sukupuoli

Sukupuolikeskustelu on saanut jatkoa: Toiste emme suostu katoamaan

untamoJätä kommentti

Kirjoitin ensimmäisen kerran perusteellisesti sukupuolestani vuonna 2021. Avasin pitkällä esseelläni erittäin olennaisen keskustelun, jossa kritisoin nykyään valtavirtaistunutta transaktivismia haitallisesta sukupuolikäsityksestä, pohdin omaa identiteettiäni sekä naisen käsitettä, ja niin edelleen. Jatkoin syyskuussa 2022, jolloin käsittelin erityisesti sukupuolen essentialisointia ja ammensin gender nihilismin käsitteestä. Tietenkään muutamien lukijoiden pienessä blogissa ilmestynyt teksti ei ollut minkäänlaisen varsinaisen keskustelun avaus, jos muutamia twitter-kommentteja ei lasketa. Mutta nyt, vuonna 2023, saan vihdoinkin lukea ajatuksiani oikeasta, painetusta kirjasta.

Emilia Männynväli: Toiset en suostu katoamaan. Into, 2023

Jo pitkään arvostamani toimittaja ja kirjailija Emilia Männynväli kirjoittaa teoksensa nimikkoesseessä, kuinka toiste hän ei suostu katoamaan. Runollisen fraasin merkitys ilmenee esseetä lukiessa. Männynvälin teksti on erinomaista, suoraa, rohkeaa ja perusteltua, mutta samalla itsestään selvää, ja sitä, mitä olen itsekseni lukenut ja kirjoitellut jo vuosia. Tämä on kuitenkin ainoastaan hyvä asia. Mikään määrä epämääräistä nettitekstiä ei korvaa aitoa Kirjaa kovine kansineen.

Lisäksi, Männynväli tiivistää oman viestini ytimekkäämmin ja taitavammin, kytkien sen samalla ansiokkaasti liberaalifeminismin problemaattiseen historiaan. Naiseuden ahtaalla määrittelyllä on pitkä historia, jossa esimerkiksi rodullistetut ja työväenluokkaiset naiset on aikanaan suljettu ulkopuolelle. Kiinnostavaa kyllä, osittain samaa argumenttia on käytetty valtavirran transaktivismin piirissä. On sanottu, kuinka se, että epäröimme määritellä koirassukupuoleen syntyneen henkilön naiseksi, on samaa jatkumoa kuin se että teemme saman rodullistetuille. Musta naisen keho on samalla tavalla määritelty epäoikeaksi naiskehoksi kuin peniksen ja kivekset sisältävä keho, ja kunnon feminismiä olisi ymmärtää molempien olevan naiskehoja. Tämä argumentti on mielestäni aina ollut hyvin rasistinen, ja Männynvälin näkökulma on huomattavasti parempi.

Männynväli aloittaa esseensä aivan samanlaisella tunnustusvirkkeellä kuin minäkin, mutta vielä suoremmin. Hän myöntää heti olevansa nainen, minä taas tyydyn luonnontieteelliseen naaras-sanaan. Hän kuvailee ensimmäiset sivut ymmärrettävää ja paikoin samaistuttavaa kamppailua kasvusta sukupuolistereotypioiden keskellä. Minäkin olen ehdottomasti ”en niin kuin muut tytöt”. Näitä kokemuksia on kaikkialla.

”Tuli lisää sääntöjä. Sanottiin, että ellei halua olla täysi moukka, pitää itsestään puhua cis-naisena, joka tarkoittaa, että identifioituu sukupuoleensa, vaikka nimenomaan siis en ollut identifioitunut.”

Siinä. Painettuna paperille täsmälleen se ristiriita, jota olen pyöritellyt jo vuosia, ja joka on koko ajan ollut meidän kaikkien silmiemme edessä, mutta johon puuttumista ollaan pelätty terfisminä. Nimenomaan en identifioitunut.

Kirjoitin 2021:

”Yhden virheen äänekkäät transaktivistit ovat tavallaan mielestäni tehneet, jakaessaan ihmiset trans- cis- ja muunsukupuolisiin (tms.). Moni vanhempi ihminen on tuohtunut, ”enhän minä ole mikään cis”, enhän minä koe mitenkään olevani nainen!” mutta heidät on tuomittu transfoobikoiksi ja bigoteiksi kuuntelematta lainkaan. Heillä kuitenkin olisi erittäin tärkeää sanottavaa sukupuoli-identiteetistä, ja sen monista merkityksistä.

Naisena syntynyt ja naiseksi kutsuttu henkilö tuohtuu syystäkin kun hänen sanotaan olevan ”sukupuoli-identiteetiltään nainen” tai ”kokevan olevansa nainen”. Hän edustaa suurta kategoriaa joka jää keskustelujen ja tiukkojen luokittelujen varjoon. Ihmisiä, jotka eivät koe sukupuolikategorioita omakseen, eivät pidä esimerkiksi ”naiseudesta”, mutta eivät myöskään koe sukupuoli-identiteetteihin liittyvää käsitteistöä relevantiksi tavaksi jäsentää itseään. He saattavat sanoa, etteivät ole sinut naiseutensa kanssa, mutta jättää asian siihen. Toki tämä sinuina oleminen on ehdottomasti nimenomaan sidoksissa ympäröivään yhteiskuntaan normeineen.

On yhtä lailla väärinsukupuolittavaa leimata tällainen henkilö cis:ksi, kuin on leimata esimerkiksi minut naiseksi. Identiteettimme ja kokemuksemme vaihtelevat ja juuri hänelle ”naiseus” voi olla lähinnä inha muistutus oman kehon rajoitteista ja yhteiskunnassamme asuvasta normittavasta ajattelusta, mutta ei missään nimessä mitään, mitä hän aktiivisesti kokee olevansa.”

Männynväli kertaa feministisen ja laajemmankin ihmisoikeuskamppailun pitkää historiaa.

”Naisruumis on se, jota on aina riepoteltu yhteiskunnallisten ja poliittisten konfliktien areenoilla milloin minkäkin ideologian tarpeisiin.”

Nimenomaan naisruumis. Oikeanlaisen naisruumiin kontrolli, ulkonäkövaatimukset, valkoinen ja siro ihanne, rodullistettujen ulossulkeminen, ja niin edelleen. Näitä tällaista ruumista kantavia on edelleen noin puolet meistä kaikista, mutta kuten itsekin jäsensin

”Varsin monella tytön kehossa syntyneillä (ja puhun nyt tytöistä koska olen itsekin sellainen) on epämukavia tuntemuksia kehoaan kohtaan. Nämä eivät johdu vähiten siitä, kuinka naisen roolimallit yhä edelleen ovat ahtaat. (…) Etenkin naiset kärsivät siitä, mitä vaatimuksia ja odotuksia heidän sukupuoleensa sisältyy, joissakin kulttuureissa vielä paljon enemmän. Nimeämällä heidät cis-vihollisiksi, jotka eivät ymmärrä eksklusiivisen trans-ryhmämme kokemusta, tehdään pelkästään vahinkoa.”

myös Männynväli tiivistää, kärjekkäämmin ja osuvammin

”Tänä päivänä ’ihan tavallisille naisille’ on tehty tavattoman vaikeaksi osallistua tähän heitä koskevaan keskusteluun. Heidät on suljettu ulos siitä luomalla hirvittävä akateeminen uuskieli sukupuolesta ja vaatimalla sen täydellistä hallintaa.”

Männynväli onnistuu tiivistämään sen, mitä en itse suoraan peräänkuuluttanut, mutta josta voin kyllä sanoa kirjoittaneeni. ”Nainen” tarkoitettuna naaraana syntynyttä ihmistä on edelleen relevantti kategoria, johon liittyvistä epäkohdista kärsivät miljoonat. Itse puhuin ”suuresta kategoriasta ihmisiä, joka jää keskustelujen ja tiukkojen luokittelujen varjoon”. Siteerasin esimerkiksi Leena Vilkan erinomaista kolumnia vuosien takaa, joka toi esiin sellaisen position, johon en ole mediassa aikaisemmin törmännyt. Kaikki naiset eivät ole sinut naiseutensa kanssa, vaikka ovatkin ”naisia”. Kaikki naiset eivät siis määritelmällisesti ole cis. Tämä pudottaa pohjan pois suurelta osalta eksklusiivista identiteettiä painottavalta transkeskustelulta. Kuten huomautin 2022, oikeastaan lähes jokainen meistä on valtavirtaisten määritelmien mukaan trans.

Mitä erityistä sitten liittyy naisruumiiseen? Esseensä lopussa Männynväli purkaa ilmoille kaikkein tärkeimmän.

”Kauan sitten luin jostakin, että ’pillu on mielentila’. Rohkenen olla eri mieltä: kyllä pillu on ihan vain pillu. (…) Ei tyttöjä naiteta lapsina siksi, että heillä on mielentila, joka on pillu. Se ei ole tyttöjen mielentila, jota ympärileikataan. Tyttösikiöitä ei abortoida ja naisia ympäri maailman raiskata ja kunniamurhata näiden mielentilojen vuoksi. Ei tyttöjen kouluun pääsyä evätä siksi että näillä on mielentila. Naiset ympäri maailman eivät kuole synnytyksiin sen vuoksi, mikä heidän mielentilansa on.”

Tämä on voimakasta tekstiä, jossa on epäkorrektiuden tuntua. Jotain tämän tyyppistä olen lukenut äärioikeiston masinoimiksi terf-järjestöiksi leimattujen toimijoiden viestinnästä. Jolloin tällaisessa, naarasruumiin erityisyyteen, ja naisten sorron nimenomaisen ruumiilliseen puoleen liittyvässä argumentaatiossa on jotakin terffiä. Modernimpaa olisi todeta kuinka transnaiset ne vasta syrjintää kokevatkin, ja kuinka heidän syrjintänsä on yhtä lailla osa suurta naisten syrjinnän ongelmaa. En kiistä heidän syrjintäänsä ja sen ongelmallisuutta, mutta siinä mistä Männynväli kirjoittaa, on kyse hyvin spesifistä asiasta. Kyse on tietynlaisen ruumiin systemaattisesta sorrosta, mikä tietysti johtuu tähän ruumiiseen liittyvistä kulttuurisista normeista, mutta joka toimenpiteenä kohdistuu nimenomaan ruumiiseen – jopa vauvan tai sikiön.

Epäkorrektiuden tuntu ei ole vain oma mielikuvani, eikä Männynvälin tekstin pitäminen kiistanalaisena ja osin vaiettuna olkiukko. Erityisen oireellista on se, kuinka Männynvälin ajattelu on aktiivisesti leimattu transfobiseksi. Hänen julkinen esiintymisensä on peruttu, koska hänen puhettaan ruumiillisesta todellisuudesta on pidetty transfobiana. Olisi siis fobiaa, pelkoa, todeta kuinka naisia sorretaan heidän ruumiinsa vuoksi tai kuinka ei itse koe identifioituvansa naiseksi. Tai kuinka transsukupuoliset samaistuvat sukupuolen kulttuuriseen ja sosiaaliseen konstruktioon. Tietty tapa ajatella todella on oikeampi ja edistyksellisempi, eikä tämä näy vain aktiivisen edistykselliseksi leimautuvissa tahoissa, vaan myös laajemmissa yhteyksissä, mistä annan esimerkin hetken kuluttua.

 

Lopulta Männynväli pudottaa metaforisesti pommin

”Pidän epäruumiillista, usvaista ajatus-naista varsin keskiluokkaisena ja uusliberalistisena fantasiana”

Tässä kärjekkäästi ilmaistussa fraasissa kiteytyy laajempi vastakkainasettelu, joka on varmasti pitkälti keinotekoinen, mutta jonka strateginen hyödyntäminen on tässä tapauksessa onnistunutta. Kyse on hyvin vanhasta ja edelleen aktiivista keskustelua myös feminismin sisällä herättävästä jaosta ruumiiseen/materiaan ja diskurssiin/kieleen/abstraktiin. Männynvälin essee, kuten hänen teoksensa muutkin esseet, edustaa vahvaa ruumiillisuuden näkökulmaa. Nimenomaan ruumiin ja materiaalisen todellisuuden, esimerkiksi tuotannon olosuhteiden, hylkäämisestä aiheutuu suurin osa yhteiskunnan ongelmista, voidaan väittää. Pidän erinomaisena sivalluksena hahmottaa myös valtavirtainen transaktivismin sukupuolikäsitys osana viime kädessä uusliberaalia ruumiittomuuden fantasiaa.

Nimenomaan tästä olen itse asiassa kirjoittanut aikaisemmin, väittämällä suoraan kuinka transsukupuolisuus on transhumanismia. Männynväli itse kirjoittaa transsukupuolisuudesta onnistuneen suorasanaisesti

”On ihmisiä, jotka kokevat kroonista ahdistusta biologisesta sukupuolestaan tai samaistuvat johonkin sukupuolen sosiaaliseen ja kulttuuriseen konstruktioon enemmän kuin ruumiiseensa.”

Sukupuolen sosiaalinen ja kulttuurinen konstruktio. Se on transnaisen nainen tai transmiehen mies, enkä tarkoita tätä arvottavasti. Kirjoitin 2021 käytännössä aivan samoin

”Mielestäni transsukupuolisuus on ”sairaus”. Viittaan sairaudella tässä yhteydessä poikkeamaan, virheeseen, ja ensisijaisesti maailmassa olevaan virheeseen. Utopiamaailmassa, jossa sukupuoli ei oikeasti tarkoittaisi mitään, jossa ”genderiä” ei olisi edes olemassa vaan ihmisillä olisi tietynlaiset elimet, niille ehkä sanat ja sillä hyvä, ei transsukupuolisuutta olisi olemassa. Ei olisi mitään ylimääräistä ”sukupuolta”, joka olisi jotakin muuta kuin tapa sanoittaa tietynlaista kehoa. Mutta maailmamme ei ole tällainen, vaan valovuosien päässä siitä. Täällä ihmisestä voi tulla trans, hän voi omaksua kokonaisen sukupuoliroolinormiominaisuuskimpun itselleen, koska sellainen kimppu on ylipäätänsä olemassa.”

Mitä tämä kulttuuriseen konstruktioon, sukupuoliroolinormiominaisuuskimppuun samaistuminen sitten on? Kuten kirjoitin elokuussa 2023, kyse on samasta (ja pitkälti perustellusta) biologisen ruumiin rajojen hylkäämisen haaveesta kuin transhumanismissa.

”Kehon muokkauksen vapautta korostavan ideaalin taustalla on perustavanlaatuisella tavalla trans-alkuisia ajattelutapoja yhdistävä ihmiskäsitys: ihminen biologisena olentona on sinällään vajavainen. ”

Tällainen ajattelu kulkee radikaalisti eri suuntaan kuin Männynvälin ja joidenkin muidenkin kirjoittajien korostama ruumiin ja materian todellisuus. On erityisen osuvaa, kuinka Männynväli nimittää ajatusta naiseudesta ”usvaisena” ja materiasta irrallisena keskiluokkaiseksi ja uusliberaaliksi fantasiaksi. Nimenomaan transhumanismia on kutsuttu aivan samanlaiseksi uusliberaaliksi fantasiaksi, jossa oletettu kaikkivoipa individuaali sielu ylittää vajavaiset ruumiilliset rajoitteet.

Tässä tullaan kuitenkin siihen, kuinka samaa mieltä lopulta olen Männynvälin kanssa. Männynväli osuu erinomaisesti nimenomaan tämänpäiväisen keskustelumme ongelmiin. Olen sekä tässä että muualla käyttänyt käsitettä valtavirran transaktivismi tai -ajattelu, millä viittaan siihen, kuinka aikoinaan tumblrista tuttu ajattelu- ja käsitemaailma näkyy kaikenlaisten edistyksellisenä itseään pitävien toimijoiden viestinnässä. Esimerkiksi cis- ja trans-käsitteet on otettu annettuna ja viralliset instituutiot kuin akateemiset toimijatkin ovat ylisensitiivisiä nainen -sanan käytössä (mistä Männynväli antaa lähteistettyjä esimerkkejä). Olettamalla esimerkiksi kaikkien olevan cis-sukupuolisia tehdään valtava virhe, ja transidentiteetin eksklusiivisuutta korostava ajattelutapa sulkee pois paljon relevanttia todellista kokemusta.

Se kohta, jossa mahdollinen erimielisyyteni ilmenisi, liittyy kuitenkin ruumiillisuuden korostamiseen. Vaikka sinällään olen samaa mieltä ja pidän argumenttia hyvänä, en voi olla kokematta viehätystä johonkin suorastaan akselerationistiseen sukupuoliajatteluun. Koen jonkinasteista vetoa transhumanismia kohtaan ja pidän edistyksellisimpänä feminisminä teknologiaa ja keinotekoisuutta korostavaa ajattelua (Haraway, xenofeminismi jne.). Enkä oikeastaan ole vakuuttunut nimenomaan ruumiin karvaan ruumiilliseen todellisuuteen vetoavasta transhumanismin kritiikistä. Mutta tämä on lähinnä filosofinen keskustelu, ja kiinnostaa minua nimenomaan sellaisena. Pidän täysin selvänä, kuinka tämän päivän yhteiskunnassa ja politiikassa tarvitaan nimenomaan sellaista ruumiillisuuden todellisuuden sinnikästä korostamista, mitä Männynväli tekee.

Toivon, että mahdollisimman moni löytää Männynvälin esseen ja suhtautuu siihen vakavasti. Hänen argumenttejaan ei tule tuomita olkiukkoina, sillä kuten perutun esiintymisen tapaus osoittaa, hän on täsmälleen ongelman ytimessä. Näistä asioista puhuminen todella nähdään jollain tapaa vääränä. Männynväli kirjoittaa kärkkäästi, kuinka ei tahdo ryhtyä pillun- tissin- tai kohdunkantotelineeksi, sellaista hän on kuullut nuoruudessaan tarpeeksi.

