yhtä lailla on olennainen ihmisoikeuskysymys, ettei ketään pakoteta hoitoon vastoin tahtoaan.
Hyvässä yhteiskunnassa, mitä esimerkiksi Seta jäsenjärjestöineen ajaa, ja mitkä tavoitteet löytyvät laajasti monien puolueiden ohjelmista, hoitoon pääsy on helppoa ja maksutonta. Sukupuolen korjaaminen on mahdollista alaikäisillekin, ja tarjolla on tarvittaessa hormoniblokkerihoitoja. Sekä kehon muokkaaminen että sen muokkaamatta jättäminen on mahdollista ja aidosti saavutettavaa.
Mitä tekemistä tällä on transhumanismin kanssa?
Huomaamme, että pyrkimyksissä on kyse olennaisesti samasta asiasta. Transhumanismin ydinarvoja on morfologinen vapaus. Ihmistä muokkaavien teknologioiden tulee olla laajasti saatavilla. Jokaisella ihmisellä on oikeus parantaa ja muokata paitsi kehoaan, myös kognitiotaan ja tunteitaan (kts esim. Bostrom 2005). Kyse on kehollisesta itsemääräämisoikeudesta. Vita-Moren (1983) alkuperäisessä manifestissa asia sanotaan selkeästi
“People have a fundamental right to own their body, shape who they are, and live their lives.”
Kehollinen itsemääräämisoikeus on tärkeimpiä transihmisten oikeuksia puolustavan liikkeen, koko sateenkaariliikkeen tavoitteita. Tämä ei tarkoita vain oikeutta esimerkiksi pukeutua ja ehostaa itseään miten haluaa. Keholliseen itsemääräämisoikeuteen liittyy olennaisella tavalla myös kehon hormonaalinen ja kirurginen muokkaaminen. Vasta silloin esimerkiksi transidentiteetin omaava henkilö voi elää täyttä elämää omana itsenään. Fundamentaalinen oikeus omaan kehoon on todella fundamentaalinen.
Kehon muokkauksen vapautta korostavan ideaalin taustalla on perustavanlaatuisella tavalla trans-alkuisia ajattelutapoja yhdistävä ihmiskäsitys: ihminen biologisena olentona on sinällään vajavainen. Se, mihin tämä vajavaisuus on suhteessa, on monimutkainen filosofinen kysymys, mutta yleisellä ja karkealla tasolla voidaan puhua kulttuurin, tosiasiallisesti eletyn sosiaalisen elämän kaltaisista asioista.
Luonto, mikäli sellainen pystytään määrittelemään, ei ole riittävä takaamaan sellaista hyvää ihmisyyttä, mitä haluamme. Transhumanistit uskaltavat julistaa sairauksiksi ja ongelmiksi asiat, jotka tulevat laajasti määritellyksi luonnollisiksi. Ikääntyminen on sairaus. Ihmisen intellektuaalinen kapasiteetti on riittämätön. Ihmisen ruumiin toiminnot, aistit, alttius tartuntataudeille, kaikki tämä on puutteellista. Jopa ihmisen emotionaalinen ja moraalinen toiminta on puutteellista. (Ollila 2023). Lisäksi, ihmisen biologiseen sukupuoleen liittyvät elimet ovat puutteellisia. Ihmisen sukupuolihormonituotanto on väärää ja puutteellista. Ihmisen kehon muodot ovat vääriä.
Ja lähes kaikkea tätä voidaan korjata ja parantaa erilaisten teknologioiden avulla. On lopulta veteen piirretty viiva, keinotekoinen rajaus, mitkä näistä teknologioista ovat ”vaarallista” transhumanismia, mitkä taas arkisia ja hyväksyttyjä. Nimenomaan tätä myös transhumanismin aktiiviset puolustajat korostavat, vasta-argumenttinaan liikettä kritisoivia vastaan. Ihmisen immuunijärjestelmää parantavat rokotteet ovat tunnetuin esimerkki laajasti hyväksytystä ”paranteluteknologiasta”. Mikäli määritelmää laventaa entisestään, siihen voidaan lukea lähes kaikki lääkkeet. Tällöin transhumanistisista pyrkimyksistä tulee osa ihmisen perusolemusta, ja käsite laventuu tarkoittamaan tavallista huonon olotilan parantamista, mikä on osa kaikkia inhimillisiä kulttuureja. Tästä myös radikaalimpien ja invasiivisempien parantelukeinojen puolustajat saavat hyvän argumentin – aivoimplantitkin ovat osa jotakin, mitä olemme tehneet aina.
Jonkinlaista rajanvetoa voisi pyrkiä tekemään siihen, parannellaanko ”tervettä” vai ”sairasta” kehoa, mutta terveys on suhteellinen konstruktio, jota ei voida määritellä tyhjentävästi. Voidaan yrittää puhua vaivojen vakavuudesta: joku voi aktiivisesti kuolla esimerkiksi ilman malariarokotetta tai sydämentahdistinta, mutta ei ilman genitaalikirurgiaa, silikoni-implantteja tai Neuralink-sirua. Mutta tämäkin erottelu on vaillinaista ja puutteellista.
Mitä tämä kaikki tarkoittaa transsukupuolisuuden ja siihen liittyvien ilmiöiden kannalta? Peräänkuulutan sitä, että transaktivistit tunnistaisivat itsensä aktiivisesti osaksi transhumanistista liikettä. Puhe luonnollisuudesta sekä esimerkiksi transsukupuolisuuden normaaliutta, luonnollisuutta ja jopa triviaalisuutta korostava argumentaatio menee 180 astetta väärään suuntaan, ja on ainoastaan haitallista liikkeen tavoitteiden kannalta. Kannatammehan me fundamentaalista kehollista itsemääräämisoikeutta. Yhteinen vihollisemme on tätä vastustavat (bio)konservatiivit.
Toisinaan näen ja kuulen argumentteja siitä, kuinka esimerkiksi transmiehet ovat ihan tavallisia miehiä, itse asiassa aivoiltaan biologisia miehiä muistuttavia. Heillä on kirjaimellisesti miesten aivot mutta naisten keho – transsukupuolisuus näkyisi siis aivoissa. Siispä genitaalikirurgia ja hormonihoito ovat vain flunssalääkkeen kaltaista harmitonta normaalia toimintaa, jossa ohjataan yksilö omaan luonnolliseen olotilaansa. Tämä ajattelu on reaktionääristä ja vaarallista. Sukupuolen (gender) käsityksen palauttaminen biologiaan on ei-toivottua naturalisointia, joka sotii itseään vastaan (kts. Alyson Escalante 2016). Emme voi samaan aikaan kannattaa vapautta sekä systeemiä, jossa jokaisella on ”luonnollinen” paikkansa.
Tämän sijaan meidän tulisi ymmärtää, kuinka olemme Natasha Vita-Moren ja Nick Bostromin rinnalla vaatimassa fundamentaalista kehollista itsemääräämisoikeutta. Olemme niitä, jotka vaativat, että ihmisen on saatava muokata ja parannella kehoaan ilman kenenkään estelyä ja vetoamista luonnon peukaloinnin vaarallisuuteen tai muuhun vanhanaikaisuuteen. Jos kehonsa kokee itse puutteelliseksi, sitä on voitava saada muokata edistyksellisimmällä käytössä olevalla teknologialla ilman että kukaan biokonservatiivi väittää, että kyllähän kehosi on luonnollisena hyvä. Minulle on voitava kuulua niitä ominaisuuksia mitä haluan, eikä kukaan saa väittää, että olisi jokin luonnollinen olotila, joka olisi parempi. Sukupuoli on yksi niistä vanhoista, purettavista rakenteista paremman ihmisyyden tiellä.
Tässä ajattelutavassa nimenomaan feministisenä ajatteluna ei itse asiassa ole mitään uutta. Feminismi / queer-aktivismi ja transhumanismi ovat yhdistyneet aiemminkin. Vita-Moren (1983) mukaan transhumanismin taustalla oleva filosofia kumpuaa feminismistä, kansalaisoikeusliikkeestä, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen liikkeestä, eläinoikeusliikkeestä sekä ympäristöliikkeestä. Lisäksi on feministisiä suuntauksia, joissa keinotekoisuus tulee nostetuksi keskiöön. Donna Haraway kyborgeineen on aiheen klassikko jo 80-luvulta. Nykyään nähdäkseni edistyksellisintä feminististä ja queer-aktivistista ajattelua edustaa ”xenofeminismi”, joka korostaa antinaturalismia ja vieraantuneisuutta. Se korostaa teknologian vapauttavaa potentiaalia ja sitä, kuinka se mahdollistaa biotekniset interventiot sekä sukupuolen lakkauttamisen ja hajottamisen sadoiksi sukupuoliksi. Jos luonto on väärässä, muutetaan luontoa, kuuluu Laboria Cuboniksin (2014) manifestin lopputeesi. Vaikkei sitä itse eksplikoikaan, manifesti on kirjaimellista transhumanismia. Samalla se on nykyisen trans- ja queer-ajattelumme ainoa johdonmukainen suunta.
“We favour allowing individuals wide personal choice over how they enable their lives. This includes use of techniques that may be developed to assist memory, concentration, and mental energy; life extension therapies; reproductive choice technologies; cryonics procedures; and many other possible human modification and enhancement technologies.” (Humanity+)
Voisin päättää kirjoitukseni tähän, ja todeta kaiken olevan hyvin. Olemme onnellisia transhumanisteja, jotka teknologia vapauttaa ruumiidemme puutteellisuudesta. Eläköön hormonit, sirut, nanoteknologia ja kyborgit!
Asiasta on kuitenkin käännettävä esiin myös toinen puoli. Transhumanismiin on etenkin viime aikoina kohdistunut runsaasti kritiikkiä. Tämä kritiikki on aiheellista ja otettava vakavasti. Sinällään siinä ei ole sisällöllisesti kovin paljon uutta. Mutta uusi näkökulma on puolestaan se, kuinka tämä kritiikki on otettava vakavasti myös trans- ja queer-liikkeiden sisällä, sillä olemme ideologisesti osa samaa ajattelutapaa.
Tuon esille kritiikin kaksi puolta. Ensimmäinen liittyy transhumanismin ja eugeniikan yhteyteen. Toinen on filosofisempi ja liittyy näkemykseen ihmisen vajavaisuudesta nimenomaisesti yhteiskunnallisessa kontekstissa.
