Mitä kuuluu sukupuolelle? Jos puhuu biologisesta sukupuolesta, on putinin ja äärioikeiston sätkynukke! Kaikki transnaiset ovat fetissimiehiä! On vihapuhetta sanoa, että naisilla on kuukautiset! Anti-gender-liike! Fasismi! Groomaajat! Sulkekaamme Twitter hetkeksi.
Kirjoitin sukupuolestani ja sukupuoleen liittyvän keskustelun ongelmista pitkällisesti viime vuonna. Olen edelleen sanojeni takana, etenkin tämä kappale tiivistää sanomani hyvin:
”Minkä vuoksi jonkun henkilön identiteetti olisi tärkeämpi kuin toisen? Millä oikeudella toinen saisi sanella ja määrittää toisen identiteettiä? Transsukupuoliset eivät ole sen arvokkaampi ihmisryhmä kuin muutkaan. On tuhoisa tie tulkita vastakkainasettelu transsukupuolisen identiteetin olemassaolon ja yhteiskuntamme yleisen naisvihamielisyyden, ahtaiden naisen roolimallien, naisiin kohdistuvien odotusten ja muun vastaavan välillä. Niiden spekuloiminen, pohtiminen ja niihin huomion kiinnittäminen ei ole transsukupuolisilta pois. Transsukupuolisuus on eräs tällä hetkellä relevantti tapa sanoittaa sukupuoli-identiteettiään. Mutta identiteetti on kirjo, ihminen ei ole cis TAI trans, ihmisen suhde sukupuoleensa on monimutkainen ja jatkuvasti keskellä yhteiskunnan mullistuksia.”
Tämän jälkeen olen jossain määrin vältellyt aiheeseen liittyvää keskustelua ainakin sosiaalisessa mediassa. Näkökulmien polarisoituminen, viha ja kuonan määrä sekä järjettömän kokoiset väärinymmärrykset ovat jatkuvia. Toisinaan somessa näkemäni kärjistyneet väärinymmärryskannat ovat tihkuneet aitoonkin elämään, ja olen törmännyt niihin reaalisessa arjessakin.
Nyt kuitenkin palaan aiheen pariin. Palaan, sillä haluan nimetä joitakin spesifejä transaktivismin ongelmia. Haluan puhua kahdesta toisiinsa liittyvästä asiasta. Ensin: käsitteen trans venyttämisestä ja tämän ongelmista. Sitten, essentialismista. Tulen esittelemään löytämäni gender nihilismin ajatuksen.
Minä väitän, että tietynlainen transaktivismi on perusteettomasti ominut sukupuolidysforian omaksi eksklusiiviseksi asiakseen ja tullut siksi vähätelleeksi valtavaa määrää muuta kokemusta. Tästä vähättelystä nousee ristiriitoja. Tämä vähättely näyttäytyy siinä, mitä käsitteellä trans nykyään tarkoitetaan.
Trans. Sanaa käytetään kuvaamaan henkilöä, jonka sukupuoli tai sukupuolen ilmaisu ei ole yksiselitteisesti hänelle syntymässä määritellyn sukupuolen ja siihen yleensä liitettyjen odotusten mukainen, ja jotka itse määrittelevät olevansa transihmisiä. (Seta)
Aikaisemmin olin luullut trans-etuliitteen (-sukupuolinen, -ihminen, -gender jne.) tarkoittavan ihmistä, joka kokee olevansa toista sukupuolta kuin syntymässä määritelty. Tämän lisäksi on meitä, jotka koemme olevamme jotain muuta tai emme mitään, ja meille termejä riittää: muunsukupuolinen, genderqueer, non-binary, genderfluid, genderless ja niin edelleen.
Viime kesänä eräässä mukavassa nuorille suunnatussa sateenkaari-ihmisten tapaamisessa ohjaajahenkilö kuitenkin määritteli sanan noin, ja protestoin heti. Ajattelin, ettei hän voi olla oikeassa, tuon perusteella minäkin olen trans. Mutta Setan sanaston tarkistaminen paljasti: hän oli oikeassa.
Kritisoin jo aiemmin cis-käsitettä siitä, että siinä henkilön sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisu ovat hänelle syntymässä määritellyn sukupuolen ja siihen kulttuurissa yleensä liitettyjen odotusten mukaiset. Odotuksiahan on edelleen valtavasti, sekä miehelle että naiselle. Kuka ikinä voisi täyttää nämä kaikki ja olla oikea Cis?