Vastikään Poliittinen talous -lehdessä ilmestyi mielenkiintoinen tutkimusartikkeli ”Synnytinelinten poliittinen talous: Biologisen uusintamisen kustannuksista poliittisen talouden vaginaalisilla rajapinnoilla”. Artikkeli käsitteli naisten terveyden ongelmaa: raskauden ja synnyttämisen aiheuttamaa inkontinenssia ja sen taloudellisia kustannuksia. Paitsi luonnehdin äsken väärin. 34-sivuisessa artikkelissa mainitaan nainen-sana kuusi kertaa, ja ainoastaan siteeraamisen ja referoinnin yhteydessä (esimerkiksi tilastollinen tutkimus siitä, kuinka moni mies ja kuinka moni nainen kärsii vaivasta). Kyse ei kuitenkaan eksplisiittisesti ole naisista, naisten terveydestä ja naisten vaivasta, vaan vaginaalisista rajapinnoista, vaginoista, synnyttäjistä, synnytinelimistä ja kohdullisista ihmisistä. Caroline Criado-Perez on kirjoittanut ansiokkaasti siitä kamppailusta, jota etenkin lääketieteessä käydään, jotta terveydenhuollon epätasa-arvo ymmärrettäisiin ja siihen vaikutettaisiin. Se edellyttää naisten tilastoimista naisina ja naisten erityisten terveysongelmien (kuten synnytinelinten ongelmat, joista artikkeli kertoo) spesifiä huomioimista. Artikkelin kirjoittajat ovat päättäneet kuitenkin kulkea uhmakkaasti päinvastaiseen suuntaan ja osoittaa, kuinka kyse ei ole naisista tai heidän vaivoistaan, vaan vaginaalisista rajapinnoista. Reduktio vaginaalisiksi rajapinnoiksi tekee tyhjäksi tasa-arvokamppailua, mistä myös Männynväli kirjoittaa. Tai ehkä olemme väärässä. Ehkä Männynväli (ja minä) olemme vain vanhanaikaisia terffejä, joiden pitäisi hyväksyä, että inklusiivinen kielenkäyttö luokittelee ihmiset miehiksi ja ei-miehiksi. ”Naisen” näkemisessä heikompana versiona ainoasta sukupuolesta eli miehestä ei ole edes uusi ajatus, vaan ikivanha. Palatkaamme yhden sukupuolen malliin, ja huomioikaamme tämän jälkeen jokainen yksilönä?

 

Kuva: Unsplash / Karollyne Videira Hubert

Morfologisen vapauden puolesta, biokonservatismia vastaan! Transhumanistit ja -ihmiset

untamo4 kommenttia

“This something new is transhumanism—a worldview that seeks a quality of life that brings about perpetual progress, self-transformation, practical optimism, visionary solutions, and critical thinking—the transhuman.” (Vita-More 1983)

Tämä kirjoitus käsittelee transhumanismia. Suomenkielinen keskustelu transhumanismista on toisinaan törmännyt käännösongelmaan. Käsite ”transhuman”, jolla voidaan tarkoittaa teknologian avulla uudelle ihmisyyden tasolle siirtyvää henkilöä, ei ole suomennettavissa ilman väärinkäsitystä. Kirjaimellinen käännös olisi ”transihminen”, jolla tarkoitetaan kuitenkin transsukupuolista henkilöä. Trans- etuliite ja siitä johdetut yhdyssanat ovat kiinteä osa sekä transhumanismia että keskustelua sukupuolen moninaisuudesta. Tämä voi sotkea käsitteitä.

Minun väitteeni on, että kyse ei ole sattumasta tai väärinkäsityksestä, vaan käsitteistä ja ideoista, joiden sisältö on olennaisilta osin sama. Transhumanismi ja transsukupuolinen positio ovat merkittäviltä osin yhtäläiset. Tarkoitan tällä sitä, ettei sukupuolen moninaisuuden ja transihmisen identiteetin puolesta voi puhua menestyksekkäästi sitoutumatta transhumanismiin. Vaikka käsityksiä sukupuolesta ja sen moninaisuudesta on lukuisia erilaisia myös feminististen, queer- yms. liikkeiden sisällä, on transhumanismi sisäänrakennettuna nimenomaan valtavirtaiseen käsitykseen näistä asioista. Valtavirtaisella tarkoitan sitä, mikä näkyy suurten kansallisten toimijoiden julistuksissa ja mitä puolustetaan laajasti edistyksellisessä ajattelussa ja politiikassa.

En argumentoi näitä ajattelutapoja vastaan, eikä niiden yhdistäminen ole tarkoitettu syytteeksi kumpaakaan kohtaan. Pyrin sen sijaan tuomaan tällä hetkellä hyvin erillään olevat kaksi keskustelua yhteen. Vaikka suhtaudun transhumanismiin sinällään myönteisesti, tuon esille kuitenkin myös siihen kohdistuvaa kritiikkiä ja osoitan samalla, kuinka sillä saattaa olla vaikutusta myös sukupuolikäsityksiin. Koska miellän itseni osaksi jonkinlaista laajaa feminististä liikehdintää sukupuolen moninaisuuden puolesta, viittaan tähän positioon paikoin monikon ensimmäisessä persoonassa.

Mitä transhumanismi on? Yksinkertaistettuna kyse on ajattelutavasta tai suuntauksesta, jossa ihmisen kykyjä pyritään parantelemaan teknologian avulla siten, että ne ylittävät tähänastisen ihmisyyden, ja tuloksena on uusia, parempia ihmisyksilöitä ja uusi, onnellinen maailma. Näin tiivistää transhumanismista kattavan teoksen hiljattain kirjoittanut Maija-Riitta Ollila (2023). On huomattavaa, että haaveet ja pyrkimykset ihmisten parantamisesta ja parantelusta sinänsä ovat suurin piirtein yhtä vanhoja kuin ihmiskunta. Ollila (2023) jäljittää sen jo Gilgamesh-myytteihin. Palaamme vielä tähän laajaan näkökulmaan. Kuvaan kuitenkin ensin sitä, mistä transhumanismissa nimenomaan modernina aatteena ja liikkeenä on kyse.

Keskeinen toimija modernissa transhumanismissa on Humanity+ verkosto, jonka teksteihin tutustumalla voi ajattelusta saada käsityksen. Organisaatio perustettiin World Transhumanist Associationin nimellä vuonna 1998. Perustajina olivat Nick Bostrom ja David Pearce, jotka edelleen ovat transhumanistisen ajattelun keskeisiä nimiä. (Ollila 2023). Humanity+ ilmoittaa missiokseen edistää ”eettistä teknologian käyttöä ja näyttöön perustuvaa tiedettä ihmisen kykyjen laajentamiseksi” sekä kannattaa ”korkean teknologian käyttöä suotuisan tulevaisuuden aikaansaamiseksi” ja ihmisten voimiseksi ”paremmin kuin hyvin”.

Mitä tämä ihmisen kykyjen edistäminen käytännössä tarkoittaa? Keskeinen teksti on Natasha Vita-Moren transhumanistinen manifesti vuodelta 1983. Siinä ikääntyminen ilmoitetaan taudiksi (disease). Ihmiselämää on pidennettävä bioteknologian keinoin. Ihmisten on voitava muokata kehojaan geeni- ja nanoteknologian avulla, ja tulevaisuudessa esimerkiksi laajentaa kognitiivisia kykyjään tekoälyjärjestelmien avulla. Yksilöllinen geneettinen vapaus on tärkeää, jokaisen on saatava muokata kehonsa sellaiseksi kuin haluaa. Transhuman on uudenlainen ihminen, biologis-tekninen organismi joka kehittyy teknologian kehittyessä. Vita-More tekee vielä erottelun transhumanin ja kyborgin välillä: kyborgi staattinen ihmisen ja koneen yhdistelmä, mutta transhuman on jatkuvaa ja dynaamista kehitystä. Transhumanismi ylittää ongelmat, se ylittää sairauden, niukkuuden sekä syrjinnän ja eriarvoisuuden.

”Transhumanists invent and design with technology and collaborate with the cosmos, perform in multiple realities, automorph mind and body, conceive, innovate, and explore. We indelibly engrave longevity memes. We are the neo-cyberneticists utilizing high-end creativity, engineering skills, scientific data, and automated tools to author our visions.” (Vita-More 1983)

Ajankohtaisempia esimerkkejä transhumanisteista ja transhumanistisista pyrkimyksistä löytää runsaasti Ollilan (2023) teoksesta. Voidaan puhua esimerkiksi ihmisen augmentaatiosta täydentävien teknologioiden avulla, joka voi olla puettavaa ja interaktiivista. Neuroteknologian avulla voitaisiin parantaa paitsi kognitiivista kapasiteettia, myös moraalin ja tahdon heikkoutta. Bioteknologisin keinoin ihmisestä voitaisiin saada kestävämpi ja voimakkaampi, ja tätä pyritään hyödyntämään etenkin sotateknologiassa. Transhumanistit ovat hyvinkin optimisia sille, mitä kaikkea teknologian avulla voidaan vielä tehdä – ihmisen täysi potentiaali on vielä pitkälti hyödyntämättä.

Siirrytään sitten transhuman-sanan toisen käännöksen puoleen. Edistyksellinen ja minunkin allekirjoittamani käsitys sukupuolen moninaisuudesta on, kuinka sukupuoli on jatkumo, joka koostuu erilaisista geneettisistä, kehityksellisistä, hormonaalisista, fysiologisista, psykologisista, sosiaalisista ja kulttuurisista ominaisuuksista. Jokaisella on yksilöllinen sukupuoli-identiteetti, johon voi sisältyä sukupuoliristiriita, jos sukupuoli-identiteetti ei vastaa syntymässä määritettyä sukupuolta. Tällöin ihmisellä voi olla tarvetta korjata sukupuoltaan esimerkiksi hormonaalisin ja kirurgisin toimenpitein. Tämä voi tarkoittaa puberteetin lääkkeellistä jarruttamista, hormoniterapiaa, sukurauhasten tai rintojen poistoa. On tärkeää, että ihmisellä on itsemääräämisoikeus hoidostaan: ketään toisaalta pakoteta hoitoon eikä toisaalta evätä siltä. (SMOK 2021).

Hoidon saaminen voidaan perustellusti nähdä ihmisoikeuskysymyksenä, sillä ihmisen tosiasialliset mahdollisuudet elää oman sukupuoli-identiteettinsä mukaista elämää riippuvat niistä. Esimerkiksi lapsille ja nuorille voi puberteettikehitystä jarruttava lääkitys olla tärkeää, sillä silloin keho ei ehdi kehittyä sellaiseksi, että siinä on dysforiaa aiheuttavia piirteitä (kuten naaraspuolisilla erottuvat rinnat). Yhtä lailla on olennainen ihmisoikeuskysymys, ettei ketään pakoteta hoitoon vastoin tahtoaan.

Hyvässä yhteiskunnassa, mitä esimerkiksi Seta jäsenjärjestöineen ajaa, ja mitkä tavoitteet löytyvät laajasti monien puolueiden ohjelmista, hoitoon pääsy on helppoa ja maksutonta. Sukupuolen korjaaminen on mahdollista alaikäisillekin, ja tarjolla on tarvittaessa hormoniblokkerihoitoja. Sekä kehon muokkaaminen että sen muokkaamatta jättäminen on mahdollista ja aidosti saavutettavaa.

Mitä tekemistä tällä on transhumanismin kanssa?

Huomaamme, että pyrkimyksissä on kyse olennaisesti samasta asiasta. Transhumanismin ydinarvoja on morfologinen vapaus. Ihmistä muokkaavien teknologioiden tulee olla laajasti saatavilla. Jokaisella ihmisellä on oikeus parantaa ja muokata paitsi kehoaan, myös kognitiotaan ja tunteitaan (kts esim. Bostrom 2005). Kyse on kehollisesta itsemääräämisoikeudesta. Vita-Moren (1983) alkuperäisessä manifestissa asia sanotaan selkeästi

“People have a fundamental right to own their body, shape who they are, and live their lives.”

Kehollinen itsemääräämisoikeus on tärkeimpiä transihmisten oikeuksia puolustavan liikkeen, koko sateenkaariliikkeen tavoitteita. Tämä ei tarkoita vain oikeutta esimerkiksi pukeutua ja ehostaa itseään miten haluaa. Keholliseen itsemääräämisoikeuteen liittyy olennaisella tavalla myös kehon hormonaalinen ja kirurginen muokkaaminen. Vasta silloin esimerkiksi transidentiteetin omaava henkilö voi elää täyttä elämää omana itsenään. Fundamentaalinen oikeus omaan kehoon on todella fundamentaalinen.

Kehon muokkauksen vapautta korostavan ideaalin taustalla on perustavanlaatuisella tavalla trans-alkuisia ajattelutapoja yhdistävä ihmiskäsitys: ihminen biologisena olentona on sinällään vajavainen. Se, mihin tämä vajavaisuus on suhteessa, on monimutkainen filosofinen kysymys, mutta yleisellä ja karkealla tasolla voidaan puhua kulttuurin, tosiasiallisesti eletyn sosiaalisen elämän kaltaisista asioista.

Luonto, mikäli sellainen pystytään määrittelemään, ei ole riittävä takaamaan sellaista hyvää ihmisyyttä, mitä haluamme. Transhumanistit uskaltavat julistaa sairauksiksi ja ongelmiksi asiat, jotka tulevat laajasti määritellyksi luonnollisiksi. Ikääntyminen on sairaus. Ihmisen intellektuaalinen kapasiteetti on riittämätön. Ihmisen ruumiin toiminnot, aistit, alttius tartuntataudeille, kaikki tämä on puutteellista. Jopa ihmisen emotionaalinen ja moraalinen toiminta on puutteellista. (Ollila 2023). Lisäksi, ihmisen biologiseen sukupuoleen liittyvät elimet ovat puutteellisia. Ihmisen sukupuolihormonituotanto on väärää ja puutteellista. Ihmisen kehon muodot ovat vääriä.

Ja lähes kaikkea tätä voidaan korjata ja parantaa erilaisten teknologioiden avulla. On lopulta veteen piirretty viiva, keinotekoinen rajaus, mitkä näistä teknologioista ovat ”vaarallista” transhumanismia, mitkä taas arkisia ja hyväksyttyjä. Nimenomaan tätä myös transhumanismin aktiiviset puolustajat korostavat, vasta-argumenttinaan liikettä kritisoivia vastaan. Ihmisen immuunijärjestelmää parantavat rokotteet ovat tunnetuin esimerkki laajasti hyväksytystä ”paranteluteknologiasta”. Mikäli määritelmää laventaa entisestään, siihen voidaan lukea lähes kaikki lääkkeet. Tällöin transhumanistisista pyrkimyksistä tulee osa ihmisen perusolemusta, ja käsite laventuu tarkoittamaan tavallista huonon olotilan parantamista, mikä on osa kaikkia inhimillisiä kulttuureja. Tästä myös radikaalimpien ja invasiivisempien parantelukeinojen puolustajat saavat hyvän argumentin – aivoimplantitkin ovat osa jotakin, mitä olemme tehneet aina.

Jonkinlaista rajanvetoa voisi pyrkiä tekemään siihen, parannellaanko ”tervettä” vai ”sairasta” kehoa, mutta terveys on suhteellinen konstruktio, jota ei voida määritellä tyhjentävästi. Voidaan yrittää puhua vaivojen vakavuudesta: joku voi aktiivisesti kuolla esimerkiksi ilman malariarokotetta tai sydämentahdistinta, mutta ei ilman genitaalikirurgiaa, silikoni-implantteja tai Neuralink-sirua. Mutta tämäkin erottelu on vaillinaista ja puutteellista.

Mitä tämä kaikki tarkoittaa transsukupuolisuuden ja siihen liittyvien ilmiöiden kannalta? Peräänkuulutan sitä, että transaktivistit tunnistaisivat itsensä aktiivisesti osaksi transhumanistista liikettä. Puhe luonnollisuudesta sekä esimerkiksi transsukupuolisuuden normaaliutta, luonnollisuutta ja jopa triviaalisuutta korostava argumentaatio menee 180 astetta väärään suuntaan, ja on ainoastaan haitallista liikkeen tavoitteiden kannalta. Kannatammehan me fundamentaalista kehollista itsemääräämisoikeutta. Yhteinen vihollisemme on tätä vastustavat (bio)konservatiivit.

Toisinaan näen ja kuulen argumentteja siitä, kuinka esimerkiksi transmiehet ovat ihan tavallisia miehiä, itse asiassa aivoiltaan biologisia miehiä muistuttavia. Heillä on kirjaimellisesti miesten aivot mutta naisten keho – transsukupuolisuus näkyisi siis aivoissa. Siispä genitaalikirurgia ja hormonihoito ovat vain flunssalääkkeen kaltaista harmitonta normaalia toimintaa, jossa ohjataan yksilö omaan luonnolliseen olotilaansa. Tämä ajattelu on reaktionääristä ja vaarallista. Sukupuolen (gender) käsityksen palauttaminen biologiaan on ei-toivottua naturalisointia, joka sotii itseään vastaan (kts. Alyson Escalante 2016). Emme voi samaan aikaan kannattaa vapautta sekä systeemiä, jossa jokaisella on ”luonnollinen” paikkansa.

Tämän sijaan meidän tulisi ymmärtää, kuinka olemme Natasha Vita-Moren ja Nick Bostromin rinnalla vaatimassa fundamentaalista kehollista itsemääräämisoikeutta. Olemme niitä, jotka vaativat, että ihmisen on saatava muokata ja parannella kehoaan ilman kenenkään estelyä ja vetoamista luonnon peukaloinnin vaarallisuuteen tai muuhun vanhanaikaisuuteen. Jos kehonsa kokee itse puutteelliseksi, sitä on voitava saada muokata edistyksellisimmällä käytössä olevalla teknologialla ilman että kukaan biokonservatiivi väittää, että kyllähän kehosi on luonnollisena hyvä. Minulle on voitava kuulua niitä ominaisuuksia mitä haluan, eikä kukaan saa väittää, että olisi jokin luonnollinen olotila, joka olisi parempi. Sukupuoli on yksi niistä vanhoista, purettavista rakenteista paremman ihmisyyden tiellä.