Transhumanismi on eugeniikkaa steroideilla, kirjoittaa Emile Torres (2023). Torres on tuonut ansiokkaasti esille transhumanistisen pohjavireen vaikutusvaltaisten teknologiapersoonien (Elon Musk ja kumppanit) edistämässä ideologiassa. Se kietoutuu muihin ideologioihin, jotka kuitenkin kietoutuvat lopulta synkkiin lähtökohtiin, kuten eugeniikkaan. (Ideologioista voi lukea laajemmin täältä, en tässä käsittele niitä sen enempää). Tämä yhteys on hyvin tunnustettu. Tunnettu saksalaisfilosofi Jürgen Habermas pohtii teoksessaan The Future of Human Nature (2003) monipuolisesti uuden geeni- ja bioteknologian mahdollisuuksia ja sitä, kuinka ne johtavat väistämättä kysymyksiin eugeniikasta.
Mikä eugeniikassa on niin väärää, ja kattaako tämä vääryys kaikki transhumanismin muodot? Tiivistettynä eugeniikassa on kyse ”ihmisrodun” jalostuksesta paremmaksi. Brutaaleimmassa muodossaan tämä tarkoittaa vääränlaisten pakkosterilointia tai tuhoamista keskitysleireillä natsien tapaan, jotka veivät eugeniikan äärimmilleen. Voidaan kuitenkin argumentoida, ja tämän esittää Ollila (2023), ettei eugeniikan perusajatuksessa ole sinällään mitään vialla. Eikö ihmisten jalostaminen paremmaksi ole hyväntahtoinen ajatus? Osa transhumanisteista kannattaakin eksplisiittisesti liberaalia eugeniikkaa, joka eroaa jyrkästi natsien pahasta negatiivisesta eugeniikasta. Suhtaudun ajatukseen joka tapauksessa varauksella. En referoi tässä kaikkea aiheesta esitettyä kritiikkiä; suosittelen tutustumaan sekä Ollilan teokseen että Torresin artikkelisarjaan Truthdig-verkkolehdessä. Vaikuttaa joka tapauksessa erittäin vaaralliselta päättää jonkinlainen paremman ihmisen kategoria, jonka suuntaan väestöä aletaan ohjata.
Transhumanismissa pyritään siis luomaan parempia, uusia ihmisiä. Transhumans. Kollektiivisena västötasoisena pyrkimyksenä tämä johtaa väistämättä eugeniikkaan. Sen voi yritellä perustella sittenkin hyväksi aatteeksi, mutta olen itsekin Torresin tavoin skeptinen sen suhteen, voiko pyrkimys onnistua ilman syrjiviä ja eriarvoistavia toimia ja ihmisten jakautumista vielä jyrkemmin eri luokkiin muka koskaan onnistua. Aikaisemmin ei ole onnistunut. Mutta ovatko myös yksilön valinnat yhtä lailla haitallisia?
Edelleen, radikaalin yksilönvapauden puitteissa jokainen saa muokata kehonsa sellaiseksi kuin haluaa. Valtio tai muu toimija ei ohjaile sitä, millaiset keholliset ominaisuudet ovat suotavia. On jokaisen oma ja ainoastaan oma valinta, kuuluvatko hänelle esimerkiksi rinnat tai superkuulo. Hyvin kompleksiset eettiset kysymykset koskevat geeniteknologiaa ja jälkeläisten ominaisuuksien parantelua, mutta esimerkiksi vain omaan kehoon kohdistuvat muokkaukset eivät sisälly tähän. On vaikea nähdä minkäänlaisena haitallisena rodunjalostuksena sitä, jos suuri joukko ihmisiä käyttää esimerkiksi sukupuolihormonivalmisteita.
Asia ei kuitenkaan ole näin yksiselitteinen. Habermas (2003) tiivistää, ettei eugenistisia pyrkimyksiä voi normalisoida nimenomaan sen vuoksi, että niitä ei voi erottaa yhteiskunnallisista ennakkoluuloista ja yhteiskunnassa jo valmiiksi olevista suhtautumisista tiettyyn elämistapoihin.
Tästä pääsemme argumenttini toiseen osaan. Tämä on mielestäni vielä eugeniikka-argumenttiakin painavampi, tai pikemminkin sen takana oleva varsinainen painava argumentti. Uhka ei ole, että olemme slippery slopella matkalla kohti keskitysleirejä. Uhka on se, mitä tapahtuu nyt.
Kuten kirjoitin ja kuten transhumanistit ja -aktivistit vaativat, kehollisen itsemääräämisoikeuden, tämän tärkeän yksilönvapauden puitteissa, jokainen saa muokata kehonsa sellaiseksi kuin haluaa. Todellinen ongelma on kuitenkin siinä, että nämä valinnat tapahtuvat määritelmällisesti sellaisen yhteiskunnallisen kehyksen sisällä, joka suosii tietynlaisia ominaisuuksia ja aspekteja. Olemme kiinteästi ja läpikotaisin kapitalistisen systeemin sisällä, jossa ihmisiä asetetaan tietynlaisiin positioihin. Tekemämme ”valinnat” eivät ole vapaita, vaan niitä ohjaavat yhteiskunnalliset pakotteet.
Minkä vuoksi voisin esimerkiksi toivoa lääkitystä, joka vähentää unen tarpeeni kahteen tuntiin yössä tai jopa poistaa sen kokonaan? Jotta voin tehdä enemmän työtä. Kognitiivisten kykyjen geneettinen parantelu voisi mahdollistaa vielä paremmat innovaatiot ja vielä suuremman liikevoiton. Ihmiset ”parantelevat” keskittymiskykyään jo nyt lääkeainein selviytyäkseen työelämän ja opiskelujen vaatimuksista. Meidän valintamme eivät ole meidän valintojamme niin kauan kuin olemme kytkettyjä tietyllä tavalla toimivaan koneistoon. Vastaava koneisto sisältää myös sukupuoliroolit ja niihin liittyvät fyysiset odotukset. Ihmisen on paranneltava itselleen esimerkiksi rinnat ja stereotyyppinen naisellinen ääni ja ulkonäkö, koska yhteiskunnassamme tietyt luonteenpiirteet ja ominaisuudet yhdistetään henkilöön, jolla on nämä. Tätä kutsutaan sukupuolinormiksi.
Ihminen, joka käyttää stimulantteja selviytyäkseen kuormittavista työtehtävistään, ihminen joka käy hormonikuurin muuttaakseen kehonsa sukupuolitettuja piirteitä; molemmat muokkaavat itseään jonkin ulkoisen standardin mukaisesti. Tarve olla nopeampi, älykkäämpi, naismaisempi, ne johtuvat systeemisistä rakenteista.
Vaikka iturataan kohdistuviin geenihoitoihin ja jälkeläisten ominaisuuksien paranteluun liittyvä keskustelu on kokonaan oma, laaja keskustelunsa (kts. esim. Häyry 2012 ja Ollila 2023), voidaan siitä poimia myös osia tähän. Jälkeläisten ominaisuuksien paranteluun liittyvät eettiset kysymykset yhtenevät sukupuolikeskusteluun liittyviin kysymyksiin nimenomaan niiltä osin, kun pohditaan, tulisiko lasten murrosikää voitava rajoittaa hormonihoidoilla. Tietenkään kyse ei ole yhtä invasiivisesta toimenpiteestä kuin esimerkiksi alkioseulonnassa, mutta molemmissa pohdinta ulottuu minä ja minun kehoni -asetelmasta vastuuseen toista, alaikäistä ihmistä kohtaan. Minkä vuoksi lapselle on tehtävä näin? Jos lapsesta voidaan jo ennen syntymää muokata sinisilmäinen ja vaaleaihoinen, tämä voi parantaa hänen elämäänsä kun hän ei siten joudu rasistisen kiusaamisen kohteeksi. Mutta onko tämä oikea tapa lähestyä rasismin rakenteellista ongelmaa? Entä mitä sukupuolta on oltava lapsen, joka on herkkä, tunteellinen ja leikkii mielellään nukeilla? Normien ja odotusten mukaan tyttölapsi – näin käyttäytyvää poikalasta varmaan kiusataan. Mistä tulee tarkalleen tarve olla tietynlaisessa ruumiissa? Kenen normeihin pyrimme lapsia sopeuttamaan?
Jos ja mahdollisesti kun nämä normit ja rakenteet ovat pysyviä eikä niistä pääse eroon, voitaisiin argumentoida tämän muokkailun olevan kuitenkin paikallaan, parantaahan se kiistatta yksilön sen hetkistä olotilaa. Mutta tähänkin sisältyy ongelma – palaamme taas eugeniikkaan liittyviin argumentteihin.
Yhteiskunta, jossa tiettyä asiaa ollakseen tai tehdäkseen on väistämättä muokattava kehonsa tietynlaiseksi, on välttämättä eriarvoistava. ”Vapaan markkinatalouden” olosuhteissa, joissa paranteluteknologiat olisivat laajasti saatavilla, tulee suurin osa tiettyä asiaa haluavista mukauttamaan kehonsa yhä enemmän tähän asiaan soveltuvaksi. Jokaisen, joka haluaa pärjätä tietyssä työpaikassa, on oltava kahdenkymmenenkahden tunnin työputkiin kykenevä supersuorittaja. Jokaisen, joka pitää kauniista vaatteista ja on empaattinen ja herkkä, tulee näyttää naiselliselta. Jokainen, jos doping sallittaisiin urheilussa, joka haluaa voittaa hiihtokisan, tulee olla pumpattu täyteen hormoneita. Tämä eriarvoistaa ja luo pahimmillaan uusia kasteja – kyberpunk-genren klassikko on ”luomuihmisten” ala-arvoinen asema yhteiskunnan hylkiöinä.
Haitallisia prosesseja ja systeemejä vastaan protestointikin on yhä vaikeampaa, jos teknologioiden avulla voimme yhä enemmän mukautua niihin. Miksi vastustaa superkiireistä työelämää, jos siihen voi parantelun avulla sopeutua. Miksi sukupuolirooleja, kun kehoaan voi muuttaa niihin sopivaksi? Eikä parantelun tarvitse olla edes invasiivista – kuormittavista ja terveyden tuhoavista varastotöistäkään ei tarvitse päästä eroon kun työläiset voidaan eksoskeletonien avulla muuttaa kyborgeiksi ja komentaa sitten tekemään töitä entistä kovemmin.