Trans-henkilö taas on kuka tahansa, joka ei ole yksiselitteisesti hänelle syntymässä määritellyn sukupuolen ja siihen yleensä liitettyjen odotusten mukainen. Käsi ylös, kuinka moni ilmaisee sukupuoltaan tavalla, joka on yksiselitteisesti odotusten mukainen? Ja minkä kaikkien odotusten? Tämän kaupungin, maan, maailman vai perheen sisällä?
Käsite näyttää tekevän sen mitä monet pelkäävät. Liudentamaan konseptia niin, että oikeastaan lähes jokainen meistä on trans. Ongelmallista tässä on se, että samanaikaisesti vaalitaan puhetapaa spesifistä ja eksklusiivisesta transyhteistöstä (trans community) jonka erityisyys perustuu vastakkainasetteluun heitä sortavan cis-maailman kanssa. Fuck the cistem.
Varsin monella tytön kehossa syntyneillä (ja puhun nyt tytöistä koska olen itsekin sellainen) on epämukavia tuntemuksia kehoaan kohtaan. Nämä eivät johdu vähiten siitä, kuinka naisen roolimallit yhä edelleen ovat ahtaat. Kärjistäen, voimme pelätä että esimerkiksi rintojen kasvaminen saa aikaan sen, ettemme enää voi pukeutua löysiin ja poikamaisiin vaatteisiin, olla kiinnostuneita teknologiasta ja niin edelleen, ja että meidän pitää alkaa käyttämään meikkiä, epäkäytännöllisiä vaatteita, kasvattaa hiukset pitkiksi ja haluta lapsia. Ja puhua tunteista, olla tunteellisia ja hoivaavia, olla ihmissuhdekeskeisiä ja empaattisia, ja epärationaalisia, koska miehet ovat järki ja naiset ovat tunteet, eikö vain.
(Tunnekeskeisyyden, empaattisuuden, hoivaavuuden ja epärationaalisuuden odotukset ovat muuten erityisesti meille autisteille vaikeita ja vastenmielisiä, sillä meiltä määritelmällisesti puuttuvat nuo ominaisuudet. Ei ihme, että autistien keskuudessa sukupuoli-identiteetin ”häiriöt” ovat tyypillisiä).
Tämä on ongelma, johon meidän kaikkien tulisi yhdessä puuttua. Ahtaat roolit on purettava, ihmisten on voitava saada olla omia itsejään sukupuolesta riippumatta.
Etenkin naiset kärsivät siitä, mitä vaatimuksia ja odotuksia heidän sukupuoleensa sisältyy, joissakin kulttuureissa vielä paljon enemmän. Nimeämällä heidät cis-vihollisiksi, jotka eivät ymmärrä eksklusiivisen trans-ryhmämme kokemusta, tehdään pelkästään vahinkoa.
Toisaalta, dysforian ja epämukavuuden kokemuksetkin ovat eri tasoisia ja täysin yksilöllisiä. Ei ole sama asia olla nainen, jota harmittaa sukupuolensa silloin kun hän huomaa työpaikkansa johdon suosivan vain miehiä, tai naisena syntynyt kaverini, joka koki niin vahvaa dysforiaa, että leikkautti rintansa pois, käytti hormoneita, kasvattaa partaa ja on nykyään miehen nimellä oleva mies. Transmies. Molempien kuitenkin voidaan sanoa käyvän samaa kamppailua, ja se kamppailu on jäykkiä sukupuolirakenteita vastaan.
Ääripäät ja internetsotien osapuolet eivät ymmärrä toistensa kokemuksia eivätkä sitä, kuinka kyse on samasta kamppailusta. Ei ole eksklusiivista trans-yhteisöä, jonka ulkopuolella joka ikinen syleilisi sukupuolirooleja ja samaistuisi niihin täydellä sydämellä.
Seuraavaksi essentialismin kysymykseen. Kuten olen aiemmin sanonut, kaikki sukupuoli-identiteettiin käsitteemme ovat erottamattomasti sidoksissa epätäydelliseen maailmaan, jossa sukupuoli-identiteetti ylipäätänsä on olemassa. Utopiassa ei olisi mitään ”naiseutta” tai ”mieheyttä”, johon samaistua, josta pyrkiä eroon tai jota pyrkiä representoimaan. Kehon sukupuolitetut piirteet olisivat yhtä tyhjiä merkitsijöitä kuin nyt on veriryhmä, ja niitä tarvittaisiin lähinnä lääkärissä.