Tässä ajattelutavassa nimenomaan feministisenä ajatteluna ei itse asiassa ole mitään uutta. Feminismi / queer-aktivismi ja transhumanismi ovat yhdistyneet aiemminkin. Vita-Moren (1983) mukaan transhumanismin taustalla oleva filosofia kumpuaa feminismistä, kansalaisoikeusliikkeestä, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen liikkeestä, eläinoikeusliikkeestä sekä ympäristöliikkeestä. Lisäksi on feministisiä suuntauksia, joissa keinotekoisuus tulee nostetuksi keskiöön. Donna Haraway kyborgeineen on aiheen klassikko jo 80-luvulta. Nykyään nähdäkseni edistyksellisintä feminististä ja queer-aktivistista ajattelua edustaa ”xenofeminismi”, joka korostaa antinaturalismia ja vieraantuneisuutta. Se korostaa teknologian vapauttavaa potentiaalia ja sitä, kuinka se mahdollistaa biotekniset interventiot sekä sukupuolen lakkauttamisen ja hajottamisen sadoiksi sukupuoliksi. Jos luonto on väärässä, muutetaan luontoa, kuuluu Laboria Cuboniksin (2014) manifestin lopputeesi. Vaikkei sitä itse eksplikoikaan, manifesti on kirjaimellista transhumanismia. Samalla se on nykyisen trans- ja queer-ajattelumme ainoa johdonmukainen suunta.

“We favour allowing individuals wide personal choice over how they enable their lives. This includes use of techniques that may be developed to assist memory, concentration, and mental energy; life extension therapies; reproductive choice technologies; cryonics procedures; and many other possible human modification and enhancement technologies.” (Humanity+)

Voisin päättää kirjoitukseni tähän, ja todeta kaiken olevan hyvin. Olemme onnellisia transhumanisteja, jotka teknologia vapauttaa ruumiidemme puutteellisuudesta. Eläköön hormonit, sirut, nanoteknologia ja kyborgit!

Asiasta on kuitenkin käännettävä esiin myös toinen puoli. Transhumanismiin on etenkin viime aikoina kohdistunut runsaasti kritiikkiä. Tämä kritiikki on aiheellista ja otettava vakavasti. Sinällään siinä ei ole sisällöllisesti kovin paljon uutta. Mutta uusi näkökulma on puolestaan se, kuinka tämä kritiikki on otettava vakavasti myös trans- ja queer-liikkeiden sisällä, sillä olemme ideologisesti osa samaa ajattelutapaa.

Tuon esille kritiikin kaksi puolta. Ensimmäinen liittyy transhumanismin ja eugeniikan yhteyteen. Toinen on filosofisempi ja liittyy näkemykseen ihmisen vajavaisuudesta nimenomaisesti yhteiskunnallisessa kontekstissa.

Transhumanismi on eugeniikkaa steroideilla, kirjoittaa Emile Torres (2023). Torres on tuonut ansiokkaasti esille transhumanistisen pohjavireen vaikutusvaltaisten teknologiapersoonien (Elon Musk ja kumppanit) edistämässä ideologiassa. Se kietoutuu muihin ideologioihin, jotka kuitenkin kietoutuvat lopulta synkkiin lähtökohtiin, kuten eugeniikkaan. (Ideologioista voi lukea laajemmin täältä, en tässä käsittele niitä sen enempää). Tämä yhteys on hyvin tunnustettu. Tunnettu saksalaisfilosofi Jürgen Habermas pohtii teoksessaan The Future of Human Nature (2003) monipuolisesti uuden geeni- ja bioteknologian mahdollisuuksia ja sitä, kuinka ne johtavat väistämättä kysymyksiin eugeniikasta.

Mikä eugeniikassa on niin väärää, ja kattaako tämä vääryys kaikki transhumanismin muodot? Tiivistettynä eugeniikassa on kyse ”ihmisrodun” jalostuksesta paremmaksi. Brutaaleimmassa muodossaan tämä tarkoittaa vääränlaisten pakkosterilointia tai tuhoamista keskitysleireillä natsien tapaan, jotka veivät eugeniikan äärimmilleen. Voidaan kuitenkin argumentoida, ja tämän esittää Ollila (2023), ettei eugeniikan perusajatuksessa ole sinällään mitään vialla. Eikö ihmisten jalostaminen paremmaksi ole hyväntahtoinen ajatus? Osa transhumanisteista kannattaakin eksplisiittisesti liberaalia eugeniikkaa, joka eroaa jyrkästi natsien pahasta negatiivisesta eugeniikasta. Suhtaudun ajatukseen joka tapauksessa varauksella. En referoi tässä kaikkea aiheesta esitettyä kritiikkiä; suosittelen tutustumaan sekä Ollilan teokseen että Torresin artikkelisarjaan Truthdig-verkkolehdessä. Vaikuttaa joka tapauksessa erittäin vaaralliselta päättää jonkinlainen paremman ihmisen kategoria, jonka suuntaan väestöä aletaan ohjata.

Transhumanismissa pyritään siis luomaan parempia, uusia ihmisiä. Transhumans. Kollektiivisena västötasoisena pyrkimyksenä tämä johtaa väistämättä eugeniikkaan. Sen voi yritellä perustella sittenkin hyväksi aatteeksi, mutta olen itsekin Torresin tavoin skeptinen sen suhteen, voiko pyrkimys onnistua ilman syrjiviä ja eriarvoistavia toimia ja ihmisten jakautumista vielä jyrkemmin eri luokkiin muka koskaan onnistua. Aikaisemmin ei ole onnistunut. Mutta ovatko myös yksilön valinnat yhtä lailla haitallisia?

Edelleen, radikaalin yksilönvapauden puitteissa jokainen saa muokata kehonsa sellaiseksi kuin haluaa. Valtio tai muu toimija ei ohjaile sitä, millaiset keholliset ominaisuudet ovat suotavia. On jokaisen oma ja ainoastaan oma valinta, kuuluvatko hänelle esimerkiksi rinnat tai superkuulo. Hyvin kompleksiset eettiset kysymykset koskevat geeniteknologiaa ja jälkeläisten ominaisuuksien parantelua, mutta esimerkiksi vain omaan kehoon kohdistuvat muokkaukset eivät sisälly tähän. On vaikea nähdä minkäänlaisena haitallisena rodunjalostuksena sitä, jos suuri joukko ihmisiä käyttää esimerkiksi sukupuolihormonivalmisteita.

Asia ei kuitenkaan ole näin yksiselitteinen. Habermas (2003) tiivistää, ettei eugenistisia pyrkimyksiä voi normalisoida nimenomaan sen vuoksi, että niitä ei voi erottaa yhteiskunnallisista ennakkoluuloista ja yhteiskunnassa jo valmiiksi olevista suhtautumisista tiettyyn elämistapoihin.

Tästä pääsemme argumenttini toiseen osaan. Tämä on mielestäni vielä eugeniikka-argumenttiakin painavampi, tai pikemminkin sen takana oleva varsinainen painava argumentti. Uhka ei ole, että olemme slippery slopella matkalla kohti keskitysleirejä. Uhka on se, mitä tapahtuu nyt.

Kuten kirjoitin ja kuten transhumanistit ja -aktivistit vaativat, kehollisen itsemääräämisoikeuden, tämän tärkeän yksilönvapauden puitteissa, jokainen saa muokata kehonsa sellaiseksi kuin haluaa. Todellinen ongelma on kuitenkin siinä, että nämä valinnat tapahtuvat määritelmällisesti sellaisen yhteiskunnallisen kehyksen sisällä, joka suosii tietynlaisia ominaisuuksia ja aspekteja. Olemme kiinteästi ja läpikotaisin kapitalistisen systeemin sisällä, jossa ihmisiä asetetaan tietynlaisiin positioihin. Tekemämme ”valinnat” eivät ole vapaita, vaan niitä ohjaavat yhteiskunnalliset pakotteet.

Minkä vuoksi voisin esimerkiksi toivoa lääkitystä, joka vähentää unen tarpeeni kahteen tuntiin yössä tai jopa poistaa sen kokonaan? Jotta voin tehdä enemmän työtä. Kognitiivisten kykyjen geneettinen parantelu voisi mahdollistaa vielä paremmat innovaatiot ja vielä suuremman liikevoiton. Ihmiset ”parantelevat” keskittymiskykyään jo nyt lääkeainein selviytyäkseen työelämän ja opiskelujen vaatimuksista. Meidän valintamme eivät ole meidän valintojamme niin kauan kuin olemme kytkettyjä tietyllä tavalla toimivaan koneistoon. Vastaava koneisto sisältää myös sukupuoliroolit ja niihin liittyvät fyysiset odotukset. Ihmisen on paranneltava itselleen esimerkiksi rinnat ja stereotyyppinen naisellinen ääni ja ulkonäkö, koska yhteiskunnassamme tietyt luonteenpiirteet ja ominaisuudet yhdistetään henkilöön, jolla on nämä. Tätä kutsutaan sukupuolinormiksi.

Ihminen, joka käyttää stimulantteja selviytyäkseen kuormittavista työtehtävistään, ihminen joka käy hormonikuurin muuttaakseen kehonsa sukupuolitettuja piirteitä; molemmat muokkaavat itseään jonkin ulkoisen standardin mukaisesti. Tarve olla nopeampi, älykkäämpi, naismaisempi, ne johtuvat systeemisistä rakenteista.

Vaikka iturataan kohdistuviin geenihoitoihin ja jälkeläisten ominaisuuksien paranteluun liittyvä keskustelu on kokonaan oma, laaja keskustelunsa (kts. esim. Häyry 2012 ja Ollila 2023), voidaan siitä poimia myös osia tähän. Jälkeläisten ominaisuuksien paranteluun liittyvät eettiset kysymykset yhtenevät sukupuolikeskusteluun liittyviin kysymyksiin nimenomaan niiltä osin, kun pohditaan, tulisiko lasten murrosikää voitava rajoittaa hormonihoidoilla. Tietenkään kyse ei ole yhtä invasiivisesta toimenpiteestä kuin esimerkiksi alkioseulonnassa, mutta molemmissa pohdinta ulottuu minä ja minun kehoni -asetelmasta vastuuseen toista, alaikäistä ihmistä kohtaan. Minkä vuoksi lapselle on tehtävä näin? Jos lapsesta voidaan jo ennen syntymää muokata sinisilmäinen ja vaaleaihoinen, tämä voi parantaa hänen elämäänsä kun hän ei siten joudu rasistisen kiusaamisen kohteeksi. Mutta onko tämä oikea tapa lähestyä rasismin rakenteellista ongelmaa? Entä mitä sukupuolta on oltava lapsen, joka on herkkä, tunteellinen ja leikkii mielellään nukeilla? Normien ja odotusten mukaan tyttölapsi – näin käyttäytyvää poikalasta varmaan kiusataan. Mistä tulee tarkalleen tarve olla tietynlaisessa ruumiissa? Kenen normeihin pyrimme lapsia sopeuttamaan?

Jos ja mahdollisesti kun nämä normit ja rakenteet ovat pysyviä eikä niistä pääse eroon, voitaisiin argumentoida tämän muokkailun olevan kuitenkin paikallaan, parantaahan se kiistatta yksilön sen hetkistä olotilaa. Mutta tähänkin sisältyy ongelma – palaamme taas eugeniikkaan liittyviin argumentteihin.

Yhteiskunta, jossa tiettyä asiaa ollakseen tai tehdäkseen on väistämättä muokattava kehonsa tietynlaiseksi, on välttämättä eriarvoistava. ”Vapaan markkinatalouden” olosuhteissa, joissa paranteluteknologiat olisivat laajasti saatavilla, tulee suurin osa tiettyä asiaa haluavista mukauttamaan kehonsa yhä enemmän tähän asiaan soveltuvaksi. Jokaisen, joka haluaa pärjätä tietyssä työpaikassa, on oltava kahdenkymmenenkahden tunnin työputkiin kykenevä supersuorittaja. Jokaisen, joka pitää kauniista vaatteista ja on empaattinen ja herkkä, tulee näyttää naiselliselta. Jokainen, jos doping sallittaisiin urheilussa, joka haluaa voittaa hiihtokisan, tulee olla pumpattu täyteen hormoneita. Tämä eriarvoistaa ja luo pahimmillaan uusia kasteja – kyberpunk-genren klassikko on ”luomuihmisten” ala-arvoinen asema yhteiskunnan hylkiöinä.

Haitallisia prosesseja ja systeemejä vastaan protestointikin on yhä vaikeampaa, jos teknologioiden avulla voimme yhä enemmän mukautua niihin. Miksi vastustaa superkiireistä työelämää, jos siihen voi parantelun avulla sopeutua. Miksi sukupuolirooleja, kun kehoaan voi muuttaa niihin sopivaksi? Eikä parantelun tarvitse olla edes invasiivista – kuormittavista ja terveyden tuhoavista varastotöistäkään ei tarvitse päästä eroon kun työläiset voidaan eksoskeletonien avulla muuttaa kyborgeiksi ja komentaa sitten tekemään töitä entistä kovemmin.

Tässä kohtaa meidän kaikkien on pysähdyttävä yhtä aikaa peilin eteen, ja nimenomaan rinnakkain. Meidän on reflektoitava samaa asiaa yhdessä. Radikaali kehollinen itsemääräämisoikeus näyttäytyy uudessa valossa yhteiskunnassa, jossa meitä ohjataan valmiiksi tiettyihin suuntiin. Se ei olekaan vapautta. Emme välttämättä haluakaan sitä sellaisenaan. Sinällään se on perustavalla tavalla paikallaan oleva tavoite, mutta olemmeko siihen valmiita?

Yksilön valintojen ja yhteiskunnallisten rakenteiden välinen ikiaikainen, ympäristökeskustelusta tuttu vastakkainasettelu tulee tähänkin aihepiiriin vahvasti sisälle, mutta emme saisi juuttua samoihin väsyneisiin puolusteluargumentteihin kuin ympäristökeskustelussa. Olennaista ei ole se, laitanko minä tai sinä banaaninkuoren biojätteeseen tai haluanko jotenkin korjata kehoni mielestäni paremmaksi. Tähän keskittyminen on harhaanjohtavaa, samoin rakenteisiin liittyvien vetoomusten tulkitseminen henkilökohtaisina hyökkäyksinä.

Minulla ei ole kaiken kattavaa ratkaisuehdotusta. Pyrkimykseni oli tuoda keskusteluja yhteen sekä osoittaa, kuinka etenkin meidän edistyksellisiä sateenkaariasioita ajavien tulisi ymmärtää paikkamme transhumanistisessa keskustelussa ja kritiikissä. En tarjoa ratkaisua, mutta tiivistän kirjoitukseni lopuksi joitakin ehdotuksia, jotka suuntaan nimenomaan meille ns. sateenkaariväelle.

  1. Meidän tulee ymmärtää, että ajaessamme radikaalia kehollista itsemääräämisoikeutta olemme transhumanisteja. Meidän tulee suhtautua transhumanismiin liittyvään kritiikkiin vakavasti ja reflektoida sitä myös omissa tavoitteissamme
  2. Meidän tulee hahmottaa asemamme kapitalistisen systeemin ja muiden toimintaamme ohjaavien pakottavien systeemien sisällä ja ymmärtää, että systeemi suosii tietynlaisia ihmisen kehoja ja ominaisuuksia. Täydellinen muokkailun ”vapaus” systeemin puitteissa tarkoittaa vahvimpien valtaa ja ihmisten ohjautumista yhä enemmän koneiston vaatimusten mukaisesti, pahimmillaan jakautumista yhä vahvempiin kehollisiin kasteihin
  3. Meidän ei kuitenkaan tule olla toivottomia eikä varsinkaan peräänkuuluttaa minkäänlaista ”luonnollista järjestystä”. Toivomiemme vapauksien ja teknologioiden ongelmat liittyvät niiden tämänhetkisiin puitteisiin, ei niihin itseensä. Voimme edelleen toivoa niiden vapauttavaa potentiaalia.

Sillä tietenkin tavoittelemassamme xenofeministisessä kyberpunk-utopiassa kaikkea tätä teknologiaa käytetään mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla ilman minkäänlaista ohjausta. Sadat sukupuolet voivat kukkia, kuten Laboria Cuboniks (2014) kirjoittaa. Sukupuolidysforiaa ei olisi, sillä ei olisi esimerkiksi omaan, kohdun ja rinnat sisältävään kehooni kohdistuvia yhteiskunnallisia normeja. Keho ja oleminen voisi olla mitä vain, ilman vaadetta olla työelämään kelpaava supersuorittaja. Kasvaisiko minulla vaikka siivet? Ihan vain hyvin vuoksi? Virittäisinkö kognitiivisen kapasiteettini äärimmilleen vain siksi että voisin ymmärtää paremmin jo kuolleiden kielten kielioppia – joilla kukaan ei takuulla tee liiketoimintaa. Miten upea olisikaan maailma, jossa edistyksellisintä teknologiaa voitaisiin käyttää aidosti vapaasti, ilman että vaateena on olla tietynlainen ihminen tietynlaisen koneiston palveluksessa.

Suositusta jatkolukemiselle

Suomenkielinen perehtyminen transhumanismiin kannattaa aloittaa Ollilan (2023) kattavasta uutuusteoksesta, jossa aihetta käsitellään hyvin monipuolisesti. Ollila on valtiotieteen tohtori, mutta kirja on varsin populaari ja helposti lähestyttävä – voi olla joidenkin makuun liiankin populaari. Kattavasta lähdeluettelosta hyötyy silti jokainen; kirja on vähintään erinomainen portti aiheeseen.