Tässä kohtaa meidän kaikkien on pysähdyttävä yhtä aikaa peilin eteen, ja nimenomaan rinnakkain. Meidän on reflektoitava samaa asiaa yhdessä. Radikaali kehollinen itsemääräämisoikeus näyttäytyy uudessa valossa yhteiskunnassa, jossa meitä ohjataan valmiiksi tiettyihin suuntiin. Se ei olekaan vapautta. Emme välttämättä haluakaan sitä sellaisenaan. Sinällään se on perustavalla tavalla paikallaan oleva tavoite, mutta olemmeko siihen valmiita?
Yksilön valintojen ja yhteiskunnallisten rakenteiden välinen ikiaikainen, ympäristökeskustelusta tuttu vastakkainasettelu tulee tähänkin aihepiiriin vahvasti sisälle, mutta emme saisi juuttua samoihin väsyneisiin puolusteluargumentteihin kuin ympäristökeskustelussa. Olennaista ei ole se, laitanko minä tai sinä banaaninkuoren biojätteeseen tai haluanko jotenkin korjata kehoni mielestäni paremmaksi. Tähän keskittyminen on harhaanjohtavaa, samoin rakenteisiin liittyvien vetoomusten tulkitseminen henkilökohtaisina hyökkäyksinä.
Minulla ei ole kaiken kattavaa ratkaisuehdotusta. Pyrkimykseni oli tuoda keskusteluja yhteen sekä osoittaa, kuinka etenkin meidän edistyksellisiä sateenkaariasioita ajavien tulisi ymmärtää paikkamme transhumanistisessa keskustelussa ja kritiikissä. En tarjoa ratkaisua, mutta tiivistän kirjoitukseni lopuksi joitakin ehdotuksia, jotka suuntaan nimenomaan meille ns. sateenkaariväelle.
Meidän tulee ymmärtää, että ajaessamme radikaalia kehollista itsemääräämisoikeutta olemme transhumanisteja. Meidän tulee suhtautua transhumanismiin liittyvään kritiikkiin vakavasti ja reflektoida sitä myös omissa tavoitteissamme
Meidän tulee hahmottaa asemamme kapitalistisen systeemin ja muiden toimintaamme ohjaavien pakottavien systeemien sisällä ja ymmärtää, että systeemi suosii tietynlaisia ihmisen kehoja ja ominaisuuksia. Täydellinen muokkailun ”vapaus” systeemin puitteissa tarkoittaa vahvimpien valtaa ja ihmisten ohjautumista yhä enemmän koneiston vaatimusten mukaisesti, pahimmillaan jakautumista yhä vahvempiin kehollisiin kasteihin
Meidän ei kuitenkaan tule olla toivottomia eikä varsinkaan peräänkuuluttaa minkäänlaista ”luonnollista järjestystä”. Toivomiemme vapauksien ja teknologioiden ongelmat liittyvät niiden tämänhetkisiin puitteisiin, ei niihin itseensä. Voimme edelleen toivoa niiden vapauttavaa potentiaalia.
Sillä tietenkin tavoittelemassamme xenofeministisessä kyberpunk-utopiassa kaikkea tätä teknologiaa käytetään mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla ilman minkäänlaista ohjausta. Sadat sukupuolet voivat kukkia, kuten Laboria Cuboniks (2014) kirjoittaa. Sukupuolidysforiaa ei olisi, sillä ei olisi esimerkiksi omaan, kohdun ja rinnat sisältävään kehooni kohdistuvia yhteiskunnallisia normeja. Keho ja oleminen voisi olla mitä vain, ilman vaadetta olla työelämään kelpaava supersuorittaja. Kasvaisiko minulla vaikka siivet? Ihan vain hyvin vuoksi? Virittäisinkö kognitiivisen kapasiteettini äärimmilleen vain siksi että voisin ymmärtää paremmin jo kuolleiden kielten kielioppia – joilla kukaan ei takuulla tee liiketoimintaa. Miten upea olisikaan maailma, jossa edistyksellisintä teknologiaa voitaisiin käyttää aidosti vapaasti, ilman että vaateena on olla tietynlainen ihminen tietynlaisen koneiston palveluksessa.
Suositusta jatkolukemiselle
Suomenkielinen perehtyminen transhumanismiin kannattaa aloittaa Ollilan (2023) kattavasta uutuusteoksesta, jossa aihetta käsitellään hyvin monipuolisesti. Ollila on valtiotieteen tohtori, mutta kirja on varsin populaari ja helposti lähestyttävä – voi olla joidenkin makuun liiankin populaari. Kattavasta lähdeluettelosta hyötyy silti jokainen; kirja on vähintään erinomainen portti aiheeseen.
Häyry (2012) kirjoittaa hieman vanhemmassa teoksessaan hyvin systemaattisesti ja seikkaperäisesti geneettisestä valikoinnista ja parantelusta, ja esittelee kattavasti kuuden teoreetikon ajatuksia. Tarjoaa paljon lisää luettavaa ja ajateltavaa.
Ehdotonta luettavaa on paras feministinen manifesti ja edistyksellisin sekä teknologia- että sukupuolinäkökulma mitä olen tähän mennessä löytänyt: Laboria Cuboniksin (2014) Xenofeminismi. Suomennos on todella laadukas, mutta internetistä löytyy myös alkuperäinen englanninkielinen.
”Illan hämärtyessä saatoimme käden heilautuksella viitata mukaamme lämmintä kajoa hehkuvan mekaanisen kengurun, se pompahteli edellämme ja näytti meille tietä, toki se todellisuudessa seurasi rannekkeidemme komentoja. Keskipäivällä auringon korventaessa pahimmin pyysimme latauspisteeltä mukaamme konealbatrossin, joka sitten liiteli yläpuolellamme ja tarjosi helpottavaa varjoaan. Kompensaatio, jonka näistä palveluista laitteidemme kautta maksoimme, meni keksintöjen materiaali- ja rakennuskulujen kattamiseen.”
Vastaako tämä kuvaus elämäämme ihanneyhteiskunnassa? Kuinka hyvin voimme ylipäätänsä visioida sitä, miltä ihanteellinen yhteiskunta näyttäisi? Millaisia välineitä kaunokirjallisuus tarjoaa utopian kuvittelemiseen? Millaisen yhteiskunnan minä haluan?
Tässä kirjallisuusanalyysi-esseessä käyn seikkaperäisesti läpi erinomaisen nuortenkirjailija Siiri Enorannan romaania Maailmantyttäret (2022, WSOY) ja siinä esitettyä utopiamaailmaa. En tee varsinaisia juonipaljastuksia, mutta kuvailen kirjaa ja sen tapahtumia kuitenkin sen verran yksityiskohtaisesti, että suosittelen kirjan lukemista ennen tekstiini perehtymistä, mikäli kirja ylipäätänsä on lukulistallasi. Tämä siis ainoastaan paremman lukukokemuksen varmistamiseksi. Tai sitten anna mennä ja lue tekstini heti. Onhan se viime kädessä ennemmin poliittista kuin kirjallisuudellista pohdintaa.
Siiri Enorannan Maailmantyttäret on juonensa puolesta yksinkertainen ja mukava kertomus viiden tytön ystävystymisestä. Se on tyypillinen tarina siitä, kuinka alussa vastaan purnaava saa huomata ystävyyden olevan sittenkin tärkeintä. Samalla se on opettavainen kasvutarina siitä, miten hyvä utopiayhteiskunta on, ja miten se muokkaa kaikista parempia. Utopistisen Maailmankodin ikävästä naapurimaa Saarivaltiosta kotoisin olevien hahmojen jyrkät asenteet pehmentyvät Maailmankodin syleilyssä, ja lopussa kaikki ovat kavereita. Monien hahmojen tehtävä on representoida tietynlaisia asenteita, mutta joukossa on myös kiinnostavia hahmoja. Joka tapauksessa, kirjan varsinainen anti ja kiinnostavuus ei ole lastenkirjamaisessa tarinassa, vaan sen esittämässä kiehtovassa, kokonaisvaltaisessa maailmakuvassa.
Luin Enorannan teosta ennen kaikkea poliittisena puheenvuorona. Se tarjoaa monella tavalla mielenkiintoisen vision tulevaisuuden utopistisesta yhteiskunnasta. Takakannessa teosta kehutaan visionääriseksi, ja sen esittämä tulevaisuudenkuva on saanut lukijoiden parissa runsaasti ihailua. Tässä paneudun tarkemmin siihen, millainen Enorannan esittämä maailma on, ja kuinka varteenotettavana visiona sitä voidaan pitää. Kirjoitan tarkoituksellisen poliittista analyysia, joka lähtee omista tietoisista lähtökohdistani henkilönä, joka edustaa antikapitalistista, ns. vasemmistolaista feminismiä.
Esitän ensiksi kuitenkin hieman yleisiä ajatuksia. Mielenkiintoisen teoksen visiosta teki sen tunnistettavuus, suoranainen konventionaalisuus. Vaikka en ole lukenut yhtä kokonaisvaltaista ja yhtenäistä utopiakuvausta, sisältää Enorannan luoma maailma kuitenkin valtavasti tutun kuuloisia elementtejä. Hänen maalaamansa kuva on paikoin suorastaan kiusallisen yksityiskohtainen. Vastaan tulevat niin osallistavat esittävän taiteen performanssit, olohuoneiksi kutsutut ”autonomiset sosiaalikeskukset”, rakennusten viherseinät kuin elämää helpottavat älyrannekkeetkin. Saatan tuntea lukevani yhtä aikaa erilaisten 2000-luvun aktivistiryhmien julistuksia, vihreiden ja vasemmiston (nuorison) poliittisia ohjelmia kuin Sitran ja muiden ajatuspajojen raportteja. Osittain jopa yritysmaailman Slush-henkisiä julkilausumia. Se, mitä kirja tekee, on näiden kaikkien kietominen yhteen ja kirjoittaminen tarinaksi. Sellaisena se puhuttelee meitä ja esittää suoraan kysymyksen: onko siis tämä se, mitä haluatte?