Me feministit vastustamme sukupuoleen liittyvää syrjintää ja epätasa-arvoa. Mielestäni kaikkien feministien tulisi pyrkiä sukupuolen pönkittämisen sijaan viime kädessä purkamaan sukupuoli (gender). Abolish gender.
Mikä on esimerkiksi nainen? Nykyään pidetään transfobisena sanoa, että nainen on ihmislajin aikuinen naaras, sellainen joka tuottaa suuria sukusoluja. Sitä pidetään transfobisena, koska myös koiraana syntynyt voi kokea olevansa nainen. Mikä tällöin on tämä kategoria ”nainen” joka koiraana eli miehenä syntyneellä on? Mitä se on?
Kyse on genderistä, joka on puhtaasti sosiaalinen konstruktio, se koostuu merkityksistä, käytänteistä, tavoista, normeista.
Transaktivistisessa puheessa gender pyritään usein määritelmällisesti essentialisoimaan, se on sinällään olemassa oleva merkitysten kimppu, joka ihmisellä voi aidosti ”olla”. Toisinaan tämä essentialisointi palaa biologiselle tasolle, kuinka transsukupuolisella identiteetillä olisi biologinen perusta esimerkiksi aivojen rakenteessa. Tällöin ollaan kirjaimellisesti takaisin alkupisteessä: koska minulla on tietynlainen keho, minulla on oltava tietynlainen gender.
Alyson Escalanten vuonna 2016 julkaisema Gender Nihilism -manifesti (”Anti-Manifesto”) käy nimenomaan tämän ajattelun kimppuun. Se peräänkuuluttaa koko genderin radikaalia hylkäämistä, ja syyttää sekä perinteisiä liberaalifeministejä että trans- ja queeraktivisteja siitä, että he ottavat politiikkansa lähtökohdaksi essentiaalisesti olemassa olevan genderin. Tämän sijasta tulisi pyrkiä genderin totaaliseen hylkäämiseen, gender abolition.
Manifesti on vielä pidemmälle menevän antiessentiaalinen, ja sen keskeisenä lähtökohtana on, ettei mitään essentiaalista ihmisluontoa ja aitoa itseä ole olemassa. Sen mukaan edes radikaalifeministinen vaatimus genderin hylkäämisestä ei riitä, sillä se painottaa liikaa sexin essentiaalisuutta. Myös sex pitää lopulta hylätä essentialisoivana kategoriana.
Pidän manifestista, sekä sen ideasta jossain määrin ammentavasta xenofeminismistä (kts. xenofeminismi). Tietenkin ymmärrän, että se on kärjistettyä utopiaa, ja vajavainen nykytilanne vaatii jossain määrin naisen sukupuolen (sex) essentiaalisuuden tunnistamista, jotta se ei historian ja yhä jatkuvan nykyisyyden tavoin jää essentiaalisen mieheyden varjoon. Tästä Caroline Criado-Perez kirjoittaa. On toki selvää, ettei Criado-Perezin kuvaama parempi maailma, jossa biologisia sukupuolia tilastoidaan entistä tarkemmin esimerkiksi lääketieteen kehittämisen vuoksi, ole lopullinen utopia, vaan kyseessä on vääristyneen nykytilanteen korjausliike.
Mitä siis peräänkuulutan juuri nyt?
Transaktivismin piirissä tulisi lopettaa kahtiajaon konstruointi ja ymmärtää sukupuolen ahtauden koskevan meitä kaikkia.
Feminismin parissa laajemmin tulisi lopettaa genderin essentialisointi ja pyrkiä sen radikaaliin purkamiseen.
Oma asiansa on se, kuinka laajemmassa mediassa ja keskustelussa tulee lopettaa haitallisen vastakkainasettelun ylläpitäminen, jossa mukamas vastakkain ovat naisten ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavat. Puhumattakaan siitä, että edelliset ovat kaikki terffejä, jotka ovat kaikki äärioikeiston masinoimia. Tätä älyttömyyttä on jo aivan tarpeeksi. Onneksi esimerkiksi Suomen Kuvalehti julkaisi hiljattain erinomaisen, monipuolisen ja kattavan populaaritason jutun koko sukupuoliaiheen monimutkaisuudesta. Suosittelen lukemaan.
.