Häyry (2012) kirjoittaa hieman vanhemmassa teoksessaan hyvin systemaattisesti ja seikkaperäisesti geneettisestä valikoinnista ja parantelusta, ja esittelee kattavasti kuuden teoreetikon ajatuksia. Tarjoaa paljon lisää luettavaa ja ajateltavaa.

Ehdotonta luettavaa on paras feministinen manifesti ja edistyksellisin sekä teknologia- että sukupuolinäkökulma mitä olen tähän mennessä löytänyt: Laboria Cuboniksin (2014) Xenofeminismi. Suomennos on todella laadukas, mutta internetistä löytyy myös alkuperäinen englanninkielinen.

Kritiikkiä transhumanismia ja siihen liittyvää eugeniikkaa kohtaan tarjoaa mm. Emile Torresin (2023) artikkelisarja Truthdig-verkkolehdessä.

Lähteitä

Alyson Escalante (2016). Gender Nihilism: An Anti-Manifesto – Alyson Escalante. Libcom. https://libcom.org/article/gender-nihilism-anti-manifesto-alyson-escalante

Bostrom, Nick (2005). In Defense of Posthuman Dignity. Bioethics 19(3), 202-214

Habermas, Jürgen (2003). The Future of Human Nature. Polity Press

Humanity+. https://www.humanityplus.org/

Häyry, Matti (2012). Ihminen 2.0. Geneettisen valikoinnin ja parantelun eettiset kysymykset. Gaudeamus

Laboria Cuboniks. (2014). Xenofemistinen manifesti. Suom. Mia Haglund, Iida Sofia Hirvonen, Suvi Poutiainen, Pontus Purokuru, Taija Roiha. Zelda Zine. https://www.zelda.fi/articles/xenofeministinen-manifesti/

Ollila, Maija-Riitta (2023). Tulevaisuuden paranneltu ihminen. Otava

SMOK (2021). Sukupuolen moninaisuus ja kehon kirjo. Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskus & Seta. Seta-julkaisut 2021.

Torres, Emile (2023). The Acronym Behind Our Wildest AI Dreams and Nightmares. Truthdig 15.7.2023. https://www.truthdig.com/articles/the-acronym-behind-our-wildest-ai-dreams-and-nightmares/

Vita-More, Natasha (1983). The Transhumanist Manifesto. Revised v.4 2020. Humanity+. https://www.humanityplus.org/the-transhumanist-manifesto

Kuvat:
Freepik
Unsplash / Karollyne Videira Hubert
Unsplash / Patrick Perkins
Pixabay

Sukupuolen essentialisointi haittaa meitä kaikkia

untamo2 kommenttia

Mitä kuuluu sukupuolelle? Jos puhuu biologisesta sukupuolesta, on putinin ja äärioikeiston sätkynukke! Kaikki transnaiset ovat fetissimiehiä! On vihapuhetta sanoa, että naisilla on kuukautiset! Anti-gender-liike! Fasismi! Groomaajat! Sulkekaamme Twitter hetkeksi.

Kirjoitin sukupuolestani ja sukupuoleen liittyvän keskustelun ongelmista pitkällisesti viime vuonna. Olen edelleen sanojeni takana, etenkin tämä kappale tiivistää sanomani hyvin:

”Minkä vuoksi jonkun henkilön identiteetti olisi tärkeämpi kuin toisen? Millä oikeudella toinen saisi sanella ja määrittää toisen identiteettiä? Transsukupuoliset eivät ole sen arvokkaampi ihmisryhmä kuin muutkaan. On tuhoisa tie tulkita vastakkainasettelu transsukupuolisen identiteetin olemassaolon ja yhteiskuntamme yleisen naisvihamielisyyden, ahtaiden naisen roolimallien, naisiin kohdistuvien odotusten ja muun vastaavan välillä. Niiden spekuloiminen, pohtiminen ja niihin huomion kiinnittäminen ei ole transsukupuolisilta pois. Transsukupuolisuus on eräs tällä hetkellä relevantti tapa sanoittaa sukupuoli-identiteettiään. Mutta identiteetti on kirjo, ihminen ei ole cis TAI trans, ihmisen suhde sukupuoleensa on monimutkainen ja jatkuvasti keskellä yhteiskunnan mullistuksia.”

Tämän jälkeen olen jossain määrin vältellyt aiheeseen liittyvää keskustelua ainakin sosiaalisessa mediassa. Näkökulmien polarisoituminen, viha ja kuonan määrä sekä järjettömän kokoiset väärinymmärrykset ovat jatkuvia. Toisinaan somessa näkemäni kärjistyneet väärinymmärryskannat ovat tihkuneet aitoonkin elämään, ja olen törmännyt niihin reaalisessa arjessakin.

Nyt kuitenkin palaan aiheen pariin. Palaan, sillä haluan nimetä joitakin spesifejä transaktivismin ongelmia. Haluan puhua kahdesta toisiinsa liittyvästä asiasta. Ensin: käsitteen trans venyttämisestä ja tämän ongelmista. Sitten, essentialismista. Tulen esittelemään löytämäni gender nihilismin ajatuksen.

Minä väitän, että tietynlainen transaktivismi on perusteettomasti ominut sukupuolidysforian omaksi eksklusiiviseksi asiakseen ja tullut siksi vähätelleeksi valtavaa määrää muuta kokemusta. Tästä vähättelystä nousee ristiriitoja. Tämä vähättely näyttäytyy siinä, mitä käsitteellä trans nykyään tarkoitetaan.

Trans. Sanaa käytetään kuvaamaan henkilöä, jonka sukupuoli tai sukupuolen ilmaisu ei ole yksiselitteisesti hänelle syntymässä määritellyn sukupuolen ja siihen yleensä liitettyjen odotusten mukainen, ja jotka itse määrittelevät olevansa transihmisiä. (Seta)

Aikaisemmin olin luullut trans-etuliitteen (-sukupuolinen, -ihminen, -gender jne.) tarkoittavan ihmistä, joka kokee olevansa toista sukupuolta kuin syntymässä määritelty. Tämän lisäksi on meitä, jotka koemme olevamme jotain muuta tai emme mitään, ja meille termejä riittää: muunsukupuolinen, genderqueer, non-binary, genderfluid, genderless ja niin edelleen.

Viime kesänä eräässä mukavassa nuorille suunnatussa sateenkaari-ihmisten tapaamisessa ohjaajahenkilö kuitenkin määritteli sanan noin, ja protestoin heti. Ajattelin, ettei hän voi olla oikeassa, tuon perusteella minäkin olen trans. Mutta Setan sanaston tarkistaminen paljasti: hän oli oikeassa.

Kritisoin jo aiemmin cis-käsitettä siitä, että siinä henkilön sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisu ovat hänelle syntymässä määritellyn sukupuolen ja siihen kulttuurissa yleensä liitettyjen odotusten mukaiset. Odotuksiahan on edelleen valtavasti, sekä miehelle että naiselle. Kuka ikinä voisi täyttää nämä kaikki ja olla oikea Cis?

Trans-henkilö taas on kuka tahansa, joka ei ole yksiselitteisesti hänelle syntymässä määritellyn sukupuolen ja siihen yleensä liitettyjen odotusten mukainen. Käsi ylös, kuinka moni ilmaisee sukupuoltaan tavalla, joka on yksiselitteisesti odotusten mukainen? Ja minkä kaikkien odotusten? Tämän kaupungin, maan, maailman vai perheen sisällä?

Käsite näyttää tekevän sen mitä monet pelkäävät. Liudentamaan konseptia niin, että oikeastaan lähes jokainen meistä on trans. Ongelmallista tässä on se, että samanaikaisesti vaalitaan puhetapaa spesifistä ja eksklusiivisesta transyhteistöstä (trans community) jonka erityisyys perustuu vastakkainasetteluun heitä sortavan cis-maailman kanssa. Fuck the cistem.

Varsin monella tytön kehossa syntyneillä (ja puhun nyt tytöistä koska olen itsekin sellainen) on epämukavia tuntemuksia kehoaan kohtaan. Nämä eivät johdu vähiten siitä, kuinka naisen roolimallit yhä edelleen ovat ahtaat. Kärjistäen, voimme pelätä että esimerkiksi rintojen kasvaminen saa aikaan sen, ettemme enää voi pukeutua löysiin ja poikamaisiin vaatteisiin, olla kiinnostuneita teknologiasta ja niin edelleen, ja että meidän pitää alkaa käyttämään meikkiä, epäkäytännöllisiä vaatteita, kasvattaa hiukset pitkiksi ja haluta lapsia. Ja puhua tunteista, olla tunteellisia ja hoivaavia, olla ihmissuhdekeskeisiä ja empaattisia, ja epärationaalisia, koska miehet ovat järki ja naiset ovat tunteet, eikö vain.

(Tunnekeskeisyyden, empaattisuuden, hoivaavuuden ja epärationaalisuuden odotukset ovat muuten erityisesti meille autisteille vaikeita ja vastenmielisiä, sillä meiltä määritelmällisesti puuttuvat nuo ominaisuudet. Ei ihme, että autistien keskuudessa sukupuoli-identiteetin ”häiriöt” ovat tyypillisiä).

Tämä on ongelma, johon meidän kaikkien tulisi yhdessä puuttua. Ahtaat roolit on purettava, ihmisten on voitava saada olla omia itsejään sukupuolesta riippumatta.

Etenkin naiset kärsivät siitä, mitä vaatimuksia ja odotuksia heidän sukupuoleensa sisältyy, joissakin kulttuureissa vielä paljon enemmän. Nimeämällä heidät cis-vihollisiksi, jotka eivät ymmärrä eksklusiivisen trans-ryhmämme kokemusta, tehdään pelkästään vahinkoa.

Toisaalta, dysforian ja epämukavuuden kokemuksetkin ovat eri tasoisia ja täysin yksilöllisiä. Ei ole sama asia olla nainen, jota harmittaa sukupuolensa silloin kun hän huomaa työpaikkansa johdon suosivan vain miehiä, tai naisena syntynyt kaverini, joka koki niin vahvaa dysforiaa, että leikkautti rintansa pois, käytti hormoneita, kasvattaa partaa ja on nykyään miehen nimellä oleva mies. Transmies. Molempien kuitenkin voidaan sanoa käyvän samaa kamppailua, ja se kamppailu on jäykkiä sukupuolirakenteita vastaan.

Ääripäät ja internetsotien osapuolet eivät ymmärrä toistensa kokemuksia eivätkä sitä, kuinka kyse on samasta kamppailusta. Ei ole eksklusiivista trans-yhteisöä, jonka ulkopuolella joka ikinen syleilisi sukupuolirooleja ja samaistuisi niihin täydellä sydämellä.

Seuraavaksi essentialismin kysymykseen. Kuten olen aiemmin sanonut, kaikki sukupuoli-identiteettiin käsitteemme ovat erottamattomasti sidoksissa epätäydelliseen maailmaan, jossa sukupuoli-identiteetti ylipäätänsä on olemassa. Utopiassa ei olisi mitään ”naiseutta” tai ”mieheyttä”, johon samaistua, josta pyrkiä eroon tai jota pyrkiä representoimaan. Kehon sukupuolitetut piirteet olisivat yhtä tyhjiä merkitsijöitä kuin nyt on veriryhmä, ja niitä tarvittaisiin lähinnä lääkärissä.

Me feministit vastustamme sukupuoleen liittyvää syrjintää ja epätasa-arvoa. Mielestäni kaikkien feministien tulisi pyrkiä sukupuolen pönkittämisen sijaan viime kädessä purkamaan sukupuoli (gender). Abolish gender.

Mikä on esimerkiksi nainen? Nykyään pidetään transfobisena sanoa, että nainen on ihmislajin aikuinen naaras, sellainen joka tuottaa suuria sukusoluja. Sitä pidetään transfobisena, koska myös koiraana syntynyt voi kokea olevansa nainen. Mikä tällöin on tämä kategoria ”nainen” joka koiraana eli miehenä syntyneellä on? Mitä se on?

Kyse on genderistä, joka on puhtaasti sosiaalinen konstruktio, se koostuu merkityksistä, käytänteistä, tavoista, normeista.

Transaktivistisessa puheessa gender pyritään usein määritelmällisesti essentialisoimaan, se on sinällään olemassa oleva merkitysten kimppu, joka ihmisellä voi aidosti ”olla”. Toisinaan tämä essentialisointi palaa biologiselle tasolle, kuinka transsukupuolisella identiteetillä olisi biologinen perusta esimerkiksi aivojen rakenteessa. Tällöin ollaan kirjaimellisesti takaisin alkupisteessä: koska minulla on tietynlainen keho, minulla on oltava tietynlainen gender.

Alyson Escalanten vuonna 2016 julkaisema Gender Nihilism -manifesti (”Anti-Manifesto”) käy nimenomaan tämän ajattelun kimppuun. Se peräänkuuluttaa koko genderin radikaalia hylkäämistä, ja syyttää sekä perinteisiä liberaalifeministejä että trans- ja queeraktivisteja siitä, että he ottavat politiikkansa lähtökohdaksi essentiaalisesti olemassa olevan genderin. Tämän sijasta tulisi pyrkiä genderin totaaliseen hylkäämiseen, gender abolition.

Manifesti on vielä pidemmälle menevän antiessentiaalinen, ja sen keskeisenä lähtökohtana on, ettei mitään essentiaalista ihmisluontoa ja aitoa itseä ole olemassa. Sen mukaan edes radikaalifeministinen vaatimus genderin hylkäämisestä ei riitä, sillä se painottaa liikaa sexin essentiaalisuutta. Myös sex pitää lopulta hylätä essentialisoivana kategoriana.

Pidän manifestista, sekä sen ideasta jossain määrin ammentavasta xenofeminismistä (kts. xenofeminismi). Tietenkin ymmärrän, että se on kärjistettyä utopiaa, ja vajavainen nykytilanne vaatii jossain määrin naisen sukupuolen (sex) essentiaalisuuden tunnistamista, jotta se ei historian ja yhä jatkuvan nykyisyyden tavoin jää essentiaalisen mieheyden varjoon. Tästä Caroline Criado-Perez kirjoittaa. On toki selvää, ettei Criado-Perezin kuvaama parempi maailma, jossa biologisia sukupuolia tilastoidaan entistä tarkemmin esimerkiksi lääketieteen kehittämisen vuoksi, ole lopullinen utopia, vaan kyseessä on vääristyneen nykytilanteen korjausliike.

Mitä siis peräänkuulutan juuri nyt?

Transaktivismin piirissä tulisi lopettaa kahtiajaon konstruointi ja ymmärtää sukupuolen ahtauden koskevan meitä kaikkia.

Feminismin parissa laajemmin tulisi lopettaa genderin essentialisointi ja pyrkiä sen radikaaliin purkamiseen.

Oma asiansa on se, kuinka laajemmassa mediassa ja keskustelussa tulee lopettaa haitallisen vastakkainasettelun ylläpitäminen, jossa mukamas vastakkain ovat naisten ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavat. Puhumattakaan siitä, että edelliset ovat kaikki terffejä, jotka ovat kaikki äärioikeiston masinoimia. Tätä älyttömyyttä on jo aivan tarpeeksi. Onneksi esimerkiksi Suomen Kuvalehti julkaisi hiljattain erinomaisen, monipuolisen ja kattavan populaaritason jutun koko sukupuoliaiheen monimutkaisuudesta. Suosittelen lukemaan.

.

Artikkelit

Alyson Escalante: Gender Nihilism: An Anti-Manifesto. https://libcom.org/article/gender-nihilism-anti-manifesto-alyson-escalante

Laboria Cuboniks: Xenofeministinen manifesti. (suomennos). https://www.zelda.fi/articles/xenofeministinen-manifesti/

Heinonen, Jukka: Mitä sillä on väliä. Suomen Kuvalehti 34/2022 https://suomenkuvalehti.fi/paajutut/mita-silla-on-valia/

Kuvat: craiyon, syötesanoina gender roles, cyberpunk ja xenofeminism

Kirja, joka teki minusta intohimoisen feministin: Näkymättömät naiset

untamo1 kommentti

Tässä kirjoituksessa kerron yhdestä, mullistavasta kirjasta, sekä sen paljastamista nyky-yhteiskuntamme syvän antifeministisistä piirteistä. Nämä piirteet hallitsevat sielläkin, missä kaikki on olevinaan hyvää ja edistyksellistä. Ota hatustasi kiinni ja lue, tekstiä on paljon ja asiaa sitäkin enemmän. Aikaisemmin olen puhunut kirjoista täällä, täällä, ja täällä.

Näkymättömät naiset. Näin tilastot paljastavat, miten maailma on suunniteltu miehille
Kirjoittaja: Caroline Criado-Perez
Suomentaja: Arto Schroderus
Julkaistu: 2019
Julkaisija: WSOY
Kategoria: Perusteellinen, journalismityyppinen tietokirja

”Kolme teemaa nousee esiin yhä uudelleen: naisen keho, naisen palkaton hoitotaakka ja miesten väkivalta naisia kohtaan. Nämä asiat ovat niin merkittäviä, että ne koskettavat elämämme miltei jokaista osa-aluetta ja vaikuttavat kokemukseemme kaikesta, oli kyse sitten julkisesta liikennevälineistä tai politiikasta, työpaikasta tai lääkärin vastaanotosta. Miehet kuitenkin unohtavat ne, koska miehillä ei ole naisen kehoa.”
 
”Nämä erot sivuutetaan, ja me jatkamme elämäämme ikään kuin miehen keho ja siihen liittyvä kokemus elämästä olisivat sukupuolineutraaleja. Tämä on yksi naisiin kohdistuvan syrjinnän muoto.”
 

 

Nyt kerron kirjasta, joka teki minusta intohimoisen feministin. Kirjasta, joka opetti valtavasti, suututti silmittömästi ja kaiken ohella sai minut suhtautumaan omaan sukupuoleeni, omaan naiseuteeni uudella tavalla. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, en pidä itseni kutsumisesta naiseksi ja koen olevani naiseuden ulkopuolella. Criado-Perezin raastavan erinomaisen teoksen jälkeen kuitenkin ymmärsin, kuinka siinä puhutaan myös nimenomaan minusta. Naiseus on minunkin elämääni fundamentaalisesti hallitseva asia, josta en pääse eroon. Ja johon kohdistuvan järjestelmällisen syrjinnän vaikutuksista minäkin kärsin.