Utopiayhteiskunnan nimi on teoksessa Maailmankoti, ja se kattaa ison osan koko maailmaa, ei kuitenkaan kaikkea. Osa on tuhoutunut ydinsodassa, ja osa ei halua liittyä Maailmankotiin, kuten alussa mainitsemani Saarivaltio. Maailmankoti on post-apokalyptinen solarpunk-yhteiskunta, joka on eksplisiittisen antikapitalistinen. Maailmankodissa kaikki tuntuu olevan, kuten ajatuspajojen tulevaisuutta visioivissa raporteissa, ekologista jälleenrakentamista, terapiaa ja hoivaa tai esittävää taidetta.
Seuraavaksi käyn tarkemmin Maailmankodin yhteiskuntajärjestelmän elementtejä läpi.
Historia
Kirjassa eletään vuotta 2130. 2020-luvun lopulla on tapahtunut Romahdus, joka piti sisällään ydinsodan ja kahden miljardin ihmisen kuoleman. Romahdukseen johtanut kehityskulku muistuttaa omaa nykymaailmaamme, on kestämätön kapitalistinen talousjärjestelmä, luontoa tuhoava kulutusyhteiskunta ja niin edelleen. Romahduksen jälkeen sähköiset omaisuudet olivat kadonneet ja suuri määrä infrastruktuuria oli tuhottu. Ihmiset olivat tilanteessa, jossa oli pakko aloittaa alusta.
Varsinainen tapahtumien kulku selitetään tiiviisti erään hahmon muistiinpanoissa. Siinä toiminta tapahtuu passiivissa, joten ei käy ilmi, miten ja keiden toimesta kaikki lopulta saatiin aikaan. Kuitenkin, armeijat lakkautettiin, perustettiin rauhankomiteoita ja totuuskomissioita, palkattiin satojatuhansia ihmisoikeustarkkailijoita ja diplomaatteja, solmittiin sopimuksia kuten aseidenkieltosopimus, aloitettiin laaja uusiutuvan energian rakentamisprojekti, otettiin rahajärjestelmä demokraattiseen hallintaan ja asetettiin varallisuuskatto. Vuonna 2049 perustettiin Maailmankoti, johon liittyivät melkein kaikki maapallon asutetut alueet. Valtioiden väliset rajat lakkautettiin ja alueet nimettiin uudelleen.
Maailmanrauha
Maailmanrauha on saavutettu kehittyneen lohkoketjuteknologian avulla (!!!). Suora sitaatti:
”Ja sitten kehittyneet ketjusitoumusteknologiat mahdollistivat luotettavat, muun muassa tietoliikennettä koskevat sopimukset miljardien yksittäisten ihmisten kesken, ja Maailmankoti pystyttiin perustamaan.”
Päätöksenteko ja hallinto
Systeemin kokonaisvaltainen rakenne jää epäselväksi. Maailmankoti vaikuttaa olevan jollakin tavalla yhtenäinen rakenne, vaikka toiminta sen sisällä on suhteellisen vapaata. Sen puitteissa tapahtuu kuitenkin jonkinlaista demokraattista päätöksentekoa, joka koskee kaikkia. On asioita, joita koko Maailmankodissa on äänestyksen perusteella kielletty, kuten elinikää pidentävän teknologian kehittäminen sekä fuusioenergian käyttö. Maailmankodilla on myös jonkinlainen hallinnollinen rakenne, joka voi sallia tai kieltää asioita suoraan; esimerkiksi eräät hahmot saivat luvan salaiseen projektiinsa Maailmankodilta.
Demokraattisia instituutioita on paljon, ja usealla tasolla tapahtuu äänestämistä. Demokratiassa on kuitenkin mukana teknokratian elementtejä. Äänestää, ainakin Maailmankodin laajuisesti, saavat ne, jotka ovat täyttäneet viisitoista vuotta ja osallistuneet koulutukseen.
Maailmankodissa esiintyy poliittista erimielisyyttä, jota ilmeisesti ratkaistaan neuvottelemalla. Mainitaan esimerkiksi, kuinka jotkut haluaisivat kieltää kaiken teknologian käytön, jotkut taas haluaisivat huomattavasti automatisoidumman maailman.
Alueet, rajat, kansalaisuus
Valtioita ei ole, mutta eri alueita, jotka mukailevat vanhojen valtioiden rajoja, on nimetty uusilla nimillä. On Vuoritammimaa, Mulperimaa, Raudusmaa jne. Kaikkialla voi liikkua vapaasti.
Maailmankodin asukkailla on passit, jotka takaavat heille tiettyjä oikeuksia. Ulkopuoliset saavat käyttöönsä väliaikaiset oleskelupassit. Mutta myös ilman passeja olevista pidetään huolta.
Yksi selkeä alue ei ole halunnut liittyä Maailmankotiin, ja sen nimi on Saarivaltio. Siellä vallitsee meidän näkökulmastamme tavallisempi kapitalisminkaltainen talousjärjestelmä, mutta uusiutuvaa ja edistyksellistä teknologiaa on paljon.
Teknologia
Maailmankoti on utopia, ja tämän utopian avain on kehittynyt akkuteknologia. Teknologiaa on Maailmankodissa yltäkylläisesti, ja se on tehokasta älyteknologiaa. Energiantuottomenetelmiä ovat ainakin tuuli-, aurinko-, vesi-, levä- ja bakteerivoimalat sekä kierrätyspolttoaineet. Fossiiliset polttoaineet on kielletty. Fuusioenergia on kehitetty, mutta sitä ei ole haluttu ottaa käyttöön. Uusiutuvan energian riittävyys taataan niin kehittyneillä akuilla, että teknologiaa voidaan käyttää yltäkylläisesti.
Toinen avainteknologia on eräänlainen lohkoketjuteknologia, josta käytetään nimeä ketjusitoumusteknologia. Sen avulla on mahdollistettu luotettavat ja laajat sopimukset, jotka takaavat koko yhteiskunnan koossa pysymisen ja maailmanrauhan.
Erilaisia teknologisia vempaimia voidaan kehittää uusiutuvasta materiaalista, ja niillä helpotetaan elämää eri tavoin. 3D-tulostusta käytetään paljon, ja jokaisella ihmisellä on jonkinlainen tulostuskiintiö, jonka avulla voi tulostaa haluamansa tavaroita.
Älypuhelimia ei ole, mutta jokaisella on kädessään älyranneke, jossa on useita elämää helpottavia sovelluksia. Esimeriksi Vaeltaja-sovelluksen avulla voi matkustaa turvallisesti ja se näyttää yöpymis- ja ruokapaikat. Älyranneketta ei kuitenkaan saa käyttöönsä ilman ”asiaankuuluvaa koulutusjaksoa”.
Älykkäällä teknologialla hallinnoidaan asioita, esimerkiksi kauppojen ovella voi skannata eettisyyden takaavat sertifikaatit. Skannattavaa informaatiota on ylipäätänsä paljon kaikkialla. Myös hologrammiteknologiaa on paljon. Esimerkiksi videopuhelut perustuvat hologrammihahmoihin, jotka heijastetaan puhujien rannekkeista.
Liikkuminen tapahtuu hahmojen harjoittaman jalankulun lisäksi esimerkiksi levijunilla, linja-autoilla sekä tekoälyn ohjaamilla itse ajavilla autoilla. Mainitaan myös paljon muita ”härveleitä”. Joihinkin paikkoihin pitää edelleen mennä lentokoneella. Käytössä on myös mielikuvituksellisempia välineitä, joita hyödynnetään silkasta ilosta. Esimerkkinä vanhasta purjelaivasta rakennettu pyörillä hankalasti kulkeva purjelinnaksi kutsuttu väline.
Teknologisesta yltäkylläisyydestä huolimatta materian käyttö on kuitenkin maltillista. Orgaanisiin ja kierrätettyihin materiaaleihin perustuva teknologia on pitkälle kehittynyttä ja niistä voidaan valmistaa kaikenlaista. Ihmisten elämä ei kuitenkaan ole tuhlailevaa, vaan ”Maailmankodin lapset on pienestä pitäen opetettu korjaamaan, parkitsemaan, tilkitsemään ja säästämään”.
Tekoälyn käyttö on ilmeisesti minimaalista. Mainitaan vuonna 2047 tapahtunut tekoälyprojektionnettomuus, jossa väestönrakenteentutkimusjärjestelmä alkoi automaattisesti eliminoida väestöä. Tämän jälkeen tekoälyteknologiaa ei ole haluttu juuri käyttää.
Ympäristö
Ekologinen jälleenrakennustyö on edelleen laajasti käynnissä. Luentoa entisöidään, hiilidioksidia sidotaan ilmakehästä, vanhoja rakennelmia puretaan ja ympäristöjä ennallistetaan. Ilmasto vaikuttaa olevan lämmin verrattuna nykypäiväämme. Esimerkiksi entisen Ruotsin alueella on tyypillisesti kesäisin yli 30 astetta lämmintä ja paljon hyttysiä sekä rankkasateita.
Talous
Talousjärjestelmä on demokraattisessa hallinnassa ja vallitsee varallisuuskatto. Talousjärjestelmää ei nimetä, mutta se vaikuttaa jonkinlaiselta demokraattiselta sosialismilta. Järjestelmä on eksplisiittisen antikapitalistinen. Kapitalismi on tuhoisa vaihe historiassa, joka johti Romahdukseen ja miljardien kuolemaan. Tämä tiedetään ja tätä opetetaan jokaiselle.
Digitaalinen valuutta on käytössä. Vallitsee yleinen ja yhtäläinen perustulo, ja kaikki saavat rannekkeisiinsa tietyn määrän rahaa tasaisin väliajoin. On epäselvää, mikä kaikki maksaa ja mikä ei; iso osa toiminnasta perustuu solidaarisuuteen ja yhteistyöhön ilman transaktioita. Rahaa ei ihmisten välisissä palveluksissa juuri käytetä, vaan eri paikoissa yöpyminen ja ruuan saaminen on mahdollista esimerkiksi osallistumalla hieman paikan työntekoon. Kauppoja kuitenkin on, samoin lainaamoita. Ihmiset käyvät myös paljon vaihtokauppaa pienissä yhteisöissään.