Artikkelit
Alyson Escalante: Gender Nihilism: An Anti-Manifesto. https://libcom.org/article/gender-nihilism-anti-manifesto-alyson-escalante
Laboria Cuboniks: Xenofeministinen manifesti. (suomennos). https://www.zelda.fi/articles/xenofeministinen-manifesti/
Heinonen, Jukka: Mitä sillä on väliä. Suomen Kuvalehti 34/2022 https://suomenkuvalehti.fi/paajutut/mita-silla-on-valia/
Kuvat: craiyon, syötesanoina gender roles, cyberpunk ja xenofeminism
Essentialisoiva puhe nykynuorison ominaisuuksista täyttää kaikki kanavat perinteisistä lehtiartikkeleista koulujen oppitunteihin. Ottamatta välttämättä kantaa siihen, onko kyseessä hyvä vai huono asia, varmaa näyttää olevan, että nykynuoriso ainakin on tietynlaista. Tämän tietynlaisuuden ytimessä on suhtautuminen mediaan, tekstiin ja laajemmin informaatioon liittyviin asioihin.
Nuoriso on puheessa, hyvin laajalla alueella vallitsevassa diskurssissa typistetty putkiaivoiseksi tarkkaavaisuushäiriöpotilaaksi, joka pystyy elämään ainoastaan mobiililaitteita käyttäen, ei omaa keskittymiskykyä, ja on täysin riippuvainen muutaman somejätin palvelusta.
Tätä tarinaa kerrotaan suusta suuhun, se kiertää kuin kansanperinne markkinointihenkiseltä henkilöltä toiselle, suunnittelijalta suunnittelijalle, lukijalle, kuluttajalle ja medialle. Erään kurssimme oppitunnilla ryhmien tehtäväksi oli annettu tuotteistaa yksi palvelu nuorisoa (tässä tapauksessa ymmärrettynä kaikkia alle 30-vuotiaita) houkuttelevaksi. Valmiiden konseptien esittelyssä moni ryhmä heilutti rekvisiitan tavoin kädessään vihon muotoista esitettä ja totesi, että ”ei nykynuoriso jaksa mitään tällaisia lukea”, ”minä ainakin teen näin paksuille jutuille näin *viskaa olan yli*”. Tämän sijaan on tehtävä uusi mobiiliapplikaatio, jossa sama tieto on kivojen klikkausten takana, ja joka sisältää mahdollisimman paljon videoita. Videoita ja mobiilipalveluja kaikille, koska tätä nykynuoriso on.
Sama tarina jatkuu tilanteesta toiseen: luentojakaan ei voida pitää koska nuoriso haluaa kaiken heti. Kanssaopiskelijoille pidetyissä opetusharjoittelutilanteissa puheosuutta siivittää jatkuva itseruoskinta ja valittelu siitä, kuinka kauheaa on miten hetken joudutaan kuuntelemaan kalvosulkeisia ja puhuvia päitä, kyllä kohta pääsette taas tekemään ja räpläämään laitteita, sitä ainoaa mitä osaatte.
Partionkin kaltaiset nuorisojärjestöt haluavat digitalisoitua ja elää aallonharjalla, koska sitähän nuoret ovat. Partiotaitokilpailuissa rastitehtävää ei tulosteta paperille, sillä eihän nuoriso paperia osaa lukea, vaan paperille tulostetaan vain QR-koodi, jotta nuoriso pääsee lukemaan saman tekstin mobiililaitteillaan. Jokainen saa käteensä paperin kuten aina ennenkin, mutta tekstin sijaan sitä koristaa yksi ainoa koodi.
Joitakin vuosia takaperin seurakunnan nuortenleirien raamattupiiritilaisuuksissa, niissä uudistusmielisten nuorisotyöntekijöiden vetämissä, ei voitu enää keskustella, vaan oli sen sijaan keksittävä, mitä Jeesus postaisi instagramiin ja löydettävä raamatunkohtaan sopivia hashtageja.
Mistä kaikki tämä puhe ja toiminta tulee? Eräs ilmiö jonka jo mainitsinkin, on markkinointi. Stereotypioiden luominen voi olla rumaa, mutta markkinoijalle se on koko toiminnan määritelmällinen ydin. Asiakasryhmästä on luotava keksitty kuva, jotta sille voidaan myydä oikealla tavalla. Markkinoijalle se, että riittävän suuri osa tietystä asiakassegmentistä viettää paljon aikaansa sosiaalisessa mediassa, riittää teesiksi siihen, että KAIKKI nuoret ovat AIVAN SOMEN PAULOISSA ja siksi KAIKKIEN jotka haluavat myydä nuorille on mentävä SOMEEN! Tarinaa siitä, millaisia nuoret ovat, on helppo kärjistää ja yksinkertaistaa, kun koko sellaisuuden tarkoitus on sopivan asiakassegmentin paketoiminen.