Kerron myös, kuinka kirja sai oivaltamaan nykyisen, internetissä vallalla olevan tietynlaisen feminismin perustavanlaatuisen antifeministiset piirteet. Kirja suututti, sillä se sai oivaltamaan paitsi maailman totaalisen epäoikeudenmukaisuuden, myös joidenkin näennäisesti oikeudenmukaisuutta ajavien todellisen sijainnin sortoa edistävien voimien joukossa. Kirja paljasti kamppailun, joka tuntuu mahdottomalta.

Brittikirjailija ja feministi Criado-Perez tarjoaa perusteellisen tietopaketin siitä, millä kaikilla elämän osa-alueilla naisia ja naiseutta edelleen syrjitään. Kyse ei (aina) ole konkreettisesta syrjintä-aktista, vaan kirjan nimen mukaisesti naiseuden näkymättömyydestä. Siitä, kuinka elämän lähes kaikilla osa-alueilla mies ja ennen kaikkea miehen keho on yhä oletusarvo.

”Kolme teemaa nousee esiin yhä uudelleen: naisen keho, naisen palkaton hoitotaakka ja miesten väkivalta naisia kohtaan. Nämä asiat ovat niin merkittäviä, että ne koskettavat elämämme miltei jokaista osa-aluetta ja vaikuttavat kokemukseemme kaikesta, oli kyse sitten julkisesta liikennevälineistä tai politiikasta, työpaikasta tai lääkärin vastaanotosta. Miehet kuitenkin unohtavat ne, koska miehillä ei ole naisen kehoa.
(…)
Nämä erot sivuutetaan, ja me jatkamme elämäämme ikään kuin miehen keho ja siihen liittyvä kokemus elämästä olisivat sukupuolineutraaleja.”

 

Myönnän itsekin pitäneeni vielä pari viikkoa sitten sukupuolineutraaliutta ihanteena. Olen aina ollut voimakkaasti sitä mieltä, ettei miehen ja naisen välillä ole eroa, ja kaikenlainen sukupuolijaottelu tulisi yhteiskunnasta häivyttää. Olen ihannoinut sekasaunoja ja kaikenlaista kiintiötöntä ja nimeämätöntä toimintaa, jossa ”ollaan vain ihmisiä”.

Kirja paljasti minun olleen väärässä. Totaalisen väärässä. Sain heittää yli kaksikymmentä vuotta hallinneen ajatusmallini roskikseen.

Noin ajatellessani olen todennäköisesti vain ylläpitänyt voimakasta piiloajatusta, jossa sukupuolineutraali on todellisuudessa mies. Eivätkä miehet ja naiset ole samanlaisia. Eivät lainkaan samanlaisia, ja juuri se on kirjan keskeinen viesti.

Kirja jakautuu kuuteen osaan, joiden sisällä on yhteensä kuusitoista lukua. Osat on teemoiteltu konteksteittain: naisten huomiotta jättämistä käsitellään jokapäiväisessä elämässä, työelämässä, muotoilussa, lääketieteessä, julkisessa elämässä sekä katastrofeissa ja poikkeustilanteissa. Naisten huomiotta jättämisen keinot ovat lukuisia, mutta ne jakautuvat jotakuinkin Criado-Perezin yllä siteeratussa johdannossa mainittuun kolmeen kategoriaan.

  • Naisen keho ja sen totaalinen erilaisuus normina pidettyyn miehen kehoon verrattuna
  • Naisen palkaton hoitotyö ja siihen liittyvä asema koko talousjärjestelmässämme
  • Naisiin kohdistuva systemaattinen väkivalta

Aiheet linkittyvät toisiinsa ja naiseuden piilottaminen tietyssä kontekstissa johtaa toiseen. Kontekstit vaihtelivat sinällään pinnallisen tuntuisista arjen asioista vakaviin elämän ja kuoleman kysymyksiin. Toisaalta on miesten mittoihin suunnitellun koskettimiston soittamisen aiheuttamista rasitusvaivoista kärsiviä naispianisteja, toisaalta sydäninfarketeihin kuolevia naisia, joiden oireet poikkeavat ”tyypillisistä” eli toisin sanoen miesten oireista. Ongelma on kuitenkin sama.

Voisin siteerata kirjan suurin piirtein kokonaan, mutta pyrin poimimaan itselleni tärkeimmät teemat. Kirjan näkökulma on globaali, ja esimerkiksi miesten naisiin kohdistava systemaattinen väkivalta ei onnekseni Suomessa ole niin suuri ongelma, kuin Intian kaupungeissa, joissa naiset eivät voi liikkua kaduilla tulematta ahdistelluiksi tai jopa tapetuiksi. Mutta kaikkia elämän osa-alueita koskettavasta naisen kehon unohtamisesta lukeminen on kirjaimellisesti suoraan minuun osuva, järisyttävän vaikuttava aihe.

Tässä välissä on syytä huomauttaa, mitä Criado-Perez ”sukupuolella” tarkoitti. Heti ensimmäisillä sivuilla hän ilmoittaa, kuinka ongelmat koskevat sekä biologista (sex) että sosiaalista (gender) sukupuolta. Ns. sosiaalinen sukupuoli ei kuitenkaan ole irrallinen ilmiö, vaan kyse on tietynlaisen kehon normittamisesta sekä toisaalta syrjimisestä. Criado-Perez tiivistää loistavasti:

”Ongelma ei ole naisen biologinen keho. Ongelma on tälle keholle antamamme sosiaalinen merkitys ja se, että me sosiaalisesti määräytyvistä syistä emme ota sitä huomioon.”

 

Sitaattiin tiivistyy kaikenlaisen sukupuolikeskustelun ydin.

Jatketaan sisällöstä. Naisten kehon erilaisuutta ei huomioida miesten mittoihin suunnitelluissa autoissa, käyttöesineissä, asunnoissa, suojavarusteissa, hyllyjen korkeuksissa jne., mutta pysäyttävimmillään ja raadollisimmillaan huomiotta jättäminen on lääketieteessä. Kun puhutaan kirjaimellisesti solun ja molekyylin tarkkuudella tapahtuvasta toiminnasta, ovat sukupuolten väliset erot todella raskauttavia.

Ja näitä eroja riittää. Toisin kuin minäkin luulin, naiset eivät ole pienikokoisia miehiä, joilla on rinnat sekä peniksen tilalla vagina. Naiset ovat hyvin pitkälti erilaisia olentoja. Emmekä ole ymmärtäneet tätä, sillä ihmiseksi kutsumamme on käytännössä mies.

Criado-Perez luettelee kattavasti lähdeviitattuna, kuinka sukupuolieroja on ihmisruumiin kaikista kudostyypeissä ja elinryhmissä, yleisimpien sairauksien esiintyvyydessä, taudinkulussa ja vakavuusasteessa, sydämen perustoimintojen mekaniikassa, keuhkojen tilavuudessa… Sekä runsaasti solutasolla, mikä vaikuttaa aivan suoraan siihen, miten monet lääkkeet toimivat.

Criado-Perez kertoo, kuinka naisten jättäminen lääketieteellisten kokeiden ulkopuolelle johtaa siihen, etteivät esimerkiksi monet lääkkeet toimi naisilla, koska naisen ja miehen keho ovat eri asioita. Naisten oireita sydäninfarktinkaan kaltaisissa vakavissa kohtauksissa ei tunnisteta, sillä niitä pidetään epätyypillisinä. Naiset kirjaimellisesti kuolevat sillä heitä ei ole ymmärretty omaksi erityiseksi ihmisryhmäkseen, vaikka he edustavat puolta väestöstä.

”Tuhansien vuosien ajan lääketiede on lähtenyt siitä oletuksesta, että miehen keho voi edustaa koko ihmiskuntaa. Tämän seurauksena meillä on valtaisa historiallinen puute naisen kehoa koskevasta datasta, ja tämä puute vain kasvaa, kun tutkijat jatkavat piittaamatta siitä, että on polttava tarve saada naiset, naisen solut ja naaraseläimet mukaan heidän tutkimuksiinsa. On skandaali, että tämä jatkuu vielä 21. vuosisadalla. Sen pitäisi olla lehtien otsikoissa ympäri maailman. Naiset kuolevat, ja lääketieteen maailma on osallisena. Sen on herättävä.”

 

Lisäksi naisten oireita ja vaivoja ei hoideta, saati sitten tutkita yhtä laajasti ja laadukkaasti. Lukiessani aloin jopa miettiä, saattavatko omatkin, toistaiseksi heikosti hoitoa eri terveydenhuollon yksiköissä saaneet krooniset suolisto-oireeni olla jotakin ”tuntemattomia naisten vaivoja”. Eikä ajatus vaatinut edes foliohatun päähän laittamista. Minä olen osa aliarvioitua ja syrjittyä ryhmää, halusin tai en.

Kirja on täynnä toinen toistaan surullisempia ja vihaiseksi tekeviä esimerkkejä miehille suunnatusta maailmasta. Minäkin olen esimerkiksi Twitterissä maininnut aina-niin-seksikkäästä vessa-asiasta naisspesifinä ongelmana. Yksittäinen partioleiri, jossa miesjohtajat ajattelevat ”kusipressun” olevan riittävä käymälä, on kuitenkin pieni ongelma verrattuna maailman miljooniin, joka päivä niin eläviin naisiin. Naiset ns. kolmannen maailman maissa kärsivät virtsatietulehduksista, naiset paastoavat ja pidättäytyvät juomasta, koska heillä ei ole mahdollisuutta päästä vessaan! Yleisten käymälöiden puute vaivaa myös ”vauraita länsimaita”. Mutta mitäs pienestä, kun pisuaari on joka kulmassa tai tarpeen vaatiessa vaikka kadulla. Eikös ihmisellä ole penis, jolla hoitaa kusihommat?

Mitä kaikille ongelmille on tehtävissä? Kirja sai epätoivoiseksi ja vihaiseksi, sillä vielä hetki sitten kuvittelin sukupuolten välisen tasa-arvon olevan ainakin länsimaissa lähes valmis. Kirja sai toivottomaksi osoittaessaan, kuinka syvällä ja kuinka monenlaisissa rakenteissa miesoletus sijaitsee. Kirja sai ymmärtämään, kuinka naaraaksi syntynyt ihminen, naaraan kehollaan, kromosoimeillaan, kudoksillaan, elimillään, soluillaan, on erityinen olento, jota emme vieläkään osaa huomioida.

Tästä päästään nykyisen feminismin sekä siihen liittyvän liikehdinnän perustavanlaatuisiin ongelmiin.

Feminismi puolustaa naisten oikeuksia. Tämä käy ilmi jo aatteen nimestä. Intersektionaalinen feminismi, sinällään erinomainen ajatus, ymmärtää sukupuolen ohella muitakin syrjinnän syitä, kuten niin sanotun etnisyyden, iän, yhteiskuntaluokan jne. Nyt en kuitenkaan mene feminismin aatehistoriaan tai käsiteanalyysiin, enkä kategorisoi, mitä aatetta mitkäkin tahot tarkalleen edustavat.

Nostetaan heti kissa pöydälle. Transaktivismi, transihmisten oikeuksien puolustaminen, on nykyään valtavan mediaseksikästä. Sehän on hyvä, sillä totta kai transihmiset ansaitsevat samat ihmisoikeudet kuin muutkin. Lisäksi heihin kohdistuu paljon syrjintää. On ilmeistä, että sukupuoliroolien ollessa edelleen ahtaat, on paljon ihmisiä, jotka eivät kykene elämään syntymäsukupuolensa mukaisessa roolissa, vaan haluavat tulla kohdatuksi toisen sukupuolen roolissa. He kokevat sen omakseen. Heillä on siihen oikeus, ja meidän on arkielämämme tilanteissa kohdattava toiset siinä sukupuolessa missä he haluavat tulla kohdatuiksi: käyttää heidän haluamiaan nimiä, oltava kaikin tavoin ihmisiksi.

Transoikeudet ovat ihmisoikeuksia, kuulee sanottavan, ja on täysin selvää, että ihmisille kuuluvat samat oikeudet koetusta sukupuolesta riippumatta. Oikeus elää tulematta syrjityksi ja häirityksi, oikeus omaan nimeen, laadukkaaseen terveydenhuoltoon jne. On kuitenkin myös transaktivistien ajamia asioita, jotka asettuvat ristiriitaan tässä esitettyjen naisten edelleen valtavan puutteellisten oikeuksien kanssa. Lukekaa loppuun ennen kuin syytätte foobikoksi.

Transaktivismissa on perimmäisesti kyse sukupuolikategorioiden uudelleenmuotoilusta ja soveltamisesta elämän eri osa-alueilla. Tässä ei sinänsä ole mitään ongelmaa, etenkin jos kyse on ahtaista sukupuolirooleista. Ongelma on siinä, että tämä uudelleensovittaminen tapahtuu maailmassa, jossa nämä kategoriat ovat kaikkea muuta kuin tasavertaiset. Jossa toinen kategoria (mies) on totaalisen hallitseva, niin että silloinkin, kun ollaan näennäisesti neutraaleja ja ilman sukupuolta, edistetään käytännössä piilotettua miesnormia. Jossa toinen kategoria, nainen, on systemaattisesti tuhansien vuosien ajan ollut näkymätön kaikilla mahdollisilla elämän osa-alueilla. JA jossa tämän toisen kategorian edustajien, puolen koko maapallon väestöstä, oikeuksien toteutuminen vaatii fundamentaalisesti heidän erillisyytensä tunnustamista.

Ei ole nimettävissä spesifiä tahoa, joka naisia jättää huomiotta, vaan kyse on koko yhteiskunnassamme vaikuttavasta piilorakenteesta. Se voidaan tosin sanoa, että eri konkreettisissa tilanteissa toimijat ovat usein miehiä. Criado-Perez kertoo konkreettisesti esimerkiksi mieslääkäreistä, jotka ovat vähätelleet hänen omia vaivojaan, sekä lääketieteellisten tutkimusten apurahalautakunnissa vaikuttavista miehistä, joiden mielestä biologisella sukupuolella ei ole väliä, ja sukupuolierottelun huomioiminen tutkimuksissa on turhaa ja epätieteellistä. ”All male panelit” ovat todellinen ongelma, kun suunnitellaan esimerkiksi teknologiaa, tutkimusta tai lähestulkoon mitä tahansa. Mutta miehet jatkavat sen toistamista, ettei sukupuolella ole muka väliä, ja ”unohtavat” sitten esimerkiksi puettavien suojavälineiden suunnittelussa sen, että osalla niiden käyttäjistä on rinnat.

Silloin kun transaktivismissa pyritään yhtä lailla korostamaan, ettei sukupuolella (sex) ole mitään väliä, liikkuu se samassa laajassa rintamassa kuin jo tuhansia vuosia hegemonisessa asemassa ollut ”patriarkaatti”, kaikki ne yhteiskuntamme asenteet ja normit, joiden vuoksi miljoonat naiset kärsivät joka ikinen päivä, sillä heitä ei huomioida.

(Edistyksellinen!) isäni osti VK-kustannuksen uuden ”Naisten ja tyttöjen urheiluvalmennus” -kirjan heti kun se ilmestyi vuonna 2012. Teos oli ensimmäinen suomenkielinen valmennuskirja, jolla oli spesifi sukupuolinäkökulma. Urheiluvalmennuksen ja fyysiseen harjoitteluun liittyvän tiedon mieskeskeisyys on myös Criado-Perezin mainitsema asia, siksi kirja oli erinomainen ja tarpeellinen. Muutama vuosi sitten muistan Twitter-transaktivistien nostaneen kirjan esille esimerkkinä ongelmallisesta kirjallisuudesta, jossa on bioessentialistinen ja siksi transfobinen naiskäsitys tms.

Bioessentialismi. Se on termi, jota transaktivistit käyttävät mielellään. Sillä viitataan jotakuinkin naisen käsittämiseen biologisena olentona. Se on transfobiaa tai ainakin ongelmallista syrjintää, sanovat. Naistenklinikan nimi on ongelmallinen sillä naistentaudit, ongelmallinen nimi sekin, koskevat vain biologisia naisia.

Sinällään surkuhupaisaa, että nimenomaan bioessentialismi olisi sitä, mitä maailma kipeästi tarvitsee. Nimenomaan bioessentialismin puutteen vuoksi koko nykyinen lääketieteemme on vinoutunutta ja naiset kärsivät sairauksista sekä kuolevat, sillä heitä ei ole ymmärretty essentiaalisesti naisiksi, omiksi tietynlaisiksi olennoikseen.

Emme yksinkertaisesti voi suhtautua hyväksyttävänä ja transihmisten ihmisoikeusasiana väitteeseen, että biologinen sukupuoli tulisi häivyttää. Sillä se on juuri sitä, mitä tapahtuu, mikä on haitallista, ja mistä Criado-Perez neljäsataa sivuaan kirjoitti.

”Ensimmäinen teemoista on naisen keho – tai tarkemmin sen näkymättömyys. Se, että naisen keho unohdetaan säännönmukaisesti ottaa huomioon muotoilussa – liittyi se sitten sairaanhoitoon, tekniikkaan tai arkkitehtuuriin – on johtanut naisille epäsuotuisampaan maailmaan, jossa suunnistaminen on vaarallisempaa. Se saa meidät vahingoittamaan itseämme työssämme ja autoissa, joita ei ole suunniteltu naisten kehojen mittojen mukaan. Se saa meidät kuolemaan lääkkeisiin, jotka eivät toimi. Se on luonut maailman, johon naiset eivät vain sovi kovin hyvin.”