Kuri ja järjestys
Armeijat ja sotateollisuus on lakkautettu ja sen resurssit ohjattu uusiutuvan energian kehittämiseen. Poliisi on olemassa, mutta sitä tarvitaan vain vähän, sen yleisintä työtä on ympäristöongelmien torjuminen. Poliisilla on äärimmäisten väkivaltatilanteiden varalta käytössä nukutusnuolet.
Myös vankiloita on olemassa. Niissä on hyvät oltavat ja paljon hyvinvointipalveluita, ja niissä esimerkiksi osallistutaan luonnon ennallistamiseen purkamalla vanhoja rakennelmia.
Työ
On epäselvää, miten työnjako on tarkalleen järjestetty. Kaikenlaisia töitä on, ja niistä maksetaan palkkaa. Kirjan alussa yksi hahmoista keskustelee ammatinvalinnanohjaajan kanssa, ja esille tulevat terapeutti, taitelija, hoivaaja, diplomaatti, kulttuurinsäilyttäjä, keinopölyttäjä, viherarkkitehti… Yksi hahmoista toivoo olevansa argumentoija, sovittelija ja rauhanneuvottelija, joka edistää sovintoa konfliktialueilla. Matkan varrella kohdataan perinteisempiä ammatteja kuten lääkäreitä ja insinöörejä.
Opiskelu
Koulutusjärjestelmä on yhtenäinen, mutta opiskelu vaikuttaisi olevan suhteellisen vapaata. Yliopistoja on olemassa, mutta niiden toiminnasta ei kerrota paljoa. Opintoja voi suorittaa useammassa yliopistossa samanaikaisesti, ja voimassa on ikuinen opinto-oikeus. Itsenäinen opiskelu on ilmeisesti valtavirtaista, sillä tarinan edetessä hahmojen kerrotaan opiskelevan usein, vaikka he tekevät koko ajan matkaa.
Nimeltä mainitaan sellaisia opintokokonaisuuksia, kuin Elämäntapana permakulttuuri, Ikuisen talouskasvun harha: kapitalismin nousu ja tuho ja Poikkitaiteellisuuden monet kasvot.
Paikat, asuminen
Mukavia paikkoja on paljon. Esimerkiksi Olohuoneet ovat avoimia paikkoja, jonne kuka vain saa tulla. Lisäksi on muun muassa puihin rakennettuja kyliä ja musiikkitalo, jossa voi esittää ja kuunnella musiikkiesityksiä ilmaiseksi.
Kirjastoja on olemassa, ja niissä on paljon oikeita kirjoja hyllyssä. Kirjastoa jossa hahmot vieraillaan kuvataan ihanaksi paikaksi, joka on rakennettu innovatiivisesti ja sisältää paljon kaikkea mukavaa.
Kaupunkejakin on, ja niissä on paljon innovatiivista teknologiaa ja sähköllä liikkuvia härveleitä. Kerrostaloja saattaa olla myös keskellä metsää.
Esimerkki asumisesta on paratiisimainen kerrostalokompleksi, jossa on marjoja kasvavat viherseinät, ja puutarhat, tikkaita ja siltoja parvekkeilta toisille, yhteiskeittiöitä ja leikkiviä lapsia.
Terveydenhuolto
Muiden vakavien tautien kerrotaan kadonneen, paitsi tiettyjen hyttysten aiheuttaman Nunezia-kuumeen. Se on tappanut yhden hahmon vanhemmat. Geenimanipulaatio on yleistä ja sillä voi hoitaa vakavia tauteja jo raskausaikana, mutta kaikki ihmiset eivät tätä halua. Maailmankodissa on laadukkaita sairaaloita, joista saa hyvää hoitoa ilmaiseksi.
Ihmisten ominaisuudet
Geenimanipulaatio on laajasti käytössä, ja sillä voi muuttaa ulkonäköön liittyviä ominaisuuksia. Ihonväri rasistisessa mielessä ”rodun” merkitsijänä on kadonnut, kun siitä on tullut hiusten tai paidan värin kaltainen valintakysymys. Suurin osa ihmisistä on iholtaan melko tummia, koska se on auringon kestämisen kannalta käytännöllistä. Ihonväriin liittyvät historialliset jännitteet ja rasismi kuitenkin tiedetään historiallisina ilmiöinä ja niitä opiskellaan. Ainakin yksi hahmo suhtautuu eksplisiittisen rasistisesti niihin muutamiin, jotka ovat päättäneet valita valkoisen ihonvärin, liittyyhän se ikävään historiaan.
Sukupuoli
Sukupuolen ilmaisu on hyvin vapaata, mainitaan että suuresta osasta vastaantulevia henkilöitä ei voi tunnistaa sukupuolta. Ihmiset voivat myös muunnella kehojaan – yhdellä poikana syntyneenä hahmolla on penis, rinnat ja ”naisellinen” ulkonäkö ja hän identifioi itsensä naiseksi.
Kuitenkin, ihmisten sukupuoli merkitään edelleen virallisiin rekistereihin. Vastasyntyneen lapsen sukupuolta ei määritellä, vaan ennen murrosikää täytetään lääkärissä kaavake, jonka perusteella käydään sen sukupuolen murrosikä läpi, mihin koetaan kuuluvan. Ihmiset kuitenkin syntyvät edelleen biologisesti naaraan tai uroksen kehoon.
Uskonto
Kristinuskon vanhassa muodossaan kerrotaan kadonneen. Mutta erilaisia uskontoja on paljon, ja niitä harjoitetaan esimerkiksi yhteisötemppelissä, missä jokaisella on omat tilansa. Temppelikohtauksessa luetellaan esimerkiksi Äiti Maan palvojat, uuskristityt, multiversumeihin uskovat, neojoogit ja jotkut jotka ”masturboivat autuas ilme kasvoillaan”.
Pohdintaa: Onko Maailmankoti sitä, mitä haluamme?
Maailmankoti vaikuttaa lähes kaikin puolin täydelliseltä. Kirja saa lukijansa, kuten sen selvä tarkoitus onkin, kysymään miksemme elä tällaisessa yhteiskunnassa. Erityisen miellyttävältä kuulostaa Maailmankodin ihmisten tapa hoitaa yhteiselonsa ja (ainakin pinnallinen) työnjakonsa. Maailma, jossa voi kävellä minne vain, jossa kaikki paikat ovat mukavia yhteisöjä, ja kaikkeen voi osallistua vähintään antamalla oman työpanoksensa, kuulostaa hyvällä tavalla suurella partioleirillä rakennettua pienoiskaupunkia. Partiossa yhteiselon toimivuus perustuu toki ihmisjoukon valikoituneisuuteen.
Lisäksi teos onnistui vaikuttamaan joillakin aivan tietyillä utopiaelementeillään, joista olennaisimpia ovat ikuinen opiskeluoikeus yliopistoissa ja taattu perustulo. Toki kirjassa ei kerrottu, millaisia yliopistot ovat. Mikäli ne ovat muuttuneet tilallisista instituutioista virtuaalirannekkeen kautta käytettäviksi sisällöiksi, liikutaan äkkiä dystopian puolelle. Erityisen tärkeää on myös kirjastojen, siis paperisten kirjojen paikkojen olemassaolo. Vaikka lyijykyniä pidetään antiikkisina, paperinen tiedontallennus- ja järjestämismuoto on pitänyt pintansa. Tämä on hieno tulevaisuusvisio.
Teos herätti kuitenkin myös olennaisia kysymyksiä, joita on syytä pohtia poliittisia tai ylipäätänsä tulevaisuutta koskevia visioitamme pohtiessa. Käsittelen niitä seuraavaksi. Ne koskevat teknologiaa yleisesti, ”älyteknologiaa”, poliittista järjestystä, työtä, ihmistenmuokkausteknologiaa sekä lisähuomiona sukupuolta.
Teknologiasta. Toisinaan kirjassa ollaan stereotyyppisissä hippiunelmatiloissa, joissa teknologian sijasta keskiössä ovat hampunviljelyäänestykset, tanssiesitykset ja läheisyys luontoon. Toisaalta kaiken tämän mahdollistaa teknologia. Toisinaan liikutaan paikoissa, jotka ovat täynnä huipputeknologiaa. Kirjan utopiamaailmassa on onnistuttu ylittämään digitaalisen teknologian riippuvuus kaivannaismineraaleista. Materiaaliteknologiset innovaatiot mahdollistavat laitteiden rakentamisen lähes orgaanisesti. Teknologia takaa jopa maailmanrauhan. Kirjan olennainen viesti on, että utopian saavuttaaksemme meidän on kehittävä parempaa teknologiaa, avainasemassa uusiutuvien materiaalien käyttö. Meidän ei tule luopua digitaalisista laitteista vaan keksiä parempia tapoja rakentaa ne. Ja käyttää teknologiaa oikein.
On Enorannalta uskalias visio esittää lohkoketjuihin perustuva maailmanrauha – tällaista kuulee tyypillisesti lähinnä kryptovaluuttoihin hurahtaneilta nuorilta miehiltä internetissä. Mutta jos ja kun luottamusta tarvitaan, ja tällä tavalla luottamusta voi aggregoida, eikä siihen sisälly kasvavaa mineraalivarojen käyttöä, niin miksipäs ei?
Älyteknologiasta (tietoverkkoihin perustuvat digitaaliset laitteet). Kirjassa ei mainita terminä internetiä, mutta tietoverkkojen hyödyntäminen on suurta. Auki on kuitenkin massiivisia kysymyksiä. Miten tietoverkkoja ja dataa hallinnoidaan? Kuka niihin liittyviä päätöksiä tekee? Älykkäät sovellukset tarkoittavat suurten datamäärien keräämistä, tallentamista ja hyödyntämistä. Kuka tämän tekee ja missä? Onko edelleen massiivisia, energiaa vieviä datakeskuksia?