Mutta nykyään suurin piirtein kaikki on myyntiä ja markkinointia ja markkinointi ja myynti on suurin piirtein kaikkea. On sisältömarkkinointia ja kontentin-tuottamista ja kaikkea epämääräistä arvonluomista, ja kaipuumme stereotypioille on yhä kipeämpi. Organisaatio toisensa perään, juridisesta statuksestaan huolimatta juoksee asiakkaiden perässä yrittäen kärjistää yhä uudelleen ominaisuusryppäitä yhä voimakkaimmin. Perässä hymistelevät sanomalehtien kolumnistit ja lifestyle-artikkelit, jotka kertovat, millaista on elää nuorten kanssa ja millainen nuori on työntekijänä työpaikoilla.
Totta kai on niin, että todennäköisesti suuri osa nuorista onkin tismalleen sellaisia, kuten yllä kuvasin. Mutta oikeuttaako tämä silti luomaan yleistyksiä, joissa jokainen nuori on lähtökohtaisesti sellainen? Mitä siitäkin tulisi, jos yleistäisimme muidenkin ihmisryhmien taipumuksia näin? Kaikki naisethan haluavat miellyttävän aviomiehen ja ydinperheen! Siispä kohdellaan kaikkia naisia sillä tavalla!
Jo nyt osaamme nähdä esimerkiksi 50-luvun mainokset lähinnä seksistisinä, niiden kertoessa kuinka ”jokainen nainen haluaa miellyttää miestään ja siksi jokaisen naisen ostettava tämä uusi kauneusvoide, koska jokainen mies rakastaa uudelta kauneusvoiteelta tuoksuvia naisia” ja niin edelleen. Se on seksististä tai ainakin sopimatonta siitä huolimatta, vaikka yhteiskunnassa olisi paljonkin juuri tällä tavalla toimivia naisia tai miehiä.
Kaiken keskellä nuoriso on kuitenkin säilynyt kategoriana, jota saa sterotyypittää niin paljon kuin sielu sietää, koetaanhan se jopa paremmaksi heidän lähestymisekseen.
Mitä oikein olisi tehtävä?
Voi hyvin olla, että suuri osa nuorista on kykenemättömiä tekemään asioita, jos ne eivät ole mobiililaitteen ruudulla. Voi hyvin olla, että suuri osa nuorista ei pysty lukemaan mitään paperille painettua ja paksua. Voi hyvin olla, että suurelle osalle nuorista sosiaalinen media on elämän tärkein asia. Mutta pitääkö näitä asioita silti syleillä ja palvoa? Onhan niinkin, että suuri osa suomalaisista on esimerkiksi epäterveellisen ylipainoisia, mutta siitä ei ole muodostettu rakastettua stereotypiaa, jonka mukaan kaikki pyritään sovittamaan.
Meidän olisi ylipäätänsä laajennettava ajatteluamme, ja luovuttava etenkin markkinointihenkilöstön meille syöttämästä stereotypiakuvastosta. Kyllä, mainokset toitottavat kuinka naiset haluavat meikata itsensä kauniiksi ja kyllä, suuri osa tuntemistanikin naisista meikkaa itseään, mutta en silti kuvittele tämän olevan mikään naiseuteen kuuluva universaali ominaisuus.
On oltava kriittinen. On osattava lähestyä ihmisiä yksilöinä. On luovuttava essentialisoivista puhetavoista, vaikka ne saisivat vahvistusta omasta kokemuspiiristä.
On myös oltava kunnianhimoinen. On uskallettava tehdä toisin. On vaalittava niitäkin asioita, jotka eivät ole markkinointihenkilöiden ykköstrendilistoilla. On nähtävä kirjallisuuden kaltaisten konseptien mittaamaton arvo.
On kaikkiaan nähtävä koko digitalisaatio-mobiililaitteistus-kehitys paljon laajemmin ja ennen kaikkea kriittisemmin. On päästävä markkinointihenkilön asenteesta, joka ainoastaan syleilee kaikkea uutta koska se on suosittua ja trendikästä, ja omaksuttava pikemminkin kriittisen tarkkailijan rooli. Digitaalisten alustajättien valta on kasvanut kohtuuttomaksi, ja niiden hallitsema maailma ei ole yksiselitteinen asia (aiheeseen liittyviä mielenkiintoisia helppolukuisia teoksia ovat esimerkiksi Matthew Hindmanin 
Informaatioergonomia 