 

Ei ole suora transaktivistien iskulause, että biologinen sukupuoli tulisi häivyttää. Mutta sitä epäsuorasti ajaa ajatus esimerkiksi biologisen sukupuolen perusteella rajatun urheilun tai vastaavan ruumiillisen toiminnan alasajosta. Tai mahdollisuuden antamisesta kenelle tahansa väärentää oma sukupuolensa, koko tilastollisen sukupuolen konseptin irrottamista biologisesta todellisuudesta (kuinka sitten kerätään sitä kipeästi tarvittavaa sukupuolidataa, jota edelleen on puutteellisesti, ja jonka tarvetta miehet edelleen vähättelevät?)

Criado-Perez sanoo aivan suoraan

”Nämä erot sivuutetaan, ja me jatkamme elämäämme ikään kuin miehen keho ja siihen liittyvä kokemus elämästä olisivat sukupuolineutraaleja. Tämä on yksi naisiin kohdistuvan syrjinnän muoto.”

 

Vielä rautalangasta: biologisen sukupuolen sivuuttamista ajavat transaktivistit ja muut henkilöt harjoittavat naisiin kohdistuvaa syrjintää.

Transaktivismi ja transihmisten oikeuksien ajaminen ei sinällään ole ristiriidassa naisten oikeuksien kanssa, jos kyse on sukupuolidysforiasta kärsivien henkilöiden oikeudesta saada hoitoa sekä tulla kohdatuiksi heille sopimillaan tavoilla. Tai ahtaiden sukupuoliroolien purkamisesta. Mutta jos siihen sisällytetään biologisen sukupuolen sivuuttamiseen pyrkiminen, se on suoraan naisiin kohdistuvaa syrjintää.

Yhtä lailla naisten oikeuksien puolustaminen, silloin kun nainen ymmärretään biologiseksi olennoksi, olisi fundamentaalisen tärkeä osa feminismiä, aivan sen ydintä. Mikäli tällainen puolustamis- ja kamppailutyö leimataan transfobiaksi, kuljetaan kirjaimellisesti taaksepäin, samassa linjassa aborttia vastustavien kristilliskonservatiivien kanssa.

Monet sanovat periaatteessa oikeutetusti, että jos sinun feminismisi tai naiskäsityksesi ei huomioi transnaisia, se ei ole feminismiä. Mutta jos ”transnaisten huomioiminen” tarkoittaa sitä, että nainen kamppailtuna kategoriana, jota juuri ollaan saamassa esiin omine fyysisine erikoistarpeineen, kuuluu jälleen unohtaa ja väittää ainoan sukupuolieron sijaitsevan ns. korvien välissä, on väitteen esittäjä väärässä. Sillä se on antifeminismiä.

On käsittämätöntä, kuinka feministeinä ja edistyksellisinä itseään pitävät näkevät gender-sukupuoleen perustuvan jaottelun tärkeämpänä ja olennaisempana kuin sex-sukupuoleen. Ja kuinka jälkimmäisen mainitsevia voidaan pitää väärämielisinä vihapuhujina. Heidän syrjintänsä ei juuri poikkea vuosituhantisesta naisten syrjinnän, vähättelyn ja piilottamisen ketjusta. Heidän vähättelemisensä on kirjaimellisesti historiallisen taantumuksellista.

Totta kai meidän pitää utopistisessa unelmatilanteessa ajatella koko sukupuoli uudelleen, ja luopua vaikka kaikista käsitteistä. Valitettavasti olemme siitä satoja vuosia kauempana kuin vielä ennen Criado-Perezin teoksen lukemista luulin. Maailmamme on yhä miesten maailma, ja naisia ja naiseutta, siis tietynlaiseen ruumiiseen syntymistä, häivytetään ja piilotetaan, kertakaikkisesti unohdetaan yhä systemaattisesti. Utopistisiin sukupuolenhäivytysreformeihin ja tietynlaisessa queer-teoriassa ihannoituihin sukupuolen moninaisuuden pirstaleiseen ilotulitukseen ei voida lähteä maailmassa, jossa sukupuolen ”unohtaminen” on edelleen itsessään järjestelmällinen syrjinnän keino.

Vielä yksi kulma keskusteluun. Mainitsin ylempänä transihmisten oikeuksien puolustamisen olevan nykyään mediaseksikästä. Tämähän on sinällään hienoa, ja lisäksi Suomessa ymmärrettävää, sillä olihan lainsäädännössämme todella akuuttia korjaamista vaativia kohtia (lisääntymiskyvyttömyysvaatimus). Tilanne on kuitenkin myös se, että ns. ”transasioiden puolustaminen” on helppo tapa kerätä irtopisteitä ja nostattaa omaa profiiliaan tiedostavana monille ei-transhenkilöille. Tällaiset henkilöt ovat usein miehiä.

Helsingin Sanomien mainion Uutisraportti-podcastin Tuomas Peltomäki sanoi kerran lähes sympaattisen paljastavasti, kuinka transihmiset ovat sellainen vähemmistöryhmä, joka on todella lähellä hänen sydäntään. Uskon hänen sanoittaneen laajemmankin ns. liberaalin, hieman punavihertävän nuoren kaupunkilaismiehen ajatusmaailmaa. (Sivuhuomio on se, kuinka hän käytti ryhmästä tietämättään halventavaa nimitystä ja sai siksi itse vihat päälleen karmeana transfoobikkona).

Kun edistyksellisinä itseään pitävät miehet yhtyvät transaktivismin vahvan antifeministisiin puoliin ja toitottavat suureen ääneen naisten biologiseen naiseuteen perustuvan erityiskohtelun purkamista, ovat he tismalleen samalla patriarkaalisella naisten sorron linjalla kuin jo tuhansien vuosien ajan. Aivan samalla linjalla Criado-Perezin kuvailemien naisten vaivoja vähättelevien mieslääkäreiden, lääkkeensä miehille kehittävien tutkijoiden, sanitettitilat vain miehille suunnittelevien miesten ja naisten kokemaan väkivaltaan vähättelevästi suhtautuvien miesten kanssa. Ei mitään uutta auringon alla.

PAITSI se, että tällä kertaa näillä miehillä on mahdollisuus profiloitua edistyksellisiksi. Nimettömät lääketieteelliset komiteat hallintojen syövereissä täyttävät miesasiantuntijat eivät yritä profiloitua miksikään, mutta sosiaalisen median alustalla tai radiossa samaa naisten alistamista suoltavat miehet saavatkin yhtäkkiä leiman edistyksellisinä, jopa feministeinä. Kuinka feminismi onkaan kääntynyt surullisesti ympäri!

Esimerkki naisia vähättelevästä mieslääkäristä on sellainen, jonka moni ns. nykyfeministi varmaan tunnistaisi ja osaisi nimetä kyseessä olevan naisten sortamisen ja miehen ongelmallisen valta-aseman. Samat henkilöt kuitenkin ylistävät samaa tekeviä miehiä toisaalla, kun heidän alistustoimenpiteensä on puettuna trendikkääseen transaktivismikaapuun.

On toki itsestäänselvää, että sosiaalisessa tai perinteisessäkään mediassa kirjoittelu on aivan eri asia kuin konkreettisten toimenpiteiden tekeminen. On kuitenkin huolestuttava ilmiö, millainen spinnaus on tapahtunut ja kuinka samat sortavat kehityskulut jatkavat kukoistamistaan tullen yhä uusilla keinoilla hyväksytyiksi.

Mitä nyt on tehtävissä? Kuten sanoin, pelkkä Criado-Perezin kirja itsessään sai vajoamaan epätoivoon. Kirjan lopussa julistettu ”naisten on aika astua näkyviin” kuulostaisi hienolta tavoitteelta, mutta yhä suuremman epätoivon aiheuttaa se, kuinka tällaista ryhmää, naisten oikeuksien puolustajia, ei tunnu enää olevan.

Tietenkin monella saralla on tapahtunut paljon hyvää. Naisten kokemaa systemaattista väkivaltaa on ainakin joissakin länsimaisissa yhteiskunnissa saatu kampanjoiden avulla nostettua esiin. Sukupuolitietoisen budjetoinnin kaltaiset termit ovat Suomessakin yhä arkipäiväisempiä ja opin itsekin vasta viime kesänä feministisen talouspolitiikan olevan ylipäätänsä olemassa.

Tuntuu kuitenkin järkyttävältä, miten naisten oikeuksien puolustajia tunnutaan myös systemaattisesti vainoavan. Internetissä kiertää tapauksia, joissa naisten oikeuksien puolustamista kutsutaan vihaksi ja pahimmillaan naisia myös kohdellaan väkivaltaisesti. On äärimmäisen surkuhupaisaa, kuinka tietynlainen transaktivismi on saanut aikaan sen luulemisen, että esimerkiksi ”naisten biologisten oikeuksien puolustaminen” olisi haitallista ”terf-kulttuuria”, mikä taas kulkisi samassa linjassa kristilliskonservatiivisen, seksuaalivähemmistöjä laajasti sortavan liikehdinnän kanssa. Vaikka periaatteessa naisten oikeuksien polkeminen itsessään on jatkumoa sekä kristilliselle että kaikenlaisten aatteiden värittämälle syrjintäperinteelle, nyt vain puettuna muodikkaaseen sateenkaarenväriseen kaapuun. ”Nuo ovat niitä terfejä”, sanovat monet älykkäätkin liberaalit henkilöt naisten oikeuksien puolustajista. ”He vastustavat kaikkia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajia. He kannattavat persuja ja Viktor Orbania. He ovat pahoja.”

Pahinta eivät kuitenkaan ole yksittäiset tuhahtelijat, vaan systeemeissämme piilevä valta. ”Naisten oikeuksien puolustaminen on vihapuhetta” -narratiivi on niin vahva, että useita naisia puolustavia henkilöitä bannataan Twitterista. Sosiaalisen median suodatusjärjestelmät ovat nykyajan erittäin vaikutusvaltainen voima, jolla on käytännössä yksin valta yksin sanella oikea ja väärä puhe. Kun (todennäköisesti enimmäkseen miehistä koostuva) järjestelmä, joko manuaalinen tai algoritminen (algoritmitkin ovat ihmisen, siis usein miehen tekemiä) pääsee leimaamaan naisten oikeuksien ajamisen pahaksi, ollaan niin vaarallisilla vesillä, että edes Criado-Perez ei maininnut tästä.

Mistä löytyisivät ne naiset, ihmiset, ketkä tahansa, jotka ryhtyisivät kamppailuun? Ketkä asettuisivat puolustamaan naisten oikeuksia? Ketkä kamppailisvat nimenomaan naisten kehon erillisyyden tunnistamisen puolesta ja rohkenisivat julistaa

”Nämä erot sivuutetaan, ja me jatkamme elämäämme ikään kuin miehen keho ja siihen liittyvä kokemus elämästä olisivat sukupuolineutraaleja. Tämä on yksi naisiin kohdistuvan syrjinnän muoto.”

Valitettavasti tämä essee ei pääty toivon sanoihin. Sen sijaan luettelen joitakin kehotuksia, vaikka ne ovatkin väin ininää tuulessa. Ja totean muuten senkin, että myönnän nyt, tosin vastenmielisesti, mutta kuitenkin myönnän, kuuluvani itse joukkoon NAISET.

  • Lue Caroline Criado-Perezin Näkymättömät naiset. Olisit mies, nainen, mitä tahansa, lue se. Se kertoo myös sinusta. Lue, lue, lue, lue!
  • Tarkastele fyysistä maailmaa ympärilläsi kriittisesti. Kenelle se on suunniteltu? Kenen ehdoilla?
  • Edistyksellinen mies. Tarkastele itseäsi ja sanomisiasi kriittisesti. Kenen etua ajat? Kenen oikeuksia oikeasti puolustat? Ymmärrätkö sinä, mistä puhut?
  • Kysy itseltäsi: tiedätkö sinä, mikä on nainen?
  • Vielä uudestaan. Tiedätkö sinä, mikä on nainen?

”Ongelma ei ole naisen biologinen keho. Ongelma on tälle keholle antamamme sosiaalinen merkitys ja se, että me sosiaalisesti määräytyvistä syistä emme ota sitä huomioon.”

 

 

Kuvat: freepik

Minun sukupuoleni

untamo7 kommenttia

Minä olen syntynyt tytöksi, female, naaras, femme, sukupuolikromosomit xx ja niin edelleen. Olen naispuoliseksi täysin ”normaali” tarkoittaen sitä, että minulla ei ole tilastollisesta normaalista, enemmistöstä poikkeavia fyysisiä muodostumia, joita esimerkiksi intersukupuolisilla on. Minulla on myös tavallinen, naispuolisille tarkoitettu suomalainen nimi.

En kuitenkaan suostu sanomaan olevani ”nainen”. Olen tuonut tämän esille useampaan kertaan sosiaalisen median keskusteluissa. Olen tuonut tämän esille myös tavallisissa keskusteluissa ihmisten kanssa. Minä kilpailen naisten sarjassa ja käytän naisten pukuhuonetta, mutta en ole nainen. Onneksi olen hyvin harvoin joutunut tilanteisiin, joissa minua puhutellaan suoraan naiseksi. Koska minulla on puutteellinen sosiaalisten normien tuntemus, osaan usein töksäyttää kiellon päin naamaa. ”Enkä ole!”

En ole myöskään suostunut olemaan tyttö. Tämä lukee jo niissä papereissa, joita päiväkodin, neuvolan ja koulun ammattilaiset ovat minusta kirjoittaneet. Olen kuulemma jo hyvin nuorena selitellyt kuraattoreille ja vastaaville, kuinka en oikein koe olevani tyttö ja kuinka tyttöys ja tyttömäisyys tuntuvat vierailta. Näitä papereita luettiin uudelleen asperger-diagnosointiprosessini yhteydessä kuutisen vuotta sitten.

En kuitenkaan missään nimessä ole koskaan halunnut olla tai kokenut olevani poika (mitä nyt joskus päiväkodissa puoliksi leikilläni). Mistä oikein on kyse? Sukupuoliahan pitäisi olla vain kaksi, joten jos en ole tyttö enkä poika, mitä ihmettä silloin olen?

 

 

Sukupuolimallit, joihin kotona kasvoin, olivat ikään kuin liian edistykselliset. Äitini antoi minulle naisen mallin, joka oli suoraan kaukaa utopistisesta tulevaisuudesta, saavuttamattomien taipaleiden takaa. Hänen elämää ohjaava periaatteensa oli, että hänellä ja meillä on vapaus olla juuri sellaisia ihmisiä kuin olemme. Itse hän halveksi kulttuurista naisen stereotyyppiä, eikä hänelle tehnyt lainkaan tiukkaa ottaa siitä etäisyyttä. Hän pukeutui hyvin ”sukupuolineutraalisti”, eikä hänen päällään edes juhlissa nähnyt mitään sterotyyppiseen naiseuteen kuuluvaa. Ei hameita, röyhelöitä, helmoja, pitsejä, heleitä, värejä, koruja tai kankaita. Farkut, verkkarit, hupparit ja neulepuserot, siinä kaikki.

Kodissamme ei myöskään ollut mitään sellaista kosmetiikkaa tai muuta välineistöä, mikä naiseuteen liitetään. Vasta muiden luona kyläillessä olen saanut huomata, miten paljon esimerkiksi kylpyhuoneissa onkaan ylimääräistä naistyypillistä välinettä kihartimista ja hiustenlaittoasioista koruihin, voiteisiin, tuotteisiin ja meikkeihin. Meikannut äitini ei koskaan, eikä käyttänyt mitään muutakaan ehostusta. Tulkitsin, että hän osoitti sillä tavalla olevansa vahva nainen. Niin vahva, ettei ole Nainen laisinkaan.

Olen ikään kuin kasvanut kulttuuriin, jossa ihmiset ovat päässeet irti ahtaista sukupuolimalleista. Me voimme yhä olla ”naisia” tai ”miehiä” riippuen ruumiimme rakenteesta ja elimistä, mutta se ei ole millään tavalla muuta olemusta sääntelevä attribuutti.

Ympärillämme kuitenkin oli ihmisiä, jotka eivät näin pitkällä olleet. He olivat halveksittavia. Äitini halveksi usein ääneen esimerkiksi paljon meikkiä käyttäviä ihmisiä, kuinka rumiksi he olivat ”maalanneet itsensä”. Samoin kyytiä saivat korut ja hiustyylit sekä monet stereotyyppiset hienot vaatteet. Ymmärsin, että niiden käyttäjät olivat ikään kuin alistettuja. He pukeutuivat ja ehostivat itsensä sillä tavalla, sillä se olivat omaksuneet kulttuuriset vaatimukset niin vahvasti. He eivät olleet vapaita, kuten me, vaan sukupuolinormin kahlitsemia.

Myös puhetavat olivat toisilla vääränlaisia. Esimerkiksi ”tyttöjen iltaa” viettävät aikuiset naiset, samoin kuin puheet ”naisenergiasta”, ”boss-ladyista” tms. olivat halveksuttuja, sillä niissä ihmiset määrittävät itsensä turhaan sukupuolen kautta. Ja ennen kaikkea tekevät sukupuolesta, tuosta pienestä ja typerästä asiasta, framille nostettavan asian jota ihannoida ja jossa märehtiä. Äitini ei olisi ikinä alistunut sellaiseen, kuten en minäkään hänen jalanjäljissään. Hän oli vahva ja itsenäinen ihminen, joka ei voinut sietää esimerkiksi illanviettoja, joissa ”me naiset” valmistelemme yhdessä ruokaa samalla kun ”miehet” tekevät ulkona ”miesten asioita”. Meidän tehtävämme oli murskata mokomat roolit.

Tällaisen ”sukupuolikasvatuksen” kotona sain. Olin siitä tavattoman ylpeä, ja olen edelleen. Niin pitkään kun olen äitini jalanjälkiä kulkenut, luulisi sen olevan itsestään selvää, että voin myös hänen tavoin todeta: olen nainen mutta naiseus ei määrittele minua lainkaan. Se tarkoittaa vain tiettyjä ominaisuuksia kehossani eikä mitään enempää. Minä voin olla juuri sellainen nainen kuin haluan!