Teoksessa, kuten lähes kaikessa scifissä jo kauan ennen matkapuhelinten keksimistä, jokaisella hahmolla on henkilökohtainen älylaite, joka on vertauskuvallinen kehon jatke. Tällaiset visiot ovat laimentuneet sen myötä, kun älypuhelimista tuli oikeasti sellaisia laitteita, mutta Enoranta esittelee vision uudelleen. Laajemmaksi filosofiseksi kysymykseksi kuitenkin jää, edellyttääkö näkemyksemme hyvästä elämästä jokaisen ihmisen jatkamista henkilökohtaisella digitaalisella laitteella – olisi se sitten kännykkä, ranneke tai älylasit. Argumentteja voidaan esittää sekä puolesta että vastaan. Merkittävää on joka tapauksessa, kuka tätä ihmisyyden teknologiaa hallinnoi. Teos kutsuu pohtimaan mahdollisuutta, jossa ihmisen digitaalisessa ruumiinjatkeessa ei olisi kyse yksityisen korporaation datankeruusta, vaan jostakin oikeasti elämää parantavasta yhteisestä asiasta. Kannattaisiko meidän jatkaa kuvittelua?
Poliittisesta järjestyksestä. Se, millainen poliittinen järjestys täydellisessä yhteiskunnassa vallitsisi, on ikuisuusaihe. Mielestäni visio, jossa äänestää saisi vain tietyn koulutuksen käyneenä, ei kuulosta välttämättä huonolta. Tämä olisi nykyisestä demokraattisesta mallistamme siirtymä kohti historiallisempia teknokraattisia visioita: esimerkiksi John Sturart Mill esitti 1800-luvulla, että korkeammin koulutetuilla tulisi olla enemmän ääniä. Olemme pitäneet pyhänä demokraattisena periaatteena sitä, että jokaisen ääni painaa yhtä paljon. Jos äänestäminen perustuu kykyihin ja tietoihin, järjestelmä ei ole enää puhdas demokratia vaan teknokratia. Toki Maailmankodissa ei ilmeisesti testata onko henkilö pätevä saamansa koulutuksen jälkeen, pääasia että koulutuksen käy.
Tietoa, lukeneisuutta, koulutusta ja sivistystä suuresti arvostavana ihmisenä järjestelmä kuulostaa minusta hyvältä – ainakin ensi-ajattelullisesti. Suuri osa huonoista päätöksistä perustunee siihen että tyhmä kansa äänestää väärin, omien etujensa vastaisesti. (Erillinen kysymys, mitkä asiat ovat johtaneet tähän kansan tyhmyyden tilaan?) Lisäksi meillä on jo nyt spesifi instituutio määrittelemään korkein tieto, ja se on tiedeinstituutio.
Tämä on kuitenkin naiivia ajattelua. Ensinnäkin, on ilmeistä, että tällaisessa järjestelmässä valta kasautuu tietylle pienelle taholle. Maailmankodissa on oltava jokin hallintoinstanssi, joka kouluttaa äänestäjät ja ylipäätänsä päättää, mitä koulutukseen sisältyy. Kuinka varmistetaan, ettei tätä valtaa käytetä väärin? Lisäksi, voi olla naiivia ajatella, että tieteellinen tieto tai menetelmä olisi ratkaisu kaikkeen, että jos vain oppineet tieteilijät tekisivät päätökset puolestamme, olisi kaikki hyvin. Eräs demokraattisen järjestelmän perustelu on nimenomaan se, kuinka yhteiskunta on niin tavattoman kompleksinen systeemi, ettei millään yksittäisellä taholla, edes parhaalla tieteellisellä toimijalla, voi olla riittävästi tietoa parhaimpien päätösten tekemiseen. Keskitetty valta on vaarallista, vaikka se keskittyisi ”hyville”.
Ihmisten muokkaamisesta. Olen jo pitkään suhtautunut ajatukseen biologista ihmistä parantavasta teknologiasta myönteisesti. Elämme jo nyt sen keskellä: silmälasit, tekonivelet, kuulolaitteet – puhumattakaan kaikista lääkkeistämme. Tänä päivänä kammoksuttu geenimuuntelukin on Maailmankodissa normaali asia. On selvää, että ”luonnollisen” ihmisen perään on turha haikailla.
Tämä kuitenkin asettaa uusia mielenkiintoisia eettisiä kysymyksiä, kun ihmisen geneettisestä parantelusta voi tulla uusi moraalinen imperatiivi. Eräs kirjan hahmoista kantaa kaunaa äidilleen, joka kieltäytyi geeniteknologiasta, joka olisi pelastanut hänen veljensä tappavalta sairaudelta. Moraalisesti oikein olisi, hahmon mielestä, ollut käyttää geenimuuntelua, niin lapsi olisi saanut elää. ”Luonnollisuutta” korkealle arvottavasta näkökulmasta voi tulla moraalisesti väärä. Yhtä lailla tänä päivänä pidämme vanhempia, jotka jättävät lapsensa rokottamatta, perustellusti moraalittomina. Mutta mihin asti imperatiivit yltävät kun teknologia kehittyy? Mitä kaikkea biologiselle ruumiille on tehtävä, että yltäisi edes ihmisyyden aloitustasolle?
Sukupuolesta. Mielestäni Enoranta epäonnistuu toivottavan sukupuoliutopian luomisessa. Tämä on kertomuksen heikoimpia lenkkejä – sinällään hyvin pieni, mutta nimenomaan itselleni sukupuoliroolien kanssa kamppailevana merkityksellinen.
Monelta osin Maailmankodin sukupuolikäsitys vaikuttaa juuri sellaiselta kuin sen toivoisin utopiassa olevankin – ihmiset saavat ilmaista itseään juuri niin kuin tahtovat. Ihmisten ”sukupuolta” ei välttämättä edes tunnista eikä tarvitsekaan, sillä asialla ei ole merkitystä. Edes lapsia ei määritellä sukupuoleen, heillä on vain jotkut elimet, ja sitten he kasvavat ilmaisemaan itseään juuri siten kuin haluavat. Toki mikäli lisääntyminen tapahtuu edelleen perinteiseen tapaan, saattaisi erilaisten sukusolujen olla tarpeen nimetä esimerkiksi naaraiksi ja uroksiksi (mutta mikäli lisääntyminenkin hoituu täysin teknologisesti, tämäkään ei liene tarpeellista).
Kaikkeen tähän nähden on tavattoman ristiriitaista, että yksi hahmoista on esimurrosikäisenä kokenut, että hänen sukupuoleensa kuuluvat penis ja rinnat. Hän on sitten saanut naishormoneita, koska on ollut syntyjään uros, ja kasvanut tyytyväisenä naiseksi. Ilmeisesti kaikkien esimurrosikäisten on mahdollista saada sellaisia hormoneita, joiden avulla kasvaa sellaiseen ruumiiseen mitä tahtovat.
Valtava ristiriita: Maailmassa, jossa sukupuoliroolit ovat poissa, ja jokainen voi kehostaan riippumatta ilmaista itseään miten tahtoo – mikä saa 11-vuotiaan ajattelemaan, että hänellä on oltava rinnat jotta hän voi olla oma itsensä? Mikä ylipäätänsä saa ihmiset, etenkin nuoret lapset, ajattelemaan, että he tarvitsevat tietynlaiset sukuelimet, jos kerran oleminen ja itseilmaisu ei mitenkään riipu niistä? Se, että feminiinisesti itsensä kokeva ihminen tarvitsee tiettyjä elimiä, on ristiriidassa sen kanssa, ettei sukupuolen ilmaisu riipu mitenkään kehosta.
Tähän voisin kuitenkin todeta, että sukupuolta kuvatessaan Enoranta on todennäköisesti tehnyt mielestäni tarpeettoman sivuloikan ajankohtaiseen poliittiseen keskusteluun. Kirja on toki kauttaaltaan poliittinen, mutta kokonaisvaltaisen utopiakuvauksen sijaan Enoranta ikään kuin käy ilmoittamassa, että tarvitsisimme nykyiseen yhteiskuntaamme hormonihoitoja alaikäisille nuorille. Kuitenkin, vaatimus kehoa muuttavista hormonihoidoista nuorille nykyisessä, valitettavan sukupuoliroolittuneessa yhteiskunnassamme, sekä vaatimus sukupuoliroolien purkamisesta, ovat lähtökohtaisesti ristiriitaiset. Edellinen on sidoksissa nykypäivämme ei-toivottuun tilanteeseen, jossa kärsitään sukupuolidysforiasta, koska yhteiskunnan sukupuoliroolit ovat niin ahtaat. Se on kuin laastari ikävän vamman päälle. Sen kömpelö siirtäminen utopiayhteiskuntaan on kuin kuvailisi sinne todella hyviä ja toimiva kriisikeskuksia raiskatuille – sen sijaan että uskaltaisi kuvata yhteiskunnan kokonaan ilman raiskauksia.
Työstä. Laajemman yhteiskunnallisen työnjaon kuvaus jäi kokonaan auki. On erittäin relevantti kysymys, miten tahdomme jakaa välttämättömät tehtävät, jotka saattavat olla raskaita tai ikäviä, mutta joita ilman elämä ei ole mahdollista. Mikä on ihmisten insentiivi esimerkiksi käsitellä jätteitä (oletettu inhottava tehtävä)? Miten jätteiden käsittely saadaan muotoiltua sellaiseksi toimenkuvaksi, että se on mielekästä? Kuka tämän muotoilun tekee? Mikä ylipäätänsä on se instituutio, joka maksaa ihmisille palkkaa, jos he sellaista saavat? Mistä se saa tähän palkanmaksuun vaadittavan rahan? En osaa itsekään vastata näihin kysymyksiin, vaikka ne ovat koko yhteiskunnan toteutumisen keskiössä.
Onko Maailmankoti siis sitä mitä kaipaamme? Pitkälti kyllä. Demokraattinen talousjärjestelmä, perustulo, ikuinen opiskeluoikeus ja ennen kaikkea edistyksellinen akku- ja materiaaliteknologia ovat hyviä tienviittoja kohti utopiaa. Sukupuoliroolitkin puretaan. Pohdittavia, kompleksisia asioita ovat edelleen digitaaliselle teknologialle antamamme rooli sekä näkemyksemme teknokratiasta päätöksentekojärjestelmän perustana. Lisäksi biologisen ihmisyyden parantelua ja sen mukanaan tuomia uusia moraalisia imperatiiveja on syytä pohtia eettisesti vielä paljon perusteellisemmin.
Teknologia kuitenkin tulee pelastamaan meidät – ei teknologia yksin vaan teknologia hyvässä demokraattisessa hallinnassa. Ihmeelliset materiaali- ja energiateknologiset innovaatiot tulevat takaamaan meille hyvän elämän, ja tämä saattaa olla toivoa herättävä viesti. Ehkä nykyisen osaamistalous-tietokykykapitalismi-kilpailukyky-yhteiskuntamme rasittava käsite ”innovaatio” onkin se, joita meidän on radikaaleina yhteiskuntakriitikkoina nimenomaisesti vaalittava. Innovaatioiden generoiminen ei onnistu tarpeeksi hyvin kapitalistisessa yhteiskunnassa, ja muun muassa siksi tarvitsemme toisenlaisen järjestelmän.
(Sivuhuomio. Juuri tällaisten ajattelutapojen omaksuminen vahvistaa sitä järjestystä, jossa on olemassa sellainen yhteinen hyvyys, josta elinkeinoelämä pääsee ammentamaan antaumuksella, ja joka kapitalistisen realismin mukaisessa yhteiskunnassamme tuottaa relevantteja argumentteja siitä, kuinka ”tunkekaa innovaatiot perseeseenne”. Mutta kirjoitetaanpas tästä toiste.)
Niin, ja vielä. Miksi emme jo elä Maailmankodissa? Siihen tarvittaisiin kaksi asiaa: kehittyneempää teknologiaa ja ydinsota. Edellistä yritetään kehittää koko ajan, mutta onko niin, että tarvitsemme väistämättä jälkimmäisen kääntämään nyt monella tavalla pieleen menevän kehityksemme suunnan?
Millainen on sinun utopiasi? Vastaako tämä sitä, vai kuulostaako Maailmankoti paternalistiselta dystopialta? Pelastaako teknologia? Kerro tässä tai Twitterissä!
Syksyllä 2020 elimme muutaman viikon tavallisen näköistä opintoelämää. Yksi kurssi, jolla olin, oli englanninkielinen ja lähtökohtaisesti kansainvälinen. Se oli osa opintosuuntaa, jonka opiskelijoista ainakin puolet tuli eri maista. Siksi oli luontevaa tehdä syksymme oppitunneista niin sanottua hybridiopetusta. Joka tunnilla jossakin päin maailmaa, suljettujen rajojen takana, kuunteli opetusta ”via zoom” muutama opiskelija. Tämä oli ymmärrettävä ja siinä tilanteessa välttämätön tapa hyödyntää tietotekniikkaa. Välillä joku esitti kysymyksenkin, joka kuului pätkien opettajan tietokoneelta.
Yhdelle syyskuiselle aamupäivälle, kurssimme oppitunnille, oli tulossa eräs hyvin tunnettu ja monissa piireissä arvostettu henkilö puhumaan. Odotin sitä mielenkiinnolla. Tästä henkilöstä, kutsutaan häntä vaikka Penaksi, oli puhuttu paljon sekä opiskelijoiden keskuudessa että mediassa.
Kello tuli tunnin alkamisajan, istuimme luokassamme vakituisen opettajamme kanssa, ja odotimme Penaa saapuvaksi. Pian opettaja kertoi, että ”Pena will attend via zoom”, mikä oli tietysti pettymys, mutta parempi kuin ei mitään. Noin kymmenen minuutin kuluttua sovitusta seinälle heijastettuun Zoom-kokoukseen ilmestyi ylimääräinen osallistujaruutu, ja kaiuttimista alkoi kuulua huriseva meteli. Ruudusta erottui mies auton ratissa, moottorin pauhutessa taustalla.
Olin tyrmistynyt. Mutta se oli kuuluisan Penan esitys. Arvostetun, tunnetun Penan kontribuutio. Jotain hän höpisi puhelimensa täristessä kojelaudalla ja moottorin äänen vaimentaessa puheen, katsojien arvaillessa mitä hän mahtaa sanoa ja kuinka pahasti liikenneturvallisuus vaarantuu.
Saatan olla ennakkoluuloinen, mutta sen jälkeen arvostukseni henkilöä kohtaan on laskenut huimasti.
Tietotekniikka on tehnyt meille jotakin. Siitä on kirjoitettu, eikä Pekka Vahvanen ole pahasti väärässä todetessaan, kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan.
Digitaalinen teknologia, jolla viittaan tässä laveasti nykyaikaisiin tietokoneisiin ja älypuhelimiin sekä internetiin ja etenkin sen uusimpiin sovelluksiin, on eräs maailmassamme hallitsevista massiivisista voimista. Mutta se ei ole itsessään neutraali, eikä se ole syntynyt neutraaliin tilaan.
Digitaalinen teknologia on luonut meille erilaisia illuusioita. Kun etä-sanaa käyttämällä siirretään vuoria, muutetaan musta valkoiseksi ja päivä yöksi, muutetaan vuosisataisia sosiaalisia instituutioita yhden tuotteen käyttämiseksi yksin, lienee kyse osin tietoisesta vallankäytöstä. Voimme lopettaa kaiken sen tekemisen mitä aikaisemmin teimme, väittäen, ettei mikään ole muuttunut. Voimme tehdä toiminnoistamme eksklusiivisesti pelkkää tietokoneen käyttämistä nimeten sen samanlaisilla sanoilla arjeksemme, mitä olemme käyttäneet vuosikymmenet. Asteriski tai sulut, ja toteutus etänä.
Viime aikoina on keskusteltu monenlaisin sävyin Facebookin, siis Meta Platforms Inc:n suunnitelmista ”Metarversumin” luomiseksi. Joidenkin mainosten tai juttujen perusteella kyse lienee lähinnä yhden firman tuottamasta pelistä, jota pelataan virtuaalilasit päässä. Kaltaiseni scifin ystävät ovat nähneet metarversumi-termin laajemmin, tarkoittaen ei vain yhden yhtiön luomaa alustaa, vaan jonkinlaista futuristista virtuaalitodellisuuden kokonaisuutta, joka toimii kokonaisena toisena ulottuvuutena reaalisen maailman rinnalla. Tämä on vanha ja suorastaan klassinen cyberpunk-trope.
Nykyinen maailmamme on kuitenkin ”boring dystopia”, ja suomalaisetkin keskustelijat ovat huomauttaneet, kuinka elämme jo nyt metaversumissa. Olemme hermoratojamme myöten sidottuja internetiin, joka on levittänyt läpitunkevan verkkonsa ihan kaikkialle todellisuuksiin ja tajuntoihin. Se hallitsee jo maailmaamme ja maailmassa olemistamme.
Merkittävä digitaalisuuden luoma illuusio on illuusio kaiken samanaikaisuudesta. Kaiken, tai useiden tapahtumien mahdollisuudesta kerääntyä päällekkäin teoriassa äärettömäksi pinoksi. Internetistä puuttuvat asioiden kertymistä rajaavat fyysiset seinät, kirjahyllyn laidat, ihmisen muistin kyvyn rajat ja ennen kaikkea ihmisen rajallinen fyysinen nopeus. Ihmisen tilallinen elämä on väistämättä rajattua, ja toistaiseksi nopeimmalla laajasti saatavilla olevalla kulkumuodolla eli lentokoneella siirtyminen pitkän fyysisen matkan päähän vie tunteja. Puhumattakaan traditionaalisesta autoilusta tai kävelystä. Vaikka Rovaniemellä olisi kivaa juuri nyt, niin oman pienen maamme sisälläkään en ehtisi sinne ennen kuin on jo yö.
Fyysiseen paikkajakoon perustuvan maailmamme toimintojen suorittaminen tietokoneella muokkaa aikaa ja sen käsittämistä radikaalisti. Se muovaa sekä tilan että ajan ilmenemismuotoja ja kokemuksia ja luo siten konsepteja, joiden ei pitäisi olla mahdollisia. Voimme toki, ajatella, että hyperverkottuminen ja ubiikkiyhteiskunnan synty ovat ensisijaisesti positiivinen kehityskulku, että nykyaikaisten teknologioiden rekursiivinen potentiaali saadaan mobilisoitua kohti parempaa edistyksellistä todellisuutta[1].
Todellisuus, johon digitaaliset mahdollistamiset ovat syntyneet, ei kuitenkaan suuntaudu kohti innovatiivista vapautta, vaan on läpikotaisin kapitalismin kolonisoima. Ollessamme kymmenillä verkkoalustoilla, laitteilla ja ruuduilla samanaikaisesti emme onnistu lopulta olemaan kuin tismalleen saman myllyn entistä tehokkaammassa puristuksessa.
Mitä ajan ja tilan digitaalinen rikkominen on luonut? Toiminto, esimerkiksi valtiollinen instituutio, ei sijaitse enää rakennuksessa tietyssä maantieteellisessä pisteessä, jonne siirtymistä sen käyttäminen kansalais-asiakkaana vaatii. Sen sijaan siirrymme instituutiosta toiseen pelkästään virtuaalimaailmassa. Ohitamme kilometrien, tuntien tai päivien siirtymät pitkin verkkokaapeleita. Ehdimme tällä tavoin tehdä enemmän. Ehdimme sekunnissa tehdä sen, mikä ennen vei kaksi tuntia tai päivän. Ehdimme samalla minuutilla ja samanaikaisesti tehdä kolme aiemman maailman kolmen eri päivän toimintoa.
Tulemme menettäneeksi temporaaliset rajamme ja haluamme lisää. Annamme teknologian mahdollistaa entistä täydempiä aikatauluja, joihin teoriassa mahtuu loputon määrä kerroksia päällekkäin. Voimme ajatella voivamme täysin samanaikaisesti luennoida oppilaille ja siirtyä autoa ajaen toiseen paikkaan.
(Minä muuten puhuin vakituisen opettajamme, Penan hyvän tuttavan, kanssa oppitunnistamme jonka koin pettymykseksi. Kyseessä ei ollut virhe tai yllättävä käänne, vaan Penan tietoinen suunnitelma. Kiireinen mies oli suunnitellut aikataulunsa ja toimensa tismalleen siten. Hän ajatteli, että pystyy.)
Ulkoisesti, osittain ja joskus näyttää siltä, että pystyy. Voimme tehdä montaa, monessa eri tilassa, todellisuudessa ja ajallisessa jäsennyksessä sijaitsevaa toimintoa näennäisen samanaikaisesti siirtelemällä työpöydän ikkunoita ja välilehtiä, tarttumalla toiseen digitaaliseen laitteeseen tai tekemällä tämän kaiken samaan aikaan kun teemme jotakin maallisen maailman manuaalisuutta, jonka ennen ajateltiin vaativan koko keskittymisen. Kuten autolla ajaminen, joka itsessään on hidas tapa siirtää omaa ruumistaan. Siirtyessämme Helsingistä Tampereelle voimme samalla siirtyä moneen muuhun paikkaan.