Mutta ei, ei onnistu.

Olen kokenut hankalaksi ymmärtää, miksi en voi vain totella äitiäni. Miksi en todellakin voi vain olla ”sellainen nainen kuin haluan”, minkä vuoksi minun on irtisanouduttava koko kategoriasta? Etenkään aikaisemmin en tavannut löytää sopivia vasta-argumentteja, ja tämä ahdisti minua. Nykyään luulen osaavani jäsentää syyt paremmin, vaikka koen kaikkiaan olevani vasta alkutekijöissä. Oletan, että sukupuolentutkimuksen teoriaan ja klassikoihin perehtyminen voisi auttaa.

 

 

”One does not born, rather become, a woman”

 

Tunnettu Simone de Beauvoirin sitaatti on mielestäni edelleen osuvimpia tiivistyksiä koko ”naisen” käsitteen merkityksestä. ”Nainen”, yhtä lailla kuin ”mies”, on rooleja, ennakko-oletuksia, käyttäytymismalleja, tapoja olla ja ajatella, ilmeitä, eleitä, habitusta, puhetta, sanoja, normeja, malleja, olemista, tekemistä. Nämä eivät synny, mutta muun inhimillisen kulttuurin tavoin alkavat iskostua lapseen jo pienestä pitäen. Vaikka nykyinen yhteiskuntamme olisi kuinka tasa-arvoinen ja edistyksellinen, sukupuoleen liittyvät käsitteet kantavat silti sisällään valtavaa painolastia. ”Nainen” ei redusoidu keholliseksi ominaisuudeksi, vaan on vahva, voimakas sana.

Mitä näistä sukupuoleen liitettävistä, sen mukanaan kantamista ominaisuuksista, odotuksista, normeista, rooleista ja vastaavista tulisi ajatella? Jyrkimpiä sukupuolistereotypioita on helppo pitää ainoastaan haitallisena, mutta kuinka suhtautua niiden konseptiin ylipäätänsä? Ovatko ne jotakin, josta määritelmällisesti tulisi pyrkiä eroon?

Tähän eroon pyrkimiseen liittyen olen vasta vuoden sisällä ymmärtänyt jotakin mahdollisesti uutta ja mahdollisesti merkittävää. Olen aikaisemmin jakanut ihmisiä yksiulotteisesti TERFeihin[1] ja ei-terfeihin. TERFin tärkein määritelmä oli, että muut syyttävät sellaiseksi. Silloin mitään, mitä tällainen tyyppi sanoo, ei kuulu eikä saa kuunnella. Olen sitä mieltä, että kirjaimellinen trans-ekslusiivisuus feminismin nimissä on typerää eikä palvele ketään. Mutta viime vuoden puolella päädyin kuin päädyinkin lukemaan erästä sarjakuvaa, jonka vasta myöhemmin tajusin TERFiksi leimatun kirjoittamaksi. Sain silloin mahtavan oivalluksen.

Sarjakuvan tekijä oli @TatsuyaIshida9, enkä todellakaan tiedä, tarkoittiko hän tätä, tai tarkoittavatko terfiksi leimatut ylipäätänsä tätä, vai onko tämä vain ikioma oivallukseni. Mutta tässä se tulee, varokaa.

Meillä on erilaisia suhtautumistapoja sukupuolirooleihin ja siihen mitä niiden kanssa tulisi tehdä. Yksi ongelmallinen seikka transsukupuolisuuden konseptissa on se, kuinka se sukupuolirooleja vastaan sopimisen sijaan syleilee ja vahvistaa niitä – ainakin sen voidaan tulkita tekevän niin.

Mitä tarkoitan? Jos ihminen on trans, esimerkiksi transnainen, on oltava ominaisuuskimppu nimeltä ”nainen”. Kun tarpeeksi naiseuden kriteerejä täyttyy, ihminen kokee olevansa nainen, olisi syntynyt millaisella keholla hyvänsä. Tämä tulee esille etenkin ja nimenomaan diagnostiikassa, jossa syvällisten haastattelujen ja muiden menetelmien avulla pyritään selvittämään, kuinka ”nainen” henkilö on. Tietenkään nämä ominaisuudet eivät ole yksinkertaisia naiseuden stereotypioita, mutta jotakin ne ovat. Ne voivat olla jotain vaikeasti artikuloitavaa, epämääräistä, hyvin tunnepitoista, syvää ja henkilökohtaista. Mutta ne ovat sidoksissa yhteiskuntaamme ja ympäristöömme, sillä vain täällä esiintyvät ne sukupuolet, joiksi tullaan, joista de Beauvoirkin puhui.

Ja on henkilöitä, olen ymmärtänyt, jotka haluaisivat voimakkaammin nimenomaan eroon sukupuolirooleista, ja kaikesta siitä ylimääräisestä termin mukana kulkevasta ominaisuuskimpusta. Absoluuttiseen nollatilaan, jossa esimerkiksi ”nainen” tarkoittaisi vain kehon muotoa siinä missä ”sinisilmäinenkin”, emme toki tule pääsemään. Mutta lähemmäs sitä voimme pyrkiä.

Alla oleva, erittäin kärjistetty ja tarkoituksellisen röyhkeä sarjakuva onnistuu tiivistämään juuri kärjekkyydessään ongelman ytimen. Naiseus tunnistetaan ulkoisten ominaisuuksien kimpuksi, joka voidaan pukea päälle ja vieläpä ylpeillen.

On kuitenkin erittäin tärkeää, että tässä nykyisessä maailmassa meillä on tapoja käsitteellistää suhtautumisemme vallitseviin sukupuoliin ja kaikkeen niiden ympärillä liikkuvaan. Cis, trans, kaltaiseni epätietoinen muunsukupuolinen, kaikki tämä on tarpeellista. Jokaisen identiteetti on tärkeä ja kyseiselle henkilölle toivon mukaan oikea. Tekee ihmiselle pahaa yrittää väkisin puhutella häntä käsitteillä jotka eivät ole tästä maailmasta, vaan kaukaisesta utopiatulevaisuudesta. Kuten minun kaltaiseni keholla varustettua automaattisesti ”naiseksi”.

Erittäin olennainen on myös havainto siitä, että sukupuolen rooli osana yksilön identiteettiä vaihtelee. Otan rinnastuskohteeksi kansallisuuden. Minulle kansallisuus ei ole lainkaan merkittävä osa identiteettiäni. Jos Suomi liitettäisiin huomenna Ruotsiin, ei tuottaisi lainkaan tuskaa alkaa kutsumaan itseäni yhdessä yössä ruotsalaiseksi. En kuitenkaan halvenna niitä, esimerkiksi etnisiä vähemmistöjä enkä enemmistöjäkään, joille oma kansallisuus on erittäin tärkeä, oikea identiteetin kiinnepiste. Sukupuoli on yhtä lailla toisille varsin yhdentekevä käsite, toisille hyvin merkityksellinen. Äitini on malliesimerkki henkilöstä, jolle käsite ei kerta kaikkiaan ole tärkeä, ei sellainen jonka kautta hän haluaa identifioitua.

Tumblrsta poimittu viisaus: ” – Mitä ovat sukupuolinormit? – Ne ovat Harry Potter ja Liekehtivä Pikari -elokuvan Beauxbatons – Durmstrang – saapumiskohtaus”

 

Sanaa cis käytetään kuvaamaan sitä, että henkilön sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisu ovat hänelle syntymässä määritellyn sukupuolen ja siihen kulttuurissa yleensä liitettyjen odotusten mukaiset. Suurin osa ihmisistä on cissukupuolisia.

– Seta, sateenkaarisanasto

 

Cis tai cissukupuolisuus tarkoittaa, että ihminen kokee omakseen mies- tai naissukupuolen, johon hänet on syntymässä määritelty kehonsa perusteella

– Pirkanmaan Seta

 

Yhden virheen äänekkäät transaktivistit ovat tavallaan mielestäni tehneet, jakaessaan ihmiset trans- cis- ja muunsukupuolisiin (tms.). Moni vanhempi ihminen on tuohtunut, ”enhän minä ole mikään cis”, enhän minä koe mitenkään olevani nainen!” mutta heidät on tuomittu transfoobikoiksi ja bigoteiksi kuuntelematta lainkaan. Heillä kuitenkin olisi erittäin tärkeää sanottavaa sukupuoli-identiteetistä, ja sen monista merkityksistä.

Naisena syntynyt ja naiseksi kutsuttu henkilö – äitini kaltainen, tuohtuu syystäkin kun hänen sanotaan olevan ”sukupuoli-identiteetiltään nainen” tai ”kokevan olevansa nainen”. Hän edustaa suurta kategoriaa joka jää keskustelujen ja tiukkojen luokittelujen varjoon. Ihmisiä, jotka eivät koe sukupuolikategorioita omakseen, eivät pidä esimerkiksi ”naiseudesta”, mutta eivät myöskään koe sukupuoli-identiteetteihin liittyvää käsitteistöä relevantiksi tavaksi jäsentää itseään. He saattavat sanoa, etteivät ole sinut naiseutensa kanssa, mutta jättää asian siihen. Toki tämä sinuina oleminen on ehdottomasti nimenomaan sidoksissa ympäröivään yhteiskuntaan normeineen.

On yhtä lailla väärinsukupuolittavaa leimata tällainen henkilö cis:ksi, kuin on leimata esimerkiksi minut naiseksi. Identiteettimme ja kokemuksemme vaihtelevat ja juuri hänelle ”naiseus” voi olla lähinnä inha muistutus oman kehon rajoitteista ja yhteiskunnassamme asuvasta normittavasta ajattelusta, mutta ei missään nimessä mitään, mitä hän aktiivisesti kokee olevansa.

 

On sanottava transsukupuolisuudesta muutakin. Mielestäni se on sairaus. Älkääkä nyt heti kaikotko ja blokatko, vaan kuunnelkaa, mitä tarkoitan. Viittaan sairaudella tässä yhteydessä poikkeamaan, virheeseen, ja ensisijaisesti maailmassa olevaan virheeseen. Utopiamaailmassa, jossa sukupuoli ei oikeasti tarkoittaisi mitään, jossa ”genderiä” ei olisi edes olemassa vaan ihmisillä olisi tietynlaiset elimet, niille ehkä sanat ja sillä hyvä, ei transsukupuolisuutta olisi olemassa. Ei olisi mitään ylimääräistä ”sukupuolta”, joka olisi jotakin muuta kuin tapa sanoittaa tietynlaista kehoa. Mutta maailmamme ei ole tällainen, vaan valovuosien päässä siitä. Täällä ihmisestä voi tulla trans, hän voi omaksua kokonaisen sukupuoliroolinormiominaisuuskimpun itselleen, koska sellainen kimppu on ylipäätänsä olemassa.

Tietenkään tässä omaksumisessa ei ole mitään väärää, vaan se on ehdottoman validia ja välttämätöntä yksilölle. Me kamppailemme kaikki enemmän tai vähemmän sukupuoleen liittyvien odotus-ominaisuus-kimppujen kanssa, ja transsukupuolisuuden olemassaolo on vain eräs tämän maailman, tämän ympäristön ilmentymä. Se on oire, mutta ei yksilön oire, vaan koko yhteiskunnan oire. Mikäli siis meitä kahlitsevaa sukupuoliroolimalliodotusjuttua pitää ylipäätänsä haitallisena ja oireellisena.

Minä pidän, sillä se synnyttää ihmisissä kaikenlaista dysforiaa ja ahdistusta. Me, jotka synnymme xx-kromosomeilla, kohdulla ja munasarjoilla, emme voi olla ”vain naisia”. Yhteiskunnassamme tulemme naisiksi, ja se sattuu enemmän ja vähemmän. Osaa niin paljon, että he eivät yksinkertaisesti koe koko sukupuoli-identiteetti-roolimalli-odotusnormikimppu-asiaa omakseen vaan hylkäävät sen. He eivät ole sairaita, vaan sairas on yhteiskuntamme.

 

 

Nyt pidän itseäni sillanrakentajana ja suurena ymmärtäjänä. Ajattelen ymmärtäväni laajasti ja syvästi niin perinteisiä transaktivistejakin, ja kaikkiaan perinteisten nimien alla kulkevaa sukupuolivähemmistöjen oikeuksien kamppailua, kuin myös niitä, jotka on leimattu TERFeiksi ja jätetty kuuntelematta, kuin myös niitä lukuisia nuorempia ja vanhempia tavisihmisiä, jotka kokevat ehkä milloinkaan ääneen sanomatonta sukupuoleensa liittyvää vastenmielisyyttä.

Naiseuden mallit ja odotukset ovat edelleen ahtaat ja monikerroksiset, eikä ole ihme että moni tytöksi syntynyt, mukaan lukien minä, alkaa suorastaan vihata ”naiseuttaan” ja sen ohessa esimerkiksi tuntemaan vahvaa kehodysforiaa. Mielestäni on väärin todeta, että transsukupuolisuus johtuu yksinomaan sisäistetystä naisvihasta tai yhteiskunnan ahtaista roolimalleista. Mutta ehdottomasti väärä tie on myös se, mille monet transaktivistit ovat valitettavasti lähteneet, jossa kaikki spekulointikin tällaisen dysforian olemassaololla leimataan transfobiaksi.

Minkä vuoksi jonkun henkilön identiteetti olisi tärkeämpi kuin toisen? Millä oikeudella toinen saisi sanella ja määrittää toisen identiteettiä? Transsukupuoliset eivät ole sen arvokkaampi ihmisryhmä kuin muutkaan. On tuhoisa tie tulkita vastakkainasettelu transsukupuolisen identiteetin olemassaolon ja yhteiskuntamme yleisen naisvihamielisyyden, ahtaiden naisen roolimallien, naisiin kohdistuvien odotusten ja muun vastaavan välillä. Niiden spekuloiminen, pohtiminen ja niihin huomion kiinnittäminen ei ole transsukupuolisilta pois. Transsukupuolisuus on eräs tällä hetkellä relevantti tapa sanoittaa sukupuoli-identiteettiään. Mutta identiteetti on kirjo, ihminen ei ole cis TAI trans, ihmisen suhde sukupuoleensa on monimutkainen ja jatkuvasti keskellä yhteiskunnan mullistuksia.

Miksi he, jotka eniten juuri ovat leimojen ja kategorioiden asettamista vastaan, asettavat muille leimoja ja kategorioita? Eikö jokaisella tulisi olla täysi itsemääräämisoikeus, oikeus omaan identiteettiinsä?

On ihmisiä (blogi, artikkeli), jotka ovat kokeneet ”detransition”. On siis aitoja, oikeita ihmisiä, jotka ovat esimerkiksi syntyneet naisiksi, mutta kokeneet niin pahaa dysforiaa, että ovat identifioituneet miehiksi. He ovat saattaneet elää transmiehen elämää, mutta sittemmin todeta, että tämäkään ei ole oma juttuni, ja ikään kuin ”palata naiseksi”. Osa on ehtinyt ottaa hormonihoitoja tai vastaavaa, osa ei mitään.

Tällaiset ihmiset haluavat täysin relevantisti ja täysin omiin, aitoihin kokemuksiinsa pohjaten kertoa, kuinka dysoforia ja naisiin kohdistuvat odotukset ja normipaineet saattavat aiheuttaa tilan jonka voi mieltää transidentiteetiksi. He eivät ole siinä yhtään sen vääremmässä kuin kukaan muukaan, joka sanoittaa omaa identiteettiään. Täysi itsemäärittelyoikeus, kuten tiedostavat tahot mielellään korostavat. Silti tällaiset tullaan usein leimatuksi terffeiksi ja heidän ajatuksensa Vääriksi ja Vahingolliseksi. Jos he pääsevät mediassa ääneen, on se suurin piirtein sama kuin natsin päästäminen julistamaan oppiaan. Sillä eihän voi olla niin että ”transsukupuolinen identiteetti aiheutuu yksilön kokemista paineista ja ahdistuksesta”. Ei väliä vaikka heidän identiteettinsä ja elämäntarinansa aidosti olisi se, sillä se on väärä. Vain tiettyjen ihmisten identiteetti ja tarina lasketaan oikeaksi.

Tietenkin on selvää, että väite siitä, että KAIKKI transsukupuolisuus aiheutuisi yksinomaan tietystä syystä kuten naisena syntyneiden kokemista paineista, on epäjärkevä. Mutta aivan yhtä epäjärkevää on kieltää tämä kokonaan. Jokainen ihminen käsittelee omaa sukupuoltaan eri tavoin elämänsä varrella. Meillä on kausia kun koemme yhtä, kausia kun toista, ja tämä tulisi tunnistaa ja hyväksyä. Etenkin nuoret etsivät identiteettiään ja kokeilevat monenlaisia asioita. Kasvettuamme vanhemmiksi osaamme usein reflektoida elämäämme taaksepäin ja ymmärtää, miksi esimerkiksi ”trans” tuntui joskus omalta minuudelta, mutta ei tunnu enää. Tämä ei tee meistä terffejä tai foobikoita.

Ymmärrän täysin terffeiksi luokiteltujen henkilöiden huolen siitä, mitä tapahtuu jos naiseus tarkoittaa vaatteen kaltaista asiaa, jonka voi pukea päälle tuosta vain. Sekä etenkin sitä, kuinka stereotyyppisen naisen roolin täyttämättä jättäminen voi tarkoittaa, ettei ole lainkaan nainen. Huolen siitä, kuinka stereotypioita syleillään niiden ongelmallisuuden osoittamisen sijaan. Ja kuinka se voi entisestään lisätä muottiin mahtumattomien tyttöjen ahdistusta.

 

 

Eräs parhaista koko tätä asiaa käsitelleistä puheenvuoroista tavallisessa mediassa nähtiin viime kesänä. Psykiatri Teemu Kärnä avaa erittäin maltillisesti ja ymmärrettävästi monimutkaista aihetta.