Tämä kaikki kuulostaa edistykselliseltä. Minkä vuoksi olen huolissani, ja minkä vuoksi arvostukseni innovatiivista multitask-Penaa kohtaan väheni eikä noussut? Vielä kolmekymmentä vuotta sitten ajatus henkilöstä yhtä aikaa luennoimassa oppituntia sekä siirtymässä sata kilometriä tunnissa toiseen kaupunkiin oli järjetön.
Väitteeni on, että tavassamme järjestää olemisemme viimeisten kymmententuhansien vuosien ajan on jotakin luovuttamatonta. Autolla ajaminen on itsestään selvä esimerkki toiminnosta, joka (ennen itseään ohjaavien autojen kehittämistä, joka on vielä pahasti kesken) vaatii edelleen täyden olemisen fyysisessä maailmassamme. Jos ajoneuvoa kuljettaessaan tekee samalla jotakin muuta, ajovirheiden ja onnettomuuksien riski sekä koko ympäröivän liikenneympäristön riski loukkaantua kasvaa huomattavasti. Nämä ovat autokoulujen alussa opittavia itsestäänselvyyksiä. Penalle vielä rautalangasta: Autoa ajaessa ei voi tehdä muita asioita, vaikka olisikin kiire.
Onko liikenneturvallisuus ainoa perustelu? Olisiko oppituntiluennointi mobiililaitteeseen ollut hyväksyttävämpää pelkääjän paikalta, jonkun muun hoitaessa ajamisen ilman ylimääräisiä häiriötekijöitä?
Vastaukseni on edelleen ei.
Tässä olemme merkittävän kysymyksen äärellä. En edes teeskentele enää olevani vain pragmaattinen tai rationaalinen, vaan tahdon arvottaa ja olla ideologinen, tahdon tarkastella olemassaoloamme arvojen tasolla ja erotella enemmän ja vähemmän huonot.
Kaiken samanaikaisuus on edelleen nimenomaan illuusio. Väitteeni on, että ihminen jäsentyy edelleen ajan ja tilan perusteella. Olemme materiaalisia ja ennen kaikkea temporaalisia. Näennäisesti rajattomista verkkoyhteyksistä huolimatta meillä on rajallinen kyky suorittaa asioita. Kolme, kymmenen tai kolmetuhatta selainikkunaa eivät saa meitä tekemään kuin rajatun määrän asioita kerrallaan. Emme ole muuttuneet äärettömiksi tai eksponentiaalisiksi luomastamme teknologiasta huolimatta.
On kysyttävä moraalisesti, onko tämä elämä hyvää. Onko henkilökohtainen olemassaolo, jota revitään digitaalisesti joka suunnasta katkeamattomalla syötöllä, syötteellä, se mitä haluamme? Onko loputtomaksi venyvä joustavana oleminen suotuisa elämisen muoto?
Joustavuus on termi, jota käytetään usein puhuttaessa siitä, kuinka teknologia on muuttanut arkipäiväistä elämää. Ajan ja tilan tiivistäminen ja kadottaminen mahdollistavat ihmisyksilön yhä useampiin suuntiin ulottuvan jouston, jota ei ole rajoittavinaan enää mikään.
Ihmiskäsityksen ollessa joustava, myös ajan ja tilan perusteella järjestettyjen instituutioiden toimintaan toivotaan joustavuutta. Monissa yhteyksissä se voi olla suotavaa, sillä esimerkiksi datankäsittelyn mahdollistavat tietokonejärjestelmät tekevät monesta tiloihin järjestetyistä toiminnoista konkreettisesti turhia. Viranomaisten kanssa asioinnit, joiden ainoana tavoitteena on konkreettinen merkintä, lupa tai vastaava, ovat tästä runsaasti käytetty ja hyvä esimerkki.
Joustavuuspuhe ei kuitenkaan rajoitu niihin, vaan lipuu joka kolkkaan. Eivätkä sitä tuota vain innovaatioita pöhisevät sanomalehtiliitteet vaan myös ihmiset itse. He kokevat kaiken liian jähmeäksi sillä olettavat lipuvansa datan mukana kaapeleita pitkin joka paikkaan aiempaan verrattuna moninkertaista vauhtia.
Yliopisto-opintoihin on saatava joustavuutta. Etäopetuksen hyvä puoli on nimenomaan joustavuuden mahdollistaminen.
Minkä mahdollistaminen, jos tarkkoja ollaan?
Ihmiset elävät, haluavat elää sekä ovat pakotettuja elämään hetki hetkeltä joustavampaa elämää digitaalisten virtojen näennäisessä äärettömyydessä. Rakenne, kuten materiaalisiin paikkoihin ja spesifeihin ajan hetkiin sijoitettu oppituntien lukujärjestys, katsotaan (kuka katsoo?) liian vanhanaikaiseksi, jähmeäksi ja joustamattomaksi. Vielä 90-luvulla opiskelleen sukupolven edustajat kertovat, kuinka tila-aika-struktuurin noudattaminen oli itsestään selvää. Se antoi rakenteen, jonka päälle kasattiin muut asiat. Jos luento oli maanantaina klo 10-12 päärakennuksen suuressa luentosalissa, siellä oltiin kyselemättä, eikä ollut sisäistä, ulkoista, taloudellista, sosiaalista tai mitään muutakaan tarvetta olla samaan aikaan konkreettisesti ja digitaalisesti kaikkialla muualla.
Onko jouston täyttämä elämä hyvää elämää? Kuinka merkityksellisiä ovat ne asiat, jotka naputamme esiin näyttöpäätteiltämme, jotka ilmenevät ruuduillamme vierekkäin ja päällekkäin? Mikä kaikki on sellaista, jonka voi napauttaa vielä yhdeksi välilehdeksi tuhannen muun auki olevan rinnalle, ja suorittaa sivumennen ja ohessa, osana tasaisen harmaata virtaa? Veroilmoituksen täyttäminen ei liene ihmeellinen elämys. Entä elokuvan katsominen? Minkä elokuvan? Kirjoittaminen? Opiskeleminen? Kommunikaatio ja vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa? Mahtuuko samaan virtaan vielä sosiaalisuudeksi kutsuttu inhimillisen olemassaolon perusaspekti? Jonka voidaan rakeisen web-kamerakuvan avulla olevan jollakin tavalla aitoa, siinä kapeana ikkunana Prisman verkkokaupan ja sähköpostin lähetysikkunan välissä.
Tähän vielä etäopetus, joustava opetus, ihmisten kiireisen arjen huomioiva autuas etäopetus. Jopa tuhatvuotisen yliopistoinstituution voidaan katsoa olevan parasta muuttua vain yhdeksi selainikkunaksi niiden kolmensadan joukkoon, joita illusorinen inhimillinen jousto ei muutenkaan ole pystynyt kerralla sisäistämään.
Väärinkäsitysten välttämiseksi tehtävä selväksi muutama asia. Ensinnäkin, en syyllistä joustovaatimuksesta mitään yksittäistä tahoa. En pidä esimerkiksi opiskelijoita itsekkäinä jouston vaatijoina, enkä toisaalta abstraktia ”työelämää” tai vastaavaa sellaisenaan yksipuolisena jouston edellyttäjänä. Kyse on paljon kompelksisemmasta rakenteesta. En pyri nimeämään syyllisiä vaan havainnoimaan ilmiötä.
Toisekseen, en väitä, että joustavuuden vaade olisi yksinomaan digitaalisten alustojen syytä. Moni puolustautuu todennäköisesti sanomalla, että heillä on esimerkiksi töitä, mikä on syy joustavamman opetuksen kaipuulle, ei mikään epämääräinen digitalisaatio sinänsä.
Väitän kuitenkin, että intensivoitunut työelämä on itsessään osa laajempaa jälkiteollisen tietoyhteiskunnan olemusta, jota digitalisaatio elimellisesti luo, mutta joka samanaikaisesti tuottaa digitaaliset ilmiöt. Kyse on merkittävästi myös kapitalismin uusista, entistä joustavammista muodoista. Kuten alussa totesin, digitaalinen teknologia ei ole syntynyt neutraaliin tilaan.
Digitaalinen pirstoutunut elämämme ja jokapäiväinen joustava olemassaolomme tapahtuu täysin kapitalistisen järjestelmän ehdoilla. Samat riistämisen, monetisaation, tehostamisen ja kilpailun logiikat tapahtuvat kaikilla alustoilla. Meiltä vaaditaan työntekijöinä, asiakkaina ja kuluttajina yhä enemmän. Joustavuutta opetukseen kaipaavat ainakaan enimmäkseen ole niitä, jotka harjoittaisivat omaa vapautunutta olemustaan, vaan pirstaloituneen ja monialustaisen tehokkuuden myllyssä kamppailevia voimattomia yksilöitä.
Penakin oli ennen kaikkea liian kiireinen henkilö, mutta samanaikaisesti opportunisti. Hänen arkinen elämänsä oli levittynyt liian monille alustuille, fyysisille ja digitaalisille, mikä oli sallinut oppitunnin mittaisen työtehtävän ja luennoitsijan aikoinaan arvokkaan roolin typistymisen sivuun asetetun mobiililaitteen yksittäisen applikaation ruuduksi.
Mikä on meille tärkeää ja mitä me toivomme? Kenen intresseissä vääjäämättömästi etenevä digitalisaatio on positiivinen asia ja mitä kehityskulkuja se ruokkii? Mihin suuntaan ja kenen ehdoilla haluamme joustaa, jos haluamme joustaa? Olemmeko irrotettavissa tilasta ja ajasta puhtaaksi virtuaalisuudeksi, vai kuuluuko käsitykseemme ihmisyydestä definitiivisesti materiaalinen komponentti? Onko siinä jotakin vaalimisen arvoista vai tulisiko pyrkiä astumaan tilan ja ajan tuolle puolen? Kuinka monta selainikkunaa voidaan pinota päällekkäin ja mahtuuko web-kameran linssiin kokonainen elämismaailma?
Informaatioergonomia 