Artikkelin jälkeen nähty kommentointi piirsi isolta osin ymmärrystäni siitä, minkä vuoksi tietynlainen transaktivismi on pahasti pielessä. Ensinnäkin juttua syytettiin muun muassa vaaralliseksi: kyse on vaikeista ja kipeistä asioista, joita ei tule levitellä julkisuuteen. Siis se, että transsukupuolisuudelle on syitä, että sitä ylipäätänsä voi pohtia, on Kiellettyä Tietoa vaikka olisi totta. Suuri yleisö, kuten valtakunnallisen lehden lukijat, tulee pitää helppojen ja typistettyjen yksinkertaistuksien varassa. Juttua syytettiin tietysti myös transfobiseksi.

Minä olen nähnyt paljon aivan oikeaa transfobiaa kuten on varmaan jokainen vähänkään syvemmällä internetissä ollut. Tähän ei tietenkään ole syytä toistaa sakeimpia solvauksia, mutta tunnistettavaa on esim. transnaisen nimittely mieheksi, nimittely pervoksi, kummajaiseksi ja hulluksi tai sukuelimiin liittyvät solvaukset. Kaunopuheisempaa mutta yhtä lailla transfobian leiman ansaitsevaa tavaraa löytyy myös mm. Suomen Perustan julkaisuista, joissa saatetaan virallisen näköisissä artikkeleissa kutsua transsukupuolisuutta pelleilyksi tai pahaksi mielisairaudeksi. Fobiassa aidosti hyökätään ihmisryhmää vastaan.

Laajojen yhteiskunnallisten asioiden tieteellinen tai journalistinenkaan spekulointi ei ole fobiaa. Kyse on laajasti sukupuolista, naisista, ihmisistä, nuorista ja heidän kohtaamistaan ongelmista, eikä yksi taho voi omia keskustelua itselleen. It’s not about you. On julmaa ajatella kaiken oman sukupuoli-identiteetin pohdinnan ja siitä keskustelun kuuluvan vain sille ryhmälle, jolla on selkeä ja tietoinen transidentiteetti josta he ovat ylpeitä.

Tilaa tarvitsevat myös identiteetistään epävarmat nuoret. Naiseuden ahtaiden roolimallien kanssa kamppailevat tytöt. Ajoittaista dysforiaa kokevat nuoret naiset. Sukupuolirooleihin niin kyllästyneet tyypit etteivät osaa kutsua itseään edes muunsukupuolisiksi. Miehet, joita naisen identiteetti kutsuu koska mieheyden roolimallit ovat yhtä lailla ahtaat, mutta jotka eivät ole varmoja. Kaikki, jotka eivät ole varmoja. Autistit, jotka ovat niin sukupuoli-identiteetin käsitteen ulkopuolella, etteivät halua kutsua itseään sellaisiksi. Naiset, jotka tahtoivat olla miehiä, mutta tahtovat nyt olla naisia. Miehet, jotka eivät ole koskaan kokeneet miehuuttaan omakseen, mutta jotka eivät halua puhua asiasta. Naiset, jotka eivät ole Naisia. Miehet, jotka eivät ole Miehiä. Me.

 

Palataan vielä itseeni. Minun sukupuoli-identiteettiini kuten koko olemukseni on vahvasti sidoksissa autismiini. Autisminkirjon häiriöt ovat tytöillä alidiagnosoituja ja stereotyyppinen kuva autistista onkin nimenomaan sosiaalisesti kömpelö mutta älykäs poika. Kun tarkastellaan autistisen piirteiden havaitsemiseen käytettäviä mittareita, saavat miehet keskimäärin naisia korkeampia tuloksia. Karkeasti sanottuna autistin aivot ovat ”äärimmäiset miesaivot”.

Ei ole ihme, että esimerkiksi autistinen Elizabeth Hawker kirjoittaa, kuinka piti autistisia aivojaan vuosien ajan virheellisesti maskuliinisina aivoina. Hän kävi läpi transprosessin female-to-male mutta ymmärsi vasta paljon myöhemmin, ettei olekaan ”mies” vaan hyvin erilainen nainen. Autismi niin sanottujen sukupuoli-identiteetin häiriöiden takana olisi ehdottomasti paljon enemmän keskustelua ja pohdintaa kaipaava asia. On ymmärrettävää, että sopeutumattomuus yhteiskuntaan menee sekaisin sopeutumattomuuden naiseuteen kanssa.

Minäkin olen tavallaan hyvin erilainen nainen. Autismi ei ole ainoa a:lla alkava asia joka minua luonnehtii: olenhan myös esimerkiksi aseksuaali, aromanttinen ja absolutisti. Minulta puuttuu ikään kuin kaikki ne identitääriset kiinnekohdat jotka normaali-ihmistä luonnehtivat. Olen kaiken ulkopuolella, myös sukupuolen. Sillä kuten olen jo useaan kertaan toistanut, en voi omaksua ”naista” joka tarkoittaisi vain kehon ominaisuuksia, sillä sitä käsite ei tässä maailman tilassa ole.

Ulkopuolisuuteni tuntuu kaikesta huolimatta hyvältä. Luonnehdin sitä myös eräänlaiseksi keskeneräisyydeksi, mikä ei kuitenkaan sisällä olettamusta valmiiksi tulemisesta. Miellän olevani eräänlainen ikuinen lapsi. Sillä nimenomaan lapsena jokainen on vielä niin aseksuaali, aromanttinen kuin normatiiviseen sosiaaliseen käytökseen mukautumatonkin – mitä me autistit olemme ikuisesti. Eikä lapsilla ole fyysistä sukupuolta ennen murrosikää, vaan he voivat juosta ja urheilla vapaana moisesta. Vapaita, kauniita olentoja, joihin samaistun.

Kehodysforiaahan minä en koe. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että minua on siunattu hyvin hoikalla ja androgyynillä keholla. Olemattoman kokoinen rinnusta ja kaikkiaan solakka vartalo – näytän lähinnä hontelolta pikkupojalta. Rakastan kehoani, se ei ikään kuin milloinkaan kasvanut siihen kauheuteen mitä pelkäsin. ´

Kuukautiset kuitenkin inhottavat. Mainitsen tässä yhteydessä vain lyhyesti, kuinka huutava biologinen vääryys on se, että ihmisnaaraat joutuvat kärsimään kuukausittaisesta verenvuodosta. Kirjoitan aiheesta myöhemmin pidemmälti, sen yhteydessä kun puhun laajemmin niin sanotun luonnon ja niin sanotun teknologian niin sanotusta vastakkainasettelusta. Jos saisin poistattaa kohtuni ja vastaavat naaras-elimeni turvallisesti ja riskittömästi nyt, en epäröisi hetkeäkään. Ne ovat inhaa ja ällöttävää muistutusta siitä homo sapiensin evolutiivisesta roolista, joka todennäköisimmin lepää kaiken vuosituhansien kokoisen kulttuurisen sukupuoleen liittyvän normikerrostuman alla. Tätä pakottavaa, alkuperäistä niin sanotun luonnon asettamaa roolia pohdimme myöhemmin.

Normikerrostuman purkaminen on joka tapauksessa hidas ja vaivalloinen tehtävä. Olen puhunut kirjoituksessani erilaisista ryhmittymistä ja tahoista, joista osa on itsenimettyjä ja osa ulkoa annettuja leimoja. Ketkä ovat purkamassa näitä kerrostumia, ketkä kasaamassa niitä uudelleen? Jääkäämme pohtimaan sitä.

 

[1] TERF on lyhenne sanoista Trans Exclusive Radical Feminist

Lasten ennakkoluulot ja viattomuus. Sukupuolinormikategorioista

untamoJätä kommentti

”OOKSÄ TYTTÖ VAI POIKA??”

 

Pienen uteliaan lapsen mieli pyrkii hahmottamaan maailmaa niiden kategorioiden kautta, johon se on tottunut ja kasvanut. Lapset kysyvät sukupuoltani. He ovat hämmentyneitä. Eivät töykeitä tai ilkeitä, vain tavanomaiseen tapaansa uteliaita.

 

”Kerro nyt oikeesti, ooksä tyttö vai poika?”

”Tyttö?”

”Poika??”

”Kerro nyt!”

 

Ulkopuolisten henkilöiden kyselyt sukupuolestani ärsyttävät ja hermostuttavat, luovat epämukavia tilanteita. Suurin syy tälle on että en konkreettisesti osaa vastata.

Ilkeilyksi kutsumani on toki asia erikseen. Väittämät ja ilmaisut, joihin on sisäänrakennettuna syyllistäviä ja kärjistäviä olettamia, eivät ansaitsekaan muuta kuin paheksuntaa. Keski-iän ylittäneiden henkilöiden tuhahtava ”sinä et kyllä kuulu tänne” tai joidenkin nuorten nenänvartta pitkin lausuttu ”öö anteeks tää on kyllä [sukupuolen] pukuhuone” ovat harmillisen turhauttavaa arkea.

Neutraaliin kysymykseen tai sen kaltaiseen en vastaa koska en osaa. Varovaisesti aloitettu ”anteeksi mutta oletko sinä…” jää vaille suullista vastaustani, koska siihen ei ole mitä sanoa. Huomattavasti helpompaa on esimerkiksi riisua paita ja näyttää: minulla on tällaisia fyysisiä hormonitoiminnan aiheuttamia kehollisia ominaisuuksia. Koska sitähän kysyjä todennäköisesti kysyy, ainakin pukuhuoneessa ollessamme. Muualla olen hiljaa ja kiemurtelen, mielessäni toivoen että emme kysyjän kanssa enää koskaan kohtaa.

 

”Onks TOI tyttö vai poika?”

 

Joku tyyppi sanoi lasten olevan sietämättömiä, sillä ne ovat niin epäkohteliaita. Minua puolestaan vaivaa lähes liiallinen lasten ihannointi, lapset ovat aitoja ja viattomia, pyhiä ja puhtaita, kuormittavan aikuisten normi-maailman toistaiseksi saastuttamattomia. Lapsille osaan jopa hymyillä, sillä heissä on sellaista ihmisyyttä, jota juuri ne rakenteet, jotka tekevät omasta maailmastani sietämättömän, eivät estä.

 

”Sano nyt ooksä tyttö vai poika?”

 

Toki lasten normeilta-saastumattomuus on harha. Kohtaamani lapset, jotka viikosta toiseen tiedustelevat innokkaana sukupuoltani, eivät kuitenkaan saa minulta paheksuntaa. He varauksettomasti ja estottomasti pyrkivät jäsentämään ympärillään näkyviä asioita niihin kategorioihin, joita ovat omaksuneet. Minä olen anomalia, outo, särö heidän maailmassaan. En sovi heidän oppimaansa joukkoon, herätän siksi huomiota. Lasten uteliaisuus on pohjaton. Outouteni, sopimattomuuteni, friikkiyteni, se ei jätä heitä rauhaan.

Tähän kuitenkin loppuu viisas pohdintani. Minulla ei ole vastausta lasten kysymyksiin. En voi vastata että ”olen tyttö” tai ”olen poika”. Kumpikin olisi vääristelyä ja valehtelua. Suustani ei pääse sellaisia lauseita, vaikka olen joskus yrittänyt. En myöskään näe konkreettisissa tilanteissa mahdollisena aloittaa keskustelua aiheesta, että en ole oikein kumpikaan, ja kaikki ihmiset eivät ole. Aihehan on toki tavattoman kiinnostava, varsinkin lapsista, joille kaikki uusi on tavattoman kiinnostavaa. Minusta ei kuitenkaan ole siitä puhumaan, varsinkaan nopeissa, spontaaneissa ja vauhdikkaissa tilanteissa, joissa kyselyt tapahtuvat.

Jään sanattomaksi ja se on noloa ja tyhmää. En siedä lapsille piruilua, mutta sen kaltaista teen ollessani hiljaa ja myhäillessäni heidän pommittaessa minua kysymystulvallani.

Lapset, osaisinpa vastata teille. Ette ole väärässä vaan ymmärrän teitä, minäkin pyrin kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa käsittämään ja jäsentämään ympäröivää maailmaa luomieni kategorioiden lävitse.

Lapset, anteeksi.

Pride-viikon kunniaksi: Sukupuolena rajoitinjärjestelmä

untamoJätä kommentti

Tämä on hyvä julkaista Pride-viikon päätteeksi. Tämä on mahdollisimman rehellinen, juurtajaksainen selitys sukupuoli-identiteetistä ja sukupuolikokemuksesta. En kuulu sukupuolikäsityksen binääriseen valtavirtaan, vaan jonnekin muualle, outoon paikkaan, teille tietymättömille.

icons8-lgbt-flag-48

Kilpaileminen on hienoa. Erityisen hienoa se on silloin kun se on reilua ja oikeudenmukaista, ja erityisen reilua ja oikeudenmukaista se on silloin kun säännöt on luotu yksilöiden väliset synnynnäiset erot huomioiviksi.

Urheilu on järjetön konsepti ja sellaisenaan mahtava. Se on vain ja ainoastaan leikkiä, sellaisten fyysisten asioiden tekemistä kilvan, missä ei sinällään ole mitään järkeä, mutta jotka siitä huolimatta ovat merkityksellisen asemassa.

Ihmiset vain kehittävät itseään. Joku rakentaa taloa, toinen maalausta, toinen optimaalisesti tietyssä toiminnossa suoriutuvaa yksilöä. Usein etupäässä fyysisessä, johonkin primitiiviseen kykyyn perustuvassa. Nopeus. Kestävyys. Voima. Ja kaikki niiden jalostaminen yhä hienompiin ja hienompiin yksityiskohtiin. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Kun asetun lähtöviivalle, olen ylpeä ja tyytyväinen siitä, että en kilpaile kaikkien yksilöiden välisestä absoluuttisesta paremmuudesta. Sen sijaan kilpailen muiden, samalla tavalla lähtökohtaisesti fyysisesti rajoittuneiden kanssa. Sen ansiosta kilpailumme on reilua. Sen ansiosta se on mielekästä. Se parantaa kokemustani ja minäkuvaani urheilijana ja edistää psyykkistä hyvinvointiani.

Millä tavalla kilpailusarjani on rajoittuneiden sarja? No, meidän fysiologiaamme sanelee tietynlainen hormonitoiminta. Olemme vähemmän lihaksikkaita. Meillä on veressämme hyvin paljon vähemmän testosteronia ja siten pienemmät voimantuotto-ominaisuudet. Kehomme on pienempi ja heikompi, maksimaalinen hapenottokykymme alhaisempi. Nopeutemme on alhaisempi. Tämä kaikki on synnynnäisesti osa kehojamme ja läsnä kaikessa fyysisessä tekemisessämme.

Sarjaamme kutsutaan yleisesti nimellä ”naisten sarja”. Eivätkä erilaistuneiden hormonitoimintojen muokkaamat kehot ole ainoa keino jaotella kilpailusarjoja eri tasoisiin. Aikaisemmin kilpailin niiden joukossa, joiden elimistö ei ollut vielä kehittynyt riittäviin mittoihinsa. Kilpailin nuorten sarjassa. Omat sarjansa on myös heille joiden elimistö on iän myötä alkanut haurastua ja esimerkiksi voimantuotto-ominaisuudet heiketä. Ja useissa lajeissa kilpailijat jaotellaan hyvinkin tarkasti kilpailemaan vain sellaisten kanssa, joilla on yhtäläinen kehon massa. Lisäksi on sarjansa ja kokonaan omat kilpailunsa heille, joiden kehossa on synnynnäisiä ja syntyneitä vammoja, kuten puuttuvia raajoja tai kävelykyvyttömyyttä aiheuttavia sairauksia.

icons8-lgbt-flag-48

Hetkinen, mikä onkaan pointtini? Rinnastaa naiset vammaisiin? Pilkata vammoja ja vammaisuutta? Pilkata urheilujärjestelmää? No ei ainakaan se, vastahan kehuin sitä tasapuolisuudesta ja mielekkäiden kilpailuolosuhteiden luomisesta.

Itse asiassa minä tässä vain spekuloin ja analysoin omaa sukupuoli-identiteettiäni. Yhteiskunnassa puhutaan yleisesti miehistä ja naisista, ne ovat valtavia sosiaalisia konstruktioita jotka muokkaavat läpikotaisin olemista ja identiteettiä. On jaottelua ja järjestelyä, kategorisointia ja tyypittelyä. Ja ennen kaikkea identifiaatiota (se ei ollut oikea sana, anteeksi). Niitä, jotka ovat naisia. Naiset. Naisten vaatteet. Naisten tilat. Miehiä. Miesten vaatteet. Miesten tilat. Naiset. Miehet.

Tämä kaikki on minulle totaalisen hämmentävää ja outoa, enkä ole milloinkaan kyennyt ymmärtämään sitä. Siksi en voi sanoa että olen nainen. En minä ole nainen. Jos joku kysyy, mikä olen, en tiedä. En osaa määritellä itseäni näihin sosiaalisiin konstruktioihin. En minä osaa. Tämä on kaikki kummallista. Olen ”hän”, mutta englanniksi en osaisi puhua itsestäni kolmannessa persoonassa. En näytäkään keneltäkään. En voi olla ”nainen, joka on sellainen nainen kuin haluaa”, koska koko sana on niin latautunut. Asia vain ahdistaa. Ymmärtämättömyys ahdistaa.

Minulle koko ”naiseus” ja ”naisena oleminen” on tismalleen yhtä asiaa: fysiologisia ominaisuuksia kehossani. Ominaisuuksia, jotka säätelevät vain ja ainoastaan sen, missä sarjassa minun on mielekästä kilpailla kun mitellään fyysisiin kykyihin perustuvissa tehtävissä.

icons8-lgbt-flag-48

Tämä on se minun oma näkökulmani kaikenlaiseen sukupuolikeskusteluun. Kyselyissä raksin aina vaihtoehdon ”muu”. Jos kohtaa ei ole, piirrän sen. Paitsi kun kysytään kilpasarjaa. Sillä silloin ei kysytä sukupuolta, kysytään mitä fyysisiä rajoitteita kehossasi on.